»Lemmikkini, tule, vien sinut kotiin!» Korpinen kiersi kätensä ympärilleni. Se olikin tarpeellinen toimenpide, sillä jalkani vapisivat niin, etten ilman tukea olisi pysynytkään pystyssä.
Ihmiset väistyivät syrjään. Nyt olivat latomereläiset saaneet vuosiksi juorunaihetta. Välipä tällä! Tuntui niin hyvältä, kun oli olemassa edes joku, johon voi luottaa ja turvata.
Koko matkalla nuorisoseuran talolta koululle emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme. Portailla ojensin käteni jäähyväisiksi ja kiitokseksi.
»Ei», sanoi hän kummallisen tummalla äänellä, »nyt tulen luoksesi, vaikka onkin myöhä».
Hän tuli, riisui takkinsa, sytytti valot ja veti uutimet eteen. Istuin hervottomana ensimmäiselle tuolille. Koko sisäinen olemukseni oli jähmettynyt. Kaikki oli yhdentekevää. Hän toi lasilla kylmää vettä.
»Koeta juoda tämä!»
Otin lasin käteeni. Se vapisi niin, että vettä läikähti syliini. Hän otti lasin ja vei sen huulilleni. Toisella kädellään hän siveli hiuksiani.
Silloin purskahdin itkuun. Kaikki tuska ja häpeä, joka rovastin käynnistä saakka oli kasautunut sydämeeni, purkautui nyt kyynelinä.
Sain itkeä rauhassa.
»Liisa, onko totta, että rovasti on käynyt sinua… nuhtelemassa!» Hän istui rinnallani ja silitti rauhoittavasti kättäni.
»On.»
»Se vanha, tekopyhä aasi! Milloin hän kävi?»
»Johan siitä on pari, kolme viikkoa.»
»Miksi et kertonut sitä minulle?»
»Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut.»
»Tyttöparkani! Tästä lähtien he saavat vastata sanoistaan.»
»Ah, ei. En halua mitään oikeusjuttuja. Sukuni saisi sydänhalvauksen, jos se kuulisi, että kysyn kunniaani oikeuden kautta.»
»En tarkoitakaan oikeusjuttua, lapsi. Haluan saada oikeuden suojella sinua.»
Hänen uusi, outo äänensävynsä sai minut kohottamaan punaiset silmäni häneen.
»Liisa, tahdotko tulla vaimokseni?»
Hämmästyin niin, etten saanut kieltäni kääntymään. Hän tarttui molempiin käsiini ja katseli — ah, enhän osaa sitä sanoakaan.
»Olen käyttäytynyt sinua kohtaan anteeksiantamattoman huonosti. Mutta korvapuustisi selitti minulle monta asiaa. Tunsin rakastavani sinua toisin kuin ketään toista. En uskaltanut kuitenkaan tulla sitä sinulle sanomaan. Tiesin, ettet rakasta minua. En voinut myöskään seurustella kanssasi. Se olisi ollut itsensä käristämistä halstarilla. En jaksanut olla näkemättäkään sinua, siksi aina hiihdin illalla myöhään ikkunasi taakse. Et vetänyt uutimiasi tarpeeksi kiinni, raosta näin kasvosi, kun kumartuneena kirjoittelit. Tunsin elämäni olevan tyhjää ilman sinua. Päätin kuitenkin odottaa vielä, ennenkuin pyytäisin sinua vaimokseni. Tämäniltainen näytös suorastaan pakottaa minut puhumaan. Liisa… tulethan omakseni?»
(Kiusaaja sanoi vaimolle: »Ettette siitä kuole, vaan…»)
Ääni oli musiikkia, ja käsistä virtasi lamaannuttava hehku. Olisi tarvinnut vain sanoa: kyllä, ja nuo voimakkaat käsivarret olisivat kiertyneet ympärilleni. Minusta, mitättömästä ja parjatusta tytöstä, olisi tullut tohtorin morsian. Juoruämmät olisivat saaneet pitkän nenän ja tyttäret haljenneet kateudesta. Kaikiksi ajoiksi olisin päässyt parjauksesta, tulevaisuus olisi ollut turvattu, suku tyytyväinen… ja eräs nähnyt, etten ollut jäänyt häntä suremaan.
»Liisa, oma tyttöni, sano!» Hänen silmänsä olivat peloittavan lähellä.
»Ei! En voi, en voi, en!» Karkasin pystyyn kuin virma varsa. Nuo silmät eivät olleet hänen silmänsä eivätkä huulet hänen huulensa, ne olivat erään toisen, toisen, jonka luulin haudanneeni, mutta joka eli — niin, eli.
»Miksi et voi!»
»En rakasta sinua!»
Hän tarttui käsiini ja pakotti minut jälleen istumaan. Vapisin.
»Et rakasta nyt, mutta opit. Opetan sinut rakastamaan.»
»Turha on opettaa, olen jo sen taidon oppinut.» En yrittänytkään hallita ääneni katkeruutta. Vihasin rakkauttani, joka halveksittunakin kohottautui esteeksi.
Olkapäihini koski.
»Rakastatko toista?»
»Rakastan.»
»Ketä?»
»Salaisuus.»
»Rakastaako hän sinua?»
»Ei.»
»Herran tähden, sano sen naudan nimi, jonka tähden kadotan onneni!»
»Hän ei ole mikään nauta.»
»Sinä siis todella hylkäät minut?»
»En voi myydä itseäni, ja sitäpaitsi, et kai haluakaan itsellesi sellaista vaimoa, joka rakastaa toista miestä.»
Hän ei virkkanut mitään, avasi vain ikkunan ja tuijotti kevätöisille lakeuksille. Näin hänen selkänsä ja tunsin, että tuska repi hänenkin sydäntään, jos repi minunkin. Lohduttelin itseäni ajatuksella, että hänenkaltaisensa mies pian unohtaa kipunsa. Ensi keväänä tai jo syksyllä hänellä on uusi. Miehet ovat miehiä, paremmatkin, joista ei sellaista voisi edes uskoakaan.
»Sinä rakastat Martti Roinetta. Eikö niin?»
Ei ole lainkaan hauskaa nähdä elämänsä suurinta salaisuutta kankaalle temmattuna. Väkisinkin siinä värähtää.
»Olen todellakin oikea hölmö, kun en sitä heti huomannut. Jouluna epäilin jotakin sellaista, sillä et ollut kaltaisesi hänen seurassaan. Sitten unohdin koko tapauksen ja luulin voivani lyödä hänet laudalta.»
Mitäpä osasin sanoa. Olin iloinen, kun näin hänen vihdoinkin menevän eteiseen ja pukevan päällysvaatteet ylleen.
»Kuule», juoksin hänen jäljestään, »lupaa, ettet kerro hänelle tätä».
»Miksi?»
»Kuolisin häpeästä, jos hän saa tietää, että minä…»
»Voinhan luvatakin.»
»Lupaa varmasti! Ah, en päästä sinua, ennenkuin lupaat varmasti.»
»Lupaan, etten sano!»
Sillä hetkellä hän koppasi minut syliinsä, ja ennenkuin ehdin purra tai potkaista, oli hän niellä minut kokonaan. Selviydyttyäni ällistyksestä huomasin olevani yksin.
Kosimiskohtaukset eivät ole hauskoja, eivät ainakaan näin verekseltään.(Vanhanapiikana kai muistelot niissä mielellään viivähtävät.)
Kaivoin esille raamattuni. Panin sen päälle kaksi sormeani ja vannoin, etten koskaan, en sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana rupea toisen naisen kiusalla enkä omaksi huvikseni liehittelemään miehiä.
Nyt olen aivan vakavissani. Amen.
Toukokuun 7 p.
Elämäni alkaa muistuttaa oikeata salapoliisiromaania. Elän aina jännityksessä: Mitähän tänään tapahtuu? Sittenpähän ei olekaan vaaraa ikävään kuolemisesta.
Tänään oli johtokunnan kokous, ja minua pyydettiin kunnioittamaan juhlaa läsnäolollani. Berglund kirosi sen kuullessaan.
»Käykö kateeksi?» naureskelin. Reippaasti kuin jääkäri tuleen marssin johtaja Iipon työhuoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua ja puolillaan miehiä.
Istuuduin käskettynä.
»Tässä olisi neidille johtokunnantodistus.»
»Kiitos!» Otin todistuksen käteeni ja silmäilin. Käytös kiitettävä, opetus ja kurinpito välttävä, todistettiin siinä.
Hymyilin. Ei tämä juttu itkettänytkään. Olihan käytös sentään kiitettävä. Mutta mistähän he lienevät osanneet noin tyystin opetukseni ja kurinpitotaitoni arvostella, kun ei kukaan näistä herroista ollut minua minuuttiakaan kuunnellut?
Pistin paperin taskuuni.
»Turha vaiva teidän oli tätä todistusta kirjoittaa, en aio näet lainkaan muuttaa. Täällä teidän luonanne on niin hyvä olla.» (Minulla on jo pääsiäisestä lähtien ollut paikka koulukaupungissani tiedossa.)
»Mutta me toivomme, että neiti muuttaa», jyräytti eräs koulun isä.
Katselin häntä ihmetellen.
»Toivot ovat turhia. Olen koevuosilla enkä ole tehnyt virkavirhettä.»
»Mutta kylällä puhutaan…»
Oikaisin selkäni ja rupesin tuijottamaan ukkoa niin kuninkaallisesti kuin osasin. Tämä ei kestänyt sitä, vaan kääntyi silmäilemään sikariaan.
»Sitäpaitsi annoitte minulle niin huonon todistuksen, että katson parhaaksi jäädä tänne siihen asti, kunnes annatte paremman.» Käänsin selkäni ja menin tieheni.
Rauha pillahti itkemään, kun näki todistukseni, ja aviomies kiroili kuin savottalainen. Sain riippua kaikin voimin hänen takkinsa liepeissä, ettei hän rynnännyt häiritsemään ukkojen sadattelua röyhkeän käytökseni johdosta.
»Tämä on Iipon työtä. Se lurjus, en paremmin sano, tekee aina kuten muija ja tytär määräävät. Tällaisella todistuksella et saa ikinä kunnollista paikkaa.»
»Älkää surko, hyvät ystävät, minulla on jo paikka!» Sitten kerroin heille kohtaukseni johtokunnan kanssa ja vannotin heitä pitämään omina tietomaan uuden paikkani. Hämmästytän vähän latomereläisiä.
Toukokuun 22 p.
Minä en tiedä, seisonko vai istunko, nukunko vai olenko hereillä, mutta niin iloinen ja onnellinen olen, että hihhei vaan!
Minä olen morsian!
M-o-r-s-i-a-n!
Se on aivan totta!
Ajatella! Eikö olekin hullua tulla morsiameksi kesken tutkintokiireiden?
Lapsille tapaus on onneksi. Onnellinen morsian ei voi edes tyhmintä idioottia jättää luokalle. Kaikki kyynelet säästykööt!
Olen avannut kaikki ikkunani ja soittanut, soittanut, soittanut.Eilisen ja tämän päivän olen vallan säteillyt.
»Neiti taitaa pian mennä kihloihin?» Rouva Iippo ei mitenkään malttanut olla sitä kysymättä.
»Pian ja varmasti!» liversin vastaan.
(Harras toivoni on, ettei neiti Iippo saisi halvausta, kun kuulee tämän järkyttävän uutisen.)
»Luultavasti tohtorin kanssa?»
»Varmasti tohtorin kanssa.»
»Toivottavasti ei toisen onnen murskaaminen häiritse onneanne.»
»Varmastikaan ei.»
Juoksin heti yläkertaan ja soitin kunnanlääkärille. (Berglundilla on nyt myös puhelin.)
»Halloo! Einoko? Kuule, älä tykkää pahaa, jos kansa sinua onnittelee! Kihlaus on tullut julki. En jaksanut mitenkään pitää sitä tarkkaan omina tietoinani. Ymmärrätkö? Terveiset vieraallesi! En halua tavata teitä tänä iltana. Numerot jäävät muuten antamatta, todistukset kirjoittamatta, huoneet koristamatta, käsityöt näytteille laittamatta. Hyvästi!»
Pilim! (Loppusoitto.)
Mutta rakas päiväkirjani, oma varaventtiilini, luuletko sinä, että minä olisin kihloissa Eino Korpisen kanssa?
Eeeeii!
Oma Marttini on tullut! Se sama kiukkuinen maisteri, joka kolme vuotta takaperin puuteroi nenäni liidulla. Hänestä on tullut tohtori, filosofian tohtori (puhuin totta rouva Iipolle), ja hän on minun, minun! Rakas päiväkirjani, et usko, kuinka hyvä hän on!
Olen niin työstä ja onnesta sekaisin, etten osaa enää kirjoittaa yhtään järkevää sanaa. Koetan kuitenkin. Yritys hyvä kymmenen.
Karoliinan päivänä (Jumala siunatkoon kaikkia Liinoja, Karoliinoja ja pöytäliinoja!) eli toissa päivänä istuin korkeimmasta onnesta tietämättömänä ja vetelin punaisia koukkuja ja roikkia lasten oikeinkirjoitusvihkoihin. Eteisessäni kolisteli joku. Tietenkin Berglund, jota huvittaa välistä narrailla minua.
Naputus oveen.
»Joko sinä taasen olet siellä ilveilemässä? Tule sisään, mutta kauan et saa viipyä, sillä minulla on tulinen kiire!»
»Ehkä saan tarjota apuani!»
»Martti!»
En tiedä, ajattelinko, kuiskasinko, sanoinko vai huusinko niin. Mutta Martti siinä kynnyksellä seisoi. Seuraavasta puolituntisesta en voi mitään varmuudella kertoa. En muista. Ainoat tapahtumat, jotka sielussani siltä ajalta haamoittavat, ovat: tuolin kaatuminen noustessani ja vihkopakan ilmainen kyyti lattialle.
Kun vihdoin aloin tajuta tapahtumia ympärilläni, huomasin istuvaniMartin polvella kuin mikäkin sylivauva.
»Mistä tiesit tänne tulla, ra…?»
»Eino kirjoitti. Sanoi minua naudaksi ja monella muulla senkaltaisella lempinimellä, kun annoin sinun kuihtua täällä rakkaudesta minuun.»
»Katsohan miestä, kun söi sanansa!»
»Et ollut kieltänyt häntä kirjoittamasta. Sitäpaitsi, jos en olisi pitänyt sinusta, et olisi ikinä saanut tietoa hänen kavalluksestaan. Kuinka oletkaan suloinen, tyttöse…!»
Panin kämmeneni hänen suunsa eteen.
»Ei, nyt puhutaan vakavasti! Miksi et tullut luokseni, vaikka lupasit?Odotin sinua niin!»
»Sinä et antanut lupaa. Muistapa se!»
»Enkö antanut! Kirjoitinhan, mutta et vain tullut.»
»Kirjoitit? Minä en ole saanut sitä kirjettä.»
»Etkö?»
»En. Odotin ja odotin, mutta kun ei vastausta kuulunut, luulin, ettet väiltäkään minusta. Vaitiolosi selitti kaikki. Olin liian ylpeä vaatimaan muuta selitystä. Junassa sain lisää vahvisteita luuloihini. Et tiedä, tyttö, missä helvetissä minua käristelit sillä matkalla!»
En todellakaan ymmärrä, mihin ihmeeseen kirjeeni on joutunut. Tuollaisen hirveän väärinkäsityksen se sai aikaan. Kahden ihmisen elämänonni oli joutua konkurssiin postin huolimattomuuden tähden. Jos vielä kerran elämässäni joudun lähettämään noin tärkeitä kirjeitä, niin vakuutan ne, vaikka täytyisi kerjätä raha postimaksuihin.
Mutta mitäpä väliä nyt on enää kirjeillä. Kirjeeni hukkaaja saakoon anteeksiannon. Me olemme saaneet toisemme, ja sillä hyvä. Onnen puurovati on kukkuroillaan. Haluaisinpa nähdä tovereitteni kasvot, kun he sanomista näkevät kihlauksemme. »Ei olisi uskonut», huudahtavat he varmasti. »Mieshän oli kuin munkki.» Minä olenkin keskiaikainen ja pidän hirveästi munkeista.
Martti tahtoi, että olisimme heti julkaisseet kihlauksemme, mutta minä harasin vastaan.
»Olkaamme toki pari päivää salakihloissa! Se on niin jännittävää. Eihän meillä ole sormuksiakaan.»
Muutamat miehet ovat kovin itsepäisiä. Martti kuuluu niihin. Hän komentelee minua kuin konsanaan koulussa. Ei auttanut muu kuin täytyi eilen lähteä autolla kaupunkiin. Eino oli esiliinana. (Ei kuulunut olevan hauska virka.)
Nyt on minulla sormus taskussani. Sain siirretyksi julkaisun tutkintopäivään. Aion maksaa latomereläisille pahan hyvällä ja antaa heille hyvin ansaittuja letkauksia.
Minulla olisi tuhansia asioita ja ajatuksia kirjoitettavana. Elämän aurinko on yht'äkkiä ruvennut lämmittämään täydeltä terältä orpolastaan. Tunnen itseni siirretyksi Grönlannin jäätiköltä Sisiliaan, kukkivan appelsiinipuun alle. En ole enää yksin tallustamassa maailman rantamalla. Minulla on hän, jota rakastan ja joka rakastaa.
Mutta nyt minun täytyy viskata tämä kirja kädestäni, tai muuten lapset eivät saa huomenna todistuksia. Ne raukat elävät vielä siinä ajassa, jolloin todistus on kaikki kaikessa!
Toukokuun 26 p.
Viimeinen iltani Latomeressä. Tavarani on pakattu lähtökuntoon.Huoneissani vallitsee hävityksen kauhistus.
Martti lähti lauantaina. Huomenillalla tapaamme Haapamäellä ja menemme näyttäytymään sukulaisille. Omia sukulaisiani en pelkää, mutta Martin omaiset hiukan hirvittävät. Martin isä on lukkari. Olemme siis molemmat kirkollista alkujuurta. Sukulaisturneen jälkeen vietämme kesän Harjulan rustitilalla äitipuolen valppaan silmän alla. Elokuun alussa menemme naimisiin ja rakennamme pesän Helsinkiin. Martti pääsee silloin erääseen suureen liikkeeseen matemaatikoksi. Minun huolekseni jää talous ja paljon mahdolliset lapset. (Hyvästi taide ja näyttämö!)
Tämä oli siis minun ensimmäinen ja viimeinen virkavuoteni kansanvalistajana. (Jos jään leskeksi puolitusinaisen lapsilauman kanssa, niin silloin täytyy jälleen tarttua karttakeppiin.) Kun nyt seison sen päässä ja katselen sen mutkia, niin täytyy sanoa, että elämäni vaiherikkain vuosi on pyöritellyt itsensä muistoksi.
Alkunsa ja matkansa mukainen oli virkavuoteni loppukin. Kansaa oli kasautunut koululle kylän kaikilta kulmilta. Itse Iippokin ihmetteli joukon runsautta. Eivät ne ennen olleet noin tutkintoon rynnänneet. Tulivat tietenkin katsomaan kuulua opettajatarta, joka ei aikonut lähteä pois, vaikka johtokunta käski, ja joka oli uskaltanut iskeä silmänsä itse tohtoriin. Tuolla käytävässä tohtori nytkin oli. Lasten töitä muka tarkasteli. Eipäs hän viime vuonna ollut tutkinnossa. Mikähän lie tuo silmälasipää herra hänen kanssaan?
Molemmat tohtorit olivat kuulemassa opetustani.
»Sinähän opetat mainiosti», arvosteli sulhanen.
»Sinä olet jäävi sitä sanomaan.»
»Jos vain noin opetat tavallisuudessakin, niin saman tunnustuksen voi antaa kuka hyvänsä opetusta ymmärtävä henkilö.»
»Tottahan toki paremmin opetan, kun eivät kuuntelijat ole häiritsemässä. Tämän kylän isännillä on toinen käsitys taidostani.»
»Miten niin?»
Vedin esiin johtokunnantodistuksen.
»Ne pässinpäät!» pääsi Martilta sellaisella äänellä, että tunsin olevani koulutyttö ja laskeneeni kokeeni nollaan. Ukkoja hän sentään tällä kertaa tarkoitti. »Kuka heistä näin opetustaitosi arvosteli?»
»Kaikki yhteisesti. Opettaja Iippo etunenässä.»
»Se mies ei ymmärrä hiluistakaan opetuksesta!»
»Älä sano! Hän on niin etevä, että ulkonäöstäni voi päätellä, millainen opettaja olen.»
»Sinä revit tämän! Annat näytetunnin, johon ukkojen on tultava kuulemaan, ja heidän on annettava parempi todistus!»
»Etkö todellakaan huoli minua vaimoksesi ilman johtokunnan todistusta?Aion näet lahjoittaa tämän tänään takaisin.»
Kilmusilmäinen matematiikan maisteri katosi. Tempauduin irti ja juoksin koulun kansliaan, jossa johtokunta poltti sikarejaan.
»Tässä on arvoisalle johtokunnalle antamansa todistus takaisin. En tarvitse sitä.»
Iipon mursunviikset heilahtelivat hermostuneesti, ja johtokunta murisi.
»Neiti ei siis aio muuttaa?»
»Riemuitkaa! Minä muutan.»
Johtokunta henkäisi helpotuksesta, ja myhäily ilmestyi sauhuavan sikarin viereen.
»Mutta kuinka neiti saa paikan ilman todistusta?»
Vedin sormuksen taskustani ja näytin sitä.
»Minulla on jo paikka. Tarkempia tietoja saatte illalla viiden jälkeen, jolloin toivon näkeväni johtokunnan luonani kahvilla. Siis näkemiin!»
Jätin ukot haukkomaan ilmaa keuhkoihinsa ja juoksin ulos.
Korpinen käveli pihalla pää painuksissa. Menin hänen luokseen ja pujotin käteni hänen kainaloonsa. Rouva ja neiti Iippo näkyivät tirkistävän uutimien takaa.
»Miltä näytän?»
»Salamalta, kultaseni.»
»Olipa hyvä! Jos olisit sanonut minun näyttävän opettajattarelta, niin olisit saanut korvapuustin.»
»Eihän se olisi ollut ensimmäinen kerta.»
Ah niin. En tahdo lainkaan muistaa, että olen polkaissut rikki hänen sydämensä. Mutta hänellähän on hallussaan kaikki ropit ja tipat, käyttäköön niitä!
Jos aamupäivä oli elämisen arvoinen, oli iltapäivä sitäkin enemmän. Ystävät ja ei-ystävät riensivät kilvan opettajattaren jäähyväiskekkereihin, joista huhu tietysti oli kertonut muodostuvan kihlajaiset. Rouva ja neiti Iippo olivat mustissa. (Eivät he lähtöäni surreet, vaan kihlaustani.) Hosio ja muut neitoset loistivat sentään värikkäinä.
Ihmiset vilkuilivat sormiini. (Sormus oli taskussa.) Naiset sihisivät uteliaisuudesta. Itse tunsin olevani kuin vesi kiehuvassa kattilassa.
Rouvat olivat ottamassa kahvia, kun Korpinen tuli luokseni.
»Nyt heitän pommin», kuiskasi hän.
Kukapa ei sävähtäisi punaiseksi vähää ennen kihlausuutisensa räjähtämistä. Kaikkien silmät polttelivat meitä. Martti seisoi takanani muina miehinä.
Korpinen rykäisi. Sitten se veitikka piti pitkän puheen minulle. En muista läheskään kaikkea, mitä hän sanoi, mutta onnistuneesti hän letkautteli läsnäolevaa seurakuntaa ja etenkin naisväkeä.
»Ja nyt, kun rakastettu opettajattaremme muuttaa pois paikkakunnaltamme, missä häntä on niin erinomaisen hyvin ymmärretty, on hän antanut minun mieluisaksi velvollisuudekseni ilmoittaa, että hän on tänään mennyt kihloihin… (Järkyttävä tauko. Ei kukaan hengittänyt.). koulutoverini, filosofiantohtori Martti Roineen kanssa.»
Ooo! Ooo! Ooo!
En ole elämäni pitkinä päivinä ollut niin juhlittu. Kaikki olivat pelkkää päivänpaistetta ja siirappia. Rouva Iippo oli itse herttaisuus, ja kaikki neitoset syleilivät minua (kiitokseksi, kun jätin Korpisen heille).
Minua syljetti.
Viimeinen vieras oli Korpinen.
Hän oli valkea kuin kauluksensa. Poikaparka! Taisi olla liikaa rääkkäystä hänelle, kun palatessaan vieraitani saattamasta tapasi minut Martin sylistä.
Nyt on kaikki ohi. Lakeuksilla lepää kesäyön hämy. Käki kukkuu kirkkomaan koivikossa. Ladot ja aidat törröttävät yksitoikkoisessa harmaudessaan.
Varaventtiilini viimeinen sivuaukeama on edessäni.
Kukahan lienee se tyttö, joka ensi keväänä tähän aikaan tuijottaa öisiin latoihin. Toivon, ettei hän olisi palkkapaimen, ei nuori eikä kaunis!
Hyvää yötä, Pohjanmaa lakeuksinasi!
Toukokuun 31 p.
Martti on saanut vihdoinkin käsiinsä hukkuneen kirjeeni. Hänen äitimuorinsa oli sen pistänyt Martin pöydälle toisten kirjeiden joukkoon, mutta unohtanut lähettää sitten maailmalla kiertelevän poikansa jälkeen.
Tonkiessani tänään keskusteluni säestykseksi kirjepinkkaa sattui kirje käteeni.
Pyydän nöyrästi anteeksi postilaitokselta kaikki pahat ajatukseni sen huolimattomuudesta.