Niin lyhyt on vielä välimatka, joka tässä kertomuksessa eroittaa Tuglasen virolaisesta kylästä, että sen epäkohdat, sen kärsimät vääryydet herättävät hänessä suuttumuksen. Hän maksaa kirjalliset kymmenyksensä ajan hengelle, kuten tekee sen henkilökohtaisestikin. Hän on vielä etäällä Felix Ormussonin koristeellisesta näkökulmasta. Hän tahtoo vielä parantaa ja auttaa; hänessä on vielä Hingemaan ihanteellista, mailmanparannushaaveissa kulkevaa nuorta kansakoulunopettaja Remmelgasta, joka on tullut tuomaan valistusta kandimiehelle ja muille vähemmille veljille. Yhdellä sanalle: hänkärsiiyhä vielä.
Monta vertaa suurempi maantieteellinen etäisyys kirjailijan ja hänen aihepiirinsä välillä on jo niissä herkissä ja tuoksuvissa virolaisissa kylänovelleissa, jotka muodostavat oleellisimman osan Tuglasen kokoelmastaKahekesi(Kaksin) v. 1908. Ne ovat yhä vielä virolaista kansanelämänkuvausta, jos niin tahtoo. Niitten henkilöt ovat virolaisia renkejä ja piikatyttöjä, paimenpoikia ja talontyttäriä. Mutta sittenkin on tämä virolainen kyläsisäkuva perinpohjin muuttunut. Se on nähty kuin jostakin Rivieran mantelipuitten välitse tai Quartier latin'in keväisten plataanien varjosta, ahdistuksettomana hetkenä, jolloin Tuglasen "sysimusta taivas" on saanut väistyä. Ei edes ihmisten puhe kuulu välimatkan pituuden takia enää entisessä foneettisessa alkuperäisyydessään. Yhteiskunnallisia kysymyksiä ei enää ole olemassa, on vain sielulliset, iäti ratkaisemattomat ongelmat.
Tuglas on näissä novelleissa jo täysi taiteilija. Kuinka suurella hellävaroisuudella onkaan käsiteltyTuomen helpeittentarina lapsuuden ja nuoruuden aavistelevilla rajamailla viipyvästä tyttölapsesta Leenistä, jonka uinuvan äidillisyyden ja rakkauden tarpeen sattuma herättää, tämän muutamassa tunnissa naiseksi varttuvan lapsen ensin niin epämääräinen ja sitten esille puhkeava tunne, joka kohdistuu ensimäiseen epäkiitolliseen esineeseen, joen rannalla kalastelevaan paimenpoika Vidrikiin. Tai renki-Kustaan ja Maalin — kaikkien Tuglasten hyvien ja avuttomien naisten nimi on Maali! — suviöinen toisinto miehen ja naisen ikuisesta kaksintaistelusta, novellissaSuveöö armastus(Kesäyön rakkaus), näyttämönä köyhän piikatytön aitta ja rapistunut mylly, ja kaiken yllä kesäyön hämyinen tuntu, johon kaikki varmat ääriviivat, niin ihmisten kuin heidän tunteittensakin hukkuvat.
Ne ovat eräänlaisia uudenaikuisia virolaisia paimenrunoelmia, pastoraaleja, kirjoitettuja impressionistiseen, kirjalliseen väritäplätyyliin, tunnelman seuratessa toistaan näennäisesti ilman minkäänlaista rakennustaiteellista selkärankaa, paljaina, värisevinä hermokuituina. Ne ovat Daphnis ja Chloë-tarinoita, siirrettyjä Hellaan heleän taivaan alta liivinmaalaisille jokiäyräille, kreikkalaisten sandaalien sijalle virolaiset "pastlad", nuoritetut virsut.
Ne ovat jo askel eteenpäin Tuglasen tiellä fantastisia mailmojaan kohden. Ne ovat tosin yhä vielä todellisuutta, mutta hunnutettua, utuista todellisuutta, josta jo on eliminoitu pois tarpeettomana kaikki ulkonainen, realistinen koneisto, ympäristö, aika ja yhteiskunta.
Ne ovat kuitenkin yhä vielä kiinteässä yhteydessä elävän elämän kanssa; mitkään symboolit eivät avarru niitten lemmenkohtausten takaa, mikään salattu vertauskuvallisuus ei peity niitten yksinkertaisiin ja liikuttaviin vuorosanoihin. Ne ovat lepokohtia Tuglasen tuotannossa, kuumeunien väliaikoina kangastelevia idyllejä, joista alussa oli puhe.
Mutta ennenkuin Tuglas ennätti tähän hetkelliseen suvantoon taiteessaan, oli hänen myrsky- ja kiihkokautensa jo paria vuotta aikaisemmin ehtinyt purkautua teokseen, jossa monta vertaa selvemmin aavistaa hänen taiteensa alkuelementit. Koko Tuglasen nuoruuden tuotannossa ei ole toista teosta, jossa "virvatulten runous" liekehtisi samalla voimalla kuin tässä varhaisessa ja epäkypsässä suolegendassa,Jumala-Saar, Torgla soo muinasjutt(Jumalan Saari, tarina Torglansuosta), jossa Tuglasen nuori paatos ja intohimo luovat sekavan, paikottain runollisesti voimakkaan kaaoksen.
Mistä on puhe tässä romanttisessa suotarinassa? En luulisi monenkaan lukijan voivan heti luettuaan sen sisältöä yhtäjaksoisesti selostaa. Siinä kerrotaan vanhasta, pakana-aikojen jumaluskossa elelevästä Esästä (Isä, taatto), joka salaa uhraa Jumalan-Saaren entisessä uhrilehdossa, ja hänen pojastaan, nuoresta moision työorjasta Willemistä, jonka päässä kapinalliset ajatukset sekasortoisina itävät, kunnes ne vievät väkivaltaiseen tekoon. Siinä kerrotaan hirmuisesta kuusiviikkoisesta poudasta, joka uhkasi näännyttää kuivuuteen ja janoon ihmiset sekä eläimet, ja jota vastaan papit turhaan messuin ja rukouksin taistelivat. Ja eräissä sen kauneimmista episodeista kerrotaan nuoresta Maiasta, joka kesken uniensa lähtee Torglan suolle pakoon moision pehtoria, harhaillen sinne tänne, kunnes yrittää yli hyllyvän suon saarekkeesta vilkkuvaa tulta kohden. Siellä, Jumalan-Saaren pyhässä tammilehdossa, rukoilee yksinäinen orjavanhus arpavitsa kädessä esi-isäinsä puiselta epäjumalalta sadetta. Yksi uhri on tarpeen, nuoren viattoman neitseen on upottauduttava Torglaan. Ja ikäänkuin Esan rukouksilla olisi kohtalokas, pakoittava voima, syöksyy Maia, suunniltaan kauhusta, suosyväriin.
Mutta paitsi näitä paria, kolmea henkilöä on tässä suolegendassa vielä muuan elävä olento, suo, Torglan suo, johon mahtuvat kaikki elämän ja kuoleman salaisuudet, jonka mustat turvehaudat ja syvärit elävät salattua elämäänsä, kunnes se eräänä päivänä syttyy palamaan, viikkokausia sauhuten ja kytien.
Tässä kertomuksessa tuntuu jo Tuglasen myöhäisemmän, kypsyneen taiteen perussävy, "intimi luonnon ja traagillinen ihmisen käsittely", josta hän eräässä kirjoitelmassaan puhuu. Se vaikuttaa ennenkaikkea pakolliselta, sielulliselta purkaukselta; sen hämärään symboliikkaan pusertuu epäilemättä elettyjen tuntojen kipeys. Alusta loppuun kestää siinä kiihoitustila, joka ei hetkeksikään laukea, vaan jännittyy yhä uusiksi kauhuiksi, kunnes muuttuu järkensä kadottaneen työorjan houreisiksi näyiksi.
Jumala-Saar on ikäänkuin Tuglasen taiteen nebulosa. Kesken sekavan, suurisanaisen ja onton romantiikan kiertävät siinä vielä kiteytymättöminä Tuglasen taiteen alkuatoomit. Monet säikeet vievät siitä Tuglasen tähän asti taiteellisesti kypsimpään kehityskauteen.
4.
"Luoda myytti, — siinä taiteilijan korkein päämäärä", on Tuglas eräässä viimeaikaisessa kirjoitelmassaan lausunut. Ja toisessa kohden hän kirjoittaa: "Olemme kadottaneet toivon kiinnittää totuus tieteelliseen määritelmään, — yrittäkäämme siis ainakin tavoittaa se aavistuksina, mielialoina, unelmina. Ihmissielunmare tenebrarumon niin äärettömän syvä, ettei sitä yksikään luoti pohjaa."
Tähän uuteen taiteelliseen ihanteeseensa Tuglas selvästi pyrkii uudessa novellikokoelmassaanSaatus(Kohtalo), joka sisältää novellitMailma lõpus(Maailman lopussa),Inimeste sööjad(Ihmissyöjät),Vabadus ja surm(Vapaus ja kuolema),Popi ja HuhuujaKuldne rõngas(Kultainen rengas). Mittaamattoman pitkä välimatka eroittaa nykyajan aivoihmisen myytin syntymisajan jumalhämärästä, ihmiskunnan täysin naiivista ja hedelmällisestä alkukaaoksesta, jolla yksin oli se tarunomainen, mielikuvituksellinen suurentamiskyky, ohjaton, taivaat ja maat täyttävä fantasia, jota myytti edellyttää. Takaisin ihmiskunnan lapsuusparatiisiin, jossa myös myytin, jumaltarun kukka kasvoi, on vaikea päästä, sen veräjiä vartioi oman kehityksemme keruubi. On ollut suuria, luovia taiteilijoita, jotka ovat valaneet ikivanhoihin, koko ihmiskunnalle yhteisiin myytteihin uuden sisällön, mutta kuinka monta uutta myyttiä tunteekaan maailmankirjallisuus kirjapainon keksinnöstä asti?
Ja kuitenkin ilmestyy aina silloin tällöin henkiä, jotka ikäänkuin jollain selittämättömällä ja salaisella tavalla ovat yhteydessä näitten kaukaisten ja kadonneitten aikojen kanssa, uneksijoita, aavistajia, runouden löytöretkeilijöitä, jotka siirtävät runon asuma-alan rajapyykit mielikuvituksellisiin maihin saakka.
Friedebert Tuglas on uudessa novellikokoelmassaan ottanut ratkaisevan askeleen: kerta kaikkiaan heittänyt hyvästit kaikelle todellisuudelle. Haurasta lasiseinää olevan ja olemattoman välillä ei enää ole olemassa. Hän on tosin ottanut todellisuudesta mukaansa joukon ulkonaisia piirteitä, mutta valaistus on toinen, mittasuhteet toiset. Näkyvän ja käsinkosketeltavan todellisuuden alla ja sen takana tuntuu kaiken aikaa toinen, monta vertaa suurempi ja kammottavampi, ja juuri tämän näkymättömän ja sentään näkyvän todellisuuden alituinen läsnäolo synnyttää sen ahdistavan, henkeäsalpaavan tunnelman, jota useat Tuglasen viimeisistä novelleista ovat tulvillaan. Mittasuhteet näyttävät alussa aivan luonnollisilta, mutta kertomuksen kehittyessä valtaa omituinen näköhäiriö lukijan: ne kasvavatkin kuin tuntemattoman voiman pakosta rajattomiin.
Koko ajan tuntuu kertomuksen näennäisestä realismista huolimatta se "ilmassa kulkeva rata", josta Huysmans puhuuLà-baskirjansa esipuheessa. Taikka oikeammin, todellisuus ja mielikuvitus sekaantuvat erehdyttävällä tavalla toisiinsa. Kirjailijan pyrkimys on tehdä kynnys unen ja todellisuuden välillä niin näkymättömäksi kuin suinkin, viedä lukija kuin sidotuin silmin uuteen olemattomaan maailmaansa. Kaikki yksityiskohdat ovat pettämättömän todellisia, mutta sellaista maailmaa, sellaista kokonaisuutta, jonka ne yhtyneinä muodostavat, ei ole milloinkaan ollut olemassa muuta kuin runoilijan haaveellisissa aivoissa.
Kauhu ja ahdistus ovat nyt valta-asemassa Tuglasen mielikuvituksessa. Mutta kauhu, jota Tuglas kuvaa, on sekin vain rajoitetussa määrin todellista, todellisten olosuhteitten aiheuttamaa. Suurin kauhun kiihoitus syntyy syyttä, suotta, tyhjyydestä ja olemattomuudesta,ei mistään, ihmisen ollessa voimattoman sen edessä kuten kaiken kosmillisen. Ja Tuglasen uusissa novelleissa läähättää juuri nimetön, aavisteleva kauhu, jonka juuret ovat kaiken olevaisen käsittämättömässä ja ristiriitaisessa tragiikassa, ja joka itsessään on kuin luotujen reaktsio tuntematonta, vihamielistä maailmanjärjestystä vastaan. Sama kauhu, jonka Edgar Allan Poe on saanut puristetuksi yhteen ainoaan sanaan:Nevermore!
Edgar Allan Poen alkoholista ja morfiinista haltioitunut mielikuvitus muistuu useamman kuin kerran mieleen Tuglasen viimeistä novellituotantoa selaillessa. On eräänlaista yhtäläisyyttä suuren anglosaksilaisen ja nuorvirolaisen uniennäkijän välillä, oikeastaan vain heidän tuotantonsa perustunnelmassa. Poe säilyttää kesken kauhujenkin kuvausten aina ulkonaisen tyyneytensä ja asiallisuutensa, hänen haaveisimmatkin kangastuksensa ovat viileästi ja älyllisesti eriteltyjä. Tuglasen tyyli on monta vertaa kuumeisempaa ja hermostuneempaa, lyyrillisyyteen taipuvaa; sen tunnelmapingoituksessa tuntuu varsinkin varhaisemmalla asteella venäläisten kauhunkuvaajien, etupäässä Leonid Andrejevin, vaikutus. Mutta kauhun sisin olemus on sensijaan kummallakin sama: kauhu olemattoman edessä.
Tuskin missään kertomuksessa on Tuglas saanut tälle kosmilliselle kauhulle niin täydellistä ilmestysmuotoa kuin novellissaPopi ja Huhuu, kertomuksessa isäntänsä kuoleman jälkeen yksinjääneistä koirasta ja apinasta.
Vanhassa talossa asustaa taulujen, pergamenttikääröjen ja alkemististen keittokojeittensa keskellä Isäntä mäyräkoiransa Popin ja Huhuu-apinan kanssa. Isäntä on vanha ja raihnainen, eräänä aamuna hän lähtee kaupungille, sulkee oven mennessään eikä enää palaja. Molemmat eläimet jäävät oman onnensa nojaan. Popi on viisas ja filosofinen koira, Anatole Francen Riquet'n heimoa, rajattomalla rakkaudella Isäntäänsä kiintynyt. Isännän viisaudella ei ole rajoja. Hän menee ulos, käsivarrellaan tyhjä kori ja palaa kori kukkuroillaan lihaa! Kuka voisi tehdä sen paitsi Isäntä? Mutta päivä kuluu eikä Isäntää kuulu. Huhuu-apina käy häkissään yhä levottomammaksi, ilta pimenee, Isäntä viipyy yhä. Yhtäkkiä särkee nälkäinen Huhuu häkkinsä ristikon ja huomaa itsensä yhdellä silmäyksellä tilanteen herraksi. Nyt alkaa mieletön ja hurja leikki. On kuin apinan, ihmisen irvikuvan, keralla kaikki pahat voimat olisivat päässeet irti, ja alkanut pirullinen, eläimellinen bakkanaali. Huhuu ottaa heti herruuden talossa omiin käsiinsä, asettautuu Isännän sijalle, makaa hänen vuoteessaan, koristautuu hänen purppuraviitoillaan, muuttaa hänen rauhallisen työhuoneensa suureksi romukammioksi, rikkoen ja hävittäen kaikki, mitä tielle sattuu. Vihdoin se sattuu löytämään viinalekkerin, alkaa juoda päivät päästään, eikä sen ilkeydellä ole enää rajoja. Se kiduttaa ja pitelee pahoin Popia, joka on pelosta ymmällä, tuntien vaistomaisesti eron entisen ja nykyisen Isäntänsä välillä. Popin nälkäisissä, kidutetuissa aivoissa ei sammu muisto kadonneesta Kultaisesta ajasta ja Hyvästä Isännästä. Mutta se on kerta kaikkiaan koira ja sellaisena tottunut pelkäämään ja kunnioittamaan. Sillätäytyyolla Isäntä, ja niin se paremman puutteessa pitää Isäntänään hurjaa ja pahasisuista Huhuu-apinaa, entisen Isäntänsä irvikuvaa. "Niinkuin se kerran oli ihaillut entisen Isännän viisautta, hyvyyttä ja kauneutta, niin ihaili se nyt uuden Isännän ilkeyttä, oikullisuutta ja rumuutta." Ja kun Huhuu kerran ikkunan kautta varkaissa käytyään tuo kotiin korin, jossa on kimpale veristä lihaa, niin selviää Popille lopullisesti, että Huhuu todella on Isäntä hänkin. Niin elelevät koira ja apina viheliäistä yhdyselämäänsä unohdetussa, yksinäisessä talossa, kunnes eräänä päivänä Huhuu löytää räjähdysaineilla täytetyn laatikon ja heittää sen permantoon, jolloin koko talo koirineen apinoineen räjähtää ilmaan.
Ei ole ainoatakaan piirrettä tässä merkillisessä kertomuksessa, joka ei olisi kouraantuntuvaa todellisuutta tai ainakin voisi sitä olla. Sellaisenakin, yksinomaan eläinsielun tutkielmana se olisi asetettava korkealle. Mutta siinä tuntuu kauttaaltaan ja erehtymättä toinen todellisuus, "aineen sisäinen vertauskuvallisuus", josta Tuglas kerran mainitsee. Se kasvaa symhooliseksi runoelmaksi, yli eläinsielun rajojen, inhimilliseen ja kosmilliseen tuskaan ja kaiken tragiikkaan asti: Hillittömät, hävittävät voimat mellastavat maailmassa, josta Hyvyyden henki näyttää paenneen, Ihmiskunta on avuton näitten sokeitten ja käsittämättömien mahtien edessä, joitten vihamielisyyden se tuntee ja sentään alistuu, säilyttäen sisimmässään kaukaisena kangastuksena muiston kadonneesta paratiisistaan kuten mäyräkoira Popi entisen Hyvän Isännän päivistä. Avuttomuuden tunnossa, joka valtaa suojattoman, ihmisestä riippuvan eläimen, sen aavistaessa ruokkijansa ja suojelijansa iäksi menneen on samaa ahdistusta, jota Maeterlinck on kuvannut näytelmässäänLes aveugles, sokeitten istuessa turvattomina kuolleen hoitajansa ympärillä.
Täynnä takaa-ajon kauhua on kertomusVapaus ja kuolema. Se on tarina Rannuksesta, virolaisesta hevosvarkaasta, joka yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen pääsee pakenemaan vankilastaan vanhaa maanalaista salakäytävää pitkin. Mutta käytävä ei viekkään suoraan vapauteen, vaan holviin, jonka ikkunan rautaristikko vangin ensin on murrettava. Päiväkausia kestäneen kidutuksen ja nälän jälkeen, jonka kestäessä hänen silmäinsä edessä elämän kiihkoisan työn ja huvin panorama, vain rautaristikon eroittamana, kulkee ohitse, on hänen työnsä vihdoin suoritettu. Mutta vapaus tulee liian myöhään. Puolikuolleena nälästä, päihtyneenä ilmasta ja vapaudesta, hän ensi työkseen surmaa kuivan leipäkannikan takia syyttömän kerjäläisen ja vaipuu itse heti senjälkeen hengetönnä maahan.
Koko kertomus on kuin painajaisentapainen, lyijynraskas uni. On jo huomautettu takaa-ajotunnelman alituisesta kertautumisesta Tuglasen runoudessa. Se palaa yhä uudelleen, milloin unessa, milloin todellisuudessa. Ei liene erehdys edellyttää, että herkeämätön ilmitulon ja vangitsemisen vaara, jossa kirjailija toistakymmentä vuotta on ollut pakoitettu elämään ja sen uhalla olopaikkaansa vaihtamaan, on jo itsessään ollut omiaan synnyttämään aivan määrätynlaisia mielikuvasarjoja. Tuglasen novelleissa toistuu usein, hyvin usein paon kuvaus, sokean, hillittömän paon, kuin kostottaret kintereillä.Jumalan saarenlegendassa pakenee Maia, kunnes syöksyy suosyväriin,Felix Ormussonpakenee unissaan outoa painajaisharhaa, fantastisessa novellissaUnede kuristikpakenee kertomuksen minä samoin unissaan mustia ratsastajia. Ja kertomuksessaVapaus ja kuolemamuistelee sen sankari, hevosvaras Rannus, ensimäisiä varkausyrityksiään ja niitä seurannutta takaa-ajoa:
"He juoksivat kumarassa, hän ja harmaa vanhus, yli katajaisen nummen. Molemmilla oli seljässä jaloista yhteen sidotut elävät lampaat, joitten veltot päät löivät heitä vasten selkää. Kaukaa kuului koirien kaameata haukuntaa ja ihmisten kähiseviä ääniä. — Oli pimeä, syksyinen yö.
"Koirat lähestyivät. Niitten haukunta kaikui kahdelta puolen, ihmisten usuttaminen kuului ihan heidän kintereiltään. Ne olivat aikeissa piirittää heidät. He juoksivat alamäkeä kohti suota. Koirat seurasivat heitä valittavasti ulisten, ja he olivat miltei kuulevinaan pimeydestä ihmisjalkojen töminän. — Alkoi sataa.
"He eksyivät suossa, mättäiden ja männynkääkkyröiden väliin. He hyppäsivät yli mättäiden, he kahlasivat vetisessä suossa, ääneti raahaten vaikeroivia lampaita jäljessään. He kuulivat, kuinka takaa-ajajat samosivat pitkin pilkkopimeitä rotkoja ja huhuten antoivat toisilleen merkkejä. — Kylmää sadetta tuli rapisten.
"He pysähtyivät keskelle suota, molemmat kauhusta ja vilusta väristen. Hän kuuli, kuinka vanhus rukoili. Hänen omia nuoria lanteitaan pakoitti. Hän lankesi kumolleen yli vapisevan lampaan ja itki sen kanssa yhdessä kuin avuton lapsi."
Epäilemättä on tässä idée fixen itsepintaisuudella palaavassa pakokauhuisessa mielikuvasarjassa paljon persoonallista elämystä.
Kaikissa Tuglasen viimeisissä novelleissa on omituinen epäsuhde henkilöitten verrattaisen vähäpätöisyyden ja tapahtumain suuruuden, niitten salatun perspektiivin välillä, niin sanoakseni.Ihmissyöjäton anthropofagisesta nimestään huolimatta kuvaus puolikasvuisista lapsista, jotka joutuvat rakkauden ja kuoleman mysteerion todistajiksi.Kultaisen renkaanpäähenkilö on tuiki tavallinen, poroporvarillinen proviisori, joka kerran jouduttuaan unen ja todellisuuden vaarallisille rajamaille, ei enää löydä poispääsyä muuta kuin kuolemassa. Nuori laivapoika, eläimet, keskenkasvuiset lapset, hevosvaras, ne ovat Tuglasen kertomusten sankareita. Heidän sielunelämänsä on mahdollisimman alkeellinen ja vaistomainen. Mutta heidän kohtalonsa ovat heitä itseään korkeammat, salaperäiset vallat toteuttavat heissä tarkoituksiaan, he täyttävät tietämättään ikuisia lakeja. Ja tässä tahallisessa vastakohtaisuudessa onkin suuri osa näitten kertomusten tehoa.
Friedebert Tuglas ei kuitenkaan tunne vain kauhun päihtymystä. Hänen eroottinen, voimakkaasti aistillinen mielikuvituksensa ei ole sukupuoletonta kuten Poen, jolle kauhun hekkuma korvaa rakkauden. Kauneuskin on huumausainetta, kuten haschisch tai opium, sekin päihdyttää pään ja veren.
Kalevipojan 16:nnessa laulussa kerrotaan Kalevipojan ja hänen tovereittensa purjehdusretkestäLennuk-laivalla maailmanloppua kohden. Ihmeellisten seikkailujen jälkeen he saapuvat Säkenien saarelle. Sulevipoika menee asepoikineen saarta tarkastamaan, mutta asepoika eksyykin saareen, ja valkea lintu kertoo hänen jääneen jäämäkien ja lumilakeuksien taakse näkinneiden luo ikuiseen iloon.
Tämä episoodi ynnä Kalevipojan maailmanlopunmatkan seuraava seikkailu, jossa urhot päätyvät Jättien maahan, "kus ei kuulda linnulaulu", ja Jättineito poimii heidät vyöliinaansa, ovat antaneet pohjan, jolle Tuglasen mielikuvitus on kutonut yhden haaveellisimpia ja kaikissa vesikaaren väreissä kimmeltävimpiä kuviokudoksiaan, kertomuksenMaailman lopussa. Kaikista Tuglasen teoksista se pääsee lähimmäksi hänen uutta kirjallista ihannettaan: myyttiä. Tavallaan se on samalla myös Tannhäuser-tarinan toisinto. Muitakin yhtymä- ja vertauskohtia voisi löytää. Aivan itsestään johtuu tietysti jo aiheen laadusta mieleen Gulliverin seikkailut jättiläisten maassa ja nuori Glumdalclitch, niin paljon lyyrillisempi ja romanttisempi kuin Tuglasen virolainen laivapoika onkin anglosaksilaisen älyllistä sankaria, ja saaren Hiiglaneitsi-Venus rajattomassa rakkaudenhuumauksessaan kuumaverisempi Swiftin tyyntä jättiläistyttöä.
Tuglasenkin laiva joutuu, samoin kuin Kalevipojan Lennuk retkellään oudoilla vesillä yli sen rajan, missä ei yksikään ihmissielu ole käynyt. Meren nielua seuraa pilkkopimeys, jossa laiva harhailee monta vuorokautta; kun pimeys vihdoin hälvenee, on merenkävijäin edessä joukko asumattomia saaria. Vene lasketaan vesille, ja seitsemän miestä, niitten joukossa retkikunnan nuorin, laivapoika, nousee maihin suurimmalle saarelle. Laivapoika pannaan puunlatvaan tähystäjäksi, mutta hänen nukahtaessaan lehvien väliin, jättävätkin toverit saaren. Yksinään saarella harhaillessaan hän tapaa ihanan jättiläisneidon, joka vie hänet kotiinsa, missä asustaa isänsä kanssa, saaren ainoina asujamina. Hiiglaneitsin ja ihmisen lapsen välillä herää suuri ja kaikki hukuttava rakkaus, heidän päivänsä ja yönsä kuluvat yhtenä ainoana rakkauden huumeena. Jättiläisneito on kuin itse luonto, kaikkialla hän on läsnä. "Hän on kaikkialla, mihin käännyinkään, puissa, järvissä, niityillä. Taivas ja maa olivat täynnänsä häntä… Rehevä ruoho oli kuin hänen hiuksensa, takerruin sumujuovaan, kuten hänen palmikkoihinsa, värisin hyllyvillä soilla, kuten hänen povellaan, öinen pimeys oli kuin hänen syleilynsä, kalevantulien välkähdys kuin hänen verensä tykintä." Mutta ihmisenlapsi ei jaksa kestää sielun ja ruumiin yhtämittaista, sammumatonta paloa, hän tuntee palavansa tuhaksi jättineidon syleilyssä, hän yrittää yhä uudestaan pakenemalla pelastautua, kunnes vihdoinkin syöksee miekkansa Hiiglaneitsin sydämeen, surmaten rakastettunsa. Mutta hänen palatessaan monien harharetkien jälkeen kotikyläänsä, tuntuu kaikki hänestä pieneltä ja ahtaalta, ikuinen ikävä polttaa hänen poveaan. "Inhimillistä, liian inhimillistä oli kaikki ympärillä. Liian rajoitettua, liian järkevää, liian vähäistä sille, joka on elänyt jättiläisten parissa keskellä äärettömyyttä! — Mitä merkitsivät minulle enää ihmisten ajatukset ja askarrukset! Mitä merkitsi minulle ihmisen tyttären rakkaus! Otin käteeni kulkurisauvan. Monta vuotta on kulunut. Minulla ei ole kotia." Ja tämä toinen Tannhäuser, päästyään Venusvuorestaan, ikävöi sinne takaisin. Hän rukoilee aurinkoa: "Oi maailman valkeus, ota tuskani säteeseesi, vie ikäväni merten taakse! Olen pieni ja väetön, mutta jollen jaksa elää siellä, salli minun ainakin sinne kuolla!"
Lyhyt selostus ei kykene antamaan minkäänlaista aavistusta tämän kertomuksen kauneuksista, joita siellä täällä häiritsee liiallinen lyyrillisyys. Siinä on paikkoja, jotka muistuttavat Korkean Veisun rytmillistä ja innoittunutta proosaa. Mutta siinä on myös toisia kohtia, joitten havainnollinen selkeys johtaa mieleen vanhojen klassillisten kertomataidon mestarien tyylin.
Näytteeksi jälkimäisistä saakoon sijansa seuraava kuvaus kertomuksen alusta:
"Äkkiä näimme laivan keulan edessä jotain mustaa kohoavan. Se läheni ja kohosi huimaavalla kiireellä, ja ennenkuin ehdimme säikähdyksestämme toipua, se oli meistä vain muutaman kymmenen soutuvälin päässä.
"Se oli vedestä pystysuorana kohoava sysimusta seinä, jonka yläreunaa silmämme ei selittänyt. Se ei ollut kallio eikä pilvi.
"Ennenkuin ehdimme mitään ajatella tai tehdä, syöksyi laiva täysin purjein päin muuria. Jähmetyimme kuoleman kauhusta, suut avautuivat ja kolmestakymmenestä rinnasta tunkeutui epätoivoinen parahdus.
"Mutta odottamaamme yhteentörmäystä ei kuulunutkaan. Sensijaan tapasimme itsemme tuokion kuluttua äärettömästä pimeydestä.
"Toinen olotila seurasi niin äkkiä toista, ettemme ehtineet edes kaikkein äskeisimpiäkään tapahtumia kummeksua, kun jo uusi meidät yllätti.
"Ensiksi luulimme kukin putoavamme laivasta tyhjyyteen, mutta sitten tunsimme seisovamme liikkumattomina samalla paikalla, missä silmänräpäystä varhemmin.
"Ei ainoatakaan ääntä eikä kajastusta miltään taholta. Odotimme hetken hievahtamatta: kuulimme vain toinen toisemme hengityksen.
"Olimme joutuneet tyhjyyden valtakuntaan. Se oli kammottavampaa kuin myrsky, kuin kaikki muu. Se kävi yli ymmärryksemme.
"Kului kauan aikaa, ennenkuin siihen totuimme.
"Aluksi uskalsimme vaivoin liikahtaa. Sitten kuljimme laivan ristiin, rastiin, köysistä kiinnipidellen ja toisiimme törmäten. Laiva oli eheä ja kuitenkin tuntui siltä, kuin olisi keulasta perään ollut kokonainen matka.
"Sitten johtui mieleemme sytyttää tulisoihtu. Mutta se paloi aivankuin veden alla, ilman säteitä, ja valaisi vain jonkun vaaksan verran. Emme voineet nähdä edes tulisoihdun pitelijää, vaan ainoastaan hänen kalkinvalkean luisen käsivartensa. Ja se näky oli niin kammottava, että kaikki kuin yhdestä suusta huusimme: 'sammuttakaa, sammuttakaa!'
"Alkoi kaamea, sanoin selittämätön, järjellä käsittämätön elämä.
"Kuinka kauan tässä pimeyden valtakunnassa viivyimme, en tiedä. Ehkä monta päivää. Kadotimme käsityksen ajan kulusta. Ajatuksemme olivat seisahduksissa kuten laivakin.
"Olimmeko enää merellä? Eikö keinunut laivamme äärettömässä avaruudessa? Yläpuolella meren, pilvien päällä, maailmojen päällä? Tunnustelimme meloillamme, ne eivät ulottuneet enää veden pintaan. Sitten viskasimme ankkurin yli laivanpartaan, — se katosi loiskahduksetta kuin tyhjyyteen sukeltaen.
"Suuri välinpitämättömyys valtasi meidät.
"Puhelimme vain sen verran, että tiesimme vielä olemassa olevamme.Aavistimme ajan kuluvan vain ruokahalumme kasvamisesta aterian jälkeen.Teimme kaikki käsinkopeloiden ja totuimme siihen.
"Joskus juolahti päällämme ajatus, että kaikki oli kuten olla piti, me itse vain olimme viimeistä miestä myöten sokeutuneet.
"Enkä tosiaankaan tiedä, kumpi mahdollisuus olisi ollut kauhistuttavampi.
"Silloin tunsimme äkkiä taas voimakkaan tuulenpuuskan halki pimeyden. Kuulimme, kuinka köydet pingoittuivat, ja mastot ratisivat. Tunsimme, kuinka laiva äkkiä kiireesti syöksyi eteenpäin, veden kohistessa keulassa.
"Kiirehdimme joka mies taas paikoillemme, perämies peräsimen ääreen ja kaksikymmentä miestä soutotuhdoille. Ja taas tapahtui ihme: hiljaa liukui laiva pimeyden valtakunnasta valkeuden maille.
"Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään. Katselimme vain vaieten toisiamme. Olimme käyneet kalpeiksi ja laihoiksi, ja sanaton sääli toinen toistamme kohtaan täytti sydämemme.
"Tunsimme lämpöä, ilma oli pehmeä ja hyväilevä, niin että hengittäessä kuin päihdyimme.
"Näytti olevan aamu. Meri oli valkeansininen ja autereinen. Vesi kuulsi syvälle. Taivas kaareutui päittemme päällä sinisenä kupuna.
"Laivamme ympärillä oli lumivalkeita kukkia jotka puhkesivat meren pinnassa kuin veden silmät. Koitimme niitä katkoa, mutta ne eivät murtuneet, vaan sensijaan venyivät niitten varret arvaamattoman pitkiksi. Ne tuoksuivat vienosti ja suloisesti."
Mutta millaisia kauneudesta väräjäviä näkyjä Tuglasen mielikuvitus voi luoda, siitä pari näytettä:
"Hän tuli veden halki. Näin hänen lanteensa laineissa, hänen rintansa vaahdossa.
"Hän tuli suurten lintujen parvessa. Niitten siniset siivet leyhyttelivät hänen kaulansa ympärillä. Ne nokkivat suuria heleänpunaisia marjoja, joita hän piteli huuliensa välissä kuin helmiketjua.
"Sitten hän singahutti kaksin käsin linnut ilmaan, kuin kukkakimput, ja tarjosi huulensa minulle. Ympärillämme olivat linnut vesikaaren värisenä vihmana."
Tai toinen kuvaus Hiiglaneitsistä, — suuripiirteinen panteismissään:
"Ja minne meninkin, — aina löysin hänet edestäni. Hän oli kaikkialla kuten luonto. Hän oli kuin mäenkukkulat, kuin mättäät, kuin niitut vuorien välissä.
"Hän loikoi nurmilla. Hän ojensi kätensä minua kohti kuin oksat. Hänen silmänsä sinertivät kuin lähteet kukkuloitten välissä. Tuuli ajeli hänen hiuksiaan kuin hattaroita.
"Näin hänen rintansa kuin kotiseutuni hiljaiset kukkulat."
Baudelairella on säe runossaLa géante(Jättiläisnainen):
"Dormir nonchalamment à l'ombre de ses seins,Comme un hameau paisible au pied d'une montagne."
Unen todellisuus, unen oikeutus elävän elämän rinnalla, — siinä näitten fantastisten novellien kertosäe. Lukijan osaksi jää koettaa käsittää ihmishengen haaveisintakin harhaa, seurata sitä sen odottamattomillakin odysseioilla. Jos kerran ihmissielun sokkeloissa on tilaa tällaiselle tuskalle ja ahdistukselle, tällaisille kuumeisille kauneusnäkemyksille, niin täytyy sitä olla taiteessakin.
5.
Brandes on puhuessaan J.P. Jacobsenin tyylistä nimittänyt sitä "väkeväksi tunnelmajuomaksi." Tällaista tunnelmajuomaa on parhaina hetkinään myös Friebebert Tuglasen värikylläinen ja soitannollinen proosa.
Tuglasen kielivaisto on ennenkaikkea soitannollista laatua, hän rakastaa ääntiöitten ja kerakkeiden sopusointua sellaisenaan. Hän on kirjoittanut "sanan salaperäisestä kauneudesta." Sanat ovat hänelle kuten eri soittimia, viuluja, torvia, puupuhaltimia, joitten yhteissoitosta syntyy tyylin orkesteri.
"Tyylin pitäisi olla, paitsi kevyt, selvä ja jalosukuinen, vielä jokaisessa yksityisessä sanassaankin taideteos", hän kirjoittaa. Ja toisessa kohden: "Seulon kieltä kuin kultahietaa." Tuglaseen, kuten Juhani Ahoonkin nähden, voisi puhua erityisestä sanasoitannollisuudesta, sanakorvasta, joka ei edellytä varsinaista sävelsoitannollisuutta, vaan päinvastoin usein voi yhtyä suoranaiseen epämusikaalisuuteenkin. Tämä sanakuulo on Tuglasella hyvin kehittynyt. Eritellessä hänen lauseitaan sanasoitannollisuuden kannalta, hämmästyisi epäilemättä sen työn tietoisuutta, joka on luonut näköjään niin vaivattomasti luistavat lauseet. Sanalliset sointuvaikutukset ovat niissä varmaan monta vertaa harkitumpia kuin voisi edellyttää. Tuglas on tietoisesti kehittänyt kielessä piileviä sointumahdollisuuksia, jotka alkusointuun taipuvassa viron kielessä — samoinkuin suomenkin — jo itsessään ovat suuret. On ihmeellistä nähdä, kuinka hienoja vivahduksia tulkitsemaan pystyy Tuglasen käyttämänä kieli, jolle äsken vielä riitti talonpoikainen arkisanasto. Tuglasen suhde kielenuudistukseen on täysin myönteinen, mutta samalla pidättyvä; erehtymättömällä ja valikoivalla aistilla hän on omaksunut uudistusehdoituksista kaiken, mikä on ollut omiaan korostamaan hänen lauseensa soitannollisuutta ja hänen tyylinsä tunnelmapitoisuutta. Mutta hän on aivan liiaksi taiteilija ja erityisesti juuri sanataiteilija, mennäkseen äärimmäisyyksiin; hän ei koskaan uhraisi lauseen, tuskinpa sanankaan selvyyttä ja helppotajuisuutta, kielenuudistaja ei voita kirjailijaa hänessä. Hän ei milloinkaan antautuisi uhkarohkeisiin kielellisiin kokeisiin, kuten Aavik tai Ridala. Hän saattaa kyllä, kuten novellissa Popi ja Huhuu, tehostaakseen tunnelmaa ja kuvatakseen alankomaalaisten Boschin ja Brueghelin mielikuvituksellisia tauluja, luoda fantastisia sanoja, kutentulikivenlentotairakkolentäjä, nenäjalkainen, siipiankerias, vieläpä puhtaasti sanakoristeellisista syistä lisätä tähän eriskummallisten olioitten luetteloon sanan "muik", jolla ei viroksi ole mitään merkitystä, yksinomaan koska se äänteellisten ominaisuuksiensa ja tuntemattomuutensa takia hänessä herättää käsitteen jostain salaperäisestä ja mielikuvituksellisesta! Mutta yleensä hänen kielensä on, kaikesta sanarikkaudestaan huolimatta, selvä ja helppotajuinen, ja hänen kieleen tuomansa murresanat — enimmäkseen hänen tarttolaisen kotiseutunsa murteesta — taiteellisella maulla valittuja. Jos Viron nykyisessä kielellisessä murroskaudessa ylipäänsä on mahdollista ajatella tulevaisuuden tulikokeen kestävää proosaa, niin se on epäilemättä Friedebert Tuglasen. Sillä on eräänlainen taiteellisuuden ja taiturimaisuuden luoma koskemattomuus joka tulee suojelemaan sitä, vaikka kielen kehitys saavuttaisi vieläkin huimaavamman vauhdin kuin nykyään.
Tuglasen proosan teho ei kuitenkaan suinkaan ole yksin hänen kielenkäyttönsä ansiota. On nimittäin erikoisesti alleviivattava juuri tämän proosatyylin tehoa,suggestiovoimaa, sen kykyä herättää tunnelmia. Se riippuu epäilemättä sen omasta suuresta tunnelmapitoisuudesta, sielullisesta kiihoitustilasta, affektista, jossa se on luotu, ja josta jo edellä on ollut puhe. Tämä kiihoitustila on ollut niin voimakas, että sanoissa ja lauseissa on vielä tuntevinaan sen värinän. Se voi toisinaan tehdä Tuglasen proosan levottomaksi, läikehtiväksi, liian lyyrilliseksi, mutta suotuisina hetkinä se antaa sille aivan erikoisen sähköisyyden.
Toinen Tuglasen proosan pääominaisuuksista on sen ehdoton taipumus tyylittelyyn. Tuglasen tyyli pyrkii aina koristeellisuuteen, olkoon kysymys luonnosta tai ihmisestä. Hänellä voi tavata pieniä maisemapiirroksia, jotka vaikuttavat koristeellisesti ja perspektiivittömästi kuten japanilaiset maisemamaalaukset, esim. kuvaus kolmesta järvestäIhmissyöjät-kertomuksen alussa. On sangen vaikea eritellä, millä taidekeinoilla Tuglas saa aikaan tämän haluamansa vaikutuksen. Nähtävästi ovat realistiset piirteet harvennetut ja yksinkertaistetut, josta samalla seuraa muutamien jäljelle jääneitten piirteitten erikoinen korostus. Juuri luontoa katselee Tuglas todella aivan yksilöllisen temperamentin läpi. Ja tämä temperamentti on kuin värillinen lasi: se antaa maisemillekin värinsä. Huomattavaa on juuri väriä kuvaavien adjektiivien runsaus Tuglasen proosassa, hänellä on niitä paletin täydeltä. Tuglasen värirakkaus uloittuu virolaiseen maisemaankin, joka hänen kuvaamanaan poikkeuksetta on aina hieman tyylitelty; siihen on aina pirahtanut pisara kultaa ja purppuraa tekijänsä mielikuvituksellisesta sielusta. Itsekin hän puhkee ihmettelyyn: "Onko tämä kotimaata eikä Välimeren rannikkoa? Nämä ultramariinin siniset metsät, punahohtoiset kukkulat ja sinipunervat vedet… Ja nuo hennot, puhtaat viivat, jotka ikäänkuin taiteilijan kultainen sivellin on vetänyt yli taivaan, veden ja maan." (Felix Ormusson.)
Taikka novellistaEhtootaivas:
"Oli taas muuan noita ihmeellisiä, alakuloisia iltoja, jolloin kukkuloitten piirteet olivat kuin hyhmettyneeseen vereen kastetut, ja harvojen, mustien puitten rivi häipyi ehtootaivaan punaan salaperäisenä pylväskäytävänä, — jolloin ilma oli niin tyyni ja kuulas, että kaukana taivaanrannalla näkyi jokainen punainen kasteheinän tähkä. Viimeisissä maata tavoittavissa auringon säteissä kimalsivat himmentyneet akkunaruudut kuin sinervässä tulessa."
Romaani Felix Ormusson on täynnä tällaista hellävaroin tyyliteltyä maisemarunoutta, tuiki persoonallisia näkemyksiä, joitten runollinen pitoisuus on monesti suurempi kuin loppusoinnuilla ja poljennoilla varustettujen.
"Tuntuu kuin olisivat itse auringonsäteetkin tuoksuneet ihmeellistä, kultaista ja verhottua tuoksua."
"Ihmeelliset illat, jolloin päiväinen auringon helle ja maasta nouseva huumaus vaihtuvat veressämme ihanaksi raukeudeksi. On kuin kävisivät kaikki päiväiset muistot, ajatukset ja unelmat, selkiytyäkseen alakuloisuuden heleäntuskaiseksi viiniksi."
"Kahden puolen vieressäni kohosi seinämänä vilja. Tuhannet hennot tuoksut nousivat maasta, kuten tavoittamattomat tunnelmat. Korsi keinui ääneti kuin unessa."
Kuinka monta vertaa realistisempaa onkaan esim. Juhani Ahon maisemamaalaus, ja samoin Ridalan saarenmaalainen maisema!
Mutta Tuglasen taiteen rajoitukset ja vaarat ovat läheistä sukua hänen tyylinsä suurimmille avuille, ne kasvavat samoista ominaisuuksista, jotka toiselta puolen luovat hänen tyylinsä kiistämättömän tehon. Tuglasen hermostunut, väräjävä, slaavilaisen pehmeä proosa eksyy usein retooriseen kaunopuheisuuteen, eräänlaiseen sananpalvontaan. Se on usein ylen kaunosanaista, ylen sointuvaa, ylen korupuheista. Sen ornamentiikka on toisinaan liian runsas, siihen määrin, että se tuntuu häiritsevältä odottaessa asiallista, reaalia ajatusta,paljastaajatusta, niin sanoakseni. Sen vaara on, kuten sanottu, lyyrillisyydessä. Se sopii erinomaisen hyvin ilmaisemaan tunnelmaa, mitä kyllästetympää, mitä sisäisesti liikkuvampaa, sitä parempi, sen loistokohtia ovat juuri tällaiset tunnepyörteen, tunnepäihtymyksen kuvaukset. Mutta häiritsevää on sen liiallinen lyyrillisyys, sen taipumus ekstaasiin ja huudahduslauseisiin, silloinkin, kun sisällys ei vaatisi niin lyyrillisiä ilmaisumuotoja. Varsinkin on Felix Ormusson rikas näistä ah-lauseista, jotka liian usein käytettyinä tuovat tyyliin äitelän ja hentomielisen vivahduksen. Tuglasen sormiharjoituskokoelmastaLiivakellvoi nähdä, minkälaiseen väärään lyyrillisyyteen ja kielelliseen sulosointuisuuteen hänen tyylinsä on alkujaan ollut vaarassa hukkua. Mutta niinkin myöhäisessä ja kypsässä teoksessa kuinMailma lõpus, jossa kuitenkin pyrkimys tyylipuhtauteen ja yksinkertaisempaan sanontaan kertovissa kohdin on niin selvä, on kuitenkin paikoittain alkusoinnun käyttö vielä suorastaan rasittava.
Vielä paljoa suurempi vaara on Tuglasella tyylittelytaipumuksessaan. Kaikki on vaarassa muuttua hänellä koristeelliseksi, niinkin koristeelliseksi, että selittämätön, raikas henkäys, joka aina uhoo kaikesta todella elävästä taiteesta, ei aina tunnu. Felix Ormusson näkee kerran unta ratsastavansa sähköllä käyvällä puuhevosella; ja valitettavasti on tässä kirpeässä itseivassa hitunen totta: eletyn tunne ei ole aina aivan ehdoton Tuglasen teoksissa. Se ei suinkaan riipu hänen viimeaikaisesta aihepiiristään. Huimaavimmankin mielikuvituksen tuote voi olla elettyä; niin on Poe epäilemättä yksityiskohtaisesti kärsinyt ja kitunut unihoureensa, miten epätodellisilla aloilla ne liikkuvatkin. Aitouden tunne riippuu yksinomaan elämyksen intensiivisyysasteesta eikä sen todellisuusmahdollisuudesta. Mutta sellainen mustasukkaisuuden ja murhanhimon kuvaus kuin Tuglasen novelliVilkkuva tuli, ei kaikesta tunnepingoituksestaan huolimatta tai ehkä juuri sentakia vaikuta eletyn voimalla, vaan enemmän tai vähemmän keinotekoiselta.
Tyylillinen korutaide viehättää Tuglasta usein liiaksi, siihen määrin, että hän toisinaan etenee vaarallisen etäälle elävästä elämästä, kaiken taiteen alusta ja lopusta. Oleellisin ero realistin ja romantikon välillä lienee se, että jälkimäinen destilloi elämän useampaan kertaan kuin edellinen. Mutta Tuglas joutuu tyylittelypyrkimyksessään destilloimaan elämän toisinaan niin tarkoin, että siitä pääsee haihtumaan elävän elämän ihmeellinen iluidumi. Hänen vaaransa on taituruus.
6.
Friedebert Tuglas on taiteessaan paraikaa tienristeyksessä, kuten Gustav Suits, kuten Noor-Eesti kokonaisuudessaan. On kuin jokin muutos, suunnan, muodon tai sisällön vaihdos taas olisi tekeillä hänen taiteessaan, ikäänkuin hänen tämänkertainen kiertokehänsä alkaisi taas olla loppuunsuoritettu. On taas uudenetsintää, irtipyrkimystä, ikäänkuin ankkuriköysien levotonta liikehtimistä hänen teoreettisissa kirjoitelmissaan, joissa kaikki taidesuunnan vaihdokset aina ovat varhemmin tuntuneet kuin hänen novellituotannossaan.
Tuglasen aivot näyttävät työskentelevän ikäänkuin monissa eri osissa, ainakin ne ovat aika ajottain aivan eri vireessä: näkemyskyvyn ohella esiintyy erittelevä, punnitseva äly. Tällainen yhdistelmä ei ole niin harvinainen kuin voisi luulla; hyvin selvärajaiseen muotoon se oli kehittynyt esim. juuri Edgar Allan Poella, joka ei säikkynyt tieteellisesti erittelemästä edes omaa deliriumiuntaan,Korppi-runoa. Suomalaisessa kirjallisuudessa onEino Leinonäkyvimpänä esimerkkinä siitä, kuinka eri päätepisteitten välillä, älyn ja mielikuvituksen, runollinen lahja voi liikkua.
Voi olla, että nämä kaksi niin erinlaista aivotoimintaa erityisissä tapauksissa voivat esiintyä yhtaikaa; useimmiten ne epäilemättä ovat vaihtoehtoisia keskenään, toisen aivotilan kestäessä pysyy toinen latenttina. Voisi sanoa, että ne melkein aina esiintyvät toistensa kustannuksella. Niin erinlaisia kuin ovatkin, kuluttavat ne kuitenkin samaa aivoenergiaa.
On luovia taiteilijoita, jotka eivät koskaan suinkaan ole edes yrittäneetkään tehdä itselleen tai muille selkoa niistä salaperäisistä ja hämäristä laeista, jotka täyttyvät heidän taiteessaan. Onko Shakespearelta, onko Aleksis Kiveltä jäänyt riviäkään selitykseksi heidän teostensa synnyn sisäisistä ja ulkonaisista vaikutteista? Brandes on suorittanut yhden ihmeteltävimpiä suurtöitään tunkeutuessaan intuitsionsa neroudella Shakespearen teosten takaiseen mailmaan, mutta yhtäkään vihjausta, yhtäkään suoranaista ohjetta ei hänellä ole ollut apuna. Ensi katsaukselta voisi luulla, että vain juuri nämä, ikäänkuin tiedottomasti, naivisti luovat taiteilijat, joille kaikki taiteen teoria näyttää olevan olematonta, muodostaisivat taiteen ainoan ja varsinaisen valiojoukon. Mutta heidän rinnallaan on toisia, yhtä todellisia, joitten luomistoiminnan rinnalla kulkee yhtä herkeämätön askartelu taiteen teorioilla, alituinen henkinen tarve joka hetki tietää ja tutkia oman taiteensa lait. Kuinka paljon, ottaakseni vain suurimman esimerkin, onkaan Goethe ajatellut, puhunut ja kirjoittanut taiteen olemuksesta!
Friedebert Tuglas kuuluu epäilemättä tähän jälkimäiseen luokkaan. Hänellä on sama sisäinen pakko joka hetki todeta nykyinen kehitysasteensa ja viitoittaa tuleva kehitystiensä; taiteen ilmiöt askarruttavat hänen aivojaan yhtä suurella intensiivisyydellä kuin elämän ilmiöt. Niin, hänen puhtaasti taideteoreettinen lahjansa on tuotteliaisuuden kannalta ollut joka tapauksessa koko joukon anteliaampikin hänen varsinaisesti luovaa kykyään.
On oikeastaan sangen vaikea tuntea Tuglasta hänen teoreettisista kirjoitelmistaan. Niitä on tosin kahta lajia: suurempia, perinpohjin eritteleviä tutkimuksia ja vähäisiä pikkukirjoitelmia, intiimejä ja impressionistisia, ikäänkuin otteita tai jatkoa Felix Ormussonin päiväkirjalle, eräänlainen jatkuva kirjallistaiteellinenjournal intime.
Edellisissä, joista tärkeimmät ovat monografia virolaisesta runoilijastaJuhan Liivistäv. 1914, tutkielma virolaisen realismin edustajistaEduard WildestäjaErnst Petersonistav. 1909 jaKirjallisesta tyylistäv. 1912, osoittautuu Tuglas Gustav Suitsin ohella Viron terävimmäksi kriitilliseksi kyvyksi ja esseistiksi. Aivan toinen henkinen fysiognomia kuin Tuglasen kuumenovelleilla on näillä selvillä, älykkäillä ja kirkkailla tutkielmilla. Juuri Tuglasen novellien pääasiallisin tunnus, sielullinen kiihoitustila, sairaalloinen hermojännitys puuttuu tykkänään, koko "sielun yöpuoli", josta alussa oli puhe. Kaikesta Tuglaselle niin ominaisesta hermoherkkyydestä ei ole muuta jäljellä, kuin eräänlainen, jos niin tahtoo, erittäin herkistynyt ja miltei aina oikeaan osuva vaisto taiteellisten ilmiöitten arvioinnissa. Kuitenkaan ei tämä äly koskaan vaikuta viileältä eikä järkeilevältä, ei edes silloin kun sen kieltämätön satiirinen juova esiintyy selvempänä kuin tavallisesti. Jos voi puhua älyn intohimoisuudesta, niin on Tuglasen äly sitä. Sen silmiinpistävin erikoisominaisuus on taipumus kärkilauseeseen, aforismiin, ja eräänlainen mielellään hieman paradoksaalinen sanonta.
Koko joukon hermostuneempi sävy kuin näissä rauhallisissa, suurella tunnollisuudella ja syventymisellä suoritetuissa tutkielmissa, on Tuglasen esteettisissä pikkukirjoitelmissa, joita hän varsinkin parin viime vuoden kuluessa on sinne tänne sanomalehtien ja aikakauskirjojen palstoille siroitellut. Ne ovat eräänlaisia kirjallisiahors d'oeuvres, kevyen ja liikkuvan älyn luomia, kosketellen milloin uudempia, milloin vanhempia taideilmiöitä, koti- ja ulkomaisia, kirjoja ja kirjailijoita, usein vain hetkellisiä, toisiaan seuraavia subjektiivisia kirjallisia mielialoja, kutenIseenesele(Itselleni) taiKriitiline intermezzo(Kriitillinen intermezzo).
Tuglasen kiihkeän ja herkeämättömän uusien kauneusarvojen etsinnän tuntee parhaiten juuri näistä pikkututkielmista. Niistä voi nähdä, kuinka keskeytymättä hänen kehityksensä tähän asti on kulkenut, millaisella henkisen ilmapuntari-ihmisen herkkyydellä hän ottaa vaarin kaikista ajassa liikkuvista taiteellisista säänvaihdoksista, silloinkin kun ne tuntuvat ainoastaan enteinä, paineena ilmassa.
Friedebert Tuglas on, kuten hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan näkyy, monta kertaa vaihtanut kirjallista uskontunnustusta. Tarvitaan toisinaan suuri määrä sisäistä rohkeutta tunnustaakseen uuden asteen kehityksessään ja kumotakseen entisen. Ei ole suinkaan aina pinnallisuuden eikä häilyväisyyden merkki, jos taiteilija pitkin kehitystään alati siirtyy uuteen taidekäsitykseen. Se voi olla muodin orjailua, jokaisen oikullisenle dernier cri'nseuraamista, mutta siinä voi piillä myös varmat takeet taiteilijan ehtymättömästä sisäisestä kasvuvoimasta.
Naturalistista tai impressionistista käsitystään taiteesta ei Tuglas ole tietääkseni missään teoreettisesti määritellyt. Sensijaan on hänen laajaJuhan Liiv-tutkielmansa kokonaan symbolismin merkeissä syntynyt. Hän käyttää siinä jokaista tarjoutuvaa — ja tarjoumatontakin — tilaisuutta tuodakseen esiin symbolistisen taideihanteensa, usein melkein väkivaltaisesti, pääaiheen kustannuksellakin. Hän kirjoittaa:
"Symbolismi, — se on oikeastaan eräänlaista vastakohtien runoutta, äärimmäisyyksien taidetta. Se on viimeisiin johtopäätöksiinsä vietyä naturalismia, joka tarjoo niin tiheän elämänmielikuvan, ettemme loppujen lopuksi enää näe elämän ilmiöitä semmoisinaan, vaan niitten abstraktsioita, vertauskuvia, symbooleja."
— — "Symbolismi — se merkitsisi taitoa tavata rajoitetusta rajatonta ja tämänpäiväisestä ikuista. Se olisi äärimmäisten ponnistusten, epätoivoisten kokeitten traagillinen taide. Se on mieletön pyrkimys: tajuta — vaikkapa symbolien kautta, — maailma itsenäisenä ilmiönä, tajuta realiteettian und für sich."
— — "Totuuden käsitteen vaihtuminen symbolin käsitteeksi, — se oli estetiikassa tapahtuva vallankumous."
Mutta jo vuotta jälkeenpäin hän asettuu perin arvostelevalle ja osaksi hylkäävällekin kannalle taidesuunnan suhteen, joka hänestä äsken oli ainoa taiteellisesti autuuttava.Kriitillisessä intermezzossaanhän kirjoittaa:
"Mutta samalla olemme uudelleen arvioineet symbolismin ulkonaiset arvot. Sen mystilliset näyttämökoristeet ovat käyneet meistä epäilyttäviksi. Sen 'suuret sanat' ovat meistä ikäviä. Me hieromme ystävyyttä taas realismin kanssa. Meistä näyttää taas mahdolliselta löytää runoutta meitä joka päivä ympäröivästä elämästä. — Ei ole lainkaan tarpeen, että teoksen taustana välttämättä olisi symbolistinen syvyys".
Jo Felix Ormusson sellaisenaan oli tavallaan lopputilitystä, estetismin jälkilaskuja. Mutta paljoa ankarammin käy Tuglas eräässä aivan viimeaikaisessa kirjoituksessaanVallankumous ja kirjallisuus(Eesti Kirjandus 1917) tuomiolle oman sukupolvensa luoman taiteen ja kirjallisuuden kanssa, siis samalla itsensä. Hän antaa ajastaan ja aikansa taiteesta seuraavan sairaustodistuksen:
"Ei taitane kukaan epäillä, ettei nykyinen taiteemme ja kirjallisuutemme olisi sairaalloinen ja kitulias olemukseltaan, samoin kuin on sairaalloinen nykyinen sielunelämämme ja henkinen näköpiirimme. — Kaikkein suurinkaan nero ei voi luoda mitään, mikä ylettyisi yli nykyisen yhteiskunnan sairaalloisen, hermokuumeisen, yhteiskunnallisen ja yksilöllisen taistelun hä'än myrkyttämän sielullisen ilmaston. — Ja samalla, — — — me nautimme kuitenkin tämän epäterveen, sairaalloisen ja kituvan hengen tuotteista, sillä esteettinen aistimme on kasvanut kuten niitten luojankin, juuri samojen kielteisten, yhteiskunnallisten näyttämöseinien välillä eikä voikkaan ottaa vastaan muuta kuin vastaavia emotsioita."
Mitään käsinkosketeltavan uutta, mitään valmista uuden taiteen ohjelmaa ei Tuglasella toistaiseksi ole nykyisen taiteen vastapainoksi asetettavana. Mutta samalla kun hänelle kangastavat terveemmät valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot ja niitten pohjalla uusi vapautunut ja terveempi psykologia, samoin kangastaa hänelle uusi, ennenkaikkea entistä terveempi taide ja kirjallisuus. Millaisten kirjallisten johtotähtien alla tämä tervehtyminen on tapahtuva, olemmeko lähenemässä uusklassilliselle vai uusrealistiselle ajalleko, sen kysymyksen jättää Tuglas vastaamatta.
Lopullisesti asettamatta jää myös toistaiseksi hänen oma taiteellinen horoskooppinsa. Friedebert Tuglasen henkinen pohjapiirros on kerta kaikkiaan arabeski, kuten Gustav Suits sitä kerran on nimittänyt, mielivaltainen ja yllätyksellinen, fantasian oikullinen kiehkuraviiva.