Blix oli ihastunut tähän »Viranomaisista huolimatta». Condy oli antanut hänelle viittauksia pääpiirteistä ja lukenut hänelle luvun toisensa jälkeen sitä myöten, kun hän sai ne valmiiksi.
»Se on parasta mitä te milloinkaan olette kirjoittanut, Condy, ja sen te kaiketi itsekin tiedätte. Siinä on arvattavasti virheitä, mutta niistä minä en hituistakaan välitä. Itse toiminta se on, joka kiinnittää mieltä. Ken on lukenut ensimmäisen luvun kullankaivajakapakasta ja Maanpakolaisten klubista, tahtoo kyllä jatkaa. Te luotte paraillaan tulevaa mestariteostanne, ja te onnistutte siinä myöskin.»
»Se on tuo samanaikainen sanomalehteen kirjoittaminen, joka tekee minusta pelkän töhrijän. Te ette voi aavistaakaan miltä tuntuu ryhtyä taas iltasella kirjoittamaan, kun on koko päivän kirjoittanut.»
»Niin, kunpa te vain pääsisitte tuosta sanomalehdestä eroon», sanoi Blix. »Te käytätte parhaat vuotenne ammattityöhön, ja nyt se vielä päälle päätteeksi haittaa teidän runoilemistanne. Minä olen varma siitä, että kertomuksenne siitä kostuisi, jos te pääsisitte vapaaksi sanomalehtiahertelusta. Ettekö te ole itsekin samaa mieltä?»
»Kyllä, te olette aivan oikeassa. Työni sujuisi varmasti paremmin», vastasi hän. »Mutta ne eivät tahdo antaa minulle lomaa. Minä kyselin sitä toissapäivänä toimittajalta. Ei, minä olen pakoitettu suorittamaan kummankin työn yhtä aikaa.»
»Emme huoli nyt puhua asioista. Te tarvitsette lepoa. Haluatteko pelata erän pokeria?»
He pelasivat tunnin verran, ja Condy hävisi tapansa nuukaan. Hänen huono onnensa oli kerrassaan hämmästyttävä. Kahden viimeksi kuluneen kuukauden aikana oli hän pelannut pokeria Blixin kanssa kolme neljä kertaa viikossa, ja joka kerta oli Blix voittanut.
Hän oli nyt oppinut pelaamaan yhtä hyvin ellei paremminkin kuin Condy. Hän saattoi melkein joka kerta sanoa, milloin Condyllä oli hyvät kortit kädessä, samalla kun hän säläsi oman asemansa läpäisemättömän välinpitämättömin ilmein.
»Montako haluatte ostaa?» kysyi Condy ja väisteli. »Minä seison.»
»Sepä vasta —» vastasi hän hämmästyneenä. »Minä otan kolme.» »Passi», jatkoi Blix kylmäverisesti.
»Hyvä. Katsotaanpa — minä panen viisi.»
»Kaksikymmentä lisää.»
Condy tarkasti korttinsa, pani ne pois ja otti ne taas käteensä. Sitten hän heitti pöydälle kaksi korkeaa ristikorttia.
»Ei», sanoi hän, »niitä en pelaa. Mutta mitä teillä on? Katsotaanpa vain huvin vuoksi.»
Blix levitti korttinsa pöydälle.
»Teillähän ei ole rahtuakaan!» huudahti Condy. »Olisihan minun pitänyt se tietää. Mutta tuossa hävisi viimeinen dollarini. Lainatkaa minulle 50 centtiä, Blix.»
Blix pudisti päätään.
»Sellainen pieni saituri!» sanoi Condy harmistuneena. »Te saatte takaisin koko summan.»
»Minkätähden lainaisin teille rahaa pelataksenne minun kanssani? Ette saa minulta hituistakaan. Sitä paitsi ei minua haluta enää pelata. Lopettakaamme mieluummin.»
»Minä melkein haluan lopettaa toden teolla, lopettaa pelaamisen teidänkin kanssanne.»
Blixiltä pääsi pieni ilonhuudahdus.
»Haluatteko todellakin, Condy? Luuletteko voivanne jättää? Voitteko kokonaan luopua korteista? Niin ettette koskaan enää pelaa rahoista? Ooh, kuinka se minua ilahduttaisi! Mutta antakaa olla sillään, ellette ole aivan varma asiastanne. Mielestäni olisi parempi, että te pelaisitte joka ilta klubissa kuin, että te rikkoisitte lupauksenne.»
Condy oli vaiti, istui miettiväisenä ja puri etusormenniveltä.
»Punnitkaa asia kahteen kertaan, Condy», pyysi Blix hartaasti, »muistakaa se aina.»
»On toinen asia nyt. — Travis — kolme kuukautta sitten en olisi voinut vastata mistään. Silloin oli minun vaikeampi olla sitä tekemättä, mutta nyt, niin, nyt on kaikki tyyni muuttunut. Minä tiedän nyt, että ilahduttaisin teitä, Blix!»
»En tiedä mitään, joka minua enemmän ilahduttaisi, Condy.»
Hän ojensi hänelle kätensä.
»Se on siis päätetty», sanoi hän tyyneesti. »En koskaan enää pelaa uhkapeliä, Blix.»
Blix puristi hänen kättään; sitten hypähti hän ylös, keräsi mielihyvästä huokaisten kortit ja heitti ne kamiiniin.
»Ooh, kuinka olen iloinen siitä, että tämä on ohi», huudahti hän loistavin silmin. »Minä olen koko ajan ollut tästä pitävinäni, mutta se on ollut minusta niin vastenmielistä. Te ette voi arvata, kuinka vastenmielistä se on minusta ollut! Mikä siinä miehiä viehättää niin, että he voivat sen takia valvoa yökaudet, käy yli minun ymmärrykseni. Onko se todellakin täyttä totta, Condy, että te ette enää milloinkaan pelaa uhkapeliä? Niin, tällä kertaa tiedän, että se on teidän puoleltanne täyttä totta. Minä olen niin onnellinen, että tuskin voin olla laulamatta!»
»Taivaan tähden, älkää sitä tehkö», huusi hän reippaasti. »Te olette kaunis ja rakastettava tyttö, Blix, vaikkapa teitä ei voisikaan juuri sanoa kaunottareksi, ja te —»
»Ooh, elkää nyt hassutelko!» pilaili Blix. »Te lupaatte sen?»
»Kunniasanallani.»
»Kiitos, sitten olen levollinen», sanoi hän.
Mutta vaikka Condy oli täällä karkoittaakseen ajatuksiaan kirjasta, ei hän voinut olla ajattelematta sitä, se seurasi häntä, kirjoittipa hän sitten tahi ei. Eikäpä hän muuten olisi ollutkaan se synnynnäinen kirjailija, joka hän kuitenkin oli. Ennen viimeistä pistettä ei hänellä voinut olla lepoa eikä hetkenkään rauhaa. Hän ei voinut muuta ajatella eikä muusta puhua kuin siitä. Kaikki hänen ajatuksensa, huomionsa ja mielikuvansa kerääntyivät taukoamatta tämän yhden pisteen ympärille.
Kun he nyt istuivat ulkonemassa ja näkivät kuun nousevan, työskentelivät hänen aivonsa yhä sillä ainehistolla, joka niillä oli. Äkkiä hän sanoi:
»Minun täytyy todellakin pitää huolta siitä, että saan siinä kerrotuksi jostakin salaisesta aarteesta. Mitä jännittävää on romaanissa, ellei siinä ole joku salainen aarre? Ooh, Blix, jos vain saisin kirjoittaa sitä herkeämättä. Se on tavattoman hyvä aihe. On melkein synti antaa mitään siitä mennä pilalle. Se olisi viimeisteltävä hienoksi, ymmärrättehän.»
»Condy», sanoi Blix ja katsoi häntä tiukasti, »mikä teidät oikeastaan sitoo The Timesiin? Ettekö voisi palata takaisin toimeenne, jos ottaisitte lomaa niin pitkäksi aikaa, kun tarvitsette kirjaa varten? Ettekö voisi saada sitä valmiiksi kuukaudessa, jos teillä ei olisi muuta tehtävää? Otaksukaa, että te ottaisitte kuukauden loman — eikö lehti voi pitää paikkaa teille niin kauan?»
»Kyllä, luulenpa melkein, mutta pahinta on, että minä en ole milloinkaan pannut säästöön centtiäkään palkastani. Kun minä lopetan, niin loppuvat minun tuloni, ja millä ihmeellä minä sitten elän? Mitä te haette? Tulitikkujako? Tässä on tulitikkuja.»
Blix seisoi ja sormieli kaapin luona. Sitten hän kääntyi päin ja työnsi laatikon kiinni nojautumalla sitä vastaan. Käsissään piti hän hollantilaista porsliinista sokeriastiaa. Hän tuli pöydän luo ja tyhjensi sen sisällön siniselle pöytäliinalle — 2—3 kultarahaa, noin 15 dollaria hopeassa ja kourallisen pientä rahaa.
Vastaamatta Condyn moniin ihmetteleviin kysymyksiin, laski hän rahat ja järjesti ne pieniksi tapuleiksi: kultaa, hopeaa, nikkeliä.
»35 ja 7 siihen on 42», mumisi hän ja laski sormillaan. »Ja 6 on 48, ja 10 on 58, ja 10 on 68, ja sitten 10, 20, 30 ja 25 pikkurahoina.»
Hän työnsi koko kasan Condylle.
»Olkaa hyvä», sanoi hän, »tässä on se, jolla teidän on elettävä.»
Condy tuijotti häneen. »Millä minun on elettävä», mumisi Condy.
»Niin, sillä te kai voitte tulla toimeen kuukauden?»
»Mistä te olette saanut kaikki nämä rahat? Kenen ne ovat?»
»Ne ovat teidän omia rahojanne, Condy. Te olette itse lainannut ne minulle, ja nythän ne tulevat hyvään tarpeeseen.»
»Olenko minä lainannut teille rahaa?»
»Kyllä, ne ovat ne rahat, jotka minä olen voittanut teiltä pokerpelissä. Te ette luullut siitä kertyvän tällaista summaa?»
»Huh! Ei juolahda mieleenikään kajota niihin», huudahti hän ja veti kätensä pois kuin olisi sitä polttanut.
»Kyllä, teidän pitää ottaa ne, Condy», sanoi hän varmasti. »Minä olen säästänyt nämä rahat teille, joka pennin aina ensimmäisestä kerrasta asti kun palasimme järven rannalle. Ja minun tarkoitukseni on koko ajan ollut se, että te saatte ne takaisin sinä päivänä, jolloin päätätte olla kokonaan pelaamatta.»
»Mutta mitä järkeä siinä on!» vastusteli hän kädet syvällä taskuissa ja tumman punaisena kasvoiltaan. »Se on — se on ihan mieletöntä, Blix! Kuinka se saattoi mieleenne juolahtaa? Minä en tahdo kuulla sanaakaan enää siitä asiasta. Minä en halua kajota senttiinkään näistä rahoista. Mutta, Blix, te olette — te olette — paras nainen minkä tiedän. Te olette nainen, joka sopiimiehelle, se te olette.» Hän puri hampaansa yhteen. »Teistä tulisi sille miehelle, jota te rakastaisitte, paras sotatoveri, jonka hän voisi saada. Te veisitte häntä eteenpäin ja pitäisitte hänet pystyssä, kunnes viimeinen panos olisi ammuttu. Minä voisin tehdä mitä tahansa, jos teidänlaisenne nainen pitäisi minusta. Ooh, Blix, minä — te ette aavista — —» hän yskäsi ja vaikeni äkkiä.
»Teidän tulee ja pitää ottaa rahat», vastasi hän, »ne ovat teidän rahojanne. Ellette te niitä ota, teette te minusta pelaajan, aivan yksinkertaisesti, Condy. Ei olisi koskaan juolahtanut mieleenikään pelata teidän kanssanne, jos minä olisin aikonut pitää penninkään teidän rahoistanne. Alusta alkaen oli tarkoitukseni säilyttää rahat teille, ja teidän piti saada ne takaisin heti kun te päätitte olla pelaamatta. Ja juuri nyt on teillä rahan tarve. Te voitte ottaa lomaa sanomalehdestä. Te ette mitenkään voi saada romaanista kunnollista, kun teidän samalla täytyy huolehtia palstan täytteestä. Ettekö te tiedä, kuinka kernaasti minä soisin että 'Viranomaisista huolimatta' onnistuisi. Minä uskon teihin, Condy. Olen varma siitä, että te saatte aikaan jotakin oikein arvokasta, kun vain saatte työrauhaa.»
»Mutta te ja minä olemme pelanneet kuin mies miestä vastaan», huusi Condy. »Miltä näyttäisi, jos esim. Sargeant tulisi ja haluaisi antaa minulle takaisin ne rahat, jotka hän on minulta voittanut. Enkö olisi vaivainen, jos ottaisin ne vastaan?»
»Niin, mutta asia onkin juuri niin — että me emme ole pelanneet kuin mies miestä vastaan. Silloinhan minä en olisi ollut peluria parempi. Minä antauduin siihen sentähden että arvelin, että se kenties olisi sopiva keino saada teidät luopumaan tuosta tavasta. Muutenhan olisi ollut suorastaan hävytöntä pelata teidän kanssanne, kun tiesin kuinka pelinhimoinen te olitte ja kuinka vaarallista se oli teille. Ettekö voi sitä ymmärtää? Ja nyt on tulos se, että te olette tauonnut pelaamasta ja että teillä on rahoja riittävästi, niin että voitte ottaa lomaa ja kirjoittaa romaaninne valmiiksi. Riemukustannusliike on nimenomaan kehoittanut teitä kirjoittamaan jännittävän romaanin; te olette keksinyt oivallisen aiheen; te olette oikea mies sitä käsittelemään, ja nyt teillä on varoja, että voitte heittäytyä vapaaksi ja tehdä sen. — Condy!» — huudahti hän äkkiä, »ettekö voi nähdä mikä etu teillä on? Eikö teissä ole niin paljon suurta miestä, että te voitte nähdä edun, kun se on aivan edessänne? Luuletteko te sitä paitsi, että minä haluaisin ottaa rahoja teiltä? Ettekö te sitten voi käsittää, että te loukkaatte minua, kun kieltäydytte vastaanottamasta näitä rahoja, jotka ovat teidän? Siltä minusta tuntuu. Se teidän täytyy ymmärtää. Jos te välitätte rahtusen verran minusta, niin ottakaa rahat!» — —
* * * * *
Condyn toimittaja pisti kynän korvan taa ja katseli häntä silmälasien yli.
»No hyvä, Rivers», sanoi hän, »niin se nyt on. Te teette luonnollisesti omassa asiassanne mielenne mukaan. Jos jäätte meille, on kaikki hyvin. Mutta minä voin yhtä hyvin sanoa teille suoraan, että minä en luule voivani ottaa tänne toista miestä kuukauden ajaksi tekemään teidän työtänne ja sitten ajaa häntä ovelle. Minä en mielelläni teitä menetä, mutta jos teillä lomanne aikana on tilaisuus päästä toiseen sanomalehteen, en minä puolestani halua sitä estää.»
»Te tarkoitatte siis, että minulla on hyvin vähän mahdollisuutta alkaa täällä uudestaan, jos otan lomaa?»
»Kyllä, sitä tarkoitan.»
Tuli äänettömyys. Condy viipyi; sitten hän nousi.
»Otan sen vastuulleni», selitti hän.
Samana iltana kertoi hän Blixille kuinka oli käynyt.
»Nyt on taistelu edessä, Blix.»
Mutta pitikö Blix hänestä?
Kaksikymmentä kertaa päivässä teki Condy tämän kysymyksen itselleen; kun hän istui piiloisessa paikassaan klubissa, japanilaisen suojustimen takana; kun hän meni kaupungin läpi työhönsä; kun hän istui hänen luonaan Bessemerin pienessä ruokasalissa ja näki kaupungin lepäävän tuolla alhaalla usvaisessa puolihämyssä tai säteilevässä iltaruskon valossa. Kaksikymmentä kertaa päivässä tuli hän ratkaisevaan, kielteiseen tulokseen ja alkoi taas kysellä uudestaan. Yli sen tosiasian, että Blix oli huvitellut hänen seurassaan näinä viimeisinä kuukausina, ei Condy voinut löytää merkkiäkään kehotukseen. Muuten osoittivat jäljet pikemminkin päinvastaiseen suuntaan. Hän ei epäröinyt hituistakaan jättää häntä ja lähteä New Yorkiin, ehkäpä ainaiseksi. Vajaan kuukauden jälkeen olisi heidän toverillinen seurustelunsa lopussa, eikä hän tietenkään näkisi häntä koskaan enään.
Hän ei uskaltanut antaa hänen tietää miten hänen laitansa oli, että hän vihdoinkin oli alkanut rakastaa häntä toden teolla, ettei siinä nyt enää ollut mitään teennäistä. Selitys tekisi lopun heidän »parhaimmasta ajastaan», ennenkun hän vielä matkustaisikaan. Mutta joka päivä ja tunti, kun he olivat yhdessä, oli hänen yhä vaikeampi hillitä itseään.
Nämä sisäiset taistelut ja se juurtunut kestävyys, jolla hän antautui työhönsä, painoivat Condyn olentoon uuden leiman. Blix oli opettanut hänen olemaan luja, ja nyt kehittyi hän nopeasti vissiin vakavuuteen ja päättäväisyyteen, vissiinvoimaan, jota hän ei ennen ollut tuntenut.
Antaisiko hän Blixin lähteä pois, unohtaa hänet ehkäpä ainiaaksi, tietämättä mitä hän merkitsi hänelle? Päättäisikö hän puhua, ennenkun Blix matkusti? Condy ei ollut siitä selvillä? Ne olivat kysymyksiä, jotka asianhaarat saivat ratkaista. Hän ei sanoisi mitään, ellei hän saisi varmuutta siitä, että Blix piti hänestä; ja jos hän piti, antaisi hän kyllä itse hänelle vihjauksen, viittauksen, että nyt pitäisi hänen puhua. Mutta päivät vierivät; Blixin lähtöaika tempautui yhä lähemmäksi ja lähemmäksi; eikä hän antanut hänelle pienintäkään merkkiä.
Hänen rakkautensa Blixiin ja kirja — näihin kahteen asiaan keskittyi nyt koko hänen elämänsä. Vähitellen sai »Viranomaisista huolimatta» kiinteämmän muodon. Kullankaivajain ravintola ja Maanpakolaisten klubi oli jo valmis, Billy Isham alkoi jo työntyä etualalle, kaappausretkikunta ja señora Estrada (kahtia revittyine käyntikortteineen) olivat esitetyt, ja retkikunta oli valmis puikahtamaan merelle. Mutta siinä tuli eteen uusi pulma.
»Todellisuudessahan ei minulla ole vähintäkään käsitystä meriasioista», tunnusti Condy eräänä päivänä, kun hän puhui Blixin kanssa. Kun Billy Ishamin on komennettava kaapparikuunaria, on minun pakko tietää mikä kuunari on. Ainakin pitää minun olla tietävinäni se. Enkä minä tunne merimieskieltä, ainakaan en sitä todellista. Minä en ikinä usko, että oikean merimiehen päähän pälkähtäisi sanoa: 'Vielä kerran' tai 'Anna pudota siihen.' Meidän on mentävä tervehtimään kapteenia ja keräämään useampia teknillisiä termejä.»
Tämä manööveri onnistui mainiosti. Kapteeni Jack oli tulta ja liekkiä heti kun Condy ja Blix kertoivat hänelle mistä oli kysymys.
»Vai niin, panetteko te Billy Ishamin kirjaan? Sepä oli, piru vie, ajatus, joka voi heittää kaiken muun varjoon! Minä olen aina sanonut, että Billy tarvitsi vain miehen pilettiluukulle ja näyttäjän, ja hän on varmasti yhtä hyvä kuin kokonainen eläinnäyttely.»
»Me aiomme lähettää sen New Yorkiin ja saada sen painetuksi, heti kun se on valmis», sanoi Blix.
»Hyvä, siitä tulee ensiluokkaista luettavaa, neiti; se on nimi, johon kyllä kiinnitetään huomiota: ’Viranomaisista huolimatta’.»
Joka keskiviikko ja sunnuntai-iltapäivänä tulivat Blix ja Condy pelastusasemalle. Kapteeni otti heidät vastaan puettuna virkatakkiin ja siniseen kudottuun nuttuun ja vei heidät sisälle sievään kotiinsa.
»No kuinka käy kertomuksen?» tapasi hän kysyä.
Sitten luki Condy uusimman luvun hänelle kapteenin kävellessä edestakaisin lattialla tuimasti rypistynein kulmakarvoin ja sikaari suussa tarkaten joka sanaa. Condy kertoi historian ensimmäisessä persoonassa ja antoi Billy Ishamin toverin kuvailla niitä kohtauksia ja tapauksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Condy kutsui tätä sankariaan nimellä »Barke Cassowan», nimi, josta hän oli jotensakin ylpeä. Mutta siihen ei kapteeni laisinkaan tahtonut suostua. Sankari Cassowan oli hänelle aivan yksinkertaisesti »kafftin».
»Nooh», saattoi Condy sanoa muistikirja kädessään, »nyt olemme tulleet Mazatlaniin, kapteeni. Sitten meidän pitäisi saada seuraavaan lukuun vähän järjestystä.»
»Niin, kyllä, minä tulen mukaan», tapasi kapteeni silloin sanoa, heti asiaa harrastaen. »Odottakaa vain kunnes saan jalkineet riisutuksi. Minä ajattelen helpommin, kun olen kengittä», ja kun hän sitten oli työntänyt kengät jaloistaan, tapasi hän mielellään kulkea edes takaisin sukkasilla samalla kun hän yhä rajummin tuprutteli sikaaria, ja kun hän lämpeni kertomuksesta, puhalsi hän savun ulos molemmista korvistaan ja huitoi hurjasti ilmaa hehkuvin kasvoin ja säkenöivin silmin.
»No, katsotaanpa nyt. Ensimmäinen minkä 'kafftin' tekee tultuaanMazatlaniin, on tietysti se, että hän ilmoittaa tulonsa señoraEstradalle — sähköteitse, ymmärrettävästi; ja kuulkaa, se on tapahtuvamerkkikielellä.»
»Mitä?»
»Te voitte laskea kolme kirjainta oikeasta. Jos teidän esim. on kirjoitettava parkki, niin aloitatte te s:llä, joka on kolmas kirjain p:n jälkeen. Sitten tulee a:n tilalle d, ja r-kirjaimen sijaan u, k on n ja i on l. Te kirjoitatte siis parkki: sdunal; ja kun señora Estrada saa sähkösanoman, tietää hän, että hänen on luettava kolme kirjaintataapäinkoko ajan. Salakirjoitus yzzol esim. merkitsee tuuli. Lukekaa vain kolme kirjainta taapäin u, z, z, o, l:stä, niin saatte tuuli. Te voitte laittaa kokonaisen ketjun tuollaisista sähkösanomista, vain sitä varten että ne näyttäisivät luonnollisilta. Mitä arvelette?»
»Se on suurenmoista», mumisi Condy ja teki muistiinpanoja.
»Sitten pitää kafftinilla ja Billy Ishamilla olla miehistöä. Ja kafftin ostaa kuusipykälikön Mazatlanista — sen kuusipykälikön, tiedättehän, joka joutui epäkuntoon ja pilasi kaiken. Tai, ei, älkää ottako kuusipykälikköä, ottakaa mieluummin neljäkkö — vanhanaikainen mustapuinen neljäkkö. Antakaa Billyn ostaa se, sentähden että se on niin halpa.»
»Kuinka se joutui epäkuntoon, kapteeni?» kysyi Blix.
»Eikö olisi hyvä saada siihen teknillinen erityisseikka, Condy?»
»Kyllä, katsokaa, kafftinin ja Billyn onnistuu saada sellainen kuunari, jossa on tilaa niin vähän, että heidän täytyy valmistaa ruoka kajuutassa. Kvadrantti on hyllyllä kamiinin yläpuolella ja paisuu lämmössä, niin että kun kafftin ottaa merkin, joutuu hän 50 neljännespenikulmaa pois reitiltä ja syöksee maihin siellä, missä hallituksen joukot odottavat häntä.»
»Sitten on vielä toinen kohta, kapteeni», sanoi Condy. »Me haluaisimme kernaasti sovittaa tähän myöskin jonkun salatun aarteen. Ettekö voi keksiä jotakin uutta siihen suuntaan, jotakin, joka ei ole aivan nukkavierua? Minä en voi enää käyttää tuota vanhaa juttua maahan kaivetusta rahalippaasta. Pitäkää huoli siitä, että hän pääsee jonkin jäljille, joka on omaisuuden veroinen — jotakin uutta.»
»Kyllä, tosiaan. Hyvä ajatus», vastasi kapteeni ja astui permannon poikki jättäen sukistaan suuria jälkiä, »malttakaahan kun hiukan ajattelen.» Hän repi tukkaansa ja alkoi: »Meidän on saatava jotakin uutta ja merkillistä, jotakin, jota ei ennen ole kuvattu. Niin, no nyt saatte kuulla! Nyt olen siitä selvillä! Antakaa kafftinin saada vihiä pienestä virtakuunarista, joka on uponnut kaksitoistasataa vuotta ennen hänen aikaansa jossakin Etelä-Ameriikan suuressa virrassa tulvan aikana — jotakin sinne päin olen itse kuullut kerrottavan. Kuunari meni pohjaan ja hautautui hiekkaan ja liejuun, noin 20 jalan syvyyteen, ja sitten on virta — tiedättehän kyllä kuinka noiden suurten virtojen laita on — muuttanut väylää sillä kohdalla, ja kuunari makaa maalla, t.s. 20 jalkaa maan alla, mutta rakennusaineiltaan yhtä terveenä kuin sinä päivänä, jolloin se laskettiin vesille.»
»Hyvä!»
»Hyvä! Laittakaa niin että se upposi lastineen, joka käsitti 500 laatikkoa whiskyâ, prima tavaraa, 7,000 litranpulloa korkittua ja lakattua, aivan ilmanpitävästi. No eihän kafftin ole eilen syntynyt, eikä myöskään Billy Isham. Ah ei, niillä on sentään vähin järjentapaistakin! He osaavat laskea. Tuo whisky on maannut ja kerrostunut kaikessa rauhassa kaksitoista sataa vuotta. Minkä arvoisia luulette te 7,000 sellaista ja sen ikäistä pulloa olevan? Kaksikymmentä dollaria pullo on kai kohtuullinen hinta, olkaa hyvä! Siinä on aarre! Kafftin ja Billy Ishamin on vain kaivettava hiekkaa kahdenkymmenen jalan syvyyteen ja tuotava ylös 100,000 dollaria —jos he voivat löytää kuunarin.
Blix löi ilosta huudahtaen kätensä yhteen; Condy läimäytti polveensa ja huusi:
»Se on, surma soikoon, yhtä hyvä kuin London Doddin opiumilaiva! Te olette kautta sieluni oikea aarre, kapteeni, kertomuksia kokoavalle miehelle.»
K.D.B. ei myöskään ollut itsenäisiä harrastuksia vailla. Hän ympäröi itsensä kuin jonkunlaisella arvokkaisuuden varustuksella, eikä milloinkaan ottanut mitään muuten kuin pitämällä kolme sormea suunsa edessä. Hän oli jonkun aikaa »lukenut puvussa», kertoi hän.
»Lukenut puvussa?»
»Niin. Lukenut mainioiden kirjailijain teoksia puettuina niinkuin niissä kuvatut henkilöt. Siitä maksettiin hyvin, ja minulla oli hyvin hieno yleisö. Minä tapasin esittää Browningin ’Seinäsolassa' ja ’Laskan’ samana iltana, ja onnistuin aina. Ensin esitin ’Seinäsolassa’ Ludvig viidennentoista aikuisessa hameessa siihen kuuluvine valehiuksineen, ja alta päin olin puettu kuin nais-cowboy. Kun ’Seinäsolassa’ oli loppunut, menin minä sivuhuoneeseen, riisuin hameen ja peruukin ja esiinnyin sitten Laskana ukkonen taustanani. Se oli minun näytelmistöni voimakkaimpia mahtivaikutuksia, ja yleisö tapasi aina huutaa minut esille näytöksen jälkeen.»
Silloin nyökäytti kapteeni hämmästyneenä päätään ja mumisi:
»Se oli suurenmoista; se oli suurenmoista!»
Blix ja Condy huomasivat pian että K.D.B. heidän vierailukäynneillään aina sai tilaisuutta huvittaa heitä puhumalla leveästi ja laajasti pitkissä keskusteluissa erilaisista aineista. Ensimmäisellä kerralla heittäytyi hän puhumaan alpeista, seuraavana sunnuntaina bakteorologiasta; seuraavana keskiviikkona kristalleista, ja kun he seuraavan kerran tulivat asemalle, täytyi Condyn ja Blixin sulattaa tavattoman pitkä esitelmä Tanskan kuningaskunnan synnystä, sen historiasta ja kehityksestä läpi aikojen. Condy oli kuin pilvistä pudonnut.
»En ole ikinä moista nähnyt», sanoi hän, »tätäpä vasta voipi sanoa kasvatukseksi. Luulenpa, suoraan sanoen, että hän tietää kaikki!»
»Viranomaisista huolimatta» edistyi hyvin, mutta kun Condy kerran oli uskaltanut ryhtyä käsittelemään teknillistä merenkulkua koskevia asioita, täytyi hänen alituisesti turvautua kapteeniin, jotta hän ei ajaisi karille. Hän oli jossakin merikertomuksessa tavannut sanan »ulkolaitalankku» ja yhteydestä, missä sitä oli käytetty, oli hän tullut siihen käsitykseen, että se oli joku laivan rakennuksen teknillinen osa. Ja niin oli hän eräänä heikkona hetkenä kirjoittanut, että hänen kuunarinsa nimi oli maalattu komeilla kultaisilla kirjaimilla sen ulkolaitalankkuihin.
»Mitä ulkolaitalankut ovat, Condy?» oli Blix kysynyt, kun hän luki luvun hänelle.
»Ne ovat ne, joihin laivan nimi maalataan», selitti Condy räpäyttämättä silmää. »Minä en sitä niin tarkkaan tiedä, vaan minusta se sointuu hyvin.»
Seuraavana päivänä luki hän saman luvun kapteenille, kun tämä äkkiä keskeytti hänet huudahtaen kuin vaikean ruumiillisen tuskan valtaamana.
»Mitä se on? Lukekaa se vielä kerran!» pyysi hän.
»Kun he olivat vain pari veneen pituutta siitä», luki Condy, »saattoivat he eroittaa kuunarin nimen, joka oli maalattu komeilla kultaisilla kirjaimilla ulkolaitalankkuihin.»
»Taivas!» ähki kapteeni ja löi otsaansa. Sitten hän huusi: »Tuo ulkolaitalankku! Tuo ulkolaitalankku! Ettekö te tiedä, että ulkolaitalankku on se, joka on lähinnä ylhäällä laivan anturassa? Te tarkoitatte peräpeililankkua, ettekä ulkolaitalankkua. Sepä oli, surma soikoon, vaikea takaheitto!»
He jäivät sinne ja söivät tällä kertaa yhdessä perheen kanssa, jonka jälkeen K.D.B. puolen tunnin ajan huvitti heitä Elefantinen luona tehdyillä tieteellisillä kaivaustöillä. Olisi voinut luulla, että hän itse oli ollut siellä. Mutta kun hän siirtyi linnoitustieteeseen, ei Blix enää kauemmin voinut hillitä itseään:
»On todellakin ihailtavaa kaikki tuo, mitä te tiedätte ja olette lukenut.Kuinkaon teillä ollut aikaa opiskella kaikkea?»
»Täytyyhän sitä olla jonkinlaista sivistystä», vastasi K.D.B. pukevan kainosti.
Sillä välin oli Condy huomannut puoleksi täytetyn kirjahyllyn vastapäätä olevalla seinällä, ja hänelle juolahti äkkiä aatos mieleen. Hän kirjoitti muistikirjansa lehteen: »Koeta hänen tietojaan G:ssä ja H:ssa» ja hän piti sitä niin, että vain Blix saattoi sen nähdä. Mutta Blix ei ymmärtänyt hituistakaan, ja Condy käytti sen vuoksi ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta ja kääntyi ent. pukutaiteilijattaren puoleen tehden seuraavan viattoman huomautuksen:
»Kuulkaahan, koska linnoituksista on puhe, rouva Hoskins, eiköGibraltar todellakin ole suuremmoinen kallio?»
»Onko se kallio?» huudahti tämä hämmästyneenä. »Minä olen aina luullut, että se on saari.»
»Ei, se on kallio, ja siinä on linnoitus, tiedättehän, linna jotakuinkin samanlainen kuin Heidelbergin vanha linna. Oletteko milloinkaan kuullut tai lukenut jotakin Heidelbergin yliopistosta?»
Mutta nyt ei K.D.B. tiennyt kerrassaan mitään. Hän oli aivan tietämätön Gibraltarin ja Heidelbergin suhteen, samoin ei hän tiennyt inokulatsionista, Japanista ja Kosciuskosta mitään. H:hon asti oli hän aivan varma, mutta tämän kirjaimen toisella puolella oli ihan pelkkää pimeyttä.
»Mutta miten tämä on ymmärrettävä, Condy?» kysyi Blix, kun he jäivät yksin.
»Minulla on omat ajatukseni asiasta», vastasi hän, tukehtumaisillaan naurusta, »odottakaa vain sunnuntaihin, niin saamme nähdä. Minä kyllä tiedoitan sen teille. Minä uskallan panna dollarin senttiä vastaan, että sunnuntaina on K.D.B:llä tarjottavana meille jotakin, joka alkaa 'i':llä.»
Ja niin kävikin. Hän puhui »välillisestä veroituksesta».
»Katsokaa, tiesinhän minä sen!» riemuitsi Condy, kun hän ja Blix olivat kotimatkalla. »Hän on ehtinyt läpi As-Bal, Bal-Cis j.n.e., hän on jo ahertanut läpi Cis-Dan ja Dan-Eva. Nyt hän paraillaan opiskelee Hav-Kin ja sillä tavalla on hänellä koko vyyhti valmiina X, Y, Å, ÄA ja Ö-kin.»
»Tietosanakirjastako?»
»Niin, varmasti. Eipä ollut ihme, että hän ei tiennyt mitään, kun tuli kysymykseen Gibraltar. Hän ei silloin vielä ollut ehtinyt G:hen.»
»Hän lukee siis tietosanakirjaa?»
»Kyllä, ja hän saa sen vihottain. Ettekö sitä huomaa? Hän lukee sieltä laveammat kirjoitukset ja laskettelee ne meille muistista. Tietää jotakin ja sitten voida siitä puhua, on hänen mielestään kultuuria. 'Jonkinlaista sivistystähän pitää olla’. Muistatteko, kun hän sanoi sen. Meidän avioliittokokelaamme näkyvät olevan todellisia kultakaivoksia.»
Se oli ihana, unohtumaton kuukausi heille molemmille. Keskellä elämän kuohuntaa olivat he yhtä yksin kuin autiolla saarella. Blix oli perinpohjaisen harkinnan jälkeen eronnut seuraelämästä, joka oli käynyt hänelle vastenmieliseksi. Condy oli vähitellen liukunut sekä mies- että naistuttaviensa piiristä; ja nyt seurasivat he toisiaan, nuo kaksi, elivät pienessä maailmassa, jonka he itse olivat itselleen rakentaneet; onnellisina toistensa seurassa nauttivat he nykyisyydestä eivätkä muuta toivoneet kuin saada muilta rauhassa hoitaa omia asioitaan.
He tapasivat joka päivä toisensa. Kello yhdeksästä kolmeen kirjoitteli Condy kirjaansa, mutta joka ilta tapasi Blix hänet tutussa pienessä ruokasalissa. Torstai- ja sunnuntai-iltapäivisin menivät, he pelastusasemalle, ja muina päivinä retkeilivät he kaupungin etäisimmissä osissa.
Noin kolme viikkoa ennen uutta vuotta istui Condy eräänä päivänä kahden ajoissa paitahihasillaan klubissa tavallisessa nurkassaan varjostimen takana, ja kirjoitti minkä kerkesi puoleksi pureskeltu sikaarinpätkä hampaiden välissä. Hänen kyynäspäänsä kohdalla lepäsi käsikirjoitus, aivan suorakulmaisena järkäleenä. Viime viikon aikana oli työ sujunut niin helposti, että hän sekä sitä ihmetteli että siitä iloitsi.
Viimein kastoi hän kynän, levitti kyynäspäät sivulle, tempasi pöydän lähemmä ja kirjoitti ripeällä loppuheilahduksella viimeisen rivin kirjaan, heitti sitten äkkiä kynän pois ja kuivasi sen imupaperilla, niinkuin olisi se ollut valmiin teoksen viimeinen ratkaiseva vahvistus.
»Noo», mumisi hän yhteen puristetuin huulin, »nyt olen saanutsinutvalmiiksi.»
Samana päivänä luki hän loppuluvun Blixille, ja tämä auttoi häntä koteloimaan käsikirjoituksen pikalähetystä varten. Hän vaati lujasti, että se oli lähetettävä samana päivänä ja kirjoitti itse osoitteen kuoreen.
Sitten menivät he yhdessä pakettipostikonttoriin ja »Viranomaisista huolimatta» lähetettiin matkalle yli mannermaan.
Vieri viikko; vieri vielä toinenkin. Vuoden loppu läheni. Kymmenen päivän kuluttua olisi Blix poissa. Täti Kihmiltä oli tullut kirje ja kirjeen kera lahjana hänen veljentyttärelleen hienon hieno mustanahkainen matkaopas täynnä hiottuja pulloja, ebenholtsiharjoja ja kilpikonnakampoja. Blixin piti matkustaa tammikuun toisena päivänä.
Mutta hänen ei ollut helppo jättää kotia. Hän ei ollut koskaan varemmin ollut poissa, hän ei ollut koskaan ollut poissa isänsä luota muuta kuin korkeintaan viikon, eikä myöskään Howardin ja Dettenin luota. Hänellä oli epämääräinen kauhun ja apean mielen tunne ajatellessaan tuota Atlannin valtameren rannalla olevaa jättiläiskaupunkia ja sen suurenmoista ja valtavaa elämää, jossa kansakunnan sydän sykähteli. Hän ei tuntenut siellä ainoatakaan ihmistä paitsi täti Kihmin. Se olisi uusi olemisto, johon hän menisi, elämä täynnä työtä ja opiskelua, ankarampi vaatimuksissaan kuin mikään muu, jota hän varemmin oli kokenut. Isänsä, ystävänsä, kotinsa — kaikki oli hänen jätettävä. Eipä ollut ihme, että Blix tunsi joutuvansa hämilleen, kun hänen odotettavissaan oli mullistus, jolla oli tällainen ulottuvaisuus. Mutta vaikka kyyneleet silloin tällöin vierivätkin, ei niitä kukaan saanut nähdä. Rohkeudella, joka oli hänelle ominaista, näki Blix vanhan vuoden viimeisten päivien vierivän ohi ja uuden vuoden ja sen mukana uuden elämän tulevan yhä lähemmäksi.
Condyllä sitä vastoin oli suorastaan paha olla. Nämä kolme eriskummallista kuukautta olivat nyt ohi. Blixin piti lähteä. Vajaan viikon kuluttua olisi hän poissa. Hän olisi nähnyt hänet viimeisen kerran. Entä sitten? Hän kuvitteli kuinka hän — kun hän olisi sanonut Blixille hyvästi ja juna katoaisi kauaksi savupilveen, kääntyisi takaisin ja kulkisi kohti sitä elämää, joka taas alkaisi hänelle, ja tarttuisi taas totuttuun työhönsä. Silloin ei olisi paljon odotettavaa; hän ei näkisi Blixiä iltapäivisin eikä istuisi hänen luonaan iltasin Bessemerien pienessä salissa katsellen yli kaupungin ja lahdelman; hän ei aamuisin heräisi varmana siitä, että ennenkun aurinko on laskenut, olisi hän taas nähnyt hänet, ollut hänen kanssaan, kuullut hänen äänensä soinnun. Koituvat kuukaudet tulisivat pitkäksi tuskaksi, pitkäksi, ankaraksi ja ilottomaksi elämäksi ja raatamiseksi ilman häntä. Millä tavalla viettäisi hän ensimmäisen illan, kun hän oli yksin? Eikä Blix hänestä pitänyt. Vihdoinkin oli hän siitä varma. Eikä hänelle suotu sitäkään laihaa lohdutusta, että olisi tiennyt hänenkin olevan onnettoman. Blix ei ollut häntä koskaan rakastanut eikä myöskään tulisi sitä koskaan tekemään. Hän piti häntä vain hyvänä ystävänä ja toverina, siinä kaikki. Condyllä oli liian selvä äly antaakseen itseään narrata siinä kohdassa. Nyt oli aika hänen lähteä, eikä hän ollut antanut hänen huomata mitään, eikä ollut antanut hänelle pienintäkään viittausta.
Viimeiset päivät vierivät. Blix oli pakannut matkalaatikkonsa, varannut makuupaikan, ostanut piletin. He kävivät hyvästelemässä vanhoja paikkoja, jotka olivat tulleet heille niin tutuiksi — kiinalaiskaupunkia, kultaista seinäsolaa, satamaa, San Andreas järveä, Sähkölennätinmäkeä, Lunaa — olivat sanoneet hyvästi Richardille ja vanhalle Richardsonille. Viimeiseksi olivat he säästäneet K.D.B:n ja kapteenin. Blixin piti lähteä tammikuun 2 p:nä. Uudenvuoden päivänä piti hänen ja Condyn vielä kerran käydä pelastusasemalla ja sieltä pitkin rannikkoa mustikanvarsia kasvavan pienen kehäkaltaan ympäri — jossa he olivat keskenään sopineet, että he aina kirjoittaisivat toisilleen ensimmäisen siellä käyntinsä vuosipäivänä — ja sitten vielä viimeisen kerran nousta vuorille ja oikaista yli lentohiekkakenttien takaisin kaupunkiin.
Tuli sitten vanhan vuoden viimeinen päivä, viimeisen edellinen, jona he saivat olla yhdessä. He käyttivät sen pitkään retkeilyyn meren puolella, seurasivat linnoitusta aina Meiggin veistämölle. He tulivat illalliseksi kotiin, ja kun he olivat syöneet ja toiset olivat menneet, istuutuivat he ulkonemaan odottamaan uutta vuotta.
Heidän istuessaan ja katsellessaan ulos, sytytti iltataivas ikkunan toisensa jälkeen hehkumaan, kunnes koko tämä puoli kaupunkia ikäänkuin katseli heitä tuhansin punaisin silmin. Lukemattomia ikkunoita, loppumaton verkko katuja ja puistoteitä, mutta kaikki autioita. Tähän aikaan olivat kadut tyhjät, ja niin ne olisivat aamun koittoon asti. Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä; ihmiskasvoja ei näkynyt ainoassakaan noista tuhansista hehkuvista ikkunoista; ei ainoakaan askel keskeyttänyt asfalttikatujen hiljaisuutta.
Ilta, vanhan vuoden viimeinen, oli kaunis. Heille näkymättömän kuun valkoinen, kuulas valo leveni laajalti ja kirkkaasti yli kaupungin sitä myöten kuin auringonvalo vaaleni. Oli niin lämmin, että saattoi pitää ikkunan auki, ja yli kolme tuntia istuivat Condy ja Blix ja katselivat alas yli kaupungin vuoden kiiriessä. Silloin tällöin tunsivat he poskiaan sivelevän keveän vihurin, joka toi puutarhoista puiden ja kukkien tuoksua ja viehättävän heikon, pienen tuulahduksen valtamereltä tuolta kaukaa niemekkeiden takaa.
Näkyi tähden lento.
He näkivät sen molemmat paikaltaan. Condy ei ollut liikahtanut viimeisen neljännestunnin aikana.
»Se oli suurenmoista», sanoi hän hiljaa. »Blix teidän pitää kirjoittaa — meidän täytyy usein kirjoittaa toisillemme.»
»Niin», vastasi tyttö, »me emme saa unhoittaa toisiamme; sillä meillä on ollut liian hyvä yhdessä.»
»Neljä vuotta on pitkä aika», jatkoi hän. »Neljässä vuodessa voi paljon tapahtua. Haluaisinpa tietää, missä olen neljän vuoden kuluttua. Meillä on ollut hyvä, niinkauan kuin tätä on kestänyt, Blix.»
»Niin, niin on.»
Hän istui leuka käden varassa ja kuun valo loisti hänen pienissä, ruskeissa silmissään.
Siis, nyt hän menettäisi tytön. Hän oli nyt huomannut rakastavansa häntä rajattomasti ja tunsi sentähden eronhetkellä sitä katkerampaa tuskaa. Mitä hänestä tulisi, kun Blix oli poissa. Mihinkä hän ryhtyisi täyttääkseen sen rajattoman tyhjyyden, jonka Blix jättäisi jälkeensä? Eikö hän koskaan saisi tietää mitä hän hänelle oli? Miksi ei sanoa, miksi ei tunnustaa, että hän rakasti häntä? Ei, Condy tiesi, ettei Blix rakastanut häntä; hänen oli siis vaiettava. Hänen täytyi pusertaa salaisuutensa itseään vasten niinkuin spartalainen poika varastamansa ketun, puripa se häntä kuinka paljon tahansa. Hän ja Blix olivat eläneet kokonaista kaksi kuukautta mitä ihmeellisimmässä, puhtaimmassa onnessa olematta siitä juuri tietoisemmat kuin kaksi suurta ja tervettä poikaa. Saattaa nyt tuota hankalaa ja häiritsevää elementtiä, rakkautta — vastaamatonta rakkautta tietenkin — heidän välilleen, olisi hulluutta. Blix antaisi hänen tietää, aivan avonaisesti ja rehellisesti, ettei hän rakasta häntä, ja koko heidän ihana toveruutensa päättyisi kohtaukseen. Ennen kaikkea toivoi Condy, että hän Blixin lähdettyä voisi muistella näitä kuukausia ilman että niihin sekaantui ainoatakaan soraääntä. Jos Blixin muisto oli ainoa minkä hän hänestä sai pitää, niin tahtoi hän myös saada tämän muiston samentumattomana.
Rakkaus häneen oli tehnyt hänestä miehen — sitä hän ei unhoittanut; juuri siitä juontui hänessä se voima, joka teki hänelle mahdolliseksi säilyttää tämän päättäväisen karskin äänettömyyden. Hän oli tullut viisi vuotta vanhemmaksi näinä kahtena kuukautena; hän oli mies. Vieläpä hänen suunsakin sulkeutui toisella tavalla. Juopa silmäkulmien välillä oli syventynyt; ja hänen äänensä sointu oli tullut tummemmaksi. Ei, ei; elipä hän kuinka kauan tahansa, milloinkaan hän ei voisi unohtaa tätä yhdeksäntoistavuotista lasta, joka oli tullut niin hiljaa, niin odottamatta hänen elämäänsä ja vaikuttanut sellaisella vastustamattomalla voimalla siihen, niin kiistämättömästi parempaan päin, kadotakseen sitten taas hänen luotaan vierivän vuoden mukana.
Condy oli istunut hetkisen mietteissään ja leikkinyt savukekotelonsa kannella; sitten valitsi hän savukkeen, pisti laatikon taskuunsa ja etsi tulitikkua. Mutta hänen pieni teräksinen kotelonsa oli tyhjä. Blix nousi ja hapuili kamiinihyllyä, tuli sitten ja ojensi hänelle tulitikun ja jäi seisomaan hänen luokseen sillä välin kun Condy repäsi tulen siihen. Vielä senkin jälkeen, kun Condy oli savukkeensa sytyttänyt, seisoi hän siinä ja katseli häntä kädet ristissä. Hänen hiustensa, toisen poskensa, leukansa ja kauniin pyöreän kaulan ääriviivat kuvastuivat avonaisesta ikkunasta tulevaa heikkoa valoa vasten. Sitten sanoi hän tyyneesti:
»No, Condy?»
»No, Blix!»
»Niin, no?» toisti hän.
»Blix!» huudahti Condy.
»Siinäkö kaikki? Annatteko todellakin minun lähteä teidän luotanne niin pitkäksi aikaa, sanomatta minulle muuta? Te arvelette, että te olette ollut niin varovainen, te arvelette pitäneenne salaisuutenne niin hyvin kätkettynä! Ettekö usko minun tietävän sitä, Condy? Luuletteko, että nainen on niin sokea. Ei, teidän ei tarvitse sanoa kerrassaan mitään; minä tiedän sen ja olen tiennyt sen — viikkokausia!»
»Te tiedätte — ja te tiedätte mitä te sitten tiedätte?» huusi Condy aivan kuin hengästyneenä.
»Että te olette kulkenut täällä ja tekeytynyt niinkuin ette minua rakastaisi. Mutta minä tiedän, että te rakastatte minua — että te olette koettanut salata sitä minulta, sentähden että pelkäsitte, että se voisi häiritä meidän hyvää suhdettamme, me kun olimme päättäneet olla vain tovereita ja luopua kaikista 'tyhmyyksistä'. Sillä — tuttavuutemme ensiaikoina tiesin minä, että te ette minua rakastanut, vaikka te sanoitte niin tekevänne; mutta nyt, sittenkun — niin, aina tuosta iltapäivästä kiinalaisessa ravintolassa — muistatteko? — olen minä tiennyt, että te rakastatte minua, vaikka ette ole rakastavinanne. Tuosta teeskentelystä minä tahdoin päästä, sitä minä toivoin, kun te sanoitte että te rakastitte minua, ettekä sitä tehnyt, ja sitä toivon nytkin, kun te olette niinkuin ette minua rakastaisi, vaikka minätiedän, että te rakastatte» — ja Blix heitti päätään taapäin, kun hän sanoi tuontiedänja katsoi hymyillen Condyyn puoleksi suljettujen silmäluomien alta. »Minä en voi sietää tuota teeskentelyä», lisäsi hän. »Meidän kahden täytyy olla suoria toisillemme.»
»Blix, rakastatko sinä sitten minua?»
Condy oli noussut, hän hengitti kiivaasti, savukkeen oli hän sinkahuttanut pois, hänen kätensä aukenivat ja sulkeutuivat hermostuneesti.
»Oi rakkahin pieni Blix, rakastatko sinä siis minua?»
He seisoivat tuokion siellä puolipimeässä ja katselivat toisiaan; heidän sydämensä sykkivät ankarasti ja he saattoivat tuskin hengittää tällä kiivaan jännityksen hetkellä. Täällä, tässä huoneessa, korkealla kaupungin yläpuolella, oli muuan aalto saavuttanut korkeuspisteensä, kaksi ihmistä seisoi äkkiä elämänsä ratkaisevassa käänteessä. Se silmänräpäys, joka oli ollut valmistuksen alaisena näinä kahtena viime kuukautena, näinä kahtena viimeisenä vuotena, kahtena viimeisenä vuosisatana, katso, se oli tullut!
»Rakastatko sinä minua todellakin, Blix?»
Äkkiä oli uusi vuosi. Jossakin läheisyydessä alkoi soivien kirkonkellojen kuoro juhlallisen laulunsa.
He kuulivat sen, he kaksi kuulivat sen, kun he seisoivat siellä kasvot kasvoja vastaan ja katselivat toisiaan silmiin, tuo kysymys vielä vastaamatta heidän välillään, tuo kysymys, joka oli putkahtanut esille juuri vuoden vaihteessa. — Oli vielä vanha vuosi, kun Condy kysymyksensä teki. Sillä aikaa, kun Blix viivytti vastausta, oli uusi vuosi tullut. Ja hän oli vielä vaiti, samalla kun ilma värisi ja paisui kaupungin tuhatkielisestä kohinasta. Mutta vain silmänräpäyksen. Sitten meni hän aivan hänen eteensä ja pani molemmat kätensä hänen hartioilleen.
»Hyvää uutta vuotta, sinä rakastettuni!» sanoi hän.
* * * * *
Uudenvuoden päivänä, viimeisenä päivänä, jonka he saivat olla yhdessä, tekivät Blix ja Condy »retkensä», niinkuin he sitä nimittivät, pelastusasemalle, Kultaiselle portille, vanhan linnoituksen toisella puolella olevalle merenrannalle, alastomille, ruohon vihreille ja kukkien kaunistamille vuorille ja hiekkasärkille ja golf-radan vihreälle, tasaiselle kentälle. Blixillä oli ollut kiire sälyttäessään viimeisiä tavaroitaan, ja he eivät päässeet lähtemään ennenkun lähemmä kaksi.
»No sepä!» huudahti kapteeni Jack kuultuaan, että Blix tuli jäähyväisille. »Sepä kävi äkkiä, neiti Bessemer; halloo, Kitty, tulehan tänne, niin saat kuulla. Neiti Bessemer on jäähyväiskäynnillä; lähtee huomenna New-Yorkiin.»
»Me tulemme teitä todellakin kaipaamaan, neiti», sanoi K.D.B., joka tuli huoneeseen keitettyjen vihannesten väkevän, läpitunkevan tuoksun ympäröimänä. »New York — se se vasta kaupunki on! Se oli ensin Manhattan nimeltään, niinkuin tiedätte, ja on hollantilaisten perustama.»
K.D.B. oli nähtävästi ehtinyt N-kirjaimeen.
Blix käytti hienointa sotajuontaan saadakseen keskustelun johdetuksi entisen laivakapteenin ja entisen pukutaiteilijattaren ensimmäiseen kohtaukseen, mutta siitä ei ollut apua. Heidän avioliittokokelaansa olivat ehkä hiukan hämillään ajatellessaan nyt »yksityisiä» ilmoituksiaan, eivätkä Blix ja Condy koskaan saisi kuulla heidän omaa esitystään kohtauksesta Lunan meksikolaisessa ravintolassa. Kapteeni Jack oli huomattavan halukas vaihettamaan keskusteluainetta.
»No, miten on kirjan laita?» kysyi kapteeni äkkiä Condyltä. »Mitähän nuo kustantajaherrat siellä idässä arvelevat kafftinista ja Billy Ishamista ja tuosta whisky-kuunarista?»
Condy oli juuri samana päivänä aamusella saanut käsikirjoituksensa palautetuksi ja samalla kirjeen Riemukustannusliikkeeltä.
»Niin», vastasi hän, »asia ei ole aivan sillä kannalla kuin te luulette. Minä olen saanut kirjan takaisin.»
»Sepä hittoa!» huudahti kapteeni. »No, se oli teille pettymys? Vai kuinka?»
»Ooh», ehätti Blix selittämään, »me emme suinkaan ole menettäneet rohkeuttamme. Me lähetämme sen heti taas matkalle.»
Sitten hyvästeli hän heitä.
»Luulenpa melkein, että te ette enää tapaa minua täällä, kun tulette takaisin, neiti», sanoi kapteeni veräjällä, käsivarsi K.D.B:nsä vyötäyksellä. »Minä olen taas alkanut rakentaa suunnitelmia. Te tiedätte ehkä», lisäsi hän tuttavallisesti kuiskaten, »että kaikki Californian kaivokset lähettävät kultaharkkojaan ja karikkeitaan Selbyn sulatuslaitoksiin kerran viikossa? Se on sitä, että ensin ne lähettävät ne San Franciscoon, ja sitten ne lähetetään Selbyhyn joka keskiviikko-ilta pienellä Monticelli-nimisellä höyrylaivalla. Nuo harkot ovat puoleksi kultaa ja puoleksi hopeaa, yhteen sulatettuina; ne ovat laatikossa ja se laatikko peränpitäjänhytin alla, etupuolella. Kuinka suuren luulette noiden harkkojen arvon olevan rahassa? Sanonpa sen teille: viimeisen edellisellä viikolla oli niiden arvo 780,000 dollaria. Hyvä, nyt on niin, että minulla on merikartta Vallejoa ympäröivästä lahdesta. Itse satamansuu ei ole vaarallinen, mutta siellä on muutamia liejumatalikkoja, jotka pistäytyvät kolmeneljännespenikulmaa maasta. Siellä on vettä kylliksi sellaiselle kuin Whitehall, vaan ei — hm, esimerkiksi vartiolaivalle. Pari reipasta vekkulia ja sumuinen yö — no, minä nyt tietenkään en ole sellaisissa hommissa mukana, mutta joka tapauksessa, siinä sopisi kepponen tehdä, eikö totta?»
»Teidän ei pidä uskoa sanaakaan siitä niitä hän puhuu, neiti», tokasiK.D.B., »hän vain kerskailee.»
»Minä luulen, että teidän suunnitelmanne estää Cunard-laivaa on kylläkin hyvä», sanoi Condy — »ja helppo suorittaa. Teidänhän ei tarvitse muuta kuin asettua sen tielle ja vetää hätälippu tankoon. Niin olisi se varmasti pakoitettu panemaan pakin.»
»Niin, niin kyllä, olen itsekin ajatellut tuota, mutta kuulkaahan nyt; mikäpä estäisi sitä seuraamasta kuunaria, kun tavarat on saatu laivaan, vain seuraamasta vanavedessä ja katsomasta missä noustaan maihin.»
»Mutta sellaisella laivallahan on valtion kanssa tehty sopimus, joka velvoittaa sen kuljettamaan postia meren yli», väitti Condy. »Se sitoo sen. Ja siitä syystä on teidän jätettävä posti laivaan. Sitä te ette saa ottaa; niin kauan kun sillä on Valtioiden posti laivassa, on se pakoitettu jatkamaan matkaansa.»
Kapteeni löi kämmenellään veräjän pylvästä.
»Saakeli soikoon! Se ei ole koskaan juolahtanut mieleeni!»
Blix ja Condy jatkoivat kulkuaan; yhä edelleen kapeaa tietä pitkin rantaniittyjä ja soita, jotka sijaitsivat pelastusaseman ja Kultaisen portin välillä; yhä edelleen itse Kultaiselle portille ja vanhan linnoituksen ahavoituneiden muurien ulkopuolelle aina valtameren rannalle ja sen lujille, valkoisille hiekkariutoille ja korkeiksi kasautuneille vierinkiviharjanteille, missä ärjyaalto pauhasi ja vaahto lakkaamatta sähisi.
Kaukana maailmasta, täällä Tyvenen meren rannalla, viettivät he uuden vuoden ensimmäistä päivää. Ylen määrin onnelliset he olivat ja toisilleen kaikki kaikessa. Condy ei uhrannut pienintäkään ajatusta huomispäivälle, jolloin hänen oli otettava jäähyväiset Blixiltä. Se oli kerta kaikkiaan jotakin, joka ei ollut ajateltavissa, se oli ulkopuolella mahdollisuuksien rajan, että tämä matkustaisi pois, että he kaksi eroaisivat. Ja sitäpaitsi: suru aikanaan! Vielä oli huomiseen kaksikymmentäneljä tuntia. Nykyisyys oli kylliksi.
Se hellittämättömyys, jolla he pitivät kiinni silmänräpäyksestä, heidän haltioitumisensa siitä, että saivat elää vain nykyhetkessä, oli aikaansaanut varsin omituisen suhteen heidän välillään.
Heidän molemminpuolisessa rakkaudessaan ei ollut mitään avioliittoajatusta; he iloitsivat niin paljon yhdessäolostaan, etteivät he tulleet ajatelleeksikaan tulevaisuutta. He rakastivat toisiaan, siinä kaikki. He eivät nähneet tulevaisuutta pitemmälle kuin seuraavaan päivään, ja senkin vain varkain ja vain nähdäkseen tämän päivän onnellisuuden kaksin kerroin loistavana tulevan eron tummaa taustaa vasten. Blix matkustaisi; hän ja Condy eivät näkisi toisiaan aivan pian. Ajatus avioliitosta — sen vastuunalaisuuksineen, sen velvollisuuksineen, sen juhlallisuuksineen, sen tuntemattomine huolineen ja monine vakavine puolineen, sen välttämättömine pettymyksineen — oli heille pikemminkin hieman vastenmielinen. Tähän asti oli heidän herttainen onnensa ollut ilman tahraa ja vikaa. He olivat iloinneet rajattomasti pienistä asioista. Olisi yhtä hyvä antaa seikkailun päättyä tähän kaikessa alkuperäisessä suloudessaan, ainoankaan katkeran hetken sitä sumentamatta, ainoankaan pettymyksen sitä pimentämättä, aivan pilvettömänä. Kuinka heidän sittemmin kävisikin, niin voisivat he kuitenkin muistissa iloita siitä, että he ainakin kerran ovat tunteneet puhdasta ja epäitsekästä hellyyttä, joka, nuorena, tahrattomana ja melkeinpä sukupuoliaatosta vailla, oli tullut ja käynyt heidän, täysikasvuisten, elämän kynnykselle. Tämä oli päätös, sen he molemmat käsittivät. Ja he iloitsivat siitä, että niin piti olla. He eivät puhuneet enää toisilleen kirjoittamisestakaan.
Vielä kerran tulivat he tuohon mustikanvarsia ja sänkeä kasvavaan pieneen puoliympyrään, joka sijaitsi rannan ja ylimmän törmän keskivaiheella, ja istuivat siellä kauan aikaa ja katsoivat alas yli pitkähköjen, viheriäisten aallokkojen, jotka lakkaamatta tulivat vierien kohti rantaa ja siellä raskaan, viheriän veden ja soluvan vaahdon räjähdyksestä taittuivat. Ja katse seurasi niiden leveitä kolonneja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi merelle, kunnes yksityiset viivat sulautuivat yhteen valtavaksi, viheriäksi, alati vaihettelevaksi massaksi, joka houkutteli silmää yhä edemmäksi, aina taivaanrannan terävään, hienosti kaareutuvaan ääriviivaan.
Se ei ollut yksityiskohtien maalausta. Siinä oli vain laaja merenpinta, sinisen taivaan suunnaton syvyys ja maan alastomat, viheliäiset rinteet — olemassa-olomuodot kolmessa mahdottoman suuressa koossa, muuttumattomina ikuisista ajoista asti. Tämä ei ollut typerien tuumattujen eikä pikkumaisen harkinnan paikka. Tietämättään kuulosteli mieli taaempaa noita leveitä ja yksinkertaisia perustunteita, rodun perusvaistoja. Maan ja ilman ja veden valtava paikallisuus toi mukanaan ystävällisen, mutta tavattoman voimantunteen — voiman, samanlaisen kuin elementtien oma, raikas, mestaroimaton, uusi ja nuori voima. Siinä oli jotakin huumaavaa; aavistus jostakin hauskasta, jostakin virkistävästä, joka salpasi henkeä; tunne jostakin suuresta, jostakin salaisesta, niin, niinkuin olisi taas tuntenut ja nähnyt inhimillisen, luonnollisen elämän ja sen alkuperäiset ehdot, nuo vastustamattomat, muuttumattomat ja lannistumattomat; elämän, ikivanhan kuin meri, äärettömän kuin mittaamaton maailman avaruus.
Condy ja Blix istuivat hiljaa kuunnellen ja katsellen ja huomioita tehden; he eivät ajatelleet, he tunsivat, niin että he hehkuivat ja vapisivat siitä. Hämärästi huomasivat he hetken merkityksen. Molempien sydänten koskemattoman hiljaisessa, syvässä syvyydessä oli jotakin, joka nousi ja nousi lähemmä tietoisuutta ja päivän valoa. Meiltä puuttuu sanoja niille asioille, meillä ei ole nimeä sille mysteriolle, joka luo sillan miehen ja naisen välillä olevan kuilun yli — sille mysteriolle, jolla ei ole mitään tekemistä heidän keskinäisen rakkautensa kanssa, mutta joka on jotakin parempaa kuin rakkaus, jotakin eriskummallista, joka aivan yksinkertaisesti tapahtuu.
Päivä päättyi. Aurinko meni mailleen. Silloin nousi Blix.
»Meidän olisi pitänyt mennä aikaa sitten», sanoi hän. He riensivät kohti korkeuksia, ja Condy sanoi:
»Minulla on mitä merkillisin tunne siitä, että minä jollakin tavalla olen istunut ja nukkunut silmät auki. Kuinka se auringonlasku oli komea! Minusta tuntuu, että joka minuutti on kuin kokonainen elämä. Ooh, Blix, onko mitään maailmassa, jota voi verrata siihen, että rakastaa toisiaan, niinkuin me kaksi?»
He olivat nyt sivuuttaneet ensimmäisen töyryn ja menivät suoraan yli ilmavan, avonaisen tasangon, jota siniset iriskukat ja villit heliotroopit tähtipilvinä verhosivat. Blix veti Condyn käsivarren vyötäykselleen ja pani poskensa hänen olalleen pienellä, lempeällä liikkeellä.
»Oi, niin, kuulehan», sanoi hän, »minä rakastan sinua, rakastan sinua koko sydämestäni ja myös ainiaan, sen tiedän. Aina näihin kolmeen, neljään viime päivään asti olen ollut lapsi — oikea lapsi, oma ystäväni, en juuri mikään vakava lapsi, pelkään; minä ikäänkuin en välittänyt muusta kuin siitä, mikä tapahtui aivan lähelläni — ymmärrätkö mitä tarkoitan? Mutta senjälkeen kun huomasin kuinka paljon sinua rakastin ja ymmärsin, että myöskin sinä rakastat minua — niin, silloin oli kaikki muuttunut. Minä olen itse muuttunut. Minä iloitsen nyt asioista, joista en ikinä ennen ole uneksinutkaan voivani iloita, ja minä tunnen itseni ikäänkuinsuuremmaksi, ymmärrätkö? — ja voimakkaammaksi ja paljon vakavammaksi. Aivan äsken vielä olin vain nuori tyttö, mutta nyt, kun rakastan sinua, Condy, luulen, että minä — äkkiä ja itse sitä tietämättä — olen tullut naiseksi!»
Vieno väristys puistatti häntä, kun hän tämän sanoi. Hän pysähtyi, kietoi käsivarret hänen kaulaansa ja taivutti päänsä taapäin, puoleksi suljetuin silmin, samalla kun hänen tuuhea tukkansa aaltoili yli otsan. Koko hänen olentonsa huokui tuota suloista, raikasta tuoksua, joka tuli hänen vaatteistaan, hänen kaulastaan, hänen käsivarsistaan, hänen hiuksistaan, hänen suustaan — tuo eloisa, melkein taivaallinen naisellinen tuoksu, joka oli osa häntä itseään.
»Sinä rakastat minua, Condy, rakastathan? Niinkuin minäkin sinua rakastan?»
Kaikki sanat olivat niin surkean köyhiä. Condy saattoi vastaukseksi vain painaltaa hänet lujemmin puoleensa. Blix ymmärsi hänet. Hän sulki hitaasti silmänsä kokonaan ja lähensi kasvonsa häntä kohti. Hän kuiskasi niin hiljaa — hiljaa:
»Condy, minä rakastan sinua!»
»Minä rakastan sinua, Blix.»
Ja he suutelivat toisiaan, tällä kertaa suulle.
Mutta aurinko oli mennyt mailleen. Mikä auringonlasku. Koko laaja maailma maata ja taivasta ja merta oli sen elävän hehkun läpitunkema; merenpinta lepäsi hehkuvan punaisena, vuoret olivat ametisteja, taivas yhtenä ainoana suunnattoman suurena opaalina, ja täällä leijailivat he yhdessä keskellä valoloistoa kuin maailman luomisessa. Oli todellakin uudenvuoden päivä; maa oli uudestaan luotu ja vuosi oli uusi, ja heidän rakkautensa uusi ja voimakas. Entisyyttä ja nykyisyyttä ei enää ollut. Heidän uudessa maailmassaan ei ollut tilaa katumukselle eikä muistoille. Siinä oli toivoa, toivoa, toivoa; se lauloi heille, kutsui heitä ja sai uuden ja uljaan veren hehkumaan heidän suonissaan.
Aivan yht'äkkiä oli ihme siinä niinkuin vasta syttynyt tähti, jonka säteitä he eivät nähneet, vaan kuitenkin tajusivat, niinkuin valtava sävelvuo, jonka sointuja he eivät kuulleet, vaan kuitenkin huomasivat. Kun he siinä seisoivat koko tässä taivaan ja maan ja meren todellisessa sädeloistossa, tiesivät he äkkiä, että heolivat toistensa omatainaisesti, hyvinä ja pahoina päivinä, kunnes kuolema eroittaisi heidät. Heidän seikkailuunsa, heidän iloonsa nykyisyydestä, heidän onneensa siitä, mikä oli, tuli äkkiä suuri ja pysyväinen ilo, onni elämän vakavan pohjavirran tähden — onni niin syvä, niin harras, että se värisytti heitä juhlan ja ihmeen tunteella. Tämä uudenvuoden päivä ei olisi päätös, vaan se olisi heidän todellisen elämäntarinansa alku. Koko Condyn kaunis, miehekäs ja miehuullinen tarmo oli aivan valveilla ja valmiina. Koko Blixin suloinen ja voimakas naisellisuus oli äkkiä syventynyt ja avartunut. Lyhyesti sanottuna: Condystä oli tullut mies ja Blixistä nainen. Nuoruutta, elämää ja miehen ja naisen rakkautta, kukkuloiden voimaa ja meren syvyyttä ja läntisen taivaan ihanuutta, sitä oli uusi vuosi antanut heille.
* * * * *
»Nyt on meidän sitten hyvästeltävä?» sanoi Blix.
»Ei», sanoi Condy. »Ei, Blix. Kuinka usein tämän ihmeellisen uudenvuodenpäivän jälkeen eroammekin, kuinka kaukana toisistamme olemmekin, me kaksi emme koskaan,emme koskaanhyvästele toisiamme.»
»Ei, olet oikeassa!» sanoi Blix kyynelten loistaessa hänen tumman ruskeissa silmissään. »Ei, niin kauan, kun me rakastamme toisiamme, ei mikään voi meitä eroittaa, ei etäisyyskään. Sinä voit olla täällä Tyynen meren rannalla ja minä tuolla Atlannin meren rannikolla, mutta suoraan yli koko mannermaan olemme kuitenkinme kaksi.»
»Ja me tapaamme taas, Blix», sanoi Condy, »siihen ei nyt tule olemaan pitkälti. Suo minulle vain aikaa pari vuotta.»
»Niin kauan kun me rakastamme toisiamme, eiaikakaanvoi meitä eroittaa.»
»Mitä sinä itket, pikku Blixie?» kysyi Condy pyyhkien hänen poskiaan.
»Sentähden, että tämä on surullisin ja iloisin päivä minun elämässäni», vastasi hän. Sitten vetäytyi hän hänestä hiukan hymyillen loitommaksi ja sanoi: »Katso, Condy, sinä pudotit kirjeen. Sinä vedit sen taskustasi nenäliinan mukana.»
Kun Condy otti kirjeen ylös, näki hän Riemukustannusliikkeen leiman kirjeenkuorella.
»Se on se, jonka sain käsikirjoituksen mukana, jonka he lähettivät takaisin», selitti hän.
»Mitä he sitten kirjoittavat?»
»Ooh, kaiketikin tuota tavallista. Minä en ole sitä lukenut. Katsonpa nyt.» Hän aukaisi kirjeen ja luki:
»Rohkenemme täten kunnioittaen palauttaa käsikirjoituksen Teidän romaaniinne ’Viranomaisista huolimatta’, valittaen sitä, ettei meidän konsulenttimme uskalla suosittaa sitä julkaistavaksi tällä hetkellä. Olemme kuitenkin mielenkiinnolla seuranneet Teidän toimintaanne, ja me olemme m.m. eräässä vaihtolehdessämme nähneet erään Teidän kertomuksenne, nimeltä ’Kuoleman voitto’, jonka olisimme halusta julkaisseet, jos Te olisitte suonut meille tilaisuuden siihen.
Mitä Te arvelette aputoimittajan paikasta meidän kirjallisessa ja arvostelevassa aikakauskirjassamme Neljännes, jota me julkaisemme täällä New-Yorkissa ja jonka otaksumme Teidän tuntevan? Emme luule, että asian taloudellisen puolen järjestäminen tuottaa mitään vaikeuksia. Siltä varalta, että Te päättäisitte matkustaa tänne, oheenliitämme piletin rautatielle San Francisco—New-Yorkin keskus.
Kunnioittavimmin
Riemukustannusliike,New-York.»
He katsoivat toisiaan. Blix oli liian liikutettu voidakseen puhua; hänen huuliltaan tuli vain puoleksi tukahdutettu, värisevä huokaus. Tämä kirje oli todellakin Deus ex machina, ainoa, mikä puuttui tehdäkseen heidän onnensa täydelliseksi.
»Minä en tiedä mitä sinä siitä pidät», alkoi Condy koettaen olla levollinen, »mutta minusta näyttää niinkuin — niinkuin — se — —»
He eivät sittemmin koskaan voineet muistaa mitä he sillä kertaa sanoivat. Auringonlaskun kultainen usva verhosi salaperäisellä tavalla tämän tuokion muistoa, ja he saattoivat vain muistaa, että he olivat olleet iloisemmat kuin koskaan ennen.
Ehkä niin iloiset, etteivät he koskaan enää niin iloisiksi tulisi. He alkoivat tuntea eron ilon ja onnen välillä. Tämä uudenvuodenpäivä merkitsi heille lopettamista ja johdantoa.
Se oli kolme kuukautta kestäneen iloisen vastuuttoman silmänräpäyselämän loppu, ja se oli johdanto uuteen elämään, jonka mahdollisuudet suruun ja huoleen, nautintoon ja onneen ylittivät kaiken mitä he tähän asti olivat tunteneet. He tiesivät sen — he tunsivat sen vaistomaisesti, kun he kumpikin yht'äkkiä kääntyivät ympäri katsomaan hehkuvaa maata ja taivasta ja merta, esiinvierivää aallokkoa, rannikkoa ja ahavoitunutta vanhaa linnoitusta loitompana — koko tätä seutua, joka avautui siinä heidän eteensä kuvastaen heidän kallista, vapaata ja huoletonta toveruuttaan näiden kuukausien kuluessa. Heidän uusi onnensa ei enää ollut aivan vailla surumielisyyttä. Kaikki tuo oli nyt ohi; heidän yksinäiset vaelluksensa, pitkät, rauhalliset illat ruokasalissa, josta näki yli nukkuvan kaupungin, heidän ateriansa Lunalla, heidän iltapäivänsä kultaisessa seinäsolassa kiinalaiskaupungissa, heidän rauhalliset aamunsa järvellä tyynellä ja lämpöisellä säällä. Sille elämälle olivat he nyt sanoneet ikuiset jäähyväiset. Auringonlasku alkoi menettää loistoaan.
Vielä viimeinen pitkä silmäys — sitten kääntyivät he reippaasti ja suuntasivat katseensa eteenpäin, kohti uutta elämää, kohti itää, jossa kansa oli. Kaukana Sierran purppuranvärisen vallituksen takana oli ankaran maailman meluisa koneisto käynnissä, — tuon maailman, jota heidän nyt piti oppia tuntemaan, tuon maailman, joka kutsui heitä, herätti heidät ja kiihoitti heitä taisteluun. Heidän hilpeytensä pieni olotila oli ohi; pienten asioiden aika oli eletty. Nyt oli kysymyksessä tulevaisuus. Oli kosketettu syvempää säveltä — nyt oli tehtävä työtä; myöskin tämän oli uusi vuosi tuonut heille — työtä heille molemmille, työtä ja kasvaneen maailman.
Tuokion verran oli niinkuin he olisivat tahtoneet perääntyä, niinkuin he eivät olisi mielellään tahtoneet astua ensimmäistä askelta sen puutarhan rajojen yli, jossa he olivat eläneet niin juhlien ja oppineet rakastamaan toisiaan. Ja kun he seisoivat siellä, katse käännettynä kohti tummaa, harmaantuvaa itätaivasta ja auringonlaskua heidän takanaan, painautui Blix lujemmin häneen, pisti kätensä hänen käteensä ja katsoi hiukan hätääntyneenä hänen silmiinsä. Mutta Condyn käsivarsi tuki häntä, ja voimakas, nuori tahto, joka hänen katseessaan kohtasi häntä, valoi häneen rohkeutta.
»Hyvää uutta vuotta, Condy», sanoi hän.
»Niin», vastasi hän, »oikein onnellista uutta vuotta, Blix!»