— Herra Jumala miten odottamatonta, miten kauheaa, miten julmaa! Isä raukkasi! Mitkä kärsimykset sinulle poikani!
Käännyin hänestä sillä halusin itkeä, en surusta, — en koskaan olisi suruani hänen nähdäkseen kyyneleissä paljastanut, — mutta vihastuneena siitä, että on olemassa sanoja ja kasvojen-ilmekaavoja, joiden avulla ihmiset aivan tunteettomina saattavat näytellä tunteita.
Tätä kesti kumminkin vain hetken, sitten tuli avukseni järki, sama, joka tätiä ja hänen miestään johdatti elämässä, ja tulin siihen lopputulokseen, ettei hänellä ollut mitään syytä syvään suruun. Hän tuskin tunsi äitiäni. Hän tiesi vain, että jossain kaukana maalla asuvat omaiseni, hän lähetti heille terveisensä ollen viime vuosina sitäpaitsi kiitollinen heille, että he synnytettyään maailmaan pojan, olivat sen lisäksi uskoneet hänelle tämän kasvatuksen, joka tuotti heidän ikävään ja yksitoikkoiseen elämäänsä enemmän iloa.
Setä saapui kotiin ja saatuaan tietää asian, muuttuivat hänen kasvonsa aivan samanlaisiksi, ja syvästä surustani huolimatta olin vähällä purskahtaa nauruun, kun sedän suusta kuulin melkein kirjaimelleen samat huudahdukset, jotka puolituntia sitten tätini oli lausunut.
— Oh, isä raukkaasi… Ja niin äkkiä… Mutta sehän on aivan julmaa.Mitä kärsimyksiä se sinulle tuottaakaan, Voldemar…
Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman tavanmukaista kotifilosofiaansa lisäten sen vuoksi muutamia mietelmiä kuolemasta, Hänen mielestään täytyy olla tyytyväinen kuolemaan, sillä se kuitenkin on olemassa, vaikka me kuinka tuskittelisimme sitä.
Menin huoneeseeni, istuin pöydän luo laskien pääni käsieni varaan ja itkin. Kaupunki-elämän tarkoitukseton melu, huumaantuminen tuosta tyhjänpäiväisestä seurustelusta, erakkoinen ja ikäänkuin perustusta vaille jäänyt nuoruuteni — kaikki tuo oli omansa tekemään minusta unohtavaisen, kovettuneen ja kiittämättömän; itse asiassa rakastin äitiäni rajattomasti.
Minut valtasi epätoivo ajatellessani etten mitenkään ollut hänelle sitä osottanut. Että hän oli kuollut mahdollisesti epäillen rakkauttani ja että se nyt ei enään ollut korjattavissa.
Verkalleen laskeutui hämärä kietoen minut joka taholta ikäänkuin paksuun vaippaan ja minusta tuntui kuin sulautuisin siihen. Melkein kuulumattomasti narahti ovi ja takanani kuului askeleita. Pinnistin ajatustani ja, käsitin että se oli Liisa, joka tavallisena hämyhetkenä toi lamppua. Hän meni pöydän luo, asetti siihen lampun, mutta huomattuaan asentoni, hän jäi paikalleen liikkumattomana.
— Mikä teitä vaivaa, Volodja? (Hän kutsui minua aina siten.)
En vastannut mitään.
— Ettekö sano? Virkahti hän surunsekaisella äänellä saamatta nytkään vastausta.
Sitten kuulin taas hänen askeleensa. Vieläkin verkemmin, vieläkin hiljemmin hän poistui. Kuulin kuinka hän tarttui ovenripaan ja minun kävi äkkiä suuresti sääliksi laskea hänet noin loukattuna menemään.
— Liisa, kutsuin häntä päätäni kohottaen. Samassa tuokiossa oli hän luonani.
— Onko joku suru? Kysyi hän sanomattomalla osanotolla katsoen itkettyneisiin silmiini.
— Äitini on kuollut…
Hänen kasvonsa ikäänkuin jähmettyivät. Niissä ei ollut nähtävinä noita tavanmukaisia ilmeitä, joiden avulla ihmiset osottavat surua vaan päinvastoin hän pikemmin koetti tukahduttaa surun tunnettaan keventääkseen saamaani iskua. Sellaisen vaikutuksen se teki minuun.
— Suurempaa surua ei maailmassa ole, Volodja… lausui hän hiljaisella äänellä melkein kuiskaten. — Toinen ei tiedä sitä eikä tunne… mutta silti ei elämässä ole suurempaa surua…
Hän ikäänkuin aavisti kärsimykseni. Tunsin hänessä läheisen olennon, todellisen ystävän, jolle saatan näyttää suruni syvyyden. Painoin pääni hänen rintaansa vasten itkien siinä kyllikseni.
Sinä päivänä en puhunut hänelle suunnitelmastani mitään. Isälle vastasin muutamin myötätuntoisin sanoin kiittäen häntä samalla pyyntöni täyttämisestä.
Parin päivän kuluttua pistäydyin Roganskyn luona. Rahani oli hän jo saanut. Pyysin, ettei hän puhuisi niistä mitään omaisilleni.
Viikko oli kulunut, jolloin vasta tunsin voivani puhua Liisalle asiasta. Selvitys kävi helposti. Olihan Liisa itse juuri antanut minulle tuon ajatuksen ja hänen mielialansa sen toteuttamiseksi oli jo täysin kypsynyt. Hän ei vaan ollut osannut sitä selvästi ilmaista.
Selitettyäni hänelle, niistä oli kysymys hän joutui ilosta aivan neuvottomaksi.
— Voi… voi… sehän on hyvä!… erinomaista! Voi, Volodja, miten hyvä te olette!… Huudahteli hän ilosta säteilevin silmin. — Mutta mitä varten niin paljon? Minähän osaan ommella… Tarvitsen vaan saada koneen vuokratuksi… Ansaitsen sillä saman verran… Miten hyvä! Oh, Jumalani… miten tämä on hauskaa!… Olikin jo niin… Niin epämukavaa olo… Aina täytyi salailla, mutta näkeväthän he sittenkin… ovat ruvenneet katselemaan minua niin, että saattavat minut aivan punastumaan… Voi, Volodja, miten hyvä te olette!
Liisan muuttaminen uuteen asuntoon ei saattanut minulle lainkaan vaivannäköä. Hän ei sallinut ajatustakaan siitä, että minä siinä puuhaisin. Seuraavana sunnuntaina hän pyysi tädiltä päästäkseen ulos koko päiväksi. Täytyi keksiä valhe: hän sanoi omaistensa tulleen maalta. Täti laski hänet mielellään aavistamatta, että tässä juonta punottiin.
Illalla saavuttuaan Liisa valitsi hetken kuiskatakseen minulle, että oli löytänyt huoneen ja ettei konettakaan tarvinnut vuokrata sillä emännällä oli kone, jota kahden ruplan kuukausimaksusta saisi käyttää mielin määrin. Liisan kasvot säteilivät, hän oli ihmeen tyytyväinen.
Kahden päivän kuluttua tapahtui irtisanominen sillä aikaa kun olin lukiossa. Kun tulin kotiin ja menin tädin luo, oli hän pois suunniltaan.
— Ajattelehan, minkälaisia uutisia, — sanoi hän minulle. — Liisa lähtee meiltä pois.
— Niinkö, — huudahdin. Äänessäni vilahti vain jonkun verran uteliaisuutta eikä muuta.
— Niin, ajatteles, tänä aamuna hän tuotti minulle tuollaisen yllätyksen! Hänen sukulaisensa kuuluvat avaavan jonkun työhuoneen ja hän kuuluu osaavan ommella. Ja he tahtovat, että hän asuisi heidän luonaan. Minusta se on niin ikävää, sillä hän oli erinomainen sisäkkö mutta myönnäthän, etten toki voi pyytää häntä jäämään.
Kotiin tultuaan sai Nikodim Kondratjevitsh myös tietää asian. Hän osoittautui epäilijäksi eikä oikein ottanut uskoakseen Liisan sukulaisiin.
— Ehkä hän on jostain syystä tyytymätön meihin? Hän arveli, sen ohessa katsahtaen minuun.
— No, johan nyt, — vastasi täti, — jos hänellä meillä ei ollut hyvä olla, niin en tiedä, mistä hän parempaa löytää…
— Ehkä hän on löytänyt paremman paikan? — lausui setä.
Pidin tarpeellisena tehdä huomautukseni. — Parempaa paikkaa kuin teillä, hän tuskin löytää… Tehän hemmottelitte häntä niin…
Sukulaisten puheissa ilmeni syvä epätietoisuus. He näkivät minun suhtautuvan Liisan poistumiseen kokonaan välinpitämättömästi, eivätkä voineet sitä käsittää.
End of Project Gutenberg's Nuoruuden tunnustuksia, by I. N. Potapenko