Nuori ritari Klaus Hermaninpoika Fleming oli niitä teon ja toimen miehiä, jotka eivät paljoa puhu, sillä heidän ajatuksensa pukeutuvat lakkaamatta käytännöllisiin toimiin. Hänellä oli kyllä tunteita, syviä ja lämpimiä, mutta ne asuivat supisuomalaisen tyyneyden alla. Ne, jotka eivät häntä tunteneet, sanoivat varsin väärin sitä hidasverisyydeksi. Hänen Kirsti sisaressaan oli samaa tarmokasta toimintakykyä, mutta sen ohella hän oli hellempi mieleltään ja vilkkaampi luonteeltaan. Hän osasi puhua ja haaveilla; tunteet saivat hänet usein valtaansa, mutta samoin kuin veli puki ajatuksensa, puki hän tunteensa toimintaan. Suuruuden aineksia oli molemmissa, ja kumminkin kulki sisar jälkeä jättämättä kautta maailman, kun taas veli sai historiassa kuulun nimen.
He istuivat rinnatusten vuorella, auringon alkaessa kallistua lännen maille. Tuttavallisesti ensin puheltuaan lähimmistä sukulaisistaan ja itsestään Kirsti käänsi puheen Stolbovan rauhaan ja kysyi, mitä veli siitä arvelee. Tämä vastasi totuttuun tapaansa lyhyesti:
— Venäjä on sidottuna, Puola voimatonna, Suomi saa rauhassa kasvaa ja varttua ja Ruotsi on nousemassa suurvallaksi. Me joudumme pitkällisiin sotiin, kenties muilla taistelutantereilla.
— Ruotsi on voittanut Jaakko de la Gardien johdolla, Suomenmaa EevertHornin johdolla. Minun mielestäni on oikein, että ne siten jakavatkunnian keskenään. Jos minä olisin mies, niin tahtoisin astua EevertHornin sijaan; mutta minulla on veli, joka täyttää sen paikan paremmin.
— De la Gardie ja Horn ovat tehneet paljon; mutta nyt alkaa kuningas kohota päällikköjensä yläpuolelle. Hän menee kauemmaksi opettajiaan.
— Mutta hän saattaa kaatua sodassa, kuten Eevert Hornkin.
— Milloin on kuningas kaatunut kesken toimiaan?
— Olen kuullut kerrottavan, että Harald Kaunotukka unohti valtakuntansa velhonaisen tähden.
— Unohtiko? No, kyllä hän sen korvasi jälleen. Ebba Brahe löytää kyllä lohdun, ja kuningas on jo aikoja sitten tehnyt samoin.
— Minä en puhu hänestä, josta olisi tullut ansiollisin kuningatar. On prinsessoja, joilla on pienemmät ansiot.
— Oletko sinä mustasukkainen?
Kirstin poskille lehahti hehkuva puna, ja se harmitti häntä. Hän vastasi:
— Mustasukkainen saattaa olla ainoastaan samanarvoisia kohtaan.
— No, enpä ymmärrä, mikset sinä voisi olla Ebba Brahen vertainen. Mutta ole levollinen. Rakkaus on lapsentauti, ja kuningashan ei enää ole lapsi.
— Oletko varma siitä?
— Niin varma, että hän on valtaneuvoston kanssa keskusteleva seuraavasta lemmenliitostaan.
— Ja sittenkin hän saattaa uneksia! Ritari, joka ei ollut uneksija, nousi ylös.
— Väkeni on valmiina lähtöön, minun täytyy jättää sinut. Hyvästi, Kirsti! Vahinko, ettet ole syntynyt Brandenburgin prinsessaksi, koskapa olet syntynyt kuningattareksi. Mutta — lisäsi hän myhähtäen kauniin myhäilynsä, joka ani harvoin valaisi hänen totisia kasvojaan — sinähän olet Fleming; en tiedä Brandenburgeissa mitään, mitä sinun kannattaisi kadehtia.
Ja hän poistui kiireisin askelin. Pian hän oli jälleen joukkonsa etunenässä ja ratsasti pois.
Kirsti Fleming jäi ajatuksiinsa vaipuneena istumaan vuorelle ja palautti mieleensä sadun taivaanlaen vaarallisesta kohdasta. Tuo kaikki oli ollutta ja mennyttä niinkuin aavenäky; hän oli pysynyt uskollisena itselleen ja ystävyydelleen. Siitä puolin hänen tähtensä oli loistava huomaamattomana, kaukana vaaroista ja valtaistuimista, kulkien tuntematonta tulevaisuutta kohden. Hänen kohtalonsa oli oleva naisen kohtalo: uhrata oma itsensä.
Silloin häntä lähestyi Sigfrid mestari joka tuli häätalolta päin. Vanhus ei nähnyt Kirstiä; hän kulki ohitse syviin ajatuksiin vaipuneena. Neitonen mainitsi hänen nimensä ja pyysi häntä viereensä istumaan.
— Joko palaatte kaupunkiin, arvoisa isä? kysyi hän.
— Tuonne taloon jätin ne, jotka elämän iloja iloitsevat. Minun iässäni ajatellaan enemmän tulevaa elämää, ja minä iloitsen luonnon heräämisestä, joka on esikuva meidän omasta ylösnousemisestamme.
— Olen teille kiitollisuuden velassa, Sigfrid mestari. Muistatteko, että kerran ennustitte ymmärtämättömän lapsen elämänvaiheita.
— Saattaa olla. Ymmärtämättömiä lapsia me olemme kaikki tyynni.
— Te ennustitte, ja ennustus on käynyt toteen. Käyvätkö ennustuksenne aina toteen?
— Minä saatan erehtyä. Me näemme täällä niinkuin peilissä tumman luvun. Tähdet kulkevat kulkuaan tuolla päämme päällä. Ihminen päättää, Jumala säätää. Armas neiti, paras on uskoa omassatunnossa olevaa ennustajaa; se ei valehtele milloinkaan.
— Mestari, te puhuitte iästänne. Tiedätteköhän, että te olette nuorempi minua?
— En, sitä en tiedä. Voitteko kääntää ajan virran juoksemaan takaisin kohti lähdettään.
— Uskokaa minua, te olette minua nuorempi. Te voitte, mitä minä en voi — te voitte uneksia.
— Kaikki ihmiset voivat uneksia.
— Minä en voi. Muistatteko, mitä kerran sanoitte minulle: jotakin kuolee siinä ihmisessä, joka joutuu Jupiterin kanssa vastakkain. Totta puhuitte: mennyttä on uneksimistaitoni. Kun ihminen on heittänyt sydämensä tuleen ja se on siinä tuhaksi palanut, ei hän enää uneksi.
Sigfrid mestari katsoi häneen kummastellen, melkeinpä ankarasti.
— Se ei ole mahdollista, se on sekä Jumalan tahtoa että luonnon lakeja vastaan. Pyhät marttyyrit, jotka on tulen liekissä poltettu, ovat samalla hetkellä uneksineet taivaan autuudesta. Poloiset, jotka ovat myyneet sielunsa synnille, uneksivat tulevaisen elämän rangaistuksista. Sielulla on aina jotakin, mikä on takana päin, kuten myös jotakin, mikä odottaa edessä päin. Sydän on juonikas vehe; se on olevinaan tuhkana ja silloin se kytee kuin sysihauta syvyyksissä, joihin silmä ei näe. Siinä, missä me seisomme, uneksii luonto uudesta taivaasta ja uudesta maasta. Tänä hetkenä, jolloin tässä olemme, uneksii vuosisata tulevia vuosisatoja, kevät uneksii kesää ja silmänräpäys iankaikkisuutta. Tekö yksin olisitte tulevaisuutta ja sielua vailla?
— Kunnianarvoisa isä, minä tiedän kylväjän kylvävän siementä tuhkaan, ja Jumala saattaa kyllä kylvää minuun uuden elämän. Selittäkää minulle, mitä sanoitte tästä meidän ajastamme. Onko se vanha vai nuori?
— Vanha se on vuosisatain perinnöstä, ja nuori se on tulevien aikakausien elinvoimasta. Sata vuotta sitten odotti Martti Luther maailmanloppua, kosk'ei hän voinut käsittää, kuinka olisi mahdollista enää nousta sen korkeammalle ymmärryksessä tai vaipua syvemmälle pahuuteen. Määrä ja mitta on pantu, eikä sitä yksikään tiedä, vain Jumala. Minä odotan vielä näkeväni näillä vanhoilla, sammuvilla silmilläni kummallisia nähtäviä. Minä odotan Antikristusta, joka on ilmestyvä lopun edellä.
— Kuinka, arvoisa isä? Te odotatte Antikristusta ja sanotte kuitenkin aikakauttamme nuoreksi tulevaisesta voimasta?
— Niin, enpä tahdo salata teiltä, armas nuori neiti, että ihmeellisiä merkkejä on kahtena viime vuonna näkynyt taivaalla ja ne jatkuvat yhä, niin että sokeakin huomaa jotakin suurta ja peloittavaa olevan tulossa. Eikä siinä kyllin, että monessa kohti on nähty sotajoukkojen taistelevan ilmassa, pohjoisesta päin tullen ja toisia kohdaten kaakon ilmalta, eikä siinäkään, että merkkejä nyt näkyy auringossa ja kuussa ja meren aallot ankarasti pauhaavat niinkuin Raamattu ennustaa. Kummallisempaa kuitenkin on, että Mars, Jupiter ja Saturnus nyt ovat senkaltaisessa yhdistelmässä, jommoista tuskin milloinkaan ennen on ollut, ja hirmuisten pyrstötähtien usmia leviää ylitse maailman, niin että ne tekevät kaikki planeetat rauhattomiksi ja ikäänkuin raastavat mukaansa taivaan voimat. Tämä tietää, että pian on tuleva sellainen suuri, pitkällinen ja kauhistava sota, ettei ole ollut maan päällä senkaltaista hamasta pakanuuden ajasta, ja Gog ja Magog kaiketi nousevat kristikuntaa vastaan ja heidän päänään on Antikristus, synninihminen. Mutta katso, juuri semmoisten raskaitten aikain lähestyessä Jumala varustaa kansansa uusilla voimilla, niin että siitä tulee väkevä kuin nuori jalopeura ja että se vankasti nousee tulevia vaivoja vastaan. Ja tämä on minunsententiam, minun tyhmän ymmärrykseni oletus, että eritotenkin Ruotsin valtakunnan, yhdessä Suomenmaan kanssa, joka on sen ulkovarustus, pitää tänä aikana nousta suurempaan voimaan ja valtaan kuin milloinkaan ennen, ja niin siitä on tuleva se Mikael, jonka sotisopana on Jumala ja jonka säkenöivä miekka on maahan kaatava Antikristuksen. Siihen toimeen on Jumala kutsunut valitun sankarinsa, Kustaa Aadolfin, jonka merkit Tyko mestari jo minun nuoruuteni aikana näki taivaalla Cassiopean tähtisikermässä. Hän on sen tekevä. Hän on nuori, hänen valtakuntansa on hänen kanssaan tuleva nuoreksi ja voitoista voimalliseksi. Tuleva on raudan ja veren aika, mutta sen jälkeen sanoo Herra: "Minä tahdon saattaa kultaa vasken sijaan ja hopeaa raudan sijaan ja vaskea puiden sijaan ja rautaa kivien sijaan ja tahdon tehdä vaivas rauhaksi ja työs vanhurskaudeksi. Ei enää sinun maassas vääryyttä kuuluman pidä, ei vahinkoa, eikä kadotusta sinun äärissäs; vaan sinun muuris pitää autuudeksi ja sinun porttis kiitokseksi sanottaman."
— Enkö ollut oikeassa, isä? Teidän puheenne on kuin kahdeksantoistavuotiaan uneksimista. Mutta ettehän puhu itsestänne mitään. Ja kumminkin olen kerran kuullut teidän uneksivan korkeasta, ihanasta tornista, josta tähtitaivas levisi kirkkaudessaan teidän eteenne niin lähelle, että te melkein saatoitte syliinne sulkea koko luodun maailman. Olen kuullut teidän uneksivan kauneimmista tieteenvälineistä, parhaimmista, mitä ihmisen nero on voinut keksiä avaruuden tutkimista varten, ja ne olivat teidän omianne; te istuitte hiljaisessa yössä, mitaten äärettömyyttä ja säätäen lakeja planeetoille ja auringoille, joiden olemassaoloa ei tähän saakka ole voitu aavistaakaan. Te olitte nuori ja rikas ja kartutitte tähtitiedettä hämmästyttävillä keksinnöillä. Ei ollut koko oppineessa maailmassa yhtään niin loistavaa nimeä kuin teidän nimenne; te olitte vuosisadan mies ja ihmishengen opastaja tähän asti tutkimattomissa korkeuksissa. Teidän jalkainne alla oli maa ja teitä korkeammalla oli ainoastaan Herra Jumala.
— Niin, niin oli, sellaiselta minusta näytti, virkkoi vanha mestari ajatuksissaan. — "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos sinä maahan lankeat ja kumarrat minua." Mutta kiitetty olkoon Jumala, että minä näistä viettelevistä unista heräsin vanhana ja unohdettuna köyhässä majassani, huonojen omatekoisten putkieni ja harppieni ääressä. Kuka minä olen, Herra, että minä sinun luomaasi laittaisin? Missä olin minä silloin, kun kointähdet sinun ylistystäsi veisasivat?
— Sentähden, että olette nöyrä, on Herra kumminkin antanut teille ennustamisen hengen ja taidon lukea tähtien kirjoitusta. Te ette voi kieltää olemattomiksi Jumalan lahjoja. Mitä te sanotte itsestänne?
— Minä olen se muurahainen, jolle Herra sanoi: mene, kuljeta kortesi ja jää unohduksiin! Minä olen se honka, jonka Herra pystytti vuoren huipulle katsomaan laajalti ympäri ja näkemään yön tulon ja auringon nousun ennen muita metsän puita. Minä olen se viisas mies, jonka jälkeen tulee muita ja viisaampia, niin että minun viisauteni pitää tuleman hulluudeksi ihmisten edessä, niinkuin se on hulluutta Jumalan edessä. Minä olen tänäpäivänä profeetta, eikä kukaan minua usko; minä olen huomenna poissa, eikä kenkään minua muista. Kenties pitkien aikojen kuluttua, kun taivaan tähdet kirkkaasti kimaltelevat tuntemattoman hautani yläpuolella, kenties silloin joku yksinäinen matkamies pysähtyy illan tullen vuorille Pohjanlahden rannalle ja muistelee muinaista lapsuudenaikaista satua ja virkkaa itsekseen: tässä kulki entisinä aikoina mies, joka luuli osaavansa lukea, mitä Jumala on kirjoittanut taivaan kannelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä; hän eli valistumattomaan aikaan, jolloin vielä uskottiin tähtien vaikutukseen.
— Niin, isä, mahdollista on, että olette oikeassa. Mutta silloin, kun maatamme valaisee suurempi ja kirkkaampi valo, silloin ihmiset hakevat vanhoista kirjoista teidän nimenne ja sanovat toisilleen: hän oli ensimmäinen oppinut tutkija, jonka Suomenmaa on synnyttänyt tieteelle ja maailmalle. Hän oli, lähinnä Jumalan sanaa, ensimmäinen viisauden lähde, joka lähetti purojansa eri haaroille tekemään maata hedelmälliseksi. Niinkuin hän oli alku, niin oli hänen suuruutensakin alun suuruutta, koskapa kaiken alun tulee sulattaa jäätä ja murtaa vuoria. Hän oli köyhä ja unohdettu, hän kärsi toisinaan vainoa, monesti kiittämättömyyttä; mutta katso, kuinka suurta hän on saanut aikaan vähillä apukeinoillaan, ja katso, kuinka pitkän jonon seuraajia hän on saanut tutkimusten tiellä! Suuri taito tai kunnia ei ole rakentaa valmiiksi sitä, jonka perustuksen edelläkävijät ovat luoneet; mutta kunnia on rakentaa perustus, joka kestää läpi aikakausien.
— Armas neiti! Sanoitte minua äsken nuoremmaksi itseänne. Mutta milloinka minä ihanimmissakaan nuoruuteni unelmissa olisin voinut kuvata niin kauniita kukkasia illan taivaalle kuin te nyt kuvaatte eteeni jälkimaailman taivaanrantaan? Kiitos siitä, että olette tehnyt vanhan, köyhän miehen rikkaammaksi kuin moni muu on, joka vaeltaa elämän kauneimmassa kukoistuksessa! Aurinko menee mailleen; ylistäkäämme Jumalaa!
Ja niinkuin koko luonto olisi tahtonut totella tuota kehoitusta, levisi vanhan mestarin näin sanoessa hehkuva kimaltelu meren lahdelle, rannoille, vuorille ja metsiin. Satakieli viserteli korkeassa tammessa meren rannalla; rastas vastasi tervehdykseen vuorelta hongan latvasta; häälauluja kuului Trollbölen talosta, ja paimentyttö, jota ei oltu kutsuttu häihin, lauloi kirkkaalla äänellä yksinäistä lauluaan joen äyräällä. Juhannusyö laskeutui hiljaisena ja tuoksuvana yli tienoon tuntematta pimeyttä tai surua. Maa näki edessään kesän ja hedelmän. Luminen, karu pohjola uneksi vielä kerran onnellista nuoruutensa unelmaa.