Suuri parvi pikkupoikia saapasti suurella rähinällä ja kolinalla Oja-Pappalan tupaan. Jokaisen takin napinlävessä tahi lakinreunan ympärillä paksu kääre monenväristä villa- ja pumpulilankaa.
Pojat seisahtuivat parveen ovensuuhun, niistivät neniänsä, töllistelivät ympäri tupaa, nykivät toisiaan, kuiskuttelivat ja purskahtelivat nauramaan. Litun ja Hessan puoleen silmät paloivat. Rohkeimmat vihdoin uskalsivat astua muutamia askeleita peremmälle tyttöjä kohden.
"Nyt lankaa! — Lankaa pitää tulla! — Laittakaa tänne turkinpunasta!— Minä tahdon ehta sinistä!…"
Loppumaton jakso tällaisia vaatimuksia tuli ja pojat pakkausivat yhä likemmäksi, ikäänkuin aikomuksella käsikähmään käydä. Hessa ja Littu rupesivat haukkumaan, puhuttelivat poikia "rompan komppaniaksi" ja "klupukengän seuraksi". Pojat alkoivat käsikähmäsin ahdistaa. Syntyi rähinä ja isäntä rupesi suhdittamaan. Mutta vähän merkitsi kielto, kun poikaliuta kerta vauhtiinsa pääsi.
Littu ja Hessa olivat hädässä, itkua teetellen käsin ja jaloin poikia luotansa sohivat.
"Antakaa pojille lankaa, ette kuitenkaan muuten rauhaan pääse", kehoitti emäntä nauraen.
"No ei ennen! — Ei ennen!" huusivat pojat.
"Tulimmainenko tuollaiselle joukolle … sais koko naulan jakaa.Siivolla siinä, muutama kaljakorento!" Littu potkasi likimäistä poikaa.
"Antakaa lankaa! — Tällaista lankaa! — Vaikka minkälaista, kun vain annatte!"
"Katso … katso…" Hessa huitoi ympärilleen käsillään.
"Kyllä minä teille langan…" Littu oli kaapannut kauhallisen kylmää vettä ja viskasi sen nyt tiheimpään parveen.
Ahah! Se auttoi. Jo äkältelivät pojat ja aristellen hyhkyivät, kun vesi valui pitkin selkää. Toisenki kauhallisen aikoi Littu samaa tietä panna menemään, mutta emäntä tuli hätään.
"Ei saa lattiata kastella!" hän huusi. Ja Litun täytyi laskea kauha saaviin.
Rukoilemiseen ja pyytämiseen täytyi tyttöjen vihdoin turvautua, kun isäntäkin vain nauraa hekotteli ja käski lankaa hakemaan … aivan vain poikien puolesta puhui.
Littu jo lupasi lankaa antaa, pyysi itseänsä irti joukon käsistä, päästäksensä lutista noutamaan. Mutta pojat eivät luottaneet, joukossa lupasivat seurata. Kun siinä Litun kanssa sovintoa hierottiin, aikoi Hessa käyttää tilaisuutta hyväksensä ja puikata ovesta pakoteille. Mutta tusina poikia oli heti niskassa ja tekivät turhaksi koko yrityksen.
Täytyi siis piilosta vetää lankakerät. Vuoroonsa panivat pojat sormensa koukkuun, johon Littu lappoi turkinpunaista ja Hessa pilvensinistä poikain riemutessa erinomaisesta saaliistaan.
Harmittelivat tytöt langan menosta poikain mentyä. Mutta emäntä kertoi, kuinka hänen aikoinaan vähintään naulan painoisen kerän lankaa sai varustaa jouluksi jakamista varten, kun isot pojatkin silloin vielä sitä keräämässä kulkivat. Ei se paljoa auttanut, hulluksi tavaksi piiat koko langan-keruun tuomitsivat.
* * * * *
Oja-Pappalan isäntä oli aikoinaan ollut hyppelemämies. Mutta juuri siitä syystä hän sanoikin kieltävänsä nuorta väkeä hyppelemästä talossaan, sillä hän oli tullut huomaamaan hulluudeksi entisen hurjuutensa. Tahtoi nyt olla vakava ja estää pahennusta, jonka ei tälläkään tavalla pitänyt suinkaan hänen kauttansa levenemän. Mutta yhtä hyvin nuoret toisinaan uskalsivat hänet tästä asiasta lujalle ottaa, vaatimalla oikein puoliväkisin tanssilupaa tuvassa. Ja hänen täytyi toisinaan suostua, kun syyksi vedettiin sitä, että hänenkin poikansa muualla kulkevat … joutaa siis hänkin sijaa antaa kylän nuorison riemuita.
Eräänä päivänä nostivat Jaska, Jussi ja Littu taas tästä asiasta kysymyksen.
"En anna", isäntä sanoi päätä pudistaen. "Pojat eivät ole näinä päivinä viitsineet edes heinässä käydä, kehtaatte pyytääkään!"
Poikia hävetti. Tosiaankin oli tullut arkipäivinäkin niin ahkerasti juhlaa pidetyksi, ettei ollut ehditty edes kertaakaan tallissa käydä, saatika sitten heinässä. Mutta omatunto ei juuri soimannut, sillä tapa oli yleinen.
Vaan onneksi nuorille, jotka kiellosta olivat hyvin harmissaan, sattui isäntä kuulemaan heidän puhuvan Nättilän Kretusta, joka oli piikana kaupungissa ja nyt oli kotikylässään käymässä. Littu nimittäin kertoi Jaskalle, että Krettu on erinomainen "polkkaamaan". Tuosta isäntä uteliaaksi kävi.
… Vai polkkaa… Mahtaapa olla koko mestari se Nättilän Hermannin tytär … saispa tuota nähdä…
"Noo tuota", hän alkoi, "jos se on niin, että teitä kovin harmittaa, niin täytyykö mun nyt myöntyä. En tahdo vihollisikseni teitä saada. Hypelkää jos tahdotte, omaksi synniksenne. Täytyy mun paeta siksi ajaksi pois." Sitten hän rykäsi, huokasi ja nousi takkapaisteelle selkäänsä lämmittelemään.
Noin kello 6 ajoissa ehtoolla rupesi nuorta väkeä Oja-Pappalaan saapumaan. Rämpäkän Samppa tuli etukynnessä lakki kallellansa harmonikkaa repien. Vaan kun tytöt piiritanssia hyppelemään rupesivat, niin Samppa komeuksissaan juonittelemaan … kellon vaihtamisen puuhissa vain hääräili. Koreasti kerjättiin Samppaa soittamaan, mutta hän oli parantumaton. Täytyi siis ruveta laulamaan ja sen mukaan tanssimaan. Naurussasuin katseli Samppa hyppyä, jota muutamat sanoivat "katrilliksi" ja toiset "konstiksi". "En viitsi tuota pelata, se on niin vanhaa lajia", oli Sampalla tapana sanoa ja sitä hän nytkin. Mutta vihaksi taisi kuitenkin ruveta pistämään kun eivät tytöt enää ollenkaan pyytäneet … riemua oli ilman soittoakin, kun itse lauloivat ja sen mukaan hyppelivät. Mitä liekin Samppa ruvennut ajattelemaan, mutta harmonikan hän sieppasi penkiltä ja alkoi nytkytellen päästää "Martin-Vappua", jota sanottiin polkaksi.
Nyt syntyi tuvassa eloisa riemullinen elämä. Pojista ne harvat, jotka polkkaa osasivat, kaappasivat tytön kainaloonsa ja lähtivät voimallista tahtia pitäen pyörähtelemään. Lujasti paukuttelivat lattiata poikain raudoitetut kannat ja pahoin notkahtelivat lattian-niskat, kun tytöt oikein mahtavasti tahdin muutteessa hypähtivät ja jalkansa lattiaan löivät. Mutta taaskin sai Samppa ennen kylliksensä kuin tanssijat, ja soittamasta laaten hän harmonikan luotansa viskasi. Hypystä ei taas vähään aikaan tahtonut tulla mitään. Mutta kun ovensuuhun vihdoinkin Nättilän Krettu ilmautui, nättinä ihomyötäisessä ripsi-palttoossaan ja kiiltäviä kalossejaan rupesi toisiansa vasten hinkkaamaan ja kitajuttamaan, niin Samppaankin taas astui iloinen pelinhenki ja pakotti harmonikasta päästämään jalkoja kutkuttavaa polkantahtia.
Mutta tytöt ne laumassa oven suuta kohden ryntäsivät ja kukin kunnioituksella Nättilän Krettua kanssansa polkkaamaan pyysivät. Vaan ensin Kretun täytyi kalossit jalastaan ottaa … toisen kantanystyrälle toisen varvaspuolella astua ja sitten ne huomattavan ylenkatseellisesti sängyn sivulle työntää. Sitten päällystakki ja huivi pois. Näkyviin tuli kapoitettu musliini-hame, "ihomyötäinen" röijy, silkkinen kurkkuhuivi, kullatut korvarenkaat ja hopeoitu hiusnuoli.
Kuka veti vertoja hänelle, kaupunkilaiselle? Ei kukaan yrittänytkään. Ei kukaan joutanut muuta kuin ihaellen häneen katselemaan. Innostus eneni ja katsomisen halu, kun Krettu suosiollisesti hymyillen erään pojan kanssa sipsuttelemaan lähti. Rämpäkän Samppa se retuutti peliänsä yhä hirveämmin ja suutansakin tahdin mukaan käytti.
Ihmetyksissä katselivat muut, kuinka Krettu polkkasi ja koettivat ajatuksissaan oppia. Itsekin Krettu sen tiesi että hän polkkaa hypellä osasi. Yleisön ihmettely innosti … vaatii esiin koko taiteellisuuden monimutkaiset temput. Hän heilutti yhteen mittaan kättänsä, jolla kumppaniansa kädestä kiinni piti, heilutti ylös ja alas, toisinaan kumppaninsa käden olkapäälleen vei, niin että se puolittain näytti kaulailemiselta, ja tuolla tempulla, jos kumppaninsa oli poika, tämän punastumaan sai. Siitä hän vielä useat kerrat teki äänekkäitä muistutuksia, ettei polkassa saa niin yhteenmittaan "pyöriä", vaan pitää mennä "toisin ja toisin päin". Tähän lisäksi aina nauroi, ja syvään kumartuen tanssikumppaninsa luotaan laski, useimmat arvolauseella: "Kyllä sinä pian opit".
Hupaisesti kului koko ilta ja paljon sai kylän nuoriso oppia kaupungin tapoja Nättilän Kretulta.
Polkan touhussa tänä iltana numerokumppanisilla ja panttisillakin olo jäi, kun yksimielisesti arveltiin, että nyt pitäisi polkkaamaan opetella, kun Krettu on opettamassa. Kretun mallia jokainen koetti matkia ja tunsi sydämessään sanomatonta riemua, kun otaksui siinä johonkin määrään onnistuvansa.
Illalla, kun kaikki jo olivat kotiinsa menneet, nousi isäntäkin sängystään piippuun panemaan ja sanoi hymyillen:
"Sepä nyt vasta on remputusta tähän aikaan! … eivät ne osaa hypellä enää ollenkaan."
Litulla oli asiasta perin vastainen mielipide.
"Yhtä hyvin tähän aikaan osataan kuin ennenkin, ja paremminkin, mutta kun ei nyt mentykään muuta kun polkkaa, jota vasta hiljan on opeteltu. Johan niitä olisi vanhanaikuisia osattu, mutta kuka niitä enää viitsii hypellä." Ja Littua oikein iletti ajatellessa, että vanhat viitsivät puolustaa omanaikuisiansa tanssitapoja.
"Älä toimita", naurahti isäntä.
Mutta vähän ajan päästä hän taas jatkoi:
"Tuo Nättilän Krettu se näkyy osaavan hypellä."
Poikia rupesi naurattamaan.
"Entä isäkin on katsellut niin paljon, että näki, kuka parhain oli", sanoi Jaska.
"Mihinkä ne silmänsä olisi pannut."
Mutta sitä enemmän poikia nauratti, kun huomasivat, että isäntä Kretun hyppelemisestä niin paljon piti, että siitä oikein puhumaan rupesi. Vaan sitten, kun hän virsikirjan otti ja loukkaantuneelta näyttäen kysyi: "Mikä nyt niin kovin naurattaa?" täytyi poikain laata ja ruveta kuultelemaan siihen saakka, kun illallisen saivat ja yöjuoksuun lähtemään ehtivät.
Uudenvuoden aattona, vähää ennen saunaan menoa, tuli Hentolan Erkki emäntinensä ja kahden poikansa kanssa vieraaksi Oja-Pappalaan. He olivat likeisiä sukulaisia, isännät veljekset, siitä syystä siis lapsetkin kestiin tuotiin. Tämä oli iloinen tapaus Oja-Pappalan perheen kolmelle nuorimmalle jäsenelle.
Tuskin oli saunasta tupaan ehditty ja pojat vähän vaatteita päällensä saaneet, niin Ellu jo korennon päiden alle kaksi tuolia asetti ja tuoleille 4 päretikkua. Meni itse korennolle istumaan ja jalkansa samoin sen päälle ristiin asetti, sitten kädessään olevalla luudanvarrella alkoi päreen-palasia tuoleilta hoivia. Tätä temppuilemista sanottiin hevosen kengittämiseksi.
Vaikealta näytti tasapainossa pysyminen tuossa vaapperassa asemassa
Jo koetti Ellu kerran … toisenki hoivaista, mutta hyvin vähällä oli tasapainonsa kadottaa ja lattiaan tipahtaa. Siinä sitten vain istui miettien ja arvellen: uskaltaiskohan, uskaltaiskohan? Mutta ei näyttänyt uskaltavan.
Jo alkoi kärsivällisyys nuoremmilta veljiltä loppua, kun niin huonosti näytti Ellulta käyvän.
"Kehnopa olet! Kehnopa olet! Annas minä tulen — Minä menen, niin te näette!"
Ellu vain istui ja arveli:
"Kyllä … kyllä … kyllä … minä … yhden hevosen … kengitän!" Hoivasi yhtä päretikkua ja rojahti samassa keskinkertaisella jyrinällä lattiaan.
Syntyi naurua, vaikka Ellu kipuansa valittaen kipristeli.
Vuoronsa tiestä koettivat pojat nyt taitoansa näyttää. Ujoja olivat alussa Hentolan pojat, mutta jo iltapäivällä olivat he siihen määrään perehtyneet, että pöytäpenkillä päällänsä seisoivat.
Aattopäivän vuoksi Jaska ja Jussikin kotona olivat ja melkein koko jälkeenpuolisen tammea pelasivat. Isännillä ei paljon mitään erityistä tointa ollut, tupakoivat vain rauhassa jutellen, katselivat nuorten iloisia leikkejä ja pistäysivät toisinaan kamarissa knapsut suihinsa ottamassa. Tuli seuraukset näkyviin: miehet rupesivat kovaäänisesti kaikellaisia jaarittelemaan ja Hentolainen jo alkoi pikkupoikain kanssa temppuja tehdä.
Jaska ja Jussi olivat siihen asti vain hiljakseen pelinsä ääressä jutelleet, mutta hekin riemastuivat nyt julkisemmin puhelemaan, kun vanhemmat miehetkin niin hupaisella tuulella olivat.
"Siinä oli poika! … sait noukkaasi, minulla on tammi ja nyt sinä näet!" huusi Jaska riemastellen.
"Älä nuole, ennenkuin nokkuu! Tuosta teen tammen, ja…" Jussi siirsi voitonriemulla noppaansa. Mutta kohta Jaska sen ja kaksi muuta noppaa "söi". Voittaja räjähti käsiänsä hykerrellen nauramaan ja Jussi voivotellen päätänsä kaapimaan.
"Pankaa pois, te jumalattomat tuo", käski emäntä, jonka huomio nyt poikiin kääntyi. "Paljasta korttipeliähän se on ja suurta syntiä."
Pojat eivät kuitenkaan kuullaksensa ottaneet, vaan kokonaan toimeensa kiintyneinä jatkoivat. Eikä sitä nuhtelemista tällä kertaa pitemmälle jatkettukaan.
Takan ympärille, loimottavan ristivalkean ääreen kaikki kokoontuivat illalla, kun emäntä antoi Jaskalle vanhan tinatuopin korvan kuvain valamista varten sulatettavaksi. Jokainen toi tuolinsa likelle ja miehet latasivat juhlapiippunsa saadakseen rauhassa katsella.
Ensin tehtiin selvä siitä, kuka vanhin olisi, joka ensimäisen kuvion saisi nimellensä.
Jo punersi kuumentunut valinkauha ja Jaska pani siihen palasen vanhaa tinatuopin korvaa. Mielet kovin kiihkossa katselivat pojat, miten tina hiljakseen läsähteli ja leveni juoksevana kauhanpohjaan. Jaska nosti kauhan hiililtä, veti vesiastian likemmäksi ja komensi pojat etemmäksi.
"Huoneen haltialle!" huusi valaja.
"Poks!" pani tina pudotessaan veteen.
"Minkälainen tuli?"
Tämä kysymys tuli monesta suusta ja käsiä kurotettiin vesiastialle. Jaska kääri hihansa ja otti vedestä ylös säännöttömästi muodostuneen kiiltävän tinakuvion.
Yhtä monta kertaa valettiin kuin henkilöitä oli talossa, vieraillekin. Viimeisen kuvion sai Hemmu omaksensa, säilyttääksensä sitä kattoon ripustettuna juhlaristin päällä.
Hupaisesti kului ilta tarinoidessa. Kuvien valaminen muistutti jokaisen mieleen tapauksia aikaisemmilta ajoilta, jolloin joulunvietto oli vielä niin patriarkallinen ja rikas kaikellaisista juhlamenoista ja tempuista. Ikävöiden menneitä aikoja muistelivat erittäinkin emännät: kyynelpisara toisinaan silmään herahti, kun puhe johtui pois menneisiin ystäviin, niihin joita oli oppinut tuntemaan ainoastaan tuollaisina entisen hyvänajan ystävinä, joiden vikain muisto oli aikain kuluessa mielestä haihtunut ja ainoastaan heidän hyvät puolensa muistissa elivät — rakkaassa muistissa.
Valamisen päätyttyä veivät pojat veden, jossa kuvia oli valettu, ulos, kaasivat siellä tuttuun paikkaan, johon pääsiäisenä sopisi mennä "trullia" kuuntelemaan.
Uudenvuoden päivä tuli. Kirkosta tultua alkoivat pojat opetella kivitaululle piirtämään uutta vuosilukua. Isäntä haki kamarin kaapista uuden almanakan, jonka lehtien nurkista hän tammikuulle asti leikkasi. Sitten hän alkoi tutkia almanakan sisältöä ja ilmaisi tuon tuostakin havaintonsa muillekin. Hentolan Erkkiä ei liika uteliaisuus vaivannut tässä suhteessa, sillä hänen tapansa ei ollut pitää talossaan almanakkaa. Siispä hän ei nytkään viitsinyt veljensä asianmukaisia opastuksia tämän kirjan tuntemiseen seurata, vaan siirtyi poikain kanssa taululle vuosilukuja ja eläinten kuvia piirtelemään.
Tammipelinsä ääressä haukottelivat Jaska ja Jussi. Kyläänkin taisi tehdä mieli, vaan kun ei ketään näkynyt liikkeellä muita, niin ei tahtonut sinnekään viitsiä lähteä.
Mutta jo tuli iltapäivällä vaihtelu tähän yksitoikkoisuuteen. Pihalta alkoi kuulua ihmisääniä ja kulkusten helinää. Emäntä ehti ensimmäisenä ikkunaan.
"Auta isä! kun on paljo", hän huudahti.
Kaikki riensivät katsomaan.
"Ainakin puolen pitäjään pojat!" arveltiin.
Ja paljo niitä olikin, monta hevoskuormaa nuoriamiehiä, jotka toiset juovuksissa ja toiset selväpäisinä pihassa vehkeilivät.
"Ainakin kaksikymmentä", virkkoi Jaska.
"Tupaan käskyä siinä nyt odotellaan, kun noin kummaillaan", arveli emäntä.
Isäntä katseli pihalle karsastellen. "Lempoako niitä tuollaista liutaa viitsii ryypyilleen käskeä", alkoi paneskella.
"En minä ainakaan!" Jussi kieppasi ylisänkyyn karkuun ja veti peiton päähänsä.
Ruvettiin nauramaan.
"Se on oikein", kehui emäntä, "mene sinäkin Jaska, kyllä minä valehtelen ettei meidän poikia ole kotona".
Mutta Jaskalla oli asiasta toinen mieli.
"Kukahan viitsii." Hän pujahti ulos, peläten, että isäkin rupeaisi estelemään.
Mikä erinomaisen ystävällinen vastaanotto tuli Jaskan osaksi pihalla! Oli siinä hänen tuttujansakin 4-5 kappaletta, vaan muut enemmän taikka vähemmän vieraita, osaksi kokonaan tuntemattomiakin. Mutta sillä ei väliä. Kaikki ne tulivat tuttavan tavoin puhelemaan, kättelemään ja moittimaan siitä, ettei Jaska heillä ollut joulunaikana käynyt. Oikein Jaska oli hupaisessa pulassa, kun muutamat tahtoivat niin kauan kädestä pitää, kun toisia käsiä kymmenkunta jo kurotettiin.
Kovalle joutuivat Jaskan viinavarat. Pöydän nurkalla hän viinapulloinensa hääräsi. Kaasi aina pikarin täyteen … vieläpä sittenkin siihen vähä tipahutti kun jo muutenkin oli kyllä täynnä, ettei kellekään vaillinaista olisi tarjonnut. Vuoronsa tiestä kävivät pojat ryyppäämässä, yksi erältään … kallistivat kukin ryyppynsä, kuten lainmukaisen verokapan. Toiset sentään antoivat Jaskan pakata, ryyppäsivät vain puoliksi ja olivat pöydälle laskevinaan pikarin jäännöksineen, ettei kovin ahnaalta näyttäisi. Mutta eihän Jaskan tuohon sopinut tyytyä … rumaahan se olisi ollut, jos jonkun olisi antanut puolelta ryypyltä erota. Paha oli pakottaakin, kun tiesi, että isä ja äiti sitä vihaisin silmin katselivat.
Hukkaan ei mennytkään viina. Sillä uusia tuttuja sai Jaska niin että kulkeissaan käskettiin ryypyille tulemaan ainakin 25 eri paikkaan. Muutamat, jotka ennen olivat ihan tuntemattomia olleet, kaulaa vetämään pakkasivat ja Jaskalle itselle vannoen kehuivat, ettei koko kylässä olekaan muuta "kunnon poikaa" kuin Oja-Pappalan Jaska. "Sano nyt, kuule, koska sinä tulet meidän kylään?… Ja kun tulet, niin tulekin ensimmäisenä meille. Mennään sitten yhdessä muualle… Saakuri soikoon! minä takaan, ettet sinä sieltä pääsekään yhdessä päivässä! Kun oikein ryyppäämään ruvetaan, niin ryypätään niin, että yksi kuolee!… Sitte pannaan meidän hevonen ja ajetaan niin, että 'fatiskarmi rutajaa'. Kyllä minä, kuule Jaska, hevosen saan talosta vaikka koska, minä oon sellainen Tuppu, minä, jotta!…" Renki kyykähti asianmukaisesti ja huitasi nyrkillään.
Jo portista ulos ajaessaan rupesivat pojat arvostelemaan Oja-PappalanJaskaa. Enemmistön mielipide kallistui siihen suuntaan, että kovin oliJaska ujo kotonansa, taisi isäänsä ja äitiänsä pelätä, kun ei kahtaryyppyä uskaltanut antaa.
Se oli hirveätä arvostelua. Olisivat sanoneet vaikka tyhmäksi, lukutaidottomaksi, jumalattomaksi (sitä olisikin pidetty kehumisena), taikka hurjaksi juoppohulluksi, niin nuo kaikki eivät olisi Jaskan arvoa niin alentaneet ja kunniata loukanneet. Mutta tästä kaikesta ei Jaska tiennyt mitään, muisteli vain iloisin mielin sitä suurta ystäväjoukkoa, jonka oli jo ehtinyt tämän joulun aikana viinaryyppyjä jakelemalla itselleen hankkia.
Tupaan mennessään kohtasi häntä vihuri.
"P—jako tuo tuollainen pakkaaminen tietää!" murisi isä äreästi. Äiti liittyi kohta jatkamaan:
"Samaa minä olen koko ajan katsonut ja oikein jo äsken teki mieleni sanomaan, kun niin tukkii! Ketä roikaleita kaikki lienevätkään olleet!"
Jaskan ei tehnyt mieli vastaamaan. Vakaisena vain tyhjiä pullojansa korjuun laittoi, kiukkuisia tuumia hautoi ja huulien peitossa hammasta purren mietti… Oikein pakkasi itku, kun niin tyhmiä olivat vanhukset, etteivät poikansa olisi antaneet varainsa mukaan elää ja pitäjän poikia kestitä. Olisi oikein sanonut, isälle ja äidille, ja niiden silmät avannut, mutta kun ei kyllin tepsiviä sanoja sattunut löytämään, joiden vaikutuksesta olisi varma ollut.
"Joko viina on pian kaikki?" kysyi isä, kun näki että Jaskan oli paha olla.
"Ei sitä ole ollut paljoa kaikeksikaan … pitäiskö mun olla niinkuin kerjäläiset? Vähän toista potuista sitä vielä on."
Kiusallisesti hymyillen kysyi isä:
"Riittääkö se joulun loppuun?"
"Riittäköön jos hyvänsä!"
"Lisää en ainakaan anna."
Nyt katsoi jo Hentolan Erkkikin velvollisuudeksensa sekautua asiaan.
"Älkää turhia riidelkö, anna pojalle viinaa", hän sanoi. "Ymmärräthän itsekin, että miehen tavoin ne nuoret tahtovat menetellä. Ja aina sitä niinkuin velotaan sellaisilta pojilta, kuin sinunkin poikasi, jolla tiedetään jotain olevan."
"Noo, en minä kohtuutta kielläkään, mutta ei se ole enää mitään kohtuutta kun kolme kannua on jo mennyt puolijouluun."
"Ole turhia", sanoi Erkki, "muiden mukaan ne tahtovat kuitenkin olla".
"Kyllähän se niin on", sanoi Oja-Pappalainen vakaasti. "Muiden mukaanhan ne tahtovat aina olla, eikä sitä sovi yhden tehdä poikkeusta yleisestä tavasta. Mutta kamalan suureksi se juomisen tapa on muuttunut tähän aikaan. Kyllä sitä ryypättiin ennenkin, mutta ei ne nuo poikaklopit alle kahdenkymmenen silloin vielä monetkaan tienneet ryyppäämisestä mitään. Se oli vanhempain ihmisien asia."
"Kumma se onkin, kun nuo pojat viitsivät tähän aikaankin vielä kulkea noin ympäri pitäjätä ryypyillä", sanoi Hentolan emäntä. "Ja kun nyt tähän aikaan pitää juottaa aivan tuntemattomiakin. Ennen sitä annettiin tutuillensa… Ihan tuo näyttää kuin kerjuulta. Äsken kun tässä katselin, kun ne vuoronsa tiestä kävivät ryyppäämässä ja olivat osalta niin totisen näköisiä ja sitte kun ryypätyksi olivat saaneet, rupesivat kohta pois hankkimaan, niin ihan näytti kuin kerjäläisjoukolta. Oikein multa pakkasi nauru."
"Tässä tuonaan", nauroi Oja-Pappalan emäntä, "oli toisentuvan paappa pitänyt sylissään Iikan ja Maijan poikaa, sitä Mattua, joka on nyt neljännellä, ja sinne oli tullut aika joukko poikia rengin viinoille. Niin se poika oli kysynyt paapalta: Keitä nuo ovat? Ne ovat, lapsi, pyytelijöitä, oli paappa sanonut, ja niin lujasti että sen kaikki kuulivat. Pojat olivat menneet tiehensä niinkuin siivillä sivuen."
Tälle jutulle naurettiin makeasti. Ja kun nauramasta laattiin, meniOja-Pappalainen ja otti takalautaselta ison pullonsa.
"Koska ne pojatkin ryyppäävät, niin otetaan nyt mekin tässä knapsut."
Jussikin jo torkosi ylisängystä.
"Kyllä pitää täältä tulla alas ja talliin hevosia katsomaan", hän sanoi. Mutta isäntä piti varmana, että Jussi tuli alas enemmän ryypyn halusta kuin hevosista huolehtien.
Uudenvuoden päivän jälkeisenä päivänä rupesivat Oja-Pappalan vieraat kotiinlähtöä puuhaamaan. Hankiskeleminen kestikin aamusta iltapäivään.
Hentolan Erkki oli jo maailmassa ollut paljon ihmisten joukossa ja tiesi, etteivät sitä yhdeltä piiskaryypyltä matkaan lähde ne, jotka tapoja tuntevat ja vähänkin nykyaikaisesti tahtovat ja osaavat olla.
Kun hän viimeisen kerran tuvasta lähti, olikin jo "ajo-päällä". Akkansa viereen hän istui, mutta ei vieläkään heti matkaan lähtenyt, vaan rupesi veljelleen hevostansa kehumaan. Kun akka jukitti lähtemään, niin ettei mitään rauhaa antanut, niin Erkki vihdoinkin taipui ja antoi hevosen astua pari askelta. Mutta sitte hän taas pidätti ja rupesi veljensä päähän terottamaan, että tämä perheinensä nyt varmaan tulisi heille loppiais-aattona. Sitten hän vihdoin lähti.
Samana iltana tuli kirkkoherra Oja-Pappalaan raamatunselitystä pitämään.
Jaska ja Jussi sujuttivat itsensä ovenpuoleen, johonkin ahtaaseen loukkoon ja kyräilivät rumasti, kun ihmisiä rupesi virsikirjoineen saapumaan.
Mikä häpeä! Erittäinkin Jaska sitä semmoisena piti, kun hänen kotonansa raamatunselityksiä pidettiin. Pelkäsi, että nuoret kylässä rupeevat häntäkin körttiläiseksi eli uskovaiseksi luulemaan ja pilkkaamaan, vaikka hän todella oli vallan viaton.
Kun kirkkoherra alkoi toimituksensa, etsiskeli emännän silmä väkijoukosta Jaskaa ja Jussia. Kun ei löytänyt, kysyi Hemmulta. Ja Hemmupa sen juuri tiesikin, että he olivat kylään hyppypaikkaa etsimään lähteneet.
Äiti huokasi ja nyökytti päätä.
Kun kirkkoherra ja yleisö olivat Oja-Pappalasta poistuneet, tulivat pojat kotiin. Hiukan levottomasti sydämet pampahtelivat, kun tupaan tullessaan näkivät isännän synkeänä istumassa pöydän takana, lakittomin päin ja lukemassa raamattua. Ujosti meni Jussi penkille istumaan, vielä ujommin Jaska. Isäntä katsahti heihin vähän syrjästä, mutta näkyi taas vajoovan raamattua tutkimaan. Vihdoin hän nosti päänsä, kiinnitti katseensa Jaskaan ja sanoi vakavalla äänellä:
"Poikani, jos pahanjuoniset sinua houkuttelevat, niin älä heihin suostu."
Molempain poikain katseet kiintyivät lattianrakoon.
Oltiin kaikin hiljaa. Emännältä pyrki sana suusta, vaan ei tahtonut päästä ilmoille.
"Muista sinä Juho se", alkoi emäntä vihdoin sanoa, "ettet sinä enää toista kertaa Jaskaa tällaisesta tilaisuudesta joukkoosi houkuttele."
"Minäkö!" Jussi kavahti. Syytön loukkaus herätti kiukun nopeasti kiehahtamaan. Syyllisyydentunne, joka isännän vakavan sanan kautta oli herännyt, haihtui. Jaska oli poskilta punastunut, hän näytti aikovan jotain sanoa äidin syytöstä poistaaksensa. Mutta isä ehti ennen:
"No ei Jaska ainakaan tänä iltana olisi uskaltanut muuten mennä, jollet sinä houkutellut."
Vai niin. Isännän äskeinenkin varoitus koski siis vain Jaskaa. Jussi oli luullut, että isäntä hänellekin sanoi samassa. Nyt huomasi hän, että isäntä "pahan juonisella" tarkoittikin juuri häntä. Hänhän olikin vain renki, kuinka hän saattoikaan otaksua, että isäntä häntäkin neuvoisi niinkuin poikaansa!
Raa'asti kiroten nousi hän seisomaan ja jatkoi kiroamisensa perään:
"Kyllä Jaskalla oli yhtä suuri halu kuin mullakin, ei hän tarvinnut houkuttelemista. Vai houkuttelinko sinua?"
"Et. Mitä te siinä syytätte turhia…" yritti Jaska sanomaan.
"Vai turhia!" keskeytti isäntä. "Onko se turhia, että kotoa jumalanpalveluksesta lähdetään riettaille synnin retkille?"
Niin, ei Jaska sitä ollut enää tahtonut sanoa, että puhuminen tästä asiasta olisi turhaa, ei hän niin paatunut vielä ollut. Sitä hän vain tahtoi sanoa, että Jussia ei hänen tähtensä tarvitse kiusata. Isä taas sanoi:
"En minä tahdo Juhoa ruveta nöyryyttämään, sen olisivat omat vanhempasi saaneet tehdä. Ole niinkuin tahdot, ei minulla ole sinun töistäsi edesvastausta. Mutta ei sun siltä niin ylpeästi kirota tarvitse."
"Niin, niin, Juho", puhui emäntä, "älä yhtään pöyki. Kyllä tulee vielä aika jolloin näet mihin joudut tuollaisella synnillisellä pullikoimisella isäntäväkeäsi vastaan. Se tulee sekin aika vielä ja karvaana tuleekin."
"Tulkoon jos tahtoo… Jos se tulee minulle, niin tulee seJaskallekin!"
Jussi naurahti ivallisesti. Eihän hän saattanut ruveta itseänsä vakavasti puolustamaan … ei sitä kuitenkaan olisi huomioon otettu.
"Voi, voi, kun sinulla on paha luonto, ihmis-parka. Kirjassa sanotaan: Älkää tuomitko, ettei teitäkin tuomittaisi. Ei saa mennä arenteeraamaan kenenkään sydämen tilaa, ei sitä tiedä missä katumuksen kipinä kunkin sydämeen syttyy. Pitää aina ajatella itsensä muita huonommaksi", puheli emäntä.
"Joo, niin se on", todisti isäntä. "Menkää nyt antamaan hevosille yöksi."
Pojat lähtivät mielelläänkin pois tuvasta, Jaska harmissaan ja Jussi suu ivanaurussa.
Loppiais-aattona oli menty Hentolaan kestiin. Nyt oli jo loppiaisen jälkeinen päivä, eikä vielä ollut kestiväkeä kotiin saapunut. Jaska ja Jussi olivat tiellä tietämättömällä olleet eilisestä saakka. Piiat vain juhlaa kotona pitivät ja tuttujansa kestitsivät.
Tiheään ajeli poika- ja tyttökuormia maantiellä. Kova näytti niillä kiire olevan, tahtoivat varmaankin Venäjälle lähtevää joulua kaikin mokomin kiinni pitää ja estää karkaamasta.
Oja-Pappalan tyttöjen vieraatkin olivat palveluspiikoja ja sen tähden täytyi tyytyä katselemaan ikkunoista, kuinka talollisnuoriso oikein juhlaa lopetti. Kävi niitä muutamia kuormia Oja-Pappalan pihassakin. Mutta kun kuulivat, ettei Jaska ole kotona, eivätkä piiatkaan ruvenneet ryypyille haastamaan, lähtivät nauraen ja ilvettä tehden pois.
Vihdoin tuli Jaskakin eräässä kuormassa kotiin. Vauhkasti hän silmäili ympärilleen kun pihaan ajettiin ja joudutti muiden edellä tupaan.
"Onko meidän vielä tultu kotiin?" hän isää ja äitiä tarkoittaen kysyi.
"Ei", vastattiin.
Mikä onni sentään! Jaska tunsi rintansa alla hyvää tekevän liikahduksen. Jo hän oli kuin seitsemännessä taivaassa, huusi ja melusi vapaudessaan kuin huutokaupanpitäjä.
Koko suuri joukko niitä tovereita olikin, monta kuormaa tyttöjä ja poikia.
Viina oli Jaskalta jo ennen loppunut, kyllä hän sen hyvin muisti. Mutta isällä tiesi olevan, pelkäsi vain että sitä taitaa olla ukolta kumma saada. Asia sattui kuitenkin niin hyvin, ettei isä ollut tullut kotiin: sai ottaa isän viinan, kuten omansa, kyllähän tilin ehtii jälkeenpäin tehdä. Isän ison pullon hän siis suurella ylpeydellä pöytään toi. Ei sielläkään paljoa ollut, mutta luuli hän sen riittävän. Iloista oli nuorison elämä. Poikia laulatti täyteen kolloon tuvassakin ja tyttöjä tirskutti ja nauratti niin, että piiat vierainensa karsaasti katselivat ja syyllä otaksuivat, että heistä leikkiä tehtiin. —
"Ryypätään pojat … ääh!" Jaska keikisti selkäänsä ja kaatoi ensimmäisen ryypyn omaan suuhunsa ja romahti niin, että jokainen häntä ihmetellen katseli.
"Tule ottamaan", käski hän likimmäistä poikaa. Sattui olemaan selväpäinen, jota käskettiin.
"Ei olisi nyt lukua", esteli. Oli kuitenkin jo nousemassa, mutta ei noussutkaan … mukavampi odottaa uutta käskyä.
"No saakeli!"
Se auttoi ja ryyppääminen tuli hyvään alkuun. Eivät kaikki olisi tahtoneet mitenkään koko ryyppyä kallistaa, mutta siihenkö Jaskan sopi suostua! Piti ainakin vähintäänkin pari kertaa tarjota, ja jos ei se auttanut, piti ottaa pikarinjalkaan ja pakottaa toisen väkisellä ottamaan suuhunsa viinan, joko sitten nielläkseen taikka ulos sylkeäkseen. Näin vaati tapa. Useat, jotka eivät halunneet juopua, käyttivätkin ulos sylkemisen oikeutta.
Tuli uusia vieraita. Jo alkoi Jaskan sydän levottomasti sätkiä, kun pullossa ainoastaan joku pikarillinen enään hilahteli.
"Ei olisi pitänyt niille niin tuikeasti pakata kaksia ryyppyjä", hän ajatteli. "On niin häpeä nyt kun kesken loppuu … kun nuo toisetkin sattuivat tulemaan."
Mutta juuri yhdennellätoista hetkellä juolahti auttava keino mieleen.
Hessalla on!…
Hessan hän kuiskasi pihalle ja sai tämän pienen riitelemisen perästä tuomaan lutista pullonsa.
Kun vihdoin lähdön aika tuli, niin Jaska ilmoitti toisille päättäneensä nyt hänkin panna hevosen, ettei muiden hevosella tarvitsisi itseänsä vedättää. Hevosta asettamaan lähtiessään käski toisten ruveta tuvassa hyppelemään.
Olisiko tämä joukko ollut oikeata nuorisoa, jos sellaista käskyä olisi tarvinnut kahdesti kerrata!
Niin alkoi hyppy.
Jaska sillä aikaa hevostaan pulkan eteen asetti ja uudet puetit sen selkään puki. Hevonen oli vain tavallinen työhevonen, sellainen vankka valakka, josta on iloa peltotyössä, mutta harmia joulu-ajon kilpailevassa kiireessä. Harmitti se Jaskaa, kun ei isä ollut juoksuria taloon laittanut. Ja miksi ei se olisi harmittanut. Tuo kirkonkylän porvarikin, jota ennen pidettiin retumiehenä, pääsi kohta oikein arvomieheksi ja herrain tutuksi, kun osti mustalaiselta oriin ja voitti sillä kilpa-ajoissa toisen palkinnon. Moni muu oli päässyt maineesen sillä, että oli hankkinut itsellensä juoksijahevosen.
Jaska tiesi kaikki ja teki vahvan päätöksen hankkia itsellensä juoksurin heti kun vain itse käsiinsä vallat saa. Asetti hevostansa, lohdutellen itseään:
"Onpa ainakin komeat puetit ja poikakin tavallista parempi." Löi ruoskalla selkään vanhaa, että edes vähän virkummalta näyttäisi.
Jaska jo alkoi pelätä, että isä ja äiti mahdollisesti tähän parhaasen ryminään kotiin tulisivat. Hän rupesi jo melkein suorin sanoin toisia matkaanlähdöstä muistuttamaan. Vihdoin hänen sanansa otettiin huomioon. Ja niinkuin lapset ne sitten yht'aikaa oveen törmäsivät. Siinäkin tilaisuutta hyväksensä käyttäen koettivat kukin yhteen tuuppautua juuri hänen kanssaan, jota ajatteli ja josta siinä joukossa enimmän piti.
Vaan nyt tuli uusi kuormain jako, kun oli Oja-Pappalan Jaskallakin hevonen. Ne tytöt, joilla itsellään sattui hevonen olemaan, eikä siis sopinut ajatellakaan Jaskan rekeen, he tarkemmin ystäväinsä menettelyä silmällä pitivät ja huomasivat mielestänsä, että useain toisten teki mieli sanoa: "Minä en pysy tässä! — Tästä putoaa!" Ja sitten, ikäänkuin tilattomilta näyttäen he kovasti huusivat: "Mihin minä pääsisin? — Kuka minut ottaisi rekeensä?" Tarkastelijat luulivat yskän ymmärtävänsä: sitä varten ne tuota huutavat, että Jaska rekeensä käskisi. Mutta yksi, joka Jaskan silmäyksistä päättäen luuli voivansa toivoa, rohkaisi itsensä ja ujosti punastellen kysyi Jaskalta:
"Otatko minut?"
"Tule vain."
Se näytti hyvästi sopivan kahden puolen. Onnellinen tyttö luuli toisten silmäyksistä voivansa lukea kateutta enemmän kuin niissä sitä olikaan.
"Oo hevonen!" sanoi Jaska, istui pulkan tapille ja oli hiukan punastuksissaan. Hevonen sai ruveta oikasemaan ja sai tuntea, että Jaskalla oli nyt mieluisa kuorma.
Kestistä tultiin illalla ja isä oli vähän "toisella-kymmenellä". Ukolle tahtoi ilta ruveta pitkäksi käymään, kun ei ollut usein tottunut viime aikoina senkään vertaa ryypyksissä olemaan. Ikävää poistaaksensa hän siis ison pullon lautaselta otti ja aikoi hiukan karvahtaa. Mutta äänettömäksi kävi hämmästyksestä, kun pullonsa vallan kuivaksi huomasi.
"Mitä! Kuka on viinani juonut?" hän kiivaasti huusi ja katseli tutkistellen tyttöjä. Nämät eivät ehtineet vielä mitään sanoa, ennenkuin emäntä jo päätti:
"Kukahan sen nyt on juonut … sellaisia kyseletkään. Jaska, johan tuon nyt ymmärrät."
"Niin, Jaska siitä jakoi, kun oli päivällä hänellä vieraina koko hevosjoukko."
"Hevosilleko viinani juotti?"
Naiset alkoivat nauraa, kun ukko niin totuudessa tuollaisia kyseli.
"Eei", sanoi Littu, "mutta niitä oli suuri joukko poikia ja tyttöjä."
"No loppukoon nyt siihen joulu, kun kerta on Knuuttikin potussa."
Hän pani pullon pois, laskeutui penkille istumaan ja puheli vakavasti:
"Lemmon poika, kun siellä nyt vielä hevosen kanssa retuaa ja juo."Sitte hän astui takan luo ja rupesi naisille päivittelemään:
"Jos nämät joulu-juhlat olisivat viikkoakin pitemmät, niin kyllä nuo klopit oppisivat juomaan niin ettei niitä enää kunnolla muuhun työhön saisikaan."
"Niin tokikin", liittyi emäntä sanomaan, "kun ovat niin surkean tavan ottaneet, että aivan viinan kanssa mässäävät koko joulunajan. Ja ainakin se on varmaa, että ne silloin oppivat pahemmiksi juomareiksi kuin kokonaisena pitkänä muuna vuoden aikana."