Jouluaattona sai Olav sanan lähteä piispan luo.
Syvässä ikkunakomerossa paloi kynttilä lukutuolin päällä — pieni kalkittu huone näytti rauhaisalta ja kodikkaalta heikossa valossa. Kalustusta ei ollut muuta kuin kirstu kirjoja varten ja seinänvieruspenkki. Piispa söi ja makasi sillä. Hänellä ei ollut sänkyä eikä pöytää. Mutta huoneessa oli matala palli, millä kirjuri saattoi istua lauta polvillaan, kun piispa saneli kirjeitä.
Edellisillä kerroilla Olavin käydessä täällä oli Torfinn-herra pyytänyt häntä istumaan pallille, ja Olavista oli ollut hauskaa kyykähtää piispan jalkojen juureen; oli niin helppo silloin puhua hänelle, aivan kuin isälle.
Mutta nyt tuli Torfinn-herra häntä kohti ja jäi seisomaan hänen eteensä kädet viitan alla.
"Torenpojat tulevat tänne loppiaisena, Olav; olen käskenyt heidät tänne, ja he ovat luvanneet saapua. Nyt me saamme tämän asian selväksi — Jumalan avulla."
Olav kumartui äänettömänä katsoen jännittyneesti piispaan.Torfinn-herra nipisti huulensa yhteen, nyökkäsi pari kertaa ja sanoi:
"Totta puhuen he eivät tunnu sovinnonhaluisilta, poikani. He olivat puhuneet minun miehilleni sellaista, että minä olen ottanut sinulta sakkorahoja osuudestasi surmaretkeen ja antanut sinun käydä ripillä. He olisivat tahtoneet, että olisin päästänyt heidätkin kiroista ennen joulua, mutta saammepa puhua siitäkin tavattaessa. Ymmärrätkös, he ovat vihoissaan siitä, etten minä ottanut sinua vastaan pahantekijänä ja naisenraiskaajana —", hän naurahti lyhyeen ja tuimasti.
Olav katsoi piispaan odottavasti.
"Väärin sinäolettehnyt, älä muuta luulekaan — mutta olet nuori ja kaukana sukulaistesi hoivasta — ja nämä miekkoset tahtovat kahden isättömän lapsen oikeudet —. Et suinkaan sinä menetä rohkeuttasi", sanoi hän lyöden Olavia keveästi olkapäälle, "jos sinun täytyisi taipua vähän syvempään Ingunnin setien edessä? Sinähän tiedät loukanneesi heitä, poikani. Vääryyttä sinun ei tarvitse sietää heidän puoleltaan, jos minun vallassani on estää se."
"Tahdon tehdä kuten sanotte", sanoi Olav hiukan allapäin.
Piispa katseli häntä hymyn vilahtaessa kasvoille.
"Niin — ei suinkaan se ole sinusta mieluista, että sinun on notkistettava vähän niskaasi. — Jos nyt aiot kirkkoon, voit mennä parvensolaa pitkin."
Torfinn-piispa nyökkäsi ja ojensi kätensä suudeltavaksi — merkiksi siitä, että keskustelu oli loppunut.
Risti veljet lauloivat parhaillaan vespervirttä. Olav polvistui erääseen komeroon, levitettyään turkkinsa huolellisesti polvien alle, ja piti lakkia silmiensä edessä voidakseen paremmin koota ajatuksensa.
Hän oli jännityksen vallassa — mutta oli sentään hyvä, että ratkaisu oli edessä. Hän kaipasi pois epätietoisuudesta. Oli aivan kuin hän olisi kulkenut pimeässä, jossa vähän väliä kompastui tiellä ja suistui muraan.Sitähän oli pelännyt — ei Kolbeinia ja hänen miehiään. Nyt loppuisi kaikki kaksimielinen ja — ja puoleksi salattu häly; hänen asiansa tulisi ratkaistuksi. Hän oli täyttävä pian seitsemäntoista — ja hänestä oli hauska olla käräjäasian päähenkilönä. Hänestä tuntui aivan kuin hänen jänteensä olisivat vahvistuneet näinä piispankartanossa vietettyinä viikkoina — Frettasteinissä elettyjen uneliaiden vuosien jälkeen, jotka hän oli viettänyt laiskojen renkien, juoruavien naisten ja leikkivien lasten parissa. Hänen itsetuntonsa oli kasvanut päivä päivältä hänen täällä ollessaan, poissa naisten ja lorujen lähettyviltä, pelkän miesväen keskellä, jolta hän oli saanut oppia ja josta hän oli alkanut pitää koko nuoruutensa innolla, halusta kohdata tasaväkisiänsä ja ylempiänsä. Aivan hänen sieluaan lämmitti luulo, että hänestä oli ollut suurta hyötyä Asbjørn-papille ja että piispa Torfinn oli osoittanut häntä kohtaan isällistä suopeutta.
Suoritettuaan rukouksensa hän istuutui syrjään kuullakseen laulun loppuun asti. Hän istui miettien Asbjørn Allfeitin tuumia laskutaidosta — kuinka Jumalan olemus oli kätketty lukujen olemukseen, niiden lakeihin ja järjestykseen. Se oli aritmetiikkaa, ja se kaikui niin kauniilta; ja mitä kaikkea pappi olikaan saanut selville lukujen yhteenkuuluvaisuudesta — miten ne lisäsivät ja hajottivat toisiaan salaperäisten, järkähtämättömien lakien mukaan; tuntui aivan siltä kuin olisi katsonut taivaallisiin ihmeisiin, asuntoihin: lukujaksojen kullatuista ketjuista riippui koko luomakunta, ja enkelit ja sielut kulkivat ylös ja alas näitä ketjuja pitkin. Ja hänen mielensä yleni epämääräisen kaihon vallassa, ja hän toivoi, että hänenkin elämänsä tulisi lepäämään Jumalan kädessä tuollaisena kultaisena renkaana — laskuna, jossa ei ollut virhettä. Sen jälkeen kun se, mikä nyt painoi häntä, oli pyyhitty pois kuten väärät viivat laskulaudasta.
Keskiyönmessu — enkelimessu — oli kauneinta kaikesta, mitä Olav oli nähnyt. Koko avara kirkkosali häämötti pilkkopimeässä, mutta kuorissa, pääalttarin ympärillä, paloi lukemattomia kynttilöitä, korkeita ja matalia, niin että se oli kuin elävistä liekeistä tehty seinä. Siellä välkkyi himmeästi kultakuteinen silkki ja hohtivat valkoiset liinakankaat: kaikilla papeilla oli tänä yönä kultakankaiset messupaidat, ja muilla laulajilla aivinapaidat ja kynttilät kädessä, ja he seisoivat isojen kirjojen ääressä laulaen. Arnvid Finninpoika oli heidän joukossaan, samoin monta muuta arvossapidettyä maaseudun miestä, jotka olivat käyneet papinkoulua nuoruudessaan. Koko kirkko oli täynnä pyhää savua iltaisen kulkueen jäljeltä, ja nuo harmaat, tuoksuvat pilvet leijuivat yhä alttarin vaiheilla. Kun kuorin täyttävä miesten ja poikain parvi alkoi suuren Gloria-veisuun, tuntui kuin enkelit olisivat yhtyneet lauluun katon öisestä pimeydestä.
Torfinn-piispan kasvot hohtivat kuin alabasteri hänen istuessaan paikallaan hiippoineen ja sauvoineen, kultainen vaippa hartioilla. Nyt helähtivät messukellot soimaan, kaikki, jotka olivat seisoneet tai istuneet, polvistuivat maahan odottaen henkeä pidättäen muutosta, joka tiesi Jumalan syntyvän maailmaan tänä yönä. Olav odotti, kalvavan hartaasti hänkin, ja hänen rukouksensa suli yhdeksi oikeuden ja hyvän omantunnon kaipuun kanssa.
Hän oli nähnyt Ingunnin vilahdukselta naisten puolella, mutta ei mennyt ulos messun jälkeen nähdessään tämän lähtevän. Laulettaessa laudaa kuorissa hän haki itselleen mukavan istumapaikan erään pylvään jalustalta, ja siinä hän istui turkkivaippaansa kääriytyneenä väristen ja aina toisinaan torkahdellen siihen asti, kunnes papit poistuivat kuorista. Kirkkomäellä hehkui vielä sammuva hiilloskasa siinä, mihin kirkkokansa oli viskannut soihtunsa tullessaan. Olav meni sen ääreen lämmitelläkseen vähän — häntä vilutti ja nukutti monituntisen kirkossa olon perästä. Lumi oli sulanut laajalti maata myöten, ja vieläkin huokui suloinen, väkevä lämpö mustanpunaisesta kekäliköstä. Paljon ihmisiä seisoi ympärillä. Olav keksi Ingunnin — tämä seisoi selin häneen; hän oli yksin. Olav meni tervehtimään häntä.
Ingunn kääntyi puolittain, ja hiilloksesta lähtevä hohde lankesi punerruksena valkoiselle otsavaatteelle, joka pilkisti hupun alta. Hän tuntui yhä hiukan vieraalta tuossa naidun naisen puvussaan — Olav ei jaksanut käsittää ajatusta, että hän liikkui täällä niin täysikasvuisen ja arvokkaan näköisenä, vaikka hän itse koki kaikin puolin näyttää aikuiselta mieheltä ja hankkia tunnustusta ja arvonantoa asialleen.
He kättelivät ja toivottivat toisilleen hyvää joulua. Sitten he puhuivat vähän ilmasta; ei ollut varsin kylmä, taivas oli puolipilvessä, mutta näkyi sentään jokunen tähtikin, vaikka oli hiukan sumuista, sillä järvi ei ollut vielä jäätynyt.
Tora tuli heidän luokseen, ja Olav tervehti häntä suudellen. Hän ei voinut mitenkään suudella Ingunnia täällä heidän kohdatessaan — tämä oli hänelle liian läheinen ja samalla kaukainen, että hän olisi voinut tervehtiä häntä kuin kasvinveli.
Tora poistui heti taas joidenkin tuttavien luo, jotka hän oli huomannut. Ingunn ei ollut puhunut juuri mitään, ja hän oli katsonut koko ajan muualle. Olav tuumi, olisiko hänen lähdettävä — ei todellakaan näyttänyt hyvältä, että he seisoivat tässä kahden. Silloin Ingunn ojensi kätensä ja tarttui kuin arastellen hänen vaippaansa.
"Etkö voi lähteä kanssani, että saamme puhella?"
"Miksi en. Lähdetkö etelään päin?"
Öisellä tiellä liikkui raskaita, turkkeihin puettuja olentoja, jotka näyttivät mustilta lumessa — ihmiset lähtivät lepäämään taloihin ennen huomenmessua. Lumi riippui möhkäleinä rakennusten katoilla, ja aidat ja puut, heinät ja oksat olivat vain kuin vähäisiä mustia pilkkuja yössä. Joulupimeys oli painunut koko pikku kaupungin ylle, ja ihmiset liikkuivat hiljaa ja pelästyneinä kuin varjot, kiiruhtivat sisään, siellä täällä aukesi ovi ja hiukan valoa virtasi pihamaalla ja kujalla törröttäviin kinoksiin. Mutta räppänöistä kohosi savua ja ilma haisi myös savulle — kaikkialla ripustivat naiset patoja tulelle jouluaamun keittoa varten. Krosskirkosta levisi kynttilöiden valo lumelle ammollaan olevista ovista, ja jotkut sairaalan vanhukset laahautuivat kirkkoon — siellä alkoi kohta messu.
He tallustivat ahdasta kujannetta kirkon taitse. Siellä ei näkynyt yhtään ihmistä; puiden alla oli hyvin pimeä ja raskas kulkea, sillä lumi oli vähän astuttu.
"Emme me luulleet käydessämme täällä kesällä, että meillä olisi niin suuret vaikeudet edessä."
"Emmehän voineet tietää sitä."
"Etkö voi lähteä sisään", kysyi Ingunn heidän tultuaan pihaan. "Toiset aikoivat Krosskirkkoon —."
"Miksipä en."
He astuivat pilkkopimeään tupaan, mutta Ingunn kohensi tulta liedellä ja lisäsi puita. Vaippansa hän oli riisunut yltään, ja kun hän asettui polvilleen ja kurottui eteenpäin puhaltaen tuleen, lankesi leveä valkoinen huntu yli hartioiden vyötäröille asti.
"Tora ja minä nukumme tässä", — sanoi hän selin Olaviin. "Minä lupasin tehdä tämän —", hän ripusti padan koukkuun. Olav ymmärsi heidän olevan talon keittokodassa — joka puolella oli ruoka-astioita. Ingunn liikkui ketterästi edestakaisin tulen hohteessa, hoikkana ja pitkänä ja norjana tummassa puvussaan ja valkoisessa päähineessään. Se oli kuin leikkiä, epätodellisuutta. Olav istui sängyn laidalla katsellen; hän ei tiennyt mitä olisi sanonut — ja sitten häntä nukutti juuri nyt.
"Etkö voisi auttaa?" pyysi Ingunn leikaten lihaa ja läskiä puhtaaseen pataan, joka oli lieden kivellä. Hänellä oli käsissään selkäpala, jota hän ei saanut halkaistuksi veitsellään. Olav haki pienen kirveen, hakkasi selkään kolon ja taittoi sen kahtia. Heidän näin häärätessään kuiskasi Ingunn hänelle polvistuneena patojen ääreen:
"Sinä olet niin hiljainen, Olav! Oletko pahoillasi jostakin?" Ja kun Olav vain pudisti päätään, hän kuiskasi vielä hiljemmin: "Siitä on niin kauan, kun me viimeksi olimme kahden. Minä luulin, että sinä tahtoisit —?"
"Kyllähän sinä sen tiedät. — Oletko kuullut, että setäsi tulevat tänne loppiaiseksi?" kysyi Olav. Mutta nyt hän älysi, että toinen saattoi pitää sitä vastauksena kysymykseen siitä, oliko hän pahoillaan jostakin. "Ei sinun huoli pelätä", sanoi hän lujasti. "Heitä meidän ei tarvitse pelätä."
Ingunn oli kohonnut seisaalleen ja seisoi tuijottaen Olaviin, aukaisten suunsa pieneen haukotukseen. Sitten hän näytti tahtovan viskautua Olavin kaulaan. Olav näytti käsiään — ne olivat rasvan ja suolaveden tahraamat.
"Tule tänne — voit pyyhkiä ne peitteeseen —." Hän siirsi hiukan erästä pataa. "Voimme paneutua pitkäksemme vähäksi aikaa kiehumista odotellessamme."
Olav riisui saappaansa ja ripusti vaippansa naulaan. Paneuduttuaan Ingunnin rinnalle hän levitti peitteen molempien yli. Samassa toinen oli hänessä kiinni, painaen kasvonsa kiihkeästi hänen poskeaan vasten, ja hänen hengityksensä kutitti Olavin kaulaa.
"Olav — ethän sinä salli, että he ottavat minut mukaansa ja erottavat minut sinusta?"
"En. Eivätkä he voikaan tehdä niin. Mutta Kolbein ei ehkä tule vaatimaan vähän, ennen kuin suostuu sovintoon kanssani.
"Siksikö sinä" — kuiskasi toinen rutistautuen vieläkin lähemmäksi — "siksikö sinä pidät minusta vähemmän nyt?"
"Enhän minä pidä sinusta vähemmän kuin tähänkään asti", mutisi Olav ääni sameana koettaen pujottaa käsivarttaan Ingunnin niskan alle; mutta se oli kovin hankalaa, sillä päähine oli esteenä.
"Otanko minä sen pois", kuiskasi tyttö innokkaasti.
"Älä huoli, sinun on vaikea saada se takaisin."
"Kohta olemme olleet täällä kuukauden — ja olemme tuskin nähneet toisiamme koko aikana", kuiskasi Ingunn valittaen.
"Ingunn — minähän tahdon vain sinun parastasi", pyysi Olav — ja huomasi samassa sanoneensa samat sanat kerran ennen; missä, sitä hän ei jaksanut muistaa. Miksi Ingunnilla ei ole enempää järkeä, ajatteli hän onnettomana, eikö hän ymmärrä maatessaan siinä johdattavansa minut kiusaukseen —.
"Niin, mutta minä kaipaan niin kauheasti sinun luoksesi. Kyllähän nämä naiset ovat hyviä, mutta minä ikävöin sinun luoksesi kuitenkin."
"Niin. Mutta —. Nyt on pyhä yö — ja meidän on mentävä uudestaan messuun. Ihan kohta —." Hän punastui häveten omia sanojaan. Sellaista ei saanut edessanoa. — Hän nousi nopeasti pimeässä, suuteli Ingunnin luomia ja tunsi niiden vipajavan ja liikkuvan; kyyneleet tipahtivat esiin ja kostuttivat hänen huulensa.
"Älä ole vihainen", kuiskasi hän rukoilevasta. Sitten hän siirtyi aivan sängyn laidalle, kääntyi tupaan päin ja jäi katsomaan tuleen. Sydämensä ja verensä levottomuuden ahdistamana hän makasi hiljaa kuunnellen, liikahtaisiko tai itkisikö Ingunn. Mutta tämä oli hiljaa kuin hiiri. Viimein Olav huomasi hänen nukahtaneen. Silloin hän nousi, veti saappaat jalkaansa, tarttui vaippaansa ja levitti huolellisesti peitteen Ingunnin yli. Häntä paleli, hän tunsi itsensä uniseksi ja nyreäksi ja ontoksi pitkästä paastosta. Lihapata porisi ja tuoksui niin hyvälle, että se oikein väänsi hänen sisuksiaan.
Ulkona oli ilma jäähtynyt — lumi narskui hänen jalkojensa alla, ja ilmassa oli entistä enemmän huurua, hän tunsi sen pimeästä huolimatta. Kansaa alkoi vähitellen kulkea kirkkoa kohti; Olav hytisi turkissaan. Hän oli niin väsynyt, ettei hänen tehnyt oikein mieli mennä messuunkaan — hän olisi mieluummin ollut kotona nukkumassa. Ja miten hän olikaan iloinnut tästä jouluyöstä ja sen kolmesta jumalanpalveluksesta, joista toinen kuului olevan toistansa kauniimpi.
Tapaamispäivän edelliset päivät Olav pysytteli enimmäkseen piispankartanon lähettyvillä eikä käynyt juuri muualla kuin kirkossa. Päivä päivältä jatkui siellä komeita messuja, ja talossa kulki lakkaamatta vieraita näin pyhien aikana. Niin papeilla kuin maallikoilla oli alati kaikenlaista hommaa, joten Olav jäi enimmäkseen yksin. Piispan kanssa hän oli joutunut puheisiin yhden ainoan kerran — kiittäessään tätä uudenvuodenlahjasta. Torfinn-herra oli antanut hänelle leveän, ruskean verkapuvun, joka oli reunustettu hienolla, mustalla saukonnahalla. Se oli ensimmäinen vaatekappale, joka oli kauttaaltaan kaunis ja sopiva Olaville ja teki hänet aikamiehen näköiseksi, ja hänen itsetuntoaan kohotti nyt suuresti tieto siitä, että hän saattoi tuntea olevansa asianmukaisesti pukeutunut — sillä Arnvid oli lainannut hänelle rahaa, jolla hän oli ostanut itselleen kauniin, näädännahalla sisustetun turkisvaipan, säärykset, saappaat ja muuta pienempää.
Asbjørn Allfeitilta Olav sai tietää piispan saaneen vastauksen niiltä miehiltä, joiden tehtäväksi hän oli antanut ottaa selkoa Olavin sukulaisista ja siitä, mitä nämä asiasta arvelivat, eikä piispa kuulunut olleen tyytyväinen saamiinsa sanomiin. Sen verran oli käynyt selville, ettei Steinfinn ollut koskaan solminut sitovaa ja lain pykälän mukaista sopimusta Olavin holhouksesta — eikä kukaan suvun miehistä ollut kuitenkaan kysynyt lasta tai vaatinut sitä takaisin Frettasteinistä.
"Arvon isällämme on ollut aika lailla puuhaa ja menoja sinun takiasi, Olav", sanoi Asbjørn pappi naurahtaen. "Nyt hän on kutsunut tänne nämä sukulaisesi Tveitistä — Hestvikenin isäntä on rampa ja vaivainen. Mutta Tveitin miehillä ei suinkaan voine olla mitään sinun naimistasi vastaan, vaikkakaan sinä et ole laillisessa iässä. Ja heidän seurakuntapappinsa, joka oli puhutellut heitä Torfinn-herran nimissä, kertoi miesten sanoneen, että jos Torenpojat toivovat tätä avioliittoa, saavat he tarjota sinulle tuon vietellyn neidon — nämä olivat heidän sanansa eivätkä papin — sekä sellaiset myötäjäiset, jotka sinä voit hyväksyä. Mutta siihen he eivät suostuisi ikinä, että sinä tarjoaisit hänen sukulaisilleen enemmän kuin mitä laki säätää sellaisessa tapauksessa. Ja kuten tiedät, eivät Kolbein ja Ivar suostu sovintoon sellaisilla ehdoilla; se olisi heille elämänikuinen häpeä."
"Se olisi myös häpeä minulle ja — ja Ingunnille", sanoi Olav närkästyen. "Sehän olisi samaa kuin että hän olisi ollut — huora —."
"Niin. Siksi piispakin jo vihjaisi siihen, että saattaa olla viimeinen keino, että lähdet pois maasta neljäksi vuodeksi, kunnes tulet täyteen ikään ja voit neuvotella asiasta itse puolestasi. Torfinn-herra näkyy tuumivan, että voisit mennä Tanskaan hakemaan apua äitisi suvulta — tiedät kai sinä sen, että äitisi suku kuuluu sen maan mahtavimpiin? Enosi, herra Barnim Erikinpoika Høvdinggaardista kuuluu olevan Sjellandin rikkain ritari."
Olav pudisti päätään.
"Äitini isän nimi oli Bjørn Andersinpoika Hvitabergistä ja hänen ainoan veljensä nimi oli Stig. — He kuuluvat olleen kotoisin Jyllannista."
"Margrete-rouva oli kahdesti naimisissa; Bjørn oli hänen toinen miehensä, mutta sitä ennen hänellä oli poika nimeltä Erik Erikinpoika, ja hänelle kuului Høvdinggaardin kartano Sjellandissa. Olisiko sinusta hyvin vaikeata, Olav, elää vieraassa maassa muutama vuosi, jolloin saisit nähdä vähän muiden kansojen tapoja ja elämää — kun lisäksi saisit olla upporikkaiden, mahtavien sukulaisten parissa?"
Papin sanat suuntasivat Olavin ajatukset uudelle uralle. Tultuaan piispankartanoon hän oli alkanut ymmärtää, että se osa maailmaa, jonka hän tunsi, oli sentään sangen pieni ja ahdas. Kirkon miehet lähettelivät kirjeitä ja sanansaattajia pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen; vähemmässä kuin kuudessa viikossa he osasivat ottaa selvää ihmisistä, joita Olavin olisi ollut mahdoton löytää — nämä olisivat voineet yhtä hyvin asua Islannissa tai Roomassa. Ja piispa tiesi enemmän hänen äitinsä suvusta kuin hän itse oli tiennyt milloinkaan. Kirkossa oli Ranskanmaalta tuotuja kynttilänjalkoja ja kirjoja, sisilialaisia silkkimattoja, jotka paavi oli lähettänyt tänne pohjoiseen, Arrasin kudoksia, Englannissa ja Aasiassa eläneiden veritodistajien ja uskonsankarien jäännöksiä. Asbjørn Allfeit kertoi Pariisin ja Bolognan suurista kouluista, joissa saattoi oppia kaikki maailman tiedot ja taidot — ja Salernosta, jossa sai oppia kreikan kieltä sekä karaistua rautaa ja myrkkyä vastaan. Asbjørn oli majøsiläisen talonpojan poika, ja pisin hänen tekemänsä matka oli pohjoiseen Eyjabyn kirkolle, mutta hän puhui usein halustaan vieraisiin maihin — ja sinne hän varmasti joutuisikin kerran, sillä hän oli kyvykäs mies ja monella tapaa käyttökelpoinen.
Arnvid Finninpojan kanssa Olav puheli enimmäkseen vain maata mennessä ja vuoteesta noustessa. Arnvid oli käynyt vieraammaksi ystävälleen heidän tultuaan tänne piispankartanoon. Arnvid toimitteli kaikenlaista, mitä Olav ei ollut ymmärtänyt. Ja sitten toi Arnvidin seura nuorukaisen mieleen paljon sellaista, mikä oli kieroa ja hävettävää. Olav tunsi katumuksen tai häpeän tapaista muistaessaan kaiken, minkä todistajana Arnvid oli ollut, osaksi tahtoen, osaksi tahtomattaan — vaikkei Olav voinut käsittää, miten hän oli voinut taivuttaa puolelleen miehen, joka oli niin paljon vanhempi häntä itseään ja lisäksi rikas ja mahtava tilallinen — kun oikein asiaa ajatteli. Mutta hänestä tuntui kuin hän olisi harjoittanut väkivaltaa ystäväänsä kohtaan tavalla tai toisella, sekä silloin kun hän oli saanut tämän penkomaan sormusta että jälleen Arnvidin vaietessa siitä, mitä hän tiesi Olavin öisestä yhdyselämästä hänen nuoren sukulaisensa kanssa. Tätä viimeksi mainittua asiaa olivat sekä Torenpojat että kaikki muut tuominneet ankarasti; Arnvid oli saanut ruman tahran kunnialleen siitä — ja siihen hän oli liian hyvä. Ja Olav tiesi Arnvidin ottavan kaikki asiat vakavasti. Siksi hän ei nyt pitänyt oikein yhdessäolostaan Arnvidin kanssa.
Asbjørn-papin seurassa hän tunsi itsensä tyyneksi ja turvalliseksi. Tämä oli aina samanlainen, tasainen ja uuras ahertaja, lukipa hän rukouksiaan tai tarkasti suolassa olevia nahkoja. Hänen pitkät, laihat hevosenkasvonsa olivat yhtä liikkumattomat, ja hän oli yhtä kuivasanainen ja järkevä lukiessaan messuaan, valvoessaan tavaroiden punnitsemista tai tutkiessaan, oliko totta, että erään piispan vuokrakartanon navetan pohjahirret olivat lahonneet. Olav seurasi häntä ja ajatteli omaa tulevaisuuttaan; miten hän joutuisi Hestvikeniin ja saisi purjehtia omissa laivoissaan, hääriä omilla laitureillaan, omissa aitoissaan ja navetoissaan — matkien kaikessa tietämättään ystäväänsä.
Muisto Ingunnin kanssa vietetystä hetkestä jouluyönä oli yllyttänyt uudestaan hänen kaipaustaan Ingunniin. Hän ajatteli tuota tyttömäistä, vaimon pukuun puettua nuorikkoa — näki hänet polvillaan tuleen puhaltamassa, kulkemassa edestakaisin loimahtelevassa valossa, häärimässä penkkien, purnujen ja lieden välillä. Näin hän kerran loikoisi omassa sängyssään Hestvikenissä pimeinä talviaamuina katsellen, miten Ingunn sytyttelee hänen omaa liettänsä. Hän muisti Ingunnin kuuman ja kiihkeän läheisyyden heidän maatessaan vierekkäin pimeässä — kun he tulisivat Hestvikeniin, nukkuisivat he isännänsängyssä, talon isäntänä ja emäntänä. Silloin hän voisi syleillä Ingunnia niin paljon kuin halusi, ja joka ilta puhelisi hän vaimolleen kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut päivän kuluessa, sekä kysyisi hänen neuvoaan, miten missäkin asiassa oli tehtävä. Eikä hänen enää tarvitsisi pelätä sitä, mitä hän tähän asti oli pelännyt kuin pahinta onnettomuutta — silloin heidän iloaan ja keskinäistä arvonantoaan vain lisäisi se, että heille syntyisi lapsia. Silloin hän ei enää olisi kuolevan suvun viimeinen heikko sirpale, vaan uuden sukupuun runko. Ja yhtäkkiä olivatkin Asbjørn-papin sanat nyt viskanneet hänen mieleensä tämän uuden, oudon ajatuksen. Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut, että hänen osakseen saattoi tulla lähtö maailmalle, joutua uusia oloja näkemään. Kauas, kauas — Ranskaan, Englantiin, Tanskaan — ne merkitsivät melkein samaa tuolle pojalle, joka ei koko muistinsa aikana ollut liikkunut muuta kuin Frettasteinin ja Hamarin väliä eikä edes ollut uneksinut pitemmistä retkistä kuin Hestvikenistä käsin tehtävistä pienistä kauppamatkoista. Hän olisi tyytynyt osaansa sellaisena kuin se tuntui olevan hänelle määrätty, eikä hän olisi kaivannut enempää — hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että toisinkin voisi olla. Mutta nyt oli kuin hänelle olisi tarjottu lahja — neljä vuotta lisää, jolloin hän sai katsella ympärilleen, kokea seikkailuja, nähdä maita ja ihmisiä, ja kaikki tämä juuri nyt, kun hänen silmänsä muutenkin olivat alkaneet aueta havaitsemaan, miten pieni ja syrjäinen se maailman kolkka oli, minkä hän luuli aiotun hänelle. Ja entäs se, että hän kuului olevan niin suurta sukua äitinsä puolelta — ja sen hän sai tietää nyt, juuri kun Steinfinninpojat tahtoivat pakottaa hänet tuntemaan itsensä heitä mitättömämmäksi ja kun näytti siltä, etteivät hänen isänsä sukulaiset viitsineet tahi pystyneet suojaamaan hänen oikeuksiaan. Tanskassa hän voisi ratsastaa suoraa päätä maan rikkaimpaan ja mahtavimpaan taloon ja sanoa isännälle: minä olen sinun sisaresi Cecilian poika —. Eräänä iltana Olav otti esiin äitinsä sinettisormuksen ja pani sen sormeensa; hän saattoi pitää sitä sormessaan, kunnes oli sopinut Ingunnin sukulaisten kanssa. Ja pienen kultaristin kullattuine ketjuineen hän ripusti kaulaansa ja piilotti sen rinnalleen, paidan alle — hänen äitinsä kuului tuoneen sen mukanaan kotoaan. Oli paras pitää huoli niistä tavaroista, joita saattoi käyttää tunnusmerkkinä, jos tarvittiin. Olipa miten oli — hän ei aikonut jäädä neuvottomaksi, vaikka hänen vihamiehensä asettaisivatkin salaisia ansoja hänen jalkojensa juureen ja vaikkei hänen kotona olevista sukulaisistaan olisikaan sanottavaa apua.
Steinfinninpojat ilmestyivät kaupunkiin joitakin päiviä myöhemmin kuin oli ollut määrä. Heitä oli Kolbein molempine poikineen, Ivar Torenpoika ja eräs Torenpoikain nuori serkku, Hallvard Erlinginpoika. Hallvardin äiti, Ragna, oli Kolbeinin oikea sisar, hänkin vanhan Toren ja tämän jalkavaimon lapsia; Hallvard ei ollut käynyt Frettasteinissä montakaan kertaa, joten Olav tuskin tunsi häntä. Mutta hän oli kuullut, että Hallvard oli tavattoman tyhmä.
Olav ei saanut olla saapuvilla heidän keskustellessaan piispan kanssa. Anrvid sanoi sen tapahtuvan siksi, etteivät hänen asiapuolensa olleet saapuneet; eikä hänkään silloin voinut olla läsnä. Piispa ei toiminuthänenpuolestaan, vaan kirkon puolesta, jolla yksin oli oikeus tuomita, oliko avioliitto oikea vai ei. Olav ei pitänyt siitä, eikä hän ymmärtänyt asian eroa. Mutta sekä Arnvid että Asbjørn-pappi olivat olleet sisällä keskustelun kuluessa. Nämä kertoivat Kolbeinin ja Ivarin olleen ensin hyvin riitaisia, ja eniten heitä oli harmittanut se, että Torfinn-piispa oli lähettänyt Ingunnin pois kaupungista, erääseen taloon Ottastadin kirkolla. Kolbein oli sanonut, ettei Mjøsenin seuduilla ollut milloinkaan nähty sellaista tapaa, että Hamarin piispa määräilee kuin kuningas; näkyi kyllä, että hän oli kotoisin Nidarosista, sillä siellä tekivät papit kaikessa aivan kuten tahtoivat. Ennenkuulumatonta oli sekin, että piispa piilotti vieteltyä neittä, joka oli karannut sukunsa parista salatakseen häpeänsä ja välttääkseen ojennusta, sekä suojeli kilvellään naisenryöstäjää.
Torfinn-piispa vastasi, että mikäli hän tiesi, ei Ingunn Steinfinnintytär ollut karannut eikä Olav Auduninpoika liioin ollut häntä ryöstänyt, vaan Arnvid Finninpoika oli tuonut nuoret tänne ja pyytänyt piispaa tutkimaan asiaa, joka kuului kirkon tuomiovaltaan, sekä pitämään Olavia ja neitoa sillä aikaa suojeluksessaan. Veljekset olivat itse pyytäneet Arnvidia jäämään Frettasteiniin kaitsemaan lapsia ja omaisuutta; ja huomatessaan Olavin loukanneen vanhinta tytärtä hän oli vaatinut tämän tilille teostaan. Silloin kävi ilmi, että nämä lastenkirjoissa olevat nuoret olivat luulleet, että koska heidän isänsä olivat kihlanneet heidät toisilleen heidän pienenä ollessaan ja koska Steinfinn sekä Audun olivat molemmat kuolleet, heidän oma asiansa oli huolehtia siitä, että sopimus täytettäisiin; siksi he olivat eläneet kuin nainut pari Steinfinnin kuolemasta asti, eivätkä olleet luulleet tekevänsä siinä väärin. Arnvid oli silloin pitänyt viisaimpana tuoda molemmat Hamariin, että oppineet miehet saisivat tutkia, miten asia oli.
Yksi seikka oli varma: koska Olav ja Ingunn olivat antautuneet toisilleen siinä mielessä, että he täyttivät aviosopimuksen, ei kumpikaan ollut vapaa naimaan ketään muuta. Yhtä varmaa oli myös, että sellainen yhteenmeno oli vastoin maan lakia ja kirkon sääntöjä, ja nainen oli menettänyt oikeutensa myötäjäisiin, perintöön ja sukulaisten suojelukseen itseensä ja lapseensa tai lapsiinsa nähden, jos huomattaisiin hänen olevan raskaana. Mieheltä saivat hänen naittajansa vaatia sakkoja, siksi että tämä oli loukannut heidän oikeuksiaan — ja molemmat olivat velvollisia korvaamaan kirkolle sen, etteivät olleet pitäneet sen käskyjä, mitä kuulutuksiin ja avioliiton perustamista koskevaan oikeuteen tuli.
Mutta piispa pyysi myös vaimon setiä muistamaan, että Olav ja Ingunn olivat tehneet sen lapsellisuudessa, tietämättömyydessä ja lakia tuntematta ja että he olivat eläneet siinä uskossa, että heidät oli aiottu naittaa toisilleen. Tore Bring Vikistä ja kaksi muuta kunnon talonpoikaa olivat todistaneet piispalle, että Steinfinn Torenpoika oli kihlannut kädenlyönnillä lapsensa, Ingunnin, Audun Ingolfinpojan pojalle — ja tämän he lupasivat vannoa käsi Raamatulla. Ja Arnvid todisti, että Steinfinn oli puhunut Olaville vähää ennen kuolemaansa sanotusta sopimuksesta ja ilmaissut toivovansa, että se pysyisi voimassa. Siispä hän nyt pyysi Ingunnin sukulaisia suostumaan sovintoon sellaisilla ehdoilla, jotka olivat kaikille asianosaisille kohtuulliset: että Olav ja Ingunn nöyrtyisivät Torenpoikien edessä ja pyytäisivät heiltä anteeksi ja että Olav maksaisi sakkoa omapäisyydestään jäävittömien miesten arvion mukaan. Mutta tämän jälkeen piti Torfinn-piispa sopivimpana, että Torenpojat sopisivat Olavin kanssa kuten tosikristityt ja ylevämieliset miehet — ja antaisivat hänelle vaimon mukana sellaiset myötäjäiset, ettei lankous koituisi häpeäksi heille eikä nöyryytykseksi Olaville hänen kotiseudullaan syystä, että hän oli tehnyt sellaisen naimakaupan, joka ei lisännyt hänen valtaansa ja rikkauttansa. Lopuksi piispa pyysi veljeksiä muistamaan, että on hyvä ja Jumalalle otollinen työ hoivata isättömiä ja orpoja ja että sellaisten pahentaminen on suurimpia syntejä, synti, joka huutaa kostoa jo ajassa — ja noiden vainajien tahto oli ollut, että heidän lapsensa naitettaisiin toisilleen.
Mutta jos he koettaisivat väittää, ettei Olavia ja Ingunnia oltu milloinkaan kihlattu laillisella tavalla, ja elleivät he nytkään voisi sopia Olavin holhoojien kanssa asiasta, oli selvä, että heidän tuli nostaa häntä vastaan riitajuttu. Silloin piispa jättäisi Ingunnin heidän huostaansa, ja he saisivat rangaista häntä siten kuin katsoivat hänen ansainneen ja jakaa hänen perintöosansa sisarille sekä elättää hänet sen jälkeen keskenään mielensä mukaan. Mutta hän puolestaan kuuluttaisi kaikissa Norjan hiippakunnissa, etteivät nämä kaksi olleet vapaat naimaan ketään muuta niin kauan kuin kumpainenkin eli — niin ettei kukaan kolmas, mies tai nainen, lankeaisi huoruuden syntiin ottamalla puolisokseen sellaista, joka jo oli sidottu avioliittoon Jumalan edessä.
Viimeinen ponsi ratkaisisi asian, arvelivat sekä Arnvid että Asbjørn. Ei suinkaan kumpaisellakaan sedällä ollut halua ottaa Ingunnia niskoilleen sillä ehdolla, että heidän tuli elättää hänet voimatta koskaan naittaa häntä muuanne. Kolbein puhui tosin pitkään siitä, että Olav Auduninpoika kyllä oli tiennyt, mitä hän ja hänen veljensä ajattelivat tuosta kihlauksesta, sekä että he olivat aikoneet määrätä Ingunnille toisen miehen, mutta lupasi sentään viimein suostua piispan tähden sovintoon Olavin kanssa. Mutta ehdoista hän ei suostunut puhumaan, ennen kuin kaikki oli selvitetty, mitä vanhaan sopimukseen tulee, ja ennen kuin hän oli kohdannut Ingolf Helgenpojan Tveitistä tai jonkun muun Olavin sukulaisen, jolla oli oikeus toimia pojan nimissä. Piispa arveli olevan päivänselvää, että noilla menneillä käräjillä oli tehty sponsalia de futuro, niin että jos vain Torenpojat antaisivat suostumuksensa siihen, mikä jo oli täyttynyt, voisi Olav toimia omin neuvoin. Ja silloin hän varmasti olisi erittäin taipuvainen. Mutta siihen pani Kolbein jyrkän vastalauseen: he eivät tahtoneet saavuttaa itselleen etua pojan houkkamaisuudesta, vaan vaativat saada neuvotella Olavin sukulaisten kanssa, jotta asia päättyisi kunnialla heille ja heidän sukulaisnaiselleen.
Seuraavana iltana päättivät Arnvid ja Olav lähteä alas luostariin. Arnvid oli luvannut veljille lahjaksi villoja, ja Olav halusi puhua veli Vegardin kanssa mennäkseen hänen luokseen ripille jonakin päivänä. Ulkona oli hyvin pimeä, siksi kumpikin otti mukaansa käsiaseen. Olav otti kirveensä Ættarfylgjan, sillä sitä hän kantoi aina, milloin suinkin kävi päinsä.
Ehdittyään luostarin pihamaalle he saivat kuulla, että oli myöhempi kuin olivat luulleet; eräs munkeista, joka oli ulkona ilmaa tarkastamassa, sanoi maallikkoveljen jo menneen soittamaan iltasoittoa. Mutta Arnvid tahtoi välttämättä puhua pari sanaa veli Helgen kanssa. Tämä oli luultavasti vierastuvassa, arveli munkki. Silloin he menivät sinne.
Heti sisään astuessaan he näkivät siellä Kolbeininpojat ja näiden serkun Hallvardin ynnä kolme muuta miestä; he istuivat seinänvieruspenkillä syöden ja juoden. Veli Helge ja muuan toinen munkki seisoivat pöydän luona tarinoiden ja nauraen heidän kanssaan — vieraat olivat jo aika iloisella tuulella.
Olav jäi seisomaan oven suuhun Arnvidin astuessa veli Helgeä kohti.Samassa alkoi luostarin kello soida.
"Istu sinäkin", sanoi veli Helge, "ja maista meidän oluttamme, se on verratonta tällä kertaa — minä pyydän priorilta lupaa päästä sinun luoksesi iltarukouksen jälkeen. Istu sinä täällä sillä aikaa, Arnvid!"
"Olav on mukana", kuiskasi Arnvid; hänen täytyi toistaa se pariin kertaan vähän kovemmin, sillä veli Helge oli huonokuuloinen. Kun tämä viimeinkin ymmärsi, hän meni heti Olavia tervehtimään, pyysi häntäkin istumaan ja maistamaan juomaa. Nyt näkivät Kolbeinpojat, kuka Arnvildilla oli matkassaan. Olav vastasi munkille lähtevänsä mieluummin hänen kerallaan kirkkoon laulua kuulemaan, mutta Haftor Kolbeininpoika huusi hänelle:
"Tule pois vain tänne, Olav, meidän joukkoomme! Emme ole nähneet sinua siitä asti, kun tulit sukulaiseksemme. Käy nyt tänne, Arnvid, ja istu juomaan!"
Arnvidin asettuessa ulkopenkille laski Olavkin kirveen kädestään ja työnsi hupun niskaan. Hänen tultuaan pöydän ääreen ja aikoessaan istuutua taputti Einar käsiään ja hymyili hänelle kuin pikkulapselle:
"Kylläpä sinusta on vääntynyt iso poika! Taitaa toden totta jo ruveta näkymään päältä päin, että olet nainut mies."
"Eiköhän meistä itsekukin ollut hänen iässään yhtä paljon nainut mies", hihitti Hallvard.
Olavin päähän oli tulvahtanut veri, mutta hän hymyili pilkallisesti.
Veli Helge pudisti päätään, mutta naurahti hänkin. Sitten hän pyysi heitä olemaan sovussa. Haftor lupasi tehdä sen, ja munkit lähtivät. Olav katsoi heidän jälkeensä ja mutisi, että hänen teki sittenkin mieli kirkkoon.
"Ei käy päinsä, Olav", sanoi Einar. "Se on sopimatonta — sinun ei pitäisi osoittaa niin vähän halua tutustua vaimosi sukulaisiin. Juodaan nyt", sanoi hän, tarttui kulhoon, jonka maallikkoveli oli tuonut pöydälle, ja joi Olavin tervetuliaisryypyn.
"Onpa sinulla jano", virkkoi Olav puoliääneen. Einar oli jo jonkin verran päissään. Ääneen hän sanoi. "Olemme me tutut ennestäänkin. Ja mitä sukulaisryyppyyn tulee, voisimme yhtä hyvin odottaa siihen asti, kunnes minä olen sopinut ehdoista sinun isäsi kanssa."
"Tottahan se riittää, että hän on sopinut piispan kanssa", sanoi Einar sulavasti, — "koska sinä olet kumartunut hänen edessään. On kaunista nähdä nuorten osoittavan oppivaisuutta; ymmärrätkö nyt, että toisinaan voi olla edullista odottaa? Torfinn-herra kuuluu puhuneen niin koreasti kärsivällisyydestä viime adventtina — siitäkö sinä olet ottanut oppia?"
"Siitä", vastasi Olav. "Mutta se on uutta puhetta minulle, sen sinä tiedät myös, ja siksi minä pelkään, että saatan unohtaa sen."
"Kyllä minä pidän sinun muistisi tuoreena", nauroi Einar kuten ennen.
Jälleen Olav näytti aikovan nousta, mutta Arnvid veti hänet takaisin penkille.
"Noinko sinä pidät kunnon veljille antamasi lupauksen", sanoi hänEinarille. "Tässä talossa on pakko pysyttää rauha!"
"Enkö minä sitten ole rauhallinen! Tottahan tässä saa laskea pientä pilaa, sukulaismies!"
"Enminätiennyt olevani sukulaisten parissa", mutisi Arnvid vihoissaan.
"Mitä sinä sanoit?"
Arnvid ei ollut sukua Tore Hofin ja Borghildin, tämän jalkavaimon, jälkeläisten kanssa, mutta pisto sattui häneen sittenkin; hän vilkaisi Kolbeininpoikien seuralaisiin ja maallikkoveljeen, joka kuunteli uteliaana palvellessaan pöydässä istujia.
"Täällä on paljon sellaisia, jotka eivät ole sukulaisia —.".
Nyt käski Haftor Kolbeininpoika veljeään vaikenemaan "— vaikka me sisällä olijat tunnemmekin Einarin ja tiedämme hänen käyvän kiusanhaluiseksi juovuksissa ollessaan. Mutta näytä sinä Olav olevasi aikamies —; nyt kun sinä aiot ruveta leikkimään isäntää, ei kelpaa, että annat Einarin näykkiä itseäsi kuten ennen pikkupoikana — jolloin itkit vihasta —."
"Itkin vihasta —". Olav puhkui suuttumuksesta. "Sitä minä en ole tehnyt koskaan! Ja mitä tulee siihen, että rupeaisin leikkimään isäntää — niin en ole ymmärtänyt leikiksi sitä, että aion lähteä kotiini ja ottaa haltuuni tilukseni —."
"Eihän mitenkään", sanoi Haftor hiljaa.
Olavista tuntui, että hän oli sanonut tyhmyyden; hän lehahti jälleen punaiseksi.
"Hestvikenhän on suurin kartano sillä seudulla. Suurin isotila pitäjässä. Eikös olekin?" uteli Haftor järkkymättömän totisena. "Sinua odottaa kova paikka, Olav poikaseni — mutta kyllä sinä siitä suoriudut. Tiedätkö, lanko, pelkään Ingunnin käyvän huonommin. Luuletko hänen pystyvän sellaisen tilan emännäksi?"
"Kaipa siihen neuvo keksitään. Minun vaimoni ei tarvitse raataa missään mukana", sanoi Olav ylpeästi.
"Eipä suinkaan", sanoi Haftor entiseen tapaan. "Hänhän joutuu keskelle yltäkylläisyyttä, tiedän mä."
"Se nyt olisi liian rohkeaa puhetta — vaikkei Hestviken olekaan aivan pieni talo. Mutta tärkein puoli siellä on merenkulku!"
"Älä?" äännähti Haftor "Vai harjoitat sinä merenkulkuakin siellä lahden pohjukassa."
Olav vastasi:
"En tiedä, millä kannalla se on nykyään — on niin pitkä aika siitä, kun viimeksi siellä kävin. Mutta entisaikaan oli niin. Ja minä aion ryhtyä siihen uudestaan — olen liikkunut Asbjørn-papin mukana rannassa ja oppinut tietämään yhtä ja toista laivoista ja kaupanteosta."
"Ei suinkaan sitä olisitarvis", sanoi Einar hymyillen. "Näimmehän sinun harjoittavan merenkulkua jo Ingebjørgin hanhilammikossa."
Olav ponnahti pystyyn ja siitä keskilattialle. Toiset olivat kaiken aikaa vain ivanneet häntä — Haftor myös — hän näki sen nyt. — Hanhilammikon laivasillaolo oli ollut leikkiä, jonka hän oli pannut toimeen Hallvardin ja Jonin iloksi siihen aikaan viime kesänä, jolloin Frettasteinin lapset olivat olleet niin avuttomia.
"En ymmärrä sen halventaneen minua mitenkään", sanoi hän kiivaasti, "että veistinkin muutamia laivoja lapsille; eihän kukaan voi luulla minun leikkivän itsekseni sillä lailla —." Hän huomasi äkkiä, miten tyhmältä ja lapselliselta tämä kuului, ja vaikeni äkkiä.
"Totta kyllä", vastasi Einar, "se olisi ollut kovin lapsellista leikkiä sille, joka on kyllin suuri ja rohkea vietelläkseen heidän sisarensa — suurempi miehen teko oli toki leikkiä Ingunnin kanssa aitan parvessa ja tehdä hänelle lapsia —."
"Se on vale", sanoi Olav raivoissaan. "Orjan veri näkyy sinusta, kun voit syytää suustasi tuollaisia ruokottomuuksia omasta sukulaisestasi. Enkä minä tiedä minkään lapsen olemassaolosta —; mutta jos on totta, mitä sanot, ei teidän tarvitse pelätä, että pyytäisimme isäänne elättämään sen. Tiedämmehän, ettei hän pidä sellaisesta —."
"Ole vaiti nyt", sanoi Arnvid; hän oli hypännyt ylös ja mennyt Olavin luo. "Ja pitäkää suunne, te muut", hän sanoi kääntyen toisten puoleen. "Miehen teko, sanoit — sitäkö te kutsutte miehen teoksi, että Kolbeinin tehtyä sovinnon istutte siinä haukkuen kuin rakit perästäpäin. Mutta sinun, Olav, tulisi pitää itseäsi liian hyvänä haukkumaan takaisin."
Nyt olivat Kolbeininpojat ja Hallvardkin keskilattialla — vihan vimmassa Olavin viime sanojen johdosta. Kolbein oli nuoruudessaan vannonut itsensä vapaaksi erään lapsen isyydestä, mutta siitä puhuttiin pahoja siihen aikaan, ja sitä mukaa kuin poika varttui, tuumivat useimmat, että olipa kumma, miten hän muistutti Kolbeinia.
"Tuki itse suusi, Arnvid", sanoi Haftor — hän oli kutakuinkin selvä. "Sinun osasi tässä asiassa on todellakin sellainen, että on paras olla puhumatta siitä. Mutta Olav saa tyytyä omaansa; sillä joskin minä olen suostunut sovintoon enkä ole vaatinut hänelle sitä palkkaa, minkä hän olisi ansainnut, ei hänen tarvitse odottaa, että me ottaisimme hänettervetulleenasukuumme."
"Niin,tervetullutet sinä olekoskaanoleva, Olav poikaseni", matki Hallvard.
"Vastatkaa omasta puolestanne, älkääkä koko suvusta", sanoi Arnvid."Kolbein oli muuten aikonut tarjota Olaville vaimoksi sinun sisaresi,Borghildin, Ingunnin asemesta, Hallvard!"
"Se on vale!" huusi Hallvard.
"Saattaa olla", vastasi Arnvid. "Mutta hän sanoi minulle vastikään aikoneensa tehdä niin."
"Pidä suusi, Arnvid", puuttui Einar taas puheeseen, "me tunnemme sinun ystävyytesi Olavia kohtaan — ei olisi hyödyksi sinulle, jos penkoisimmesitä. Sinä olet tuonut kaiken tuolle lellikillesi — jopa lapsen iässä olevan sukulaisesikin —."
Arnvid kumartui uhkaavasti toista kohti:
"Einar, varo kieltäsi nyt!"
"En, piru vie, minä välitä moisesta hapanneesta lukutoukasta. Sinun ystävyytesi tätä valkopintaista poikaa kohtaan taitaa ollakin kaunis juttu. Olemme mekin kuulleet yhtä ja toista siitä ystävyydestä, mitä te opitte papin koulussa —."
Arnvid tarttui Einarin molempiin ranteisiin ja väänsi niitä, kunnes toinen vaipui polvilleen päästäen kirouksen ja ähkäisten tuskasta ja raivosta. Silloin astui Haftor väliin. — Kolbeininpoikien rengit istuivat asemillaan — heitä ei näyttänyt haluttavan sekaantua herrainsa riitoihin. Einar Kolbeininpoika pääsi pystyyn taas hieroskellen ja oikoen käsivarsiaan ja käsiään ja kiroillen samalla hiljaa ja hartaasti.
Olavin katse siirtyi miehestä mieheen. Hän ei ymmärtänyt oikein — mutta tunsi, kuin hänen sydäntään olisi kouristanut. Hän oli saattanut Arnvidin pahempaan pulaan kuin oli osannut aavistaa; toiset hyökkäsivät hänen ystävänsä kimppuun verisesti pilkaten ja häväisten. Hänestä tuntui pahalta katsoa Arnvidin kasvoja, etupäässä siksi, ettei hän saanut selvää siitä, mitä niistä kuvastui. Sitten suuttumus sai hänet valtaansa, leimahti ilmiliekkiin ja nieli kaikki muut tunteet.
Einar alkoi taas käyttää kieltään tietäessään veljensä ja serkkunsa seisovan takanaan. Hän sanoi jotakin — Olav ei kuullut mitä. Arnvidin kasvot puristuivat aivan kuin muhkulle — sitten hän iski nyrkillään Einaria leuan alle, niin että tämä kaatui takaperin pitkin pituuttaan romahtaen pöydän vieressä olevaa penkkiä vasten.
Maallikkoveli oli syöksynyt miehiä erottamaan; hän auttoi EinarKolbeininpojan jaloilleen ja kuivasi hänestä veren huutaen toisille:
"Tiedättehän te, että on rikos rikkoa rauha meidän talossamme — onko tämä soveliasta suurisukuisille miehille!"
Arnvid hillitsi itsensä ja sanoi Haftorille:
"Veli Sigvald on oikeassa. Nyt me lähdemme, Olav — se on varminta."
"Mekölähdemme?" kysyi Olav terävästi. "Emmehänmealkaneet toraa —."
"Se, jolla on ymmärrystä, lopettakoon sen", sanoi Arnvid lyhyeen."Einarille minä vastaan toisessa paikassa, joka on sopivampi siihen.Mutta sinulle, Haftor, minä sanon, että voin vastata täydellisestiitsestäni tässä asiassa — minä olen vastannut piispalle jaKolbeinille, ja sinua se ei liikuta."
"Sinä sanot, ettet ollut ymmärtänyt mitään, niin", härnäsi Einar, "ja väität kaiketi valheeksi sitäkin, mitä ihmiset puhuvat — että olit naimisissa vuoden ennen kuin ymmärsit, mitä varten äitisi oli antanut sinulle vaimon —."
Olav näki Arnvidin kasvojen värähtelevän — aivan kuin miehellä, joka saa iskun avonaiseen haavaan; hän juoksi takaisin ja tarttui keihääseensä, jonka oli jättänyt oven luo. Älyttömän vihan vallassa ystävänsä puolesta Olav juoksi väliin — näki Einarin heiluttavan kirvestä ja kohotti Ættarfygjjan molemmin käsin. Hän löi kirveen Einarin kädestä niin että helähti; se lensi kauas, sipaisi Hallvardia, joka seisoi takana ja putosi lattialle. Olav kohotti uudelleen Ættarfylgjan ja iski sillä Einar Kolbeininpoikaa. Einar kyykistyi väistääkseen iskua — mutta sai kirveen selkäänsä lapaluun alle, johon se upposi syvään. Einar kaatui maahan ja jäi makaamaan kokoonkäpertyneenä.
Nyt oli Kolbeinin miehiinkin tullut eloa — kaikki kolme olivat kömpineet pöydän takaa heilutellen ilmassa aseitaan; he olivat kovasti päissään, eikä heillä näkynyt olevan oikein sisua hyökkäämiseenkään, mutta he pitivät kovaa ääntä. Hallvard istui penkillä haavoittunutta jalkaansa pidellen, kyyryssä ja ähkien.
Haftor oli vetäissyt esiin miekkansa ja ryntäsi toisten joukkoon — se oli kutakuinkin pieni ase, ja toisilla oli tapparat ja keihäät, joten nämä aluksi koettivat vain estää Haftoria pääsemästä lähelleen. Mutta pian he huomasivat itsellään olevan aika vastuksen tästä — toinen oli nyt selvinnyt humalastaan ja heilutti keihästään erinomaisesti; hän näkyi päättäneen mihin hintaan tahansa kostaa veljensä puolesta ja pyrki maaliinsa ketterin ja varmoin liikkein, joka jäsen jännittyneenä, kaikki aistit valveilla.
Olav puolusti itseään parhaansa mukaan, vaikka oli tottumaton käyttämään tapparaa tosissaan — mutta leikki piti hänet oudossa nautinnonhimoisessa jännityksessä, ja hän tunsi sisällään sekavaa, kiivasta kärsimättömyyttä joka kerran, kun Arnvidin keihäs ilmestyi hänen eteensä häntä suojellen.
Hän käsitti epämääräisesti, että ovi oli avattu ulos yöhön, mutta hämmästyi sittenkin suunnattomasti nähdessään priorin munkkien seuraamana syöksyvän sisään. — Koko näytös ei ollut kestänyt monta hetkeä, mutta Olavista tuntui kuin hänet olisi herätetty pitkästä unesta ottelun päättyessä, hänen itsensä tietämättä oikeastaan miten —.
Parlatorio oli jo jokseenkin hämärä, sillä tuli oli laimennut liedellä. Olav katsoi mustavalkopukuisia munkkeja, joita oli kerääntynyt hänen ympärilleen — pyyhkäisi kerran kasvojaan, antoi kätensä vaipua ja jäi seisomaan kirveeseen nojaten. Hän oli täynnä ihmetystä siitä, että tämä oli todellatotta.
Joku sytytti kynttilän liedestä ja kantoi sen penkille, missä veli Vegard ja eräs toinen munkki hoitivat Einaria. Hän hengitti vielä; hänen kurkustaan kuului röhinää, aivan kuin juopuneelta, joka rupeaa oksentamaan. Olav kuuli toisten sanovan, että pahin verenvuoto olisisässä, rinnassa. Ja veli Vegard katsahti kerran Olaviin niin kummasti. — Sitten hän kuuli priorin puhuttelevan häntä sekä kysyvän, hänkö oli ensiksi rikkonut rauhan.
"Niin, minä iskin ensiksi Einar Kolbeininpoikaa. Mutta rauhan laita on kaiken iltaa ollut niin ja näin — jo kauan ennen kuin minä rikoin sen. Lopulta Einar herjasi meitä semmoisilla puheilla, että tartuimme aseisiin."
"Niin on asia", sanoi maallikkoveli. Hän oli iäkäs talonpoika, joka vasta äsken oli tullut luostariin. "Einar lausui sellaisia sanoja, että entisaikaan jokainen olisi sanonut hänen syystä saaneen tuomionsa Olavin kädestä."
Haftor seisoi veljensä vieressä; hän kääntyi ja sanoi kylmästi hymyillen:
"Niin, siltähän se näyttää tässä talossa — ja piispankartanossa. Koska nämä molemmat ovat piispan miehiä — sydämineen, sieluineen. Mutta mitäpä jos tämän maan mahtavat pian kyllästyvät koko leikkiin — siihen, että jokainen pappi, joka luulee itsellään olevan vähänkin valtaa, käyttää sitä pahimpien ilkityöntekijäin ja lainrikkojain suojaksi."
"Tuo on valhetta, Haftor", sanoi priori, "emme me, Herran palvelijat, tahdo suojella ilkityöntekijöitä kauemmin kuin laki sallii. Velvollisuutemme on saada rikos rangaistuksi lain mukaan, mutta ei siten, että sitä seuraa kosto ja uudet rikokset loppumattomiin."
Haftor sanoi halveksivasti:
"Nämä teidän uudet lakinne ovat roskalakeja. Entinen laki soveltui paremmin kunniantuntoisille miehille — mutta nämä uudet kelpaavat paremmin Olavin tapaisille miehille, jotka raiskaavat parhaiden sukujen tyttäret ja hakkaavat maahan heidän sukulaisensa, kun nämä nousevat vaatimaan hyvitystä."
Priori kohautti olkaansa.
"Laki on tässä tapauksessa sellainen, että lääninvoudin täytyy ottaa Olav huostaansa ja pitää häntä vangittuna siksi, kunnes asiassa on langetettu tuomio. Tässä ovat miehet, jotka olen noudattanut tänne", sanoi hän kääntyen parin aseissa olevan miehen puoleen, joiden Olav tiesi asuvan lähinnä kirkkoa olevissa taloissa. "Sitokaa tämä nuori mies, Bjarne ja Kaare, ja viekää hänet Audun-herran luo — hän on lyönyt tätä miestä hengenvaarallisesti."
Olav ojensi Ættarfylgjan lähellä seisovalle munkille.
"Ei teidän tarvitse sitoa minua", sanoi hän kiivaasti vieraille miehille — "ei, älkää koskeko minuun. — Minä lähden teidän matkaanne hyvällä."
"Niin, mutta nyt sinun onkin lähdettävä samassa — ymmärräthän, ettei sinun paikkasi ole täällä, sillä nyt tuodaan Einarille Corpus Domini", sanoi priori.
Ulkona oli taas alkanut tuiskuta, ja tuulikin jonkin verran. Kaupunki oli asettunut lepoon jo runsas tunti sitten. Tuo pieni joukkue astui raskaasti pimeässä, pyryssä ja ajolumen keskellä kirkonaidan ja kaniikkirakennuksen välistä kujaa — kaikki näytti kuolleelta ja autiolta, ja tuuli ulvoi valittavasti muurien ympärillä ja vinkui isojen saarnien latvoissa.
Ensimmäisenä astui eräs kaupungin miehistä, hänen perässään käveli vanha munkki, jota Olav ei tuntenut, mutta jonka hän tiesi aliprioriksi. Tämän jälkeen tuli Olav, mies molemmilla sivuillaan ja kolmas kintereillään. Olav astui miettien, että hän nyt olivanki— mutta hän oli uninen, kummallisen veltto ja tylsä.
Voudin talo oli tuomiokirkon itäpuolella. Heidän täytyi seisoa kauan kinoksessa ja kolkuttaa suljettua porttia, lumen tunkiessa vaatteiden läpi ja tuiskuttaessa heidät kaikki valkoisiksi, mutta viimein portti avattiin, ja esiin astui uninen mies, kalvolyhty kädessä, kysyen heidän asiaansa. Ja niin he pääsivät sisään.
Olav ei ollut milloinkaan käynyt tämän portin takana. Hän ei erottanut muuta kuin pimeää ja lunta mustien seinien välissä. Vouti itse oli poissa — hän oli ratsastanut kaupungista päivällisen aikaan piispan seurassa, kuuli Olav kuin puolihorteessa — hän oli vähällä nukahtaa. Väsymyksestä hoippuen hän antoi taluttaa itsensä pieneen rakennukseen, joka oli pihassa.
Siellä oli purevan kylmää ja pilkkopimeää; liesi oli aivan kylmillään. Tuokion kuluttua joku toi kynttilän ja vuodevaatteita, jotka viskattiin huoneessa olevaan sänkyyn. Sitten miehet sanoivat hyvää yötä, ja Olav vastasi puoliunessa. Toiset lähtivät, ovi lukittiin takaapäin, Olav oli yksin — ja valpastui samassa kokonaan. Hän jäi seisomaan tuijottaen pikku kynttilään —.
Ensimmäiseksi hän tunsi aivan kuin jäätyvänsä. — Sitten kuohahti hänessä raivo, ja hänet täytti uhmaava, riemukas nautinnon tunne — olipahan hän sittenkin saanut nujerretuksi tuon sietämättömän Einar Kolbeininpojan — ja kautta taivaan, hän ei katunut tekoaan. Yhdentekevää, millä hän saisi sovittaa kiihkeytensä! Kolbein ja koko hänen joukkonsa — jumaliste, miten hän vihasi heitä! Vasta nyt hän oikein huomasi, kuinka hän oli näivettynyt viime kuukausina: pelko, jäytävä omantunnontuska, monet nöyryytykset, joita oli sattunut hänelle hänen pyrkiessään ylös siitä veteliköstä, mihin hän oli vajonnut — Kolbein oli ollut alituisena esteenä, missä ikänä hän oli koettanut päästä kuivalle kamaralle. Ellei tuo Kolbeinin joukko olisi ollut hänen tiellään, hän olisi aikoja sitten päässyt eroon kaikesta pahasta, ollut vapaa ja huoleton, saanut unohtaa kaivelevan tunteen siitä, että hän oli salasyntinen ja petturi. Kolbein oli pitänyt häntä vallassaan. Nyt se oli kostettu — ja hänkiittiJumalaa kaikesta sydämestään. Ei väliä, vaikka Torfinn-piispa ja kaikki hänen uudet ystävänsä sanovatkin, että on syntistä ajatella niin. Miehen liha ja veri on tällainen. — Ja Olavin mieli nousi kapinaan kaikkia uusia oppeja ja ajatuksia vastaan, joiden alaiseksi hän oli joutunut täällä — olivathan ne kauniita tavallaan, kyllä hän sen ymmärsi, mutta mahdottomia, luonnottomia haaveita. Milloinkaan eikaikistamiehistä voisi tulla sellaisia pyhimyksiä, että he suostuisivat antamaan asiansa, suuret ja pienet, kanssakristittyjen tuomittaviksi ja tyytyä lakiin ja oikeuteen, joka heille annettiin — mutta jota he eivät itseottaneet. Hän muisti Haftorin puhuneen illalla, ettei näistä uusista laeista ollut kuin vähäväkisille. Ja hän tunsi yhtäkkiä olevansa yhtä mieltä Kolbeinin ja hänen poikainsa kanssa tässä yhdessä asiassa — hän tahtoi ajaa asiaansa omin päin, asettaa väärän väärää vastaan, jos tarvittiin. Hän kuului samaan joukkoon kuin Kolbein ja Steinfinn ja Ingebjørg — ja Ingunn, joka oli heittäytynyt hänen kaulaansa laeista piittaamatta, kiihkeänä, omavaltaisen lemmen huumaamana — ei näiden pappien ja munkkien pariin, joiden elämä vieri viileän, selkeän säännöllisesti, jotka toimittivat joka päivä samaa samoina aikoina: rukoilivat, tekivät työtä, söivät, lauloivat, menivät maata ja nousivat jälleen alkaakseen rukouksensa. He tutkivat lakeja, jäljensivät niitä, pohtivat epäselviä kohtia, olivat keskenään eripuraisia ja ryhtyivät riitaan maallikkojen kanssa niiden tulkitsemisesta — yksinomaan siksi, että rakastivat lakejaan ja uneksivat kesyttävänsä niillä kaikki ihmiset, kunnes ei ainoakaan mies enää käyttäisi asetta lähimmäistään kohtaan eikä ajaisi asiaansa väkivallalla, vaan kaikki kuuntelisivat hiljaisina ja nöyrinä taivaan Kuninkaan lempeää oppia Jumalan lasten veljeydestä. Hän tunsi vieläkin kaukaista, alakuloista hellyyttä ajatellessaan heitä, kunnioitusta sellaisia miehiä kohtaan — muttahänei jaksanut taipua lain alle alati, ja pelkkä ajatus, ettähänen itsensäympärille oli aiottu kietoa nuo kahleet, tympäisi häntä rajattomasti. —
Hänen kapinallisuuttaan lisäsi se, että hän aavistiheidänajatuksensa, jonka mukaanhännyt olisi susi lammasten joukossa. Torfinn-piispa ei mitenkään voinut pitää hänestä enää, kun hän oli palkinnut täten hänen isällisen hyvyytensä. Ja kaikki saarnaveljet olivat katsoneet häneen niin pitkään — heitä kai suututti, että hän oli tahrannut heidän vierastupansa verellä. Vanhin heistä, alipriori, oli puhunut katumuksesta ja parannuksen teosta ennen ulosmenoaan. Mutta Olav ei ollut lainkaan katuvaisella mielellä.
Maksoi mitä maksoi. Hänen ei vain olisi pitänyt uskoa Arnvidia, ei tulla tänne eikä antaa erottaa itseään Ingunnista.
Ingunn, muisti hän sitten, ja ikävä syöksähti esiin kuin neuvoton tuska — Ingunn oli ainoa ihminen maailmassa, jonka hän todella tunsi ja joka oli hänelle läheinen. Ingunn, sellaisena, miksi hänet oli luotu, eikä tippaakaan toisenlaisena, pehmeänä, itsepäisenä, ymmärtämättömänä, viehkeänä, herttaisena ja hellänä — hän oli ainoa ihminen, josta hän tiesi jotakin ja josta hän saattoi olla varma; kaikesta ainoa, mikä kuului hänelle, mitä hän oli pitänyt käsissään ja mikä ei ollut vain olematon haave tai sana tai hämärä muisto.Hänoli yhtä todellinen kuin hänen oma ruumiinsa ja sielunsa, ja hän huusi häntä, ääneti, koukistuen kokoon, hammasta purren ja puristaen nyrkkejään, niin että kynnet tunkeutuivat lihaan. Ajatellessaan, miten kaukana hän nyt oli Ingunnin luota ja voisiko hän enää saada tämän omakseen, hän alkoi tuntea niin kiihkeää ikävää, että hän valitti ääneensä ja puri omia nyrkkejään. Hän tahtoi tämän luo, hän tahtoi hänetviereensänyt heti, hän olisi ollut valmis raastamaan hänet kappaleiksi ja syömään hänet suuhunsa pelosta, että joku voisi erottaa heidät toisistaan. Ingunn, Ingunn, voihki hän hiljaa.
Hänentäytyilöytää hänet. Hänenhän täytyi saada sanotuksi hänelle, mitä oli tapahtunut — saada tietää, mitä Ingunn sanoi siitä, että hän oli tappanut hänen serkkunsa. Sillä Einar kuolisi, siitä hän oli varma, verta oli tullut heidän välilleen, mutta voi, pyhä Maaria! mitä se merkitsi, kun he jo olivat yksi liha. Ingunn ei pitänyt Kolbeininpojista, mutta omainen on omainen — ja nyt tyttö kai surisi ja itkisi, pikku raukka — eikä hän sittenkään jaksanut toivoa, että se olisi jäänyt tekemättä. — Ja sitten hänen täytyi saada tietää, olivatko Ingunnin asiat siten, kuin Einar oli sanonut — ja jos olivat, niin kylläpä sitten oli kovat edessä. — Lyhyt, kuiva nyyhkytys puistatti Olavia. Kolbein oli tahtonut neidon luokseen kurittaakseen häntä — mutta jos hän saisi hänet käsiinsä ja jos Ingunn kantaisi Kolbeinin pojan surmaajan lasta — he varmasti kiusaisivat hänet kuoliaaksi.
Olavin täytyi puhua tästä Arnvidin kanssa — Arnvid tulisi kai huomenna tapaamaan häntä. Arnvidin täytyi viedä Ingunn jonnekin, mistä Kolbein ei löytäisi häntä —.
Kynttilänä oli vain ohut, rautanaulan ympäri kääritty sydän. Olavia ei tavallisesti pelottanut pimeässä, mutta nyt hän ei olisi suonut kynttilän sammuvan, sillä hän ei tahtonut jäädä yksin pimeään ajatuksineen. Hän kohensi hiukan sydäntä.
Yhdellä tempaisulla hän heitti pois vaippansa, saappaansa ja hienon mekkonsa sekä hyppäsi sänkyyn. Hän kaivautui jääkylmiin vaatteisiin, tunki kasvonsa pielukseen ja vaikeroi ikävästä. Hän muisti jouluyön ja tunsi suuttumusta kaitselmusta kohtaan: tämäkö oli nyt palkka siitä, että hän silloin oli tehnyt oikein —!
Hän veti taljan päänsä yli päästäkseen näkemästä kynttilän sammumista, mutta viskasi sen jälleen päältään, painoi kasvot kättään vasten ja jäi tuijottamaan pikku tuikkua.
Niin. Arnvid oli ainoa ihminen, jota hän voi pyytää suojaamaan Ingunnia sillä aikaa kun hän itse ei voinut —. Mutta hänestä oli äkkiä alkanut tuntua vastenmieliseltä ajatella Arnvidia.
Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Einar tarkoitti Arnvidille syytämillään herjasanoilla, mutta sen hän käsitti, että ne olivat sattuneet tähän kuin potku avonaiseen haavaan, ja aina, kun hän muisti sitä, alkoi hänen mieltään aluksi etoa, ja sitten hän joutui suunniltaan raivosta; hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut saastaisen, julman pahoinpitelyn todistajaksi.
Hänelle oli selvinnyt vähitellen, ettei hän tuntenut Arnvidia läheskään kokonaan. Hän luotti häneen enemmän kuin kehenkään kohtaamaansa ihmiseen — hänen mielensä ylevyyteen ja uskollisuuteen; hän tiesi, ettei Arnvid Finninpoika pelkäisi mitään, jos tuli kysymys ystävän tai sukulaisen auttamisesta. Mutta hänessä oli jotakin, joka muistutti suota pohjattomine syväreineen —. Tahi — Asbjørn Allfeit oli kertonut eräänä iltana tarinan eteläisten maiden rikkiviisaasta tohtorista, joka kosiskeli erästä vaimoa, kauneinta naista koko maassa. Viimeksi nainen on suostuvinaan hänen pyyntöönsä, vie hänet salaa huoneeseensa, aukaisee pukunsa ja käskee hänen katsoa rintojaan. Toinen oli valkea ja kaunis, mutta toisesta oli jäljellä vain verinen läiskä. Muut olivat kehuneet tarinaa kilvan, kiitellen sitä hyväksi ja opettavaksi — sillä Raimond, tuo oppinut mies, kääntyi pois maailmasta näyn nähtyään ja meni luostariin. Mutta Olavin mielestä se oli hirmuisin kertomus, mitä hän oli kuullut, ja hän makasi kauan valveilla voimatta saada sitä mielestään. Arnvidissa oli jotakin, mikä sai hänet pelkäämään, että hän vielä kerran saattoi joutua näkemään hänessä sellaista, joka oli kuin salattu haava. Mutta hänestä oli aina tuntunut vaikealta nähdä sairautta ja haavoja — hänen oli vaikea itsensäkin tuottaa kipua toiselle. Nyt hän aavisti hämärästi sen kenties olevan pelkoa siitä, että häneen itseensä kerran saattaisi sattua yhtä kipeästi kuin Arnvidiin syksyllä, jolloin tämä aivan kuin herpaantui. — Ja hän oli vähällä toivoa, ettei Arnvid olisi ollut niin sävyisä, vaan olisi vaatinut hänet tilille jo ennen. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että hän oli käyttänyt hyväkseen toisen miehen avuttomuutta. Ja tässä hän nyt makasi tietäen, että hänen oli pakko pyytää Arnvidia huolehtimaan Ingunnista, suojelemaan häntä kaikkien mahdollisten seurausten varalta, joita hänen ajattelemattomuutensa saattoi aiheuttaa, koska Herra yksin tiesi, milloin hän itse joutuisi semmoiseen asemaan, että —.
Tavallaan Olav kyllä käsitti, mitä Arnvidilta puuttui. Tämä ei ollut koskaan salannut sitä, että hänen sisin toiveensa oli ollut liittyä munkkijärjestöön ja vihkiytyä Jumalalle. Ja elettyään äskeisen ajan Hamarissa Olav ymmärsi paremmin kuin ennen, että sellaista saattoi toivoa. Mutta hän aavisti Arnvidin olevan liikkuvamman mieleltään kuin — niin, kuin esimerkiksi Asbjørn Allfeitin ja veli Vegardin. Arnvid halusi saada taipua, olla kuuliainen ja palvella — mutta hänellä oli silti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta sellaisiinkin miehiin, jotka kannattivat toista lakia, lakia, joka sopi niille miehille, joilla oli maallinen sydän, kiihkeä veri ja kostonhaluinen mieli. — Oli kuin Arnvid kerran olisi ruhjoutunut rujoksi näiden kahden lain välissä.
Olav oli huomannut, ettei Arnvid milloinkaan puhunut kahdesta naimisissaolovuodestaan. Hän oli kuullut toiselta taholta yhtä ja toista Arnvidin avioliitosta: Tordis, hänen vaimonsa, oli ensin ollut luvattu vanhimmalle Finninpojalle, Maunulle, joka oli hurjimus, mutta muuten iloinen, mukava ja verrattoman kaunis mies, ja Tordis oli ollut katkeroitunut saadessaan veljen Maunun sijaan — mutta Arnvidkaan ei ollut pitänyt paljon vaimostaan. Tordis oli ylpeä ja riitaisa, ei milloinkaan salannut halveksivansa miestään siksi, että tämä oli niin nuori, hiljainen ja arka ihmisten seurassa. Ja anoppinsa kanssa hän eli ilmiriidassa. Arnvid oli varmaan kokenut ilottoman nuoruuden noiden kahden vallanhaluisen, riitelevän naisen parissa. Siksi hän nyt nähtävästi pysytteli erillään kaikista naisista — paitsi Ingunnista. Hänestä hän piti sydämellisesti, kuten Olav oli älynnyt, luultavasti siksi, että Ingunn oli niin avuton ja tarvitsi miesten turvaa ja suojelusta eikä varmaankaan milloinkaan ollut tahtova hallita ja komentaa heitä. Usein Arnvid aivan kuin unohtui katselemaan häntä, kummasti ja surullisesti, aivan kuin olisi surkutellut häntä —. Mutta Arnvidilla oli se heikkous, että hän näytti surkuttelevan kaikennäköistä — esimerkiksi eläimiä. Olav piti myös eläimistä — mutta hän ei osannut hoitaa ja vaalia sairaita elukoita kuten Arnvid. Ihmeellistä muuten, että ne paranivat ja voimistuivat useimmiten, kun Arnvid oli alkanut huolehtia niistä. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi surkutellut kuollutta vaimoaankin, kun Olav kuuli hänen pari kertaa puhuvan tästä —.
Mutta viime aikoina Olav oli alkanut tuntea kasvavaa vastenmielisyyttä Arnvidia kohtaan siitä syystä, että tämä oli niin valmis säälimään. Olav tiesi itsessään olevan samaa heikkoutta, mutta hänelle oli selvinnyt, että se oli vika: se teki ihmisen helposti aikaansaamattomaksi ja antoi vallan kovakätisemmille.
Olav huokasi väsyneesti, neuvottomana. Oli raskasta ajatella kaikkia niitä, joista hän piti — Torfinn-piispaa, Arnvidia, Ingunnia. Mutta muistaessaan Einar Kolbeininpoikaa ja vihamiehiänsä häniloitsisiitä, mitä oli tehnyt — niin, sillä katua hänei voinut. Mutta hän ei jaksanut olla erossa Ingunnista nyt. — Hän oli joutunut aivan umpikujaan.
Kynttilä oli palanut melkein loppuun — Olav hiipi vuoteesta ja irrotti varovasti sydämen viimeiset kierrokset. Hän meni ovelle ja tutki sitä tarkoin — ei siksi, että hänellä olisi ollut vähääkään pakenemisen toivoa, mutta hänen täytyi kuitenkin yrittää —.
Ovi oli suuri ja raskas, mutta ei aivan tiivis — rakosista oli tuiskuttanut lunta. Hän valaisi sitä: ulkopuolella oli kai iso lukko ja puinen salpa, mutta niihin ei kuulunut mitään sisäpuolella olevia kiinnittimiä; sinne oli vain naulattu pajupuinen kädenripa. Olav veti esiin tikarinsa ja koetti pistää sitä ovenrakoon. Silloin hän huomasi, ettei ovi ollutkaan lukittu; se oli vain suljettu salvalla, ja sitä saattoi höllytellä tikarilla — varovasti, sillä salpa oli iso ja raskas ja tikarinterä heikko.
Hän tunsi polttavan laineen sisällään, ja hänen kätensä vapisivat hiljaa hänen vetäessään jalkaansa saappaita ja pukiessaan ylleen päällysvaatteita. Eihän hän voinut olla koettamatta voimiaan, kun hän oli joutunut lukitsemattomaan taloon. Hän tarttui molemmin käsin tikarin kahvaan, ponnistaen salpaa ylöspäin. Ensi yrityksellä katkesi terä keskipaikkeilta. Olav puri hammasta ja työnsi tyngän kahvaa myöten ovenrakoon, mutta nyt hän ei voinut liikuttaa terää ahtaassa aukeamassa. Hikisenä jännityksestä hän työnteli ja tunnusteli ja sai selville, kuinka pitkälle tikari ylettyi. Sitten hän alkoi vääntää ja kohottaa salpapuuta. Monta kertaa hän huomasi saaneensa sen irti kuurnasta, mutta se putosi takaisin, kun hän päästi irti toisen käden tarttuakseen ripaan. Mutta lopulta se onnistui. Lumi pölähti häntä vastaan; hän astui hiljaa kynnykselle ja kurkisti ulos.
Ei näkynyt missään koiria — ne oli kai suljettu koppiin huonon sään tähden. Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi kuivan kidelumen hienoa ritinää seiniä vasten. Hitaasti ja varovasti Olav kahlasi pimeässä vieraan pihamaan halki. Lumikinokseen erään rakennuksen eteen oli pistetty joukko suksia. Olav valitsi itselleen parin ja jatkoi matkaansa.
Kujaan vievä portti oli suljettu, mutta aivan sen vieressä oli hirsikasa. Siitä kyllä pääsi kiipeämään lauta-aidan yli. Hän alkoi uskoa tätä kaikkea ihmeeksi. Hän kiipesi kasalle ja pudotti sukset aidan yli — kuuli niiden tömähtävän pehmeään kinokseen toisella puolen. Äitini, ajatteli hän, ehkä äitini nyt rukoilee, että pääsisin pakoon —.
Oli hankalaa liikkua avarassa vaipassa ja leveässä mekossa, mutta yli hän pääsi ja pudottautui lumeen toiselle puolen. Hän kääri mekkonsa helmat niin korkealle vyön alle kuin saattoi ja kiinnitti sukset jalkaan. Sitten hän ponnistautui suoraksi ja alkoi painaltaa vasten pyryä lumen tanssiessa ilmassa valkoisina rakeina.
Hänen päästyään kujan päähän tie oli kadonnut, satanut umpeen. Paikoitellen näkyi vain seipäiden päitä hänen totuttuaan pimeään. Mutta hän ponnisti edelleen, alati vasten tuulta. Oli kerrassaan mahdotonta erottaa tienviittoja tämmöisenä yönä — vaikkakin hän tunsi talon, missä Ingunn oli; hän oli useasti ratsastanut sen ohi kylätietä pitkin Asbjørnin seurassa, mutta tässä ilmassa siitä ei ollut mitään apua. Hän oli hyvä hiihtäjä, mutta keli oli raskas. Kuitenkin hän ponnisteli huolettomana eteenpäin umpimähkään — hän oli varma siitä, että joku auttoi häntä tänä yönä. Hän tuskin muisti olevansa aivan aseeton — tikarista ei enää ollut mitään hyötyä — eikä hänellä ollut rahaa matkassaan kuin viisi, kuusi aurtuaa. Mutta häntä ei pelottanut vähääkään.
Hän ei tiennyt, mikä aika yöstä oli, saapuessaan viimeinkin sen talon pihaan, missä Ingunn asui. Mutta täällä olivatkin koirat valveilla — kokonainen lauma ryntäsi häntä vastaan raivokkaasti ja ahnaasti. Hän hääti ne luotaan aidanseipäällä, jonka oli ottanut mukaansa matkalle ja huusi ihmisiä hätään. Vihdoin kuului ovelta liikettä.
"Onko Ingunn Steinfinnintytär täällä? Minun täytyy heti saada puhua hänen kanssaan — olen Olav Auduninpoika, hänen miehensä —."
Lyhyt talvipäivä alkoi painua iltaan ja hämärä tiivistyi lumisten maiden yllä kahden väsyksiin ajetun hevosen pysähtyessä Ottastadin kirkon luona pienen talon pihaan. Kolme turkkeihin puettua vierasta puheli hetken aikaa isännän kanssa.
"Hän on tuvassa", sanoi isäntä. "Hänen miehensä taitaa olla vielä sängyssä — hän tuli tänne aamupuoleen, ja sen jälkeen he makasivat puhellen ja kuiskaillen —. Herra ja pyhä Olav tietäköön, mistä he puhuivat, mutta kova päivittely siinä vain kävi — minä vaivuin uneen — hän raapi päätään katsoen ovelan kysyvästi kolmeen vieraaseen. Asbjørn-papin hän tunsi, ja toiset kaksi olivat Arnvid Finninpoika Miklebøsta, heidän vierasnaisensa sukulainen, joka oli käynyt talossa pari kertaa ennenkin tapaamassa tätä, sekä Arnvid Finninpojan saattopoika."
Miehet törmäsivät tupaan. Ingunn istui ylimmän sängyn parraspuulla; hänellä oli käsissään neulomus, mutta oli liian pimeä neuloa hämärässä sopessa. Hän nousi heti tuntiessaan tulijat ja astui heitä vastaan pitkänä ja solakkana mustassa puvussaan, kasvot kalpeina ja silmänalukset mustina hunnun alla.
"Hss", varoitti hän kuiskaten, "olkaa hiljaa — Olav nukkuu!"
"Siinä tapauksessa sinun on aika herättää hänet, nuorikkoiseni", sanoi Asbjørn-pappi. "En minä ole ennenkään uskonut tuolla pojalla olleen paljon älyä, mutta tämä on jo liikaa. Pitäähän hänen ymmärtää, että täältä he tulevat etsimään häntä ensiksi — ja toinen nukkuu kaikessa rauhassa!" Pappi ärähti kiukusta.
Ingunn asettui heidän tielleen:
"Mitä te tahdotte hänestä?"