"Olet kai kuullut — että Torhild on saanut pojan." Hän puhui hiljaa, sortuneella äänellä.
"Kuulin sen." Ingunn sai vaivalloisesti käännetyksi päätään sen verran taapäin, että näki vilauksen miehestään, joka istui seinään nojaten peräpenkillä. Tämä oli kirjava kasvoiltaan, ja hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet. Ingunn ymmärsi hänen itkeneen.
— Sitä hän ei ollut nähnyt tämän tekevän koko naimisissaoloaikanaan, ei silloin kun Audun kuoli, ei kun hän itse sai kuolemansakramentit ja naiset luulivat hänen verensä juoksevan kuiviin. Hän oli nähnyt Olavin itkevän yhden ainoan kerran tätä ennen.
"Minkälainen se on —?" kuiskasi vaimo. "— Torhildin lapsi —?"
"Terve ja kaunis", sanovat toiset.
"Etkö olenähnyt— poikaasi?"
Olav pudisti päätään.
"En ole nähnyt Torhildia siitä asti, kun hän lähti."
"Mutta totta kai sinä tahdotnähdälapsesi —?"
"En voi tehdä enempää kuin mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Pojan asemaa en voi muuttaa. — Ja silloin —."
Olav nousi ja käveli keskilattialla — aikoi lähteä tuvasta. Ingunn kutsui häntä.
"Minkä nimen hän on antanut sille?"
"Bjørn." Ingunn näki, että mies oli jälleen purskahtamaisillaan itkuun.
"Se on äitisi isän nimi."
"Sitä hän tuskin on ajatellut. Sehän oli hänen isänsä nimi."
Olav näytti aikovan kumartua vaimonsa yli, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja meni kiireesti ulos.
Ingunn ei nyt nähnyt häntä ennen kuin ilta-aterialla.
— Liviltä hän oli kuullut hänen menneen pajaan aamulla, eikä kukaan ollut nähnyt talon isäntää sen jälkeen koko päivänä. — Näytti siltä kuin hän olisi itkenyt enimmän ajan —.
Sitten tuli yö. Olav ja Ingunn jäivät kahden tupaan — Eirik nukkui seinän puolella isän sängyssä. Olav hoiteli sairasta kuten muinakin öinä. Ja vaimo näki hänen nytkin monta kertaa olevan purskahtamaisillaan itkuun. Eikähänuskaltanut sanoa sanaakaan miehelleen, joka nyt oli saanut pojan, jota hän ei koskaan voisi taluttaa viereensä isännän paikalle perintökartanossaan. Entä Eirikin — kun hän itse oli poissa —.
Hämärästi Ingunn aavisti, ettei Olav ollut noin liikuttunut ainoastaan surusta oman poikansa tähden.
— Olav ei ajatellutkaan niin paljon lasta. Hän itki enimmin itseään — viimeisen kunniansa ja ylpeytensä rippeitä, jotka nyt olivat tahrattuna ja muserrettuna hänen jalkojensa juuressa.
Vasta Olavinmessuksi Olav Auduninpoika oli saanut Aukenin rakennukset siihen kuntoon, että Torhild Bjørnintytär saattoi muuttaa sinne talouksineen. Olavin miesten oli määrä saattaa hänet tavaroineen yli vuonon. Olav itse oli Saltvikenissä päivänä, jolloin muuton piti tapahtua.
Ingunn makasi kuunnellen — hän oli antanut avata molemmat pihaan vievät ovet. Hän kuuli kuormahevosten tulevan, niiden kaviot kopisivat vuorta vasten. Sitten kuului lehmänkellon ääni ja pienempää kopinaa — lapset, Rannveig ja Kaare, juoksentelivat ajaen lampaita ja vuohia.
Liv seisoi ulommaisella ovella katsellen näytelmää.
"Torhild kulkee alatietä", ilmoitti tyttö säihkyvän iloisesti. "Eipähän hän kuitenkaan ilkeä kantaa äpäräänsä kartanon ohi."
"Hss — Liv!" kuiskasi Ingunn läähättäen, "juokse alas — ja pyydä häntä — kysy, tulisiko hän tänne — sano, että minä tahtoisin niin mielelläni nähdä hänen lapsensa."
Heti sen jälkeen juoksi Eirik sisään suurella kiireellä. Hänen kapeat, tummat kasvonsa hehkuivat ja keltaiset silmänsä säkenöivät kiukusta.
"Äiti! Nyt hän tulee tänne ylös! — Ajanko hänet ulos — tuo helvetin imisä ei toki saa tuoda tänne kartanolle äpäräänsä —!"
"Eirik, Eirik!" Äiti kutsui häntä valittaen ja ojensi esiin laihan, vanhankeltaisen kätensä. "— Älä sano noin rumia sanoja armon Jumalan nimessä. On synti herjata köyhää raukkaa ja antaa hänelle haukkumanimiä."
Eirik oli pitkä ja solakka, kapea kuin ruoko ja sirojäseninen. Hän nakkasi vihoissaan hienoa, mustakiharaista päätään.
"Olen itse lähettänyt hakemaan häntä", kuiskasi Ingunn. Poika rypisti kulmiaan ja pyörähti kantapäillään — sitten hän meni pois ja kiipesi pohjoisen sängyn reunalle, jonne jäi istumaan, tuijottaen ovelle äkäisesti, pilkallisesti hymyillen, kun Torhild astui sisään.
Tämä kulki pää kumarassa — hän oli kätkenyt tukkansa karkean, tiukkaan sidotun rohdinhuivin sisään — mutta selkä oli yhtä suora kuin aina. Sylissä hänellä oli puna- ja valkoraitaiseen vaatteeseen kiedottu käärö. Oli ihmeellistä, että vaikka hän astui Olavin vaimon eteen nöyränä ja surullisena, oli hänen askeleissaan entinen arvokkuus ja tyyneys.
Naiset tervehtivät toisiaan, ja Ingunn sanoi, että näytti tulevan kaunis matkailma. Torhild yhtyi siihen.
"Minun teki niin mieli nähdä poikaasi", kuiskasi Ingunn arasti. "Näytäthän sitä minulle. Pane se tuohon minun eteeni, tiedäthän, etten voi kohota ylös", sanoi hän, kun Torhild ojensi esiin käärönsä. Silloin tämä laski lapsen sängylle talon emännän eteen.
Vapisevin käsin Ingunn aukaisi vaatteen, johon lapsi oli kääritty. Poika oli valveilla — se katsoi eteensä, ei minnekään erityisesti, suurin sinisin silmin; pieni hymy, aivan kuin valon kajastus, jota ei nähnyt kukaan muu kuin hän, väikkyi tuon hampaattoman maitosuun ympärillä. Hieno vaalea tukka pisti kiharana esiin myssyn reunan alta.
"Se on iso poika?" sanoi Ingunn kysyvästi, "— ikäänsä nähden — se on kai kolmen kuukauden vanha?"
"Täyttää kolme kuukautta Laurinmessun jälkeen."
"Ja niin kaunis. Se muistuttaa minun Ceciliaani, eikö muistutakin?"
Torhild seisoi ääneti katsoen alas lapseensa. Hän ei ollut juuri muuttunut — mutta oli tullut ikään kuin nuoremmaksi ja kauniimmaksi. Se ei johtunut yksistään siitä, että hänen vartalonsa nyt näytti entistä muhkeammalta leveine hartioineen ja korkeine povineen, joka oli leveä kuin miehen rinta. Mutta nyt näytti tuo täyteläinen, kiinteä povi aivan tahtovan pursua ulos vaatteiden alta — ja niin oli vyötäisten kohta hoikemman näköinen. Mutta ei se johtunut yksinomaan siitäkään — vaan nuo suuriluiset, harmaankalpeat kasvot olivat aivan kuin pehmenneet ja nuortuneet.
"Tämä poika ei näytä kärsineen ruoan puutetta", sanoi Ingunn.
"Ei — Jumalan kiitos", — vastasi Torhild hiljaa, "hänen ei ole tarvinnut oppia tuntemaan nälkää — ja Jumalan avulla ei hänen ole tarvitseva tuntea sitä milloinkaan, niin kauan kuin minä olen elossa."
"Olav pitäisi kai kyllä huolen siitä, ettei pojalta olisi puuttuva mitään, vaikka sinut otettaisiinkin häneltä pois", sanoi Ingunn hiljaa.
"Kyllä, sen tiedän."
Torhild kääri jälleen huivin lapsensa ympäri ja nosti sen käsivarsilleen. Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi — ja silloin Torhild kumartui syvään ja suuteli sitä.
Mutta nyt Ingunn ei osannut hillitä itseään kauemmin, vaan häneltä pääsi sanat:
"Sinä sait sittenkin lopulta tahtosi läpi, Torhild!"
Torhild vastasi hiljaa ja suruisasti:
"Minä sanon sinulle, Ingunn — niin totta kuin uskon Kristukseen ja Neitsyt Maariaan ja toivon heidän armahtavan itseäni ja tätä lastani — etten tiedä milloinkaantahtoneeniolla uskoton sinulle, emäntäni — ja miehesi ei tahtonut sitä milloinkaan — mutta kävi kuitenkin niin —."
Ingunn sanoi katkerasti:
"Ja kuitenkin näin jo kauan ennen kuin tulin sairaaksi, että sinä pidit Olavista — että pidit hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta — ja olet pitänyt kolme tai neljä vuotta."
"Niin, olen pitänyt hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ensi hetkestä, jolloin tulin tuntemaan hänet."
Torhild sanoi nyt hiljaa hyvästi ja lähti ovesta.
Eirik ponnahti paikaltaan, sylkäisi hänen jälkeensä ja kirosi. Äiti kutsui häntä peloissaan hiljaisella äänellä:
"Eirik, poikani, älä tee noin pahasti. Älä milloinkaan enää nimittele noin rumilla sanoilla ketään ihmistä", pyysi hän itkuun purskahtaen, tahtoen vetää pojan luokseen. Mutta tämä riistäytyi irti ja karkasi ulos.
Ja sittenkin loppu tuli Olaville odottamatta.
Torhild Bjørnintyttären onnettomuuden jälkeinen talvi kului kuten kaksi edellistä. Kaikki ihmettelivät, ettei elon kipinä sammunut Ingunn Steinfinnintyttärestä — oli kolmatta vuotta siitä, kun hän oli voinut syödä kiinteätä ruokaa. Hänellä oli nyt makuuhaavoja, ja ne suurenivat Olavin ponnistuksista huolimatta. Hän ei itse kärsinyt niistä sanottavasti, paitsi olkansa alla olevista; niitä poltti joskus kuin tulessa. Hänen täytyi nyt aina maata aivinavaatteella, ja vaikka Olav voiteli paksusti rasvaa niihin paikkoihin, joista nahka oli syöpynyt pois, tarttui vaate usein kiinni haavoihin, ja silloin oli surkeata nähdä hänen tuskaansa. Mutta hän valitti ihmeteltävän vähän.
Eräänä aamuna Olav oli kantanut hänet sänkyynsä, ja Livin levittäessä puhdasta taljaa ja aivinahurstia hänen tilalleen Olav hoiti hänen selkäänsä — hän oli kääntänyt Ingunnin syrjälleen. Hän oli aivan kuin pyörryksissä väsymyksestä ja vaivaantunut huonosta ilmasta, jota ei nykyään tahtonut saada tuvasta pois — yhtäkkiä hän kumartui vaimonsa yli ja kosketti varovasti huulillaan avonaista, kosteaa, laihassa olkapäässä olevaa haavaa — hän oli muistanut jotakin sellaista, että pyhät miehet suutelivat haavoja hoitaessaan spitaalisia. Mutta tässä oli päinvastoin: hän itse oli spitaalin saastuttama, vaikka hän näytti terveeltä ja elinvoimaiselta — ja Ingunn oli varmaan puhtaaksi pesty, koska hän oli kantanut vuosien tuskat nöyrästi ja valittamatta.
Olav ei syyttänyt häntä enää mistään.
Ingunn käsitti, miten vaikea Olavin oli olla suljettuna pois kirkosta. Ja eräänä yönä, kun mies oli elänyt vedellä ja leivällä koko päivän eikä näyttänyt enää tahtovan valvoa, kuiskasi vaimo vetäen hänet puoleensa:
"Entahdovalittaa, Olav — mutta miksi en saanut kuolla silloin, kunCecilia syntyi, ettei sinun olisi tarvinnut joutua tuohon kadotukseenTorhildin kanssa."
"Älä puhu niin." Mutta Olav ei voinut sanoa vaimolleen, etteiseollut syynä hänen onnettomuuteensa. Hän oli ollut katkeroitunut Ingunnille, ja oli siitä syystä käynyt välinpitämättömäksi ja kyllästyneeksi ja kaipasi vain lepoa kaikesta rasituksesta. Nyt hän ei syyttänyt tätä enää — tuo raukka ei ymmärtänyt parempaa: Olav oli tiennyt kohta kolmekymmentä vuotta, ettei Ingunn ymmärtänyt paljon ja että Jumala oli määrännythänetymmärtämään ja vastaamaan heidän kummankin puolesta. Typerä hän oli — mutta sanomattoman rakas. Olav ei syyttänyt ketään muuta kuin itseään. Mea culpa, mea culpa —. Oma syy, eikä kenenkään muun.
Kaikki Hestvikenin asiat menivät päin mäntyyn nykyään, niin maanviljelys kuin kalastus. Kun ei isäntä itse voinut olla mukana, niin —. Mutta hänen täytyi olla Ingunnin luona. Hän lohdutti itseään yhä uudestaan, etteihän tätä voinut kestää enää kauan, mutta sittenkin hän oli ajatellut, ettei vielä tänään, ei huomenna, eikä ylihuomenna. Kai se pian loppuisi, mutta vielä oli vähän aikaa.
* * * * *
Pääsiäinen tuli varhain tänä vuonna, joten Oslon markkinat olivat jo Blasiuksenmessun jälkeisellä viikolla. Olavin täytyi käydä kaupungissa, hänellä oli tavaroita Claus Wiephartin varastossa — hän oli solminut jonkinlaisen sopimuksen tuon saksalaisen kanssa, mutta ei luottanut mieheen muuta kuin nimeksi, eikä ollut suostunut asumaankaan hänen luonaan enää viime kerralla; se tuli liian kalliiksi. Tähän asti hän oli voinut esittää syyksi, että hän tahtoi asua saarnaveljien luona, koska hän nuoruudestaan asti oli ollut tuon järjestön ystävä. Mutta tänä vuonna hän ei mielestään voinut mennä luostariin, koska hänet oli suljettu pois jumalan palveluksesta; ja niin hän tällä kertaa asettui asumaan muuanne. —
Hän istui vierastuvassa viimeisen markkinapäivän iltana mutustaen eväitään ja ryypäten lomaan talon kehnoa olutta, kun Anki astui sisään ja kysyi Olavia, Hestvikenin isäntää.
"Tässä minä olen. Kuuluuko kotoa uutta, Arnketil, vai miksi olet tullut tänne?"
"Herra armahda, isäntä. Ingunn on viimeisillään — hän sai viimeisen voitelun minun lähtiessäni kotoa."
Hänellä oli ollut hengenahdistuskohtaus, vaikkei sen vaikeampi kuin tavallisesti, ja hän oli yskinyt kovasti pari yötä. Mutta kukaan ei ollut ymmärtänyt, kun hän vaipui kokoon aamulla, että nyt oli kuolema lähellä — ennen kuin vanha Tore tuli sisään suurukselle. Heti kun hän näki, minkä näköinen sairas oli, lähti hän ulos, satuloi hevosensa ja ratsasti pappia hakemaan. Sira Hallbjørn ei ollut kotona nytkään — seurakunta aikoo totisesti valittaa siitä piispalle heti, kun tämä seuraavan kerran tulee tarkastusta pitämään — mutta yksi hänen paljasjalkamunkeistaan oli pappilassa vicariuksena. Mutta ennen kuin munkki ryhtyi antamaan kuolevalle sielunapua, oli hän käskenyt talonväkeä lähettämään kiireesti sanan isännälle, vaikka oli tietymätöntä, ehtisikö tämä ajoissa kotiin jäähyväisille —.
Tänä talvena ei ollut koettu sanottavampia pakkasia, ja saarien ulkopuolella meri oli avoin, joten Olav oli tullut kaupunkiin veneellä. Mutta nyt oli ilma muuttunut kylmäksi muutamassa yössä, ja sen jälkeen tuli kova etelätuuli ja meri jäätyi — Anki oli tullut soutaen Sigvaldasteinariin asti, mutta sieltä hänen oli täytynyt pyrkiä maihin ja lainata hevonen. Ja nyt oli vuono tietysti täynnä sulkujäitä kauas selälle asti; oli vaikea sanoa, millä tavoin Olav ehtisi kotiin nopeimmin. Hänen täytyi kai kiertää maitse, ratsastaen. Hevosen Claus sai hankkia.
Miehet olivat kerääntyneet Olav Auduninpojan ja hänen sanantuojansa ympärille ja seisoivat siinä kuunnellen ja neuvoja jaellen. Pari nuorta, upeisiin, värikkäisiin, avariin mekkoihin sonnustautunutta knaappia tuli siihen myös — he olivat istuneet peremmällä meluten ja nauraen, saksalaista kuminaviiniä juoden ja arpapeliä pelaten. Toinen heistä puhui nyt Olaville — pitkä, vaalea poika, jolla oli viimeisen ulkomaisen kuosin mukaan olkapäille valuvat silkinhienot hiukset. Olav tunsi hänet ulkonäöltä; hän oli Skogin ritarin toinen poika, ja muut miehet olivat luultavasti kuninkaankartanon huovipoikia.
"Sinun pitää siis päästä pian kotiin, huomaan minä. Saat lainata hevoseni — se on hyvä, nopeajuoksuinen ratsu. Se on tuolla luostariveljien luona puron varrella — lähde sinne minun mukanani."
Olav vastasi, että siitä oli liiaksi vaivaa vieraalle, mutta nuorukainen oli jo selvittämässä laskujansa pelitovereittensa kanssa, joi loppuun oluensa ja otti samassa miekkansa ja päällysviittansa. Silloin Olav jätti Arnketilin huostaan matkatavaransa ja viskasi vaippansa hartioilleen.
Lumi narskui heidän jalkojensa alla, kun he tulivat ulos. Ilma oli kirkas ja vihertävän sininen laakson laidoilla ja ensimmäiset tähdet tuikahtivat taivaalta. "Tänä yönä tulee kova pakkanen", sanoi Olav saattajalleen; he astuivat kujia pitkin itään, Gjeitabruta kohti.
Olav kyseli toiselta teitä — hän ei tuntenut ollenkaan niitä seutuja, jotka olivat kaupungin itäpuolella Skeidissoknin suunnalla, ei ollut sattunut milloinkaan tulemaan maitse Osloon. Nuori mies vastasi, että hän voi ratsastaa Botnfjordenin pohjukkaan asti jäätä pitkin — se kesti kyllä, vaikka olihan se paikoittain heikkoakin, "mutta minä voin lähteä saattamaan sinua", hän sanoi.
Olav sanoi siitä olevan liikaa vaivaa, hän löytäisi kyllä perille, mutta hänen kumppaninsa, Lauritsa Bjørguilfinpoika, oli jo pistänyt juoksuksi: "Hevoseni on Steinbjørngaardenissa; odota minua kirkon kohdalla — en viivy kauan." Ja hän kääntyi ja lähti palaamaan takaisin kaupunkiin.
Fransiskaanien kirkko ei vielä ollut vihitty, veljet lukivat messujaan eräässä pihalla olevassa rakennuksessa — mutta se kuului jo olevan vesikatossa, ja munkit pitivät siellä iltarukouksia paaston aikana. Olavin ensimmäinen katumusvuosi loppui vasta pääsiäisenä, mutta tähän rakennukseen, joka ei vielä ollut Jumalan huone, hän saattoi vapaasti mennä sisälle.
Häntä sykähdytti kuitenkin kummasti astuttuaan sillan yli ja noustessaan tallattua polkua yli pellon, missä lumi hohti harmaana laskeutuvassa iltahämärässä, kohti kirkkoa, jonka pääty piirtyi mustana tähdistä säihkyvää, tummaa sineä vasten.
Sisällä oli kylmempi kuin ulkona. Hän notkisti polvea vanhasta tottumuksesta sisään astuessaan, muistamatta, ettei Korkein Kuningas vielä ollut muuttanut tähän taloon. Pimeän kirkonlaivan perimmäisestä päästä hohti häntä kohti valo, joka loisti pienistä kynttilätuikuista; niitä paloi tukuttain ison ristiinnaulitunkuvan juurella, joka oli nojallaan harmahtavaa kiviseinää vasten, — ja vieressä ammotti kuorin pikimusta suu.
Vähän edempänä laivassa paloi yksinäinen kynttilä lukutuolin ääressä; kirjan edessä seisoi veljeskunnan harmaakaapuinen munkki ja luki ääneen. Hän seisoi nurin käännetyn työkalulaatikon päällä, ja hänen ympärilleen oli kerääntynyt parikymmentä miestä ja naista paksut talvivaatteet yllään — kuka seisoi, kuka istui esiinvedetyn hirrenpään reunalla tai kumollaan olevilla pytyillä — heidän hengityksensä huuru liikkui kynttilän hohteessa.
Huoneen keskeneräisyys ja autius kouristi kuin käsi Olavin ahdistunutta sydäntä. Korkealla olevat ikkuna-aukot oli tukittu laudoilla; seinävierillä olleet telineet olivat vielä paikoillaan kirkon alapäässä, ja Olav näki ympärillään arkkuja ja kalkkipyttyjä, laudanpätkiä ja hirrenpäitä sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat pimeään. Kaikista kolkoin oli sentään pikimustan kuorin suuaukko — ja tämän maailman vertauskuvan, valmistumattoman ja järjestymättömän sekasorron yläpuolella kohosi iso ristiinnaulitun kuva, valotuikkujen sädehtivä vartiovalkea juurellaan.
Se ei muistuttanut mitään hänen ennen näkemäänsä kuvaa — ja joka askelelta, minkä hän otti eteenpäin, kasvoi hänen sielunsa hätä ja pelko hänen katsoessaan tuota Kristuksenkuvaa — se ei ollut kuva, vaaneläväHerra itse kuolintuskassaan, niin verisenä ruoskimisen jälkeen, kuin jokainen haava, jonka ihmiset ovat iskeneet toisiinsa, olisi sattunut Hänen lihaansa. Ruumis oli koukistunut kyljelleen kuin tuskan vääntämänä, pää retkahtanut eteenpäin suljetuin luomin, joiden yli orjantappurakruunun alta virtaava veri juoksi Hänen omaan puoliavoimeen huokaavaan suuhunsa.
Kuvan alla seisoivat Maaria ja Johannes evankelista. Äiti oli painanut rintaansa vasten laihat, yhteen puserretut kätensä silmät ylös luotuina ja niin surullisina, kuin kantaisi hän kaikkien sukukuntien ja kaikkien aikojen synnit Pojan eteen, armoa rukoillen. Pyhä Johannes katsoi alas, ja hänen kasvonsa olivat kuin kokoonkäpristyneet tämän mysteerin miettimisestä.
Munkki luki — Olav oli tuntenut tuon luvun lapsuudessaan:
O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus. [O vos omnes j.n.e. — Eikö tämä teihin koske, kaikki, jotka tästä käytte ohitse? Katsokaat ja nähkäät, onko kipua sen vertaista, kuin minun kipuni. (Jeremian valitusvirret I, 12.)]
Ingunn makasi kotona kuoleman kielissä, ehkä oli jo kuollutkin. Hän, Olav, ei tuntenut sitä todelliseksi, mutta tiesi nyt, että tämä hänenkin surunsa oli kuin yksi noista verisistä haavoista ristiinnaulitun ruumiissa. Jokainen synti, jonka hän oli tehnyt, jokainen haava, jonka hän oli iskenyt itseensä ja muihin, oli tuollainen verinaarmu, jolla hän oli haavoittanut Jumalaansa. Hän tunsi oman sydänverensä juoksevan mustana ja suruista raskaana hänen suonissaan, tiesi, että hänenkin syntielämänsä oli ollut yhtenä pisarana siinä kalkissa, jonka Herra oli tyhjentänyt Getsemanessa. Ja hän muisti lapsuudessa oppimansa raamatunlauseen, jota hän oli luullut käskyksi; mutta nyt se soi hänen korvissaan aivan kuin murheellisen ystävän huulilta kuuluva rukous: Vade, et amplius jam noli peccare. [Vade j.n.e. — Mene, äläkä enää sillä tavoin syntiä tee. (P. Johanneksen ev. 8, 11.)]
Ja nyt oli kuin hänen silmänsä olisivat kadottaneet näkökykynsä ja kaikki veri syöksynyt sydämeen, takaisin alkulähteeseen ja hänen ruumiinsa tullut päältäpäin kylmäksi kuin kuolleen. Kaikki tuo oli aivan kuin hän itse: hänen oma sielunsa oli kuin tämä huone, kirkoksi aiottu, mutta tyhjä, vailla Jumalaa; pimeys ja sekasorto vallitsi sen sisällä, mutta ainoat valonkipunat, jotka paloivat siellä ja levittivät lämpöä, olivat yhdessä kasassa pois suljetun Herran, ristiinnaulitun Kristuksen ympärillä, joka kärsi hänen syntinsä ja epätoivonsa tuskia. — Vade, et amplius jam noli peccare.
Herrani ja Jumalani! Niin, Herra, minä tulen — minä tulen, sillä rakastan sinua. Rakastan sinua ja ymmärrän: Tibi soli peccavi, et malum coram te feci. Juuri sinua vastaan olen syntiä tehnyt, sinua vastaan rikkonut. Hän oli sanonut nuo sanat tuhat kertaa, mutta nyt vasta hän tiesi, että se oli totuus, joka keräsi itseensä kaikki muut totuudet aivan kuin maljaan.
— Minun Jumalani, minun kaikkeni! —
Sitten joku kosketti hänen olkaansa — ja hän hätkähti. Tulija oli Lauritsa Bjørgulfinpoika; hän ilmoitti hevosten olevan pihassa. Tätä tietä pääsi pikemmin — nuorukainen vei Olavin kirkon läpi kuoriin. Nyt, kun Olavin silmät olivat tottuneet pimeään, hän erotti alttarin — paljaan kivipaaden, vielä vihkimättömän ja koristamattoman — kylmän, kuolleen sydämen. — Kuorin eteläpäässä oli pieni ovi.
"Katso eteesi — tänne ei vielä ole saatu portaita." Lauritsa hyppäsi lumeen. Ulkona pihalla seisoi kaksi luostariveljeä. Toinen piteli hevosta, toinen kantoi lyhtyä. Lauritsa näkyi sanoneen heille, mistä oli kysymys, sillä toinen heistä tuli Olavia kohti — hän oli ollut sira Hallbjørnin luona ja käynyt kerran Hestvikenissäkin. Olav tunsi munkin kasvot, muttei muistanut hänen nimeään.
"Kärsivällisesti ja tyynesti kantoi vaimosi kuormansa. Vai niin, no sitten siellä on veli Stefan — kyllä mekin muistamme vaimosi rukouksissamme tänä iltana."
* * * * *
Pohjoistuuli puhalsi heidän selkäänsä heidän ratsastaessaan jäätä pitkin — se oli pitkät matkat kiiltävä kuin rauta, tuulen ajettua pois viimeksi sataneen lumen. Kuu nousi vasta aamupuoleen; yö oli musta ja tähtikirkas.
"Ajetaan Skogiin", sanoi Olavin opas, "sieltä saamme nahkamekot yllemme."
* * * * *
Skog oli suuri kartano, totesi Olav — pimeässä häämötti paljon isoja rakennuksia. Nuori Lauritsa hypähti satulasta laajan mekon estämättä häntä vähääkään, oikoi ja verrytteli vähän pitkää, jäntevää vartaloaan ja lähti avaamaan erään rakennuksen ovea. Sitten hän jäi seisomaan hevosensa luo puhellen ja taputellen sitä, kunnes ulos tuli lyhtyä kantava mies — valo aivan kuin liiti lunta pitkin.
"Astu alas, Olav, mennään sisään." Hän otti pihkavalkean mieheltä ja näytti tietä pihan poikki. "Asumme siellä, missä olemme asuneet siitä asti kun menimme naimisiin — äitipuoleni ja Aasmund, veljeni, asuvat isossatuvassa, kuten isäni eläessä." Hän näytti aivan kuin otaksuvan, että kaikki tunsivat Skogin isoisten asiat.
"Onko isäsi kuollut?" kysyi Olav jotakin sanoakseen.
"Kyllä, siitä on jo puolitoista vuotta."
"Jopa sitten olet nuori — ollaksesi tämän suuren kartanon isäntä."
"Minäkö? En minä ole niin nuori — olen kolmekolmatta ikäinen." Hän aukaisi erään oven. Skogissa ei näkynyt olevan tapana lukita ovia. Porstuasta he tulivat pieneen, lämpimään, kauniiseen tupaan. Lauritsa sytytti paksun talikynttilän, joka oli lähellä uudinsänkyä, viskasi päretikun liedelle ja puhui sänkyyn päin. Hän pisti tukun naisenvaatteita verhojen taa.
Kohta sen jälkeen astui sieltä esiin nuori vaimo keveissä pukimissa, punainen vaippa väljän, sinisen paidan yllä — työntäen pikimustia hiussuortuvia hunnun alle, jonka hän oli kietonut kapeiden, suurisilmäisten kasvojen ympäri. Hänen puuhaillessaan keveästi, reippaasti ja nuorekkaasti makasi mies puoliksi sängyn sisään kumartuneena — sieltä kuului pikkulapsen jokellusta, ja nuori isä nauroi ääneen.
"Vai sinä — vai viet sinä isältäsi nenän — päästäpäs nyt, Haavard. Vai tahdotko sinä tietää, olenko minä palelluttanut sen." Sitten kuului piilossa olevan lapsen kikattavaa naurua.
Talon emäntä oli kantanut esiin ruokaa kamarista ja tarjosi vieraalle olutkulhoa, josta kuohu valui yli. Olav kiitti, mutta pudisti päätään — hän ei olisi voinut syödä eikä juoda tällä hetkellä vaikka olisi ollut mitä. Lauritsa ravisti päältään lapsen, jonka kanssa oli leikkinyt, meni pöydän luo ja söi seisoaltaan.
"Annapas minulle kulaus vettä, Ragnfrid. Vaimoni ja minä olemme luvanneet olla juomatta muuta kuin vettä nyt paaston aikana, ellemme ole vieraiden parissa tai matkalla", sanoi hän luoden kaipaavan katseen kuohuvaan olutkulhoon. Veitikkamaisesti hymyillen otti Olav vastaan tervetuliaisryypyn, joi siitä siemauksen ja ojensi kulhon isännälle, joka nyt käytti sitä hyväkseen — nuorukainen ei näyttänyt olevan halukas luopumaan lievästä humalasta, joka hänellä oli ollut heidän lähtiessään Oslosta. Se oli vähennyt ratsailla ollessa, mutta nyt hän lisäsi sitä runsain mitoin.
Olaviin vaikutti tuo yksi ainoa siemaus, minkä hän oli ottanut suuhunsa ja nielaissut, siten, että hän aivan kuin heräsi hurmiotilastaan. Pois katosi äskeinen ihmeellinen tunne siitä, että kaikki, mitä hän näki ja tunsi, oli kuin varjoa ja että hänet itsensä oli Jumala temmannut niiltä teiltä, millä ihmiset kulkivat, ja asettanut hänet silmiensä eteen, autiolle paikalle — koska Hän tahtoi, että tämä Hänen luotunsa viimeinkin ymmärtäisi. Poissa kaikki näkyväisen maailman äänet, jotka hän oli kuullut kuin vuonon kohinan vuoren alta kotona Hestvikenissä, tajuten ne kuuntelemattaan — ja äänet, jotka puhuivat kuin suljetun seinän takaa, missä hän oli yksin yhden ainoan Äänen kanssa, joka vaati ja valitti täynnä rakkautta ja surua: O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus —!
— Nyt ovi oli aukaistu tuohon lukittuun huoneeseen ja Ääni vaikeni — ja hän istui uppo-outojen ihmisten parissa vieraassa tuvassa keskellä yötä ja aikoi matkata pitkin tuntemattomia teitä kotiin. Ja siellä odotti kuolema ja valinta, jonka hän oli tehnyt itselleen vuosi vuodelta vaikeammaksi; hän näki nyt senkin edessään, näki, miten hän oli lykännyt sitä eteenpäin joka päivä. Mutta nyt seoliedessä — hän tiesi sen istuessaan tässä viluissaan ja turtuneena, havahtuneena ihmeellisestä haaveenkaltaisesta tilastaan: tuon näyn jälkeen, tai mikä se lienee ollut, hän ei enää voinut jatkaa matkaansa puoliunessa, toivoen, että Jumala kerran valitsisi hänen puolestaan —pakottaisihänet valitsemaan.
— Niin monta kertaa hän oli antanut johdattaa itsensä tieltä harhapoluille, joita hän ei ollut tahtonut kulkea. Kauan aikaa sitten hän oli havainnut todeksi Torfinn-piispan sanat: se, joka on päättänyt tehdä oman päänsä mukaan, tulee näkemään päivän, jolloin hän huomaa tehneensä sellaista, mitä ei ole tahtonut. Mutta hän ymmärsi, että tuollainen tahto oli kuin heittokeihäs, jonka antaa singota kädestään umpimähkään. — Mutta hänen oma sisin tahtonsa oli kuin miekka. Kun hänet oli otettu kristinuskoon, oli hän saanut tuon vapaan tahdon, kuten päällikkö antaa soturilleen miekan, lyödessään hänet ritariksi. Vaikka hän olisi viskannut luotaan kaikki aseensa, taittanut ne ja tehnyt ne kelpaamattomiksi — niin oikeus valintaan, tahtoiko hän seurata Jumalaa vai hylätä Hänet, oli kuin kalpa, jota Herra ei tahtonut lyödä hänen kädestään milloinkaan. Vaikka hänen kristitynkunniansa ja -uskollisuutensa olisi ollut kuin petturin väärinkäytetty ritarimiekka, ei Jumala ottanut sitä häneltä pois, vaan hänen täytyi kantaa sitä keskellä Vapahtajamme vihollisparvea tai antaa se polvistuen takaisin tuolle Herralle, joka sittenkin oli valmis nostamaan hänet rinnoilleen, suomaan hänelle rauhansuudelman ja lahjoittamaan hänelle takaisin hänen miekkansa, puhdistettuna ja siunattuna.
— Olav tunsi kiihkeää halua olla yksin näine ajatuksineen — vaikka hän kyllä tunsi, että tämä nuori Lauritsa oli erittäin hyvänsuopa ja tiesi, että hänen olisi vaikea löytää kotiin tänä yönä ilman toisen apua. Mutta tuo nuori pariskunta kiusasi ja vaivasi häntä lakkaamatta auttavaisuudellaan. Vaimo kävi polvilleen hänen eteensä, tahtoen auttaa häntä muuttamaan saappaita, ja oli etsinyt esiin paksut sarkasäärykset ja raskaat, karvaiset saappaat, joissa oli olkia pohjalla. Hänen ihonsa ja hiustensa tuoksu tulvahti Olavia vastaan lämpimänä ja raikkaana — ja hän pakeni itseään aivan kuin ponnistaen vastaan. Nuori äiti uhkui kaikkia niitä elämän antimia, joiden luota hänet oli suljettu pois askel askeleelta, kunnes hän tänä yönä oli nähnyt joutuneensa erotetuksi niistä niin täydellisesti, kuin hän jo olisi antanut munkkilupauksen.
Mies toi sylillisen nahkavaatteita ja rupesi valikoimaan Olaville käypiä. Olav tuli kumman alakuloiseksi huomatessaan täyttävänsä niin pienen sijan tuon toisen vaatteissa — hän aivan hävisi niihin saatuaan ne päälleen. Olav vaikutti hartiakkaalta ja toinen hoikalta mutta tämä oli myös tukevampi kuin miltä näytti, sillä hänellä oli lisäksi pituutta. Ja ylpeyden tuskassa Olav tunsi mieltään loukkaavan sen, että hän oli kaikessa vähäpätöisempi tuota Lauritsa Bjørgulfinpoikaa, niin kasvultaan kuin arvoltaan ja mahdiltaan — tuota vaaleata pojanhuiskaletta, joka oli tottunut tähän tuvan kotoiseen ilmapiiriin, vaimon ja lapsen läheisyyteen ja joka käski ja määräsi isäntänä rikkaassa ritarikartanossa auttavaisena, hyvänsuopana ja tyytyväisenä. Hänellä oli soikeat kasvot ja kauniit, voimakkaat piirteet, mutta posket olivat vielä sileät ja lapsekkaan pyöreät; elämä ei ollut uurtanut vielä ainoatakaan vakoa tuohon nuoreen, raikkaaseen ihoon — eikä kai tullut uurtamaankaan: hän oli sen näköinen, kuin hänet olisi ollut määrätty kulkemaan tietään halki maailman tuntematta koskaan surua.
Olav sanoi, että hän kyllä löytäisi yksinkin metsän läpi Skeidissokniin, Lauritsan ei tarvinnut lähteä kotoaan näin myöhään yöllä tässä pakkasessa. Mutta hänen isäntänsä vastasi innokkaasti, että nyt kun ei ollut satanut kunnolla lunta pitkään aikaan, oli metsä täynnä jälkiä, ja täytyi tuntea hyvin Gerdarudin tiet osatakseen perille suoraan. Eikä yöllinen ratsastus haitannut häntä vähääkään.
Pihamaalla piteli renki kahta hevosta — kauniita, eloisia eläimiä. Tämä nuori knaappi oli oiva ratsumies, ja hänellä oli mitä parhaimmat hevoset. Olav harmitteli salaa, että hänen täytyi ottaa vastaan apua noustessaan satulaan — se oli noiden isojen saappaiden syy.
He ratsastivat metsätaivalta suurimman osan matkaa; ohut lumikerros oli jäätynyt kovaksi, ja siinä kulki ristiin rastiin hiihtäjien leveitä latuja, ratsastajien ja rekien jälkiä — eikä kuuta ollut odotettavissa taivaalle ennen kuin tunnin kuluttua. Olav ymmärsi, että hän olisi saanut harhailla kauan, ennen kuin olisi löytänyt ulos tästä metsästä.
Viimein he pääsivät ulos parista pienestä lehdosta ja näkivät edessään lakealla Skeidiskirkenin. Hiukan vajaa kuun kiekko oli juuri noussut koilliselle taivaalle matalien harjujen takaa. Kuun vinosti paistavassa, häilyvässä valossa oli tasanko kuin varjojen halkoma, sillä lumi oli kerääntynyt kinoksiin, joiden välillä oli kiiltäviä, paljaita hankitäpliä — ja yhtäkkiä Olav muisti yön, jolloin hän oli paennut Ruotsiin — enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Tuo laidasta vajaa kuu kai oli johdattanut sen hänen mieleensä — hänen oli silloinkin täytynyt odottaa kuun nousua ja hän oli lähtenyt matkaan jokseenkin samoihin aikoihin yöllä.
Hän sanoi oppaalleen tästä eteenpäin tuntevansa hyvin etelään vievät tiet ja kiitti Lauritsaa avusta sekä lupasi lähettää hänen hevosensa takaisin ensi tilassa.
"No niin — Jumala auttakoon sinua, Olav-isäntä, että kotonasi asiat olisivat paremmin kuin odotat. Hyvästi!"
Olav antoi hevosensa seisoa, kunnes toisen ratsastus oli häipynyt yöhön. Silloin hän kääntyi etelään ja länteen vievälle tielle. Seutu oli jokseenkin alavaa ja tie kovaksi poljettu ja hyvä pitkät matkat eteenpäin, niin että hän voi ratsastaa nopeasti. Talojen välit eivät olleet pitkät.
Kuu kohosi korkeammalle ja sammutti pienemmät tähdet, ja sen vihertävä valo alkoi levitä taivaan äärille, yli valkoisten kenttien ja harmaanhuurteisten metsäin; varjot ryömivät kokoon ja kutistuivat pieniksi.
Kerran kaikui kukon kiekaus läpi kuutamon — siihen kuului vastaus kaukaisemmista taloista, ja Olav huomasi, miten yö oli hiljainen. Ei yksikään koira haukahtanut missään, ei yksikään eläin äännähtänyt, ei kuulunut hiiskahdustakaan hänen omaa, yksinäistä ratsastustaan lukuun ottamatta.
Ja jälleen hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut toisessa maailmassa. Kaikki elämä ja lämpö oli vaipunut alas, oli kytketty pakkasen ja unen kahleisiin kuten kalat merenpohjaan talvella. Yksin hän kulki kuolemanvaltakunnan halki, jonka yli pakkanen ja kuutamo kohottivat äärettömän, kaikuvan kupukaton, samalla kun hänen sisästään kuului lakkaamatta Ääni:
O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus!
Taipua, taipua, antautua, jättää elämänsä noihin lävistettyihin käsiin, niinkuin voitettu mies jättää miekkansa voittajaritarin käsiin. Viimeksi kuluneena vuonna, sen jälkeen kun hänestä oli tullut avionrikkoja, ei hän ollut koskaan tahtonut ajatella Jumalan armahtavaisuutta — olisi ollut miehuutonta ja kunniatonta vilkuilla sinnepäin. Niin kauan hän oli jo pelännyt ja paennut oikeutta ihmisten edessä. Ja nyt, kun hänen asiansa oli tullut niin vanhaksi, että hän kenties säästyisi maksamasta täyttä korvausta teostansa, rukoilisiko hän armoanyt? — Hänen sisällään oli liikkunut semmoinen ajatus, että hänen, joka oli paennut maailman tuomiota, täytyi olla siksi rehellinen, ettei hän yrittäisi puikkia pakoon Jumalan tuomiota.
Mutta tänä yönä, nyt kun hän kulki täällä talvisen kuun paisteessa kuin ajasta ja elämästä pois temmattuna, lähellä ikuisuuden rantaa, hän ymmärsi, että hänen lapsuudessaan kuulemansa totuus piti paikkansa: kaikkia syntejä suurempi synti on epäillä Jumalan armoa. Kieltää tuota sydäntä antamasta anteeksi, jonka keihäs on lävistänyt. Ja tässä kylmässä, kirkkaassa valossa hän näki, että sehän oli sama tuska, jota hän oli saanut kokea itse, sikäli kuin ihmisen sydän voi kuvastaa Jumalan sydäntä — kuten tiellä olevat lätäköt voivat kuvastaayhdentähden väreilevässä pinnassaan yötaivaan tähtisäihkeen alla, — sinä iltana monta, monta vuotta sitten, jolloin hän oli tullut Bergiin ja sai kuulla Arnvidin suusta Ingunnin aikoneen hukuttaa itsensä, paeta hänen anteeksiantoaan ja rakkauttaan ja palavaa haluaan nostaa hänet ylös ja kantaa hänet turvan paikkaan —.
Hän näki tänä yönä edessään Arnvidin kasvot, ja ystävä puhui näin: Sinä otit vastaan kaiken, mitä minä saatoin antaa sinulle, sinä et rikkonut ystävyyttämme, siksi olit paras ystäväni. Hän muisti myös Torhildia — hän ei ollut nähnyt tätä sen päivän jälkeen, jolloin hänen oli täytynyt ajaa tämä talostaan siksi, että hän kantoi sydämensä alla lasta, joka oli hänen, naineen miehen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt poikaansa — eikä hän voinut tehdä mitään äidin ja lapsen kunnian pelastamiseksi. Mutta Torhild oli lähtenyt sanomatta ainoatakaan katkeraa sanaa, kohtaloaan valittamatta. Hän aavisti Torhildin pitävän hänestä niin paljon, että tämä oli voinut lähteä valittamatta ja että tämän suurin lohtu onnettomuudessa oli ollut, että hän siten saattoi tehdä vieläyhdenhyvän työn Olaville.
Viheliäiselle syntisellekin oli vaikeinta, kun ei hänen ystävänsä tahtonut ottaa vastaan tarjottua apua. Huolimatta siitä, että hän itse oli vajonnut niin syvälle syntiin ja suruun, oli Jumala antanut hänen löytää rauhan onnessaan: hän oli saanut antaa Ingunnille paljon, eikä hänelle ollut milloinkaan sanottu, että nyt oli mitta täysi. — Ja jälleen hänen mieleensä nousivat lapsena opitut sanat kuin kirkastuneina ja hän ymmärsi niiden sisimmän merkityksen: "Quia apud te propitiatio est: et propter legem tuam sustinui te, Domine." [Quia apud te j.n.e.: Sinulla on anteeksianto, ja Sinun kunniasi tähden odotan Sinua, Herra! (Psalmi de Profundis.)]
Vieras hevonen alkoi väsyä — Olav pysähdytti sen avonaiselle kohdalle tultuaan ja antoi sen hengähtää. Sekä hän että hevonen olivat kuurassa — Olav havahtui ja katseli ympärilleen. Hänen takanaan, ylhäällä metsän laidassa, oli talo, jota hän ei muistanut ennestään; hänen edessään levisi iso valkoinen aukea, korkean kuurasta välkkyvän kaislikon reunustamana, joka ritisi hiljaa tuulessa — järvi siis. Hän ei tiennyt missä oli. Hän oli varmaan ratsastanut liian kauas itään, sisämaahan päin.
* * * * *
Kuu oli vaipunut matalalle lounaaseen ja sen valo oli himmennyt, ja taivas alkoi vaaleta ja sinertää, muuttuen mantereen puolella punaisen kellerväksi, kun Olav viimeinkin saapui parin pienen taloryhmän luo pitäjän eteläpäässä. Lyhin tie Hestvikeniin kulki Hevoskallion yli. Kangistuneena, viluissaan ja kuolemanväsyneenä hän seisoi maassa, oikaisi itseään ja haukotteli — hän oli laskeutunut hevosen selästä taluttaakseen uupunutta hevosparkaa harjun reunaa ylös. Ääneti hän taputti hiukan tuota vierasta hevosta ja silitti sen turpaa. Turpakarvoissa oli kuuraa ja jäätynyttä vaahtoa. — Nyt oli täysi päivä.
Saavuttuaan harjulle hän jäi hetkeksi kuuntelemaan — epätavallinen hiljaisuus tunki kaikkien hänen aistiensa läpi: vuono oli vaiennut ja jäätynyt viime pakkasissa. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi harmahtavaa, rosoista jäätä. Alkupuolella viikkoa puhaltanut etelätuuli oli murtanut rikki ensimmäisen jääkuoren ja ajanut lohkareet rannikolle, ja viime yön pakkanen oli sitonut kaiken yhdeksi peitteeksi. Kylmä viima puhalsi maailman yli ja muutti kaiken harmaaksi huurreturkiksi — ja ilma alkoi punertaa heikosti auringon tehdessä nousuaan sumusta.
* * * * *
Munkki tuli häntä vastaan ovelle kuultuaan hevosen kavioiden kapseen:"Jumala olkoon kiitetty, että ehdit ajoissa —!"
— Sitten hän seisoi Ingunnin vuoteen ääressä. — Tämä makasi siinä horroksessa, kapeat keltaiset kädet ristissä sisään vajonneella rinnalla — hän oli aivan ruumiin näköinen, paitsi että silmäterät liikkuivat vielä hiukan kalvonohuiden luomien alla. Viiltävää tuskaa tuntien Olav käsitti, että pian hän ei enää olisi makaava siinä. Yli kolme vuotta Olav oli kulkenut näissä ovissa vaimon maatessa vuoteen omana kiusattuna, jaksamatta liikuttaa muuta kuin päätään ja käsiään. Herra Jeesus Kristus, oliko hänelle merkinnyt niin paljon vain se, että hänoli olemassa—!
— Munkki puhui puhumistaan — siitä, miten oli hyvä, että tämä nyt vihdoinkin pääsisi vaivoistaan, kun hänen viimeiseltä oli täytynyt virua siinä selkä avonaisilla verihaavoilla! Kärsivällisenä ja hurskaana. Hän, veli Stefan, oli rukoillut puolestaan ryhtyessään antamaan hänelle viimeistä sielunhoitoa: Herra, suo meidän kaikkien olla yhtä hyvin valmistautuneet kuolemaan kuin Ingunn-emäntä. Heti sen jälkeen tämä oli vaipunut horrokseen — hän oli nyt maannut tuolla lailla kaksikymmentä tuntia, ja tuskin hän siitä enää heräisi; näytti siltä, kuin hän saisi erota ilman kuolinkamppailua. Sitten hän alkoi kysellä Olavin matkasta — hänen suunsa ei ollut hetkeäkään hiljaa — "mutta tuokaa toki isännälle jotakin syötävää!"
Palvelustyttö kantoi sisään olutta, leipää ja vadillisen vastakeitettyä, suolattua molvaa. Olavia alkoi ällöttää, heti kun hän tunsi kalavadilta nousevan lipeän hajun, ja hän tahtoi vastustella, mutta munkki laski hellästi likaisen sierettyneen käden hänen olkapäälleen ja pakotti hänet syömään. Olav tunsi, että tämä veli Stefan oli hänelle vastenmielinen — hänen vaippansa haisi niin pahalta ja hänen kasvonsa muistuttivat paholaisen naamaa, terävine, aivan kuin luuttomine nenänpäineen. —
Jo ensimmäisestä suupalasta Olav rupesi voimaan pahoin — hänen kurkkuunsa koski, ja suu tuli täyteen vettä. Mutta saatuaan nielaistuksi pari suullista hän huomasi olevansa kauhean nälissään. Istuessaan siinä syömässä hän tuijotti tietämättään Eirikiin, joka hommaili jotakin paikallaan penkillä. Pojan huomattua isän katsovan häntä hän tuli näyttämään tälle, mitä hän oli puuhaillut — ja hän oli niin innoissaan, että unohti isää kohtaan tuntemansa arkuuden: hän oli säilyttänyt kaksi paria isän viimeksi kaupungista tuomia pähkinänkuoria, ja nyt hän oli keksinyt, mitä niillä tekisi. Hän keräsi vahan, joka tippui äidin kuolemankynttilästä ja täytti sillä pähkinänkuoret; toinen oli Cecilialle, toinen hänelle itselleen. Veli Stefan innostui heti pojan toimista ja noukki kynttilän syrjälle valunutta vahaa, tuumien Eirikin kanssa, millä he voisivat estää kuoria irtaantumasta toisistaan perästäpäin.
Väsymys valtasi Olavin kun hän oli tullut kylläiseksi. Hän istui nojaten niskaansa hirsiin; veri jyski hänen kaulallaan ja korvien takana, eivätkä silmät tahtoneet totella, kun hän koki kiinnittää ne johonkin — ja hän näki kuolinvuoteen ääressä olevan vihityn kynttilän valon kaksinkertaisena. Hetkittäin painuivat hänen luomensa kiinni kokonaan ja hänen edessään häilyi kuvia ja ajatuksia kuin usvaa — mutta kohentautuessaan hereille ja avattuaan silmänsä hän havaitsi sen kadonneen. Hän tunsi itsensä veltoksi ja tyhjäksi, ja muisto viime yöstä ja kaikesta, mitä hän silloin oli läpikäynyt, oli niin etäistä kuin vanha uni. — Tuo väsymätön veli Stefan tuli taas kiusaamaan häntä, tahtoi saada hänet viskautumaan pitkäkseen vähäksi aikaa pohjoisseinän sänkyyn — ja lupasi herättää hänet, jos vaimon tilassa tapahtuisi muutos. Olav pudisti jyrkästi päätään ja jäi istumaan. Näin kuluivat tunnit puoleen päivään.
Hän oli vuoroin nukkunut, vuoroin ollut horroksissa nähdessään veli Stefanin alkavan hääriä kiireesti kuolevan luona. Polvistuen lattialle tämä kohotti toisella kädellä ristiinnaulitun kuvan Ingunnin kasvojen eteen ja viittoi toisella vilkkaasti Olaville.
Olav oli siellä samassa. Ingunn makasi silmät ammollaan, mutta Olav ei tiennyt,näkiköhän mitään — tunsiko hän papin kädessä olevaa ristiinnaulitunkuvaa tai Olavia, joka kumartui hänen ylitseen. Hetkiseksi ilmestyi noihin suuriin, sinimustiin silmiin aivan kuin elon häivettä; katse tuntui etsivän. — Olav kumartui lähemmäs vaimoaan, ja munkki piti ristiinnaulitunkuvaa aivan hänen silmiensä edessä — mutta äskeinen heikko, häilyvä levottomuus viipyi niissä yhä.
Silloin Olav meni pois, tarttui Eirikin käteen ja talutti hänet äidin sängyn luo. Munkki oli alkanut lukea kuolevien litaniaa.
"Etsitkö Eirikiä, Ingunn — tässä hän on!"
Olav oli laskenut käsivartensa pojan ympäri ja piti tätä itseään vasten. Eirik ulottui häntä olkapäähän. — Olav ei tiennyt, tunsiko Ingunn heitä nytkään.
Silloin hän polvistui, käsivarsi yhä pojan ympärillä. Eirik alkoi itkeä hiljaa ja katkerasti, sanellen maahan polvistuneena isänsä kanssa vastaukset rukouksiin.
"Kyrie, eleison."
"Christe, eleison", kuiskasivat mies ja poika.
"Kyrie, eleison. — Sancta Maria."
"Ora pro ea —", molemmat tuijottivat kuolevaan. Mies tarkkasi tuntemisen merkkiä. Poika katsoi äitiinsä kauhun ja ihmetyksen vallassa, kyynelten virratessa hänen poskiaan pitkin, nyyhkien aina vastausten välillä, — "ora pro ea, orate pro ea —.
"Omnes sancti Discipuli Domini."
"Orate pro ea."
Ingunn huokasi hiljaa ja valittavasti — Olav kumartui hänen puoleensa — hänen vaaleilta huuliltaan ei kuulunut pienintäkään ääntä. Ja nuo kolme jatkoivat kuolemanrukousta.
"Per nativitatem tuam."
"Libera ei, Domine."
Kuoleva sulki silmänsä — hänen kätensä liukuivat erilleen ja alas.Munkki pani ne takaisin ristiin rinnalle rukoillen edelleen:
"Per adventum Spiritus sancti Paracliti."
"Libera ei, Domine."
"Ingunn, Ingunn, herää vielä, pikkuisen ainoastaan — että saan nähdä sinun tunteneen minut —"
"Peccatores", luki munkki, ja isä ja poika vastasivat:
"Te rogamus, audi nos."
Hän hengitti vielä, ja silmäluomet värisivät aivan hiljaa.
"Kyrie, eleison."
Olav jäi polvilleen sängyn ääreen, pitäen Eirikiä itseensä painettuna senkin jälkeen, kun he olivat lukeneet rukouksen loppuun. Hän rukoili mielessään kiihkeästi — anna hänen herätä vielä, vain hetkiseksi, että saamme sanoa toisillemme hyvästit. — Vaikka joka yö näiden kolmen vuoden aikana oli ollut kuin astumista hänen kanssaan tuonelaan, ei hän sittenkään näkynyt jaksavan erota hänestä. Ei ilman, että he saivat sanoa viimeiset hyvästit, ennen kuin Ingunn poistui ovesta.
Eirik oli heittäytynyt sängyn laidan yli, itkien sydäntäsärkevästi.
Yhtäkkiä kuoleva liikutti huuliaan — Olav oli kuulevinaan hänen kuiskaavan nimensä. Nopeasti hän kumartui toisen yli. Tämä mutisi jotakin, mistä hän ei saanut selkoa, mutta sanoi sitten selvemmin:
"— Ei sinne reunalle — siellä ei kestä — reunalla — Olav — älä."
Olav ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan — puhuiko hän horroksissa vai mitä. Melkein tietämättään hän kiersi kätensä Eirikin ympäri, kohosi pystyyn ja nosti pojan jaloilleen.
"Älä itke niin ääneen", hän kuiskasi ja vei pojan istumaan penkille.
Eirik katsoi häneen epätoivoisesti — lapsen kasvot olivat itkusta turvonneet.
"Isä", kuiskasi hän. "Isä — ethän sinä lähetä meitä poisHestvikenistä, vaikka äitimme kuoleekin?"
"Lähetä, ketä?" kysyi Olav kuin unessa.
"Meitä. Minua ja Ceciliaa."
"En suin —", Olav vaikeni äkkiä ja pidätti henkeään. Lapset — niitä hän ei ollut muistanut ollenkaan, ajatellessaan noita muita asioita viime yönä. Hän joutui aivan kuin ymmälle — mutta ei tahtonut ajatella sitä nyt, vaan lykätä asian pohtimisen toistaiseksi. Kuin unessa hän istuutui penkille kappaleen matkaa Eirikistä.
Hän ei jaksanut taistella juuri nyt —. Lapsia — lapsia hän ei ollut muistanut.
* * * * *
Lähestyi iltapäivä. Ja vähän kerrallaan tuvassa istujat väsyivät odottamaan viimeistä henkäystä. Liv oli ollut pari kertaa sisällä Cecilian kanssa, mutta kun äiti makasi horroksessa ja lapsi oli levoton ja melusi, täytyi hänen kantaa taas ulos tuo tyttönen. Viimeisellä kerralla Eirik lähti mukaan — Olav kuuli heidän äänensä ulkoa.
Hän oli istunut sängyn portaalla. Veli Stefan torkkui pöydän luona aukaistu rukouskirja edessään. Palvelijat hiipivät sisään, polvistuivat maahan ja lukivat hiljaa rukouksen, istuivat sisällä hetkisen ja poistuivat taas yhtä hiljaa. Olav vaipui kokoon — hän ei nukkunut, mutta oli kuin hänen päänsä olisi ollut aivojen asemesta täynnä harmaata villaa, niin nääntynyt ja loppuunjännitetty hän oli.
Kerran, kun hän jälleen katsoi Ingunniin, hän näki tämän luomien avautuneen raolleen, ja niiden alta näkyivät sammuneet silmät.
* * * * *
Ensimmäisinä viikkoina Ingunnin kuoleman jälkeen Olav ei tiennyt, milloin hän oli nukkunut. Sillä kai hän oli nukkunut välillä, koska henki pysyi hänessä. Aamuyöstä hänestä tuntui, kuin tuo harmaa usva olisi pyörinyt hänen päässään, sekoittanut hänen ajatuksensa ja hajottanut ne. Sitten se kerääntyi yhteen harmaana, tiheänä vaippana, mutta hän oli kaiken aikaa tuntevinaan taakkansa painon keveän aamu-unen läpikin ja ajatustensa askartelevan jatkuvasti samojen asioiden kimpussa; ja hän kuuli kaikki äänet tuvasta ja ulkoa pihalta tuon horteen läpi. Hän olisi halunnut nukkua kunnolla edes kerran — vaipua täydelliseen pimeään ja unohdukseen. Mutta mikäli hän ymmärsi, ei hän nukkunut täyttä unta koskaan.
Lapsia koskevat ajatukset pitivät häntä hereillä.
Hän tiesi tehneensä päätöksen tuona yönä, jolloin hän oli ratsastanut kotiin Ingunnin kuolinvuoteelle. Hän oli vastannut Jumalalle myöntäen. Minä tulen, koska Sinä olet minun Jumalani ja kaikkeni, tahdon langeta jalkojesi juureen, koska tiedän, että Sinä tahdot nostaa minut luoksesi.
Mutta lapset — hänestä tuntui kuin sekä Jumala että hän itse olisi unohtanut heidät. Kunnes Eirik kysyi, etteihän isä lähettäisi heitä pois Hestvikenistä.
Hän ei ymmärtänyt, mistä poika oli saanut semmoisen ajatuksen päähänsä.Se ei ollut voinut tapahtua luonnollisella tavalla.
Ja sitten hän ajatteli Ingunnin viimeisiä sanoja, mietti niitä.
"Älä tee niin, Olav. Ei reunalle — siellä ei kestä —."
Ehkä hän oli vain puhunut unissa — nähnyt unta, että Olav aikoi lähteä heikolle jäälle. Mutta saattoi olla niinkin, että hän oli saanut tietää, siellä missä oli, mitä hänelle oli tapahtunut yöllä. Että hän ja Eirik olivat saaneet tietää siitä — ja molemmat olivat rukoilleet armoa.
Lapsilla ei ollut ketään muita kuin hän. Hallvard Steinfinninpoika kaukana pohjoisessa, Frettasteinissä, oli heidän lähin sukulaisensa. Ja Olav arvasi mitä Hallvard tuumisi siitä, jos hän nyt astuisi esiin ja tunnustaisi kahdentoista vuoden vanhan salamurhan. Lapset eivät saisi kokea paljon lämpöä enonsa luona. Ja silloin kävisi selville, kuka Eirik oli.
Sillä silloin hänen täytyisi tunnustaa sekin, että hän oli tahtonut sysätä esiin väärän perillisen, kavaltaa isäinsä perinnön lähimmiltä sukulaisiltaan vieraalle.
Jos hän teki, kuten oli päättänyt tuona yönä, ei hän nähnyt enää muuta kuin yhden mahdollisuuden lapsilleen: Cecilia hänen täytyi antaa äidinperintöineen Nonneseterin sisarkuntaan ja Eirik kirkolle tahi saarnaveljien luostariin.
Olav joutui syvän järkytyksen valtaan — tuoko olitarkoitus? Tuliko hänen sukunsa loppua häneen siksi, että hän oli lyönyt kruunun päästänsä tekemällä konnantyön?Pitiköhänen jäädä lapsettomaksi mieheksi, koska ei ole hyvä, että pahantekijä jatkaa sukuaan? Ja eivätkö lapset, jotka hän oli siittänyt eläessään maanpakolaisuudessa uhmamielin, saaneet jatkaa edelleen sukua, jonka hän oli tuominnut onnettomuuteen. Yksi poika hänellä oli, yksi ainoa, jota hän ei milloinkaan voinut tuoda sukuun. Ja hänen ainoa tyttärensä oli katoava maailmasta luostarin portin taa.
Eirik. Toisin ajoin hän luuli tuntevansa sääliä poikaa kohtaan. Hänen oli vaikea työntää tätä takaisin siihen asemaan, mistä hän kerran oli ollut halukas nostamaan Ingunnin salaa siitetyn pojan. Hänestä tuntui välistä siltä, kuin hän olisi pitänytkin tuosta pojasta, kaikesta huolimatta.
Varsinkin öisin, kun Eirik nukkui hänen takanaan sängyssä, oli hän tuntenut, ettei hän mitenkään hennonut työntää tuota lasta takaisin niihin oloihin, mihin tämä olisi kuulunut.
Mutta sitten taas, kun hän kuuli pojan telmivän ulkona renkien parissa, nauravan aivan kuin olisi unohtanut äitinsä kuoleman, tuntui Olavista kuin Eirik olisi ollut hänen raskain taakkansa nyt; tuo poika se oli eniten tiellä, pahimpana esteenä ja vaikeutena nyt, kun hän aikoi murtautua kaiken sen läpi, mikä esti häntä saamasta rauhaa ja lievitystä sieluntuskalleen.
Hän huomasi liukuvansa yhä kauemmas päätöksestä, jonka oli tehnyt Ingunnin kuoleman edellisenä yönä. Mutta sitä hän ei tiennyt, joutuisiko hän takaisin entiseen ryteikköön vastoin tahtoaan, vai oliko hän lähtenyt karkuun itse, koska ei sittenkään uskaltanut astua esiin, kun tosi oli edessä.
Eräänä yönä Olav nousi vuoteesta ja meni siihen rakennukseen, missä Liv, hänen palvelusneitonsa, nukkui hänen tyttärensä kanssa. Suurella vaivalla hän sai tämän herätetyksi.
Tyttö vetäytyi kyyryyn taljan alla, vilkutti pieniä, kapeita siansilmiään sekä peloissaan että uteliaana, katsoen isäntäänsä, joka seisoi hänen sänkynsä ääressä kynttilä kädessä. Olavin harmaaseen vivahtavan, vaalean tukan ympäröimät kasvot olivat uurteiset ja tuhkanväriset, leuan kiinteä viiva oli häipynyt parransängen peittoon. Hän oli alusvaatteisillaan, vain avara musta viitta peittonaan, ja jalat pistivät paljaina kengistä.
Olav katsoi tyttöön ja näki, että tämä luuli hänen tulleen päätä pahkaa jakamaan hänen kanssaan Torhild Bjørnintyttären kohtaloa — hän liikahtikin jo aivan kuin tilaa tehden. Olav naurahti lyhyeen ja tuimasti.
"Missä on Cecilia? Näin unta hänestä. Ei suinkaan häntä vaivaa mikään?"
Tyttö levitti taljan auki, niin että hän näki lapsensa. Tämä nukkui kasvatusäidin kainalossa, pienet ruusunpunaiset kasvot syvällä lämpimässä ihossa, melkein peittyneenä omiin välkkyviin, silkinvaaleisiin kiharoihinsa.
Enempää sanomatta Olav asetti luotaan kynttilän, kumartui alas ja nosti tyttären syliinsä. Hän peitti tämän huolellisesti vaippansa poimuihin, puhalsi kynttilän sammuksiin ja lähti ulos lapsineen.
Tupaan tultuaan hän päästi vaippansa lattialle, potkaisi kengät jalastaan ja kiipesi sänkyyn sylissään tytär, joka nukkui yhtä makeasti hänen rinnallaan.
Aluksi hän ei tuntenut unen olevan lähempänä kuin ennenkään, mutta tuntui hyvältä pitää tätä pientä olentoa sylissään. Hänen lapsenhiuksensa hipoivat silkinpehmeinä hänen leukaansa ja tuoksuivat suloisesti ja kirpeän raikkaasti unessa, hänen hento hengityksensä tuntui hänen rinnallaan kaulakuopan alla, lämpöä ja kosteutta uhkuen. Hänen pikkuinen, pyöreä, vahva ruumiinsa oli sekin kuin silkkiä, ja pienet polvet, jotka hän oli painanut isän vatsaa vasten, aivan pyöreät. Olav makasi nauttien rakkaudesta lapseensa, kuten saituri nauttii aarteistaan, jotka on levittänyt eteensä.
Mutta vähitellen tuo pikku tyttönen vaikutti aivan kuin lämmityskivi. Nukkuvan lapsen lämpö tunkeutui isän ruumiiseen ja tyynnytti hänen sydämensä tykkivän, kivistävän rauhattomuuden; se virtasi koko hänen ruumiinsa läpi ja laukaisi jännityksen pehmeäksi, suloiseksi raukeudeksi. Hän tunsi unen olevan tulemaisillaan, avun, jonka arvon hän nyt täysin tajusi. Ja leuka Cecilian pehmeihin kiharoihin painettuna hän vaipui syvään uneen.
— Hän heräsi siihen, että tyttö kirkui täyttä kurkkua. Lapsi oli noussut istumaan, puoleksi hänen rinnalleen, ja hieroi silmiään pienillä nyrkeillään. Seinän puolella oli Eirik noussut istumaan, silmät suurina — Sitten hän kurottui isän rinnan yli koettaen tyynnyttää pikku sisartaan.
Olav ei tiennyt, mikä aika yöstä oli — räppänä oli suljettu. Pieni rasvalamppu lieden reunalla paloi vielä — oli kai hyvin varhaista.
Isän tarttuessa pienokaiseen tämä vimmastui vielä enemmän ja huitoi pienillä pyöreillä nyrkeillään kirkuen kuin riivattu. Sitten hän pyörähti ympäri, viskautui isän yli ja aikoi purra tätä, mutta ei päässyt oikein käsiksi tämän laihaan poskeen. Eirik nauroi katketakseen.
Sitten tyttönen nipisti kynsillään Olavin silmäluomia — veti niitä pitkiksi, nipisti ja kiskoi, ja tämä huvitti pikku neitoa niin, että hän unohtui siihen — herkesi itkemästä vähäksi aikaa ja kiusasi isäänsä minkä jaksoi. Viimein hän katsoi avuttomasti ympärilleen:
"Liv — missä Liv?", hän ulisi surkeasti.
"Bringlum!" sanoi hän sitten käskevästi.
Eirik tiesi hänen tarkoittavan sillä ruokaa. Olav nousi sängystä, meni kamariin ja palasi sieltä kantaen isoa juustokimpaletta, talon parhaasta juustosta vuoltua, rieskaleipää ja kupillisen puoleksi jäätynyttä maitoa.
Hänen tehdessään tulta lieteen maitokuppi kädessä, jota hän aikoi lämmittää, nousi Cecilia istumaan ja ällisteli siniset kissansilmät pyöreinä tuota vierasta miestä, viskellen leivänkappaleita sinne päin. Juuston hän syödä mutusti niin tarkkaan, että vain kuori jäi jäljelle. "Bringlum", komensi hän uudestaan, viskaten kuoren lattialle.
Olav lähti hakemaan lisää ruokaa tyttärelleen. Tämä söi kaiken mitä sai, ja kun ei ollut enemmän, hän alkoi taas huutaa, tahtoen Livin luo.
Kun maito oli sopivan lämmintä, ojensi Olav kupin tyttärelleen. Tämä joi maidon viimeiseen tippaan eikä tahtonut sitten antaa astiaa käsistään, vaan rummutteli sitä sängynlaitaa vasten. Se oli kaunis astia, aivan ohueksi sorvattu, ja Olav otti sen pois. Cecilia tarttui hänen tukkaansa molemmin kourin ja tukisti häntä — sitten hän iski kyntensä isän kasvoihin ja raapi hänen poskiaan ylhäältä alas terävin pikku kynsin, raapi sydämensä halusta — Eirikin kieritellessä sängyssä nauruun läkähtymäisillään. Hän tunsi sisarensa paremmin kuin isä ja kertoi nyt, että Cecilia oli äkäinen kuin peikko: "hän on raapinut sinut verille, isä!"
Olav nouti enemmän ruokaa, haki kaikki makupalat, mitä ikinä löysi, mutta Cecilia oli nyt kylläinen ja työnsi luotaan kaiken, mitä hänelle tarjottiin. Mikään nunnanalku tämä hänen tyttärensä ei näkynyt olevan.
Lopulta hänen täytyi antaa Eirikin viedä tuo kiukkuinen kakara takaisin kasvatusäidille.
* * * * *
Sitten Olav heräsi kerran pilkkopimeässä — rasvatuikku oli sammunut. Hän oli nukkunut — nukkunut ensimmäisen kerran Ingunnin kuoltua — syvästi ja rauhallisesti. Hänen mielensä suli niin ihmeen pehmeäksi kiitollisuudesta, sillä hän tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi ja pitkästä sairaudesta parantuneeksi — tuntui suloiselta herätä olematta väsynyt.
Hän ummisti uudelleen silmänsä, sillä pimeys oli niin täydellinen, että se aivan kuin löi vastaan. Silloin hänelle selvisi, että hän oli nähnyt untakin nukkuessaan. Hän koetti kerätä unensa sirpaleet — Ingunnista hän oli uneksinut koko ajan ja auringonpaisteesta — hän tunsi sen valon vieläkin.
— Hän oli nähnyt unta, että hän ja Ingunn seisoivat pienessä notkossa nurmikumpujen välissä, missä virtasi Frettasteinin pohjoispuolella oleva pieni puro. Mäki oli vielä paljas ja väritön viime vuoden kuihtuneesta, litteäksi painuneesta ruohosta, mutta paikoitellen, pitkin puron laitaa, kasvoi muutamia punaruskeita ja tummanvihreitä kiiltäviä lehti-ituja, jotka pistivät esiin kuolleesta ruohosta. He olivat aivan tuon valkoisen maakiven alapuolella, joka täytti koko puron uoman; se pani veden porlottamaan kiven yli ja syrjitse pienenä koskena ja muodosti alle altaan, jossa vesi kuohui ja suihki ja pulahteli. He seisoivat katsellen altaassa uiskentelevia kaarnavenheitä. Ingunnilla oli vanha, punainen mekkonsa — he eivät kai olleet vielä täysikasvuisia.
— Läpi koko unen hän oli kulkenut Ingunnin rinnalla tuota puron rantaa pitkin. Olavista näytti sitten kuin he olisivat seisoneet suuren kuusen alla, keskellä jyrkintä kivivieremää, alempana puron varrella, missä vesi solisee ahtaan vuorisolan läpi; isot, alas vierineet kivet täyttivät pienen uoman, ja kummankin rinteen ryteikössä kasvoi sanajalkoja ja tervakukkia ja maitikoita ja vatunvarsia niin tiheässä, ettei tiennyt minne jalkansa asettaa löysässä olevien kivien keskellä. — Ingunn pelkäsi jotakin, turvautui häneen molemmin käsin ja voihkaisi hiljaa — ja hän tunsi ahdistusta omassakin sydämessään. Heidän päänsä päällä hän näki rotkon yläpuolella olevan kapean kaistaleen taivasta — siihen kokoontui juuri ukkospilviä.
— Kerran he olivat olleet aivan rannassa asti, siinä missä puro laskee Mjøseniin. Olav näki lahden poukaman, jota reunustivat tummanharmaat, terävät kivet vuoren alla. Järvi oli harmaan ja kolkon näköinen ja siinä kulki lakkapäitä. Ingunn ja hän astuivat rantaan, olivat kai menossa venettä lainaamaan.
— Hänen mielessään oli varmaan kuvastellut heidän muinoinen Hamarin-matkansa — muistot olivat vain epäjärjestyksessä ja muunneltuina, kuten aina unessa. Mutta heidän raikkaimman nuoruutensa sulo oli tuntunut unessa niin selvästi, että hän tunsi sen maun vieläkin.
— Ja toiselta puolen se oli ollut kuin koko heidän yhteisen elämänsä kuva.
Olipa miten oli — mutta hänen oli täytynyt nukkua koko yö, ehtiäkseen nähdä tämän kaiken. — Nyt oli varmaan pian aamu.
Hän hiipi pimeässä ulos sängystään, löysi pari vaatekappaletta ja puki ne päälleen. Hän tahtoi mennä ulos katsomaan, pitkällekö yö oli kulunut.
Astuessaan porstuan oven edessä olevalle paadelle hän näki Hevosen selän ja sen alasriippuvan metsänharjan, joka oli musta tähtitaivasta vasten. Piha oli pimeä rakennusten välistä, mutta kallioiden reunalla, jotka estivät näköalan vuonolle, näkyi kajastusta, aivan kuin kuutamon paistetta jäälle. Olav seisoi ihmetellen — voiko se olla mahdollista — kuuhan laski ennen puoltayötä. Mutta Kverndalenin puoleiset metsät olivat heikon, häilyvän, matalan, vinon paisteen valaisemat.
Hän ei tahtonut osata uskoa sitä — kuinka hän oli erehtynyt ajasta näin. Vitkaan hän hiipi rakennusriviä pitkin länteen, pihamaan poikki vartiovuorelle. Siellä oli liukasta, ja oli vaikea päästä rinnettä ylös.
Puolikuu kosketti vastarannan metsän latvoja keltaisen valjuna. Sen himmeiden, vinojen säteiden alla lepäsi jäätynyt vuono kuin kurttuisena heikon valon ja varjojen keskellä. Hänen allaan olevien vuorten jääkuori kiilsi vielä hiukan. Olav huomasi, ettei hän ollut nukkunut kuin kolme tuntia.
Ja jälleen herätti tuo metsän harjalta paistavan kuun valo hänen mielessään muiston yöstä, jolloin hän oli lähtenyt henkipattona maanpakoretkelleen. — Nyt painoi tuo muisto häntä äkkiä niin musertavan raskaana.
— Hän ajatteli untansa — siitä oli niin äärettömän kauan, kun he olivat kulkeneet yhdessä puron vartta rinnettä viettävää polkua kylää kohti. Ingunn oli kuollut — siitä oli vasta kolme viikkoa — mutta tuntui kuin siitä olisi ollut paljon kauemmin.
Hän tunsi itkun pusertuvan kurkkuunsa, ja kyynelet pakkautuivat hänen kirvelevien luomiensa alle hänen tuijottaessaan toiselle puolen, missä kuu hehkui enää kuin viimeinen valosäen metsän takana. Hän olisi toivonut voivansa itkeä täydestä sydämestä — hän ei ollut itkenyt Ingunnin kuollessa eikä sen jälkeen. — Vaikka olihan se niinkin, että niinä parina kertana, jolloin hän oli itkenyt mieheksi tultuaan, hän ei ollut tahtonut osata lopettaa —; vaikka hän olisi taistellut vastaan kuinka paljon tahansa, oli itku saanut hänet valtaansa yhä uudestaan, hänen voimatta estää sitä. — Mutta tänä yönä, kun hän olisi toivonut voivansa itkeä aivan yksin, yhdenkään ihmisen näkemättä, tunsi hän vain tuttua ahdistavaa puserrusta kurkussaan, parin yksinäisen kyynelen vieriessä kylminä pisaroina hitaasti hänen kasvojaan alas.
Keväällä — niin keväällä hän varmaan lähtisi jonnekin pois. Hän ei tahtonut jäädä Hestvikeniin kesäksi.
Kuu oli nyt kadonnut kokonaan ja sen kajastus häipyi vähitellen metsän taa. Olav kääntyi takaisin kotiin.
Pimeässä hän tunsi, aikoessaan laskeutua tilalleen, Eirikin kääntyneen poikkiteloin sänkyyn ja täyttävän sen laidasta laitaan.
Hänestä oli äkkiä niin vastenmielistä koskea tuohon poikaan — joko hän ei hennonnut häiritä tätä, tai ei jaksanut nukkua hänen vieressään juuri nyt.
Eteläinen sänky oli tyhjänä, vaikka sänkyvaatteet oli korjattu ulos, ja oljet, joiden päällä Ingunn oli nukkunut, poltettu.
Olav meni kamarin ovelle ja työnsi sen auki — sieltä puhalsi jäinen kylmyys ja omituinen, aivan kuin jäätynyt ja ummehtunut juuston ja suolakalan haju; he olivat säilyttäneet ruokaa kamarissa talven aikana ja pitäneet oven suljettuna tupaan, että lämmin olisi pysynyt siellä paremmin, mutta tila oli aina valmiina vieraiden varalta.
Olav seisoi hetken aikaa käsi vanhalla oven kamanalla. Hän tunsi sormiensa alla pintaa peittävät veistoskoristeet — Gunnar-tarun käärmekiekurat.
Sitten hän meni sisään — törmäsi pyttyjä ja astioita päin, kunnes löysi sänkyyn. Hän nousi vuoteeseen ja paneutui siihen — sulki silmänsä pimeän peitoksi ja valmistautui kohtaamaan yötä ja unettomuutta.