Olav Auduninpojan hautajaisissa Eirik ilmoitti oman ja vaimonsa päätöksen, ja juhannuksen aikaan hän ja Eldrid olivat jakaneet ja vaihtaneet omaisuutensa. Eirik saattoi Eldridin Gimsoyhyn ja sieltä hän meni suoraan kaupunkiin ja pukeutui jälleen minoriteettiluostarissa munkin kaapuun. Se tapahtui tällä kertaa kaikessa hiljaisuudessa eräänä ensimmäisten messujen aikaisena arki-aamuna. Hänen omaisistaan ei ollut muita kirkossa kuin Aslak Gunnarinpoika ja Cecilia. Tällä kertaa ei sisar näyttänyt vastustavan veljensä munkiksi rupeamista.
Aslak hoiti vaimoineen Hestvikenin tilaa sellaisella taidolla, että kaikki Olavin lapsenlapset tulivat varakkaiksi — Cecilia sai kolme poikaa ja kolme tytärtä toisen miehensä kanssa. Jørundin pojista Kolbein ja Audun onnistuivat hyvin; Torgils oli raju nuorukainen, mutta hän hukkui nuorena.
Eirik huomautti aina nuorille, näiden vieraillessa luostarissa, että heidän menestyksensä maailmassa johtuu äidinisän hurskaasta ja miehekkäästä elämästä, ja hän osasi löytää Sanasta monta tätä koskevaa kohtaa. Nuoret pitivät hänestä ja kunnioittivat häntä suuresti; he eivät olleet häntä tunteneetkaan muuna kuin paljasjalkamunkkina. Ja hän oli hurskas munkki, erinomainen sekä sielun että ruumiin sairauksien parantaja; vuosien kuluessa hän tuli kirjanoppineeksikin, ja suurimman osan luostarissa olostaan hän oli yrttitarhan hoitajana. — Mutta sisarenpojat kuulivat kotipuolelta Eirikin nuoruudessaan olleen rajun. Cecilia ei kertonut milloinkaan lapsilleen veljensä entisyydestä.
Olavin muisto ei ollut ihmisten parissa niin loistava kuin miksi veli Eirik sen tahtoi tehdä — nuoret tiesivät sen hyvin. Hän oli ollut rohkea soturi ja hyvä ja rehellinen talonpoika, mutta hän oli ollut itsepäinen, ja hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, ja iloisten miesten seurassa hän oli ollut ikävä toveri.
Suuri rutto tuli ja harvensi sukua, mutta jäljellekin jäi sentään ruton lakattua paljon. Se ei raivonnut maan eteläosissa niin kovin kuin pohjoisosissa. Oslon minoriteettiluostarista ei kuollut muuta kuin noin puolet, mutta Nidaroksen veljesluostariin jäi vain kaksi jäljelle. Silloin lähetettiin sinne Oslosta veli Eirik Olavinpoika kahden nuoren munkin kanssa. Eirik oli silloin kuusissakymmenissä, vahva ja terve, vaikkakin hän oli aina harjoittanut suurta ankaruutta itseään kohtaan. Mutta munkit joutuivat tunturilla kovaan rajuilmaanpa muutamana päivänä uuteen luostariinsa saapumisen jälkeen Eirik veti viimeisen henkäyksensä veljiensä sylissä.