Aurinko oli niin alhaalla, että sen säteet punersivat ja kultasivat maat ja kartanon takana olevan lumisen metsäharjun Eirikin saapuessa Eikenin näköpiiriin. Hän pyysi tien vieressä olevasta pienestä mökistä saada jättää sinne hevosensa. Vaikkapa se joutuisikin Bersen korviin, hänen oli pakko uskaltaa niin tehdä —.
Hän kulki jalan tietä pellon poikki taloa kohti taloon vievän pihapolun ohi. Aurinko oli nyt laskenut ja valkoinen maa muuttui harmaan siniseksi, mutta taivas oli punaisen keltainen, etelässä uiskenteli jokin kultainen pilvi ja keskellä taivaan kantta jokin tähtikin jo tuikutti.
Se tie, jota hän viime kerralla täällä ollessaan oli kulkenut, oli ajettu — ylempänä oli reenjälkiä ja heiniä. Se kulki vähän matkaa sitä aitoviertä, joka erotti pihan metsästä. Hän kahlasi aidalle, pysähtyi katsomaan taloa kohti. Hänen mieleensä johtui, että oli paha enne: hän ei ollut milloinkaan käynyt siellä sisällä.
Hän jäi seisomaan tietämättä, mennäkö sinne pyytämään Gunhildia puheilleen. Silloin ovi avautui — nainen, mies ja koira tulivat ulos.
Eirik alkoi huhuilla syksyistä huhuiluaan varovaisin äänin. Nainen säpsähti, koira alkoi haukkua ja syöksyi kuin nuoli häntä kohti, mies kintereillä:
»Sinäkö oletkin, Kaare —?» Eirik huusi.
Kaare Bersenpoika tuli hänen luokseen:
»Oletko sinä täällä—?»
»Olen. Pyydätkö sisartasi, haluaisin puhua hänen kanssaan. Minä odotan tuolla tiellä.»
Oli jo paljon pimeämpää — auringonlasku muuttui keltaiseksi ja kirkkaan viheriäksi, tähtiä ilmestyi jo enemmän. Gunhild saapui pitkään huppuvaippaan puettuna; veli ja koira seurasivat häntä.
»Anna Gunhildin ja minun jutella vähän aikaa kahden kesken, Kaare», Eirik pyysi. Sisar virkkoi jotakin pojalle ja tämä kääntyi takaisin koiran seuraamana.
Sitten hän sieppasi Gunhildin syliinsä. Silloin Gunhild purskahti itkuun: »Minä en nyt ymmärrä tätä, Eirik.»
Eirik piti häntä sylissään onnettomana — hän oli niin tottumaton itkeviin naisiin. Mutta hetken kuluttua hän laski tytön irti ja alkoi kertoa aivan rauhallisesti, miten asianlaita oli, kuten Gunhild jo oli kuullut veljiltään.
Gunhild oli rauhoittunut: »Sen minä ainakin käsitän, ettei se voi olla totta, mitä ne sanovat, eivätkä minun veljenikään sitä usko. — Mutta mitä Jørund Rypa ajattelee?»
Eirik kertoi vähän Jørundin omituisista ajatuksista ja siitä, miten hänen henkeänsä muka uhattiin Hestvikenissä. — »Mutta minä tahtoisin puhua sinulle, Gunhild —. Niin — minähän olen luullut — minä uskallan toivoa sen olevan sinunkin mielesi mukaan, sen, mitä minä toivon — että meitä koskeva sopimus täyttyy?»
»Olenhan minä antanut sinun nähdä — ehkä enemmän kuin minun olisi pitänytkään —» hän torjui Eirikin yrittäessä taas tarttua häneen, mutta salli hänen pitää kädestään.
»Nyt se ei tapahdukaan Agneksenmessuna. Meidän on tietysti odotettava. Mutta minä en voi muuta ajatella kuin että isäsi ajattelee asiaa, hän ymmärtää, tämän avioliiton olevan joka suhteessa muuten niin sopivan, että —»
Gunhild puristi hänen kättään:
»Minä toivon, ettei meidän tarvitse kauan odottaa», hän virkkoi alakuloisella äänellä, joka sai miehen värähtämään ilosta. »Näin täysikasvuisena neitona ei ole helppo asua äitipuolen käskettävänä —. Ja minä olen uskonut sinusta aivan siitä asti, jolloin ensikerran kanssasi puhuin — että sinä olet hyvä sille, jonka kanssa sinä tulet yhdessä elämään!»
Silloin ei Gunhild voinut estää Eirikiä sieppaamasta häntä jälleen syliinsä.
»On vielä eräs asia, josta tahtoisin sinulle puhua», Eirik virkkoi hetken kuluttua. »Sinähän tiedät, että kerran aioin ruveta munkiksi — minä olin luostarissa toista vuotta. Niin että minä tiedän jonkin verran kirkkolaeista ja sen sellaisista —. Jos kävisi niin hullusti, että Berse ehdottaisi toista kosijaa, niin tiedä, ettei avioliitto ole avioliitto Jumalan sanan ja kirkon lain mukaan, ellet sinä itse ole siihen suostunut. Uskallatko sinä pysyä lujana ja kieltäytyä, niin etteivät he voi sinua pakottaa — ja piispan velvollisuus on ottaa sinut suojelukseensa, jos sinä hänelle valitat.»
»Pakottaa minua sellaiselle, jota en huoli!» Gunhild virkkoi kiivaasti. »Minä ennemmin pakenen kotoa — minä menen ennemmin sisareni Eldridin luo —»
Eirikin sydämessä värähti — ei, niin ei ainakaan saisi käydä! HänenGunhildinsa, puhdas ja uljas, vanhan luo –. Seitsemässä seurakunnassaei ollut naista, jonka maine olisi ollut huonompi kuin EldridBersentyttären. Se ei saisi tapahtua —. Mutta hän virkkoi vain:
»Ei suinkaan sentään niin huonosti käy — minä vain ajattelin, että jos veisi niin pitkän aikaa, että toisesta avioliitosta tulisi puhe. Jumala sinua, Gunhild, siunatkoon — tuskinhan sentään asia niin pitkälle menee, että sinun uskollisuutesi tulisi niin kovalle koetukselle.»
»Minulla on vilu», Gunhild virkkoi hetken päästä; hän seisoi liikutellen jalkojaan ja väristen.
»Tule — kiedonko vaippani ympärillesi—», Eirik veti tytön luokseen, istuutui joillekin tukeille tien vieressä ja sai tytön syliinsä. »Onko sinulla vieläkin vilu?» hän kuiskasi.
»Jalkani ovat jääkylmät—»
Eirik tarttui hänen polviensa alitse, nosti hänet, niin että hän oli aivan koukussa hänen sylissään, kietoi vaippansa hänen jalkojensa ympärille. Eirik tunsi koko hänen nuoren, terveen ruumiinsa painon omaansa vasten, tyttö täytti kokonaan hänen sylinsä, ja Eirik etsi kasvoillaan hänen pehmeää, talvikylmää poskeaan vaipanhupun nahkareunan alta. Ja Eirik tunsi oman nuoruutensa ja elinvoimansa ja että heitä kahta lämmitti heidän lämmin verensä talviyön raikkaassa pakkasessa.
Eirikin lujasta otteesta ja kuumista suudelmista säikähtäneenä hän pyrki pois: »Eirik — minä en uskalla olla kauemmin ulkona —»
Silloin Eirikin täytyi laskea hänet vihdoin pois — vielä väristen ja hengästyneenä äskeisestä hurjasta syleilystä. Hän seurasi tyttöä aina pihatielle asti:
»Nyt kulunee aikaa seuraavaan tapaamiseemme —?»
Gunhild ojensi hänelle käden:
»Älä pelkää, Eirik — minua he eivät saa myöntymään!»
»Siunatkoon sinua Kristus ja neitsyt Maria — kunhan minä vain sen tiedän, keksitään kyllä keino!»
Oli jo pimeä, ja tuhannet tähdet tuikkivat hänen rientäessään valtatielle. Oli pureva pakkanen, lumi narskui jalkojen alla — linnunrata loisti kirkkaana mustalla tähtitaivaalla. Mutta pakkanen teki hyvää — hän tunsi oman voimansa ja lämpönsä sen vastakohtana.
Pikku mökissä oltiin nukkumaan menossa hänen tullessaan hevostaan hakemaan. Ja yö oli jo kulunut pitkälle hänen Hestvikeniin saapuessaan. Hän kurkisti Jørundin puolelle — naistentuvassa oli jääkylmä, tuli oli sammunut liedellä. Eirik kuuli nukkuvan hengityksen — hän meni omalle puolelleen, sytytti lyhdyn ja palasi katsomaan lankoaan. Jørund ei näyttänyt liikahtaneen, mutta hänen unensa näytti nyt terveemmältä.
Eirik peitti hänet, kokosi joitakin peittoja ja päänalaisia ja teki itselleen vuoteen penkille. Hän kiskoi saappaat jääkylmistä jaloistaan, avasi vyönsä, kietoutui huurteiseen vaippaansa ja nukkui heti.
* * * * *
Hän ei herännyt, ennenkuin Jørund ravisti häntä: »Etkö sinä tule syömään?»
Eirik nousi. Jørund oli tänään aivan toisenlainen arka ja hiljainen, ääni erittäin pehmeä. Heidän käytyään ruokaan käsiksi Jørund kysyi hetken kuluttua katsellen sivulle:
»Kuule — Eirik — oliko niin, että — aioinko minä tehdä sinulle jotakin — tappelimmeko me eilen?»
»Etkö sinä itse muista, mistä me eilen puhuimme?» Eirik kysyi vakavana.
»Minä en oikein tiedä — mitä minä olen uneksinut Ja mikä on totta. Minulla on joskus niin sietämätön päänsärky, etten minä muista jäljestäpäin mitään —»
»Voitko sinä tänään paremmin?»
»Minun pääni on tänäänkin kipeä — mutta toisella tavalla —»
Ja heidän syötyään hän paneutui jälleen vuoteeseensa ja nukkui uudelleen. Eirik kurkisti häntä monta kertaa. Päivällisen maissa Olav ja Cecilia palasivat kotiin.
Eirik meni ulos heitä vastaan. Hän koetti lukea isän kasvoista — Olav ei ollut häntä huomaavinaan, ei tervehtinyt — hän astui hevosen selästä ja meni suoraa päätä omaan tupaansa katsomatta puoleen tai toiseen. Eirik seurasi Ceciliaa Ragnan tuvalle. Saatuaan Audunin täpötäysille rinnoilleen Cecilia vetäisi helpotuksen huokauksen. Eirik nosti hänen maahan pudonneen vaippansa.
»Sinä luultavasti odotat saavasi kuulla, miten meidän asiamme onnistui?» Cecilia katseli rintalapsensa päätä. »Se olisi voinut käydä paremmin — mutta se olisi voinut käydä huonomminkin. Berse lupasi vaieta. Mutta minä en voi sinulta salata, että hän sanoi meille sellaisia asioita —. Ja isä — isä hillitsi itseään omalla tavallaan. Mutta minä olisin toivonut — olisin toivonut hänen säästyneen tältä — kun hän on näin vanha mies ja — ja —. On viisainta, ettet sinä lähesty häntä —.»
»Minun täytynee sitten —» Eirik silitti sisarensa poskea. »Sinä luulet varmaankin minun olevan heikomman kuin sinä olet, Cecilia», hän virkkoi surullisesti.
»Minä en sitä tiedä.» Hän siirsi lapsen toiselle rinnalleen. »Lienee asioita, joita mies kestää paremmin kuin nainen. Ja asioita, joita mies kestää huonommin —»
Mutta Eirikin mennessä pirttiin Olav istui vielä täysissä päällystamineissaan kädet miekan kahvalla ja leuka nojaten siihen. Hän vilkaisi Eirikiin ohimennen mitään virkkamatta, eikä Eirikkään uskaltanut puhua.
Sekin talvi meni menojaan — päivä kerrassaan.
Olav ei ollut sanallakaan maininnut kohtauksestaan Bersen kanssa Draumtorpissa, ja Eirik varoi kysymästä. Oikeastaan nämä kaksi puhuivat keskenään hyvin vähän — heidän välinsä oli samanlainen kuin Eirikin lapsena ollessa: isä istui tuijottaen, eikä Eirik tiennyt, katseliko tämä häntä, vaiko hänen lävitseen jotakin muuta; jos hänellä oli jotakin puhuttavaa Olavin kanssa jostakin asiasta, tuntui kuin isä olisi vain kuunnellut toisella korvalla, ja vanhuksesta tulvahti häntä vastaan kylmän vastenmielisyyden ja epäystävällisyyden henkäys. Eirik muisti — kerran oli tämä isän tapa saattanut hänen vallan raivoihin. Nyt hän ajatteli — Jumala tietää, ehkäpä isä oli jo silloin kantanut jotakin salaista kuormaa. Ja hän tunsi rakkauden isäänkin lujittuneen kuten kaiken muunkin hänessä näinä vuosina — jonkinlaisesta läiskyvästä maidosta lujaksi ytimeksi.
Cecilialle ja Jørundille oli tämä hänen luoksepääsemättömyytensä kovin ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa.
Eirik pysytteli mikäli mahdollista naistentuvan nuoren parin seurassa. Hän oli lakannut pohtimasta lankonsa luonnetta uskoi mieluimmin miehen olleen syksyllä ja talvella vähän sekaisin, mutta nyt hän oli saanut kiukkunsa puretuksi tältä kerralta. Jørund Rypa oli koko kevättalven hyvällä tuulella, iloinen ja puhelias, kuten ennen aikaan. Hän leikki pikkulapsineen, oli hellä vaimolleen — joskus siinä määrin, että Eirikiä vallan hävetti; hän ei voinut ajatellakaan muuta, kuin että se kiusasi Ceciliaakin, vaikkei tämä sitä näyttänyt. Hän hoiti osansa taion hoidossa erittäin suurella huolella, ja Eirik huomasi palvelusväen menevän vaikka tuleen nuoren emäntänsä puolesta. Cecilia sai isänkin heräämään, kun hän tahtoi tämän kanssa neuvotella.
Eirik ei milloinkaan nähnyt Jørundin uhraavan ajatustaan joulun aikana tapahtuneelle tai kiinnittävän vähääkään huomiota siihen, miten paljon siitä ihmiset tiesivät. Huhuja kyllä liikkui, siitä Eirik oli varma, vaikkei kukaan sitä hänelle näyttänytkään. Hän tiesi myöskin — olisipa ollut kysymys kahdesta köyhästä miehestä, jotka olisivat sekaantuneet juttuun varastetun tavaran kätkemisestä, eivät he olisi päässeet saamatta koko eliniäkseen vähintäänkin tahraa maineeseensa —. Mutta nyt oli kysymys Gunnarsbyn ja Hestvikenin pojista, ja heidän sukulaisiaan oli Skikkjustadin Baard, joka oli paikkakunnan porhomiehiä, varsinkin naitettuaan kaikki neljä tytärtään niin viisaasti, ja Rynjulin Torgrim, joka saattoi sanoa tekevänsä mitä halusi — hänestä yleensä pidettiinkin ja mukauduttiin hänen suorasukaisuuteensa; vieläpä sekin, johon se osui, lohdutti itseään sillä, että se huomenna sattuisi toisen niskaan —.
— Eirik ymmärsi todeksi, mitä hän oli pyhistä isistä kuullut — kansan tuomio ja menestys maailmassa alkoi merkitä hänelle niin vähän, että hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten kukaan voi niiden tähden niin taistella kuin taisteltiin — surulla ja murheella ja viekkaudella ja petoksella ja väkivallalla. Ellei olisi ollut kysymyksessä Gunhild ja heidän välinen rakkautensa, ja että Cecilia ja Jørund tarvitsivat häntä — hän olisi mielellään luopunut kaikesta maailmallisesta aivan heti. Mutta hän alkoi ymmärtää sanoja »olla maailmassa, eikä kuitenkaan maailmasta» — hänestä tuntui, ettei mikään voisi järkyttää hänen sisintään, mielensä rauhaa.
Eirik meni eräänä varhaiskevään päivänä sisarensa kera Rynjuliin; Cecilia halusi nähdä siellä kasvatettavana olevaa lastaan. Eirik istui Unan kanssa tämän kutomohuoneessa katsellen, miten Cecilia kävelytteli poikaansa lattialla — Torgils Jørundinpoika oli oppinut kävelemään sitten äidin viime näkemän. Silloin Torgrim tuli sisään. Isäntä virkkoi hetken kuluttua:
»Oletko sinä kuullut Gunhildin saaneen uuden kosijan?» Hän mainitsimiehen, jonka nimeäkään Eirik ei ollut kuullut, joku agderilainen.»Berse ei vain ollut ottanut oppiakseen. Hän ajoi tahtonsa perilleEldridin naimisessa, ja kävi niinkuin kävi. Ja nyt hän sittenkin myyGunhildin sellaiselle vanhalle peikolle.»
Sisarukset ratsastivat kotiin hämärissä; ensimmäiset suuret tähdet tuikkivat vaalealta taivaalta lepikon tuuheitten latvojen lävitse. Oli leuto ilta — raaka mullan lemu kohosi ruskeilta, alastomilta mäiltä, ja linnut lauloivat kaikissa lehdoissa. He ratsastivat kauan ääneti, silloin sisar virkkoi:
»Eirik — se, mitä Torgrim kertoi Gunhildista —. Sinä menetät hänet meidän tähtemme —»
»Gunhild ei anna pakottaa itseään», Eirik vastasi.
»Pakottaa — siihen on monta keinoa», sisar virkkoi Eirik sanoi hetken kuluttua:
»Koska me nyt olemme joutuneet keskustelemaan näistä asioista — ja ellet tahdo, ei sinun tarvitse vastata — onko Jørund kiusannut sinua joskus sillä, että hän luulee pahaa kaikista ihmisistä —?»
»Mistä sinä sen tiedät?» Cecilia kysyi kiivaasti.
»Silloin talvella — jolloin hän ei ollut oma itsensä, vaan kiusasi kaikkia — sinäkään et ollut vapaa —»
»Oi, minähän olen itsekin tavallani siihen syypää», Cecilia sanoi. »Minä olin silloin niin nuori. Minä en ymmärtänyt silloin sen parempaa, vaan ärsytin häntä sekä vaikenemalla että puhumalla.»
Nuori, Eirik ajatteli — hän ei ole Gunhildinkaan ikäinen. Cecilia jatkoi kohta:
»Minä olin luultavasti myöskin tehnyt väärin. Toiset olivat lähdössä vierailulle; minä en aikonut mukaan. Pääsyynä oli se, että olin Kolbeiniä kantaessani jo pitkällä — mutta tiesin myös siinä talossa olevan vieraan, jota en halunnut tavata. Mutta hän tulikin sinä iltana Gunnarsbyhyn, ja minä menin sentään ulos, juttelin hänen kanssaan veräjällä. Me emme puhuneet sanaakaan, joita Jørund ei olisi saanut kuulla — hän ei ole sellainen. Mutta Jørund sai sen tietää ja hän tiesi minun tunteneen miehen jo Hestvikenin ajoilta. — Sinä et häntä tunne —.
»Minä olin itsepäinen — ja Jørund menetti kokonaan malttinsa. Alutta hän ei ole senjälkeen milloinkaan ollut sellainen — hän säikähti isän tullessa. Jørund on myöskin sopuisa mies näiden puuskiensa välillä.»
— Mutta se ei voi olla synti, jos yllytänkin Gunhildia vastarintaan —,Eirik mietti.
* * * * *
Eirik läksi muutaman päivän kuluttua Saltvikeniin. Hän oli koko talven iloinnut siellä tehtävistä kevättöistä. Nyt hän työskenteli ajatusten askarrellessa muillakin mailla. Hänen oli vaikea irtaantua siitä, mitä sisar oli kertonut — sekin oli Cecilian siis ollut kärsittävä, hänen, jota kukaan ei ollut edes lapsena lyönyt. Ja sitten tuli Gunhild mieleen.
Päivät olivat mitä ihanimmat. Lanta oli hyvin levitetty ja sekoitettu multaan hänen uusilla, ruskehtavilla peltosaroillaan, sekoittaen hyvän, lämpimän lemunsa niityn orastavan heinän hapahkoon tuntuun. Siellä, missä vuorilla oli ohut multakerros, kasvoi orvokkeja jo sinisenään. Lehtipuitten ensimmäiset hiirenkorvat olivat kirkkaita ja loistelivat kellanvihreitten liekkien tavoin auringonpaisteessa — ne olivat jo muodostuneet pienen pieniksi lehdiksi. Hänen kirsikkametsänsä oksille muodostivat lehdet helmikoristeita, mutta joissakin, aurinkoista vuorta vasten kasvavissa oksissa oli jo puhjennut valkeita kukkia. Eirik meni päivällislevon aikana lahdelle, riisuutui ja ui. Vesi oli vielä kylmää, mutta täällä rannalla oli kuten kesällä ainakin.
Saatuaan kylvöt tehdyksi hän päivällisen aikana sinä päivänä lopetti ja vaihtoi vaatteita — hänellä oli täällä mukanaan sininen puku, niin että hän voi lähteä kirkkoon, tarvitsematta tehdä mutkaa kodin kautta. Niin hän ratsasti Eikeniä kohti.
Siinä mökissä, jonne hän viime kerralla oli hevosensa jättänyt, oli ollut suuri lapsiliuta. Hän käänsi nytkin sinne, sai käsiinsä keskenkasvuisen tytön, joka virutti vaatteita purossa. Hän otti esille muutamia hopearahoja kysyen, läksisikö tämä hänen asialleen..
»Juokse sitten Eikeniin ja koeta päästä kahden kesken Gunhildin kanssa puheisiin. Kysy häneltä, onko hänellä mitään asiaa sille, joka tämän merkin omistaa.»
Hän otti poveltaan keskeneräisen, ommellun paidanhihan; Gunhild oli antanut sen hänelle, heidän ollessaan viime kerralla Rynjulissa jouluna, ja luvannut hänelle toisen samanlaisen pääsiäiseksi.
Hän makasi nurmikolla pikku mökin edessä odotellen. Vaimo tuli ulos juttusille. Häneltä Eirik sai kuulla Bersen vaimoineen olevan poissa kotoa; he olivat matkustaneet vuonon eteläpuolelle viikon päivät sitten, mutta kartanossa valmistauduttiin ottamaan vieraita vastaan heidän palattuaan Olipa sitten hyvä, että hän oli tullut tänne, Eirik tuumi —.
Auringon laskun aikaan tyttönen tuli juosten tietä myöten. Eirik läksi häntä vastaan; tämä ojensi hänelle merkin takaisin:
»Gunhild pyysi minun tuomaan terveisiä ja sanomaan, että käskisit sen, joka tämän merkin omistaa, ratsastamaan kiireimmän kautta Neseen ja odottamaan siellä, kunnes hänelle annetaan se, mikä hänelle sopimuksen mukaan kuuluu —»
Eirik tuijotti tyttöön — henki tahtoi salpaantua. Sitä hän ei ainakaan ollut koskaan odottanut—.
* * * * *
Eirik ratsasti etelää kohti illan hämärän muuttuessa valoisan harmaaksi kevätyöksi ja lintujen riemuitessa metsissä. Oli viileätä ja hyvä ratsastaa näin myöhään, eikä hän ollut milloinkaan pelännyt yöllä ratsastamista. — Ja tietysti hän oli iloinen —.
— Mutta samalla hän oli myöskin peloissaan. Että Gunhild saattoikin toteuttaa niin rajun uhkauksen — ei sitä tahtonut uskoakaan!
Hän tunsi heidän kummankin nyt joutuvan vaikeaan asemaan. Jos tuli ilmi, minne Gunhild oli paennut, ja että he olivat olleet siellä yhdessä, leviäisi siitä mitä pahimpia juttuja. Hänen oli vietävä Gunhild pois sen sisaren luota niin pian kuin suinkin mahdollista. Mutta minne he sitten läksisivät —?
Laki oli, kuten hän oli sanonut — piispan velvollisuus oli suojata naisia pakko-avioliitosta. Mutta se oli laki, joka joutui aniharvoin piispojen täytettäväksi, vaikkapa he olivat kauankin toimessaan. Eirik käsitti hyvin, ettei Gunhild Bersentytär ollut tervetullut piispankartanoon, enemmän kuin ankaran Groa-rouvan luo Nunnaluostariinkaan, jos hänet sinne lähetettäisiin. Eikä hän voisi pyytää ketään isänsä ystävää kaupungissakaan tai kotiseudulla ottamaan suojaansa hänen ryöstämäänsä naista. Torgrim ja Una ottaisivat kyllä — mutta hän ei voinut saattaa heitä niin vaikeaan asemaan. Ja Rynjul oli liian lähellä sekä Eikeniä että Hestvikeniä. Sillä tuskinpa hänen isänsä suvaitsisi sitä sen paremmin kuin Gunhildinkaan isä.
Ainoa keino oli viedä hänet sukulaisten luo Ylämaihin, Hän ei ollut eronnut Bergin Steinfinn Haakoninpojasta sovussa, mutta hän tiesi sisarensa kautta, että jos hän tarvitsisi tältä apua, hän kohtaisi Steinfinnissä uskollisen sukulaisen.
Mutta siinäkin oli vaikeutensa — ja tie oli pitkä; jos heitä ajettaisiin takaa, selviäisi siitä tuskin, Herran nimessä, ilman tappelua. Mutta jos he ehtisivät edelle ja kulkisivat erämaita myöten —. Mutta siinä oli muutakin — hän tiesi sen liiankin hyvin ratsastaessaan tässä kevätyössä tuntien nuorten lehtien ja heinän hapahkon mahlan tuoksun sekä oman terveen ruumiinsa lämmön ja nuoruuden. Hänen mielessään kangastivat jo ne ajat, jolloin hän saisi sulkea kauniin morsiamensa syliinsä ja suudella häntä, heidän kulkiessaan kahden yötä päivää, viisi, kuusi vuorokautta metsäpolkuja ja etäisiä maita. Mutta onneksi hän oli siksi vanha, että hän ymmärsi olla varuillaan. Mitä siitä sitten sanottaneenkin — sen hän kyllä tiesi, mutta Gunhildinkin täytyi se tietää, ja sittenkin Gunhild oli uskaltanut tällaiseen seikkailuun. Mutta Gunhild ei ainakaan itkisi hänen tuottamaansa surua salaa —.
Hänen sydämensä oli pysähtyä muistaessaan kerran ajattelemiaan ajatuksia — Herran nimessä, Bothild riitti.
Olisi ollut viisainta hänen lähettää Gunhildille sana takaisin, ettei hän saisi pitää niin järjetöntä lupausta. — Mutta se kenties loukkaisi häntä. Ja kuka mies jaksaisikaan olla niin viisas. —
Kunhan hän edes tietäisi, missä se Nes edes on! Jossakin Saanan ja Gardan pitäjäin rajamailla. Hän oli kerran ratsastanut siitä ohi vanhan Toren kanssa ollessaan puolikasvuinen — talo näkyi veden takaa. Nyt hän ei edes tiennyt, oliko hän oikealla tiellä — hän ratsasti tiheän metsän läpi, jossa lumiläiskiä vielä näkyi, eikä koivu ollut vielä puhjennut, ja raakaa kevätilmaa uhosi lumen sulamisaikana metsän pintaa peittävästä paksusta lietteestä. Keskiyö oli jo ohi, ja hetkiseksi vaiennut linnunlaulu alkoi uudelleen vähitellen, mutta yölintujenkin ääni kuului vielä, yökehrääjä kehräsi — ja joillakin hänen jo sivuuttamillaan soilla oli metso jo soitimella. Eirikiä nukutti ja Rauden astuskeli väsyneesti onnahdellen toista takajalkaansa.
Hän hypähti maahan ja talutti hevosen rinnettä alas, jolla vesi virtaili polulla pieninä purosina pikku mökkien ohi — ja hän olikin jo isolla tiellä. Vähän ajan kuluttua tie vei pienen järven ohitse.
Metsä kohosi yltympäri järveä synkkänä, ja vain pohjoispuolella oli yksinäinen talo järveen pistävällä niemekkeellä. Usvaa kohosi veden pinnasta ja taloa ympäröiviltä alavilta mailta, niin että ainoastaan viheriät turvekatot kohosivat usvasta. Vedenrajasta nousi polku tieltä ja painui suolle. Eirik ratsasti sitä myöten — kapulasiltoja oli tehty pahimpien liejukkojen poikki; vettä tihkui, ja nuorista koivuista levisi voimakkaan väkevä tuoksu. Hän ratsasti monessa kohdassa entisen niityn sivu, joille nyt oli noussut nuorta kuusikkoa. Oli jo valjennut sen verran, että taivas oli käynyt valkoiseksi ja vedenpinta hohti teräksen karvaisena usvapilvien lomissa. Talon edessä ruoho kasvoi jo korkeana ja rehevänä, kasteesta harmaana, ja sekä koivun että lepän lehdet olivat jo suuria.
Hän ei voinut herättää ihmisiä tähän aikaan ventovieraassa paikassa, mutta metsän laidassa oli pieni lato. Hän jätti hevosen ulkopuolelle ja meni itse maata tyhjään latoon.
Hänen herätessään aurinko paistoi sisään kaikista seinän raoista — ladon oven edessä kaikki heloitti kirkkaan viheriänä ja auringon kultaamana, ja ovella seisoi nainen, pitäen kiinni Raudenin otsatukasta. Eirik ponnahti ylös, ravisti rypistynyttä nuttuaan ja astui tervehtimään:
»Voitko sinä, emäntä, sanoa minulle, onko tämä Nes, jossa EldridBersentytär asuu?»
Samassa hänelle setvisi, että nainen oli Eldrid itse: hän oli työläisnaisen puvussa, mutta hän muistutti — Eirik ei osannut sanoa mitä, mutta talonpoikaisnainen hän ei ollut —.
Nainen ei ollut erittäin pitkä, ei Gunhildin mittainen, ja laiha, leveämpi hartioistaan kuin miehekkään kapeista, laihoista lanteistaan, ja hän oli suora kuin seiväs. Ahavoituneista, ruskeista kasvoista näytti liha nahan alta aivan pois raapitulta — otsa oli kiiltävä, poskipäät ja hieno, suora nenä kiilsivät. Mutta mitä enemmän Eirik katseli tätä surkastunutta, vanhentunutta naista, sitä selvemmin hänestä näytti, että hän oli kerran ollut kaunis — niin kaunis, ettei ainoakaan hänen kohtaamastaan kauniista naisesta olisi vetänyt Eldridille vertoja.
»Minä olen Nesen Eldrid — onko sinulla tänne asiaa?»
»On — pelkään sen asian tuntuvan sinusta merkilliseltä.» Sitten hän sanoi, kuka hän oli.
»Oletko sinä Hestvikenin Olav Auduninpojan poika?» Hänen äänensäkin oli kaunis, tumma ja sointuva. »Sinä et ole isäsi näköinen. Minä muistan hänet — hän kävi meidän kylässämme vuotta ennen minun lähtöäni —»
Eldrid pyysi häntä tupaan, ja Eirik näki, miten kaunista täällä oli auringon paisteessa, niityt ja lehtimetsät olivat ehtineet melkein yhtä pitkälle kuin kotona vuonolla. Mutta täällä oli kummallisen autiota ja yksinäistä — ja suljettua, takana synkkä metsä, joka oli leviämäisillään vanhoille niittymaille, ja edessä kapea sisäjärvi, jonka pinnan mustensi varjollaan etelärannalla kohoava kuusikkomäki keskellä kirkasta kevätaamuakin.
Niemi, jolla talo kohosi, oli melkein rannasta erotettu — siinä oli niin matala kannas, että vesi kohosi kahden puolen niitylle. Kevättulvien aikana vesi peitti koko maa-alan, Eldrid selitti.
»Silloin teidän on käytettävä venettä?»
»Venettä?» Eldrid nauroi ivallisesti. »Meillä, täällä olevilla, ei ole mitään asiaa minnekään.»
Rakennukset olivat pienellä kummulla sikin sokin. Ne olivat pieniä ja olisivat tarvinneet parempaa hoitoa. Vanha, köykkyselkä eukko, huivi syvällä tihrusilmillä kurkisteli heitä, heidän siinä ohi mennessään.
Tupa oli vain kolme hirsikertaa korkea; sen edessä oli hirsistä jonkinlainen eteinen ja perällä oli yksi ainoa huone. Keskellä olevan takan asemesta oli oven suussa tulisija, ja seinän nurkkaus oli kivipaasista ja savilaastista. Toisella pitkällä seinällä oli rojuinen vuode kummassakin päässä. Mitään muita tavaroita ei huoneessa ollutkaan, mutta pitkin seiniä olevalla penkillä oli jos jotakin, kattiloita ja astioita, vaatteita ja patoja ja kirnu läjässä toinen toisensa päällä.
Eldrid raivasi hänelle istuimen tuvan perällä: »Sinulla lienee nälkä —»
Niin olikin — Eirik muisti nyt vasta, ettei hän ollut, eilen lähdettyään kotoa päivällisen aikoihin, maistanut muuta kuin tilkkasen maitoa Eikenin luona mökissä. Ja niin hänestä maistui hyvälle, mitä Eldrid toi hänelle penkille: maitoa, kauraleipää ja vanhaa juustoa. Sitten hänen oli sanottava asiansa.
»Minä tulen sisaresi luota, Eldrid — Eikenin Gunhildin —»
»Sisareni!» Eldrid katsoi häneen omituisesti. Sitten hän otti penkin sekasotkusta karan, pisti sen vyöhönsä ja alkoi kehrätä. »Siitä sisaresta, minkä sinä mainitset, en ole kuullut enkä ole nähnyt häntä milloinkaan ennen. Ja ihmettelen, kuka olisi hänelle puhunut minusta mitään. Tuskin hänen vanhempansa. Mutta mitä tämä minun Gunhild-sisareni tahtoo?»
»Hän pyytää sinua auttamaan itseään. He tahtovat antaa hänet vanhalle miehelle, leskelle, jota hän ei ole milloinkaan nähnyt. Ja nyt hän arveli — ehkäpä sinä säälit häntä. Hän ei uskalla toivoa keneltäkään muulta apua.»
Eldrid katsoi häneen hymyn häive ruskeilla, ryppyisillä huulillaan:
»Hm. Entä sinä — ehkäpä hän haluaisi saada juuri sinut?»
»Oli määrä, että minä kihlaisin Gunhildin talvella. Mutta sitten hänen isänsä purki sen.»
»Ja se lienee tullut liian myöhään?» Eldrid virkkoi kuten äsken.
Eirik ymmärsi hänen tarkoituksensa; häntä harmitti punastumisensa, mutta hän vastasi rauhallisesti:
»Niin on — niin kauan kuin me luulimme, ettei meidän tarvitse odottaa muuta kuin vuoden päivät — kunnes vanhukset sopisivat asiasta, siihen me olisimme taipuneet. Mutta jos Berse aikoo jälleen antaa nuoren hirven vanhalle pukille, hän saa nähdä sen olevan liian myöhään Gunhildiin nähden. Gunhild ei aio taipua, enkä minä salli sen miehen saada häntä.»
»Mutta mitä apua te minulta odotatte?» Eldrid kysyi. »Onko minun mentävä Bersen luo häntä kieltämään —?»
Eirik oli istunut häntä katsellen. Vaikkakin Eldrid oli sen näköinen kuin häntä olisi korvennettu monella hiilloksella, oli hänessä sittenkin jotakin kaunista: karkea huivi ei peittänyt kokonaan hänen tukkaansa, se oli tumma, harmaasuortuvainen ja se muodosti ihmeen kauniin mutkan keskelle hänen leveätä, kirkasta otsaansa, jossa oli kaksi terävää vakoa. Vaikkakin hänen poskensa olivat kuopallaan, ei Eirik ollut milloinkaan nähnyt mitään kauniimpaa kuin hänen leukansa kaari oli. Silmät olivat syvällä kuopissaan ja niiden ympärillä oli paljon ryppyjä, mutta ne olivat suuret, tummanharmaat. Suu oli ruskea ja haavainen, alahuulessa syvä, verinen naarmu. Mutta kehräävät kädet olivat punaiset ja halkeilleet ja täynnä kylmänkyhmyjä.
Eikä Eirik voinut sittenkään uskoa kaiken hänestä kuulemansa olevan totta. Ja vaikkapa hän olisikin rikkonut — paljonkin — he olivat sittenkin tehneet hänelle julmaa vääryyttä. Ja oli miten oli, sittenkin oli säälittävää nähdä tämän kauniin, ylimysmäisen naisen vanhentuneena ja hylättynä istuvan tällaisessa viheliäisessä luolassa.
Silloin Eirik alkoi kertoa hänelle naima-asiansa alusta alkaen.
»Gunhild on siis lähettänyt sinut tänne?»
»Niin on.»
»Ja sinä uskot hänen pitävän sanansa ja tulevan tänne?»
»Uskon. Mutta jos sinä keksisit jonkin paikan, jossa hän saisi levätä, me menisimme sinne, jos niin tahdot?»
»Ettäkö minä pelkäisin tähän asiaan sekaantua?» Eldrid nauroi. »Pikemminkin Gunhild pelästyy tullessaan tänne Eikenistä ja nähdessään, missä hänen sisarensa asuu.»
»Hän tulee olemaan minun kanssani samaa mieltä», Eirik virkkoi hiljaa, »ettei näin saisi olla. Ja tämä onkin korjattava.»
»Aiotko sinä houkutella minua palkkiolla?» Eldrid kysyi ivallisesti.
»En tiedä, sanotko sitä palkkioksi vai miksi, jos teen mitä voin, hankkiessani kälylleni hänen oikeutensa takaisin, Olen kuullut veljesi yrittäneen, mutta hän luopui —»
Eldrid laski kädet helmaansa. Mutta sitten hän virkkoi:
»Sinäpä, Eirik, et näy pelkäävän mustuvasi, vaikka tartutkin pikeen. Mutta jos sinä haluat kerran tulla Bersen kanssa sovintoon, saat jättää, oman onnensa nojaan sekä varkaita suosivan lankosi että porton kälysi. Niin, Berse sen nimen antoi minulle ennenkuin kukaan toinen mies, eikä hän silloin puhunut valheita parhaan ystävänsä vaimosta. Paras lienee, ettei kukaan saa tietää, jos niin kävisi, että joutuisit jonakin yönä makaamaan nuoren morsiamesi kanssa Nesessä.»
»Minä aioin vielä pyytää jotakin», Eirik virkkoi. »Minä pyytäisin sinua tekemään Gunhildille sen palveluksen, että ratsastaisit kanssamme pohjoista kohti. Kukaan ei voi uskoa sinun jättävän sisartasi häpeään.»
Eldridin kasvoille levisi puna vähitellen. Mutta sitten hän nauroi:
»Minun täytyy silloin ratsastaa harmaalla härälläni — minulla ei ole hevosta!»
»Rauden kantaa sekä Gunhildin että minut», Eirik virkkoi rauhallisesti, »kunnes me saamme matkan varrelta sinulle hevosen.»
Eldrid nauroi vain.
»Teetkö sinä sitten kevättyöt täällä ilman hevosta?» Eirik kysäisi vähän ajan kuluttua. »Vai lainaatko sinä naapurilta hevosen?»
»Minulla on kuokka ja lapio», Eldrid vastasi lyhyesti. »Ja tadikko sekä selkäkori.»
Eirik sai tietää hänen asuvan täällä yksinään, kanssaan äsken näkemänsä vanha eukko ja luuvaloinen vanha sukulaismies Eldrid oli ottanut hänet, koska hän oli Bersen kanssa vihoissa — ja puolikasvuinen poikanen, joka oli paimenena ja autteli missä tarvittiin.
»Mutta nyt minun täällä ollessani hevosen kanssa on käytettävä tilaisuutta hyväksi», Eirik pyysi. Mutta kun Eldrid ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, Eirik vain nauroi ja sanoi, että hänen on otettava asia nyt niin kuin hänellä olisi talossa oma veli. Sitten Eirik nousi ja riensi ulos.
Eldridin tullessa ulos hetken kuluttua hän näki Eirikin pellolla, jonka yhdessä kulmassa vain oli tehty töitä. Eirik oli kiskonut esille vanhan sahran ja oli panemassa kuntoon joitakin puuttuvia kohtia, voidakseen valjastaa sen Raudenin eteen. Pitkä vaippa ja juhlapuku oli maassa, ja Eirikillä oli yllä ainoastaan punainen sarkapaita, pitkät housut ja ratsastussaappaat.
»Aiotko sinä kyntää nuo saappaat jalassa?» Eldrid kysyi.
»En, mutta jos sinä voisit lainata jotakin jalkaan pantavaa, olisi vielä parempi.»
»Miten vanha sinä olet, Eirik Olavinpoika?» Eldrid kysyi.
»Oi — enhän minä ole nuori — kahdenkymmenen yhdeksän vuotias.»
»Sinua ei luulisi yhdeksänkääntoista vuotiaaksi.»
»Ollessani yhdeksäntoista vuotias», Eirik vastasi nauraen, »olin paljon viisaampi — ihmisten arvostelun mukaan.»
* * * * *
Myöhään iltapäivällä Eirik sanoi ratsastavansa pohjoista kohti — jos hän sattuisi näkemään jotakin tai kohtaamaan jonkun.
»Miten sinä luulet hänen tulevan tänne?» Eldrid kysyi.
Eirik vastasi, ettei hän tiedä — kenties joku siellä oli Gunhildin uskottu.
»Minä luulen sinun uskovan, että hän tulee!» Sitten hän virkkoi; »Sinä palaat tänne vasta myöhään.»
— »Ei, Eirik vastasi, sillä Rauden on väsynyt, niin että — mutta minähän voin mennä latoon nukkumaan, jossa minä viime yönkin nukuin.»
»Ei», Eldrid virkkoi, »meillä ei ole täällä usein vieraita, mutta koska sinä kerran olet tullut tänne, en tahdo, että sinulla olisi liian huonosti. Minä panen sinulle alavuoteen kuntoon enkä sulje ovea —»
Oli kuitenkin myöhempi kuin Eirik oli ajatellutkaan hänen kotiin tultuaan. Vedestä ja suosta uhosi valkoista usvaa hänen ratsastaessaan järven päästä; pihassa oli kaikki hiljaista. Eirik pujahti sisään. Siellä oli lämmintä ja pimeää; hän huomasi Eldridin olevan vuoteessa.
Hän ei ollut rukoillut aikarukouksiaan muuta kuin aamulla, niin että hän polvistui nyt ja rukoili — seitsemän isämeitää pikku-ajoilta, viisitoista vesperistä ja seitsemän kompletoriumista. Viimeiset hän rukoili hänen puolestaan, jonka vieraana oli: hän oli huomannut, miten yksinäinen Eldrid oli, ja hän vannoi Eldridin olojen parantuvan heti, kunhan hän vain ennättäisi.
Hän oli riisunut päällysvaatteensa ja oli nousemaisillaan vuoteeseen, silloin Eldrid virkkoi huoneen yläpäästä:
»Minä panin sinulle maitoa ja ruokaa liedelle — sinä olit poissa illalliselta.»
»Kiitos, minulla ei ole nälkä. On kovin paha, jos herätin sinut.»
»Teetkö sinä joka ilta näin — rukoilet niin kauan?» Eldrid kysäisi.
»Teen. Mutta olenhan sanonut sinulle makaavan! aivan yhtä mielelläni ladossa. Silloin en häiritse sinua tavoillani.»
Eldrid naurahti.
»Minun puolestani sinä kyllä saat pitää tapasi kaikessa rauhassa.»
Päivät vierivät. Eirikin ajatellessa Saltvikeniä ja Hestvikeniä ja ihmisiä siellä tuntui hänestä kaikki olevan niin ihmeellisen kaukana ja kauan sitten tapahtuneelta. Hän mietti joskus, minne ne arvelivat hänen hävinneen. Ja hän ajatteli, miten Gunhild mahtoi päästä tänne. Oli jo kulunut viikon päivät —
Mutta hänestä tuntui, että pitikin olla näin, että hän kulki täällä merkillisessä ja yksinäisessä talossa keskellä synkkää korpea. Joka aamu hänen ulos tullessaan kannas oli kuin meren saari keskellä valkoista usvaa, ja siitä kohosivat kuusiharjanteet synkkinä. Sitten tuli aurinko karkoittaen usvan ja se paistoi päivät päästään näillä keväisillä mäillä; ne pellot, jotka Eldrid oli ennättänyt kylvää ennen hänen tuloaan, vihersivät jo, viidakoissa lehdet jo suurenivat, ja niityn ruoho piteni ja alkoi loistaa. Eirik tarttui kaikkeen työhön auttaakseen Eldridiä — ja kyllä siellä työtä olikin. Eldridin köyhyys hämmästytti häntä — talossa oli tuskin viljaa, hänen lehmistään kolme oli ummessa ja kahdesta tuli hyvin vähän maitoa, vaikkakin ne olivat paremmassa kunnossa kuin kevätkarja tavallisesti oli — hän olisi voinut elättää useammankin lehmän. Pedot olivat viime vuonna vieneet useimmat hänen lampaistaan, ja halla oli vienyt viljan; rakennukset ja työkalut olivat sellaisessa kunnossa kuin sopi odottaakin miehettömässä talossa, jossa ei ollut hevostakaan, millä kuljettaa tarpeita. Vähäisiä ruokavaroja lisätäkseen Eldridillä oli verkkoja järvessä ja ansoja metsässä, ja Eirik otti kokeakseen kummatkin hänen puolestaan.
Eirikistä tuntui tämä seutu niin kumman tutulta — aivan kuin hän olisi elänyt täällä jo kauan sitten. Hänen mieleensä muistui nyt hänen ensimmäinen kotinsa — ei ollut muistanut sitä pitkiin aikoihin, mutta nyt se sukelsi esiin; se oli ollut samanlainen paikka, kaukana liiketeiltä ja syvällä metsässä, mutta hän ei muistanut, oliko siellä ollut järveä. Ja Eldrid sulautui niin merkillisellä tavalla uneen jonka hän oli lapsena nähnyt — oli ollut sinikaapuinen nainen, puoleksi ihminen, puoleksi lintu; hän oli pelännyt sitä, mutta se oli ollut kauniskin ja hän oli kutsunut sitä Portoksi, sillä hän oli ollut niin pieni, ettei hän ollut tiennyt sen sanan merkitystä, mutta hän oli arvellut sen olevan jotakin lentävää. — Ja hän oli sekoittanut tämän näyn äitiinsäkin — hän ei ollut selvillä — mutta nyt hänelle selvisi Nesen muistuttavan hänen varhaisinta lapsuuskotiaan, ja Eldrid muistutti hänen unensa Porttoa.
Mutta hän ratsasti pois joka ilta samaa tietä, jota oli tullut, Gunhildia vastaan, ja kotiin hän palasi soitten poikki illan muuttuessa kirkkaaksi kevätyöksi ja järven sekä suon usvan levitessä Eldridin talon ympärille.
Seitsemäntenä päivänä oli pilvistä — jokin, sadekuuro oli kulkenut, mutta illansuussa ilta-aurinko pilkisti Neseen. Eirik seisoi sahaamassa mäellä olevia tukkeja — hän näki siinä seisoessaan Eldridin navetan ovella kutsumassa karjaansa. Viimeisenä tuli pieni, takkuinen, hirvenharmaa sonni, se loiskutteli karjapihan liejussa. Eldrid otti sen vastaan, pani kätensä sen poskille ja painoi hyväillen otsansa härän päätä vastaan.
Eirik meni sisään ottaakseen ylleen nuttunsa ja vaippansa. Hänen ruokansa oli vuoteen portaalla — Eldrid pani sen nykyjään siihen, jotta Eirik sai jotakin ennen ratsastamaan lähtöään. Eirik ei kuullut, että pihaan tuli ihmisiä, ennenkuin hevoset olivat aivan tuvan edessä — Silloin hän riensi ulko-ovelle.
Ulkopuolella, jossa sadepisarat välkkyivät päivänpaisteessa, oli kaksi miestä laskeutunut hevosen selästä. Toinen, nuori palvelija, viskautui omansa selkään, tarttui isäntänsä hevosen suitsiin ja ratsasti aitaukseen, mutta arvokas ja komea vanhempi herra, Draumtorpin Guttorm, riensi sateesta sisään.
»Tämä on todella enemmän kuin odotinkaan», hän sanoi astuessaanEldridin tupaan, »että sinä olitkin täällä!»
Eirik oli käynyt kalman kalpeaksi:
»Sinäkö tulet!»
»Niin, minä tulen. Gunhild toivoo sinulle vieläkin siksi paljon hyvää — vaikka Herra ties, minkä arvoinen sinä olet! — hän kääntyi minun puoleeni eikä isänsä tai veljiensä. Sinä käsität, etteivät he olisi tulleet sinun eteesi muuta kuin miekka kädessä —.»
»Minä olisinkin pitänyt siitä enemmän —.» Eirik tarttui vaistomaisesti miekkaansa.
»Vaiti sellaista puhumasta! Luuletko sinä meidän paljonkaan luottavan sinun miehekkyyteesi — onko miehekästä houkutella lasta omaistensa turvista — vielä tällaiseen luolaan —.»
»— tämä on hänen sisarensa talo —»
»Luuletko sinä Gunhildin sallivan sinun häväistä itseään, vaikkakin hän on Eldridin sisar — mutta he eivät olekaan saman äidin lapsia —.»
»Etkö sinä, Guttorm, voi sanoa sanottavaasi parjaamatta naista —.»
»Sinä lienet oikeassa. Ei tässä monia sanoja tarvitakaan. Gunhild pyysi minun antamaan tämän sinulle takaisin — eiköhän se riittäne.»
Eirik otti sen, minkä Guttorm hänelle ojensi, hän tuskin katsoi siihen. Sitten hän laski kultasoljen kädestään, niin että se putosi hänen jalkoihinsa.
Silloin Guttorm virkkoi surullisesti:
»Niin minä suutuin kuullessani tästä, Eirik Olavinpoika — minä en olisi tätä milloinkaan uskonut niin rehellisen miehen pojasta kuin Olav on. Minä pidin sinua kunnon miehenä — minä luotin ensi sanasta sinuun, vaikkakin asiat puhuivat sinua vastaan.»
»Sinä et luota enää?»
»Ei puhuta siitä nyt», Guttorm virkkoi kiivaasti. »Minä olen nyt sanonut sanottavani ja nyt minä menen. — Mitä minun on ajateltava sinun käytöksestäsi sisareni tytärtä kohtaan», hän kuohahti, »sinä olet vahtinut aitovierissä kuin kananvaras, viekoitellut lapsirukan luoksesi illan tullen, käynyt hänen luonaan karjamajalla ja istunut yksin hänen luonaan siellä majassa kuin hän olisi ollut karjapiika — hänen oli sanottava, missä hän sinulta soljen sai. — Ja koska hän on herkkäuskoinen ja lapsellinen, sinä luulit voivasi houkutella hänet luoksesi — tänne!»
»— Etkö sinä, mies, aio tervehtiä emäntää!» Eirik huusi raivoissaan.
Eldrid oli astunut sisään — navettapuvussaan. Hän vastasi Guttormin tervehdykseen rauhallisesti ja ylpeästi.
»Sinä olet nyt siis saanut tervehdyksen sisareltani, Eirik?» hän kysyi lempeästi.
»Niin, minä olen tuonut hänelle sanan.»
»Mutta mikäli sinua, isäntä, ymmärsin, oli tämä minun sisareni sanonut sinulle, että Eirik oli keksinyt heidän tänne minun luokseni tulon? Eirik sanoi minulle Gunhildin pyytäneen häntä tänne ja Gunhild oli aikonut seurata häntä —»
»Onko Eirik sanonut niin!»
Eirik vastasi itse, hän oli kalpea huuliaan myöten.
»Olen.»
»Hyi sinua!» Guttorm sylkäisi.
Eldrid jatkoi:
»Eirik sanoi niin — ja hän sanoi aikoneensa lähteä hänen kanssaan edelleen, Gunhildin vähän levättyä, Ylämaihin rikkaisiin sukulaisiinsa, jättää neitonen heidän huomaansa, kunnes hän olisi sopinut Bersen kanssa. Minä luulen ettei hänkään pitänyt Gunhildin ehdotuksesta tulla tänne, jonka Gunhild oli ehdottanut kohtaamispaikaksi.»
»Gunhild ei ole kuullut mitään hänen rikkaista sukulaisistaan Ylämaissa, mikäli minä tiedän. Mutta onhan hyvä, jos Eirik on tullut parempiin ajatuksiin myöhemmin.»
Eirik sanoi rauhallisesti ja vakuuttavasti:
»Onko sinusta merkillistä, Guttorm — jokainen lapsikin tietää näillä seuduin Bersen myyneen vanhimman tyttärensä sille — sille —. Jeftan tyttärellä Judeassa oli parempi kohtalo kuin tällä emännällä. Minä rakastin Gunhildia — ja minä tiesin hänenkin pitävän minusta. Saatuani kuulla Bersen suunnitelleen hänelle samaa kohtaloa aikovan antaa hänet ikälopulle hirviölle, joka oli jo yhden vaimon rääkännyt kuoliaaksi —»
»Mitä puhetta se on», Guttorm keskeytti vihaisesti, »ikäloppu — mies on vuotta, paria sinua vanhempi, kohtelias ja hieno. Niin, hänet naitettiin, ennenkuin hän oli täysi-ikäinenkään, mutta Hillebjørg-rouva eli ainoastaan vuoden tai pari —.»
»Vastako kuultuaan tämän uudesta sulhasestaan», Eldrid kysyi, »Gunhild luopui järjettömästä aikomuksestaan neuvotteli sinun kanssasi?»
»Ei», Guttorm vastasi vastahakoisesti ja hiljaa. »Minä sain tietää lapsen olevan joutumaisillaan onnettomuuteen —. Mutta nähtyään Magnus-herran hän ei voi kieltää ettei isä olisi aikonut järjestää kaikki hänen parhaakseen —. Mutta nyt lienee siitä asiasta jo puhuttu yllin kyllin. Hyvää yötä —.»
»Ei, odotahan, isäntä —» Eldrid meni Guttormin jälkeen ulos.
Hän palasi hetken kuluttua; Eirik seisoi yhä äskeisessä paikassaan.
»Hän ei halunnut levätä eikä ruokaa», Eldrid selitti.
Hän katseli pitkää, tummaa miestä, joka tuvan hämärässä näytti vieläkin suuremmalta. »Nyt kestänee pitkän aikaa ennenkuin sinä luotat naisen sanaan?» Eldrid kysyi melkein pilkallisesti.
Eirik kääntyi ja läksi ulos.
Satoi hiljaa ja tiheästi — ja kevään mahlan tuoksut tuntuivat märässä illassa entistäänkin voimakkaammin. Eirik mietti, että nyt hänen lienee lähdettävä täältä — mutta hän oli niin omituinen, tyhjä ja hervoton, melkein samanlainen kuin saatuaan puukon ruumiiseensa Haugsvikissä, kun hän oli vuotamaisillaan kuiviin. Hän asteli hitaasti polkua pitkin niityn poikki järveä kohti. Hänen mielessään pyöri ajatus ottaa vene ja soutaa jonnekin.
Silloin Eldrid juoksi hänen luokseen, tarttuen takaapäin hänen käsivarteensa:
»Eirik — minne sinä aiot —. Mies, et suinkaan sinä järveen mene mokomien lapsellisuuksien vuoksi!»
»En, en.» Hän työnsi toisen käden pois. »En minä ole sellaista ajatellut.»
»Tule pois», Eldrid rukoili. »Älä kävele täällä sateessa.»
Eirik katsoi häneen; sitten hän läksi naisen jälkeen vähän vastahakoisesti.
Eldrid oli pannut takkaan hyvän tulen — liekit leikkivät matalan tuvan seinillä ja katossa, niin matalan, ettei aikamies voinut seisoa suorana muualla kuin kurkihirren alla. Eirik joi vähän hänen tarjoamaansa maitoa — ajatteli hajamielisesti, miten hyvä paikka on takalla näin nurkassa — silloin ei satanut tuleen, vaikka räppänäkin oli auki, kuten nytkin.
»Käydään levolle», Eldrid sanoi sitten. »Nyt sinulla ei ole mitään syytä lähteä yöllä ratsastamaan.»
Eirik riisuutui sen verran kuin hänellä oli tapana yöksi riisuutua. Mutta sitten hän jäi istumaan vuoteensa jalkopäähän penkille, käsivarsi hevosenpää-hirren ympärillä, tuijottaen lieden sammuvaan tuleen. Eldrid makasi jo nahkasten alla omassa vuoteessaan. »Käy maata», hän kehoitti parisen kertaa, ja Eirik vastasi: »kyllä», mutta jäi istumaan.
Silloin Eldrid nousi jälleen vuoteesta, tuli hänen luokseen avojaloin, karkeassa, tummassa alushameessaan. Hän tarttui Eirikin hartioihin, työnsi hänet istumaan suoraan niin äkkiä, että Eirikin niska kolahti seinähirteen.
»Älä istu sillälailla tuijottamassa!» hän virkkoi kärsimättömästi.»— Sinulla on vielä paljon opittavaa, Eirik!»
»Opittavaa —», Eirik tarttui toisen ranteisiin. »Pitäisikö minun sinulta saada ehkä oppia?»
Eldrid katsoi Eirikin vääntyneihin kasvoihin. Hänen sieraimensa laajenivat ja silmät suurenivat:
»No niin — osaisin minäkin opettaa sinulle yhtä ja toista –»
Silloin Eirik sieppasi hänet syliinsä, peitti hänen halkeilleet huulensa suudelmillaan.
Aina luostariajoistaan asti Eirikillä oli ollut tapana valvoa joka yö niihin aikoihin, jolloin veljet nousivat ja menivät aamusaarnaan. Ja hän teki nytkin niin maatessaan Eldridin sylissä.
Nyt herättäjä kulki dormitorion läpi, kuiskaten »Benedicamus Domino», ja miehet vastasivat hiljaa »Deo gratias» noustessaan lattialle. Hän oli itse ollut astumassa hiljaa valoisaan kuoriin laululla tervehtimään aamunkoittoa; hän oli itse maannut polvillaan rukoillen heikosta aamuruskosta aina siihen asti, jolloin aurinko loisti koko voimallaan ja kaikki ihmiset läksivät töihinsä. — Ja nyt hän oli kulkeutunut tänne, ja se, mitä tämä nainen oli hänelle opettanut, oli sellaista, joka tuntui hänestä helvetin kuumuuden esimaulta —. Ja hän tunsi kumman jähmettyneen tuskan vallassa — kaikki tämä, mikä hänelle nyt oli tapahtunut, oli hänelle määrätty jo hänen syntymästään, ja nyt se oli toteutunut. Hän tunsi yhä selvemmin täällä metsän korvessa kaikki: tämä kaikki oli ollut hänen unessaan — vieläpä pieni peltokin kuihtuneine risuaitoineen; hän oli unessa ratsastanut Raudenilla Porton tullessa lentäen levein, sinisin siivin, vetäen hänet hevosen selästä ja heittäytyen hänen päälleen kuumin, rajuin rakkauden osoituksin, jotka kauhistivat häntä. Ja nyt tämä oli saanut hänet siipeinsä alle, iskenyt häneen nokkansa ja kyntensä, repinyt hänen sydäntään ja imi hänestä voimaa.
Hän ei löytänyt mitään tietä takaisin. Tällä kertaa hän ei voinut irtaantua Portosta ja paeta, kuten hän teki unessa — siihen hänellä ei nyt ollut voimia. Eldrid oli ollut ensimmäinen nainen, jonka hän oli rakkaudesta omistanut — ensimmäinen, joka oli tahtonut hänet eikä rahaa maksuksi. Ja sitten — ratsastaa hänen luotaan jonakin päivänä ja jättää hänet tänne yksin korpeen ja kurjuuteen, sitä hän ei voisi milloinkaan tehdä.
Ja keskellä onnettomuutta hänelle valkeni — tämä ei loppunut tähän. Hän oli ennenkin jäänyt pahan käsiin, mutta hän oli siitä pelastunut ja hänen jalkansa oli tavannut lujan kalliopohjan ja hänestä oli tullut entistä vapaampi mies. Ja Hän, joka silloin oli pelastanut, pelastaa nytkin. Kukaan ei pääse kohtaloaan pakoon, mutta Jumala on kohtalonkin yläpuolella. Ja silloin ei voinut olla tarkoitettu äsken tapahtunut, että Portto saisi iskeä nokallaan hänen sydämeensä ja juoda hänet tyhjäksi ja kuivaksi, mutta hänen mieleensä tuli: kaikki lieneekin tapahtunut siksi, että hän pelastaisi Porton.
Tätä oli kestänyt toista viikkoa. Hän teki Eldridille töitä päivisin ja hän tutustui kolmeen työtoveriinsa, eukkoon, paimeneen ja Holgeiriin, Eldridin vanhaan sukulaiseen. He eivät ihmetelleet — tuskinpa kukaan ihmetteli mitään täällä Eldridin luona. Eikä Eirikkään ihmetellyt, tavallaan — kaikki, mitä oli tapahtunut hänen lapsuudessaan korvessa olonsa ja tämän metsässä olon välillä, oli kuin unta.
Hän oli ottanut pari kertaa jousen ja nuolen talossa oli paljon aseita; kysyessään Eldridiltä, kenen ne olivat, tämä vastasi vain »minun». Hän läksi metsälle.
Hän palasi kotiin kymmenennen päivän aamuna siitä lähtien, jolloin Guttorm oli ollut siellä, tuoden Eldridille kaksi metsoa. Sitten hän kysyi Eldridiltä äkkiä, ilman mitään valmisteluja:
»Tuletko sinä minun kanssani naimisiin, Eldrid?» Eldrid naurahti: »En minä tule.»
»Mikset?»
»Tiedätkö sinä, miten monta miestä minulla on ollut?» hän kysyi pilkallisesti.
»Tuskinpa niin monta kuin Maria Magdalalla.»
»Hahahaa! Niinkö sinä tarkoitit —. Sinä voit siitä vaivasta säästyä, Eirik. — Minulla on ollut munkkikin — kun sain hänet sinne, minne tahdoin, tulikin hänestä kaikkein pahin.»
»Se voi olla mahdollista», Eirik virkkoi. »Kun hän kerran oli rikkonut pyhän lupauksensa. Sitä ei voi kukaan minusta sanoa — täytynee katsoa Gunhildin päästäneen minut lupauksestani samoinkuin kaikista muistakin lupauksista.»
Eldrid oli jättänyt työnsä, seisoi vain tuijottaen nuoreen rakastajaansa.
»Ja miten sinä luulet tämän päättyvän?» Eirik kysyi.
»Oh — toiset minä olen ajanut luotani, väsyttyäni heihin — joku kyllästyi minuun ensin ja läksi tiehensä. Miten sinun käy, sitä en ole ajatellut.»
»Eldrid», Eirik virkkoi, »olen nähnyt sinun silmistäsi aina metsään lähtiessäni sinun pelkäävän, etten palaisikaan.»
Eldrid tuijotti häneen ääneti ja punaisena. Mutta sitten hän puuskahti:
»Pelkään! Se on totta se — ja luuletko sinä minun pelkäävän omaa pelkoani! Jospa sinä tietäisit — minä opin tietämään, mitä pelko on jo silloin, kun sinä vielä imit äitisi rintoja — pelkään!» Eldridin suuret silmät säkenöivät: »Lähde täältä vain, milloin mielesi halaa, pikku poikanen, ja ala jälleen lukea aikarukouksiasi ja ryömi ristin juurelle ja tee katumus — minua sinä et siihen saa! Minä rukoilin silloin, kun ratsastin morsiamena Haraldin taloon — rajuilma tapasi meidät tiellä, minä rukoilin Jumalaa lähettämään salaman, joka iskisi minuun. Minä rukoilin Neitsyt Mariaa armahtamaan minua — minäkin olin neitsyt ja neljätoistavuotias, kuten hän, enkelin tullessa hänen luokseen, minä rukoilin Häntä lähettämään enkelin välkkyvine miekkoineen pelastamaan minut —. Salama oli iskenyt suureen saarniin Linnan kupeella, me näimme pihanurmella salaman jäljet mäkeä noustessamme, mutta minua kohtaan ei osoitettu armoa —. Ja sinä puhut minulle pelosta —» hän kulki pienessä tuvassa edestakaisin.
»Sinäsanot minun pelkäävän — minä voisin pelästyttää sinut järjiltäsi, jos kertoisin sinulle, miten kostin Haraldille hänen omien renkiensä kanssa hänen silmäinsä edessä, hänen maatessaan halvattuna ja puhumattomana —. Se olisi saanut riittää — muuta olenkin katunut, kenties, se oli tyhmästi tehty, eikä sen arvoinen — Haraldin kuoltua ja kun hänen lapsensa karkoittivat minut pois ja minä asuin Sigurdstadissa turmellen sekä itseni että omaisuuteni — mutta minä riemuitsen aina muistaessani Haraldia, miten hän makasi ja tuijotti ja sammalsi —»
Eldrid seisoi Eirikin edessä väännellen ruskeita, kuivia huuliaan:
»Matkusta! — Nytsinäpelkäätminua— maitovasikka, sellainen pojan nalikka — sinun kasvosi ovat valkoiset ja harmaat kuin villakuontalo!»
Eirik pudisti päätään:
»Minä en pelkää.» Hän hymyili heikosti. »Ja minä aion jäädä tänne ja mennä kanssasi naimisiin.»
Muutamana iltana sen jälkeen, kun vanha Holgeir oli tuvassa heidän luonaan, Eirik sanoi hänelle.
»Minä olen kysynyt Eldridiltä, menisikö hän kanssani naimisiin. Hän on leski ja voi itse järjestää sen asian, mutta hän neuvottelisi mieluimmin jonkun sukulaisensa kanssa Senvuoksi kysyisin nyt sinulta.»
Holgeir vastasi, että jos Eirik lupaisi todistajain läsnäollessa hänelle edelleenkin asunnon ja yhtä hyvät olot kuin tähänkin asti, vaikkakin Eldrid ottaa isännän, kehoittaisi hän. Siihen Eirik vastasi myöntäen. — Holgeirin mentyä Eirik kääntyi Eldridin puoleen:
»Myönny nyt sinäkin — on sekä sinulle että minulle ikävää jauhaa samaa asiaa lakkaamatta.»
Eldrid vastasi kiivaasti:
»Sinä olet kuin järjettömät eläimet, Eirik, hevonen tai mullikka — on turha yrittää pelastaa heitä tulesta — he ryntäävät sinne takaisin suin päin.»
»Voinko minä pitää tätä myöntymisenä?» Eirik kysyi naurahtaen.
»Pidä minä haluat!»
* * * * *
Silloin hän möi Holgeirille sen pienen hopeaketjun ristineen, jota hän oli kantanut kaulassaan vaatteitten alla pikkupojasta asti, ja osti jauhoja ja maltaita. Eldrid pani kaljaa ja leipoi ja he teurastivat vasikan; hän valmisti kihlajaisia synkin katsein ja kummallisin puhein, mutta pitäessään häntä sylissään Eirik tiesi hänen olevan sellaisen, koska hänellä, Eirikillä, nyt oli valta hänen ylitseen: Eldridin mielestä tämä avioliitto oli hullutus, mutta hän ei voinut luopua Eirikistä. Eräänä yönä Eldrid kysyi Eirikiltä:
»Mitä sinä minulle sitten teet, kun sinä muutat takaisin Hestvikeniin?»
»Ei ole ensinkään varma, tulemmeko me siellä asumaan isän eläessä», Eirik virkkoi. »Mutta olethan sinä suuremmankin talon taloutta ennen hoitanut.»
Eldrid oli niin laiha, että Eirik painaessaan hänet syliinsä tuli ajatelleeksi suuria lintuja, joita hän oli väliin pyytänyt, niistä oli joskus tullut siipirikkoja, mutta ne olivat sittenkin pysyneet jotenkuten hengissä pitkät ajat.
Vähän ennen heinäntekoa Eirik kutsui naapurit kesteihin, ja sitten hän läksi papin luo Saanan kirkolle. Eirik oli antanut hevosensa Holgeirille ja kulki itse jäljessä kahden metsätalon miehen kanssa.
Holgeir johti puhetta, Eirik mainitsi nimensä ja isänsä nimen ja kotipaikkansa. Sira Jon lupasi kuuluttaa avioliiton laillisessa järjestyksessä ja lupasi myöskin saapua kihlajaisjuhliin.
Ne olivat kolme päivää ennen Knuutinmessua ja kaikki kävi hyvin. Eirik kihlasi Eldridin sormuksellaan; varmuuden vuoksi hän sovitti sanansa, sanoen: »Minä otan sinut aviovaimokseni», niin että hän sai olla varma avioliiton pätevyydestä, koska hän oli elänytkin jo hänen kanssaan. Eldrid käytti vastatessaan samoja sanoja.
Sira Jon luki sitten muutamia rukouksia, siunasi heidät vihkivedellä ja siunasi sekä vuoteen että ruokapöydän. Juhla oli erittäin kaunis. Köyhät, todistajina olleet naapurit eivät tienneet paljoakaan merkillisen naapurivaimon entisyydestä, mutta he tuntuivat viihtyvän hänen pöydässään. Pappi istui ylimmällä istuimella; nyt, kun hän ja hänen kaksi apulaistaan olivat riisuneet valkoiset pukunsa yltään, hän tuli hyvin puheliaaksi ja hyvin iloiseksi. Hän oli itse köyhän talonpojan poika naapuriseudulta ja hän oli ollut usein täällä Nesessä lapsuudessaan, sillä Benedikt Bersenpoika oli ostanut tämän sisarelleen hänen äitinsä sisaren mieheltä. Hän kehui kovin, minkälainen Nes oli siihen aikaan ollut, ja antoi Eirikille hyviä neuvoja, mitä hänen nyt pitäisi tehdä, tultuaan tänne isännäksi, kehoitti häntä myöskin osoittamaan kiitollisuutta Jumalalle, päästyään näin hyviin oloihin.
Eirik huomasi papin pitävän häntä irtolaismiehenä, joka oli joutunut tänne palvelukseen ja sai nyt sekä talon että paremmista ihmisistä lähtöisin olevan vaimon, vaikkakin tämä oli vähän surkastunut.
Niin tekivät kaikki vieraatkin — he olivat nähneet hänet puuhaavan töissään Eldridin tekemässä työnutussa ja omissa tekemissään nahkajalkineissa. Ei kukaan, Eldridiä ja Holgeiria lukuunottamatta, tiennyt hänestä sen enempää, Tämä herätti hänen vanhan halunsa kääntää asiat toisin — ja niin hän tuli vallattomaksi, eikä hän puhunut sanaakaan, joka olisi johtanut oikealle tolalle, vaan puhui ja käyttäytyi kuin hän olisi ollut köyhä renki, joka nyt pääsi maataomistavien miesten pariin.
Pappi sanoi muun muassa, ettei oikeastaan missään koko maassa ollut niin hyvää kalaa kuin tässä järvessä, ainakaan ahvenia —. Eirik lupasi suorittaa rehellisesti kalakymmenyksensä ja sitten hän sanoi, että jos hän jonakin päivänä saa koukuilla oikein hienoja ahvenia, toisi hän niitä papille lahjaksi —.
* * * * *
Eirik ja Eldrid kuulutettiin kaksi kertaa. Mutta eräänä aamuna viikolla ennen kolmatta kuulutusta Eirik sai paljon ja oikein kauniita kaloja koukuilla, ja silloin hänen päähänsä pälkähti pitää papille antamansa lupaus ja viedä hänelle paaston ajaksi vähän tuoretta kalaa. Hän pisti suurimmat ahvenet nuoraan, otti hevosen ja läksi.
Mutta hän ei ollut ennättänyt vielä astua papin huoneeseen, kun sira Jon ryntäsi häntä vastaan ja oli sen näköinen kuin silmät pullistuisivat päästä; hän sieppasi kalanuoran ja heitti sen aivan kuin siinä olisi ollut kyykäärmeitä:
»Sinä kovan onnen mies — oletko sinä houkutellut minut satimeen ja laskenut leikkiä kanssani — sinähän olet itse Hestvikenin Olav Auduninpojan ainoa poika!» Hän löi käsiä yhteen kauhuissaan.
»Ei, sira Jon, olenko minä houkutellut sinua —? Minähän sanoin nimeni ja isäni nimen ja mistä olen —»
»Niin, Eirik ja Olav — sen nimisiä on paljon —. Minä lähetin kyselyn pitäjäsi papille, hänen pitäisi ottaa selkoa, oletko naimaton etkä vaimolle sukua — ja kyselen sen sellaista!»
»Etkä sinä suinkaan ole saanut tietää mitään, mikä olisi esteeksi?»
»Ainoa poika kaiken lisäksi ja perillinen — ja sinä aiot naimisiinEldrid Bersentyttären kanssa!»
»Niin», Eirik hymyili, »minä arvelen omasta puolestani olevani hänen kanssaan saman arvoinen.»
Silloin sira Jon huusi, ettei hän missään maailmassa lukisi sitä morsiusmessua eikä julkaisisi kolmatta kuulutusta.
»Sitä sinä, sira Jon, et voi meiltä kieltää.»
»En voi — niin, minä tiedän, että sinä olet pistänyt nenäsi luostarin sisäpuolelle ja haistellut vähän siellä olleita kirjoja — sinä saat kannella Peter Profastille tai piispalle, jos uskallat!»
Ei auttanut, sanoi Eirik mitä tahansa — että hän oli aikoja sitten täysi-ikäinen ja Eldrid leski, että oli kihlautunut hänelle sukulaisen kehoituksesta ja että heidän yhdyselämänsä on kirkon lain mukaan oikea eikä sitä voisi purkaa ilman kuoleman syntiä, ja ettei Berse enemmän kuin Olavkaan kuulunut hänen lammaslaumaansa, niin ettei hän voinut käsittää, miksi pappi heitä niin pelkäsi. Ei sekään auttanut, kun hän viekoitteli sira Jonia ja lupasi muistaa häntä kerran tultuaan Hestvikenin isännäksi.
Ja niin ei häistä tullut mitään. Eirik oli yhtä onnellinen — koskei Eldrid näyttänyt panevan sitä pahaksi. Se, mikä jo oli tapahtunut, riitti Jumalan lain mukaan, sen mukaan he olivat jo mies ja vaimo, ja mitä taas maalliseen lakiin tulee, merkitsi se sangen vähän, ainakin vielä.
* * * * *
Mutta papin kanssa puheissa oltuaan hänen täytyi muistaa, että maailmaa oli Nesen Pitkänjärven ulkopuolellakin. Ja eräänä päivänä syksyllä hän sanoi vaimolleen käyvänsä kotona isäänsä katsomassa.
Hänen lähtöaamunaan Eldrid saattoi häntä jonkin matkaa suon poikki.
»Älä katsele minua tuolla lailla», Eirik hymyili hämillään heidän erotessaan. »Minä olen kotona viimeistään kolmannen päivän iltana, mutta voi käydä niinkin, että palaan jo aikaisemmin.»
Päivällisaika oli jo kulunut hänen tullessaan joen suuhun ja nähdessään jälleen lahden ja vuonon sekä punaisenharmaat vuoret merta vasten. Hän ratsasti peltoja myöten ylös. Täällä oli jo vilja leikattu ja karja laskettu pelloille. Hän tunsi joka lehmän ja hän tunsi joka jalan mitan maata; ei ollut ainoatakaan pensaikkoa eikä kivirauniota, ei mätästä niityllä, jota hän ei olisi kiertänyt viikattein ja sirpein. Ja sittenkään hän ei tuntenut olevansa täällä enää kotonaan, ei siten kuin hän oli Neseen kotiutunut, taloon, jossa hän aina joutui johonkin nurkkaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt, järveen, jota hän ei ollut milloinkaan päähän asti soutanut, metsiin, joissa hän aina joutui uusille poluille, joista hän ei tiennyt, mihin ne veivät — ja sittenkin hänestä tuntui, että hän oli siellä syntynyt ja siellä varhaislapsuutensa viettänyt ja nähnyt siellä ennen kaikki paikat, joko sitten läsnä ollessaan tai sitten hän oli uneksinut niistä —.
Hevosen kavioitten kopistessa pihan kalliopaasiin Ragna tuli ulos ovesta. Ragna huusi ääneensä ja juoksi häntä vastaan. Sitten tuli muitakin ihmisiä, he häärivät hänen ympärillään, ja viimein tuli Cecilia, lapsi käsivarrella. Eirikiä sävähdytti, kun hän huomasi sen olevan Audunin ja ettei tämä ollut viime näkemästä vielä kasvanut, ei ollut edes vuoden vanhakaan. Siitä päivästä luhtihuoneessa ei ollut vielä vuottakaan kulunut —.
Sitten hän näki isän tulevan tuvan ovelle. Olav seisoi siinä hetkisen, katsoi poikaan, sitten hän kääntyi ja meni takaisin sisään.
Eirik suuteli hiljaista sisartaan suulle: »Minä tulen sinun luoksesi, kunhan olen puhunut isän kanssa.»
Hän seurasi isää asuintupaan. Isä istui istuimellaan. Eirik jäi seisomaan oven suuhun hattu käsissään.
»Minä olen tullut kotiin, isä —.»
»Niin, minä alan jo siihen tottua.»
»Niin, isä — minä tiedän sinulla olevan täyden syyn olla pahoillasi lähtiessäni kotoa sinulle puhumatta ja viipyessäni näin kauan —.»
Olav keskeytti:
»Sinä olet kuljeksija, etkä sinä muuksi muutu kuin kuljeksijaksi ja muuttolinnuksi. Minä en sinua syytä — sinä olet se, miksi sinut on synnytetty. Minä olin narri uskoessani kerta toisensa jälkeen sinun viimeisen päähänpistosi olevan —. Minä uskoin sinua sanoessasi rupeavasi munkiksi, minä uskoin sinua, kun sanoit haluavasi asua Saltvikenissä ja rakentavasi sinne talon, minä uskoin sinua, kun näytit kiintyneesi Gunhild Bersentyttäreen —