Ukko sytytti sammuneen piippunsa ja katseli sitä mietteissään.
"Entä sitten?"
"Muistan, kuinka kerran sanoin hänelle: 'Mikä sinua vaivaa, Megan?' — tytön nimi oli Megan David, kotoisin Walesista niinkuin tätinsäkin, vanha rouva Narracombe. 'Sinä suret jotakin'. — 'En minä mitään…' väitti hän, mutta kaksi kyyneltä vieri pitkin poskea. 'Sinähän itket — mikä sinun on?' ihmettelin minä. Hän painoi kätensä sydämelleen: 'Tuntuu niin kipeältä, mutta kipu kyllä pian paranee. Mutta jos jotakin tapahtuisi, tahtoisin, että minut haudataan tämän omenapuun alle.' — Naurahdin: 'Mitä sinulle voisi tapahtua? Älä ole tyhmä.' — 'Ei', sanoi hän, 'en aio olla tyhmä!' No, minähän tiesin, kuinka kummallisia tytöt voivat olla, enkä ajatellut enempää koko asiaa. Mutta kaksi päivää myöhemmin, kello kuusi illalla, kun tulin paimenesta, näin jonkin tumman möhkäleen purossa, lähellä omenapuuta. Sanoin itsekseni: 'Varmaankin sika! Onpa kummallinen paikka sialle!' Sitten menin lähemmäs ja näin, mitä siellä oli."
Vanhus vaikeni. Hänen ylöspäin kääntyneissä silmissään oli kirkas, kärsivä katse.
"Siellä oli tyttö, pienessä vedenpatoutumassa, kallionkielekkeen juurella — samassa paikassa, missä olin nähnyt sen nuoren herran jonkin kerran käyvän huuhtoutumassa. Kasvot olivat kääntyneet veteen päin. Kiven juurella, juuri hänen päänsä kohdalla, oli rentukkakimppu. Ja kun sain näkyviin kasvot, ne olivat kauniit — rauhalliset kuin lapsella — ihmeen kauniit. Kun lääkäri tuli, hän sanoi: 'Tyttö ei olisi voinut hukuttautua tuohon vesilätäkköön, jollei olisi ollut hurmiotilassa!' Niin, kasvoista päättäen hän oli ollut juuri sellaisessa tilassa. Täytyi itkeä — niin kaunis hän oli. Oli jo kesäkuu, mutta hän oli jostakin löytänyt kukkivan omenapuunoksan, jonka oli pistänyt tukkaansa. Siksi uskon, että hän oli hurmiotilassa, kun oli voinut niin iloisena käydä kuolemaan. Puron poukamassahan ei ollut vettä enempää kuin puolitoista jalkaa. Kerroin, miten hän oli sanonut haluavansa päästä hautaan omenapuun alle. Mutta talonväet eivät pitäneet siitä, niin uskon. Olisi näyttänyt liiaksi siltä, kuin hän olisi suunnitellut tekonsa edeltäpäin. Ja niin hänet haudattiin tänne ylös. Silloinen kirkkoherra oli hyvin tarkka kaikissa tällaisissa asioissa."
Taaskin vanhus silitti kämmenellään turvetta, jolla istui.
"Omituista", lisäsi hän, "mitä tytöt voivat tehdä, kun ovat rakastuneita. Tällä oli rakastava sydän. Arvaan, että se oli murtunut. Mutta emme milloinkaan saaneettietäämitään."
Vanhus kohotti katseensa ikäänkuin odottaen kiittävää sanaa kertomuksestaan, mutta Ashurst olikin jo mennyt menojaan, aivan kuin häntä ei olisi ollutkaan.
Kukkulan laella, vähän matkaa sen paikan takana, jonne oli kattanut lounaan, Ashurst heittäytyi pitkälleen, kasvot maata vasten. Niin oli siis hänen hyveensä saanut palkkansa ja Kypron jumalatar, rakkauden jumalatar, kostanut! Ja Ashurstin kyyneltyvien silmien eteen kohosivat Meganin kasvot omenankukin koristetun, tumman, märän tukan ympäröiminä. Mitä väärää oli siinä, mitä tein? ajatteli hän. Mitä oikein olen tehnyt? Mutta hän ei voinut löytää vastausta. Kevät, leimahtava intohimo, sen kukat ja laulu — kevät hänen ja Meganin sydämessä! Rakkausko vain oli vaatinut uhrin? Kreikan mies oli oikeassa — "Hippolytoksen" sanat pitivät paikkansa vielä tänä päivänä!
Niin hullu Rakkauden sydän on ja kullankimaltavat siivet sen. Se minne kevään tuopi päälle maan, sen taikamahdin alle kaikki taipuu. Ja kaikki, mik' on nuorta, vapaata, niin metsässä kuin joissa, vuorilla, kaikk' kaikki, mikä maasta tullut on tai päivän heltehessä hengittää, ja kesken ihmisten ja kuninkaiden sun mahtis, Kyprolainen, suurin on.
Vanhat kreikkalaiset olivat oikeassa. Megan! Pikku Megan-parka, joka kerran laskeutui tuon kukkulan rinnettä! Megan vanhan omenapuun alla, odottamassa ja tuijottamassa eteensä. Megan kuolleena, otsallaan kauneuden leima!
Ääni kuului sanovan:
"Kas! sielläkö sinä olet! Katsohan tänne!"
Ashurst nousi, otti vaimonsa vesiväriharjoitelman ja tarkasti sitä sanaa sanomatta.
"Onko etuala sinusta onnistunut, Frank?"
"On kyllä."
"Mutta siitä puuttuu jotakin, eikö niin?"
Ashurst nyökkäsi myöntäen. Mitä siitä puuttui? Omenapuu, laulu ja kulta!