— Paavali mestari puhukoon! sanoi kannunvalaja-ammattikunnan vanhin ja koputti pöytään.
Paavali mestari nousi, loi tutkivan katseen yli kokoontuneen ammattikunnan, mestarien ja sällien, ja alkoi puhua:
— Ammatinvanhin, mestarit ja sällit! Oikeuteni nojalla ja tunteeni vaatimusta noudattaen olen päättänyt esiintuoda ehdotuksen, joka tosin ei voi tänä vuonna saavuttaa kannatusta, tuskinpa ensi vuonnakaan, mutta juuri siksi on sen tultava esiin nyt, jotta sillä on aikaa levätä, koska kerran kaikkien suurten kysymysten kohtalona on lepääminen. Hyvinarvoisa Tukholman kannunvalaja-ammattikunta on ollut hyödyllisenä laitoksena olemassa kaksi vuosisataa, eikä sen järjestys ole näiden vuosisatojen kuluessa välittänyt ajan hyökkäyksistä, vaan on pysynyt alkuperäisellä kannallaan. Mutta sitävastoin eivät ole ajan myrskyiltä säilyneet ne ulkonaiset olosuhteet, joissa ammattikunta on elänyt. Silloin kun kuningas ja neuvosto hyväksyivät ja vahvistivat ammattikunnan säännöt, oli Svean valtakunnan pääkaupungissa asukkaina kahdeksansataa porvaria; nyt on väkiluku kasvanut nelinkertaiseksi. Ammattiasetus määräsi kaksisataa vuotta takaperin mestarien luvun ainoastaan neljäksi; tämän säännöksen aiheutti arvokas tarkoitus suojella käsityötä hutiluksilta ja nurkkamestareilta. Mutta nyt on suojelus olosuhteiden vaihtumisen johdosta muuttunut alkujaan tarkoitetun vastakohdaksi; suojelus on muuttunut sorroksi.
Ammatinvanhin tarttui kelloonsa, ja tuvassa kuului matalaa sorinaa.
— Minun vilpitön ajatukseni on, jatkoi Paavali mestari, että mestarien lukumäärän pitäisi oikeutta myöten olla neljä kertaa niin suuri, koska väkiluku on kasvanut nelinkertaiseksi. Täällä on meillä pari sataa sälliä, kaikki nuoria kelpo miehiä, joiden täytyy kuluttaa koko elämänsä odottaessaan mestariksi pääsemistä ja oman liikkeen saantia; täällä he raatavat pienellä palkalla, ja vain neljä miestä korjaa voiton. Minun ehdotukseni on siis, että ammattikunnan säännöt tässä kohden muutetaan sikäli, että mestarien lukumäärä vastaiseksi määrätään kuudeksitoista. Olen puhunut.
Sällit ääntelivät hyväksyvästi; ammatinvanhin koputti pöytään.
— Suu kiinni, sällit, ei teillä ole tässä mitään sanomista! karjui hän. — Hyvinarvoisa kannunvalaja-ammattikunta! Me elämme aikaa, joka on täynnä kuohuntaa ja tyytymättömyyttä. Ikivanhan, koetellun järjestyksen kimppuun hyökkäävät kunniattomat unohtaen mitä hyvää itse ovat saaneet nauttia laitoksilta, jotka esi-isämme ovat meille antaneet iloksi ja turvaksi.
Tässä teki puheen kuulumattomaksi eriskummainen narajava ääni, muistuttava sitä, mikä syntyy laivan hangatessa vasten puusiltaa. Tuvan pimeimmässä sopessa, jonne talikynttilöiden himmeä valo tuskin tunkeutui, istui perimäisellä penkillä pieni, kummallinen olento, joka oli säihkyvin silmin kuunnellut kummankin puhujan esitystä. Hänen suuri päänsä lepäsi välittömästi hartioilla niinkuin maalarin jauhinkivi alustallaan; suoraan rintakehästä pisti esiin kaksi pitkää koipea kuin airopari; mahan tilalla oli tyhjä paikka, mutta selässä, jonka piti olla sileä, kökötti ryhmyinen kyttyrä. Kasvot olivat muuten kujeellisen näköiset, mutta olivat tilapäisesti saaneet viattoman ja tarkkaavaisen ilmeen. Hälventääkseen viimeisetkin epäluulot jonkinlaisesta syyllisyydestä tuohon merkilliseen narinaan oli kyttyrämies pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja nostanut epäilyksenalaisemman kätensä korvan taa, ikäänkuin olisi mitä hartaimmin nauttinut ammatinvanhimman kultaisista sanoista. Kun tämä sitten jatkoi puhettaan, näkyi kyttyräselkä kurottavan vasemman koipensa niin kauas, että yletti edessään olevan vaapperan penkin jalkaan, sillä seurauksella, että penkki raskaine sällikuormineen joutui keinuvaan liikkeeseen, joka synnytti tuon vastenmielisen ja tuiki häiritsevän äänen.
— Istu siivosti! sähisivät epäilyksenalaiset sällit kääntyen kyttyräselkään päin.
— Siivostihan minä, vastasi tämä näyttäen viattomia käsiään.
— Kuka perhana siellä sitten ei voi pysyä alallaan?
Kysymys jäi vastauksetta, ja ammatinvanhin jatkoi:
— Maailmassa kaikki kaipaa suojelusta. Lasta suojellaan kapalovöillä, jottei se tulisi vinoksi, naista suojaa mies, porvaria soturi ja soturia kuningas. Kuinka ei siis kannunvalajan ammattiakin suojeltaisi? Lähinnä syömistä on juominen kieltämättä tärkein niistä toiminnoista, jotka ihmisen elämää ylläpitävät. Jo Aatami ymmärsi juoda vettä, Noak astui askeleen eteenpäin ja joi viiniä; kaikki me olemme juoneet, nuoret ja vanhat, pienet ja suuret, köyhät ja rikkaat. Nyt tahdon kysyä: kuinka me pääsisimme nauttimaan juomisen lahjaa, jollei meillä olisi mistä juoda? Voisimmehan tosin laskeutua mahallemme kuten järjettömät eläimet, mutta sitten emme olisi ihmisiä enää. (Tämä on tärkeimpiä erotuksia ihmisen ja eläimen välillä.) Ne, jotka valmistavat juoma-astioita, eritoten kannuja, jotka ovat täydellisimmät kaikista juoma-astioista, ovat ihmiskunnan todellisia hyväntekijöitä, he kun ovat ihmisen kohottaneet eläinten yläpuolelle. Kannunvalajan ammatti on suuri, ehkäpä suurin kaikista ammateista, ja nyt se tahdotaan vetää lokaan, tahdotaan maahan jaottaa mitä esi-isät ovat rakentaneet, tahdotaan yhdellä kynänpyörähdyksellä tuhota mitä vuosisadat ovat luoneet. Mitä on vastattava moiseen julkeaan hyökkäykseen?
Vaappera penkki vastasi ritinällä ja ratinalla, kuin olisi taitettu kimppu kuivia päreitä, ja koko sällirivi huojui ja nyökytteli päitään kuin varikset lahonneella aidalla.
— Mitä helvetin melua se on? kirkui ammatinvanhin. — Ajakaa pellolle sällit viimeisen edelliseltä penkiltä!
— Emmehän me mitään! huusivat sällit. — Penkki se oli!
Kyttyräselkä pyyhkäisi hiukset otsaltaan molemmilla viattomilla käsillään ja hyssitti hänkin noille häiriötä tuottaville kumppaneilleen.
Paavali mestari käytti tilaisuutta puuttuakseen jälleen puheeseen, mikä ei ollutkaan vaikeata, kun ammatinvanhin oli tyhjentänyt koko vanhojen puheenparsien varastonsa. Hän vastasi ensiksi ammatinvanhimman syytökseen hyökkäyksestä esi-isiä vastaan, kehotti sitten ammattikuntaa häveliäisyyteen, sillä kannunvalajat eivät olleet ensimäisiä ihmiskunnan hyväntekijöitä, koska Aatami joi pivostaan, Noak savimaljasta ja meidän vapahtajamme sienestä. Tinakannu oli myöhäisempi keksintö, joka aikanaan oli työntänyt syrjään ja hävittänyt esi-isäin haarikat, jotka vuorostaan olivat syrjäyttäneet sarven. Kaikki edistys kulki ainoastaan hyökkäyksen ja hävityksen kautta, ja se, joka koki ehkäistä hyökkäystä, asettui niinmuodoin edistyksen esteeksi. Mitä tuohon hyväätekevään suojelukseen tuli, ei hän saattanut yhtyä ammatinvanhimman mielipiteeseen, että sotaväki muka suojeli porvaria. Hän oli pikemmin ollut havaitsevinaan, että soturi varsin tuntuvasti sorti porvaria.
Ammatinvanhin otti vapauden keskeyttää Paavali mestarin ja pyysi häntä olemaan menemättä henkilökohtaisuuksiin.
Sitten ammatinvanhin esitti maalailevan kuvauksen siitä onnellisesta tilasta, missä elinkeinot ja ammatit nykyään olivat, eritoten kannunvalajan ammatti, ja hän vannotti ammattikuntaa olemaan kiinnittämättä huomiota kirkujiin, joita oli kaikkina aikoina ollut ja joiden ainoana tehtävänä oli olla tyytymättömiä. Hän pyysi koko ammattikuntaa nousemaan yhtenä miehenä, nyt kun sen perustuksia järkytettiin ja saastaiset kädet uhkasivat koskea siihen, minkä esi-isät olivat luoneet…
Rauskis! kuului tuvan perältä, ja raihnainen penkki kuusine sälleineen romahti lattiaan. Pikku kyttyräselkä kimposi pystyyn, kirkui ja päivitteli meteliä ja takoi lattiata kainalosauvoillaan. Koko sällijoukko remahti hillittömään nauruun, johon mestarien ja ammatinvanhimmankin täytyi yhtyä. Kello soi, ammattikunnan kokous päättyi.
Penkit sysättiin syrjään, pöytiä vedettiin esiin, ja olut vaahtosi pikareissa ja kannuissa.
— No, rakas veli Paavali, sanoi ammatinvanhin syleillen vastustajaansa, — ethän vain ole äkäinen minulle, että äsken sinua rökitin?
— Oo, siltäkö näyttää, sanoi Paavali mestari. — Löylyttäähän sitä pitää toinen toistaan näin väitellessä; mutta ei kai sinun silti olisi tarvinnut niin juukelisti lykätä liikoja.
— Ammatinvanhimpana on minulla aina lupa olla voitolla, näetkös, eihän muuten voi herättää kunnioitusta.
— Niin, on se merkillistä, ettei voi saavuttaa ihmisten kunnioitusta, ellei valehtele, sanoi Paavali mestari.
— Älä kiivastu, älä kiivastu, sanoi ammatinvanhin. — Näes, kun joutuu noin päätäpahkaa puhujalavalle, ja ympärillä tulee hiljaista, ja edessään näkee seinänä kynttiläntulia ja silmiä, ei ole niinkään helppo ajatella mitä sanoo, mutta sanoa pitää jotakin, ja kun ajatukset pettävät, niin on toki sanoja, mihin turvautua. Näin meidän kesken puhuen täytyy minun tunnustaa, että olit pääasiassa varsin oikeassa, mutta ei semmoista käy sanominen sälleille, jotka kaikki tahtovat tulla mestareiksi niin helpolla kuin suinkin ja vain odottavat, että me annamme myöten.
— Näin meidän kesken puhuen, veli hyvä, vastasi Paavali mestari, olemme kaikki olleet sällejä, ja siksi on meidän nyt myöskin ymmärrettävä mitä sällit tahtovat.
— Hyvin kauniisti sanottu…
— No mutta sanokaamme ääneen mikä on kaunista eikä vain sitä mikä rumaa on.
— Sinä olet kunnon mies, mestari, sanoi ammatinvanhin ja kehotti vastustajaansa tyhjentämään kannun.
Juominkeja jatkettiin pontevasti, pakina vilkastui, kynttiläin tuike kävi unisemmaksi ja ilma sakeni. Sitten kannettiin illallinen sisään. Mestarit tarjosivat. Liikkiöt ja suolakalat hupenivat vadeilta yhtä nopeaan kuin olivat tulleetkin. Sitten juotiin neitsyt Maarian malja, suojeluspyhimysten malja, ammattikunnan, ammatinvanhimman ja mestarien maljat. Vanhat läksivät kotia, mutta sällit saivat jäädä siistimään tupaa ja pesemään astioita.
Silloin ilo remahti ilmoille, ja kaikki pohjatilkat koottiin isoon maljaan, joka pantiin keskelle pöytää.
— Bosse puhumaan, Bosse puhumaan! kiljuttiin niin että tupa tärisi.
Bosse eli Boo — se oli kyttyräselkä — nousi ja istuutui ammatinvanhimman tuoliin, missä hänen päänsä tuli käsinojain tasalle. Hän oli aika hutikassa; kasvot paistoivat yhtä ainoata suurta hymyä; hikiset hiussuortuvat olivat liimautuneet otsaan kiinni; suuret hampaat loistivat valkoisina, ja pienet silmät viiruilivat veitikkamaisesti.
— Vaiti, sällipojat! hän alkoi ja kolahutti kainalosauvallansa maljan laitaan, jonka jälkeen hän samalla kädenjatkolla hilasi luokseen suurimman kannun minkä näki.
— Kaikista inhimillisistä tarpeista, lähinnä erästä, jonka nimeä en tohdi mainita näin hienossa seurassa, on epäilemättä puheiden pitäminen omiansa todellisimmin ja parhaiten päästämään ilmoille sisäisen tunteen. Kaikki me olemme puhuneet jonkun kerran elämässämme. Eeva piti puheen, ennenkuin narrasi Aatamin syömään omenan. Saara puhui pitkään ja hyvästi, ennenkuin synnytti Abrahamille pojan, ja pyhä Hieronymus ei olisi ikinä lopettanut, elleivät jalopeurat olisi tulleet ja syöneet häntä suuhunsa. Niin on laita tässä maailmassa! Kaikki me olemme puhuneet, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat…
— Ja kuurot ja mykät… sutkautti Nigels veli, joka kilpaili Bossen kanssa sukkelimman kunniasta.
Bosse irvisti pahasti ja hämmenteli kainalosauvallaan maljan sisällystä. Sitten hän lausui:
— Sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja mykät puhuvat, niin sanotaan sanassa, ja jos se ei ole totta, niin onko se minun syyni!
Nigels oli nolattu, ja Bosse jatkoi:
— En tiedä mitään niin ihanaa kuin kuulla itseni puhuvan; ovatko muut samaa mieltä, siitä en ole ehtinyt ottamaan selkoa. Vai mitä arvelet, Kort?
Kainalosauva, joka näytti olevan tarkoituksenmukaisin vaivaisen kaikista ulottimista, pistäysi tällöin haukottelevan Kortin suuhun, mikä lystikäs temppu saavutti koko seuran äänekkään hyväksymisen.
— Kuulkaa nyt, junkkarit, mitä sanon teille! Te tiedätte, että pormestari ja korkeat herrat eivät anna sällien kokoontua puhumaan mitään järkevätä asioistaan, mutta jos he tahtovat kokoontua juomaan ja pelaamaan, niin sitä ei kielletä. Käpälät pöydälle siis, ottakaa likaisiin näppeihinne nämä kortit ja antakaa niiden läiskyä, sillaikaa kuin minä haastan järkevän sanan. Vainuan näet jonkun mestarin äkkiarvaamatonta tuloa, sillä ne eivät liiaksi luota meihin. Peli käymään, niin minä juttelen.
Kortit läiskyivät, ja Bosse puhui:
— Vanhan testamentin äijillä oli kaunis tapa viskata joku miehistä mereen, kun milloin joutuivat laivoineen myrskyyn. En tahdo suosittaa tätä tapaa siksi, että se on vanha, vaan siksi, että se on hyvä. — Meidän sällipurtemme on merihädässä, ja yksi on heitettävä mereen. Olette valinneet minut. Se on hyvä valinta. Ei ole minulla isää, joka jäisi itkeä tillittämään, eikä mainetta pilattavana, sillä kahdesti olen istunut tyrmässä juopumuksesta. Ei ole tyttöjä kintereilläni juoksemassa eikä lapsimukuloita liioin, sillä laki ei salli tällaisten krokotiilien lisätä sukuaan, ja siinä se tekee oikein, sillä muuten saisi pian hakata kaikki metsät noiden suloisten sikiöiden kainalosauvoiksi ja puujaloiksi; ja sitten voin sanoa teille, että se, jolla on keuhkot selässä ja sydän alhaalla suolien seassa, ei elä niin hemmetin kauan. Ei siis sääli miestä! Bosse menee mereen! Mutta yhtä asiaa hän pyytää, yhtä ainoata! Teidän tulee osoittaa uskovanne, että hän tekee oikein, ja ettei hän tee sitä ainoastaan itsensä tähden, sillä hänellähän ei ole paljoa kadotettavana. — Huomenna hän alottaa mestarinäytteensä suorittamisen, sillä sitä ei kukaan voi häneltä kieltää. Mitä sitten tapahtuu, saatte nähdä, ja sitä hän ei vielä tiedä itsekään, se riippuu onnesta. — Ja nyt, vannokaa tämän pitkän käsivarteni kautta, ettette petä minua ettekä ryömi nurkkien taa piiloon, kun alkaa paukkua! Vannokaa!
— Kautta kaikkien pyhien ja perkeleitten, jupisivat sällit pannen sormensa sauvalle.
— Amen! sanoi Boo. — Ja nyt antakaa läiskyä taas, sillä kuulen mestarin kompuroivan portaita ylös, ja meidän on näytettävä hänelle, että olemme luvallisissa ja kunnioitettavissa puuhissa.
Kohta sen jälkeen mestari astui tupaan askelin, joiden piti esittää hiipimistä, mutta jotka runsaan oluenjuonnin johdosta pikemmin muistuttivat pilttuussaan meiskaavan äksyn hevosen kaviontöminää. Sällit tervehtivät häntä riemuhuudoin, ja Boo piti hänelle puheen, joka päättyi niin, että mestaria pyydettiin mukaan pelaamaan viatonta keihäsmiestä, ja seuraus oli, että mestari pian istui pöydän päässä koura täynnä korttilehtiä. Mutta kun tuli Boon lyöntivuoro, oli hän kadonnut, sillä hän tiesi mitä huomispäivä hänelle merkitsi.
* * * * *
Ammatin vanhimman talossa, vanhassa ränstyneessä keittiössä oli Boo seuraavan päivän aamupäivällä lukon takana valmistamassa mestarinäytettään, jota häntä ei voitu kieltää tekemästä, mutta joka ei kuitenkaan voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kannunvalajan ammattia kaupungissa, koska, kuten edellä on mainittu, mestarien lukumäärä sai olla ainoastaan neljä eikä kukaan näistä ollut yöllä kuollut, huolimatta niistä rajuista rynnäköistä, joita he itse olivat tehneet henkeänsä vastaan. Tutkittavan oli valettava pullo, vati ja kannu, mutta kahden ensinmainitun esineen teosta oli Boo saanut vapautuksen, koska hänen taitonsa niiden valmistamisessa oli tunnettu.
Liedellä palavan hyvän sysivalkean ääressä seisoi Boo ja piti sulatintaan sopivassa lämmössä. Valumuotti, jonka hän oli tehnyt savesta, oli kääritty märkiin riepuihin; huonolla puntarilla hän punnitsi lyijyä ja tinaa, jotka pani sulattimeen. Aine suli pian yhteen ja muodosti tasaisen pinnan; muotti täytettiin sulalla metallilla, ja jonkun hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvissa hän sitten silitti saumat, ja hohkakivellä tehtiin metalli kiiltäväksi kuin hopea. Kannu oli valmis ja antoi kirkkaasti kilahtavan äänen.
Kaksi tuntia oli vielä jäljellä, ennenkuin hänet piti laskettaman ulos ja hänen työnsä otettaman arvosteltavaksi. Hän istahti jakkaralle levähtämään ja rupesi tarkastelemaan teostaan. Tässä oli pantu alulle uutta vanhassa ammatissa. Ammoisista ajoista olivat kannut olleet korkeita ja suupuolestaan hyvin kapeita, mistä oli johtunut se haitta, ettei niitä käynyt pyyhkiminen sisäpuolelta tai että se saattoi tapahtua vain suurella vaivalla, kun käsi ei mahtunut sisälle pyyhkeen mukana. Seuraus olikin, että kannut eivät koskaan olleet puhtaita. Ainoa parannustoimenpide, mihin oli aikojen kuluessa ryhdytty, oli lyijyn käyttämisen kielto. Mutta tämä oli vain aiheuttanut sen haitan, että astiat olivat käyneet kalliimmiksi, parantamatta itse asiaa sanottavasti.
Nyt oli Boo ratkaissut pulman sangen yksinkertaisella tavalla. Jotta kannua kävisi peseminen sisäpuolelta, oli hän muuttanut sen muotoa ja tehnyt sen laajempisuiseksi, niin että käsi mahtui sisään; saadakseen astian halvemmaksi oli hän pannut lyijyä tinan sekaan; mutta saadakseen sen kirkasääniseksi oli hän käyttänyt uutta, kylmävalannaksi nimitettyä työtapaa, joka perustui siihen, että valumuotti pidettiin märillä rievuilla kylmänä, ja joka poisti sen ainoan haitan, minkä lyijyn käyttäminen saattoi tuoda mukanaan.
Boolla oli niinmuodoin syytä olla tyytyväinen uutuuteensa, vaikkei hänellä ollutkaan suuria toiveita, että saisi vanhat sen hyväksymään.
Kun aika oli kulunut, kuului joku työntävän avaimen lukkoon ja ovi aukesi. Ammatinvanhin astui sisään, seurassaan sällienvanhin, jonka tuli kantaa mestarinäyte raastupaan, missä se oli tarkastettava. Ammatinvanhin ei ollut iloinen; ainakin oli hänen kasvoillaan hirveitten mielenliikutusten ja pahojen unien jälkiä, mahdollisesti yövalvonnan ja humalan vaikutuksia. Mestarinäyte peitettiin liinalla, ja sitten alettiin astua raastupaan, ammatinvanhin edellä, sällienvanhin perässä ja viimeisenä Bosse hyppien kuin harakka kainalosauvojensa varassa.
Katupojat seisoksivat kulmissa ja näyttelivät kieltään Bosselle, joka vastasi ainoastaan roiskauttamalla kainalosauvallaan katuojasta semmoisen ryöpyn, että ilvehtivä parvi katosi porttikäytäviin.
Raastupaan tultua sai Bosse viittauksen jäädä etehiseen, missä ovenvartija istui. Pormestari ja kannunvalaja-ammattikunnan kolme mestaria olivat ammatinvanhinta vastassa. Kun ovi jätettiin puoliavoimeksi, saattoi Bosse kuulla mitä puhuttiin sen takana suuressa salissa. Pormestari alotti:
— Mitä peevelin peliä tämä on! Tulla muka suorittamaan mestarinäytettä, vaikkei ole avointa paikkaakaan! Vaivaamaan ihmisiä joutavalla! Pitänee näpsäyttää nenälle niitä, etteivät täällä juoksentele milloin vaan. Esille mestariteos, niin katsotaan sitä jotta saatana vieköön! Vedä pois rääsy!
Sällienvanhin nosti liinan, ja siinä nyt oli pöydällä Bossen mestarinäyte.
— Mitä Jeesuksen nimessä tämä on? Pilkkanaanko mies meitä pitää? räjähti pormestari ja päästi ivallisen naurun.
— Minusta tuntuu, sanoi ammatinvanhin, kuin tämä astia olisi tehty vallan muihin tarkoituksiin kuin juomakannuksi; siihenhän sopii pistää koko päänsä.
— Minä, joka olen niin pikkuinen, sanoi pormestari, voisin varmastikin ottaa istumakylpyjä tässä ruukussa.
Kaikki nauroivat paitsi Paavali mestari.
— Käske lurjus sisään! sanoi pormestari.
Bosse astui sisään.
— Kuules, poikaseni, alkoi pormestari, — parturiksiko aiot?
— Mene tiedä, vastasi Bosse; on niitä nähty tinanvalajia, joista on tullut raatimiehiä.
— Jos olisit yhtä sukkela sormistasi kuin olet suustasi, sanoi pormestari, niin voisi ehkä sinustakin tulla tinanvalaja. — Miksikä tahdot nimittää tätä astiaa?
— Nimestä viisi, mutta kyllä minä siksi vähän join olutta viime yönä, että saatan nähdä sen kannuksi, vastasi Bosse.
— On sitä sinulla suuta, mutt'en toki luullut, että sulle oli istumapottua tarvis saadaksesi jumalanviljan nahkaasi.
Paavali mestari, joka oli tähän asti vaiennut, puuttui nyt puheeseen.
— Pojalla on kyllä ollut tarkoituksensa laittaessaan kannun suun noin laajaksi, sanoi hän.
— Mikä tarkoitus se semmoinen? Anna kuulua! sanoi pormestari pannen kätensä korvan taa.
— Tarkoitus oli, että kädet mahtuisivat kannuun, vastasi Bosse.
— Kuulkaas miestä! Hän juo käsillään, hän.
— Ei, hän tarkoittaa, että voisi pistää kätensä kannun sisään silloin kun tahtoo puhdistaa sitä, avusti Paavali mestari.
— Mitä joutavia! keskeytti pormestari. — Käyhän päinsä huuhtoa kannut vastedes niinkuin tähänkin asti. Sitäpaitsi on hän pannut hopeata tinan sekaan, koska se on noin kovaa ja kiiltävää.
— Ei, olen pannut lyijyä, sanoi Bosse.
— Lyijyä? Se on vale, puuttui ammatinvanhin puheeseen. — Tina käy harmaaksi lyijystä ja pehmeäksi kuin vaha.
— Niin, tavallisissa tapauksissa, mutta ei kylmävalantaa käytettäessä, sanoi Paavali mestari.
— Kylmävalantaa? Kylmää valantaa! — Pidelkää minusta kiinni! kirkui ammatinvanhin. — Kaatakaa päähäni sangollinen vettä, iskekää suonta korvan takaa; olenko menettänyt järkeni, vai onko Paavali tullut hulluksi? Joko nyt käy valaminen kylmää tinaa? Sitä kai hän kävikin viime kesänä Saksassa oppimassa?
— Kylmää tinaa ei valeta, vastasi Paavali mestari, mutta valetaan kylmiin muotteihin.
— Vieköön piru teidän muottinne ja uutuutenne! Ja minua kummastuttaa, että sinä, Paavali, vanha järkimies, voit puuttua mokomiin metkuihin. Ota sinä Bossesi pyttyineen ja mene kotia ja opeta hänet tekemään kunnollista työtä ja tule sitten takaisin, kun voit saada kunniata hänestä, mutta älä enää toiste laske nulikoita esille, lopetti ammatinvanhin kokouksen.
Paavali mestari koki vielä tehdä vastaväitteitä, mutta turhaan. Uutuus hylättiin, koska se oli uusi ja tarpeeton. Kun ei käynyt epääminen eräitä sen hyviä puolia, selitti toinen vaiti-olleista mestareista tavaran kelvottomaksi, koska se oli väärennetty lyijyllä, ja niin oli asia päätetty.
Paavali mestari, jonka palveluksessa Bosse oli ja joka oli suotta vaivannut ammattikuntaa ja pormestaria, tuomittiin tarjoamaan aamiaisen raastuvankellarissa, mutta Bosse sai mennä kotiin.
Hänen olisi oikeastaan pitänyt olla pahoillaan, mutta hänen luonteensa ei ollut lainkaan siihen taipuvainen, ja hän oli niin monta vuotta taistellut typeryyttä vastaan, ettei hänellä ollut suuria toiveita sen paranemisesta, kun lähti koetta suorittamaan.
Tullessaan raastuvanportille hän näki suuren väenpaljouden, joka huhun johdosta oli odottanut saadakseen tervehtiä uutta mestaria. Mutta kun ihmiset näkivät sällin tulevan yksinään, kannu kädessään ja ilman mitään uuden arvon merkkejä, niin he vimmastuivat, että olivat turhanpäiten seisoksineet odottamassa. Jotkut vihelsivät, toiset hyssittivät, mutta Boo, joka ei ollut tottunut suosionosoituksiin, selviytyi hyvin; hän pani kannun päähänsä, pisti kielen ulos suustaan, pyöritti silmiään ja astua köpitti väkijoukkoon, joka oitis huomasi kohtauksen hullunkurisuuden ja rupesi nauramaan. Remuavan joukon seuraamana Boo vetäytyi muutamaan olutkapakkaan. Sisälle päästyään hän pani kannun eräälle pöydälle ja istuutui viereiselle penkille.
— Olutta tänne! hän huusi piialle.
— Kas, miten mainio kannu, sanoi Metta.
— Aatteles, että sinä sen hoksaat, vaikket ole kuin kapakanpiika.
— Tuon voi ainakin pyyhkiä kädenkäänteessä!
— Ihan kuin minun sanani.
— Se mahtaa olla kovasti tyyris?
— Maksaa kolmannesta vähemmän kuin muut.
— Oi herra jumala ja pyhä Nikolaus, tehkää sitten kaikin mokomin tuollaisia!
— Sitä juuri tahtoisin, näes, mutta kaikkea ei saa mitä tahtoo, ja meidän korkeat suojelijamme eivät salli elinkeinon menevän alaspäin, mikä merkitsee samaa kuin että kannut menevät ylöspäin.
Muuan viljankantaja tuli sisään ja istahti Boon viereen.
— Siinäpä helkkarin sievä kannu; mistä noita tuollaisia saa ostaa? kysyi hän.
— Helvetistä niitä saat ostaa semmoisia, ärähti Boo vihaisesti.
— Jollei se matka olisi niin pitkä, kävisin pian hakemassa mokoman, kun ei vaan olisi pahan kallis.
— On tuiki käsittämätöntä, että mitä oppineemmaksi ihminen tulee, sitä tyhmemmäksi hän käy. Uskooko kukaan, että neljästä mestarista vain yksi ainoa ymmärsi, kuinka oivallinen tämä kannu on? ärjyi Boo.
— Hoo, kyllä ne ymmärsivät, arveli viljankantaja, vaan juuri siksi eivät tahtoneet tunnustaa sitä. Mutta sen minä sanon, että joka tuommoisia kannuja pitäisi kaupan, olisi ihan paikalla pohatta.
Boo istui siellä iltaan asti ja ihailutti kannuaan. Kun kapakka suljettiin kello yhdeksältä, meni hän kotia puolihumalassa ja pani tyytyväisenä maata, rakas kannunsa päänaluksen vieressä.
* * * * *
Seuraavana päivänä tapahtui pitkänlainen keskustelu Boon ja Paavali mestarin välillä, ja sen vaikutus oli, että Boo, joka oli säntillisyydellä ja säästäväisyydellä koonnut jonkun leiviskän tinaa, sai luvan tehdä työtä omaan laskuunsa vanhassa keittiössä, sillä Paavali mestari oli semmoinen harvinainen mies, joka tahtoi, että muutkin saisivat elää, kun kohtalo oli hänelle itselleenkin suonut niin hyvät päivät.
Bossea ei näkynyt kaupungilla kahteen viikkoon, ja hänen kannu-asiansa unohtui, sillä ihmisillä oli niin paljon muuta puheen ainetta.
Mutta eräänä aamuna päivänkoitteessa saivat kaupungin piiat nähdä jotakin. Keskellä Suurtoria, aivan raastuvan edustalla, oli Bosse kyhäämässä pöytää muutamista laudoista, jotka hän asetti parin pakkalaatikon varaan. Kun pöytä oli valmis, veti hän esille kannun toisensa perästä ja pani ne laudoille riviin; ja katso, kaikki kannut olivat samanmuotoisia kuin se, jonka hän oli esittänyt raastuvassa ja jonka korkea ammattikunta oli hylännyt.
Kello yhdeksältä oli Boo myynyt puolet varastostaan. Hyvillään ja tyytyväisenä hän istui pöydällä jalat ristissä allaan ja huuteli: "Kannuja, kannuja, ostakaa kannuja!" Toistettuaan tätä muutamia satoja kertoja hän alkoi sovittaa noita sanoja nuottiin, jonka itse tekaisi.
Yhdeksän aikaan, kun aurinko oli korkealla taivaanlaella ja kaikilla sälleillä oli lomahetkensä, nähtiin kannunvalajansällien keräytyvän ryhmiin Bossen pöydän ympärille. Jotkut varovaisemmista lausuivat huolestuttavia arveluja ammattikuntajärjestyksen ja erioikeuksien loukkaamisen vaarallisuudesta; toiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja virkkoivat puoliääneen: pidä puolesi, Bosse.
Mutta kannunvalajain ammatinvanhin oli käyttänyt aamuhetkeä pistäytyäkseen raastuvassa. Hän tuli astuen raskain askelin törmää ylös ja loi kaihoisia katseita mäen yläpäähän, laahustaessaan kepin varassa eteenpäin. Torille päästyään hän seisahti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen katseensa tähysti nopeasti torilla hyöriviä väkijoukkoja, mutta ei huomannut mitään tavatonta eikä epäilyttävää. Hän painoi keppinsä maahan ja oli juuri jatkamaisillaan vaellustaan, kun hänen korvaansa sattui kummallinen ääni, joka kuulosti etäältä kukon kiekunalta, mutta joka varmaan oli olevinaan laulua.
— Kannuja, kannuja, ostakaa kannuja! Isoja kuin ammatinvanhimman mylly, leveitä ja laveita kuin pormestarin mylly! Kannuja hei, kannuja hoi!
Ammatinvanhin hyökkäsi keppi ojona väkijoukkoon, joka ympäröi Bossen pöytää ja vaivoin antoi perään, likistääkseen kohta sitä lujempaan pinteeseen lihavan ammatinvanhimman, joka nyt oli kuin puristimessa ja pakotettuna joukon riemuitessa kuulemaan Bossen pilkkalaulua, jonka tämä viritti uudestaan asianmukaisin muutoksin, väkijoukon yhtämittaa säestäessä: ss! ss! ss!
Ammatinvanhin alkoi kirkua:
— Senkin pääroisto, joka uskallat rikkoa lakeja ja asetuksia!
— En minä mitään asetuksia ole rikkonut, sanoi Bosse.
— Sinä olet avannut puodin, senkin petturi!
— Ei tämä mikään puoti ole, vastasi Bosse.
— Mutta se on pöytä.
— Ei, ei se mikään pöytä ole, pari lautaa vain, ja sitäpaitsi sanotaankin arnmattiasetuksessa, ettei saa varustaa ikkunaa. Ei täällä mitään semmoista näy, ellei ammatinvanhin näe taivaan akkunoita — tuolla ylhäällä!
— Sinä myyt kannuja, senkin tuhannen…
— Ihmiset kun ostavat, nähkääs ammatinvanhin!
— Ja laulat herjauslauluja, lurjus!
— Minä laulan ammatin vanhimman myllystä.
— Vielä mitä, ruokottomia sinä lauloit, variksenpelätti. Tännepäin, pormestari ja soturit! Tännepäin!
Pormestari ilmestyi ikkunaan ja älysi tuokiossa ystävänsä tukalan aseman. Hän antoi viittauksen sisällepäin huoneeseen, ja pian näkyi kaupungin rumpali toisessa ikkunassa. Rumpu antoi lyhyen merkin.
— Pysykää nyt lujina! sanoi Bosse sälleille.
Mutta rumpu alkoi päristä, ja silloin joukko ikäänkuin vavahti kauhusta. Se vaikeni ja hajosi kuin pilvi.
— Pysykää lujina, huusi Bosse, nyt sitä kysytään!
Mutta he eivät pysyneet. Väistyivät, väistyivät häpeällisesti. Mutta silloin Bosse suuttui. Hän karkasi pystyyn, nousi pöydälle ja karjui:
— Valapatot, kyttyräselät! Juoksetteko vasikannahan tautta! Muistatteko miten vannoitte kautta pyhien ja perkeleitten, että pysytte lujina, yöllä kun olitte korttia pelaavinanne? Näyttäkää, hirtehiset, naamannekin minulle älkääkä vain selkäpuolta, tai muuten keppini lankee kiusaukseen ja tulee tehneeksi syntiä!
Mutta kaikki he juoksivat pakoon nähdessään pormestarin ja kaupungin asemiehet, jotka tulivat ja piirittivät Boon ja hänen myymälänsä.
Silloin Bossen ääni vaikeni; vastustamatta hän antoi ottaa kiinni itsensä ja viedä kaupungin vankilaan, jonka jälkeen hänen myymätön varastonsa pantiin takavarikkoon.
Portista vietäessä hän katsoi taakseen hyvän tuulen puuskassa ja virkkoi ammatinvanhimmalle:
— Toivottavasti kannunvalaja-ammattikunta, joka suojelee elinkeinoa, myöskin suojelee sen harjoittajia. Siksi tahdon sivumennen mainita, että mieluummin nukun naudankarvoilla kuin muurikivillä ja että pidän tuoreesta lihasta enemmän kuin homeisesta leivästä; hyvä olut on aina ollut heikkouteni, ja toivon, että korkeat suojelijani muistavat pitää huolta huoneeni lämmityksestä ja siivoamisesta.
Ja hän loikkasi tyrmään, rohkein mielin, mutta vähäisin toivein.
* * * * *
Kuusi päivää Boo istui tyrmässä. Ei kukaan saanut tavata häntä vankilassa, mutta oven läpi sai puhua hänen kanssaan. Nämä puhelut ne harmittivat häntä enemmän kuin kylmyys ja kosteus. Tuli hyviä neuvoja jälkeenpäin, tiedonantoja, kehotuksia, ehdotuksia.
— Mitä se kannattaa? — Miksi rettelöidä? — Mitä sinä siitä hyödyt?— Onko se oikein?
Mutta pahinta oli, kun äitimuori tuli Etelävuorilta, missä hänellä oli lehmä ja tölli. Eukko oli vanhuuttaan raihnas ja kuuro ja oli vain hämärästi tajunnut syyn poikansa vangitsemiseen. Hänkään ei päässyt tyrmään sisälle, vaan sai keskustella oven takaa, mikä sai aikaan vallan hirveitä sekaannuksia.
— Mitä olet tehnyt, onneton poika? huusi ämmä oven takaa?
— Olen tehnyt kannuja, vastasi Bosse.
— Olet saanut pamppua? Sen kyllä uskon. Mutta minä kysyn mitä sinä olet tehnyt?
— Kannun! kiljaisi Bosse ikäänkuin halkaistakseen paksun oven.
— Jaa, jaa, tiesin minä sen, että niin tuli lopulta käymään. Aina sitä sanoin, kun olit kotona tottelematon. Mutta on ne tytötkin hulluja. Semmoinen rumilas kuin sinä! Hyi!
Nyt ei Bosse ymmärtänyt tuon taivaallista, ja siksi hän oli ääneti.
— Vai niin, vai Annu sen nimi on, jatkoi ämmä omin päin. — Saman niminen oli sekin, joka narrasi kelkkaansa Puluniemen mustan Antin.
— Mistä Antista se muori horisee?
— Niinkö sinä poika sanot vanhalle äidillesi? Ettes yhtään häpeä! Oi oi oi, sellaista lasta! Sellaista lasta!
Bossen ymmärrys pimeni, ja hän tunki päänsä vuodepahnoihin päästäkseen jatkamasta keskustelua.
Vankilasta päästyään ei hän palannut Paavali mestarin luo, vaan retkeili kaupungin kapakoissa, missä istuskeli aamusta iltaan kuluttaen myynnin tuottamia rahoja, joita ei oltu muistettu ottaa häneltä pois tyrmään pantaessa. Hänet oli erotettu kannunvalajien ammattikunnasta; häneltä oli riistetty oikeus työskennellä omaan laskuunsa, ja mitään muuta ammattia hän ei osannut. Hän oli lakannut olemasta yhteiskunnan suuressa koneistossa sinä rattaana, miksi kasvatus oli hänet tehnyt, ja hän olisi piankin liittynyt irtolaisten ja tyytymättömien laumaan, ellei olisi sattunut asioita, jotka tekivät hänet jälleen hyödylliseksi, vaikka toisella tapaa.
Saman päivän aamuna, jolloin Bossen suurisuuntainen yritys raivata uutta uraa kannunvalannan ohdakkeisella alueella oli mennyt myttyyn, tuli lyypekkiläinen kauppias Algut kotia, Itäisen Yhteismaakadun varrella merisatamassa sijaitsevaan konttoriin, ja laski Bossen tekemän kannun liikekumppaninsa kirjoituspöydälle.
— Na, Josef! Katso teme kannu!
Josef katseli kannua tuntijan tavoin:
— Na, Algut, mi te sitte?
— Mite sine tahto antta minule teste kannusta?
Josef kirjoitti hiukan paperilleen ja vastasi:
— Mine antta kaksi eeri.
— Anttako kaksi eeri? Na!
— Ah, sine! Ei sine saa kun poolitoista eeri.
— Na, anttako poolitoista eeri?
Josef kirjoitti paperilleen hiukan lisää ja vastasi sitten:
— Onkko se prifaatigeschäft vai kumppanigeschäft?
— Se ole prifaati.
— Na, sitte mine antta poolitoista.
Kun kauppa oli tehty, läksi Algut kaupungille etsimään Bossea. Tämä oli silloin vankilassa eikä tavattavana. Algut otti sitten kannunsa ja meni erääseen kauppalaivaan, joka oli valmiina lähtemään Lyypekkiin. Laivassa hän teki sopimuksen, että saksan oli tilattava Lyypekistä tuhat kannua myötäseuraavan mallin mukaan ja oitis lähetettävä ne tänne, mutta antoi lisäksi määräyksen, että valajan tuli sekoittaa tinaan hiukan enemmän "liiji". Laiva lähti ja viipyi kuukauden päivät.
Tämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen hallitessa, joka ruotsalaisten tavanmukaisen keskinäisen kateuden johdosta oli sattunut pääsemään valtaistuimelle, koska mieluummin otettiin kuninkaaksi ulkomaalainen mies kuin suostuttiin valitsemaan kotimainen, aivan kuin sammakot, kun saivat haikaran kuninkaakseen. Tämä kuningas, joka tietenkin oli vailla kaikkia isänmaallisia tunteita uutta maatansa kohtaan, hallitsi sitä kuin suurta kuninkaankartanoa, pitäen maanomistajia arentilaisina ja jaellen kruunun omaisuutta maanmiehilleen, saksalaisille. Mutta saksalaiset saivat myöskin erioikeuksia melkein kaikkeen, etenkin vapaaseen kaupantekoon maassa. Nämä erioikeudet loukkasivat useinkin aikaisempia, Ruotsin miehille kalliista myytyjä oikeuksia, ja koko kauppa ja liike joutui pian saksalaisten käsiin. Nämä saksalaiset taas, jotka näkivät sekä kummastellen että mielikseen, miten nöyrästi siivot ruotsalaiset käyttäytyivät muukalaisten sorron alaisina, kohtelivat maan asukkaita kuin tyhmiä barbaareja, jotka eivät pystyneet hoitamaan omia asioitaan; kävivätpä nämä muukalaiset pian niin kopeiksi, että pitivät itseään maan todellisina hyväntekijöinä. Eivätkä he koskaan väsyneet kerskaamaan "hyvistätöistään", joita muka olivat tehneet köyhälle maalle, ja vaativat usein röyhkeästi kiitollisuutta.
No niin; Bosse maleksi eräänä aamuna kaupungilla. Hänen rahansa olivat lopussa, eikä hän ollut ihan yhtä hilpeä kuin tavallisesti. Miten olikaan, joutui hän saksalaisten puotien tienoille merenrantaan. Siellä oli aika melu: rautakanget kalisivat, vitjat rämisivät, koirat haukkuivat, kantajat kirkuivat; mutta kaiken tämän pauhinan keskeltä hän erotti laulun, joka kummastutti häntä tavattomasti ja sai hänet heristämään korviaan.
— Kannuja, kannuja, kuka osta kannuja?
Bosse ei uskonut kuulleensa oikein ja läksi harppailemaan läpi väkijoukon, joka tungeksi katupuodin ympärillä. Lähemmä tultuaan hän näki myymäkojusta pistävän esille riu'un, jossa riippui viisi kiiltävää tinakannua, hänen oman mallinsa mukaisia. Hän pujottelihe vähitellen likemmäksi, kunnes pääsi myymäpöydän luo. Sen ääreen hän jäi seisomaan nojaten kyynärpäähänsä ja katseli tarkoin ja hellittämättä kauppiaan silmiä. Saksalaisella oli koko koju täynnä kannuja, ja hän möi aika vauhtia.
— Mi te sine vahta? sanoi saksalainen, jota Bossen katseet alkoivat kiusata.
— Sinua kai! vastasi Bosse.
— Tahto sine osta kannu?
— Ei mine tahto mi te osta, vastasi Bosse.
— Mene pois sitte!
Bosse jäi koko aamupäiväksi katselemaan saksalaista.
— Mitä sinä odotat? kysyi Bosselta muuan raudankantaja.
— Rumpalia, hän vastasi.
Ei kuulunut mitään rumpalia, mutta raastuvassa oli sentään ollut aika vilkasta. Kannunvalajain ammatinvanhin oli rientänyt pormestarin luo kiukusta puhisten ja vaatinut rumpalin väliintuloa, jotta luvaton ammattikunnan oikeuksien loukkaaminen estyisi. Pormestari oli hänkin raivonnut, mutta selittänyt, ettei mahtanut asialle mitään, kun saksalaisilla oli omat erikoiset, kuninkaan vahvistamat kaupankäyntioikeutensa; hän saattoi ainoastaan neuvoa olemaan vaiti ja ilmaisematta tyytymättömyyttä, koska se vain antaisi saksalaisille yhden hauskuuden lisää.
Kun myymälä illalla suljettiin, meni Bosse kotia äitinsä luo Etelävuorille ja mietiskeli näkemiään ja kuulemiaan; ja yöllä uneen mennessään hän tuumi itsekseen: "Piru vieköön, kuinka ne olivat minun kannujeni näköisiä!"
Bossen oli määrä yösijan ja ruoka vähän korvaukseksi paimentaa lehmää sillaikaa kuin muori oli pyykkirannassa. Sen vaivan helpottamiseksi hän oli keksinyt, että elukan sopi sitoa johonkin kiveen kiinni; mutta kun tämä oli vastoin eukon periaatteita ja vastoin kaikkea järkiperäistä karjanhoitoa, koska luontokappaleen siten kävi mahdottomaksi valita parhaita paloja kehnolta mäkilaitumelta, niin näki Bosse kohta olevansa siinä asemassa, että täytyi loikkia pitkin mäkiä, mikä oli hänelle varsin hankalaa. Mutta nyt tänä aamuna, se oli kaunis syysaamu, oli tuo siunattu eläin syönyt makonsa oikein täyteen ja laskeutui sammalelle märehtimään mitä oli kiireissään ahtanut sisäänsä. Bosse käytti hyväkseen iloista tilaisuutta, heittäytyi maahan ja vaipui mietiskelyyn. Hän ajatteli ensin miten onnellista olisi kyttyräselkäiselle tässä matoisessa maailmassa, jos lehmät voisivat syödä maatessaan; nehän saattaisivat hiljalleen ryömiä eteenpäin, sikäli kuin olivat syöneet maan puhtaaksi, eikä niiden tarvitsisi nousta jaloilleen ja kulkea kaula ojona; eikä hän käsittänyt, miten nämä eläimet sietivät, että veri oli myötäänsä päässä, kun ne kulkivat laitumella syöden. Sitten hän ihmetteli, miksi Jumala antoi saksalaisten myydä tinakannuja, vaikkei hän, joka oli kyttyräselkäinen, saanut sitä tehdä. Sitten hän katseli yli merenlahden ja laivarannan, missä oli monta laivaa, mastoissa Saksan ja Lyypekin liput, ja hän kysyi itseltään, tokko saksalainen oli varastanut hänen kannunvalimensa. Tähän kysymykseen hän vastasi empimättä myöntävästi; mutta kärsityn vääryyden tuottama tuska lieveni melkoisesti, kun hän ajatteli sitä vahinkoa, mikä koitui hyvinarvoisalle kannunvalaja-ammattikunnalle.
Hän oli kiertänyt nuoran lujasti oikean kätensä ympäri ja lojui mukavasti selkä vasten kiveä. Lehmä märehti niin yksitoikkoisesti, aurinko paistoi niin lämpimästi, kivi osui olemaan paksun sammalpeitteen vuoksi niin pehmeä, ja Bosse oli niin väsynyt, seisottuaan koko edellisen päivän kojupöydän kupeessa, että hän vaipui hyväätekevään uneen. Ja hän näki ihmeen kaunista unta lehmästä, joka makasi vuoteessa lakanain välissä ja söi puna-apilaa ja ryyppäsi välillä renskaa tinakannusta, jossa oli viisikolmatta prosenttia lyijyä, ja sitten tuli käärme ja mateli päänaluksen poikki, mutta kun Bossen piti ottaa se kiinni, niin se luikersi sormien välistä ja katosi Lyypekin lippuun, ja meni sen tien, ja kuului kuin olisi päästetty kokonainen pyykki neljännestä kerroksesta maahan, ja sitä seurasi hirmuinen kirvely selässä, niin että Bosse heräsi.
— Missä lehmä on? kirkui ämmä, joka seisoi kainalosauva kohotettuna lyöntiin.
— Tuolla se makaa, sanoi Bosse vetäen nuorasta, mutta nuora oli poissa.
— Missä se on? sähisi vanhus.
Niin, nyt Bosse tiesi, missä se oli. Voi surkeutta; tuskin kolmen sylen päässä oli jyrkänne, ja siellä se virui. Bosse konttasi nelinryömin reunalle ja katsoi äkkisyvänteeseen.
— Onko se siellä? kuiskasi eukko.
— Siellä on, vastasi Bosse allapäin.
— No?
— Ei taida olla hengissä. Näyttää siltä kuin olisi haljennut.
Suuri oli suru Etelävuorilla, melkein yhtä suuri kuin hänen isänsä kuollessa. Ei teurastajakaan huolinut ostaa elukkaa, joka oli niin kurjassa tilassa. Ämmä itki ja tappeli kaksi päivää. Sitten hän kuivasi kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, täyttää makkaroita ja survoa keuhkohakkelusta. Ja lihaa siellä syötiin jok'ikinen päivä, ja murhe oli raskas; ei olisi luullut, että lihapäivien pito kävi niin raskaaksi. Väliin täytyi ämmän nousta rusikoimaan Bossea purkaakseen surunsa ilmoille, ja poika otti vastaan vaieten, koska tiesi sen tyynnyttävän muoria. Eräänä päivänä, kun liha oli lopussa ja maito niinikään, istuivat Bosse ja hänen äitinsä töllin edustalla katsellen alhaalla syvänteessä pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat hyvin pahoilla mielin. Silloin he näkivät miehen tulla kapuavan mäkeä ylös. Se oli siististi puettu mies, jolla oli ymmärtäväiset silmät ja punainen parta. Bossen nähtyään hän tuli hyvin iloiseksi.
— Mine ole niin iloinen ette nehde teme kiselli! Mine ole juossut kaikki paikkat ja hakenut hentte! Ah, herra Jeesus, kuinkka raskas on kulkke teele! No, Bosse, minula on yksi geschäft josta puhua. Teme on kai teiden eitti, na, hen saa kuula.
Bosse pyysi kauppiasta istumaan ja valmistihe kuuntelemaan.
— Kas niin: mine ole kauppamees Algut ja kauppita kannuja, jotka mine ole ottanut Lübekiste!
— Vai niin, sieltäkö ne ovat kotoisin? keskeytti Bosse.
— Niin, mine osta ne sieltte! Mutta ne tule minule liikka kallis!Sanoka pois, miste hinnasta te tahto tehde minule semmone kannu?
— Kuulkaas, kuka se on sanonut, että minä tahdon tehdä mitään kannuja? sanoi Bosse.
— Minä olen, puuttui äiti puheeseen ja päästi syvän huokauksen, joka tuntui nousevan äskettäin manalle menneen syvästä haudasta.
— Na, kas niin! Ja mite teme mees tahto kannusta?
— Pooli eeri, vastasi Bosse.
— Ah, herr mein gott, siitte hinnasta mine saa se kannu Lübekiste.
— Vähemmällä sitä ei käy tekeminen, sanoi Bosse päättävästi.
— Silloin pitte panna enempi liiji siihen!
— Kuulkaa nyt, kauppias, sanoi Bosse, näettekö tuota jyrkännettä?
— Jaa, na!
— Meillä oli lehmä, joka meni siitä alas. Sinne on vain viisi syltä.Uskokaa minua, pääsee siitä härkäkin alas.
— Bosse, Bosse, keskeytti äiti, ajattele vanhaa, köyhää äitiäsi!
— Sen teenkin! Tahdon, että hänellä on kunniallinen poika, vaikka tämä muuten olisikin raukka.
— Kunniallinen! Hm! Jahka tulet rikkaaksi, on sinulla varaa olla kunniallinen!
— Se oli rumasti sanottu!
— Yhtä rumaa on, että aikamies antaa äitinsä nääntyä työssä.
— Kuulkaahan, kauppias, sanoi Bosse. — Te saatte myydä ulkomaalaisia kannuja, mutta ette saa tässä maassa valmistaa niitä!
— Na, niin; mine ei meina tehde mite kannuja, ja jos mine antta tehde niitte, niin ei ne tule rootsalaissia kannuja.
— No jopa on ovela. Hän panee minut tekemään ulkomaalaisia kannuja Ruotsissa. Mutta sanokaas yksi asia: miksi käännytte juuri minun puoleeni?
— Jaa, na, miksi? Mine tikke teste kiselliste!
— Mutta minulla ei ole verstasta eikä saa olla.
— Na, ei minulakan ole, mutta minula on iksi oikken hive isteve, joka laina meile hoone kaupunginmuurista.
— Minä jätän tämän asian huomiseen, sanoi Bosse.
— Na, tehden niin! Hoomena mine odotta teitte. Kauppamees Algut jaJosef ranttakatu varrela! Te hake kauppamees Algut, ei Josef! Hivesti!
Keskustelu oli päättynyt, mutta Bossen rauhaisa oleskelu Etelävuorilla oli sekin päättynyt. Ämmä ahdisti häntä vedoten hänen sydämeensä ja kunniantuntoonsa. Mutta kun tuli kunniasta puhe, oli Bosse voiton puolella, sillä hänhän juuri taisteli sen säilyttämiseksi. Mutta eukko väitti edelleenkin, että kunnia oli rikkaita varten ja että köyhien oli täytettävä ensimäinen velvollisuutensa ja pysyttävä hengissä. Jos rikastui, niin sai kunniaa ja arvonantoa.
Lorun lopuksi tuli, että Bosse hölkytti rantaan Algutin ja Josefin luo, vieläpä varsin hyvissä ajoin. Hänet vietiin takatietä konttorista aittaan ja sieltä edelleen kellariin, missä hän näki täydellisen tinanvalajan-verstaan sekä sällin, jonka oli määrä avustaa.
Siellä Bosse sitten ryhtyi toimeensa ja valmisti lyypekkiläisiä kannuja, kuten niitä nimitettiin, ja ne menivät aivan erinomaisesti kaupaksi.
Sälli, nimeltä Klaus, oli näöltään semmoinen, joka herättää enemmän mieltymystä kuin luottamusta. Hän oli hyvin opinhaluinen ja koki päästä kaikkien ammattisalaisuuksien perille, otti selkoa vähäpätöisimmistäkin pikkuseikoista ja kyseli samaa asiaa moneen kertaan.
Eräänä päivänä Klaus oli kadonnut. Algut kauppias ei osannut sanoa missä hän oli, eikä hän sitä tiennytkään. Samoihin aikoihin sattui pieni erimielisyys toiminimen Algut & Josefin omistajain välillä. Josef ei tahtonut enää ostaa Algutin kannuja, syystä että ne olivat liian kalliita; hän ei tahtonut maksaa enempää kuin äyrin kannusta. Algut väitti vastaan ja vaati puoltatoista. Silloin Josef peruutti kaupan ja selitti, ettei enää tarvinnut Algutin kannuja. Algut ei sittenkään antanut myöten, vaikkei hänellä ollut mitään kauppa-erioikeuksia, vaan nämä kaikki oli luovutettu Josefille. Viikon päästä Josef avasi lyypekkiläisen kannumyymälän, kun entinen varasto oli loppunut; ja nyt hän saattoi myydä kannuja yleisölle puoleentoista äyriin.
— Ah, sine kavala kettu, sanoi Algut. — Tesse mine neke se Klaus pirun sormen jelkki. Onkko sinula se roisto teele also?
— Minula on, sanoi Josef.
Bosse oli jälleen työtönnä.
Mutta vähitellen alkoi kuulua äänekkäitä valituksia hyvinarvoisan kannunvalaja-ammattikunnan taholta. Moniin kuukausiin ei oltu myyty ainoatakaan kannua, elinkeino oli lamassa, sällejä täytyi erottaa, verstaissa vallitsi levottomuus. Ja tämä kaikki johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmiset mieluummin ostivat saksalaisten halvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja huonompia.
Ammatinvanhin ja mestarit sättivät ihmisten huonoa makua, sadattelivat vapaata kauppaa ja toimittivat kuninkaalle anomuksen, jossa pyysivät panemaan maahantuoduille kannuille tullin, jotta ne tulisivat kalliimmiksi ja mahdottomiksi ihmisten ostaa. Mutta kuningas vastasi ainoastaan: tehkää yhtä halpoja ja hyviä kannuja, niin saatte myydä tekin.
Silloin parkaistiin taas. Pitäisikö Tukholman ikivanhan ja taatun kannunvalaja-ammattikunnan luopua traditsioneistaan noudattaakseen päivän oikkuja! Ei ikinä, ennen he kaatuvat kunnian miehinä, kuin vaihtavat työtapaa. Eivätkö esi-isät ole juoneet heidän kannuistaan? Ovat, ja tämä on painava syy! Ja ennen kaikkea, mikä on vielä enemmän, eivätkö nämä kannut ole ruotsalaisia? Ovat! Pitäisikö ne siis vaihdettaman ulkomaiseen rihkamaan. (Kun tähän joku huomautti, että vanhatkin kannut olivat saksalaista mallia ja että Tukholman ensimäinen kannunvalaja oli ollut saksalainen, nimeltä Albrecht Zinn, niin hänet viskattiin kokoushuoneesta ulos.)
Asema kävi yhä tukalammaksi, työttömiä sällejä kuljeksi kaduilla pitäen rähinää. Verstaiden ikkunat lyötiin säpäleiksi. Eräänä yönä tehtiin hyökkäys saksalaisten puoteihin, mutta metelöitsijät vangittiin ja pantiin tyrmään. Koko kaupunki oli kapinassa.
Vihdoin, eräänä aamuna, herätti kaupunkilaisten huomiota uusi ja odottamaton näky. Paavali mestari, Bossen entinen isäntä, oli pistänyt ikkunastaan ulos pitkän seipään, jossa riippui kuusi uutta "lyypekinmallista" kannua, ja koko hänen ikkunalautansa oli täynnä samanmoisia. Itse hän seisoi myymäpöydän ääressä huutaen kaupaksi "Lyypekin kannuja, puhtaasta tinasta tehtyjä, hinta äyri ja neljännes".
Saksalaiset olivat nujerretut. Kaikki ostajat ryntäsivät Paavali mestarin puotiin, mistä sai puhtaasta tinasta tehtyjä Lyypekin kannuja.
Mitä ahneus, ylpeys ja isänmaallisuus eivät olleet ennen saaneet aikaan, sen teki nyt kaikkivoipa kateus.
Seuraavassa vuosineljänneskokouksessa ammatinvanhin piti puheen, jota asiakirjat tosin eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta joka siitä huolimatta ansaitsee tulla kerrotuksi.
Ei ollut ensi kerta — hän lausui — kun ihmiskunta, oli joutunut surullisen näytelmän todistajana näkemään, miten vuosisatoja kestänyt ja koeteltu sai väistyä uudistuspuuhien ja keinottelun tieltä. Tuskan tuntein sanoi puhuja tänä päivänä laskevansa isänmaan alttarille uhrinsa kieltäessään itseltään ja ammattikunnaltaan oikeuden valmistaa sellaisia tinakannuja, joita ei käynyt peseminen (näin ei hän sanonut, mutta se oli ajatus); murhemielin, mutta ilman katkeruutta hän nyt heitti maahan aseensa tukalassa taistelussa, mutta teki sen lujasti luottaen siihen, että tulevaisuus oli antava hänelle tunnustuksen siitä itsepintaisuudesta, millä hän oli vastustanut päälletunkevaa tulvaa, joka uhkasi niellä yhteiskunnan ja hukuttaa sen jaloimmat harrastukset, puhtaimmat pyrinnöt ja parhaat toiveet. Hän ei voinut lopettaa muuten kuin lausumalla toivomuksen, että tulevaisuus osoittaisi vanhojen olleen oikeassa, sillä rimpuiltiinpa täällä miten tahansa ja vääristeltiin asioita, pysyy kuitenkin ikuisesti totena, että vanha on vanhin.
Paavali mestari tunsi tarvetta vastata muutamin sanoin siihen erinomaisen asialliseen ja tyystin harkittuun puheeseen, jonka ammatinvanhin äsken oli aikaansaanut.
Hän lausui palavimman toivonsa olevan, että ihmiskunta saisi alati nähdä ikivanhan — mikä, kuten tunnettua, on ylen taipuvainen muuttumaan mädännykseksi — väistyvän paremman tieltä, joka tilapäisesti usein sattuu olemaan uusi. Nähtiinhän miten ruoho mätäni joka vuosi, miten ihmiset ja eläimet mätänivät vuosisadassa; tosin nähtiin satavuotisia puita, mutta niissä olikin sisus mätä, jos tarkkaan katsoi. No niin, surrako piti? Ei suinkaan! Mätäneminen loi uutta elämää; mätäneminen oli vain ylösnousemuksen toinen muoto. Jos nyt, ennenkuin mentiin ottamaan vastaan sitä, mikä oli välttämätöntä, tahdottiin verhoutua ylpeyden ja valheellisen omanvoitonpyytämättömyyden ryysyihin — niin olkoon menneeksi, se tehtiin häpeän peitteeksi, ja siihen ei Paavali mestari tahtonut monta sanaa tuhlata. Siirtyäkseen sitten asiaan tahtoi Paavali mestari sanoa toden sanan, vaikka se kirvelisikin ylpeyttä. Eivät joutuneet ammatinvanhin ja ammattikunta keinottelijain eikä isänmaankavaltajien uhreiksi, vaan kukistuivat ihan yksinkertaisesti omaan kateuteensa. Kaikki läsnäolijat tiesivät, että kannut, joita nyt myytiin "lyypekkiläisten" nimisinä, olivat tukholmalaisen Boo sällin keksimiä. Eikö totta?
Ammatinvanhin väänsi naamansa suunnattomaan irvistykseen ja sai suustaan vain hyvin paljon sanovan sanan: "Äss!"
Nigels mestari haukotteli ylenkatseellisesti: "Vai Bossesta puhumaan!"Ja sällit hihittivät: "Meidän Bosse."
Paavali mestari jatkoi ja lupasi olla puhumatta Bossesta, mutta sanoi antavansa tyttärensä hänelle vaimoksi, joten Bosse saa periä liikkeen. Saa kuin saakin! Ja jos ammattikunta vanhimpineen halusi ottaa oppia siitä, mitä oli tapahtunut, niin oli summa se, että jos ihmiset malttaisivat olla suojelematta toisiaan niin perhanasti, niin meillä kaikilla olisi paremmat päivät, sillä nähty on, että mikä joillekuille on erinomainen suojelus, saattaa enimmille olla vihoviimeistä sortoa, ja jos tahdomme elämisen oikeutta itsellemme, on meidän pakko täyttää suuri, ikuinen velvollisuus antaa toistenkin elää.
Ja tähän päättyi suuri kannunvalajataistelu Tukholmassa, taistelu, joka oli maksanut niin monta ikkunaruutua, niin monta vangitsemista, niin paljon ylpeyttä, puhumattakaan toiminimen Algut & Josefin lakkaamisesta, ainoan lehmän suistumisesta Etelävuorten jyrkänteeltä alas ja Klaus sällin ilmaantumisesta Visbyhyn, mihin hän toi "uuden keksintönsä" ja missä kuljeksi panetellen muuatta Bossea, joka oli hänen työllään rikastunut Tukholmassa.