Ja siksi täytyi kotimaahansa ikävöivän miehen yhä edelleen jäädä puutteissa ja ahtaissa oloissa elämään vieraalle maalle.
Vielä viimeisen kirjeen hän Espanjasta morsiamelleen kirjoitti. Entinen hilpeys ja luottamus oli siitä poissa, raskasmielisyyttä huokui riveistä ja rivien väliltä. Hän kaihoili kirjeessään hukkaanmennyttä elämätään, katui nuoruutensa vallattomuutta ja kevytmielisyyttä, valitti, ettei hän miehenäkään ollut miehistynyt, valitti, että oli seikkailujen hyrskyihin laskenut purtensa valloilleen, hakematta ajoissa rauhaisaa satamaa. "Liian myöhään huomaan nyt joutuneeni auttamattomasti tuuliajolle, nyt en satamaa enää saavuta, ennen kuin haudassa. Ja pahempi on, että olen sinunkin retkesi tärvellyt. Paljon olisi sinulla, Jeannette, mulle anteeksi annettavaa, jos minulle anteeksi antaa voisit. Autioksi korveksi olen sinun elämäsi tehnyt, sinun, joka kerran nuoruutesi lemmellä vannoit minua odottavasi ja uskollisena pidit valasi, jota en todellakaan olisi ansainnut. Oi, paljon olen rikkonut ja liiaksi saanut anteeksi; ansaittu palkkani on, että nyt saan kuolla yksin vieraalla rannalla ilman isänmaata ja ilman rakkautta. Tässä maassa liikkuu nykyjään vaarallinen rutto, keltakuume; joka päivä näen ihmisiä ympärilläni kaatuvan, kuolevan kaduille ja pihoille ja porraskäytäviin. Ei kukaan välitä hankkia selkoa näiden ruttoon kuolleiden vainajain nimestä eikä kotipaikasta, niitä kootaan suuriin, umpinaisiin ruumisvaunuihin ja vedetään öisin vartavasten kaivettuihin, syviin, yhteisiin ruttohautoihin. Ehkäpä lepäävät jo pian minunkin levottomat, nyt väsyneet luuni sellaisessa nimettömäin suuressa perhehaudassa…"
Sen koommin ei mitään kuulunut suomalaisesta seikkailijastamme. Vielä parikymmentä vuotta odotti harmaapäinen morsian Hovilassa sulhoaan, odotti luottamuksella ja toivolla, kunnes uskollisena morsiamena laskeutui lepoon. Eikä ole kukaan ottanut selkoa, missä seikkailijan "levottomat luut" lepäävät.
Usein hänen retkiään ja kujeitaan kotipitäjässä sukulaisten kesken muisteltiin, niistä kerrottiin kummallisia kaskuja ja niitä kuvailtiin lapsille kuin huikentelevaisuuden ja vallattomuuden varottavina esimerkkeinä. Mutta usein kumminkin samalla lisättiin:
— Sääli oli sittenkin hilpeää miestä, — hän oli aina niin reipas ja iloinen…
Päättynyt on päivätyö linnassa, jossa vangeilla teetetään maa- ja kivitöitä. Vangit, jotka päiväkauden ovat vääntäneet kiviä ja luoneet maata, saavat vihdoinkin huokaista, ja he ovat pysähtyneet yksi sinne, toinen tänne rintavarustuksen luo katselemaan kesäillan rauhaisaa kirkkautta ja meren tyyntä pintaa. He odottavat illallista ruoka-annostaan, päästäkseen sitten lavereilleen lepäämään, — muutamien tuntien perästä alkaa raataminen taas.
Siihen aikaan, johon tämä kuvaus kuuluu, viime vuosisadan alkupuolella, ei ollut vielä niin viljalti vankiloita Suomessa kuin nyt; elinkautisia vankeja pidettiin sen vuoksi enimmäkseen erilaisissa ruunun töissä. Ja sellaisia vankeja olivat nämäkin raatajat linnan valleilla.
Eräs vanha vanki on istahtanut kivelle, lähelle rantavallia, nojautuu siinä raskaasti lapionvarteen ja katselee muurin ja ulapan yli kaukaista, vihantarantaista saarta, jossa hän näkee elonkorjaajain palaavan työstään. Hän on väsynyt, työstä ja vanhuudesta väsynyt, hengitys kulkee ahtaasti ja omituinen, sammuva tuli on hänen katseissaan, kun hän ne suuntaa yli siintävän meren kohti vihantaa rantaa. Mutta hän ei näe merta eikä rantaa. Hänen raukeaan katseeseensa kuvastuu kaukaisten muistojen loihtima rakkaampi näköala, selvempänä ja kirkkaampana kuin koskaan tuo edessä oleva merimaisema. Hän näkee edessään kappaleen kotoista Karjalan kangasta, näkee metsäisen ahonrinteen ja sen liepeelle avatun halmeen, jossa kellertävissä kuhilaissa kypsänä hohtaa kultainen terä. Ja sieltä leikkuuväki laulaen palaa työstään taloa kohden, jossa sauna törmällä lämpiää.
Surunvoittoinen, kalahtava ääni kuuluu linnan vangeille varatusta matalasta rakennuksesta; rautalevyä helistetään, vangeille on illallinen valmis, ja joukottain vetäytyvät he ääntä kohden vahtisotamiehet perässään. Yksi vain, tuo raukeakatseinen vanki rantavarustuksen luona, hän ei noudata kutsua, hän ei kuule sitä, hän ei liikahda paikoiltaan. Jalat eivät tunnu enää kannattavan, hän vaipuu yhä hervottomammin varustuksen nojaan ja vartijatkin jättävät hänet siihen, — mihinkäpä se siitä karkaa kahlehdittu vanhus vartioidusta saaresta!
Yksin istuu hän siinä laskeutuessa kesäisen päivän ja öisen rauhan levitessä hänen ympärilleen. Ja hän tuntee kuoleman lähestyvän, tuntee sen viileän hengähdyksen kuumeisella poskellaan, tuntee sen vetävän utuisen verkkonsa hämärtämään hänen katseensa ja uuvuttamaan hänen ajatuksensa. Mutta hän ei usko kuoleman vielä tulevan, sen aika ei ole vielä käsissä, hän on siitä varma, aivan varma. Se henkii kyllä lähellä, mutta se ei voi häntä tempaista, ennen kuin hän on saavuttanut elämässään oikeutta.
Hän uskoo horjahtamatta, että hänelle vielä tässä elämässä muutos tapahtuu. Sitä hänen uskoaan ei voi mikään taittaa, se on kestänyt niin kauan ja kokenut niin paljon, se ei voi murtua. Se usko on ollut hänen elämänsä ylläpitäjänä ja kannustajana kohta kaksikymmentä vuotta, se ei voi häntä nytkään pettää. Sitä on, tuota hänen uskoaan, tosin paljon pilkattu ja horjutettu, mutta hän ei ole sitä heittänyt eikä heitä nytkään. Mutta kun hänen voimansa yhä enemmän voipuvat ja kostea harso hänen katseensa peittää, silloin hän näkee kuin häilyvinä utukuvina edessään elämänsä katkerat vaiheet ja hänen hämärtyvän muistinsa ohi lennähtävät ne raskaasti sivuutetut taitekohdat hänen taipaleellaan, joilla hänen uskonsa oli yrittänyt pettämään.
Hän muistaa nuo ajat, jolloin, hänen ollessa parhaissa vuosissaan ja hänen terveimmissä voimissaan raataessaan kotinsa, Harsian maan, kohottamiseksi, ensiksi rupesi leviämään huolettavia huhuja, että heidän, talonpoikain, maat julistettaisiin lahjoitusherrain omiksi ja että heistä omilla konnuillaan tehtäisiin toisten vuokralaisia. Hän ei sitä ollut uskonut, oli kieltänyt toisiakin uskomasta sellaista mahdollisuutta ja lujaan uskoonsa luottaen hän oli vain ennallaan raatanut… Heidän maansa olivat lahjoitusmaita, sen he tiesivät, mutta he käsittivät ne sittenkin omikseen. Sitten tuli kun tulikin se asetus, jonka sanottiin riistävän häneltä ja hänen naapureiltaan heidän isiltä perityt, itse viljelemänsä maat, heidän kotinsa ja tavaransa. Se oli kolaus Karjalan kansalle. Monelta meni tarmo ja taittui usko, mutta Harsialtapa ei taittunut. Hän vain vakuutti itselleen ja muille, että tässä täytyy olla erehdys, tässä on tapahtunut virhe, joka vielä korjautuu, hän kehoitti kehoittamalla naapureitaan pysymään sitkeinä viljelyksillään ja luottamaan siihen, että lahjoitusherrat kyllä saisivat verot, mutta että maat lopultakin jäisivät heille. He jäivät tiloilleen elämään ja raatamaan, tekivät päivätöitä, maksoivat veroja, sitä myöten kuin niitä lisättiin ja uusia vaadittiin, mutta oikeudestaan he eivät luopuneet; määräystä, joka heistä olisi tehnyt lampuoteja, he eivät oikeaksi tunnustaneet.
Vanhus näkee edelleen, valliin nojautuen, raukean katseensa edessä liitelevän sarjan kirjavia kuvia niiltä ajoilta, jolloin hänen uskoaan yhä tiukemmin horjutettiin. Saapui uhkauksia, herrat käyttivät pakotuskeinoja. Mutta talonpojat raatoivat edelleen konnuillaan ja luottivat siihen, että vielä se oikeus heille avuksi ehtii. Mutta se viipyi. Jo tultiin heitä tiloiltaan häätämään, talot tyhjennettiin autioiksi, vilja korjattiin pelloilta, vietiin koti ja kontu, vietiin leipä… Ja monelta meni taas usko, yhä useammat hänen kupeeltaan kaatuivat pois ja alistuivat pakon alle, taipuivat lampuodeiksi; he olivat joutuneet epätoivoon lopullisesta voitostaan. Mutta Harsia ei joutunut epätoivoon, hän ei luopunut uskostaan. Heitä oli vielä syrjäisellä metsäkulmalla ryhmä miehiä, jotka häädettyinäkin palasivat asumaan talojaan ja viljelemään peltojaan, vaikka niistä toinen jo oli sadon korjannut. Tämä on ohimenevää vain, niin he uskoivat, tämä kaikki vielä korjautuu, hyvityksen hetki tulee. Niinkauan kuin uskoa kestää, niin kauan on elämää olemassa, — niin oli hän neuvonut viimeisiä naapureitaan ja he kestivät hänen kanssaan.
Mutta koettelemusten mitta ei ollut vielä täysi. Heidän rauhallisille metsäkulmilleen saapui eräänä päivänä herrain väkeä pakolla masentamaan kansaa ja riistämään siltä lopultakin sen maat ja viljelykset. Silloin metsäkulmalaiset taistelivat talojensa puolesta, luopumatta niistä. Syntyi kahakka, keihäät välähtivät, seipäät sinkoilivat…
He sortuivat ylivoiman alle, heidän kätensä kytkettiin kahleisiin, heidät teljettiin vankikoppeihin. Ja taas kaatui miehiä Harsian rinnalta, viimeistenkin usko vihdoinkin katkesi. He taipuivat. Hän vain ei taipua voinut, ei vaikka ikuiseksi kiinnitetyt kahleet hänen käsissään ja jaloissaan kalskuivat. Siitä oli nyt kulunut parikymmentä pitkää vuotta. Hän oli kahleissa kiviä vääntänyt, raatanut pakkotöissä vuoden vuotensa perästä, hän oli kuollut maailmalta ja omaisiltaan, unohtunut, haudattu. Ne ihmiset, jotka nyt polkivat Harsian maita Karjalan kaukaisilla kankailla, ne eivät enää tienneetkään, että vielä eli mies, joka varmasti uskoi, että hänelle tuo maa, hänen maansa ja mantunsa, takaisin annettaisiin, että hänelle vielä kerran tarjottaisiin hyvityskin siitä, minkä hän oli kärsinyt. Ei kukaan sitä tiennyt. Mutta hän tiesi sen itse, tuo kokoonpainunut, raukeakatseinen mies, joka kesäillan viileässä yksin istui linnan kaukaisimman siiven vallitetulla rannalla ja raskain henkäyksin, läähättävin rinnoin ylläpiti itsessään elämänsä sammuvaa kipunaa, kunnes aika ehtisi toteuttamaan hänen lujan uskonsa.
Hän tunsi, kuinka kalma kylmää huokuen hänen ympärillään hiipi ja heilutti terävää viikatettaan, mutta hän ei sitä ensinkään pelännyt, hänen väsyneet kasvonsa sille hymyilivät puolittain surunvoittoisesti, puolittain ilkkuen sitä, että kuoleman voima hänen uskonsa rinnalla on tehoton. Hän ei suinkaan olisi tahtonut karttaa kalman viikatteen viiltoa, hän oli kärsinyt jo siksi, että hän sen vapauttajakseen, pelastajakseen käsitti ja että hän mielellään olisi väsyneen ruumiinsa ja kiusatun henkensä sen kylmään helmaan heittänyt. Mutta hän oli niin varma, että kuolema ei häntä matkaansa saa, ennenkuin hänen uskonsa on täyttynyt, että hän säälien ja surumielisesti hymyili lähestyvälle viikatemiehelle.
Päivä oli laskenut. Sumua ei ollut nyt enää ainoastaan yksin istuvan vangin raukeassa katseessa; meri levitti yli saaren raskaan, tiheän usvaverhon peittäen kaikki esineet harmajaan vaippaansa. Äänetön oli yö. Kuului ainoastaan kituvan vangin vaivaloista hengitystä rantakiveltä ja korahtavan kuului joskus sisäänpainunut rinta. Käsivarsi ei jaksanut enää kannattaa päätä lapion varren nojassa, harmaja tukka ja keltainen otsa vaipui kosteaa hiekkavallia vastaan ja hervottomaksi solahti käsivarsi, kilauttaen kerran kahletta, niin että yö hiljaisuudessaan säpsähtäen kajahti. Vanhus avasi raolleen raukean silmänsä. Hän näki harmaakauhtanaisen kalman ihan vieressään kosteaa kylmää huokumassa ja hänen huulensa vetäytyivät vielä kerran hienoon hymyyn, koska hän tiesi kalman yhä vain turhaan huokuvan, niin kauan kuin täyttymättä oli hänen luja uskonsa.
Sitten sulkeutui taas silmä ja rinnan korina heikkeni ja läähättävä hengitys lakkasi. Hymy jähmettyi vainajan huulille. Uskoonsa luottanut lahjoitusmaan talonpoika ja talonpoikain johtaja oli lähtenyt pois, uskostaan luopumatta.
Iltahuudon jälkeen saapui vahtisotamies hakemaan vankia, joka oli myöhästynyt, työpaikalleen. Pian hän löysikin vanhuksen rantavallin luota, heilautti häntä käsivarresta… kahle kilahti taas kimakasti yön hiljaisuudessa. Ja hakija oivalsi, että vanki oli lähtenyt pois viikatemiehen matkassa.
Raskaasti kahlasivat kantajat syvän nietoksen halki, kun he arkkua reestä haudalle kantoivat. Koko aamun oli näet pyrynnyt ja pyrysi vieläkin, joten hautakin oli puolillaan lunta. Mutta empimättä siihen kantajat arkun laskivat, käsiä näet palelsi kantohihnoissa.
Arkun jäljessä kahlasi kaksi vanhanpuoleista miestä, väljät sotilasturkit yllään, sekä heidän jäljessään pappi ja lukkari, joka viimeksimainittu hautaryyppyjen takia oli lähtenyt mukaan. Ja siinä se ruumissaatto sitten olikin. Pappi tasoitti leveillä lapasillaan turkin kaulusta tiukemmas poskilleen ja rupesi ulkoa lukemaan hautasiunausta. Suorina kuin vahdit seisoivat vanhukset toisella reunalla ja paljastivat toimituksen alkaessa kunnioittaen päänsä; niin yritti lukkarikin tekemään, mutta luopui siitä aikeestaan ja siirsi naapukkansa ainoastaan hiukan kallelleen toiselle korvalle. Kantajat, joiden vielä oli luotava hauta umpeen, syrjäytyivät petäjän taa, joka siinä sivummalla kasvoi, ja lierittivät mällin poskeensa. Eikä kuulunut lumisessa luonnossa muuta kuin papin yksitoikkoinen luku.
Sen kuluessa asteli maantietä myöten kirkolle päin pari miestä kalmiston ohi. He pysähtyivät, äänen kuullessaan tuokioksi katsomaan matalan kiviaidan ylitse hautuumaalle.
— Ketähän siinä tämmöisellä pyryllä haudataan?
— Taitaa olla se Piekolan vanha kersantti siinä vainajana, koska majuri on saattamassa.
— Ja Kivimaan herra toisena, niinpä on. — Vai se se nyt on kuollut, mikähän lienee ollutkin eläjä aikoinaan.
— Ka kersantti, ruotsalainen kersantti.
— Sillä nimellähän se kulki, mutta raaka sotamies se ei ollut, tekeytyi vain.
— Niinhän ne on sitä hokeneet, menepä hänet ja tiedä. Vaan olipa mikä oli, tuossa kai se nyt on tallella.
— Jos lie siinäkään.
— Ka, jos ei lie siinä, niin olipa missä tahansa.
Miehet kääntyivät tielle ja jatkoivat matkaansa kirkolle päin, ja tuiskun tuhinaan häipyi kalmistossa lukevan papin ääni.
Se oli Sysmän hautuumaalla vuonna 182-.
* * * * *
Yhtä pyryinen talvipäivä se oli ollut, jolloin kersantti Gråman ensiksi ilmestyi Sysmään, jonne hän sitten oli jäänytkin loppuikäänsä viettämään.
Se oli tapahtunut melkein heti sodan jälkeen. Vähää ennen olivat enimmät suomalaiset upseerit, jotka Suomen väistyvässä armeijassa olivat kulkeneet Ruotsiin, rauhankirjan nojalla palanneet kotimaahansa, ja niin olivat Piekolan ja Kivimaan herratkin jälleen asettuneet tiluksilleen, jotka koko sodan ajan olivat olleet vihollisten jaloissa. Aika oli silloin alakuloinen ja epävarma. Mielissä lainehti vielä myrskyn maininkeja, tunteissa oli paljon ristiriitaista ja vakaantumatonta, jonkinlainen arkuus ja salaperäisyys vallitsi yleisessä käsityksessä ja ilmeni seuraelämässä ja kaikessa kanssakäymisessä. Vanhat aateliset soturisuvut seurustelivat melkein yksinomaan suljetuissa piireissä, mutta olivatkin, kuten esim. Piekolan ja Kivimaan perheet, hyvin läheisessä yhteydessä keskenään.
Niin pysyi kersantti Gråmaninkin saapuminen Piekolaan kauan aikaa jonkinlaisena salaisuutena näiden talojen kesken, eivätkä hänestä pitäjäläiset myöhemminkään saaneet tietää juuri muuta, kuin että tuo muukalainen tulokas oli joku vanha kersantti, joka oli palvellut majurin lipun alla ja nyt tullut Piekolaan jonkunlaisen rengin asemaan. Mistä hän tuli, sitä ei kukaan tiennyt; ummikko hän oli eikä koskaan suomea oppinutkaan, eikä hän yleensä antautunut keskusteluihin kenenkään oudomman kanssa. Jörötti vain vanhan rakennuksen porstuakamarissa, joka hänelle oli asunnoksi annettu, jossa hän oli nikartelevinaan ja kutovinaan verkkoa ja jossa hänellä myös oli joitakin kirjoja ja papereita. Puettuna hän kulki vanhaan, kuluneeseen kersantinpukuun, piti tukkansa pitkänä ja partansa pörröisenä. Mutta silti hän ei ollut missään ruotilaisen asemassa. Hän oleskeli paljon sisässä majurin luona, siellä söi ja joi ja olipa tavallisesti sisässä silloinkin, kun Piekolassa pitoja pidettiin taikka paikkakunnan aatelisia muuten vieraissa kävi. Mutta silloin hän, pitäjäläisten läsnäollessa, aina esiintyi nöyränä ja osoitti majurille ja muille upseereille kunnioitusta, niin kuin sotamies päällikölleen ainakin, eikä koskaan pitempiin pakinoihin puuttunut. Ulkotöissä häntä ei Piekolassa koskaan näkynyt, ainoastaan kun majuri kävi Kivimaassa — ja se tapahtui usein, — oli hän aina mukana muka hevosta hoitamassa, vaikka muut ne silloinkin saivat hevosen hoitaa.
Niin hän oli Piekolassa ollut jo monta vuotta ja ihmiset olivat vanhaan kersanttiin niin tottuneet, ettei kukaan enää sen tarkemmin kysellyt, mikä hän oli miehiään. Mutta kerran hän sitten yht'äkkiä nosti yleisen huomion puoleensa ja antoi aihetta paljoihin, epäileviin puheisiin.
Kivimaassa oli kestit eräänä talvipäivänä ja tavallisuuden mukaan oli kersanttikin majurin matkassa siellä, istui sisässä herrain puolella punssi- ja arrakkimaljain ääressä. Pidot oli alettu hyvissä ajoin, oli syöty ja juotu vankasti ja illan tullen oli elämä vieraiden joukossa jo äänekästä ja mieliala kiihkeää. Gråmankin oli juonut tavallista enemmän, mutta istuskeli silti niin kuin ainakin enimmäkseen ääneti ja kuunteli toisten porinata. Mutta hänen silmänsä paloivat ja kädet tekivät tiukkoja liikkeitä.
Keskustelu liikkui niinkuin tavallisestikin näiden entisten soturien kesken menneiden kysymysten alalla, ja varsinkin oli tänä iltana vanhan emämaan oloista, joita vielä tarkoin seurattiin, paljon väitelty ja niitä arvosteltu. Ruotsissa oltiin juuri tähän aikaan tärkeässä käännekohdassa, tuulet muuttelivat, valtiolliset uudistukset seurasivat toinen toistaan, — nämä seikat ne vielä kaukaisessa Suomen sydämessäkin jännittivät mieliä ja kiihoittivat Kivimaan kesteissäkin eroavat mielipiteet yhä tulisemmiksi ja kiivaammiksi.
Gråman kuunteli äänetönnä, mutta yhä enemmän hänen poskensa punoittivat; hän käveli levotonna edestakaisin ja joi lasinsa tiheästi pohjaan. Ja niin hän yht'äkkiä pysähtyi ja puuttui säkenöivällä kiihkolla keskusteluun. Hänen vartalonsa oikeni suoraksi, hänen otsansa kirkastui ja hänen liikkeensä olivat intohimoiset ja terävät.
Hän puhui ranskaa, joten pitäjäläisistä harvat häntä ymmärsivät, puhui nopeasti ja sujuvasti, näytti asiastaan niin perin vakuuttuneelta, näytti oikein uhalla purkavan esiin kauan ummessa haudottuja mielipiteitään. Pitäjän herrat ällistyivät, nimismiehet, voudit ja tuomarit jäivät suu auki toisiaan katsomaan ja kuuntelemaan ja koko tuossa äsken äänekkäästi surisevassa seurassa vallitsi äänetön hiljaisuus.
— Mitä hän sanoo?
— Mitä kieltä hän puhuu?
— Onko se tuo tosiaankin Gråman?
Supattamalla heittelivät ihmettelevät herrat toisilleen tällaisia kysymyksiä. Mutta entiset upseerit, Piekolan ja Kivimaan herrat, olivat käyneet kalpeiksi ja hätääntyneinä katselleet toisiaan, kun Gråman koroitti äänensä. He nousivat kiireesti ylös, nykivät Gråmania käsivarresta ja sopottivat hänen korvaansa. Mutta ei apua, ukko oli päässyt innostumaan ja jatkoi puhettaan.
— Gråman on humalassa, huusi silloin Kivimaan herra.
— Ulos, olet päissäsi, vaati majuri, ja rupesi käsivarresta taluttamaan Gråmania eteiseen. Mutta tämä loi häneen halveksivan katseen ja huudahti ruotsiksi:
— Sinäkö käsket minut ulos!
— Minä, vastasi majuri kalpeana. — Ja sinun täytyy poistua, muuten…
Siihen kersantti vaikenikin ja hänen isäntänsä sai Kivimaan avulla hänet sivuhuoneeseen, jossa he viipyivät hetken ja johon he lukkojen taa salpasivat Gråmanin. Ja sieltä palatessaan käski isäntä vieraidensa tuosta pienestä häiriöstä välittämättä entiselleen jatkaa illan iloa, ja majuri pyysi anteeksi, että hänen vanha kersanttinsa oli ryypännyt päänsä täyteen ja puhunut pötyä. Ja ennen pitkää entinen mieliala ja entinen hurina taas olikin vallalla rähisevässä juomaseurassa.
Mutta seuraavana päivänä pitäjän herrat koettivat häkäisissä päissään selvitellä, mitä he eilen olivat nähneet ja kuulleet ja sen jälkeen kulki pitkät ajat Gråmanista kaikenlaisia puheita. Arvailtiin ja supatettiin, puhuttiin Ruotsin hovijuonista ja koetettiin hiljaa kuiskaamalla sovittaa tapahtumaan tunnettuja nimiä — von Fersen, Piper, Ugglas, jopa kapteeni Gustafssoniakin, — mutta mitään varmaa tai todenmukaistakaan ei keksitty. Ja Piekolan ja Kivimaan herrat nauroivat näille jutuille vakuuttaen, että kersantti raukka oli ollut humalassa ja puhunut pötyä.
Ja Gråman itse näytti osoittavan katumusta, oli entistään nöyrempi, pysyi kauan kotona kamarissaan eikä juonut enää mitään sittenkään, kun hän, tapauksen jäätyä unohduksiin, taas rupesi olemaan isäntänsä huoneissa taikka Kivimaan pidoissa. Kauan aikaa hän katseli hieman arasti pitäjäläisiä, joiden hän epäili itseään uteliaisuudella ja epäluulolla tarkastelevan. Aika kului ja olot palasivat entiselleen. Mutta tarkasti Piekolan ja Kivimaan herrat sittenkin aina seuroissa pitivät huolta, ettei kersantti saanut liikaa maljaa maistaa.
Muuanna talvena sitten kersantti katosi. Posti oli tuonut Piekolaan sekä kirjeitä että sanomalehtiä, joissa taas oli uusia kuulumisia vanhasta emämaasta. Vanha kuningas, viimeinen Vaasan sukua, oli kuollut ja Napoleonin entinen kenraali oli noussut Ruotsin valtaistuimelle; puolue-elämän aallot nousivat ja laskivat nopeasti. Niitä uutisia oli luettu ja niistä oli puhuttu Piekolassa iltamyöhäiseen ja aamulla varhain saattoi Piekolan hevonen vanhan kersantin ensi taipaleelle länteen päin.
Pitäjällä siitä ei tiedetty mitään ja vasta kevätpuoleen, kun ihmiset rupesivat kaipailemaan vanhaa kersanttia, selitti majuri hyvin välinpitämättömästi, että Gråman on lähtenyt käymään sukulaisissaan.
— Palaako hän vielä?
— Luultavasti ei… taikka mahdollisesti palaa. Majurista se näytti olevan aivan yhdentekevää, mutta saattoi sen silti huomata, että hän oli varsin huolissaan tuosta matkasta.
Gråman palasi takaisin. Ilmestyi eräänä kesäpäivänä vanhassa kersantinpuvussaan vanhaan porstuakamariinsa, jossa kuten ennenkin rupesi kutomaan verkkoja ja nakertelemaan lapsille leikkikaluja. Mutta hänen vartalonsa oli nyt entistä kumarammassa ja hänen harmaja partansa kajasti jo hopealle. Eikä häntä enää nähty Kivimaan pidoissa eikä isolla puolella Piekolassakaan, kun siellä kylän väkeä kävi vieraissa.
Paitsi kerran. Kesä oli kauneimmillaan; ruis heilimöi aaltoilevilla pelloilla ja suvea tuoksuivat laajat heinämaat. Piekolan isäntä vietti juhlaa täyttämänsä 60 ikävuoden johdosta ja vieraita oli saapunut läheltä ja kaukaa. Talo oli peitetty köynnöksiin ja kukkasiin ja lehtevissä lehtimajoissa ilahdutti nuorison hilpeä lauma vanhaa juhlanviettäjää leikeillään ja lauluillaan. Ilta oli käsissä, hämärtämään kävi kesäinen päivä, mutta katkeamatta kajahteli vielä nauru ja laulu puistikon tanterella.
Syrjäisessä katveessa istui siellä vanha kersanttikin yksin katsellen nuorten ja vanhain iloa. Hän nojasi leukansa kämmentä vastaan ja hänen silmissään kimalteli kyyneleitä. Palavissaan ja pohteissaan kulki päivän sankari siitä ohi, näki vanhuksen, näki kyynelen tämän silmissä ja pysähtyi:
— Miksi, vanha ystävä, kimaltaa tänään silmässäsi kyynel? Sinä et ole tottunut itkemään?
— Minä olen vanha, luontoni taipuu. Ja näin muitten juhliessa juuri tunnen yksinäisyyteni ja kaipuuni syvemmin, tunnen kuinka olen erotettuna omistani kaukana vieraalla maalla, unohdettuna ja haudattuna. Olisinhan minäkin voinut onnellisena niinkuin sinä omaisteni keskessä viettää vanhuuteni.
— Ja sinä sen olisit ansainnut… niin, sinun on täytynyt liiaksi kieltäytyä. Mutta tule, veli, juo malja minun onnekseni, sinunkin onnesi voi vielä kääntyä.
— Sinun onneksesi voin juoda, omani on mennyt…
Sen enempää ei leikkivä nuoriso naurunsa kesken ehtinyt kuulla vanhusten tarinaa. Eikä vanhaa kersanttia sen jälkeen enää näkynyt ihmisten ilmoilla. Syyspuoleen hän kääntyi vuoteen omaksi, ja kun talvi oli puolessa, hän oli vainajana. Piekolan majuri korjasi huolellisesti porstuakamarista pois hänen kirjansa ja paperinsa ja toimitti kaikessa hiljaisuudessa vainajan viimeiseen lepoon.
* * * * *
Pappi kiirehti lukuaan mitä lopummalle ehti, romautti kolmesti lapiolla lumensekaista hiekkaa arkun kannelle ja hotasi aamenensa. Ja sillä aikaa kuin kantajat kävivät luomaan umpeen hautaa, kahlasi hän jo lukkarin seurassa alas tielle, jossa hevoset odottivat.
Mutta molemmat vanhat soturit seisoivat suorina ja vakavina haudan reunalla, kunnes se oli täyteen luotu ja kantajat lapioineen poistuneet. Silloin he kääntyivät vastakkain, puristivat toistensa kättä ja lähtivät haudalta hekin.
Tuokion kuluttua oli jo kylmä pakkaslumi peittänyt vereksen hautakummun. Eikä sen lumen keväällä sulattua enää kukaan muistanut paikkaakaan, missä vanha kersantti lepäsi, eikä sitä kukaan muistanut kyselläkään.
Suuressa, muhkeassa huoneessa eräässä Pietarin keisarillisessa palatsissa istui kaksi miestä, vanha ja nuori, uutterassa työssä kookkaan kirjoituspöydän ääressä. Äänetöntä oli koko talossa, ei kuulunut muuta kuin hanhenkynän pirteää rapinaa tai joskus käännetyn paperin kahinaa. Vihdoin päätti nuorempi mies kirjoituksensa, lukaisi tarkasti läpi viimeisen lauseen, lisäsi vielä jonkin pilkun ja siirsi kynän pois. Vanhempi kirjoitti vielä tuokion, laski sitten hänkin valkoisen sulkansa syrjälle ja virkahti:
— No, se on valmis nyt?
— Se on valmis, nimiä vailla.
— Ne tulevat siihen huomenna. Niin, ystäväni, me olemme tänään päättäneet suuren työn. Minä lisään näihin perusteluihin muutamia näkökohtia ensi aikain käytännöllisistä toimenpiteistä, jotka myös esitän hyväksyttäviksi, ja sitten…
Vanhempi mies heilautti iloisesti päätään ja hänen suuret, kauniit silmänsä leimahtivat niin kirkasta riemua, kuin olisivat ne säteilleet kasvavan nuorukaisen toivehikkaasta päästä. Hänen ilonsa tarttui hänen työtoveriinsakin, joka nyt laski kätensä äsken kirjoittamalleen paperille ja virkkoi kuin edellisen puhetta jatkaen:
— Ja sitten on Suomi taas ehyt ja kokonainen, Vanha Suomikin saa kasvaa, varttua ja kehittyä nuoremman rinnalla yhteiseen kukoistukseen.
Silloin hypähti vanhempi mies työtuoliltaan, oikaisi suoraksi kookkaan, komean vartalonsa ja lähti vilkkain askelin mittelemään lattiaa edestakaisin. Ja sitä tehdessään hän nopeasti, innostuneesti puhui:
— Niin juuri, yhteiseen kukoistukseen. Me työskentelemme täällä luodaksemme uuden, kukoistavan Suomen, sisällisesti voimakkaan ja onnellisen maan. Ja miksi emme siinä onnistuisi, kun meitä pyrinnöissämme auttaa jalon, kaukokatseisen hallitsijan ylevä mieli ja hyvä tahto? Nyt se vasta Suomi syntyy, ja minä puolestani olen onnellinen, saadessani olla mukana sen ensi askeleita ohjaamassa ja sen vastaista uraa suunnittelemassa. Niin, niin, Suomi syntyy nyt juuri tällä hetkellä. Sillä mitä se oli Ruotsin alaisena? Syrjäinen, palasiin pilkottu maakunta, vailla itsenäisen ja omintakeisen kehityksen mahdollisuutta, se oli lampuotimaa, josta mielin määrin kiskottiin veroja ja sotaväkeä. Nyt siitä tulee ehyt maa ja ehyt kansa, joka omien lakiensa ja laitostensa turvissa saa itsenäisesti kehittyä onnellisemmissa taloudellisissa oloissa ja rauhassa ja turvassa. Meidän on laskettava perustukset tälle kehitykselle, lujat, varmat perustukset, ja kaikkein lujimman kulmakiven laskemme juuri nyt, kun saamme vanhan Suomen yhdistetyksi uuteen. Ja vaikka tämä kansa onkin vielä kuin tupessa, köyhä, unelias ja hidas, niin minä luotan tuon kansan sitkeään elinvoimaan ja kykyyn pysyä pystyssä laskemillamme perustuksilla. Olen jo vanha mies, tautien ja kärsimysten taittama ja raihnainen, ja usein toivon ainoastaan hautaa vapauttajakseni. Mutta toisina hetkinäni sentään, kuten taas nyt, toivoisin saavani elää vielä kauan, nähdäkseni työstäni kypsät hedelmät, nähdäkseni ehyen, varttuneen, heränneen Suomen kansan elävän onnellisena nyt laskemillamme perustuksilla. Nuorempi mies oli ihaillen ja ihmetellen kuunnellut tätä sanatulvaa, seuraten silmillään lattialla kävelevää ryhdikästä, säkenesilmäistä miestä seinästä seinään, edestakaisin. Sitten hänen suunsa vetäytyi ystävälliseen hymyyn ja hän virkkoi hilpeästi:
— Aina sama optimisti, aina tulena ja intona! Lattialla astujakin pysähtyi nyt, istahti nojatuoliinsa ja vastasi naurahtaen:
— Niin, minä olen vuosikseni liian nuori, kyllä hymysi ymmärrän. Mutta miksi emme olisi optimisteja? Kuvastuuhan meille kansamme tulevaisuus valoisana ja onnellisena ja me voimme vielä paljon tehdä sen hyväksi. Minä tunnen kyllä epäilyksesi ja pelkosi ja tiedän vaaroja ja vastuksia ilmestyvän rakennuksemme tielle, en ole koskaan kulkenut ummessa silmin. Mutta me rakennamme aidat, joiden ohi se ei pääse horjahtamaan, ja sitten saavat kansa ja sen johtavat miehet luoda lisiä olevalle pohjalle. Minä en epäile.
— En minäkään, vastasi nyt vakavasti nuorempi mies, nousten istuimeltaan ja kooten papereita salkkuunsa. — Alku on ainakin lupaava. Ja suokoon Jumala, että te vaikutuksellanne ja innollanne kauan saisitte johtaa kansaamme, toteuttaaksenne kauniin unelmanne.
— Minun vaikutukseni ei ole pitkä, mutta jotakin luen kumminkin ansiokseni, ja iloitsen siitä. Hyvästi, ystäväni, huomenna kun tavataan, on Suomi jo yksi ja kokonainen.
Nuorempi mies kumarsi ja läksi. Se oli Pietarin uuden Suomalaisen komitean toimekas ja taitava sihteeri, parooni Rehbinder, joka viimeisteltyään ne asiapaperit, jotka koskivat Viipurin läänin yhdistämistä Suomeen, nyt palasi siitä keisarillisesta palatsista, jossa komitean virkahuoneisto sijaitsi. Tuo vanhempi mies, harmaatukkainen ja kalpea, joka nyt yksin huoneeseen jäi, oli Suomalaisen komitean puheenjohtaja, Aleksanteri I:sen neuvonantaja ja persoonallinen ystävä, kenraali Kustaa Mauritz Armfelt.
Hän käveli huoneen perälle ikkunan viereen ja katseli ulos kadulle, jonne hallava taivas harvakseen heitteli lumia, siten yhä kiirehtien joulukuun varhaista hämärää. Oli näet joulukuun alku käsissä vuonna 1811.
Pietari kohisi siinä hänen allaan, mutta hän ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa jatkoivat äskeistä kulkuaan ja hän oli koko sielultaan vaipunut niihin. Istahtaen nojatuoliinsa matki hän puoliääneen:
— Toteuttaakseni kauniin unelmani, sanoi hän… Unelman — olisiko siis tässäkin taas edessäni unelma, eikö tässä nytkään ole täysi todellisuus? niin jatkoi hän ajatustaan. — Elämäni on ollut täynnä unelmia, yhä uusia, toistaan kauniimpia, vaan ne ovat rauenneet melkein kaikki, niin, kaikki. Minä luulin, että viimeinen elämäntyöni ei olisi enää unelma, vaan että se olisi kaunis, valoisa, elävä todellisuus. Minä halusin päättäjäisikseni luoda syntymämaahani lujat, varmat olot ja rauhallisen, onnellisen kansan, halusin kuolla tietoisena siitä, että edes yhdessä elämäntyössäni olen onnistunut. Olisiko sekin vain unelma, kaunis mutta petollinen?
Yksin istui siinä paljon kokenut mies hämärtyvässä työhuoneessaan ja kävi hiljaisia käräjiä omantuntonsa ja vakaumuksensa kanssa, koettaen poistaa siitä kaikki, mikä olisi utukuvaista unta, hartaan toivon synnyttämää petosta, vilkkaan mielikuvituksen lentävää haaveilua. Hän oli elämässään kuvitellut paljon, rakennellut suuria suunnitelmia, kohonnut korkeimmille vallan ja maineen kukkuloille, ollut mukana valtaistuimia pystyttämässä ja kukistamassa ja aina painanut raskaasti valtiollisten neuvottelujen vaa'assa. Ja mitä siitä oli jäljellä? Kustaa III:nen rinnalla hän oli hänen uskollisimpana auttajanaan pystytellyt Ruotsissa perinnöllistä kuninkuutta — ja nyt oli Kustaa III:nen poika maanpaossa ja hän itse karkoitettu entisestä isänmaastaan. Hän oli sotapäällikkönä taistellut kuumasti ja urheasti Suomen ja Pommerin säilyttämiseksi vanhalle emämaalle — ja nyt oli Suomi ja Pommeri lohkaistu ikipäiviksi vanhasta emämaasta pois. Parhaan valtiollisen kykynsä ja tarmonsa oli hän vuosikymmenen kuluessa käyttänyt Euroopan kaikissa maissa kootakseen kansat kukistamaan sen verisen nousukkaan, Napoleonin, joka oli tuottanut ihmiskunnalle niin paljon kurjuutta, ja nyt hän palveli valtiossa, joka oli saman Napoleonin liittolainen. Mitä oli jäljellä hänen unelmistaan? Höylänlastuja, saippuarakkoja, kärsimyksiä, nöyryytyksiä, karvaita muistoja, katkenneita toiveita — muuta ei…
Tuo kookas vartalo tuntui painuvan kokoon lepotuoliin ja äsken niin kirkas katse oli raukea ja samea. Ja hän kysyi itseltään:
— Miksi käy aina näin parhaiden ponnistusteni? Miksi kaikki, johon kajoon, ikäänkuin särkyy ja hupenee? En ole koskaan tahtonut muuta kuin hyvää, ihmiskunnan onnea, kansojen parasta, itselleni en ole mitään pyytänyt. Ja kumminkin, minä tunnen voimani ja tahtoni ja maailma sen tunnustaa. Pyrintöni ovat puhtaat, en arastele työtä, mihin ryhdyn, sen ajan perille, voittaen vallat ja kansat puolelleni, ja kokemukseni ovat rikkaat ja suuret. Turhuutta, turhuutta! Enkö todellakaan saa luoduksi mitään pysyvää, mitään todellista, — hupeneeko kaikki tyhjäksi? Maailmaa kierreltyäni on kohtalon vallaton laine nyt viskannut minut vanhana ja raihnaisena sen maan syliin, jossa oli lapsuuteni kehto, sen kansan palvelukseen, jota ensimmäisenä opin tuntemaan ja rakastamaan. Tämä kansa katsoo nyt minuun kuin korkeimman lähettämään johtajaansa ja auttajaansa ja katsoo syystä, sillä sen pojista olen minä enemmän kuin kukaan muu tilaisuudessa sitä hyödyttämään ja sen kohtaloita ohjaamaan onnellista tulevaisuutta kohden. Ja tahtoni on vilpitön ja puhdas, toivoni harras, soisin saavani kerran levätä povessa maan, jonka onnellinen kansa, rauhallisena, eheänä, muistoani kiitollisuudella siunaisi. Onko tämäkin unelmaa, saippuarakkoa, pettymystä, niinkuin edelliset kaikki?
Hän kohottautui tuoliltaan, iski kätensä pöytään ja taas hänen katseensa tulistui, kun hän lausui lujalla päättäväisyydellä:
— Ei, ei, niin ei saa olla, niin ei voi olla. Minä tahdon nyt kerrankin luoda jotakin kelvollista ja pysyväistä, jotakin, joka kestää ajankin hampaat. Minä tahdon luoda kansalleni niin lujat perustukset, että se pakostakin aina säilyy kansana kansakuntain joukossa, kuten sen jalo hallitsija ennusti, tahdon käyttää viimeiset vuoteni, viimeisen vaikutukseni ja viimeisen tarmoni siihen. Ja sen täytyy onnistua.
Hänen kauniissa kasvoissaan oli melkein peloittavan ankara piirre ja hänen suuret silmänsä näyttivät voimaa säkenöivän. Mutta taas kohta hänen piirteensä sulivat leppeämmiksi ja jonkinlainen onnellinen autuus näytti kirkastavan hänen kauniit kasvonsa, kun hän jälleen paikoilleen istui. Hän katseli siinä hengen silmillä sitä tulevaisuutta, jonka hän edessään näki valoisana ja päiväpaisteisena ja hän vakuutti itselleen, että hänen laskemansa perustus kestäisi.
Hän näki edessään pienen, hiljaisen kansan, joka uuraasti raatoi taloudellisen viljelyksensä ja henkisen kehityksensä vainioilla, vahvasti nojautuen vanhoihin perustuksiin. Sen oli otettava elatuksensa karusta maasta, se ei siinä raataessaan ehtinyt eksyä hurjastelemiseen eikä vaipua paheisiin, sen onnellisuus oli siksi lujassa, ettei sitä kukaan voisi kadehtia. Hän näki kansan, pienuudessaan ehyen, köyhyydessään tyytyväisen, jota voimakkaampi käsi varjeli, ja hän iloitsi sydämessään ajatellessaan, että hän oli saanut olla mukana sen onnen perusteita laskettaessa.
Se horoskooppi, jonka hän näin syntymämaalleen asetti, oli niin valoisa, että hänen mielensä suli sitä katsellessaan. Ja hän tarkasteli sitä vielä kerran ja tuli siihen päätökseen, että sen toteuttaminen oli mahdollinen. Iloisella mielellä aikoi hän taas ryhtyä työhönsä, työhön unelmansa toteuttamiseksi.
Tällä välin oli huoneen hämärä jo pimeäksi muuttunut ja ennenkuin hän kutsui sisään tulta, käveli hän vielä pari kierrosta lattiata pitkin tuon kauniin mielialansa vallassa ja nauttien siitä. Pysähtyi sitten taas ikkunan luo katselemaan katuliikettä, jossa astujat ja ajajat varjoina kuvastuivat puolipimeässä.
Yht'äkkiä häntä silloin puistatti. Hän oli nähnyt jonkun kuvan tuolla kadulla, joka uusia mietteitä hänen mieleensä johti. Suuret, komeat vaunut olivat vierineet hänen palatsinsa ohi ja hän oli ne tuntenut. Niissä ajoi eräs hänen vastustajansa ja kadehtijansa, joka koetti häntä syrjäyttää vaikutuksesta. Eikä se tuo ollut ainoa, niitä oli monta. Siinä oli tekijä, jota hän ei ollut tarpeeksi ottanut lukuun.
Monia kokenut valtiomies tähysti ääneti kohden hallavaa taivasta ja taas hänen mielikuvituksensa rupesi kapinoimaan äskeistä varmuutta vastaan. Hän mietti:
— Mitä hulluja, onko niin himmentynyt valtiollinen katseeni, etten asemaa voi edessäni selvästi nähdä, vai seisonko, vanha, kokenut valtiomies, tässä ja valehtelen itselleni, pettääkseni itseni ja kansani. Enkö uskalla tarkastella kaikkea ja tunnustaa kaikkea, uskottelenko sellaista, jota en usko, kavaltaakseni viimeisenkin elämäni työn. Hä? Touhuanko tässä taas tuulimyllyjen taistelijana, tahtomatta nähdä, että koko rakennus ensi myrskyllä kaatuu kuin lastulinna…?
Taas häntä puistatti ja aivan toisenlainen kuva muodostui nyt vähitellen mielikuvituksen synnyttämänä hänen henkisen silmänsä eteen. Hän seisoi siinä ikkunan ääressä, katseet suunnattuina kohden harmajaa taivasta, ja näki edessään surevan kansan, joka epätoivoisena kamppaili kohtaloaan vastaan, joka oli sitä voimakkaampi. Hän näki pienen kansan, joka karussa maaperässään raatoi ja puski, mutta jolta maa livetti jalkojen alta ja joka turhaan koki kuokalleen hakea kestävää perustetta. Se oli kaikki rakennettu juoksevalle hiekalle, paalutukset olivat pettäneet ja hän näki avautuvan haudan, johon vähitellen solui raataja toisensa perästä ja joka uhkasi niellä koko työläisjoukon kuiluunsa. Hän koetti repäistä katseensa irti tuosta kuvasta, koetti todistaa, että se on valhekuva, irvikuva, mutta hän näki sen niin selvästi ja tunsi siinä oman työnsä, joka taas hupeni mitättömiin, haihtui ja katosi. Hänen laskemansa perustukset olivat pettäneet, hänen viimeinenkin ponnistuksensa oli ollut turhuutta, unelmaa…
Rinta läähätti ja veri poltteli poskia, kun vanha valtiomies vihdoinkin sai temmaistuksi katseensa irti hallavalta taivaalta ja astutuksi kirjoituspöytänsä viereen. Hän soitti kelloa rutosti, melkein äkäisesti.
Palvelija ryntäsi huoneeseen.
— Tulet! komensi kenraali.
Palvelijan mentyä istahti hän työpöytänsä ääreen, koettaen rauhoittua ja karkoittaa pois hämärän kiusoittavia kuvia. Ja puhdas omatunto palautti pian mieleen tasapainon ja rauhan. Hän keräsi eteensä paperinsa, laskeusi nojalleen niiden päälle ja kuiskasi hiljaa, melkein kuin rukoillen:
— Minä teen minkä voin, rakennan perustukset niin lujiksi kuin taidan, lyön paalut niin syvälle kuin voimani riittävät, muuta en osaa, muuta minulta älköön vaadittako. Minä olen ihminen, heikko, puutteellinen ihminen; kohtalojen kulkua, salliman mahtavia viittauksia en minä voi muutella, en siirtää pyykkipatsaita, jotka kaikkivalta vanhurskaudessaan asetteli. Mutta vielä voin tehdä työtä, vielä on minulla ehkä muutamia kuukausia, ehkä vuosiakin jälellä. Ne tahdon käyttää syntymämaani hyväksi ja onneksi, eikä minua voida moittia siitä, ett'en olisi antanut parastani, mitä minulla oli. Luota kansa minuun, usko onnesi käsiini, vilpittömästi sitä vaalia tahdon, — mutta muista, että minä olen ihminen…
* * * * *
Tulet olivat sytytetyt ja palvelija oli hiljaa hiipinyt pois huoneesta, jossa hänen isäntänsä näytti uinahtaneen paperiensa ääreen. Mutta kohta tämä taas siitä kohottausi, vartalo oli jälleen suora, katse kirkas ja kasvoilla tyyni, rauhallinen ilme. Ja taas ei kuulunut suuresta työhuoneesta muuta kuin hanhenkynän pirteä rapse paperia vastaan, kun vanha kenraali viimeisteli ehdotustaan Vanhan Suomen yhdistämisestä Uuteen.
(Elämäkerrallisia piirteitä.)
Anders Erik Afzelius — mikä merkillinen mies se on ollut? kysyy kai moni nykyaikainen lukija. Se nimi ei kajahda tuttavalta sillekään, joka joltisestikin tuntee ja muistaa äsken päättyneen vuosisadan merkkimiehemme. Jonkun mieleen se nimi ehkä palauttaa kuvan Turun yliopiston viimeisiltä vuosilta, mutta tuo nimi jää sittenkin kalpeaksi muiden kirkkaampain rinnalla samoilta ajoilta.
Mikään erityisesti tärkeä henkilöhän ei Afzelius ole ollutkaan isänmaamme eikä yliopistommekaan historiassa, sitä varten sai hän opettajana korkeakoulussamme vaikuttaa liian lyhyen ajan. Mutta kenties hän sentään jotakin muistamista ansaitsee sen vuoksi, että hänen elämänvaiheensa muuttuivat niin kirjaviksi ja surullisiksi syistä, jotka riippuivat ajan yleisestä hengestä, sekä sen vuoksi, että hän oli harvinaisen itsenäinen luonne, joka, totellen ainoastaan sitä, mitä hän katsoi oikeaksi, asettui vastustamaan toimenpiteitä, joita hän piti väärinä. Hänen kohtalonsa on vielä traagillinen siksi, ettei hän, joutumalla persoonallisesti ajan hengen uhriksi, sillä voinut hyödyttää niitä aatteita, jotka pyrkivät kahleista vapauteen ja jotka olivat hänenkin omansa.
Me luomme ensiksi silmäyksen muutamiin Afzeliuksen elämän ulkonaisiin piirteisiin, päästäksemme sitä helpommin sitten itse aineeseemme.
Anders Erik Afzelius oli syntynyt Ruotsissa v. 1779, tuli ylioppilaaksi Upsalasta, mutta harjoitti opintoja ja suoritti tutkintoja Turun yliopistossa, josta hän 1799, siis 20-vuotiaana maisterina, siirtyi dosentiksi Upsalan yliopistoon. Äsken päättyneen sataluvun ensi vuosina häntä, kun oli tehnyt itsensä tunnetuksi taitavana, teoreettisena juristina, käytettiin Ruotsissa monenlaisissa hallituksen lainlaadintatoimissa, — Ruotsin lainsäädäntöä näet näihin aikoihin monesta kohdasta perinpohjin uudistettiin. Turun yliopistoon hän kumminkin pyrki takaisin ja pääsikin sinne yleisen ja kotimaan lakitieteen professoriksi v. 1818, siis 9 vuotta sen jälkeen kuin Suomi oli erotettu irti hänen syntymämaastaan. Tästä virasta hän erosi tai erotettiin jo neljän vuoden perästä, ja siitä alkoi hänen vainonaikansa, joka päättyi vasta, kun hän 71 vuoden ikäisenä v. 1850 Riiassa heitti henkensä.
Mistä syystä joutui tämä tiedemies vainon uhriksi? Ymmärtääksemme sen täytyy meidän luoda pikainen silmäys siihen aikaan, jonka keskuudessa sattuivat ne tapahtumat, mistä tässä on puhe, vaikkakin voimme ajan kuvina mainita ainoastaan muutamia piirteitä, jotka useimmille lienevät tunnetut.
Aika oli, kuten tunnettu, pyhän alliansin aikaa Euroopassa, Wienin kongressin jälkeistä pimeää taantumuksen aikaa, jonka kuluessa hallitukset yhteen liittyneinä panivat suurimman huolensa ja harrastuksensa tukehduttaakseen kaikki vapaammat aatteet, joita kansoissa kyti perintönä suuren vallankumouksen ajoilta. Se oli Metternichin varjonpelkoista aikaa, jolloin, niinkuin monesti muulloin ihmiskunnan historiassa, mutta räikeämmin kuin koskaan muulloin, hallitusmiehet, katsoen olevansa Jumalan armosta määrätyt tekemään kansoja onnellisiksi rautaisilla kuristuskeinoilla, tekivät sen siten, että ruhjoivat alas kansojen jokaisen pienimmänkin pyrinnön itsenäisempään elämään, jokaisen vapaan hengen huokauksenkin. Raskas oli paino ihmishengellä, joka oli ruvennut valveutumaan. Se paino tuntui meidänkin syrjäisessä maassamme. Tuon kansojen onnellistuttavan järjestelmän seurauksia saatiin näet täällä Suomessakin varsin suoranaisesti kokea, ja lähinnä tietysti siinä ainoassa Suomen paikassa, jossa yleensä saattoi otaksua itsetietoisia hengen ilmauksia voivan syntyä, nimittäin yliopistossa. Me tunnemme erään Suomen miehen kohtalon, miehen, joka, taistellessaan täällä vapaamman maailmankatsannon puolesta, joutui tuon ahtaan taantumishengen vainon alaiseksi ja pakoitetuksi muuttamaan kotimaastaan pois. Se oli Adolf Ivar Arvidsson, Turun yliopiston opettajia hänkin, jonka kohtalo muuten oli hyvin yhtäläinen kuin Afzeliuksen. Samana päivänä, samassa esityksessä ratkaistiin näiden molempain miesten kohtalot. Ja heidän "rikoksensakin" taikka syyt heidän joutumiseensa pois yliopistosta olivat aivan samaa sukua, vaikka toisen, Arvidssonin, oli kirjailijan, sanomalehtimiehen tointa, siis julkista taistelua vapaampain aatteiden puolesta, jota vastoin toisen, Afzeliuksen varsinaista rikollisuutta ei vieläkään yksityiskohdittain tunneta.
Arvidsson oli, oltuaan ulkomailla opintomatkoilla ja Upsalan yliopistopiireissä valmistauduttuaan taisteluun Suomen kansan kansallisen itsenäisyyden ja vapaamman hengenviljelyksen puolesta, palannut v. 1819 Suomeen, Turkuun, nimenomaisella päätöksellä ja nuoruuden hehkuvalla innolla herättääkseen torkkuvan kansansa ja opettaakseen sen tuntemaan itsensä ja merkityksensä kansakuntain joukossa. Hän oli ruvennut toimittamaan Åbo Morgonblad nimistä lehteä ja siinä pelottomuudella, joka meillä oli aivan uutta ja joka myöhemmälläkin kehityskaudella on ollut harvinaista, lausunut herätyssanoja kansalleen, virittänyt sen kansallista itsetuntoa ja todistanut suomalaisen kansan tulevaisuuden mahdollisuutta. Hän oli m.m. taistellut nerolla ja voimalla sananvapauden puolesta, joka sekin silloin tietysti oli lujilla, joskaan ei ainoastaan Suomessa. V. 1821 tämä hänen lehtensä lakkautettiin, koska siinä katsottiin olevan liian paljon ajan vaarallista vapauteen pyrkimistä. Tämä tapahtui samoihin aikoihin, jolloin vanha kustaviaani, isänmaalleen niin suuria ansioita tehnyt mies, kreivi J. Fr. Aminoff nimitettiin yliopiston varakansleriksi, tuo mies, joka sitten tässä toimessaan suuressa määrin heikonsi sitä kansalaistensa rakkautta ja kiitollisuutta, jonka hän siihenastisella julkisella toiminnallaan oli saavuttanut. Tämä mies se nyt tuli ratkaisevasti ja suoranaisesti vaikuttaneeksi sekä Arvidssonin että Afzeliuksen kohtaloihin.
Arvidssonin kohtalon täydensi lopuksi eräs hänen etevä kirjoituksensa "Mietelmiä Suomen oloista", jonka hän v. 1822 julkaisi Linsénin toimittamassa Mnemosyne-lehdessä ja jossa hän m.m. sotaväen päällikkökuntaakin arvosteli. Arvidssonia ja hänen uusia aatteitaan pidettiin vaarallisina etupäässä opiskelevalle nuorisolle, johon hänen vaikutuksensa oli suuri. Ja siksi hän oli lähetettävä Turusta ja yliopistosta pois, koska se "oppositsiooni", jota hän muka herätti, mutta joka itse asiassa oli isoksi osaksi luuloteltua, oli tukahdutettava. Työskenneltyään eronsa jälkeen yliopistosta vuosikauden yksityisopettajana Porvoossa ja saatuaan varmuuden, että hänellä ei olisi tulevaisuutta kotimaassaan, siirtyi Arvidsson Ruotsiin.
Toisenlaiset olivat Afzeliuksen synnit, vaikka nekin katsottiin pohjaltaan johtuvan siitä ajan ajatuspyörteestä ja turmiollisesta itsenäisyyden hengestä, jota niin pelättiin.
Hän oli, kuten mainittu, alkanut opettajatoimensa Turun yliopistossa suurella menestyksellä. Luentosalit olivat hänen esitelmiä pitäessään täpösen täydet, yksin kreivi Aminoffkin kävi, ennen kansleriksi tulemistaan, hänen lainopillisia luennoitaan kuulemassa. Valtiosihteeri Rehbinderin persoonallinen ystävä hän oli ja nautti siten mahtavain tuttavuutta. Kaikki tunnustivat, että Afzelius oli erinomaisen lahjakas ja hänen vaikutuksensa virkatovereihinsa yliopistossa ja erityisesti konsistorioon oli hyvin suuri. Mutta juuri sen vuoksi kävi hän vallan hoitajille vaaralliseksi ja epämukavaksi ja siksi oli hän taas syrjäytettävä.
Siihen saakka kuin Aminoff tuli varakansleriksi olivat olot Turun yliopistossa olleet varsin hiljaiset eikä Afzeliuksen kykyä eikä vaikutustakaan oltu niihin asti suinkaan pidetty vaarallisena. Nyt yhtäkkiä tapahtuva suunnan muutos ei kumminkaan riippunut Aminoffista yksin eikä alkujaan hänestä itsestään, sen todistavat ne lähemmät määräykset, joita hänelle hänen kanslerinvirkaan astuessaan annettiin. Hän sai nimenomaan toimekseen vastustaa ajan lisääntyvää vallattomuutta ja tukahduttaa niitä vääriä ja vaarallisia aatteita, joita Suomenkin kansan joukkoon saattoi hiipiä, sekä yleensä vaikuttaa siihen suuntaan, ettei opiskelevaan nuorisoon päässyt leviämään vääriä oppeja eikä käsitteitä kansalaisten oikeuksista. Tätä tointaan piti uuden varakanslerin hoitaa jyrkällä ankaruudella ja lakien koko kovuudella rangaista niitä, jotka ajan aatteiden pyörteeseen ehkä olivat heittäytyneet.
Kuten näkyy oli tämä toimi täydellisesti sopusoinnussa pyhän alliansin yleisten ohjeiden ja ohjelman kanssa, jotka, kuten tunnettu, vapaamielinen ja jalo Aleksanteri I:kin viime vuosinaan oli omistanut ja joiden toteuttamista hän piti velvollisuutenaan toisiakin hallituksia kohtaan. Mutta omituista on, että Aminoff, joka vielä muutamia vuosia ennen niin suurella innolla oli koettanut käyttää kaiken vaikutuksensa esim. meidän valtiopäivälaitoksemme uudelleen herättämiseen ja siihen jo monta kertaa saanut lupauksenkin suosijaltaan hallitsijalta, nyt lainasi itsensä yllämainitun ohjelman toteuttajaksi. Hän näyttää kyllä siihen tehtäväänsä toisinaan tuskastuneenkin, mutta erinomaisella innolla hän siihen ainakin kävi käsiksi. Arvidssonin Åbo Morgonbladin lakkauttaminen oli ensi teko, joka oli hyvin läheisessä yhteydessä hänen vaikutuksensa kanssa. Ja pian toteutettiin sama ohjelma parin muun, Turun yliopistossa sattuneen tapahtuman johdosta, joita tavallisissa oloissa olisi pidetty pikkuasioina, mutta joista nyt tuli suuria mullistuskysymyksiä. Ne vetivät vihdoin Afzeliuksenkin mukaansa.
Kohta kun Aminoff uudessa virassaan saapui Turkuun, sattui näet, että muutamat ylioppilaat eräänä syysyönä 1823 antoivat jollekin ajurille selkään Hämeentullissa ja löivät myöskin sotilasvahtia, joka sekaantui kahakkaan. Ylioppilaita rangaistiin siitä kovasti, heitä pidettiin kuukausmääriä karsserissa ja kaksi heistä erotettiin sitten iäksi pois yliopistosta. Asia lienee ollut esillä siinäkin yliopiston asetusten järjestämiskomiteassa, joka oli asetettu samassa yhteydessä kuin Aminoff nimitettiin varakansleriksi ja johon komiteaan Afzeliuskin oli jäseneksi kutsuttu, — seikka joka m.m. osoittaa, ettei hän silloin vielä ollut millään tavoin epäluulonalainen eikä epäsuosiossa. Jo tuon ylioppilaita kohdanneen rangaistuksen suhteen lienee Afzelius koettanut puolustaa vapaamielisempää ja anteeksiantavampaa selitystapaa. Mainittu rangaistus pantiin kumminkin, Afzeliuksen vastaväitteistä huolimatta, kaikessa ankaruudessaan toimeen.
Mutta tämä juttu ei ollut vielä loppuun käsitelty, kun Turun yliopistossa sattui toinen tapaus, joka vielä suuremmassa määrin antoi varakanslerille aihetta toteuttaa käytännössä tuon edellämainitun ohjelmansa, jonka hän m.m. eräässä juhlapuheessa oli äsken tarkemmin selittänyt. Eräs nuori ylioppilas, Gadolin, oli yhtäkkiä menettänyt järkensä, mennyt kuuluisan professorin Israel Hvasserin asuntoon ja lyönyt tätä siellä ylioppilasmiekallaan päähän, niin että pieni naarmu syntyi kasvoihin. Hvasser itse todisti sen näin eräässä erityisessä, huomattavassa sielutieteellisessä kirjoituksessa. Mutta Aminoff selitti tapauksen ulkomailta tuotujen kirjoitusten ja ajan hengen seuraukseksi, — pari vuotta aikaisemmin oli Saksassa eräs ylioppilas Sand tehnyt murhayrityksen prof. Kotzebueta vastaan, tapaus, jota kaikissa maissa käytettiin aiheena yliopistojen henkisen vapauden tukahduttamiseksi. Nuori Gadolin vietiin Seiliin, viranomaiset eivät antaneet hänen isänsä, joka oli kemian professori yliopistossa, lähettää häntä edes johonkin ulkolaiseen mielivikaisten parantolaan hoidettavaksi. Tästä loukkautuneena pyysi masentunut isä eroa virastaan. Tämän tapauksen yhteydessä, koetti Afzelius pitää onnettoman virkatoverinsa puolta ja lienee hyvin pisteliäästi ja säälimättä julkisesti arvostellut Aminoffin tavatonta virkaintoa, hän kun tämän "attentaatin" johdosta oli aikeissa julistaa yliopiston jonkinlaiseen piiritystilaan. Siitä rupesi Aminoff ensiksi Afzeliusta vieromaan ja vihaamaan. Ja tämä kiukku kiihtyi yhä seuraavina kuukausina, alkuvuodella 1822.
Afzeliuksella oli liian suuri vaikutus konsistorioon, etupäässä rehtoriin, ja myöskin yleisöön, hän oli liian hyväpäinen ja käytti Aminoffin mielestä neronsa väärin. Aminoff päätti sen vuoksi uhrata Afzeliuksen palauttaakseen järjestyksen ja kuuliaisuuden akatemiassa. Mitään levottomuutta ei tosin nyt enää yliopistossa tapahtunut, mutta professoreissa oli jonkinlaista vastahakoisuutta ryhtyäkseen Aminoffin tahdon mukaisesti taisteluun tuota ajan henkeä vastaan, joka heistä oli mahdotonta ja tarpeetonta taistelua. Afzelius oli kai tämän itsenäisyyssuunnan johtavia henkiä. Mitään varmaa siitä tosin ei jälkimaailmalle ole muistiin säilynyt eikä ole koskaan voitu osoittaa mitään nimenomaista tekoa eikä edes nimenomaista yllyttelyä, jolla hän olisi tuon suuren epäsuosion vetänyt päälleen. Mutta se mahtoi olla hänen "yleinen vahingollinen suuntansa", joka oli rangaistava.
Yllämainitussa asetuskomiteassa kumminkin lienee Afzelius lopullisesti täyttänyt varakanslerin suuttumuksen mitan. Hänellä oli terävä kieli, ja sillä näkyy hän näihin aikoihin suututtaneen myöskin valtiosihteeri Rehbinderin, joka kumminkin katsoi Afzeliuksen erinomaisia lahjoja niin hyödyllisiksi yliopistolle, että viimeisiin asti puolusti hänen säilyttämistään yliopistossa, joskin ankarasti aisoissa pidettynä. Aminoff sitävastoin tahtoi Afzeliuksen aivan pois yliopistosta, välttämättä, armotta, ja hänellä oli siinä kohden puolellaan Turun läänin vt. maaherra L. G. v. Haartman, joka hänkin kuului tuohon yllämainittuun yliopiston asetusten komiteaan ja joka aina oli valmis mihin pyhän alliansin ohjelman toteuttamiseen tahansa. Aminoff kutsui Afzeliuksen eräänä huhtikuun päivänä 1822 luokseen ja vakuuttamalla hänelle, että hänelle annettaisiin ero ilman eläkettä, ellei hän itse eroa pyytäisi, sai hän tämän jättämään erohakemuksensa, — ei konsistorion kautta, joka olisi ollut tavallinen tie, mutta varakanslerille suoraan. Asia oli siten täydellinen uutinen konsistoriolle, kun kesäkuun alussa 1822 sen kokouksessa yhtäkkiä luettiin Afzeliukselle myönnetty ero. Konsistorion pöytäkirja on hyvin lyhyt tässä kohden. "Jonka jälkeen tohtori, professori Afzelius nousi ja läksi", luetaan siinä merkitsevästi. Rehbinder oli esittänyt Afzeliuksen erohakemuksen, samalla kuin Arvidssonin karkoittamisen, toukok. 20 p:nä 1822.
Minkä vaikutuksen tämä pakollinen ero teki Turun yliopistopiirissä, joissa Afzelius oli etevimpiä ja suosituimpia opettajia, jopa johtava henki, siitä ei ole tarkempaa kuvausta säilynyt, vaan sen voi melkein aavistaa. Arvattavasti yliopiston miehet kumminkin, katsoen kukin omaa kohtaansa, säilyttivät mielessään arvostelussa, tuomatta sitä julkisuuteen. Sitä paitsi Afzeliuksen eron muoto, kun hän sen itse oli pyytänyt, vaikutti, että sen laillisuutta vastaan ei oikeastaan ollut mitään sanomista. Kun Arvidssonin erottaminen yliopistosta pari kuukautta myöhemmin tuli tunnetuksi, nosti se myrskyn konsistorion kokouksessa, jossa useat professorit ankarasti arvostelivat toimenpiteen laillisuutta, joten varakanslerin, Aminoffin, täytyi mitä ankarimmin kieltää kaikki keskustelu tästä asiasta. Afzeliuksen suhteen oli vielä omituista se, ettei kukaan oikein tiennyt, mistä syystä hän oli saanut eronsa, oliko jotakin todellista rikosta tapahtunut vai eikö. Aminoffkaan ei ole sitä sen tarkemmin määritellyt, kuin eräässä kirjeessä Rehbinderille ilmoittanut, että Afzeliuksen täytyi sittenkin poistua "vääräin periaatteidensa vuoksi ja halunsa vuoksi herättää huomiota". Ja kun kymmenkunnan vuotta myöhemmin silloinen kenraalikuvernööri Zakrevski koetti saada selkoa Afzeliuksen entisistä rikoksista ja syistä hänen eroonsa yliopistosta, ei hänelle voitu Suomen ministerivaltiosihteerin virastosta muuta ilmoittaa, kuin että "Afzeliuksen rikos ei ole koskaan tullut oikein paljastetuksi eikä se ole ollut sitä laatua, että siitä laillisesti olisi voitu rangaista". Tämäkin selitys osoittaa, että varakanslerin epäsuosio ja varjonpelko yksin oli karkoittanut yliopistosta tämän etevän tiedemiehen.
Jälkimaailman on yleensä vaikea ymmärtää Aminoffin tekoja ja vaikuttimia tällä ajankohdalla. Se ei vielä itsessään ole niin ihmeellistä, että hän mielipiteiltään joutui tuon yleisen reaktsioonin pyörteeseen. Olihan hänellä, joka oli vanhan, vallankumousta edelläkäyneen yhteiskuntajärjestyksen, kustaviaanisen ajan, ihailija, edellytyksiä vastustaakseen niitä uudempia käsitteitä kansojen oikeudesta ja yhteiskuntajärjestysten muodostumisesta, joita hän jo kohta Kustaa III:nen kuoleman jälkeen niin ankarasti oli arvostellut ja jakobismiksi leimannut. Hän ei voinut kärsiä sitä uutta koulua, joka halveksi vanhaa, hyvää kustaviaanista aikaa. Mutta että hän, valistunut ja paljon kokenut mies, jossa sydän ja omatunto paljon vaikutti, hän, joka itse oli valtiollisesti vainottuna istunut vuosikausia vankilassa, että hän rupesi harjoittamaan samanlaista valtiollista vainoa kuviteltujen rikosten perustuksella ja ryhtyi suurenmoisesti masentamaan luuloteltuja levottomuuksia, se on sentään vaikeammin selitettävissä. Ja muuta selitystä siihen tuskin löytyy, kuin että Aminoff halussaan palvella ja miellyttää sitä hallitsijaa, joka oli hänelle itselleen ja hänen syntymämaalleen tehnyt niin paljon hyvää, meni liian pitkälle, ajattelematta keinojen puhtautta ja muistamatta, että yksilöt viattomasti joutuivat sortumaan tuon aaveiden pelon vuoksi, jonka hänen itsensä lie täytynyt myöntää pohjaltaan turhaksi. Meillä Suomessa on tuollaista aaveiden pelkoa ja siitä johtuvaa turhaa ankaruutta tavattu useampina eri aikoina, mutta tämä tässä kosketeltu lehti Turun yliopiston viime ajoilta on erityisesti synkkä siksi, että silloin maamme omat pojat harjoittivat ajatuksen ja sanan vapauden sortoa ja yksilöjen vainoamista.
* * * * *
Olemme viivähtäneet suhteettoman kauan noissa tapahtumissa, jotka olivat yhteydessä Afzeliuksen syrjäytymisen kanssa pois maamme korkeakoulusta. Mutta siihen hänen vastoinkäymisensä eivät päättyneet; hänen vaiheensa olivat edelleen kirjavat. Sillä hänen elämäntaipaleellaan, jota vielä kesti lähes 30 vuotta hänen eronsa jälkeen yliopistosta, tapahtui yhä edelleen mitä ihmeellisimpiä seikkoja, jotka onneksi ovat harvinaisia meidän historiassamme. Hänen onnettomuutensa alkoivat oikeastaan juuri tästä vuodesta 1822.
Tosin olivat hänen seuraavat vuotensa verraten rauhalliset. Samassa kun hänelle annettiin ero, käskettiin hänen lähteä ulkomaille, pois Suomesta, ainakin pariksi vuodeksi kokoamaan aineksia teosta varten, joka selvittäisi Suomen valtio-oikeudellista asemaa ja lainsäädäntöä. Mutta Afzelius ei tätä käskyä totellut. Hän syytti sairaloisuutta ja kun hän ei ollut tehnyt mitään rikosta, ei hän myöskään tahtonut lähtemällä maanpakoon epäsuorastikaan myöntää mitään luvatonta tehneensä. Huolimatta uudistetuista käskyistä hän jäi Suomeen, ensiksi Turkuun, jossa eli saamallaan eläkkeellä ja asettui sitten lähelle Helsinkiä elämään perheineen. Täällä hän, taitavana lakimiehenä, harjoitti paljon asianajoa ja avusti m.m. Viipurin läänin lahjoitustalonpoikia heidän oikeudenkäynneissään lahjoitusherroja vastaan. Mutta juuri tällä köyhän kansan parasta tarkoittavalla toimellaan saavutti hän yhä uusien mahtavien henkilöjen vihan. Lahjoitusmaakysymys oli silloin polttava Suomessa, venäläisten lahjoitusherrain omistusoikeudet olivat usein enemmän kuin epämääräiset, vaikka Suomen omista miehistä muodostunut komitea oli valmis uhraamaan talonpoikaimme oikeudet herrain hyväksi. Mutta niin ollen oli taitava lakimies, joka piti talonpoikain puolta, hyvin kiusallinen kappale, ja hän oli siis saatava syrjään. Niin alkoi v. 1830 uusi vaino Afzeliusta vastaan. Tähän vainoon lienee ollut yksityisempiäkin syitä: Afzelius oli, kuten ennen mainittu, hyvin teräväkielinen ihmisiä ja oloja arvostellessaan ja ivatessaan ja kerrotaanpa hänen m.m. taitavana ivakuvain piirtäjänä herättäneen harmia. Kenraalikuvernööri Zakrevski johti tuota uutta vainoa Afzeliusta vastaan. Kenraalikuvernöörin kansliaan jätti huhtikuussa 1830 helsinkiläisen santarmiston päällikkö, kenraali Benckendorff ilmoituksen ja valituksen, että Afzelius panettelee järjestysvaltaa, elää ihmisten kustannuksella, joita hän yllyttää oikeusjuttuihin, ja että hän on jo 7 vuotta sitten tilattavaksi ilmoittanut kirjan, joka ei vieläkään ole ilmestynyt.
Niinpian kuin Afzelius sai kuulla näistä epämääräisistä syytöksistä, vaati hän niiden toteennäyttämistä. Kolme eri kertaa sai kenraalikuvernöörin kanslia Pietarissa oleskelevalta Zakrevskiltä, joka samalla oli sisäasiain ministeri, toimekseen koettaa toteennäyttää yllämainittuja syytöksiä taikka tiedustella hänen muita rikoksiaan. Kolmesti pani kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Merlin tiedustelut toimeen, jolloin m.m. kuvernöörien ja yliopiston viranomaisten tuli antaa lausuntoja ja ilmoittaa kaikki, mitä tiesivät, mutta kolmesti täytyi hänen vastata Zakrevskille, että ei mitään syitä Afzeliusta vastaan löytynyt, häntä vastaan tehdyt syytökset olivat perättömät. Muuta ei tullut ilmi, kuin että Afzeliuksella oli huonot raha-asiat ja että hän oli ottanut osaa niihin jäähyväispitoihin, jotka oli pantu toimeen professori Israel Hvasserin kunniaksi, kun tämä erosi yliopistosta ja siirtyi Ruotsiin. Mutta kaikesta tästä huolimatta Zakrevski, nojautuen Benckendorffin yllämainittuihin todistamatta jääneisiin syytöksiin, teki alamaisen ehdotuksen siitä, että Afzelius viipymättä lähetettäisiin rajan taa pois Suomesta, jonne hänet kiellettäisiin palaamasta. Kirjelmässä Rehbinderille, jonka tuli tämä asia esittää, huomautti hän erityisesti, että hänen kirjeensä oli sananmukaisesti esitettävä.
Mitään lakia, joka olisi oikeuttanut tuollaisen maasta karkoittamisen, ei ollut olemassa. Mutta Rehbinder esitti kumminkin karkoittamisasian. Siihen suostuttiin, mutta päätös tuli saamaan vähän toisenlaisen muodon kuin Zakrevski oli tahtonut. Afzelius määrättiin korkeimmasta käskystä lähtemään maasta pois, siis ei vietäväksi. Eläkkeensä hän sai pitää.
Mutta se näennäisesti suurempi menettelyvapaus, joka Afzeliukselle tässä lopullisessa ratkaisussa myönnettiin, koitui hänelle vielä suuremmaksi turmioksi.
Viranomaiset ryhtyivät heti Afzeliuksen maasta lähtöä toteuttamaan. Pietarista lähetti Zakrevski viipymättä tiedon Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherralle, että hänen piti heti ottaa Afzeliukselta kirjallinen sitoumus siitä, että tämä saamaansa käskyä totellen lähtee Suomesta eikä sinne palaa. Afzelius asui silloin Helsingin vieressä eräässä huvilassa ja kaksi Helsingin kaupungin raatimiestä kävi toimittamassa hänelle annetun päätöksen sekä jättämässä hänelle passin ulkomaille lähtöä varten. He vaativat häneltä nyt kirjallista sitoumusta, että hän kolmen viikon kuluessa lähtisi maasta. Afzelius antoi kirjallisen tunnustuksen, että oli saanut osan puheenalaisesta päätöksestä, jota hän lupasi totella, mutta määräajasta, jonka kuluessa hän lähtisi, hän ei sitoumuksessaan maininnut mitään, koska siitä ei oltu mitään mainittu myöskään hänelle jätetyssä päätöksessä.
Tämä pieni niskoittelu kävi Afzeliukselle kovin kalliiksi, sen kautta menetti hän vapautensa jälelläolevan elämänsä ajaksi. Ystäväinsä kehoituksesta Afzelius kyllä teki jo lähtöä Suomesta, perheensä lähetti hän jo edeltä Ruotsiin ja oleskeli itse lähtöhommissa Turussa. Silloin hänet yhtäkkiä vangittiin. Jo ennenkuin nuo myönnetyt 3 viikkoa vielä olivat loppuun kuluneet, lähetti Zakrevski Pietarista erityisen lähetin Suomeen, Turun läänin maaherran luo, jonka hän käski heti otattaa Afzeliuksen kiinni ja lähettää Pietariin, koska muka yliopiston varakansleri kreivi Nesselrode tahtoi hänet puheilleen. Afzelius oli silloin jo ehtinyt Ahvenanmaalle saakka, matkalla käskettyyn maanpakoon. Siellä hän tavattiin, pantiin kiinni ja vietiin vankina Pietariin.
Mikä saattoi aiheuttaa tämän viimeisen radikaalisen teon, mikä oli syynä siihen, että Afzeliukselle tuo äsken tuomittu maanpakolaisuus yhtäkkiä muutettiin vankeudeksi, sitä eivät asiakirjat selitä, se on hämärän peitossa, niinkuin yleensä koko sen vainon syy, jonka alaiseksi tämä tiedemies joutui. Selvää on, ettei tahdottu enää päästää häntä ulkomaillakaan vapauteen. Näyttää siltä kuin hänen toimensa Itä-Suomen lahjoitustalonpoikain asiamiehenä olisi ollut hänen suurin rikoksensa, vaikka, kumma kyllä, siitä ei mitään mainita siinä virallisessa kirjevaihdossa, joka vieläkin on tallella. Hän oli kesällä 1830 käynyt Itä-Suomessa, Salmissa saakka. Kuten tunnettu oli lahjoitustalonpojilla noina vuosina juuri asetuksen mukaan vielä tilaisuus todistaa omistusoikeutensa tiloihinsa. Kaikilla virallisilla tahoilla pidettiin, kuten tunnettu, aivan intohimoisesti lahjoitusherrain puolta talonpoikia vastaan. Mikä liekään ollut loppusyy, Afzelius vietiin nyt kaikissa tapauksissa vankina Pietariin. Hän olisi, sen jälkeen kuin hänelle tieto annettiin maastakarkoittamisesta, hyvin ehtinyt turvaan Ruotsiin, ennenkuin vangitsemiskäsky saapui. Mutta hän vitkasteli, oli rauhallinen kai syyttömyytensä tuntien. Siksi hän menetti vapautensa. Pietarissa häntä jonkin aikaa pidettiin vankina, ja sieltä hänet lähetettiin Vjatkan kaupunkiin poliisin valvonnan alaiseksi. Täällä vietti hän 4 pitkää vuotta. Hänen olostaan Vjatkassa on yleensä hyvin vähän tietoja säilynyt. Mutta hänen kärsimyksensä ja sieluntuskansa näkyvät olleen äärettömät, sen voi huomata erinäisistä hänen kirjeistään Suomenmaan uudelle kenraalikuvernöörille Menshikoffille, jolle hän koetti todistaa, että Suomen lakien mukaan maasta karkoittaminen ilman edelläkäypää tutkimusta ja tuomiota ei ole oikeudenmukaista. Hän huomauttaa noissa kirjeissään, ettei hän vielä vuosikausia vankina oltuaan itse tiedä syytä, miksi häntä on vaino kohdannut, ja kuvaa synkäksi olonsa siellä yksin ilman perhettä, ilman kirjoja, ilman sielunhoitoa, niukoissa taloudellisissa oloissa, sekä arvelee täytyvänsä jatkaa tuota kurjaa elämistään ainoastaan osoittaakseen, kuinka pitkälle katkeruus ihmissielussa voi kehittyä. Hän kertoo rukoilevansa, ettei kellekään Suomen miehelle, ei hänen katkerimmalle vihamiehelleenkään, koskaan sattuisi sellaista kohtaloa kuin hänelle. Nuo hänen valituksensa ovat teräviä, mutta samalla sydäntä särkeviä.
Alussa vuotta 1835 sai Menshikoff aikaan sen, että Afzeliukselle annettiin lupa muuttaa takaisin Suomeen, Käkisalmeen, sotilasviranomaisten tarkastuksen alaiseksi. Mutta Käkisalmi, joka oli aivan lahjoitusmaariitojen sydämessä, huomattiin kai sopimattomaksi oleskelupaikaksi hänelle, koska määräys heti muutettiin siten, että Afzeliuksen tuli asettua valvonnan alaiseksi Lappeenrantaan. Sinne hän siirrettiinkin ja asui pari vuotta eräässä kaupungin viereisessä talonpoikaistalossa. Mutta täälläkin näkyy hän joutuneen poliisiviranomaisten taikka muiden viranomaisten epäsuosioon. Muistettava on, että juuri 1837 kiristyivät lahjoitusmaariidat huippuunsa, lahjoitustalonpojat, joita oli äärimmilleen kiusattu, nousivat siellä täällä vastarintaankin, joten levottomuuksia tapahtui. Arveltiin kenties, että Afzelius, talonpoikain entinen asiamies, oli Lappeenrannassa heitä liian lähellä. V. 1837 siirrettiin hänet sieltä pois, eikä hän sen koommin enää Suomessa käynyt.
Afzelius vietiin nyt vankina Wendenin kaupunkiin Liivinmaalle. Näihin asti häntä karkoituspaikoissaan ei oltu vankina pidetty, mutta nyt hän sai 4 vuotta viettää vankilassa. V. 1841 hänen oloaan vähän huojennettiin hänen uudistettujen anomustensa johdosta ja hän sai niistä puolin oleskella vapaana Itämeren maakunnissa, kumminkin sillä nimenomaisella ehdolla, ettei saisi palata Suomeen, josta seikasta myöskin Suomen viranomaisille tieto annettiin. Afzelius kuoli Riiassa v. 1850.
Tämän tiedemiehen elämäntarina, johon tässä olemme silmäyksen luoneet, on kuvaava niille oloille, joiden keskessä hän eli ja sille arkuudelle ja tuskalliselle varjonkammolle, joka oli yhteiskunnan kaitsijain tunnusmerkki silloin sekä Suomessa että muuallakin. [Lähteenä tähän kirjoitukseen on käytetty etupäässä T. Haartmann'in (Finsk Tidskrift 1895) ja C.G. Estlanderin (Sv. Litteratursällsk. Förh. 8) asiaa koskevia tutkimuksia.]