Kun vihdoin päästiin perille, oli Rapolassa jo hääilo ylimmillään. Rapolan vanha, komea, harmaahapsi isäntä kantoi pöytään kokonaisia karhunreisiä ja hirvenlapoja. Hänen tyttärensä, vaalea Pilvikki — Rapolan emäntä oli jo aikoja sitten kuollut — laski tynnyristä kuohuvaa olutta haarikan toisensa jälkeen. Suurista simasammioista saivat vieraat itse täytellä juomasarviaan.
Mutta vasta illan tullen oikea hääilo alkoi. Kaikki kuuluisimmat sankarit ja ihanimmat immet aina Laukosta Sysimäkeen ja Hornanjärvestä Harvialaan nähtiin nyt Rapolassa. Suurimmat soittajat antoivat kanteleittensa kaikua ja laulajat lauloivat kilpaa sankareitten urotöistä. Nuorten leikit ja kisat jatkuivat loppumattomiin. Mutta kun ilta kääntyi yölle ja tuli pilkkosen pimeä, silloin vasta tuli hääjuhlien ihmeellisin hetki: morsiusmatka. Kylän nuoret olivat jo aikaisemmin tehneet morsiuspolun. Se tehtiin aina mahdollisimman salaa nuorikoilta ja mahdollisimman mutkikkaaksi. Rapolan morsiuspolku kulki polvitellen rannalle, sitten harjulle ja sieltä takaisin taloon. Kuin taikavoimasta syttyivät kymmenet komeat hääkokot rannalle ja sadat tuohukset morsiuspolun kahdenpuolen. Nyt alkoi häämatka. Ensin astuivat morsian ja sulhanen tuohusten valaisemaa polkua. Heidän jälessään tulivat soittajat soittaen. Ja sitten koko muu hääväki aina kaksittain käsikädessä laulaen:
"Ruvetkasme, rohjetkasmeÄlkäs ääntämme hävetkö!Polku pyhä kulkekasmeKaunihissa joukossa!"
Vielä morsiusmatkan jälkeenkin jatkui ilonpito syvälle yöhön. Voima nautti häiden riemusta koko sielullaan. Hän oli mukana kaikissa leikeissä, kaikissa kisoissa, varsinkin siellä, missä ihanan Pilvikin sininen liina liehui. Mutta Sampsa jurotti yksikseen rantakivellä välittämättä mistään.
* * * * *
Seuraavan päivän iltapuolella nousivat Sampsa ja Voima Rapolan harjulle, jonka laella oli kuuluisa pakolinna. Se oli suuri ja hyvinvarustettu. Ihmeissään katselivat miehet linnan vankkoja valleja ja niiden päällä olevaa hirsistä rintamuuria, jossa oli paljon ampumareikiä. Vallien sisäpuolella oli monta harjakattoista kotaa, eläinten suojia, kaivo, suuri röykkiö kuumennuskiviä ja paljon muuta. Vainon aikana muutti näet tänne koko seutu tavaroineen kaikkineen linnan vallien suojaan. Sampsa katseli ihmeissään linnan rakenteita, mutta Voima kapusi valleille, nojasi rintamuuriin ja antoi katseensa kulkea yli siintävien selkien ja saarien, yli metsäisten vaarojen ja kukkuloitten, yli syksyisen väriloiston. — Äh, ihana on tämä jäämien maa Häme, ihana! huokasi hän. Ja ihania ovat Hämeen immet!
Samassa kapusi hänen vierelleen Sampsa. Hänkin loi katseensa yli ihastuttavan näköalan, mutta se tuntui tekevän hänet vieläkin surunvoittoisemmaksi. Oi, hän ei tahtonut nähdä kauneutta, ei mitään! Voima ei kuitenkaan huomannut kumppaninsa otsakurttuja, vaan alkoi toimessaan puhua: "Tiedätkös, että minua haluttaisi maksaa jäämeille samalla mitalla. Et ole ikinä ihanampaa impeä nähnyt kuin tuo Rapolan Pilvikki! Siitä se pitää emäntä tulla Harvettiin. Olen yrittänyt lähestyä häntä kaiken aikaa, mutta turhaan. Kuules, ryöstetään tyttö ensi yönä! Veneellä kiireesti vain selän yli ja sitten ratsuillamme Suomeen."
"Älä, veikkonen, ajattele mitään sellaista! Etkö muista, että ukko Rapo on jäämien vanhin, kuningas, jota koko Häme kuulee. Näethän nuo komeat pirtit tuossa, linnan tässä, vain reko voi tällaisia rakentaa. Jos nyt immen ryöstäisimme, sytyttäisi Rapo heti merkkitulen tuon kivikummun päälle, vastaukseksi syttyisivät kymmenet tulet tuonne selkien rannoille, Hämeen kaikille äärille ja jäämien parhaat pojat rientäisivät kiireesti Rapolaan. Sitten ne hyökkäisivät kostoretkelle kotiseudullemme. Meri antaa meille jo kylliksi vartioimista, emme enään uskalla ärsyttää naapureitamme maaltapäin niskaamme. — Mutta, mies hyvä, puhu asiasta kunnon ukko Rapolle! Ehkä hän hyvinkin antaa sinulle tyttärensä."
Kuin kutsuttuna astui ukko Rapo mäen rinnettä miesten luo.
"Kuules, Rapo, etkö antaisi tytärtäsi minulle vaimoksi? Maksan lunnaat sellaiset, ettei ikinä sinulle sellaisia tarjota!"
Rapo myhäili: "Paljon täällä on kosijoita käynyt, paljon — en ole tytärtäni antanut.— Mutta kuules, sinähän olet se, josta täällä Hämeen mailla on puhe käynyt, että murrat miekan käsissäsi?"
"Minä."
"Ja sinähän se olet, joka kyykistyt hevosen alle, suoristut ja hevonen nousee ilmaan."
"Minä."
"Sinähän kerran katselit kummulla lähestyvää vainolaisjoukkoa. Kaksi miestä juoksi silloin toisten edellä kimppuusi, mutta sinä otit toisen miehen oikeaan, toisen vasempaan käteesi ja nostit ne korkealle ilmaan. Sitten viskasit miehet mäeltä vasten vainolaisia, ja pelästyneenä läksivät kaikki pakoon — yhtä miestä!"
"Minä."
"No niin, sinulle annan tyttäreni, sillä kuuluisampaa sankaria ei liene ilman alla. Tuossa on kourani, lunnaista sovimme myöhemmin."
Voima oli kuin unessa. Pilvikki oli siis hänen, hänen! — Suurena, ihanana aukeni siinä näköala yli syksyisen luonnon. Ja Voimasta tuntui, ettei maailma koskaan ollut näyttänyt niin suloiselta kuin nyt, ei tuuli koskaan puhaltanut niin pehmeästi kuin nyt, ei taivas koskaan kaareutunut niin kauniisti kuin nyt. — Oi, ihmeellistä on elämä! Kuka voi sen syvyydet tutkia, sen salaisuudet ymmärtää!
Syksyinen ilta.
Kultarannan emäntä oli menossa Karvettiin. Hän oli vasta muutamia kertoja nähnyt Karvetin uuden emännän, kauniin Pilvikin. Mutta kuitenkin hän oli jo ruvennut pitämään tuosta lapsesta, joka aina oli niin lempeän surunvoittoinen. Eikä se nyt ihme olekaan, jos on surullinen, ajatteli hän. Niin nuorena joutui vieraan heimon keskuuteen, sinne jäi koti, sinne jäi heimo, sinne lapsuuden leikkikentät, muistot. — Ja Kultarannan emäntä kiirehti askeleitaan. Karvetin miehet ovat nyt syysmetsässä, jatkoi hän mielessään. Kuinka nyt ikävöikään Pilvikki, hentoinen lapsi! Joutukaa jalkani!
* * * * *
Hämärtyi jo syksyinen ilta, kun Kultarannan emäntä vihdoin teki lähtöä Karvetista. Pilvikki läksi saattamaan. He kulkivat äänettöminä pimenevää polkua metsän läpi rannalle. Joskus voi äänettömyys sanoa enemmän kuin pitkät puheet. Ainakin tunsi äiti nyt, että tuo lapsi hänen rinnallaan kärsi. Kun he vihdoin pääsivät rannalle, painoi Pilvikki päänsä nyyhkyttäen äidin syliin.
"Rakas, rakas lapsi, mikä sinun on?"
Pilvikki yhä nyyhkytti.
"Etkö voi kertoa?"
"Sinä olet niin hyvä", tuli nyyhkytysten välistä. "Tuntuu aivan kuin olisin saanut uudelleen äidin. — Äitini kuoli, kun olin lapsi."
"Voi lapsikulta!"
"Niin äiti, ja sitten…"
"Mitä sitten, lapsi?"
"Minä pelkään Voimaa. Voi, kuinka minä pelkään, sillä on niin pitkä partakin."
"Rakas, rakas lapsi!"
"Sitten, äiti — sanon sinua aina äidiksi. Olethan minulle äiti?"
"Olen, olen."
"Sitten, äiti, minulla oli mielitietty kotona Hämeessä, Kantalan Ohto, jota rakastin. — — Jo lapsena leikimme yhdessä. Muistan, kuinka äitini kanssa usein kävin selän toisella rannalla Kantalassa. Kun olimme siellä viimeistä kertaa äidin eläessä, oli Kantalan uusi pirtti juuri valmistunut. Muistan, kuinka joimme simaa uuden pirtin porraspuulla ja rantahaapojen välistä näimme, miten aurinko purppuroi Rautun selän ja vaipui sitten simasalon kehtoon nukkumaan. — Äidin kuoltuakin tapasimme usein. Meillä oli niin hauskaa Ritvalan kevätjuhlissa ja nyt viimeksi meidän häissä — oi sentään! Illan hiljaisuudessa kävelimme rannalla ja lupasin silloin olla hänen omansa ijäti. Mutta seuraavana aamuna täytyi minun nousta Voiman purteen."
"Voi, voi, lapsikulta! Tule nyt meille yöksi. Ei sinua kotona kukaan kaipaa, Voimahan on metsällä, ja naisetkin kävivät jo lähtiessämme levolle. Tulethan?"
"Tulen. Äiti rakas, minulla on nyt paljon parempi, kun sain kertoa."
Ja äiti sulki värisevän lapsen uudelleen syliinsä.
Sampsa.
Synkkänä oli Sampsa saapunut Hämeestä. Jos hän ennen oli ollut toimen mies, ei hänen touhullaan nyt ollut määrää. Syystyöt tehtiin kuin siivin. Käytiin kalassa ja metsässä, koottiin polttopuita talven varaksi. Sitten laajennettiin ja lujitettiin pakolinnaa ja korjattiin kaikki varustukset salmien rannalla. Vihdoin viimein rakennettiin Kultarannan pirttien ja aittojen väliin uusi, luja hirsiaita, niin että piha muodostui umpinaiseksi; ja vankaksi tehtiin portti.
Kun Sampsa vielä oli kaksinkäsin näissä töissä, tuli taloon arpakapula, joka toi käräjäkutsun. Sankoin parvin samoilivat miehet Nousiaisiin. Täällä oli Reko, koko rannikon kuningas, äkkiä kuollut. Hänen poikansa oli vielä pieni lapsi, siksi oli käräjäkapula niin kiireesti kutsunut heimon koolle. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Sampsan täytyy ottaa Suomen johto käsiinsä siksi kunnes Reon poika miehistyy. Vihdoin Sampsa suostui, sillä hänhän oli jo kauan rantamaan puolustusta johtanut. Kotiuduttuaan kohdistui koko hänen tulinen tarmonsa Suomeen, ei enään yksin Kultarantaan.
Äiti ja muutkin ihmettelivät tuota tavatonta kiirettä ja touhua, sillä eiväthän he tienneet, että Sampsa näin työhön koetti haudata jotakin, haudata oman sydämensä.
* * * * *
On ilta, talvinen ilta. Puhdetyöt Kultarannan suuressa pirtissä ovat täydessä käynnissä. Kuului siinä läiske ja ryske, suhina ja sihinä, kokkapuheita ja sanasutkauksia. Miehet veistelivät suksia, astioita, purtiloita, rekiä ja veneitä. Toiset kutoivat ja paikkailivat verkkoja. Äiti ja Hyvämieli istuivat kiukaan puolella kehräten värttinällä, ja heidän ympärillään oli koko naisten parvi tehden mikä mitäkin. Mutta Ilma vuoli vasamia pilttipoikien kanssa. — Paimentyttö ja -poika eivät joutuneet muuta kuin juoksemaan pärepihdin luota pärepihdin luo sytyttämään uusia päreitä ja "niistämään" vanhoja.
Vähää ennen illallista lopetettiin kuitenkin työ ja ruvettiin kertomaan tarinoita ja arvaamaan ongelmoita, taisipa joku laulaakin illan iloksi. Mutta kun huttu ja hirvenliikkiö oli syöty, mentiin heti nukkumaan.
Sampsa yksin jäi vielä askartelemaan. Hän meni pihalle ja katsoi, oliko portti hyvin teljetty ja koirat kopissaan. Sitten hän otti pirtin seinustalta pitkän tuohitorven ja puhalsi sillä: tuu-tu! Heti vastasi linnavuorella valvova vartija torvellaan: tuu-tu! Se oli sovittu merkki, josta tiedettiin, että kaikki on hyvin.
Pirttiin tullessaan jäi Sampsa hetkeksi taputtelemaan ovipielessä olevia hevosia, noita Kultarannan kuuluja raudikkoja. Hevosia oli tähän aikaan hyvin vähän. Kultarannassa oli niitä kaksi, muualla tavallisesti yksi ja paljon oli niitä paikkoja, joissa ei ollut lainkaan hevosta. Raudikot hörhättivät, kun Sampsa antoi niille apetta. Sitten sammui viimeinenkin päre, ja Unetar otti huostaansa koko pirtin.
* * * * *
Tuli vihdoin kevättalvi. Kun hangenkanto oli parhaimmillaan, valjasti Sampsa toisen raudikkonsa kirjokorjan eteen ja lähti kosiomatkalle Joensuuhun. "Kun Sinisukka kerran meni minulta, meni ainaiseksi, en enään välitä muusta, kuin että vaimoni on rikas ja kuuluisa", puheli hän itsekseen ajellessaan yli sinihohteisten hankien.
Joensuun Sarvi tuli kovin iloiseksi, kun niin kuuluisa mies kuinKultarannan Sampsa, koko Suomen turva, tuli kosimaan hänen tytärtään.Ja siksipä Sampsa sai heti myöntävän vastauksen. Vielä talvikelillä toiSampsa nuoren vaimonsa, Joensuun Terhentytin, Kultarantaan.
Salolle, salolle…
Oli taaskin tullut kevät, Suomen suloinen kevät. Maa vihannoi, käki kukkui ja lempeä lounaistuuli kuiskaili salaisuuksia kevätkoivuille, joitten jalkojen juuressa lahdelman laineet liplattivat. Oli jo kylvetty ohra ja nauris, korjattu kutemisrannoilta saalis ja käyty kevätmetsällä. Aurinko kapusi jo korkeimmilleen taivaan laelle ja pihlaja kukki. Silloin juuri kaikui huuto: salolle, salolle! Luonnonmaan ja läheisen rannikon nuoret jättivät heti arkiset askareensa ja toistivat hymyillen: salolle, salolle!
Ah, nyt oli salolla suuri kaski kuivunut, nyt tuli nuorille kesän riemuisin retki: kaskenpolttamismatka. Sillä semmoinen oli tapa ollut hamasta muinaisuudesta, että ainoastaan nuoret pääsivät tälle retkelle.
Alkoipa nuorille nyt touhu ja työ, kun matkaa valmistelivat. Tytöt laittoivat suuriin eväskontteihin kaikki mahdolliset herkut, mitä vain osasivat. Pojat teroittivat aseitaan, eikä aikaakaan niin jo kaikki oli kunnossa. Kultarannan Sampsakin innostui niin tästä touhusta, että hän aikoi lähteä mukaan salolle, mutta silloin Ilma tiukkasi: "Ei ukkeleita matkalle! Mitäs toit Terhentytin talvella, oma syysi!" Ja siihen sai Sampsa tyytyä. Kuitenkin täytyi nuorten taipua sen verran, että Käkölän vanha isäntä tuli mukaan johtamaan polttamistyötä, sillä kuka tietää mitä ne nuoret olisivat yksin touhuilleet kaskimaalla.
Oli jo ilta, kun iloinen joukko vihdoinkin pääsi matkansa perille. Väsymystä ei kukaan tuntenut, reippain mielin vain puuhailemaan. Eväät ja aseet vietiin eräpirttiin. Tytöt laittoivat puron partaalle valkeita ja rupesivat illallista valmistamaan. Pojat taas tekivät kauniita havumajoja, itselleen tuonne kallion kylkeen ja tytöille tähän kuusien alle. Siinä askarrellessa ajatteli jokainen pojista: "Kukahan noista tytöistä kutsuu minut vieraakseen illalliskestiinsä?" Pojat olivat näet koko retken ajan tyttöjen vieraina.
Seuraava päivä meni siinä, kun laitettiin kasken ja kasvavan metsän välille leveä, risuton tie, "liekin-ulottuma". Valkeni toinen huomen ja silloin käytiin kaskea sytyttämään. Vanha Käkölä antoi vakavana viimeiset neuvonsa ja varoituksensa. Kasken kummallekin laidalle asetettiin tiheään vartijoita. Kaikilla oli kädessä pitkä, hakopäinen korento, jolla piti "tappaa" metsään pyrkivä tuli. Sitten sytytettiin kaski yhtaikaa kummastakin päästä. Räiskyen rupesivat kuivat ha'ot ja risut palamaan. Ensin kiiriskelivät liekit pitkin maata. Jo nousevat korkeammalle. Nyt ulottuvat puitten latvoihin. Valkeat rupeavat äkkiä vetämään toisiaan. Syntyy hirvittävä humina, niin hirvittävä, ettei kuullut toverinsa ääntä. Liekit hulmusivat aina pilviin asti. Veto oli niin kauhea, että viereisessä metsässä pienet puut taipuivat maahan asti, ja suuremmat murtuivat hirmuisella rätinällä. Kova oli vartijain työ, sillä suuria kekäleitä viskautui kauas metsään, ja liekit tavoittelivat puitten latvoja. Kaikki ponnistivat voimiaan äärimmäisyyteen asti varjellakseen metsää. Siinä lyötiin, hosuttiin, kaadettiin. Kun valkeat viimein hirvittävällä räiskeellä yhtyivät, vaimeni tulen valta heti, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Suurin vaara oli nyt ohi. Istahdettiin levähtämään. Jokainen oli hiessä hiusmartoa myöten. Illan tullen oli palo jo tyyntynyt, joten ei monenkaan tarvinnut jäädä yöksi vartioimaan. Seuraavina päivinä antoi se vieläkin vähemmän työtä, pojat vain siellä paksuine virsuineen ja pitkine korentoineen kokoilivat kekäleitä rovioihin. Ja viimeisinä päivinä ei kaski enään ollenkaan pidellyt nuoria, vaan saivat nämä ilokseen askarrella kauniissa koivumetsässä. Oi, kuinka paljon siellä valmistuikaan kauniita tuohitöitä: kontteja, vakkoja, vöitä, tuppia, lippoja, nippiä ja jos jotakin.
Mutta illat sittenkin olivat hauskimmat, kun kokoonnuttiin kisakedolle puron partaalle. Tytöillä oli kukkaseppel päässä ja pojat koristivat vyönsä lehvillä. Siinä heitettiin kurraa, lyötiin keilaa, leikittiin tuohipalloilla ja istuttiin ihmettä. Koko ilma oli iloa täynnä. Vasta kun hongikko alkoi humista öistä tuutulauluaan ja aurinko vaipui kultaiseen kehtoonsa, kokoonnuttiin piiriin nuotion ympärille. Siinä kerrottiin kaikki sadut, kysyttiin kaikki arvoitukset ja laulettiin kaikki laulut. Riemulla ei ollut rajoja. Viimeinkin käytiin nukkumaan. Ikihongat yksin valvoivat ja huojuttelivat miettien harmaata päätään, sillä heistä tuntui, että heidän säilytettäväkseen uskottiin liian paljon kuiskauksia ja sydämen salaisuuksia.
Kotona.
Päivä oli kaunis. Aurinko paistoi. Linnut lauloivat rantapuissa. Kultarannan emäntä asteli pihalla. Oli niin hiljaista ja väritöntä, kun nuoret olivat salolla. Mitä sentään olisikaan elämä ilman nuorisoa, ajatteli hän. Se olisi kuin kevät ilman kukkasia. Ja siinä muistui niin elävästi hänen mieleensä Helkky, rakas Helkky, joka jo toista vuotta oli ollut poissa. Missähän kiertelee nytkin poika. Palanneeko enään milloinkaan. Oi, kuinka monasti Helkky oli istunut tuossa tuomen alla harppuineen. Tässä leikki lapsena, tuonne istutti tammen taimen. Äiti istahti aitan kynnykselle, huokasi. Mieli oli niin painostava, elämä tuntui lahjoittaneen hänelle liian paljon surua, oi liian paljon. Hän oli väsynyt, väsynyt. — — —
Äänettömin askelin tuli mies metsäpolkua, sivulta päin. Siinä jo seisoi vieressä. Äiti katsahtaa ylös, hämmästyy. "Helkky, oma poikani", saa hän vihdoin sanotuksi. Hän aikoo nousta, mutta jalat eivät tottele. Samassa on Helkky polvillaan hänen vieressään nyyhkyttäen: "Äiti, äiti!" Ja kun hän vähän tyyntyy, sanoo hän: "Äiti, minä en lähde enään koskaan sinun luotasi, en koskaan!"
Äiti ei vieläkään saa sanaa suustaan, kaikki oli tullut liian äkkiä, liian odottamatta. Vihdoin hän nousi. Ja siinä pirttiin astuessa tuntui hänestä, että kaikki oli taas niin kaunista, elämässä oli kevät ja kukkaset. Ja kuinka paljon heillä olikaan juteltavaa! Äiti kertoi, mitä oli tapahtunut Helkyn poissa ollessa. Ja Helkky taas kuvaili oloaan luostarissa, kastetoimitusta ja kotiintuloaan, kuinka Hirvo purrellaan saattoi hänet Jomsborgista Suomen vesille asti.
"Hirvo, Hirvoko!" huudahti äiti.
"Niin juuri Hirvo, Saijan isä, josta täällä kotona aina niin paljon puhuttiin. Hän asuu Jomsborgissa ja halkoilee meriä Jomsviikingeitten kanssa. Kotimaataan ei vain tahtonut nähdä, heti hän käänti purtensa, kun Suomen rannat alkoivat siintää — kaupin laivassa tulin Koroisiin. Semmoinen se Hirvo, vaikka tiesi tyttärensä elävän täällä, mikä lie miehessä."
Äiti ei vastannut mitään, ja Helkkykin vaipui ajatuksiinsa. Hän oli kertonut äidille niin paljon, etelän matkastaan vain ei hän maininnut mitään, ei voinut mainita. Mutta hän tunsi niin selvästi, että äiti tiesi kaiken kertomattakin, ymmärsi hänen sielunsa särkyneisyyden. Ja siinä hän olikin oikeassa, äiti oli todella ensi hetkestä aavistanut kaiken, oli huomannut harpunkin häviämisen, mutta hän ei kysynyt mitään. Ah, kuinka hän olisikaan hennonut koskettaa sydänhaavaa, joka ei vielä ollut arpeutunut.
* * * * *
Samana iltana alkoi kuulua metsästä luikkujen ja torvien toitotusta, huutoa, laulua, iloa. Nuoret palasivat kaskenpolttomatkaltaan reippaina, riemuisina. Siinä erotessa puristettiin käsiä hyvästiksi, heitettiin kaipaavia silmäyksiä, joku lie ollut alakuloinenkin — minkäs sille mahtoi.
Kultarannan suuri vene kulki tasaisin vedoin päin kotivalkamoita. Hyvämieli istui kokassa ajatuksiinsa vaipuneena. Naiset soutivat toista airoparia, miehet toista. Ilma piti perää läiskytellen tuon tuostakin vettä poikien niskaan. Mutta äkkiä hän keskeytti leikkinsä sanoen: "Kuka kumma tuolla kotirannassa seisoo meitä odottamassa? Sampsa se ei ole, Sampsa on lyhempi ja hartiakkaampi." Airot pysähtyivät ja kaikki kääntyivät katsomaan. Hyvämielen silmät sumenivat, hän tunsi Helkyn heti. "Äiti kulta, nyt saa sydämesi taas hetkeksi levon", ajatteli hän. Siinä jo päästiin rannalle ja muutkin tunsivat Helkyn. Hyvämieli ei sanonut mitään, vaan puristi hiljaa Helkyn kättä. Ja Helkystä tuntui, että tuo puristus merkitsi hänelle niin äärettömän paljon — oi, hän omisti äidin ja sisaren. Mutta Ilma ei ennättänyt kätellä, hän rupesi heti sormeilemaan Helkyn parranhaivenia sanoen: "Kuules, näitä sinulla ei ollut lähtiessäsi, poika! Oletkos olevinasi mies nyt. Noo, sinä olet vähän muuttunut, poika sinä." — Sitten hän ympäröi Helkyn sellaisella kysymystulvalla, ettei tämä ennättänyt puoliinkaan vastata.
Yö oli jo astellut pitkälle ennenkuin Kultarannassa käytiin levolle. Ilma oli lapsesta alkaen ollut sellainen, että jos hän mistä palasi, ei hän mennyt levolle ennen, kun oli äidille kertonut matkansa vaiheet. Tavallisesti heräsi hänen kertomishalunsa vasta sitten, kun äiti oli hyvin päässyt vuoteeseen. Niin hän nytkin istahti äidin vuoteen reunalle ja kuvaili vilkkaasti, miten hauska heillä oli ollut salolla. Mutta sitten hän kävi totiseksi, sanoi: "Tiedätkö, äiti, kun minä olen jo jonkun aikaa ollut sellainen, että minulla on niin kovin hyvä olla, jos tuo nuori turkiskauppias Voijolan Eerik on nuorten joukossa. Et usko, kuinka hyvältä tuntui nytkin, kun hän lähti mukaan salolle. En minä ollenkaan tahdo olla hänen kanssaan, en puhella, en leikkiä, en edes nähdä häntä, mutta kun minä vain tiedän, että hän on mukana, niin minulla on niin hyvä olla. — Mitähän se semmoinen on, äiti?"
Äiti ei mahtanut olla hymyilemättä tuolle suurelle lapselle. Hän mietti, mitä hänen piti vastata. Mutta Ilma tiukkasi uudestaan: "Äiti, mitä se semmoinen on?"
"Sitähän juuri ajattelen. Oletko sitä tuntenut siitä asti, kun Eerik asettui meille asumaan?"
"En, äiti! Vaikka hän talvella läksi turkisostomatkoille, joissa viipyi aikoja, en siitä välittänyt vähääkään. Mutta nyt, jos hän on päivänkin poissa, on minulla niin kummallisen paha olla. Mitä se oikein on, äiti?"
"Minä luulen melkein, että sinun sydämeesi on tullut kevät, vaikka et sitä itse huomaa. Valkokukkien ummut aukeavat siellä hiljaa, arastellen luoden ympärilleen ihmeellistä tuoksua. Ja sinä odotat tietämättäsi, että joku tulisi ja huomaisi nuo ihanat valkeat kukat ja niitten ihmeellisen tuoksun."
"Minä mahdan sitten odottaa Eerikkiä?"
"Niin minäkin luulen. Mutta tiedätkö, nuo kukat ovat niin valkeita, niin arkoja, että ne eivät kestä kylmän hengähdystä, eivät tumman käden kosketusta. Älä laske sydämesi keväiselle kukkaiskentälle ketään sellaista, joka tuo sinne hallan ja kuoleman. Sillä katsos, Ilma-lapseni, eivät nuo valkokukkien ummut aukene kahdesti, kevät tulee vain kerran sydämeen. Odota nyt vain kevään tuloa! Älä ensinkään kiirehdi, se kyllä aikanaan tulee ja sitten sinä sen ymmärrät."
"Minä ymmärrän sitä nytkin jo vähäsen. Miten hyvä sinä olet, äiti! Ei kukaan ole sinun kaltaisesi, ei kukaan!"
Ilma nousi ja astui jo muutaman askeleen poispäin. Mutta sitten hän äkkiä tuli takaisin, kietoi kätensä äidin kaulaan ja kysyi: "Äiti, oletko sinäkin tuntenut joskus semmoista ihmeellistä kuin minä nyt?"
Äiti hymyili: "Ehkäpä."
Ilma suuteli äitiä hellästi: "Oi, äiti, sinä olet niin ihmeellinen, sinä ymmärrät aina kaiken, tiedät kaiken. Ei kukaan ole niinkuin sinä. Äiti, äiti, äiti, kuinka sinä voit olla niin sanomattoman hyvä! — — —"
Ja yötuuli vastasi räppänäreiästä: "Kenen sydämen täyttää pohjaton hyvyys, siellä asuu ikuinen kevät ja kukkaset."
Toinen syksy.
Syksy salamoineen, hämär-iltoineen asteli pitkin askelin kohti pohjolaa. Syystyöt olivat jo täydessä käynnissä, kun Sampsa kutsui ympäristön Kultarannan käräjämäelle neuvottelemaan salokasken kylvännästä. Sankoin parvin saapuivat miehet, mutta suuri oli hämmästys, kun Sampsa ehdotti, että kaski vierettäisiin vielä tänä syksynä ja kylvettäisiin heti rukiille.
"Ruis on niin outo ja uusi vilja, ettemme nyt toki uskalla niin suunnatonta kaskea rukiille kylvää", tuumi Käkölä.
"Mutta olettehan nähnyt, miten hyvin se on Kultarannassa menestynyt", selitti Sampsa.
"Hyvinhän se kyllä on teillä menestynyt. Mutta eihän meillä ole edes siemeneksi rukiita ja monta vakkaa menee kirveeltä tuohon kaskeen."
Sampsa lupasi lainata siementä Kultarannan aitasta. Kauan siinä kuitenkin vielä vastustettiin. Mutta niin siinä lopulta kävi, että kaski päätettiin kylvää rukiille, vaikka useat vanhoista miehistä pudistelivat päätään arvellen, että se oli liian suurta uhkapeliä. Miten ihanan ohran se olisi ensi kesänä kasvanut ja jos nyt menee hukkaan koko komea kaski, jos…
* * * * *
Helkky palasi muitten mukana kaskenkylvömatkalta. Siinä jo vedettiin vene teloilleen. Muut lähtivät verkkaisin askelin päin pirttiä, mutta Helkky riisui konttinsa ja rupesi rannassa viruttelemaan nokisia käsiään. Sitten hän istahti rantakivelle. Orava raksutteli rantatammessa, ja iso lokkiparvi kellui lahdelmalla. Kuinka hohtavan valkea olikaan niitten rinta ja siniharmaat siivet välkkyivät. Helkyn mieli tuli kumman kevyeksi katsellessaan siinä oravan hyppelehtimistä ja lokkien leikkiä. Hän oli jo aivan eläytynyt näihin kotoisiin askareihin. Kaikki olikin mennyt paremmin kuin hän oli luullutkaan. Hän oli odottanut, että nuoret tiedustelisivat loppumattomiin, missä hänen harppunsa oli, ja miksei hän soittanut. Mutta kukaan ei ollutkaan maininnut yhtä halkaistua sanaa koko harpusta. Kun äiti ei siihen koskenut, tunsivat kaikki aivan vaistomaisesti, etteivät hekään saa siihen kajota.
Vihdoinkin Helkky lähti. Kun hän pääsi pihalle, seisoi äiti siinä kuin odotellen. "Kuules, Helkky", sanoi äiti, "istuhan hetkeksi tähän pihapaadelle, minulla on jotakin kerrottavaa sinulle".
Kun he olivat istuneet, jatkoi äiti: "Kävin tänään Karvetissa ja minun on sanomattoman sääli nuorta, hentoa Pilvikkiä. Tiedätkö, että hän on vasten tahtoaan joutunut Karvetin Voiman vaimoksi, isä oli vain tehnyt kaupat kysymättä Pilvikin mieltä. Siellä Hämeessä oli Pilvikillä kuitenkin jo mielitietty, Kantalan Ohto, jota hän kovasti rakasti. Vuoden on hän nyt jo vuottanut, että Ohto tulisi hänet pelastamaan. Mutta Ohtoa ei kuulu, ja Pilvikki uskoo sen johtuvan siitä, että Ohto ei tiedä, missä Pilvikki on. Kahden yön kuluttua on Koroisten markkinat, jonne varmaan tulee jäämejäkin. Tahtoisitko sinä ottaa selvää, onko Ohto tullut markkinoille ja sitten kertoa hänelle Pilvikin kohtalosta?"
"Kyllä, äiti, minä teen sen mielelläni."
"Jos et Ohtoa tapaa, niin lähetä sitten jonkun luotettavan miehen mukana hänelle Pilvikin terveiset."
* * * * *
Ennen muita palasi Helkky markkinoilta. Hän istahti lavitsan reunalle ja kertoi äidilleen: "Hämeen miehet kyllä tapasin, mutta Ohtoa ei heidän kanssaan ollut. Kun sitten tarkemmin tiedustelin, sain kuulla, että hän oli lähtenyt heti, kun Pilvikki oli kadonnut, kaupparetkelle kauas itään ja sille matkalle jäänyt. Jäämien kimppuun olivat varjaagit odottamatta hyökänneet idässä, vain yksi mies oli pelastunut takaisin kotiin."
"Voi, voi, Pilvikkirukka, miten hän tämän sanoman kestää", huokasi äiti.
"Eikö olisi parasta, äiti, ettet kertoisi sitä vielä Pilvikille, hän näyttää niin kovin heikolta. Voithan kertoa sen sitten vasta, kun hänen pikku poikansa on tullut vähän isommaksi."
"Niin kyllä. Parasta on olla kertomatta, Pilvikki on kovin heikko vielä."
Tuskin oli Helkky lähtenyt aittaan nukkumaan pois markkinaväsymykset, kun Pilvikki tuli Kultarantaan. Hetkinen siinä juteltiin yhtä ja toista, kunnes Pilvikki sanoi: "Et arvaa, äiti, mitä sinulle nyt kerron. — — — En haluakaan lähteä Hämeeseen."
"No — mitä nyt?"
"Niin, se tuli vasta tänään, kun katselin pikku poi'uttani. Oi, et usko, kuinka se on soma, kun se nukkuu tuohikehdossaan, mi riippuu katto-orressa. Niin, kun siinä katselin, tunsin äkkiä, etten voi luopua pojastani, minun täytyy olla täällä siksi, kunnes hän tulee vähän isommaksi. Tapasiko Helkky Ohtoa?"
"Ei."
"Lähettikö hän minun terveiseni?"
"Ei."
"No, kiitos hyville haltijoille! Kaikki on siis hyvin tällä kertaa. Ennättäähän sitä sitten toistenkin tuumia, kun poikani saa vähän isommaksi."
"Ennättää."
"Sitten, äiti, tiedätkö, minun olisi ollut niin kovin vaikeata erota sinustakin. Olen vähän väsynyt ja tunnen vain, että kaikki on hyvin, kun sinä olet lähellä."
"Minustakin tuntui vaikealta. Olen oikein iloinen, kun jäät. —Lapsikulta, älä nyt itke! Olet liiaksi väsynyt. Tule tänne lepäämään!Noin, nythän sinun on parempi, eikö olekin?"
"On, äiti. Sinun luonasi on hyvä, täällä unohtuu kaikki, suru ja väsymys. — Äiti rakas, anna minulle kätesi. Minä en ole kai koskaan sanonut, kuinka paljon pidän sinusta!"
"Et, sitä et ole sanonut sitten, kun eilen viimeiseksi."
Ja äiti hymyili.
Metsänkävijä.
Helkky oli kotona, mutta tuo ainainen liikkumishalu ei häntä sentään ollut aivan jättänyt. Se vain oli erotuksena, että hän nyt otti jousensa ja lähti, eikä harppuaan, kuten ennen. Metsällä hän viipyi aina jonkun päivän ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä saalista vallan määrättömästi. Ihmiset kertoivat, että tuo kaikki oli valkean haltijan ansiota, Helkky kun ei koskaan lähtenyt uhrijuhliin, ei liioin välittänyt kotihaltijoista, palvoi vain hiljaisuudessa valkeata Kristusta. Hän osasi paljon ihmeellisiä taikalukuja, joilla lepytti haltijoita, ja joilla sai kummia aikaan, niinkuin nyt tuon metsäonnenkin. Ja edelleen tiesivät ihmiset, että vähin kaikki Kultarannassa olivat sellaisia, etteivät välittäneet kotihaltijoista, vaan palvoivat kaikessa hiljaisuudessa sitä valkeata, varsinkin oli sellainen emäntä ja Hyvämieli. Sampsa kävi kyllä uhrijuhlissa ja taisi hoidella kotihaltijoitakin, mutta mikään palvontamies ei hänkään ollut, eihän hänellä ollut aikaa siihen sellaiseen.
Oli syksyinen pakkaspäivä. Puut olivat huurteessa, maa kuurassa, järvi jäässä. Kultarannassa ja kaikkialla lähistöllä olivat miehet kovassa touhussa: oltiin lähdössä ylämaihin pitkälle syysmetsästysretkelle. Eväskontit, jouset, nuolet, keihäät ja muut olivat jo valmiina. Viimeisenä iltana lepytti kukin eräretkellelähtijä haltijoita: vei uhrin uhripirttiin tai aitan ylisille, missä tiesi haltijan asustavan, kävi pyhässä lehdossa tai kalmistossa lahjoineen ja kotiin tultuaan teki vielä kaikki metsätaiat. Mutta, aamulla oli vasta tärkein suoritettava: kylpeminen.
Aamu oli aikainen, kun Kultarannan miehet veivät konttinsa ja aseensa lähtöpolun viereen metsään. Sitten he kaikki menivät yöllä lämmitettyyn kiuaskotaan. Siellä lyötiin lämmin löyly ja miehet matkivat koko ajan löylyssä ollessaan niitten eläinten ääniä, joita toivoivat retkellä saavansa. Helkky seisoi aamun sarastaessa pihalla eikä voinut olla hymyilemättä kuullessaan kiuaskodasta jos jonkinlaista ääntä: piiperrystä, raksutusta, puputusta, ulvontaa, mörinää. "Auttaneeko tuokin", tuumi hän itsekseen. Mutta miehet kotasaunassa pukivat uudet, puhtaat vaatteensa ensin nurinpäin ylleen, sitten vasta oikein. Koivikkaat sidottiin lujasti jalkoihin ja nahkareuhka painettiin syvälle päähän. Ja nyt tuli tuskallisin mutka matkassa: kunkin täytyi takaperin kontata kodan perällä olevasta pienestä reiästä ulos, sillä näes, eräonni menee, jos poistuu ovesta, josta on kotaan tullut. Sitten kaikki riensivät juoksujalkaa konttien luo, vihellettiin koirille ja kiireesti taipaleelle, jotta ei vain nainen ennättäisi tulla vastaan, ei edes vilahdusta hänestä missään näkyisi, sillä silloin olisi riistaonni auttamattomasti mennyttä. Kultarannan naiset pysyivätkin visusti pirteissään lähtöaamuna.
Vähän myöhemmin oli Helkkykin matkavalmiina. Hänkin lähti pitkälle eräretkelle, mutta hän tahtoi mennä aivan yksin toiselle ilmalle, toisille saloille. "Hyvästi, äiti ja muut", sanoi hän. "Naisia tässä viimeksi katselen, saapas nähdä kaikkoavatko otukset nyt polultani."
Äiti ja Hyvämieli jäivät kynnykselle katselemaan, kun poika painui polkua metsään. Mutta muutamat orjanaiset kuiskailivat sill'aikaa pirtin nurkassa: "Paremmat taiat sillä on Helkyllä itsellä, ei näitä meidän taikoja tarvitse. Se valkea sille kyllä annit tuo. Mutta varokoon vain, voi se metsän ukko sille vielä kostaakin, kun noin julkeasti rikkoo sen käskyjä."
Ilma oli piiloutunut polun varrelle ja tuli nyt tahallaan Helkkyä vastaan, jotta ei Helkyllä olisi niin paljon kantamista salolla, kuten hän — veitikka silmäkulmassa — toimitti. Hän lähti Helkkyä saattamaan vähäksi matkaa puhellen: "Onpa se aika hassuraksua, kun lähdet aivan yksiksesi salolle. Jos nyt Eerik olisi täällä, kaiketi toki hänet olisit ottanut mukaasi?"
"Niinkös luulet? Eerik on sinusta erinomainen, ei hänen kaltaistaan ole, vai?"
"Eikös olekin! Reima poika! Lähti niin äkkiä! Milloin palannee!Tiedätkö sinä?"
"Etkö sinä sitten tiedä! Luulin, että hän olisi sinulle kertonut kahdenkesken."
"Kahdenkesken! Ole höpisemättä! Mitä minulla olisi Eerikin kanssa kahdenkesken puhelemista!" Ja Ilma läimäytti Helkkyä selkään.
Helkky juoksi vähän matkan takaperin edelle ja sanoi kiusotellen: "No, minusta hän olisi hyvin voinut kertoa esimerkiksi sen, milloin hän aikoo tulla purppurapurjeuiskolla sinua Voijolaan noutamaan."
Ilma poikasi jalkaansa. "Vai Voijolaan! Tiedä sitten, etten lähde ikinä Kultarannasta. Kuka nyt lähtisi äidin luota! Sen sinä kyllä tiedät, senkin ilkimys!" Ja Ilma otti polun viereltä aimo raipan lähtien sillä veljeään kurittamaan. Helkky juoksi edellä, mutta pian Ilma hänet saavutti hosuen kovin vitsallaan. "Vieläkös istutat minut purppurapurjeen alle ja lähetät Voijolaan?" tiukkasi hän.
"En, en! Älä nyt lyö, kerron sitten sinulle, milloin Eerik tulee!"
Ilma pani heti vitsansa pois ja sanoi vilkkaasti: "Milloin Eerik tulee?"
"Hän tulee…"
"No hyvä ihminen, sano nyt jo, milloin Eerik tulee!"
"Hän tulee…" Ja Helkky juoksi nauraen edellä.
Ilma kivahti: "Sinä olet kauhea, kuinka sinä kiusaat! Milloin hän tulee? Sano nyt, tai minä kuolen!"
"Vai kuolet, etkä kuitenkaan lähde Voijolaan!"
Ilma tarttui raippaansa ja rupesi taas kurittamaan Helkkyä. "No jokos sanot, paha poika?"
"Jo, jo! Eerik tulee talvella Nousiaisten turkismarkkinoille, jos vain jäät kestävät. Voijolaiset kokoovat nyt äärettömän turkisvaraston, jonka sitten kesällä vievät Champagnen markkinoille, siellä ovat turkikset olleet kovin kalliita. Siksi Eerik jo kesänkin täällä oli turkiksia ostamassa."
"Nyt jo talvella hän tulee! Enhän minä osannut ennen kesää odottaakaan."
"Niin hän tulee. Mutta lähde nyt jo takaisin, sinulle tulee kylmä!Hyvästi Kultarannan suuri vauva!"
"Hyvästi Helkky! Eihän sinulle vain mahda mitään pahaa tapahtua siellä salolla!"
"Eihän nyt toki! Älä ole huolissasi!"
"Helkky tiedätkös, Kultarannassa on silloin aina niin ikävä, kun te molemmat olette poissa."
"Ketkä — me molemmat?"
"Hupsu! Sinä tietysti ja Eerik."
"Niin, niin, tietysti. Mutta Eerikhän tulee talvella, sinun pitää nyt vain kiltisti odottaa. Pian aika kuluu. — — Ja niin, kyllä Eerik olisi päässyt mukaan, ettäs tiedät. Onko kuopus nyt tyytyväinen?"
"Tyytyväinen! Kyllähän sen tiesin ilmankin, että Eerik olisi päässyt mukaan. Eerik on sentään Eerik!"
"Niin, Eerik on Eerik", nauroi Helkky. "Hyvästi, lapsi!"
"Hyvästi!"
Karvetin pihalla pysähtyi Helkky hetkeksi juttelemaan Pilvikin kanssa.Siitä hän sitten painui reippain askelin kohti eräsaloa.
Vasta kolmannen päivän iltana saapui hän saalismetsälleen. Siellä oli ennestään eräsauna, pieni ja soma, jonka Helkky ja isä kerran olivat rakentaneet, kun ensi kerran saapuivat näille maille metsästämään. Helkky asetti tavaransa saunaan ja teki kiukaaseen tulen. Savu tuprusi sakeana saunan alaosaan. Helkky tuli ulos. Hän nojasi mahtavaan ikihonkaan ja antoi katseensa kulkea metsän läpi siintävälle salojärvelle. Koko metsä oli täynnä pihkan ja havun tuoretta tuoksua. Helkky kuunteli erämaan metsän ikuista huminaa. Se oli sanomattoman syvää, aivan pohjatonta. Koko asuttu maailma tuntui olevan äärettömän kaukana, se häipyi ajatustenkin taa. Ihmeellinen, salaperäinen tuntu valtasi sielun. Erämaan ikuinen alakuloisuus, ikuinen kaipaus, ikuinen suru, ikuinen auvo pani Helkyn sielussa soimaan korkeuden pyhät kielet. Hän tunsi olevansa yhtä luonnon kanssa. Ja erämaa ymmärsi häntä, kietoi hellien suruvaipan hänen ympärilleen, tuuditti hänet auvoiseen uneen ja kitki sitten varovasti sielusta pois kaiken tumman, jättäen jälelle vain kauneuden ja sopusoinnun. Oi, suuri yksinäisyys, erämaan ylevä pyhyys, sinä yksin voit sitoa sydänkanteleen katkenneet kielet.
* * * * *
Seuraavana aamuna ani varhain lähti Helkky kulkemaan vanhaa keinopolkua, joka kierteli halki salojen ympäri järven, päättyen lopulta takaisin eräsaunalle. Polku oli niin pitkä, että sen kulkeminen kesti koko päivän, ja tämä matka olikin metsämiehen päivätyö. Mutta nyt ensimäiselle kierrokselle varasi Helkky kaksi päivää, sillä oli paljon tehtäviä matkan varrella. Eväskontti ja nuolinippu selässä, jousi ja kirves olalla läksi hän kierrokselle. Jänöjussi loikki polun poikki, pyy pyrähti lentoon, orava oksalla katseli suurin, kysyvin silmin kulkijaa. Paljon antoi tämä ensimäinen kierto Helkylle työtä, sillä kaikki keinopolun eräsaannit oli korjattava, pitkiin aikoihin kun täällä ei oltu käyty saalistamassa. Helkky korjasi ja viritti kaikki loukut. Niitä oli monenlaisia, siinä jänisloukku, metsoloukku, näädänloukku. Sitten hän viritti vanhat karhun ja ketun satimet sekä perkasi pyydyskuopat. Vielä hän laitteli pauloja, rihmoja ja paljon ansaita. Lintulavoille, saihoille ja kahoille hän ripotteli ohria houkutukseksi. Tähän kotus, tuohon ilvestakka, puron partaalle saukonlisku. Viimeiseksi valmisti Helkky ihmeellisen käpälyspuun, jommoisia hän oli nähnyt matkatessaan Svitjodissa. Korkean, teräväksi veistetyn kannon päähän pani hän syötiksi metson, mutta kannon kummallekin puolelle laittoi hän halkeimen. Kun kettu alkoi kiivetä kantoa ylös saadakseen metson, tarttui sen käpälä lujasti halkeimeen, siitä se ei irti päässyt. — Illan tullen teki hän hyvän rakovalkean, kyhäsi havumajan ja nukkui siinä yönsä. Seuraavana päivänä jatkui sama työ, kunnes hän ehtoolla ennätti takaisin eräsaunalleen. Nyt oli raskain työ tehty, hauskin jälellä. Joka päivä kulki Helkky keinotiensä, koki pyydykset, viritteli, ampueli. Saalista sai hän niin määrättömästi, ettei aina tahtonut jaksaa kantaa kaikkea. Koville otti sinä päivänä, kun karhu oli kuopassa. Hurja oli otso, mutta kellistyä senkin täytyi. Karhun lihat Helkky jäädytti ja pani ne kivillä sisustettuun maakuoppaan, purnuun. Lihojen päälle pani hän jäätyneitä lintuja ja peitti purnun halkaistuilla puilla. Toisia lintuja hän suolasi ja ripusti korkealle puihin. Nahat säilyivät parhaiten eräsaunassa. Vasta talvikelillä käytiin saalis säilytyspaikoista kiesiöimässä.
Pian kuluivat syksyiset päivät keinotietä kierrellessä täällä loppumattomassa erämaassa, jossa ei kuulunut muuta kuin suden ulvonta, huuhkaimen huuto, oravan raksutus, tikan koputus, palokärjen valitus ja metsän ikuinen humina. Mutta sitten päivänä muutamana sattui outoja. Helkky on kulkemassa keinotietä. Kapuaa kivelle pannakseen uuden syötin käpälyspuuhun. Nuoli suhahtaa hänen korvansa ohi. Helkky hypähtää kiveltä ja kääntyy tähyämään sinnepäin, josta nuoli tuli. Ja katso! Mäen rinteellä, kuusen alla seisoo pieni ukkeli. "Lappalainen", hymähtää Helkky ja lähtee kohti ukkoa. Mutta ukko kääntyy pakoon. Helkky perässä ja niin sitä mentiin yli mäkien ja maitten. Viimein väsyi ukkeli ja Helkky saavutti hänet. Ukko ei yrittänytkään vastarintaan, vaan odotti vavisten kuoliniskua. Mutta Helkky hymyili, taputti ukkoa olalle, sanoi: "Ystävä!" Se oli yksi niitä harvoja lappalaiskielen sanoja, joita hän lapsuudessaan oli isältä oppinut. Ukon kasvot kirkastuivat ja hän rupesi vilkkaasti käsin ja elein juttelemaan. Helkky puolestaan koetti parastaan. Ja sen verran siinä tolkulle tultiin, että lähdettiin yhdessä sille paikalle, jonne oli jäänyt Helkyn kontti ja saalis. Ukko tuli iki-ihmeisiinsä nähdessään, miten paljon Helkyllä oli lintuja ja muita. Silloin Helkky antoi koko saaliinsa lappalaiselle ja tämän ilolla ei ollut määrää. Hän otti Helkkyä kädestä ja niin lähdettiin yhdessä matkalle. Ilta oli jo pilkkopimeä, kun vihdoin puitten välistä alkoi tuli pilkistää. Siinä oli heidän edessään kallion kyljessä kota. Lappalaisen vaimo alkoi vavista nähdessään Helkyn, mutta ukkeli sanoi vain jonkun sanan, ja heti vaimo rauhottui. Helkky astui kotaan ja istui havuille tervastulen ääreen, joka paloi keskellä kodan lattiaa. Lapset, nuo herttaiset sysisilmät, nokitukat, piiloutuivat ensin, mutta pian toinen toisensa jälkeen tuli Helkyn luo. Kohta he olivat parhaita ystäviä. Helkky tarkasti heidän jousensa, vasamansa, luikkunsa. Mutta lapsista oli Helkyn puku niin ihmeellinen, että heidän täytyi uudestaan ja uudestaan sitä sormiella. Isän puku oli nahasta, äidin puku oli nahasta, lapsilla oli päällä vain kaksi nahkaa, koivet solmittu sivulta kiinni. Mutta Helkyn puku! Millä kumman eläimellä oli tuommoinen nahka! Helkky koetti selittää, ettei se ollut ollenkaan nahkaa, vaan kangasta, mutta eivät lapset sitä ymmärtäneet, sillä he eivät voineet ajatella pukua ilman nahkaa. — Ukko ihaili kovin Helkyn rautapäänuolia — hänellä oli vain puisia tai luisia — niin että Helkky lopulta lahjoitti ukolle muutaman nuolen. Ja ihastuneena hieroi ukko nenäänsä Helkyn nenään osottaakseen, kuinka kiitollinen hän oli. Kun linnut olivat paistuneet hiiloksessa, syötiin siinä tervastulen ääressä illallinen. Sitten vedettiin nahka oven yli, ja Helkky nukahti muitten mukana tulen ääreen haoille. Savu kodan huipulta kohosi pehmeinä kierteinä yli öisen metsän.
Sydänyön aikana heräsi Helkky omituiseen pärinään. Hiiloksen valossa näki hän kodan perimmäisessä nurkassa ukon, joka oli kummallisessa pukimessa: siinä näkyi sudenpäitä, karhunhampaita, ketunhäntiä, luita ja pauloja. Polvilla piti ukko suurta kuviorumpua, johon löi hurjasti. Hän ei huomannut Helkyn heräämistä, sillä hän istui silmät ummessa, huojutteli ruumistaan ja höpisi lyöntien tahdissa:
"Ystävä, vai vihollinen, elämä, vai kuolema? Ystävä, vai vihollinen, elämä, vai kuolema?"
Jos Helkky olisi ymmärtänyt lappalaisen kieltä, olisi hänelle heti selvinnyt, että hänen elämänsä siinä hyppi ennusrummun kuvioilla. Lopuksi sai ukkeli vastauksen kysymykseensä: ystävä, elämä! Ja syvimmän salon pikku mies paneutui turvallisena nukkumaan. Mutta Helkky tuumi itsekseen: "Olen siis tullut suuren lappalaisnoidan kodalle, lappalaisen, joka taioillaan on monet verottajat takaisin käännyttänyt."
Seuraavana päivänä kävi Helkky lappalaisen pyyntimailla ja opetti ukon tekemään monenlaisia uusia pyydyksiä, varsinkin linnunliskuja, saihoja ja kotuksia.
Kun Helkky seuraavana aamuna lähti, jäivät ukko ja eukko kodan suulle kyynelsilmin katselemaan, kuinka hän häipyi metsän piiloon.
"Eivät kaikki pitkät miehet sentään ole pahoja", tuumi ukko mietteissään.
"Eivät", myönsi eukko.
Koko päivän he sitten juttelivat tästä erämaan elämässä niin tavattomasta tapauksesta. Ja lopulta he tulivat siihen, että tuo vieras ei ollutkaan mikään ihminen, vaan metsänjumala, lempeä Leib-olmai, joka joskus lähtee ihmislapsia tervehtimään. Ah, voisiko metsien ainainen kiertäjä enään enempää toivoa! Eläinten suojelija, karhujen isäntä Leib-olmai oli käynyt hänen kaltevassa kodassaan! — Ja onnesta vavisten sanoo pikku mies vaimolleen: "Me lähdemme tuonne kauas pohjoisten vuorten taa heimomme luo. Siellä on lappalaiskansan tuhatvuotinen tietäjä, siellä sukumme suuri seita, jolle uhraamme uhrin vailla vertoja. Leib-olmai, sinä metsän mahtava isäntä, sinä olet näkevä, että osaamme hyvyytesi palkita!"
"Niin, me osaamme ja me lähdemme matkalle vielä tänään", säesti eukko.
* * * * *
"Olipa se hyvä, kun näin pian palasit, olin niin peloissani sinun puolestasi", sanoi Ilma, kun Helkky palasi syys-erästä.
"Turhaa pelkoa! Ei susi metsämiestä syö", nauroi Helkky.
"Ei, mutta siellä salolla liikkuu niitä lapinlapsiakin, jotka voivat milloin hyvänsä surmannuolen singahuttaa."
"No, niillä on puunuolia, ei niistä vaaraa", lohdutteli Helkky, mutta ei käynyt kertomaan seikkailustaan salon pikku miehen kanssa. — — —
Pian palasivat toisetkin metsästysmatkaltaan. Kun sitten talvikelillä käytiin syksyinen saalis kiesiöimässä, huomattiin, että Helkky oli yksikseen pyydystänyt yhtä paljon otuksia kuin toiset yhteensä. Siinä täysinäisiä ahkioita vetäessään puhelivat hiihtäjät keskenään: "Se valkea haltija sille Helkylle tämmöisen saalismäärän on antanut, mitenkäs yksi mies muuten olisi saanut näin määrättömästi otuksia." — "Niin, se sille", puheli toinen, "mutta Helkkypä osaakin kaikki Keesushaltijan luvut ja loitsut".
"Osaavathan ne vähin kaikki Kultarannassa sitä valkeata palvoa. Eivät ne juuri välitä kotihaltijoista, eivät metsän väestä, eivät kalman asukkaista. Semmoinen oli jo isä-Helkky, semmoisia ovat emäntä ja lapset, paitsi Sampsa. Ja siitä se niiden rikkaus johtuu, Keesushaltijan palvonnasta. Mutta saapas nähdä, eivätkö haltijat niille vielä kosta. Kertovat ne naiset, että näkivät kerran kotihaltijan kodan kynnyksellä itkevän. Mitä lie ukko itkenyt. Ehkäpä sitä, kun hänet unohtavat, Keesusta vain muistavat. Hyviä ihmisiä ne sentään ovat, ne Kultarannan, valkea haltija kuuluu vaativan hyvyyttä — — —."
Karvetin Voima.
Pian päästiin talvesta kesään. Vapaana vaahtosi meri, vihreisiin pukeutui ranta. Kuparivuoren juurelta kuului kirveen kalkkina aamusta iltaan. Karvetin Voima siinä korjaili sotapurttaan lähtökuntoon. Kultarannan Sampsa oli käynyt monastikin varottamassa: "Älä nyt suotta lähde Sveaa ärsyttämään! Tulevat takaisin kostoretkelle ja niin saamme taas olla aseissa kaiken kesää!"
Mutta Voima vastasi: "Lähden mä sittenkin. Verotamme koko Svitjodin. Niitten pitää siellä kerrankin kokea, mihin pystyvät Suomen miehet! Älä huolehdi! Tiedän mä, ettei niitten mieli pian tee Suomeen, kun tämä poika iskee."
Ja tietää sen, kun Voiman sota-into kerran nousi, niin hänen täytyi saada se tyydyttää. Eräänä kauniina aamuna nostivat sotapurret purjeensa ja lähtivät hyvin asestettuine miehineen ulos kotoisilta valkamoilta. Pilvikki pikku poikanen käsivarrellaan katseli Kuparivuoren laelta lähteviä. Ja kun viimeinen purje katosi saarien taa, kävi hänen mielensä niin kumman apeaksi — mikä lie mieleen tullut, aavistus.
* * * * *
Voima oli luvannut palata kuunkierron kuluttua uisko täynnä aarteita. Kuunkierto kului, Voimaa ei kuulunut. Viimein palasi yksi veneistä ja se toi kummia sanomia: Suomen miehet olivat nousseet maihin meren tuolla rannalla, verottaneet seutua laajalti, ryöstäneet aarteita paljon. Olivat jo tulleet takaisin pursilleen ja kääntäneet kokat kohti Suomea. Mutta merellä sitten saavutti heidät Svean kuningas Eerik Voittoisa. Syntyi hirvittävä taistelu. Eerikin joukko oli puolta voimakkaampi. Vene toisensa jälkeen antautui. Voiman pursi teki hurjinta vastarintaa. Vihdoin kymmenkunta viikinkivenettä ympäröi sen. Kaikki miehet kaatuivat, Voima yksin löi kuin vimmattu. Mutta lopulta anastivat Eerikin miehet hänenkin purtensa ja lähettivät hänet itsensä soutelemaan Manalan mustalle virralle. Yksi ainoa uisko pelastui Suomeen. — Näin oli sanoma.
Kyynel vierähti Pilvikin silmästä, kun hän ajatteli miehensä kovaa kohtaloa. Miten hyvältä tuntuikaan tulla Kultarantaan, josta aina sai ymmärtämystä, lohtua. Siellähän oli äiti, äiti. Mutta Pilvikki tarvitsi nyt muutakin tukea kuin lohdutusta, koko suuri Karvetti kun jäi hänen hoitoonsa. Ja niin päätti äiti, että Helkyn pitää koko tämän kesän huolehtia Karvetin töitten kulusta, sillä eihän Pilvikki ymmärrä niitä sellaisia, miesten töitä.
Ilma.
Keskikesän auvoiset yöhämärät alkoivat, ihanan keskikesän. Käki ei enään kukahdellut, ruisrääkkä ei huhuillut halmepellon äärellä, jänö ei puputtanut puolisolleen puron partaalla. Sillä näes, nyt sai jänö puputtaa pojilleen naavakuusen alla, pääsky puhella lapsilleen räystään kolossa ja yökehrääjä laulaa tuutulaulua kuopukselleen. Kevätkalastus oli lopetettu, kalatkin jo kuivattu. Rantaniityt ja kaislikot oli aikoja niitetty. Metsäniitty viheriöi jo uudestaan ja sen reunoilla välkkyivät vesurit, kun koottiin lehdeksiä kerppoihin talven varalle.
Sampsa palasi salolta, jossa oli käynyt halmetta katsomassa ja hän kertoi nyt äidilleen: "En ole ikinä nähnyt mitään komeampaa kuin tämän kesäinen ruishalme salolla. Ajatteles, metsän keskellä aukio niin suuri, että ääret siintävät! Ja koko tuo aukio kellertävänä ruismaana. Vartijat kertoivat, että kun ruis vielä oli pystyssä, niin se peitti hirven niin, että ainoastaan sarvet näkyivät. Mutta nyt nuokkuu ruis maata kohti, tähät ovat tavattoman suuria ja painavia. Jo huomenna on lähdettävä leikkuumatkalle salolle. Nyt ei riitä, että vain nuoret lähtisivät, nyt täytyy lähteä kaikkien, jotka suinkin voivat. — Mitäs jos sinäkin, äiti, tulisit vielä mukaan salolle?"
"En minä nyt sentään, mutta lähtekää te kaikki muut. Vain muutamia vankkoja miehiä jätä tänne vainolaisen varalle! Olet kaiketi lähettänyt sanan Nousiaisiin, että olisivat siellä nyt varuillaan nämä päivät, kun täältä ollaan salolla?"
"Olen!"
"Sitten kuules, koetakin houkutella Karvetin Pilvikki mukaan. Se tekisi hänelle hyvää. Hän on ollut nyt Voiman kuoleman jälkeen niin alakuloinen, puhuu aina Hämeeseen lähdöstään, vaikka olen hänelle jo kertonut, miten on käynyt hänen mielitietylleen, ihan kuin Voimallekin. Mutta hän kaipaa lapsuutensa leikkikenttiä, heimoaan. Koeta nyt saada hänet mukaan salolle, minä kyllä otan poi'un hoitooni siksi aikaa!"
"Koetan, äiti! Ja kyllä hän lähteekin. — Terhentyttikin lupasi tulla." — — —
Seuraavana päivänä oli koko tienoo eloa täynnä. Salolle, salolle, kaikui taaskin kaikkialta. Ja niin jo painui konttiniekkajoukkue salopolulle, jonka molemmin puolin seisoi yönmetsä tummantotisena kuin ihmetellen, mikä toi tänne tuon pitkän ihmisrailon häiritsemään haltijoitten hiljaista hämärää.
Päiviä vieri salolla. Työ oli raskasta, mutta riemukasta. Vieri siinä toinenkin hikikarpalo ennenkuin sadat kavejat kohosivat nokisten kantojen keskeltä. Mutta kukaan ei tuntenut työn raskautta, ei väsymystä, koottiinhan nyt satoa, jommoista ei ennen nähty Suomen mailla. Puute sai poistua ikipäiviksi, sen sanoivat kaikki. Ja Sampsaa ylistivät vanhat ja nuoret. Hänen kaltaistaan ei ollut Otavan alla. Niin, Sampsastahan se piti tulla Nousmaan vakinainen johtaja, koko Suomen heimon kuningas, joka tekisi heimon yhtä mahtavaksi kuin se kerran oli ollut suuren Väinävallan aikana.
* * * * *
Oli palattu leikkuumaalta. Oli ilta. Oli levon aika. Ilma tapansa mukaan hiipi äidin vuoteen laidalle istumaan. Hetken hän ääneti tuijotti pirtin hämärään. Sitten hän äkkiä painoi päänsä nyyhkyttäen äidin rinnoille.
"No mutta, lapsikulta, mikä sinun on?"
Ilma yhä nyyhkytti. Äiti kohotti hänen päänsä, pyyhki kyyneleiset silmät ja sanoi levottomana: "Rakas lapsi, mitä on tapahtunut?"
Ja nyyhkytysten välistä tuli: "Äiti, älä ole levoton! Minä olen hyvin onnellinen. Mutta minusta tuntuu niin hirveältä ajatus, että minun täytyy erota sinusta!"
"Täytyykö sinun?"
"Kyllä äiti! Sillä katsos, nyt minä tiedän, että — — —"
"Että rakastat Eerikkiä."
"Niin. Sitä se oli jo viime kesänäkin, vaikka en sitä ymmärtänyt. Mutta nyt salolla — — — Eerik oli kovin hyvä. Sydämeeni tuli se kevät, josta sinä viime vuonna niin kauniisti puhuit. Valkokukkien ummut aukenivat ja Eerik on saanut kaikki. Äiti rakas, olen niin onnellinen, en vain jaksa ajatella sinusta eroamista."
"Eikö Eerik voi jäädä meille?"
"Ei. Hän on ainoa poika. Heillä on siellä pirtit ja purret ja äiti vuottaa kotiin. Isä on Voijolan suurin kauppamies ja merien matkaaja."
"Sitten sinun täytyy lähteä."
"Sen lupasin jo Eerikille. Mutta en voi erota sinusta!"
"Kyllä voit, — rakkaus antaa voimia."
"Mutta äiti! Olen aina luullut, että se — — — että se tuntuisi sinusta vaikealta!"
Äiti veti Ilman äkkiä luokseen, sanoi: "Kun tiedän sinun tulevan onnelliseksi, ei mikään tunnu vaikealta. Ajattelemme nyt vain sinua. Eerik on hyvä poika, pidän hänestä paljon."
"Niin, äiti, niin hän on. Tämä kaikki on vain kovin ihmeellistä.— — — Ymmärrätkö sinä?"
"Kyllä lapseni! Mene nyt levolle, olet väsynyt! Nuku sydämesi kevätkukkien tuoksuun!" Ja hetkisen tuntui äidistä, kuin ei hän voisikaan luopua nuorimmastaan, mutta vain hetkisen.
"Äiti, rakas äiti", oli ainoa, mitä Ilma sai sanotuksi.
* * * * *
Syysmarkkinat Koroisissa olivat päättyneet. Kauppauisko toisen jälkeen laskihe alas Aurajokea saarekkaalle merelle. Mutta Airiston selällä erkani kaunis pursi voijolaisten joukosta ja käänti kokkansa pohjoiseen. Saarien suojassa nosti se purppurapurjeet ja laski Kultarannan valkamaan. Kohta kerrottiin koko Luonnonmaalla, koko Suomessa, kuinka Voijolan Eerik vei Kultarannnan Ilman komeassa purressaan kotiinsa Voijolaan. Tehtiinpä tapauksesta laulukin, joka talvi-iltoina kaikui monen nokisen kurkihirren alla.
Kevät keskellä syksyä.
Saapui sateinen syksy. Helkky ei lähtenytkään syysmetsälle, kuten ennen. Miksi ei häntä nyt salolle vetänyt, ei hän oikein itsekään tiennyt, tekemättä vain matka jäi. Monet ajat kuluivat myöskin Karvetissa. Päivisin hän huolehti töistä ja iltasin oli niin soma istua hiiloksen ääressä ja jutella Pilvikin kanssa kaikesta. Helkky kertoili matkoistaan, ja Pilvikki taas kuvaili kotiseutuaan Hämettä, kuinka kauniita siellä olivat vaarat ja järvet, pakkas-yöt ja kesäiset illat. Pilvikin kasvot värähtelivät ja silmät kyyneltyivät kotiseudun kaipauksesta. Ja Helkky tunsi sydämessään syvää sääliä ajattellessaan, kuinka tuo hento ja herkkä lapsi oli riistetty heimonsa keskuudesta ja heitetty ypöyksin vieraitten luo, puolisoksi miehelle, jota hän vain pelkäsi. Voi kohtalon kovuutta! Ja Helkky rupesi kertomaan uusista suunnitelmistaan, miten Pilvikki parhaiten pääsisi Hämeeseen heti, kun poi'ut vain on varttunut senverran, että voi ajatella matkaa. Pikku Voima tuntui aivankuin tietävän, että hänestä oli kysymys ja kapusi Helkyn syliin jokeltamaan.
Tällaisia hämäräiltoja sattui sitten usein syksy on pitkä — ja aina heillä oli niin paljon juteltavaa. Kerran kun Helkky tuli Karvetista kotiin, ei hän mennytkään suureen pirttiin, jossa väki puhdetöitään teki, vaan astui yli pikkupirtin kynnyksen. Äiti sattui täällä yksin askaroimaan. Helkky heitti turkin yltään ja hyräili itsekseen korjatessaan pärettä pihdissä. Sitten hän kääntyi äitiin, sanoi: "Kuules äiti, onko isävainajan harppu ja kannel tallella?"
Äiti loi hämmästyneenä katseensa Helkkyyn. Vihdoin virkkoi hän verkkaan: "On kyllä. Tuo kämssä tuolla nurkassa tehtiin vallan niitä varten. Katsotaan yhdessä!"
Äiti näytti päreellä valkeata, ja Helkky aukaisi varovasti kämssän kannen. Siinä ne olivat: harppu, huilu ja kannel. Helkky otti kaikki kämssästä. Ensin hän näppäili ja viritteli kanteletta. Mutta sitten pani hän sen pois ja otti harpun. Hetken päästä oli pirtti täynnä ihania, täyteläisiä sointuja. Äiti istui hiljaa lavitsalla kädet ristissä, silmät ummessa. Oi, nuo säveleet loihtivat hänen eteensä kokonaisen muistojen maailman, auvoisen onnen, ihanan toivon ja katkeran kaipauksen maan. Hetken päästä täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Oi, nyt hän tiesi, että hänen poikansa, hänen rakkaan Helkkynsä sielu oli tullut terveeksi.
Seuraavana iltana astui Helkky harppuineen Karvetin pirttiin. Ja voi sitä riemua, mikä nyt syntyi. Koko illan piti hänen soitella Karvetin väen iloksi, kuten edellisenä iltana kotonaan Kultarannassa. Eivätkä kuulijat tyytyneet vain yhteen iltaan, Helkyn täytyi soittaa usein.
Kerran oli taaskin hämär-ilta Karvetin pienessä pirtissä. Poi'ut nukkui tuohikehdossa, joka riippui kurkihirrestä. Hiiloksen luona istui Helkky soitellen, ja kiukaan korvalla kuunteli Pilvikki. Hiilos sammui. Säveleet yhä pehmenivät. Pilvikki oli kuin unessa, syysillan sävelten suloisissa lumoissa. Tuntui aivan kuin harppu olisi osannut kertoa hänen sisimpänsä, hänen murheensa, kyyneleensä. Minkälainen olikaan mies, joka sai harpun sanomaan tuon kaiken? Oi, ihmeellinen hän oli — kärsinyt paljon. Aivan huomaamattaan nousi Pilvikki ja kietoi kätensä hiljaa hellien Helkyn kaulaan. Harppu vaipui alas ja Helkky veti hennon, värisevän Pilvikin syliinsä. Hänen sydämensä täytti suuri, ennen aavistamaton onni. Oi, hän tahtoi suojella Pilvikkiä kaikessa, kaikessa, lohduttaa, auttaa, tukea. Hän oli niin voimakas, voimakas, kun hänen sylissään oli tuo ääretön aarre. — Oi, ikuisesti ihmeellinen on se sointu, jonka rakkaus luo kahden sydämen kultakielistä!
* * * * *
Aamulla läksi Pilvikki Kultarantaan miettien mielessään, miten kertoisi äidille kaiken. Mutta kun hän pääsi perille, sulki äiti hänet syliinsä ja sanoi: "Helkky kertoi jo illalla kaiken, kun palasi teiltä. Et usko, miten sanomattoman onnellinen olen saadessani sinut miniäkseni!"
Parin päivän päästä muutti Helkky Karvetin isännäksi. Ja koko saari ja koko Suomi sanoi, että he sopivat hyvin toisilleen.
Pyhässä lehdossa.
Kesän aurinko loi varjojaan Karvetin pyhään lehtoon. Siinä pyhän lähteen partaalla seisoi äiti, Hyvämieli, Helkky ja Pilvikki, joka piti sylissään pientä tyttöään, vain viiden kuunkierron kulkemaa. Kaikki näyttivät mietteihinsä vaipuneilta, kunnes Pilvikki virkkoi: "Kuules, Helkky, kun sinä minut kastoit, piti minun ensin luopua kaikista haltijoista. Eihän tämä pikku Virpi tässä osaa edes sopertaa sellaista!"
Helkky: "Ei! Mutta näes, eihän se ole vielä palvonutkaan haltijoita. Ja sitten — — — enhän minä osaa tätä kastetta niin oikein toimittaa, mutta kun Liudolf tulee, niin kastaa hän sinut ja tämän pikku pääskyn uudelleen."
Äiti: "Sitten kai Liudolf kastaa minutkin uudestaan ja Hyvämielen, sillä eihän isävainaja osannut kaikkia niitä taikalukuja kastaessaan."
Hyvämieli: "Ja minä en edes muista, kun isä minut kastoi."
Helkky: "Ei siinä muistaminen niin välttämätöntä ole. Mutta kylläLiudolf teidät kastaa uudelleen, kun hän tulee."
Äiti: "Milloin hän tulee?"
Helkky: "Mene, sano! Ehkäpä piankin. Hän sanoi, että hänen täytyy olla munkki ja pappi ennenkuin hän lähtee. Pitäisi hänen näihin aikoihin valmistua. Hän voi jo ensi kesänä saapua."
Pilvikki: "Pikku Virpi tulee levottomaksi. Äläpäs nyt jo, Helkky!"
Helkky: "Tulkaa kaikki tähän lähteen reunalle!"
Helkky otti nyt lapsen ja sanoi: "Manaan sinusta pois pahanhengen." Sitten hän kysyi: "Uskotko, Virpi, Kristukseen, Marjattarouvaan ja pyhiin?"
Pilvikki vastasi lapsen puolesta: "Uskon!"
Helkky teki ristinmerkin lapsen rintaan ja upotti hänet lähteeseen sanoen: "Kastan sinut, Virpi, Kristuksen ja Marjattarouvan palvelijaksi. — Aamen."
Kun itkevä lapsi oli kiedottu vaatteisiin, panivat kaikki kätensä sen päälle, ja Helkky luki hitaasti Pater nosterin. Lapsi tyyntyi. Pyhä tunnelma täytti kaikkien sielun. Toinen maailma oli aivan lähellä. Kaikki seisoivat kauan äänettöminä. Vain pyhä lähde kumpuili kirkkaana syvyyksistä ja uhrilehdon puut huminoivat salaperäisesti.
Vihdoin sanoi Helkky: "Olen veistänyt valkean Kristuksen kuvan, luostarissa opin niitä tekemään. Panin sen tänne uhripirttiin. Tahdotte kaiketi nähdä sen!" Helkky aukaisi pienen uhripirtin oven. Perällä siellä, missä ennen oli ollut haltijan kuva, riippui nyt ristiinnaulittu. Naiset katselivat kynnyksen takaa iki-ihmeissään kuvaa. Äiti sanoi viimein: "Onko tuo nyt se valkea haltija?"
Helkky: "Ei, ei tuo ole Valkea Kristus, vaan se on sen kuva. Kristus itse asuu taivaassa."
Äiti: "Missä maan ääressä semmoinen paikka on?"
Helkky: "Ei se ole ollenkaan maassa, vaan tuolla ylhäällä pilvien päällä."
Hyvämieli hätääntyen: "Kuinka hän siellä pysyy! Eikö hän putoa?"
Helkky: "Ei. Sillä katsos, Kristus on henki. Koko taivaassa asuu vain henkiä. Kun ihminen kuolee, pääsee hänen martaansa taivaaseen. Jos nimittäin tuo ihminen on eläessään oikein osannut palvoa Kristusta ja niitä muita, jotka asuvat pilvien päällä."
Äiti: "Onko martaitten siellä hyvä olla?"
Helkky: "On, sanomattoman hyvä! Kultaportista pääsee kuollut suloiseen lehtoon. Välkkyvä virta kulkee lehdon läpi. Kaikkialla on mitä ihanimpia kukkia, ja keskellä lehtoa kasvaa ihmeellinen elämänpuu. Siellä hallitsee Kristuskuningas ja hänen ihmeellinen äitinsä. Siellä asuu pyhien ääretön joukko. — Näin kertoivat veljet luostarissa."
Äiti: "Pääsevätkö kaikki sinne kuoltuaan?"
Helkky: "Eivät. Ainoastaan ne pääsevät, jotka täällä ahkerasti palvovat Kristusta, polvistuvat joka päivä kuvan eteen ja lukevat taikaluvun, jonka hän itse on opettanut."
Äiti: "Polvistukaamme mekin tuonne kuvan eteen ja lue sinä Helkky se taikaluku!"
Siinä olivat kaikki polvillaan pienessä uhripirtissä ristiinnaulitun edessä ja Helkky luki uudestaan: "Pater noster…" Ja Ristiinnaulittu katseli heitä niin lempeästi kuin tahtoen sanoa: "Minä näen kyllä käsitteiden vajavaisuudet, erehdyksenne. Mutta näen myöskin sydäntenne vilpittömyyden. Joka minun luokseni tulee, sitä en työnnä pois."
* * * * *
Äiti ja Hyvämieli saapuivat rantaan ja pysähtyivät hetkeksi hengähtämään ennenkuin nousivat veneeseen. Laskeva aurinko purppuroi lännen taivaan, ja meren mainingit nukahtivat pyhän lehdon rantaan. Äiti sanoi viimein: "Niin juhlallista oli tuolla pyhän lähteen reunalla. Pikku Virpi! Koko henkien lehto tuntui kuuntelevan, kummeksivan. Miten ne henget voisivatkaan ymmärtää niitä valkean haltijan luoteita, joita Helkky luki. — Soma on pikku Virpi, ja kovin on Helkky ihastuksissaan."
"Tottahan nyt, mistäs sitten enään! — Onnellinen Helkky!" vastasiHyvämieli surunvoittoisesti.
Äiti katsahti tutkien tytärtään ja hänen lämmin äidin sydämensä aavisti samalla paljon. Siksi hän virkkoi hiljaa: "Minä tiedän, että sinäkin kaipaat onnea, mi on tullut Helkyn osaksi. Mikset ole kertonut minulle kaikkea?"
Hyvämielen poskille kohosi helakka, puna ja hänen päänsä painui alas.Sitten se taas nousi hitaasti ja hän katsoi äitiään läpi kyynelverhon.Äiti aukaisi hänelle sylinsä, ja siinä kertoi Hyvämieli katkonaisesti:"Sinä tiedät, äiti, miten usein tuo kaukaisen erämetsästäjän poika,Seppo, on käynyt meillä."
"Tiedän. Ja sinä rakastat häntä."
"Niin, äiti! Olen jo kauan rakastanut Seppoa, sillä hän on hyvä, sanomattoman hyvä. Kuulisit, kuinka hän soittaa joskus huiluaan rantakivellä. Äiti, minä todella rakastan, en sille mitään mahda."
"No mutta, eikö Seppo sitten pidä sinusta?"
"Pitää kyllä — niin luulen ainakin. Mutta hän on niin ujo ja arka, ei hän edes uskalla uneksia kuulun Kultarannan tytärtä vaimokseen."
"Mikset sinä ole vapauttanut häntä arkuudestaan, kun kerran pidät hänestä?"
"Olen ajatellut, ettet sinä pitäisi siitä, jos Seppo jäisi vävyksiKultarantaan."
"Rakas, rakas lapsi! Kuinka sellaista olet voinut ajatella! Otinhan itsekin kerran kulkijan hyvän ja hellän. Tiedätkö, suurempaa iloa et voisi minulle tuottaa, kuin että jäät Kultarantaan. En kestäisi enään uudestaan sitä, mitä tunsin, kun Ilma nousi Eerikin purteen."
"Sitten, äiti, olen pelännyt sitäkin, että saan usein kuulla, kuinka puolisonani on köyhä metsästäjä. Sampsan Terhen on pisteliäs. Hän tietää olevansa suuren Joensuun tytär, eikä voi ollenkaan ymmärtää, että sydän voi kiintyä sellaiseenkin, jolla ei ole sukua, ei rikkautta — — —."
Äiti suoristautui äkkiä, sanoi: "Älä unohda, että Kultaranta on minun kotini, jonka nokisen kurkihirren alla oma tyttäreni aina on asuva turvassa. — Katsos, suku ja rikkaus on kyllä muualla kaikki kaikessa, mutta ei Kultarannassa. Niin kauas ajassa taaksepäin kuin kertovat pyhän tammen vuosimerkit, on Kultarannassa aina sydämen tunteet asetettu rikkauden edelle. Ja siksipä meillä aina onkin ollut enemmän onnea kuin muualla. Jos joskus on sattunut, ettei sukuni jäsen ole saanut sydämensä valittua, silloin on onnikin kaikkonut kauas. Onneton oli isäni, eikä voi Sampsaakaan sanoa onnelliseksi. Mutta isoisäni, joka orjanaisen kohotti Kultarannan emännäksi, oli sanomattoman onnellinen. — Oma lapseni, ota Seppo ja ole onnellinen!"
"Äiti, rakas äiti, sinä olet niin ihmeellinen", sai Hyvämieli vaivoin sanotuksi.
Ilta jo hämärtyi, kun he nousivat veneeseen kulkeakseen salmen poikki kotirantaan. Soutaessaan sanoi Hyvämieli: "Seppo on kai jäänyt meille, kun hän vasta tänään päivällä tuli. Äiti, minä tiedän, että hän odottaa meitä."
"Odottaa sinua", oikaisi äiti hymyillen.
Hyvämielikin hymyili ja hänestä tuntui kuin tuo painostava surumielisyys olisi ijäksi jättänyt hänet. Kun vihdoin päästiin kotirantaan, olikin siinä heti Seppo vetämässä venettä maalle. Äidillä tuntui olevan niin kumma kiire pirttiin, mutta Hyvämieli jäi odottamaan Seppoa. Vene oli paikoillaan ja Seppo kääntyi lähteäkseen. Silloin Hyvämieli ojensi hänelle molemmat kätensä. Vavahtaen tarttui Seppo niihin, sillä tämä tuli niin odottamatta. He seisoivat kauan käsityksin. Vihdoin sanoi Hyvämieli hiljaa: "Etkö tahtoisi jäädä Kultarantaan ja olla ikuisesti minun?" — Seppo vavahti uudestaan. Hän veti Hyvämielen luoksensa ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän sanotuksi: "Minä olisin ollut ikuisesti sinun, vaikka en koskaan olisi saanut jäädä Kultarantaan."