Mutta Jerry oli nähnyt kumppanukset, ja nyt hän purskahti raikuvaan nauruun. Sitä kesti niin kauan, että hänen oli nojauduttava seinään pysyäksensä pystyssä.
»Siispä», virkkoi hän vihdoin kyetessänsä puhumaan, »tyttö on lähettänyt teidät molemmat tänne?»
Molemmat isot miehet mulkoilivat häneen äänettöminä.
»Mistä hitosta», huudahti Levine, »tiedätte tytön olevan tämän takana?»
»Koska luin hänen ajatuksensa», vastasi Jerry. »Hän pudistaa heidät pois vastuksistansa; hän laittautuu vapaaksi lähteäksensä retkeilemään, omin päinsä, ja hänen retkeilynsä päättyessä, järjestysmies, on vanha koppinne sullottu täyteen kuin sardiinirasia.»
»Smith», jupisi järjestysmies, »teillä on epäilemättä järkeä. Mellakan nostattaminen käy siltä tytöltä yhtä luonnollisesti kuin potkiminen mustangilta. Hei, te kaksi, marssikaa sisälle tuosta ovesta. Teillä ei ole revolvereja, mutta teillä on nyrkkinne, ja jos haluatte selvittää välinne tappelemalla, niin antakaa soida! Vilkkaasti sisälle!»
»Järjestysmies», ärisi Kääpiö, »hankkikaa valmiiksi luuta ja sanko. Kun minä jätän Mackin käsistäni, on teidän hiukan siivottava ja korjattava jätteet.»
»En tarvitse olla enempää kuin viisi minuuttia kahden kesken hänen kanssansa», uhkasi Mack puolestansa heidän mennessänsä ovesta.
Järjestysmies sulki sen ja kääntyi sitten Jerryn puoleen, hymyillen odottavasti.
»Toivoisinpa», sanoi hän, »saavani olla katsomassa sitä kamppailua».
»Tappelusta ei tule mitään», vakuutti Jerry.
»Minkä tähden ei?»
»Koska tyttö ei ole täällä näkemässä.»
»Totisesti, taidattepa olla oikeassa.» Järjestysmies hihitti. »Sieltä ei kuulu muuta kuin haastelua. Ja sekin jo vaimentuu.»
»Se on varma», virkkoi Jerry. »Huomenaamulla he istuvat käsi kädessä kuten koulutytöt. Nähkääs, mies, he ovat kumppanuksia. Miksi ette istahda hetkiseksi tarinoimaan? Tarvitsette kyllä kaiken levon, jonka suinkin saatte, ennenkuin tämä yö on kulunut.»
»Tytönkö tähden?» kysäisi järjestysmies.
»Hänen silmiensä», vastasi Jerry. »Niissä on hornamainen voima.»
»Antaisin sata dollaria», huoahti järjestysmies istuutuessaan, »jos saisin hänet pois Numero Kymmenestä. Tämä kaupunki on aina ollut vain askeleen päässä helvetistä, mutta se tyttö on siirtänyt sitä senkin viimeisen askelen. Nyt olemme ihan portilla, Smith. Antoipa hän teille totisesti hauskan mällin tullessansa tänne nauramaan teille.»
Jerry puri hammasta, mutta seuraavalla hetkellä hänen silmänsä välähtivät eloisasti.
»Ei se ole mitään», sanoi hän, »siihen verrattuna, mitä minä teen hänelle päästyäni vapaaksi».
»Kun tuli siitä puhe», huomautti järjestysmies, »on minun saatava teiltä lupaus, ettette yritä karata, jos mielitte viettää yönne tässä huoneessa».
»En anna sanaani», torjui Jerry virnistäen.
»Sitten panen teidät rautoihin, naapuri.»
»Tehkää niin. Otan —»
Hänen lauseensa katkaisi terävä pamaus, revolverin laukaus.
»Groganin salista!» huudahti järjestysmies ja syöksyi ovelle.
Hän pysähtyi vain lukitsemaan sen jälkeensä ja riensi sitten juoksujalkaa kadun poikki Groganin kapakkaan.
XXXIII luku
Scovil ilmestyy
Miesten syöksyminen pois sen pöydän luota, jonka ääressä Nancy sommitteli tietäjänlausuntojansa ruletista, Groganin sekaantuminen ja petollinen menettely hänen antaessansa ilmi Teeku-Lewin, viimemainitun sulkeminen huoneen nurkkaan — kaikki se tapahtui mahdollisimman lyhyessä ajassa. Ehtiessänsä Teeku-Lewiä ympäröivän piirin luokse tyttö näki pelurin seisovan selkä seinää vasten; Teekun rinta nousi ja laski rajusti, hänen huulensa vavahtelivat, ja revolveri nytkähteli uhkaavasti hänen kädessänsä.
Ensimmäisen kerran elämässään Nancy näki edessänsä verhottoman mies-eläimen, jota peittämästä oli reväisty koko unettavan yksitoikkoinen tottumuksen ja tapojen silaus, joten sen alla väijyvä peto tuijotti suoraan hänen silmiinsä. Happo oli valahtamaisillansa kirkkaaseen liuokseen ja muodostamaisillaan myrskyisen toiminnan sakan. Ja Nancy nautti siitä. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen silmiänsä sumensi raivottaren riemu, ja hänen teki mieli kallistaa päätänsä taaksepäin ja päästää kimeä luikkaus taistelu-innosta. Se oli kaikki hänen työtänsä. Hän oli koonnut nuo Groganin kapakan voimatekijät, sijoittanut ne taitavasti ja helposti ja senjälkeen paiskannut ne vastakkain.
Sitten laukesi revolveri, ja pamaus tunkeutui hänen tietoisuuteensa, valaisten hänen mieltänsä kuten pilviä halkova salama valaisee öistä ilmaa. Se ei ollut tahallinen eikä tähdätty laukaus. Eräs nuoremmista miehistä oli hetken jännityksen kiihoittamana sallinut etusormensa koukistua; kuula riipaisi pitkän sälön lattiasta ja upposi seinään.
Se oli merkki. Sekunnin kuluttua olisi parikymmentä revolveria räiskynyt, kuulasateen sortamana ja repimänä olisi Teeku-Lew virunut lattialla, kiemurrellen ja kirkuen, ja pinnistänyt viimeiset sielun- ja ruumiin voimansa tyhjentääkseen revolverinsa murhaajiinsa. Mutta merkin ja taistelun välillä oli se tärkeä sekunti, ja sinä hengähdyksen pituisena aikana, Teekun parhaillaan kyykistyessä, syöksähti Nancy miesjoukon lävitse, pyörähti ympäri ja hypähti pelurin eteen, levittäen kätensä ikäänkuin lausuaksensa surmaavan yhteislaukauksen tervetulleeksi. Miehiltä pääsi kauhun ähkäisy; tyttö seisoi heidän edessänsä kiihtymyksestä punehtuneena, pelottomana, keveäjalkaisena kuin tuuli ja innokkaana kuin lapsi.
Hän kuuli Teeku-Lewin takanansa hiljaa kiroilevan ällistyksestä. Teeku ei ollut pettänyt ainakaan häntä, ja sen rehellisen pelin vuoksi hän pelastaisi miehen hengen. Hänen rinnassansa kumpusi siihen tarvittava tietoinen valta. Hän suuntasi eloisat silmänsä vuoroin toisiin, vuoroin toisiin kasvoihin.
»Kumppanit», puhkesi hän puhumaan, »kaksikymmentä yhtä vastaan ei ole tasaväkistä. Jos Teeku onkin ollut lurjus, ovat myöskin sangen monet muut olleet lurjuksia. Suokaa hänelle mahdollisuus pelastaa henkensä! Suostutteko siihen?»
Kukaan ei tahtonut vastata joukon puhetorvena; mutta kaikki supisivat ihmeissään,
»Hemyöntävätteille tilaisuuden pelastautua, Teeku», tulkitsi Nancy päätänsä kääntämättä. »Pysytelkää takanani! Menemme suoraan etuovelle.»
Hänen edetessänsä pitkin seinää, väistyivät miehet pois tieltä. Heidän mieltänsä kuohutti vielä surmaamisen kiihko, mutta he eivät kestäneet hänen katsettansa. He sivuuttivat vaarallisimman kohdan kuolemanhiljaisuuden vallitessa huoneessa, soluttautuivat pelipöytien lomitse, saapuivat ovelle.
»Neiti», supatti Teeku hätäisesti äänensä väristessä heidän siirtyessään eteenpäin, »jos joskus tarvitsette minua, kutsukaa minua. Ristikot eivät jaksa estää minua tulemasta; seinät eivät pidätä minua; ennenkuin menen helvettiin, palkitsen teille tämän!»
Heidän ehdittyänsä ovelle, syöksyi järjestysmies ulkoa kasvot tuhkanharmaina ja revolveri kädessä.
»Mitä on tapahtunut?» huohotti hän.
»Tuolla sisällä», vastasi Nancy empimättä.
Järjestysmies kiiruhti ovesta saliin, ja Teeku-Lew sujahti ulos ja riensi pitkin katua yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin vinhasti kiitävä pilvenvarjo. Kymmenessä minuutissa aavikko nielisi hänet.
»Mitä on tekeillä?» karjui Levine. »Grogan, mikä se revolverinlaukaus oli?»
Tukeva Grogan seisoi hervottomasti nojautuneena tarjoilupöytään. Hänen omat kasvonsa olivat yhtä värittömät kuin järjestysmiehen.
»En tiedä», mutisi hän. »En tiedä mitään. Kysykää tytöltä!»
Joukossa oli syntynyt yleinen liike miesten työntäessä revolvereja takaisin koteloihinsa, niin pian kuin taisteluvalmiin lainvalvojan laihat kasvot ilmestyivät ovelle. Se ei jäänyt Levineltä huomaamatta. Hän kääntyi tuikeasti silmäilemään Nancyä.
»Te!» huudahti hän. »Mitä olette nyt tehnyt?»
»Olen toiminut teidän edustajananne», vastasi tyttö huolettomasti.
»Neiti», kivahti Levine äkäisesti, »minulla on tosi mielessä. Mitä täällä on tapahtunut?»
»Olette väärällä suunnalla, Bud. Jättäkää neiti rauhaan», kehoitti Pätkä. »Ilman häntä olisi Teeku-Lew sellaisen paikan tarpeessa, jossa kasvaa kaunokkeja, ja te saisitte täällä haistella savua ja ottaa selkoa murhasta. Katsokaahan!»
Hän väänsi kangella irti lattialankun, joka oli epäilyttävästi notkunut hänen jalkansa alla.
»Pojat, tulkaa tänne vilkaisemaan tätä — vipulaitetta!»
Järjestysmies astui ripeästi hänen luoksensa. Sinne keräytyneet miehet murahtelivat yhteen ääneen.
»Mitäs tästä sanotte, Grogan?» huusi Bud Levine.
Kapakanisäntä mittasi katseellansa oven etäisyyttä, mutta muisti sitten, kuinka vikkelästi Levine käsitteli revolveriansa, ja muutti mielensä. Jalat eivät pysty taivaltamaan niin vinhasti kuin kuulat.
»Konnamaisia vehkeitä, Bud», vastasi hän. »Olen koko ajan aavistanut, että Teeku on lurjus, mutta en ole saanut siitä varmaa todistusta.»
»Kirotun omituinen juttu, Grogan. Teidän on täytynyt saada suurin osa tämän vivun tuottamasta voitosta.»
Grogan sai mielijohteen, ja hän henkäisi syvään helpotuksesta.
»Olette väärässä, Bud», virkkoi hän. »Minä sain vain määräprosentin, ja minun oli luotettava Teekun sanaan siihen nähden, kuinka paljon sitä tuli. Minun ei ole kannattanut panna kahta miestä ruletin ääreen. Hän hoiti sekä hyrrän että rahat koko ajan.»
Se ei suinkaan ollut maailman uskottavimmalta kuulostava selitys, mutta miehet olivat sinä päivänä jo olleet panemaisillaan toimeen murhenäytelmän ja paljastaneet yhden varkaan. Se oli vienyt kärjen heidän innoltansa. Groganiin luotiin monta epäilevää katsetta, mutta muutamien sekuntien kuluttua alkoivat miehet siirtyä entisille paikoillensa. Kaikki muut paitsi Bud Levineä, joka meni isännän luokse, valitsi hetken, jolloin ketään muuta ei ollut lähettyvillä, ja jupisi: »Taaskin, Grogan. Vielä kerran selviydyitte, mutta nyt se oli hiuskarvan varassa. Ensi kerralla saatte kuulan ruumiiseenne, se on hiton varma.»
»No, mutta mitä lempoa!» kivahti Grogan. »Miten minä voin estää palkkalaisiani olemasta konnia?»
»Olkaa vaiti, Grogan», keskeytti järjestysmies harmistuneena. »Minä tunnen teidät, Grogan, mutta en etsi selkkauksia, jollei niitä satu tielleni. Jos miehet olisivat tänä iltana tehneet selvän Teekusta, olisivat he jatkaneet puhdistusta ja päätyneet teihin. Painakaa se mieleenne, Grogan, ja olkaa varuillanne. Teitä ei onnista aina. Mutta sanokaahan» — ja hän veti rotevan isännän syrjään — »miten voin saada tuon tytön pois Numero Kymmenestä?»
»Sanokaa te, miten se käy», ähkäisi Grogan, »ja minä teen sen puolestanne — olipa meneteltävä kierosti tai rehellisesti. Kuka on tämä uusi vieras?»
Groganin oven suussa seisoi hikinen, keski-ikäinen mies. Hänen ratsastuspukunsa oli paksun tomun peitossa, ja helpon, hienon elämän punerruttamat kasvot välkkyivät hiestä. Hän aukaisi paitansa kauluksen ja leyhytteli ilmaa hatullansa, vaikka ilta olikin viileä. Tulija oli John Scovil, johon ponnistus ja huolestuminen olivat tehonneet samalla tavoin kuin päivänpaiste.
Hänen yksin jääneen hevosensa hirnuminen sen turhaan koettaessa kutsua poistuneita takaisin oli herättänyt hänet varsin pian sen jälkeen, kun Nancy ja hänen molemmat oppaansa olivat lähteneet leiristä, ja hän nousi huopiensa välistä istumaan viimeisen kuorsauksensa vielä kaikuessa korvissaan. Ja hän huomasi olevansa yksin.
Aluksi hänen unen sumentamat aivonsa eivät sitä oivaltaneet, mutta vihdoin hän tajusi olevansa yksin keskellä tuntematonta aavikkoa muassansa kaksi kuormamuulia ja ratsuhevonen. Yhäti hämmentyneenä hän satuloitsi ratsunsa ja salli sen lähteä liikkeelle oman mielensä mukaan. Tällä tavoin hän samosi umpimähkään kumpujen välitse tuhansien hurjien, pelokkaiden kuvitelmien vaivaamana ja kauheiden aavistusten kannustamana, kunnes hevonen vihdoin toi hänet Numero Kymmeneen ja Groganin avoimen oven eteen.
Valo oli houkutellut hänet laskeutumaan ratsailta, ja nyt lasien tuttu kilinä kiehtoi hänen korvaansa, mutta ovella hän seisahtui hetkiseksi silmäilemään talon vieraita.
Huvittelu oli jälleen täydessä vauhdissa, ja hän näki arpakuutioiden välkkyvän, kullan hohtavan ja jaettavien korttien vilahtelevan; ja sitten hänen katseensa osui miellyttävään, valkoiseen täplään. Se oli tyttö, joka oli — perin hämmästyttävää! — puettu mitä vilpoisimpaan, ilmavaan, valkeaan kesäasuun ja jonka päässä kekotti samanvärinen, pehmeä, pieni hullunkurinen hattu. Hän oli kuhisevan tungoksen keskipisteenä. Hänen selkänsä oli Scoviliin päin, mutta hänen etupuolellansa olevien miesten ilmeistä hän saattoi yhtä selvästi kuin peilistä nähdä, että hänen kasvonsa olivat kauniit. Miehet tähystivät häntä ikäänkuin lumottuina voimatta kääntää katseitansa pois hänestä.
Hän pelasi arpapeliä neljän miehen kanssa ja heitti parhaillaan kuution. Hän menetti, mutta keikautti päätänsä ja nauroi maksaessansa panoksen. Se oli ihmeellistä naurua. Se herätti John Scovilin mielessä unohtuneen kevään tunnun, mutta sittenkin siinä oli tutunomainen sointu. Hän siirtyi lähemmäksi tyttöä muistamatta janoansa, muistamatta väsymystään, muistamatta häntä kalvaneita huolia.
Hänen silmissänsä oli janoinen ilme, samanlainen kuin sellaisen vaeltajan silmissä, joka on ratsastanut erämaassa vesileili tyhjänä ja illalla kuulee juoksevan veden suloista soittoa.
»Kuinka paljon?» kysyi muuan tytön pelikumppaneista pudistellessansa kuutiota.
»Mitä vain haluatte», vastasi tyttö, »maasta ja mannusta hopeakolikkoon saakka. Tulkaa mukaan, naapuri!»
Tyttö kääntyi; hän oli Nancy!
XXXIV luku
Scovil poistuu
Aluksi Scovilin aivot lakkasivat toimimasta. Niiden työskentely taukosi ihan samalla tavoin kuin ison Groganin ajatukset katkesivat silloin, kun Jerry Aiken iski häntä leukaan. Sitten Scovil tuli jälleen äkkiä tajuihinsa. Tämä oli todellista, täysin todellista. Nuo valot eivät olleet unimaailman valoja, hänen ympärillään kajahtelevat äänet eivät olleet unimaailman ääniä. Tuolta nurkasta kuuluva kiroilu, kun eräs mies erosi pokerpelistä — pennittömänä — oli liiaksi tosielämän mukainen.
Se oli Nancy; niin, siitä ei ollut epäilystäkään; mutta miten oli käynyt kuorelle, joka aikaisemmin oli häntä piilottanut? Hänen entinen olemuksensa tähän nykyiseen verrattuna oli samanlainen kuin joulukuun taivas verrattuna heinäkuiseen. Oliko hän kaunis? Kyllä; kaunis hän oli aina ollut, mutta nyt hän oli huumaava. Hän suorastaan sekoitti Scovilin aistit. Ja hänessä oli tapahtunut tuhansia pikku muutoksia. Hymy, joka ei koskaan karkonnut hänen huuliltansa, muutti nyt koko niiden kaarevuuden toisennäköiseksi. Ja silmät olivat ihan uudet, koska niiden ilme puhui uutta kieltä. Sanalla sanoen, viimeksi nähdessään tyttärensä Scovil oli katsellut kirjoittamatonta taulua. Nyt hän näki, että se taulu oli täynnä uuden, kiehtovan runoelman sanoja.
Hänen teki äkkiä mielensä huitoa käsiänsä, nostaa ne päänsä yläpuolelle ja hihkua onnesta. Sillä ihme oli tapahtunut. Nancy Scovil oli hereillä! Enää hänen ei tarvitsisi päiväkausia, viikkoja, kuukausia ja vuosia raahata näännyttävää taakkaa, vaan tuossa oli tyttö, joka pystyisi lumoamaan järkevimmänkin miehen, mitä hän tunsi, kaunein hänen tuntemistaan kaunottarista — kiehtova sulotar.
Tultuansa nyt jälleen tajuihinsa hän hämärästi tunsi, että Nancy oli kääntynyt, katsonut häntä hetkisen ja kääntynyt sitten taaskin toisaalle. Tyttö pudisteli pelikuutiota uudelleen selin häneen päin, kun hän astahti eteenpäin ja kosketti hänen olkapäätänsä.
Nancy pyyhkäisi hänen kätensä pois, heitti kuution ja voitti. Mutta ne, jotka menettivät, olivat silti yhtä hyvällä tuulella kuin hänkin oli ollut. Heistä näytti olevan hauskempi hävitä hänelle kuin voittaa joltakulta toiselta. He nauroivat ja laskivat leikkiä ikäänkuin leveät kultakolikot ja kahisevat setelit olisivat olleet mitättömiä, arvottomia leluja — vaihdettavia pelimerkkejä. Muuan miehistä taputti taskujansa ja nosti kätensä ilmaan osoittaaksensa rahojensa loppuneen, mutta Nancy kumartui nopeasti hänen puoleensa ja solutti hänen housuntaskuunsa raskaan kultavirran, ennenkuin hän ennätti väistyä syrjään.
Scovil kosketti tyttöä toistamiseen.
»Nancy!» lausui hän.
Tyttö käännähti, vilkaisten nopeasti olkansa ylitse. Hänen silmistänsä ei kuvastunut vähääkään tuntemista; hänen katseensa kohtasi Scovilin tuijotuksen niin torjuvan kylmästi, että viimemainittu jäi töllistämään suu auki. Hän tuskin oli enää varma siitäkään, että tyttö oli hänen tyttärensä.
»Kuulehan», jatkoi hän hiukan ärtyneesti ja laski taaskin kätensäNancyn olalle.
»Bill», virkkoi tyttö kääntämättä päätänsä, »tämä miekkonen vaivaa minua. Hän on varmaankin humalassa. Viekää hänet pois; teettehän sen, kumppani?»
Hänen »kumppaninsa» oli vanttera, keski-ikäinen mies, jonka kasvot teki harmaiksi neljän päivän ikäinen parransänki. Hän käveli huojuen, mikä osoitti hänen viettäneen koko elämänsä satulassa. Vyötäisten yläpuolelta hän oli Herkuleksen jäljennös. Vyötäisten alapuolelta hän oli kaksitoistavuotinen poika, ja hänen pienet, ohuet jalkansa olivat taipuneet kaariksi niiden kannettavana olevan taakan painosta. Nyt hänen kätensä sujahti eteenpäin ja sivalsi John Scovilin käden pois Nancyn olalta. Sitten hän työntyi heidän väliinsä ja pakotti kookkaamman miehen hoippuen peräytymään.
»Miten on laitanne, vieras?» tiedusti hän uhittelevasti. »Oletteko juovuksissa vai oletteko luonnostanne sekapäinen? Vai ettekö tiedä, miten naista on puhuteltava?»
»Ja kuka hitto on teidät valtuuttanut muka minua tutkimaan?» kivahtiScovil tulistuen.
»Se ei kuulu tähän», vastasi toinen, nykäisten vyötänsä. »Kysyin teiltä jotakin. Aiotteko vastata minulle?»
»Paha teidät periköön. Nancy, tule tänne!»
Tyttö ei hievahtanut, ja kun Scovil astui askeleen eteenpäin, tarttui toinen häneen hyvin samalla tavoin kuin harjautunut mestari käsittelee alokasta ja paiskasi hänet seinään, niin että tärähti. Täräys pani hänet haukkomaan henkeänsä ja samalla raivostutti häntä kuten matadorin punainen vaippa vimmastuttua härkää. Hän oli karkaamaisillansa miehen kimppuun, mutta havaitsi viimemainitun käden puristavan revolverinperää.
»Te hupsu!» jymisi Scovil. »Ettekö tiedä, »että tyttö on minun tyttäreni?»
Hänen jyrähtäessänsä seinään kääntyivät kaikkien katseet häneen, ja nyt ehätti järjestysmies Bud Levine hänen ja vaaran väliin. Kummallista kylläkin, järjestysmies ei ollut näkevinänsäkään Scovilia eikä Billiä vaan silmäili tuikean tarkkaavasti tyttöä.
»Neiti», virkkoi hän kiivaasti, »mitä tämä kaikki merkitsee? Oletteko päättänyt pitää minua puuhassa koko illan?»;
Vihdoin Nancy kääntyi.
»Mikä nyt on hätänä?» kysyi hän. »Ette toki ole vihainen minulle, järjestysmies, vai oletteko?»
Bud Levinen kylmyys suli, kuten jää sulaa ensimmäisenä lämpimänä kevätpäivänä. Hänen oli voimakkaasti hillittävä itseänsä pidättyäksensä vastaamasta tytön hymyyn.
»En tiedä muuta kuin sen», sai hän vihdoin soperretuksi, »että taaskin olette yllyttänyt kaksi miestä tappelemaan. Mistä on kysymys?»
»Minä kerron sen teille», lupasi Nancy.
Hän katsoi isäänsä suoraan silmiin, ja toista herpaisi ja tyrmistytti tytön katse, jossa ei ollut tuntemisen häivettäkään. Scovilin valtasi hyytävä kauhu. Oliko Nancyn järki mennyt sekaisin? Sitäkö merkitsi hänen silmiensä kirkkaus?
»Tuo mies», selitti tyttö, »kävi minuun käsiksi, ja minä pyysin ystävääni Billiä suojelemaan itseäni».
»Huh!» ärähti Bud Levine, pyörähti kantapäällänsä ja tuijotti Scoviliin läpitunkevasti. »Sellainen koirako te olettekin? Ettekö ole kyllin vanha esiintyäksenne miehen tavalla? Kuulkaahan, Numero Kymmenessä osataan opettaa miehille käyttäytymistä. Täällä käytetään omalaatuisia opetuskeinoja, eikä täällä saatuja opetuksia pian unohdeta!»
Ympärillä olevat miehet murahtelivat tuimasti hänen sanojensa vahvistukseksi; Scoviliin luotiin katseita, jotka olivat uhkaavia kuin ukkospilvet.
»Kirottua!» huusi viimemainittu. »Eikö minulla ole oikeutta puhutella omaa tytärtäni?»
»Mitä?» urahti järjestysmies ällistyneenä ja kääntyi taaskin Nancyyn päin. »Onko asia niin?»
Mutta tyttö naurahti hiljaa, sointuvasti.
»No, mutta, järjestysmies», vastasi hän keveästi, »minä en ole tätä ennen nähnytkään koko miekkosta».
»Ette ole nähnyt», kertasi Bud Levine, katsoen uudelleen Scoviliin. »Kuulkaahan, te vietävän lihavanaamainen pölkkypää, luuletteko voivanne tuolla tavoin härnätä minua?»
»Armias taivas!» tuskaili Scovil ja ojensi epätoivoisena käsiänsä. »Oletko hullu, Nan? Onko järkesi sekaisin? Etkö muista minua? Vai koetatko ilveillä minulle? Järjestysmies — jos olette sellainen — kuulustelkaa minua — tutkikaa minua — minä todistan teille olevani hänen isänsä!»
Järjestysmieheen ja hänen ympärillänsä seisoviin miehiin tehosivat Scovilin tarmokkaat, vilpittömän suorat sanat vastoin heidän tahtoaankin. Monet sysäsivät hattunsa takaraivolle, ja monet kynsivät ymmälle joutuneina korvallistaan.
Mutta Nancy Scovil nojasi pöytään ja nauroi. Hän näytti nauttivan kohtauksesta.
»Jätän sen teidän ratkaistavaksenne, Bill», sanoi hän, tehden vetoavan eleen. »Näytönkö minä tuon — tuon —»
Hän keskeytti lauseensa; naurun remahdus täydensi puuttuvat sanat. Se oli väittelyn naseva loppuhuomautus; järjestysmies käsitti selvästi tehtävänsä.
»Kuulkaahan te! Te tulette mukaani», komensi hän Scovilia. »Tyttöä te ette saa, ystäväiseni, mutta yösijan saatte ilmaiseksi.»
»Mutta», alkoi Scovil, »armias taivas, mies, onko tarkoituksenne sanoa, että aiotte pidättää minut?»
»Pitäkää suunne kiinni», murahti Levine, »ja kiittäkää Jumalaa, ettette saa sitä, mikä teille olisi tuleva. Niin, en halua pidättää teitä, jos tahdotte, että luovutan teidät — heille.»
Hän viittasi kiukkuisiin miehiin päin, jotka tunkeutuivat yhä likemmäksi. John Scovil kalpeni.
»Järjestysmies», sekaantui puheeseen uuden Nan Scovilin miellyttävä ääni, »ettekö ole pannut merkille hänen silmiensä hurjaa katsetta? Kysykäähän, mitä hän on puuhaillut!»
»Hei, mies!» tiuskasi järjestysmies. »Ettekö kuule, kun nainen puhuu teille? Mitä olette puuhaillut?»
»Ratsastanut hitonmoisesti puolet yöstä koettaessani tavoittaa karannutta tytärtäni!» ärähti Scovil. »Ja mitä teihin tulee, kelpo järjestysmies, toimitan teidät —»
»Siinäpä se!» keskeytti Nancy. »Arvasin asian olevan niin. Tuo vanha herra-poloinen on ratsastanut koko päivän kuumassa auringonpaahteessa, ja hänen päänsä on mennyt sekaisin. Tuollaiset lihavat, iäkkäät ihmiset eivät kestä kuumuutta, ymmärrättehän.»
»Vanha herra-poloinen? Lihava? Auringonpaahteessa?» kiukkuili Scovil.»Tästä kepposesta saat vielä hikoilla! Järjestysmies, minun on —»
»Säästäkää sananne tuomarille! Täysi käännös ja mars ovelle! Olipa syynä auringonpaahde tai joku muu, te kaipaatte silmälläpitoa. Kuvitelkaahan, hyvät herrat, että hän olisi tavannut tuon tyttö-paran emmekä me olisi olleet saapuvilla häntä suojelemassa!»
Vastaukseksi kuului joukosta ärinää.
»Mutta, järjestysmies», pyysi Nancy, tullen hänen luoksensa, »ettekö voisi viedä häntä hotelliin ja säästää häntä kopilta? Hän näyttää herrasmieheltä, eikä minulla totisesti ole kaunaa häntä kohtaan. Lisäksi hän näyttää hieman yksinkertaiselta. En usko hänen koskaan olleen kovin älykkään. Jos panette hänet lukon taakse hotelliin, maksan minä huoneen vuokran.»
»Horna ja raivottaret!» karjui Scovil.
»Suu kiinni!» kivahti järjestysmies. »Eikö teillä ole edes sen vertaa sopivaisuuden tajuntaa ja järkeä, että kiittäisitte tätä neitiä kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväksenne? Ja nyt laittautukaa pois täältä, ennenkuin potkin teidät ulos ovesta!»
Järjestysmiehen uhkaava katse tunkeutui Scovilin tajuntaan, vaikka se olikin raivon sumentama, ja hän oli kyllin järkevä pyörähtääksensä ympäri ja marssiaksensa ovelle.
XXXV luku
Ilmainen neuvo
Se, että hän puhui järjestysmiehelle hotellista ja että hänen isänsä vietiin sinne säilytettäväksi, muistutti Nancylle, että hän oli väsynyt. Pitkästä, ankarasta ratsastuksesta ja koko illan hyörinästä huolimatta se ei ollut kivistävää väsymystä, vaan miellyttävää uupumusta. Hän käytti hyväksensä sitä, että John Scovilin ja Bud Levinen poistuminen oli kääntänyt miesten huomion pois hänestä, pujahti ulos sivuovesta ja riensi kenenkään näkemättä hotelliin. Saavuttuaan huoneeseensa hän sytytti lampun ja heittäytyi tuolille muistellakseen kuluneen päivän ja illan kokemuksia, ennenkuin paneutuisi makuulle.
Avoimesta ikkunasta tuulahteleva viileä ilma huojutti ja kahisutti verhoa ja hiveli vienosti hänen kasvojansa, ja kadulta kantautui hiljaisia ääniä, puhelua ja kavioiden kapsetta, kun joku matkamies saapui Numero Kymmeneen tai poistui sieltä. Hämmästyttävän selvästi hän sitten kuuli Levinen ja isänsä äänet suoraan alhaalta. Aluksi hän ei sitä käsittänyt, mutta pian hänelle setvisi, että ääni tuli pitkin savupiippua, joka kohosi hänen huoneeseensa alhaalla olevan huoneen laipion lävitse. Seisoessansa sen ääressä hän erotti miesten sanat ihan hyvin.
»Huomenaamulla voitte paremmin, ystäväiseni», vakuutti järjestysmies parhaillaan. »Ja nyt levätkää täällä ja koettakaa rauhoittua.»
»Tämä hornamainen loukkaus —» alkoi hänen isänsä.
»Ei teitä kukaan loukkaa, vieras», tyynnytteli Bud Levine, »kunhan ette vain itse loukkaa itseänne. Tyttö pyysi teidän puolestanne anteeksi.»
Se oli Nancystä liikaa. Hän purskahti nauramaan, mutta tukahdutti heti taaskin naurunsa muistaessansa, että toiset saattoivat kuulla sen.
Mutta sittenkin se oli myöhäistä. Sillä vimmastuneena mylvi Scovil alhaalla: »Sir, se vintiö nauraa minulle nytkin.»
»Se on mahdollista.»
»Vakuutan teille, että hän on tuolla ylhäällä ja nauraa katketaksensa, koska minä olen täällä.»
Syntyi lyhyt hiljaisuus. Sitten kuului järjestysmiehen ääni: »Tyttö taisi olla oikeassa. Auringonpistos. No niin, naapuri, käykää pitkäksenne tuohon ja olkaa levollinen. Minä pistäydyn täällä muutamien minuuttien kuluttua katsomassa, kuinka voitte.»
»Mutta —» alkoi Scovil.
Oven läjähdys katkaisi hänen puheensa lyhyeen, ja sitten Nancy Scovil erotti syvä-äänistä jymyä. Isältä tulvi sanoja vuolaana virtana, ja Nancy palasi tuolillensa ja painoi kädet korvilleen.
Mutta uusi mielijohde sai hänet rientämään takaisin uunin ääreen. Hän huomasi, että oli verrattain helppo tehtävä irroittaa se torven osa, joka yhdisti uunin pääjohtoon. Sen tehtyänsä hän saattoi puhua suoraan savupiippua myöten alhaalla olevaan huoneeseen. Hän huusi varovasti:
»Herra Scovil!»
Sadattelu taukosi äkkiä.
»Herra Scovil!» huusi hän toistamiseen.
Hän kuuli läheneviä askelia; alhaalla kalisi uunin luukku.
»Herra Scovil!» kolmannen kerran.
»No?» mörähti hänen isänsä ääni savupiipusta.
»Tunnetko ääneni?»
»Nancy, tätä saat katua, kautta taivaan!»
»Sitä en usko.»
»Mikä ihme sinuun on mennyt?»
»Ajattelin, kuinka mainiona kujeena sitä pidettäisiin New Yorkissa. Kuvittelehan, miten sanomalehdet siitä toitottaisivat: Tunnettu rahamies pidätetty sen tähden, että väitti olevansa nuoren naisen sukulainen. Auringonpistoko? Miltä se kuulostaa, isä-kulta?»
Vastaukseksi tuli ähkäisy.
Sitten: »Ainakaan, Jumalan kiitos, sitä ei saada siellä koskaan tietää.»
»Minulla on täällä kynä ja mustetta, ja kahden sentin postimerkki riittää siihen kepposeen.»
»Nancy, sitä et voisi.»
»Sitä en tiedä. Kiusaus on suuri.»
»Nancy, rakas lapsi, se ei enää kävisi kepposesta, se olisi melkein häväistysjuttu. Ethän toki tee sellaista, Nan?»
«Minä mietin asiaa.»
»Kuinka kauan tätä pirullista leikkiä kestää?»
»Leikkiäkö? Arveletko Numero Kymmenen pitävän sitä leikkinä?»
Hän nauraa hihitti hiljaa.
»Nancy — kirottua, tyttö — sinulla näyttää olevan vaikutusvaltaa näihin raakalaisiin. Käske heidän lopettaa tämä hulluttelu!»
»Juttu on mennyt liian pitkälle. He eivät suostuisi päästämään niin vaarallista henkilöä vapaaksi edes minunkaan pyynnöstäni.»
Hänen isänsä kurkusta kumahteli hillittyjä kirouksia.
»Sinulla on vain yksi keino selviytyä pulasta, isä.»
»Mikä se on?»
»Kun Levine palaa, ole olevinasi kuin olisit äsken toipunut; esiinny kuten hulluudenpuuskasta selvinnyt mies.»
»Tarkoitatko, että minun on selitettävä hänelle, ettet sinä olekaan tyttäreni?»
Nancy nauroi taaskin.
»En käsitä, miten muutoin voisit selviytyä.»
»Sitä en ikinä tee!»
»Sitten on sinun mentävä vankilaan ja tuonnempana joudut tuomarin eteen. Se on ikävää, isä.»
»Mihin sinä oikein pyrit, Nancy? Mihin sinä tähtäät tällä tepposellasi?»
»Tahdon päästä eroon kaikista tuttavistani. Siinä kaikki.»
»Mitä?»
»Niin; olen kyllästynyt kaikkeen vanhaan. En lähtisi nyt takaisin NewYorkiin, vaikka saisin miljoonan dollaria!»
»Minne sinätahdotlähteä?»
»Siitä minulla ei ole hämärintäkään aavistusta.»
»Mutta kenen seurassa lähdet?»
»Numero Kymmenessä on yllin kyllin mainioita miehiä, jotka ovat pyynnöstäni valmiit tekemään mitä tahansa.»
Hän kuuli isänsä ähkyvän.
»Nan, sinä olet ihan pähkähullu.»
»En ole. Te kaikki olette väärässä. Ensi kerran eläissäni olen täysin tervejärkinen ja selväpäinen.»
»Tarkoitatko, että lähtisit vaeltamaan jonkun tuollaisen hurjan miehen seurassa?»
»Minkä tähden en lähtisi?»
»Minkä tähden et? Tyttö, sinua hyljeksittäisiin kaikissa kunniallisissa seurapiireissä senjälkeen!»
»Ei suinkaan. Olen erinomaisessa turvassa, kun seurassani on kuka hyvänsä heistä. He saattavat olla pinnaltansa karkeita, mutta sisältä he ovat kunnianmiehiä.»
»Se saattaa olla totta, mutta miten New Yorkissa se ymmärrettäisiin?»
»Viisi New Yorkista! Minä olen siitä irti.»
Taaskin oli vähän aikaa hiljaista. Sitten Nancy kuuli isän jupisevan itsekseen: »Se ei ole mahdollista. Tämä on unta, ja minä herään varsin pian.»
Ääneen Scovil sanoi: »Lähditkö leiristä yksin?»
»En — Punaisen ja Peten seurassa.»
»Niin arvelinkin. Ne kirotut varkaat! Miten heidän on käynyt?»
»He ovat vankilassa.»
»Mitä?»
»He tulivat vaivaloisiksi; tuskastuttivat minua. Senvuoksi toimitin heidät varmaan talteen. Heidät vapautetaan päivän tai parin perästä.»
Taaskin ähkäisy alhaalta.
Sitten: »Nancy, minä pyydän Jerry Aikenia lähtemään jäljillesi.»
»Sinun on ensin saatava hänet pois vankilasta.»
»Mitä?»
»Se on totta. Kysy Levineltä, jollet usko minua. Sanalla sanoen, isä, tahdon päästä irti kaikista tutuistani. Tahdon lähteä uudelle tolalle.»
»Nancy, minun on pelastettava sinut itseltäsi.»
»Siihen et kykene. Sinulla on täysi työ pelastaessasi itsesi.»
»Mitä tarkoitat?»
»Jos saat taivutetuksi Levinen päästämään sinut vapaaksi, on sinun paras hankkia hevonen ja ratsastaa pois Numero Kymmenestä niin vinhasti kuin se suinkin sinua vie.»
»Minkä tähden? Olen tämän maan kansalainen; minulla on oikeuksia.»
»Täällä olet vastenmielinen kansalainen. Pojat eivät pidä sinusta, isä, ja heillä on omat tapansa osoittaa paheksumistaan. Se on ikävää, mutta sille ei mahda mitään.»
»Sitten tulen takaisin. Nancy, sinä vielä kadut tätä kujetta.»
»Sinä et löydä minua, isä, ennenkuin olen valmis tulemaan näkyviisi.Siitä saat vaikka lyödä vetoa.»
»Tyttö —»
»St! Mitä se on?»
Hänen huoneensa ulkopuolelta, alhaalta kadulta alkoi kuulua sointuvan baritoniäänen laulua.
Nancy huusi: »Hyvää yötä, isä; minulla on vieras.»
Scovilin luikatessa jotakin, tyttö sovitti torvenkappaleen paikoilleen. Savupiippua pitkin putosi nokikuuro, ja viimeksi hän kuuli isänsä pärskyvän ja sadattelevan ja sitten hillitysti aivastelevan, yskivän ja niistävän nenäänsä. Isä oli varmaankin ollut liian lähellä savupiipun alapäätä ja saanut tukahduttavaa nokea silmiinsä, nenäänsä ja kurkkuunsa,
Sillä välin oli laulu käynyt äänekkäämmäksi.
»Syvä kuin lempeni olkohon unesi, rakkaus kestävä suloinen muistosi.»
Ensimmäisen kerran Numero Kymmenen historiassa kuultiin serenaadia sen pölyisellä kadulla!
XXXVI luku
Vasenkätinen Harris
Heti kun Scovil oli poistunut Groganin kapakasta ja pelätty järjestysmies kadonnut hänen kintereillään, kääntyivät miehet jälleen Nancyyn päin — mutta katso, hän oli poissa! He katselivat ympärillensä kuin lapset, joilta on riistetty harvinainen ja hupainen lelu, ja seuraavalla hetkellä olisi alkanut etsintä, jonka aikana olisi nuuskittu Numero Kymmenen jokainen soppi, jollei olisi sattunut eräs tapaus, joka värisytti jopa Numero Kymmenenkin taisteluissa väsyneitä hermoja.
Järjestysmies ja hänen vankinsa eivät olleet ennättäneet oikein kadota näkyvistä Groganin varjoisen oven taakse, kun näkyviin astui uusi tulokas. Hän ei seisahtunut hetkiseksikään ovelle, ikäänkuin sikäläinen valaistus olisi ollut hänestä vastenmielinen, vaan lipui nopein syrjäaskelin pitkin seinäviertä hämärämpään kohtaan.
Hän oli tavallansa huomattava mies. Hän oli keskimittaista pitempi, ja kuten useimmilla monipuolisten ruumiinharjoitusten karkaisemilla miehillä oli hänelläkin leveät hartiat ja korkea rinta, joka soukkeni hoikiksi, jänteviksi vyötäisiksi. Hänestä uhkui sekä voimaa että valppautta, mutta hänen tekemänsä vaikutus oli vieläkin tehoisampi.
Astuttuansa Groganin saliin hän pujahti hämyiseen varjoon, mutta kuten näyttämötähti saattoi hänkin heti kaikki muut salissa olevat henkilöt varjoon.
Sillä hän oli niitä harvoja miehiä, jotka hallitsevat ympäristöään ja siten ovat kuninkaitten veroisia. Yhtä varmasti ja ryhdikkäästi hän olisi saattanut astua jollekulle Broadwayn varrella olevalle näyttämölle. Yhteiskunnalliset ja poliittiset arvohenkilöt olisivat kunnioittaneet häntä, sillä hän näytti tärkeältä tekijältä — mistä hän ei turhamaisesti ylpeillyt, vaan minkä hän yksinkertaisesti tiesi.
Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen kaunis katseltava. Esimerkiksi hänen kaulansa oli paksu ja jänteikäs, ja jänteet erottuivat näkyviin, kun hän käänsi päätänsä, joka sekin oli liian pitkä ja kulmikas ollaksensa hauskannäköinen. Vaalean keltaiset viikset, ahavan ja paahtavan auringon haalistamat ja vaalentamat, riippuivat suun kahden puolen puoliväliin leukaan saakka. Näiden viiksien yläpuolella ulkoni kapea kyömynenä, josta hänen kasvonsa saivat rajun, hyökkäävän vivahduksen. Mutta tämän vaikutelman osoittivat silmät heti vääräksi. Ne olivat vaaleat, utuisen siniset, ja miehen kiihtyessä näkyi sen udun takaa vähäisiä välähdyksiä, jotka ilmestyivät, hehkuivat ja sammuivat hyvin kummallisesti.
Hänessä oli muitakin huomiota-ansaitsevia piirteitä. Hänen revolverinsa esimerkiksi riippui korkealla hänen oikealla kupeellansa vedettynä kauas etupuolelle — vasenkätisen suosimalle kohdalle. Ja hänen vasen kätensä oli kahvinruskea — riittävä todistus siitä, ettei siinä milloinkaan käytetty käsinettä.
Hänen seistessään silmäilemässä joukkoa alkoi häntä lähinnä olevien miesten keskuudessa supina, joka levisi vaihtelevina, pelkoa, ällistystä, ihmettelyä ja kiukkua ilmaisevina kuiskauksina: »Vasenkätinen Harris! Vasenkätinen Harris on kaupungissa! Mitähän nyt on tulossa?»
Tämä nimi oli kiihtymyksen ja kuiskeen riittävä selitys, sillä vasenkätisen Harrisin maine oli levinnyt vuoristoaavikolla itäisistä vuorista läntisiin ja kauas pohjoiseen sekä kauas etelään. Niillä seuduilla on monenlaisia huimia miehiä, joiden omallatunnolla on rikoksia ja joiden revolverinperässä on pykäliä surmattujen vastustajain muistomerkkeinä, mutta todellisia surmaajia on sielläkin sangen harvassa.
Tavallisesti miehentappaja aloittaa rikollisen uransa humalaisen raivon puuskassa, livistää karkuun, mutta on neljänkolmatta tunnin kuluttua seulana revolverinkuulista, ja vielä vuorokauden kuluttua hänestä jo kerrotaan taruja, jotka paisuvat ja muuttuvat, kunnes vuoden perästä tällaisen yhden ainoan päivän kauhusankarin kerrotaan viettäneen pitkän rikollisen ja hurjan elämän.
Pitkien väliaikojen kuluttua ilmaantuu kuitenkin miehiä, joilla on erikoinen kyky ja erikoinen halu tuhota elämää. He ovat luonnolta saaneet kylmän silmän ja varman käden ja kehittävät näitä lahjojansa, kunnes heidän revolverinsa osuu täsmällisesti kuin kartanpiirtäjän kojeet ja nopeasti kuin piiskan läimähdykset. Ja sen taidon saavutettuansa he ovat jotensakin turvassa lain kouralta, sillä heidän sopii odottaa, kunnes heidän uhrinsa kiihtyy herjauksista tai pistoksista toimintaan ja tekee ensimmäisen tappeluliikkeen, ennenkuin he tempaavat aseensa ja ampuvat hänet »itsepuolustuksessa».
Joskus heidän elämänsä jatkuu kauan tällä tavoin. Silloin tällöin he ovat vähän aikaa vankilassa, mutta palaavat aina vuoristoaavikolle entiseen elämäänsä, joka on liian kiehtova vaihdettavaksi mihinkään muuhun puuhailuun. Lopuksi heidät nujertaa monilukuinen ahdistajajoukko tai joku valtakunnan tai valtion poliisimies ryhtyy epätoivoiseen tehtävään ja kaataa vainuttavansa. Mutta aina, aina he kuolevat saappaat jalassa.
Siinä todellisen surmaajan elämän ääriviivat; ja vasenkätinen Harris oli surmaaja. Hänen ikänsä oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä, ja kymmenen vuoden aikana oli hänen maineensa levinnyt yhä laajemmalle vuoristossa. Kahdesti hänet oli pantu vankilaan, ja kahdesti oli hänen vankeusaikaansa lyhennetty »hyvän käytöksen» vuoksi, vaikka sen hyvän käytöksen yleisesti arveltiin olleen vankilan johtajan lahjomista. Ja nyt hän samoili vapaana. Lain koura ei tavoitellut häntä; mutta kaikki olivat häntä vastaan, ja hän oli koko maailmaa vastaan. Ja sellaisesta kamppailusta vasenkätinen Harris piti. Siinä kannatti olla mukana.
Mutta vasenkätinen Harris ei ollut salakavala väijyjä. Hänen ympärillensä punoutuneiden, hirveitä veritöitä ja miestappoja koskevien tarinoiden sekaan oli siroiteltu muitakin kertomuksia; hän oli keskellä aavikkoa auttanut eksyneitä vaeltajia, suojellut turvattomia, ruokkinut nälkään nääntyviä. Ja sanottiinkin, että Harris osasi tehdä vain kaksi liikettä. Toinen oli kultakolikkojen nakkeleminen, toinen revolverin ojentaminen. Hänen ympärillänsä oli sankaruuden kehä. Häntä pidettiin arvossa juuri sen vaaran tähden, jota hän aina uhitteli.
Kuiske sorisi ja vaimeni, kun tulija astui tarjoilupöydän ääreen ja tilasi ryypyn. Ja pantiin merkille, että tarjoilupöydän ääressä seistessänsä hän oli selin seinän nurkkaukseen.
Kun hän oli siinä asennossa, ei hänen kimppuunsa voitu käydä takaapäin. Hän piti syrjäkatseella silmällä tarjoilijaa, ja hänen kasvonsa olivat suunnatut suoraan muihin miehiin päin.
Hänen ryyppynsä saavuttua panivat toiset merkille senkin, että hän aina käytti oikeata kättänsä; pelätty vasen käsi oli vapaana kaikkien mahdollisuuksien varalta ja liikkui aina revolverikotelon läheisyydessä. Oikealla kädellänsä hän kaasi ryypyn — pienen. Oikealla kädellä hän vei lasin huulillensa, silmäili miesjoukkoa ikäänkuin varmistuaksensa siitä, ettei kukaan valmistautunut tekemään epäilyttävää liikettä, ja heilautti sitten ryypyn suuhunsa yhdellä ainoalla nopealla liikkeellä.
Sellaiseen merkillisen hätäiseen juomiseen oli hänellä syytä. Jotkut miehet olivat saaneet kuulan selkäänsä tai vatsaansa hitaasti tyhjentäessänsä konjakkilasia; ja tiedettiin, ettei vasenkätinen Harris jättänyt mitään sattuman varaan luullessansa vaaran uhkaavan.
Kulautettuansa ryyppynsä hän lähti taaskin kävelemään — aina pysytellen seinävieressä — ja valitsi nurkkapaikan, josta hän saattoi pitää silmällä koko huonetta. Mistä hän olisi voinut tietää? Groganin kapakassa saattoi olla hänen mieskohtaisia vihamiehiänsä kymmenkunta, hänen kädestänsä surmansaaneiden miesten ystäviä, jopa sukulaisiakin.
Tuikea, tyyni ymmärtämyksen hymy väikkyi miesten kasvoilla. Ja yksi heistä puri hammastaan, muljautti äkäisesti silmiään, pyörähti sitten kantapäällänsä ympäri ja poistui nopeasti salista. Hän ei uskaltanut jäädä sinne uhmailemaan murhanhimon kiusausta.
Mutta muut pysyivät rauhallisina, ollen olevinansa syventyneitä peliin. Itse asiassa he odottivat järjestysmies Bud Levinen paluuta. He olivat nähneet, miten Bud toimi, tunsivat hänet ja hänen arvonsa. Mutta he halusivat nähdä, miten hän menettelisi, kun hänen vastassansa oli niin paljon taitavampi mies kuin hän koskaan voisi olla — mies, joka pystyisi ampumaan kolme kuulaa maaliinsa, ennenkuin Bud ennättäisi saada revolveriansa esille kotelostaan.
Kauan heidän ei tarvinnutkaan kestää jännitystä. Bud Levine astui ovesta, huomasi kaikkien uteliaat katseet ja pysähtyi kesken askelta samoin kuin koira joskus seisahtuu kesken ponnahdusta. Hän vilkaisi ympäri huonetta, ja sitten hänen katseensa suuntautui värähtämättä vasenkätiseen Harrisiin. Viimemainittu istui ihan huolettomana, kiertäen savuketta ainoastaan oikealla kädellänsä. Hän toimi aina ikäänkuin hänen vasen kätensä ja käsivartensa olisivat olleet halvautuneet. Se raaja oli pyhitetty ainoastaan yhdenlaista käyttöä varten. Järjestysmiehen tähystäessä häntä tarkoin hän pysyi välinpitämättömän tyynenä, samalla virittäen savukkeensa.
Bud Levine epäröi hetkisen, mutta meni sitten lattian poikki revolverisankarin luokse suoraan kuin nuoli. Ehdittyänsä Harrisin eteen hän pysähtyi ja ojensi kätensä kaikkien tarkkaillessa häntä. Toinen tarttui ojennettuun käteen keskinäisen sovun merkiksi.
«Harris», virkkoi järjestysmies, »minä tunnen teidät, ja te tunnette minut. Vai mitä?»
»Ei minulta unohdu sen joen ylitse kahlaaminen, Bud», vastasi surmaaja tyynesti. »Hauska tavata teitä.»
»Minusta ei ole hauska tavata teitä, Harris», sanoi järjestysmies yhtä tyynesti kuin toinenkin. »Ei hitto vieköön olekaan! Parhaillaan on Numero Kymmenessä hornamainen hoppu erään tytön tähden, eikä teidän olisi tarvinnut tulla pahentamaan sitä osaltanne. Mutta sanon teille suoraan, Harris, minä en etsi selkkauksia. Annan selkkausten tulla etsimään minua.»
Vasenkätinen silmäili toisen kasvoja huvitetun näköisenä.
»Tuo kuulostaa sangen suoralta minua kohtaan», myönsi hän.
»No niin», lisäsi Bud. »Annetaan asian olla siten. Olen puolellanne,Harris, kunnes teette jonkun tekosen. Näkemiin.»
Harris hätkähti kovasti.
»Mitä lempoa on nyt tekeillä?» tiedusti hän.
Hyvin selvästi he kuulivat kadulta kantautuvan laulun sanat:
»Syvä kuin lempeni olkohon unesi…»
»Taaskin se tyttö», tuskaili järjestysmies. »Hän on kaiken alkusyynä.»
Jo olivat Groganin vieraat alkaneet poistua salista, ja uteliaina miehet työntyivät kadulle kuuntelemaan ja katselemaan.
XXXVII luku
Serenaadi
He näkivät Pätkän seisovan paljain päin keskellä katua hotellin edustalla ison lyhdyn kirkkaasti valaisemana. Ja hän lauloi kasvot käännettyinä rakennuksen toisessa kerroksessa olevaa, himmeästi valaistua ikkunaa kohti. Miesjoukon tulviessa kadulle katsomaan, ilmestyi avoimeen ikkunaan valkoinen hahmo, joka heilutti kättänsä laulajalle. Ja sen vaikutuksessa laulajan ääni alkoi kuuluvasti värähdellä ja kävi vienommaksi.
»No, mitäs tuosta arvelette?» murahti Brick Sullivan, karjanomistaja ja mahtava mies. »Koettaako Pätkä syrjäyttää meidät? Pojat, hän laulaa tytölle!»
»Mitä meidän on tehtävä?»
»Odotettava, kunnes tyttö viskaa vettä hänen niskaansa.»
»Mutta ehkä tuo laulu tehoaa tyttöön.»
»Lauletaan niin, että Pätkän ääni hukkuu. Mitä osaat laulaa, Brick?»
»En ole laulumies. Mutta pane sinä alulle! Minä kyllä lisään jonkunlaista ääntä.»
»Tulkaa sitten mukaan, pojat!»
Johtaja asteli katua pitkin hotelliin päin, veisaten valtavasti:
»Tuoll’ on mun kultani,ain’ yhä tuolla…»
Ja häntä seurasivat toiset, jotkut katsoakseen, jotkut pilkatakseen, useimmat yhtyäksensä lauluun. He keräytyivät Pätkän ympärille.
Aluksi hän muutamia minuutteja koetti pitää puoliansa kilpalaulajia vastaan ja pinnisti äänensä kiljunnaksi, jotta toisten häiritsevä laulu hukkuisi siihen; mutta kun kaksikymmentä miestä yhtyi hoilaamaan, lakkasi hän pian harmistuneena ponnistamasta.
Hän saattoi kuitenkin kohdistaa vihansa muuhunkin kuin musiikkiin. Hän kääntyi Brickiin päin ja laski vankan kätensä tukevan miehen olalle.
»Mitäs tämä tarkoittaa?» kivahti Brick, tauoten laulamasta.
»Tulkitse se niinkuin itse haluat!» kehoitti Pätkä ilkamoiden. »Mitäs sinä tarkoitat, tullessasi häiritsemään lauluani, sinä länkäsäärinen, pihtikinttuinen, herasilmäinen, piirasnaamainen, suippokuonoinen, lättäpäinen tomppeli?»
»Poikaseni», virkkoi Brick, jaksaen silminnähtävästi vain vaivoin hillitä itseänsä, »onko ilma täällä sinun?»
»Minulla on parempaakin kuin ilma», vastasi Pätkä ja survaisi nyrkkinsäBrickin leuan alle.
He iskivät heti yhteen.
Se ei ollut ainoa tappelu miesparvessa. Sillä joukon poistuessa Groganin kapakasta, oli eräs punatukkainen mies huomannut, että hänen kintereillänsä pysytteli hyvin harvapuheinen miekkonen. Punapää oli ryyppinyt aika runsaasti Groganin väkevää konjakkia ja muisti nyt lausunnon, jonka Nancy Scovil vähäistä aikaisemmin oli saanut ouijalaudalta ja joka koski karjanvarasta ja häntä seuraavaa pitkäkannuksista, hiljaista miestä. Punatukkainen oli nuoruudessansa silloin tällöin siepannut harhaantuneen naudan yhtä paljon huviksensa kuin voitonhimosta, ja nyt hän astui syrjään ja otti selvän siitä, että hänen takanansa hiipivällä, omituisen harvapuheisella veitikalla oli pitkät kannukset — hyvin pitkät kannukset, joissa espanjalaisten julman tavan mukaan oli piikkipyörät.
Sillä hetkellä punapää ei virkkanut mitään. Hän asteli edelleen. Mutta koko ajan hän huomasi hiljaisen herrasmiehen itsepintaisesti ja selittämättömästi pysyttelevän ihan hänen kintereillänsä. Tosinhan kaikkia muitakin miehiä samalla tavoin seurasivat takanatulijat, mutta punapään aivot olivat niin sumuiset, ettei hän pannut merkille tätä tärkeätä seikkaa. Senvuoksi hän äkkiä pyörähti keskellä tietä ympäri ja karjaisi vainuajallensa vasten kasvoja:
»Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotte?»
»Tahdon liikkumistilaa», vastasi toinen tyynesti ja yritti tunkeutua eteenpäin.
Häntä pidätti käsi. Hän kääntyi, ja samalla hetkellä, jolloin Brick jaPätkä kellahtivat tomuun, tarttuivat nämä kaksi revolvereihinsa.
Revolverit eivät kuitenkaan ole koskaan varsin suosittuja väentungoksissa, ja ennenkuin aseet ennättivät välähtää, piteli kaksi tai useampi kumppani kiinni kumpaistakin miestä. Siinä puuhassa he jakautuivat jonkunlaisiksi puolueiksi. Ja hetkistä myöhemmin Brick ja Pätkä kieriskelivät mullin mallin muiden jaloissa. Molemmilla puolella kaatuili miehiä maahan.
Se aloitettiin nauraen, mutta loppui kirouksiin, kun joku tallasi kaatuneen miehen kasvoille ja joku toinen kompastui maassa viruvaan mieheen. Kolmen henkäisyn aikana oli kadun täyttänyt ruuhka huojuvia, kiemurtelevia, hikoilevia, raivoovia mellastajia.
Ja toisen kerroksen ikkunassa, ihan heidän kohdallaan, seisoi valkopukuinen olento, vääntelehtien tahdikkaasti edestakaisin. Se oli Nancy, joka nauroi sydämensä pohjasta.
Tähän hurjaan tappelunmyllerrykseen syöksyi järjestysmies Bud Levine, huutaen äänekkäästi kuin sotatorvi ja puristaen revolveria kädessään. Paljaan teräksen välke sai muutamia järkiinsä; karjuvan äänen tuttu sointu herätti toiset tajuihinsa.
Ja vähitellen alkoi tungos harveta ja hajaantua. Mutta miesten hyvä tuuli ei silti palannut. Nyt ei lähdetty joukolla takaisin Groganin kapakkaan. Poistuttiin yhteisestä sopimuksesta parittain ja vetäydyttiin syrjäisiin paikkoihin lopettamaan tappelu. Mutta muutamissa minuuteissa oli ainakin katu tyhjentynyt.
Sitten järjestysmies Bud Levine istuutui hotellin kuistille ja painoi kasvonsa käsiinsä. Hän oli lopen uupunut. Hänen erottamiensa tappelijain kouraisut olivat repineet hänen paitansa risaksi. Moni jollekin toiselle aiottu vilpitön isku oli osunut hänen päähänsä ja kupeisiinsa. Hänen ruumistansa kivisti ikäänkuin hän olisi vierinyt terävien kivien peittämällä rinteellä. Ja siinä istuessansa hän ajatteli Nancy Scovilia.
Hänen aatoksensa katkaisi takaapäin kuuluva ääni, sen miehen ääni, joka oli väittänyt tyttöä tyttärekseen. Mies syyti huoneessansa kirouksia ihan tulvanaan, ja tukahtuneesti hänen äänensä tunkeutui ohuen väliseinän lävitse kuistille. Järjestysmies toivoi hartaasti, että hän olisi luottanut miekkosen sanaan ja lähettänyt tytön pois hänen seurassansa, olipa se sitten oikein tai väärin. Jos tyttö viipyisi Numero Kymmenessä vielä jonkun aikaa, räjähtäisi koko kaupunki. Kenties ei nytkään olisi liian myöhäistä perääntyä. Bud meni hotelliin ja avasi Scovilin huoneen oven. Toinen nousi vuoteelta, jolla hän oli istunut, ja tuijotti järjestysmieheen.
»No, naapuri», alkoi järjestysmies, »tulin hieman pakisemaan kanssanne. Haluaisin kuulla, millaisia todistuksia voitte esittää siitä, että tyttö on tyttärenne?»
Mutta Scovil pyyhkäisi kädellään otsaansa ja katsoi Bud Levineen, räpytellen silmiänsä pitkästä unesta heränneen ihmisen tapaan.
»Missä olen?» ähkäisi hän.
»Numero Kymmenessä tietysti», sanoi järjestysmies. »Tulin —»
»Minkä tähden olen Numero Kymmenessä?»
»Etsimässä tytärtänne kaiketi. Kuulkaahan nyt. Olen valmis neuvottelemaan. Esittäkää minulle jonkinlaisia todistuksia siitä, että hän on tyttärenne —»
»Tyttäreni?» kertasi Scovil, muistaen opetusta, jonka Nancy oli antanut hänelle yläkerrasta. »Minulla ei ole ikänäni ollut tytärtä!»
»Voi hemmetti!» tuskaili Bud Levine. »Eikö teillä ole ollutkaan tytärtä?»
»En kai ole tehnyt mitään pahaa?» kysyi Scovil heti, innokkaasti tarkkaillen Levinen synkkiä kasvoja. »Mitä varten olen täällä, hyvä ystävä? Viimeksi muistan ratsastaneeni keskipäivällä; päätäni poltti kovasti, ja —»
»Hemmetti!» toisti Bud Levine happamesti. »Eikö hän siis olekaan tyttärenne? Luovutteko siis kaikista vaatimuksistanne häneen nähden?»
»Kehen nähden?» kummeksi Scovil ovelasti.
Sitten hän lisäsi vilkkaammin: »Onko joku nainen väittänyt minua isäksensä? Sir, minulla ei ole tytärtä.»
Järjestysmies silmäili toista katkeran tarkkaavasti.
»Auringonpistos», totesi hän kylmästi. Hän huoahti. »No niin; kuinka voitte nyt?»
»Minusta tuntuu kuin olisin nukkunut kauan. Voin paljon paremmin, sir», vastasi Scovil.
»Niinpä niin», äänsi Bud Levine, »jos olette saanut tajunne jälleen täyteen kuntoon, ei ole mitään erikoista syytä pitää teitä täällä lukon takana».
»Olenko ollut lukon takana?» tiedusti lihava mies rauhallisesti. »Niin, kas niin! Ajatella sitä!»
»Huh!» urahti Levine. »Niin, olette ollut ankarassa leikissä, naapuri.Haluatteko lähteä jatkamaan matkaanne.»
»Tietysti.»
»No, ovi on auki. Mutta ottakaa varteen vihjaukseni! Älkää viivytelköNumero Kymmenessä!»
»Sir», vakuutti Scovil lämpimästi, »mieluummin olen missä muualla tahansa kuin täällä».
»Sepä hyvä. Lähtekää siis liikkeelle ja laittautukaa matkalle! Ja pitäkää varanne, etteivät pojat näet teitä! Heillä on jonkinlaista kaunaa teille.»
»Niinkö?» jupisi Scovil. »Pääni lienee sitten ollut sekaisin.»
»Varmasti se on ollut. Matkaan nyt!»
Tämän vuoksi John Scovil pujahti varkain pois hotellista ja hiipi varovasti pitkin katua. Hän löysi ratsunsa Groganin kapakan edustalta, johon hän oli sen jättänyt, nousi ratsaille ja lasketti huimaa vauhtia pitkin tietä kumpujen ylitse — mihin tahansa, kunhan vain poispäin Numero Kymmenestä..
XXXVIII luku
Karkaaminen
Jäätyään yksin vankilan ulompaan huoneeseen — siihen, jossa järjestysmies asui — alkoi Jerry Aiken heti huolellisesti tarkastaa ympäristöään. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän saisi olla yksin, ennenkuin Bud Levine palaisi täyttämään uhkaustansa ja panisi hänet käsirautoihin. Siihen saakka ympäröivät häntä puiset seinät, ja ne olivat kokonaan toisenlaiset kuin varsinaisen vankikopin läpitunkemattomat kivimuurit.
Huoneessa oli kaksi ikkunaa, ja näihin aukkoihin Jerry luonnollisesti ensin keskitti huomionsa. Mutta niiden kautta poistumisen esti kaksi seikkaa. Ensiksikin ikkunat oli tarkoituksellisesti tehty niin ahtaat, että hoikkakaan mies tuskin saattoi soluttautua niiden lävitse; ja toiseksi oli ikkunoiden eteen ulkopuolelle kiinnitetty vankat rautaristikot. Hän tunnusteli näitä ristikolta kaikin voimin, mutta ne eivät hievahtaneet edes niin paljoa, että olisivat kitisseet.
Sitten hän tunnusteli ovea. Se oli puinen, mutta paksu ja lujasti lukittu. Huoneessa tosin oli tukevatekoinen pöytä, jota hän olisi voinut käyttää ovea murtaessansa, mutta räiske, joka varmasti syntyisi hänen kolhiessansa ovea rikki, herättäisi yhtä varmasti huomiota. Senvuoksi hän alkoi silmäillä laipiota. Se oli neljätuumaisista laudoista, ja niiden leveyden nojalla hän arvasi, että ne olivat vähintään kahden tuuman paksuisia. Ja naulariveistä hän huomasi, että niiden yläpuolella oli lähekkäin yhdensuuntaisia lankkuja. Ajan mittaan hän pystyisi murtamaan itsellensä tien sitä kautta, mutta hänellä ei ollut aikaa.
Jälellä oli vain lattia, vaikka kului muutamia minuutteja, ennenkuin hän edes katsahti siihen. Kenenkään mieleen ei juuri pälkähdä pyrkiä ulos lattian kautta, mihin on syynä osittain se, että lattian alla ei tavallisesti ole muuta kuin vankka maaperä, osittain se, että ihminen vaistomaisesti koettaa murtautua ulos- tai ylöspäin; yleensä on ihmisen luonteessa hyvin vähän myyrämäistä.
Mutta Jerry oli epätoivoinen, sillä hänen korvissansa vieläkin soi kadulla ratsastavan tytön laulu, ja hänen silmissänsä väikkyi uuden Nancy Scovilin, muuttuneen Nancy Scovilin kuva. Jos hän pääsisi ulos, olisi hänen suoritettava eräs tehtävä, ja sitten hän etsisi käsiinsä Nancyn, vaikka hänen olisi murtauduttava tiiliseinien lävitse päästäksensä hänen luokseen. Hän laskeutui polvillensa ja tarkasti lattiata kohta kohdalta.
Se oli tehty leveistä lankuista, jotka oli naulattu niin löyhästi ja huolimattomasti, että siellä täällä oli laajoja rakoja. Ja eräässä kohdassa oli seinänviereinen lankku vääntynyt niin kieroksi, että sen ja toisen lankun välillä oli lähes kolmen sentimetrin laajuinen rako. Nostaaksensa sen lankun irti hän tarvitsi vain vipua, joka mahtuisi aukkoon ja olisi kyllin luja kestämään keikottamista.
Ja sellaisen vivun hän löysi valmiina; se oli nurkassa seinään nojaava pyssy. Hän otti sen ja sai tungetuksi sen piipun rakoon. Hänen ensimmäistä kertaa voimakkaasti painaessansa tukkia alaspäin lankku kitisi, kirskui ja kohosi sitten räsähtäen pois paikaltansa. Sen kohdalle jäi noin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen aukko, josta tuoksahti Jerryn sieraimiin mullan haju.
Hän laskeutui vatsalleen ja kurkotti päätänsä alaspäin. Aluksi oli kaikki sysipimeätä, mutta vilkaistessansa sivulle päin hän erotti heikkoa hämärrystä. Asianlaita oli kuten hän oli toivonut — talo oli lyhyiden patsaiden varassa, jotka perustuksen asemasta kannattivat sitä vähän matkan korkeudessa maasta. Hetkistä myöhemmin Jerry oli kiskonut irti viereisen lankun ja mateli vatsallansa valonkajastusta kohti. Oli työlästä ahtautua maassa olevan töryn ja lattian kannatushirsien välitse, mutta pian hän siitä selviytyi ja nousi seisomaan, ojennellen jalkojansa ja käsiänsä. Hän oli vapaa.
Hän tähyili kadulle.
Puuhailunsa loppupuolella hän oli kuullut vähän matkan päästä hälyä, ja nyt hän näki hotellin edustalla sekavan tungoksen, joka vähitellen hajaantui. Sitä hänen oli vältettävä; niinpä hän nopeasti vetäytyi taaksepäin ja kiersi vankilan taitse. Mutta tällöin hänen oli ensiksi sivuutettava talon se nurkka, jota hotellin lyhty parhaiten valaisi. Hänen aavistamattansa huomasi sillä hetkellä kadun toisella puolen oleva Kalju karkulaisen sujahtavan vankilan takana olevaan pimentoon. Ja Kalju pyörsi heti ympäri ja kiiruhti Groganin kapakkaan hälyttämään.
Lainkaan sitä aavistamatta Jerry hiipi hökkeliriviä pitkin myymälän kohdalle ja juoksi nopeasti kadun poikki sen ovelle. Ovi oli auki, houkutellen häntä sisälle, ja myymälässä paloi lamppu samoin kuin silloin, kun hän ensimmäisen kerran tänä historiallisena iltana oli sinne saapunut.
Nyt hänellä oli aikaa yllin kyllin, päätteli hän, sillä joskin järjestysmies palaisi vankilaan heti ja huomaisi vankinsa karanneen, ei hänen mieleensäkään johtuisi tulla heti etsimään Kaljun kaupasta. Siispä Jerry verkkaisesti asteli avaran huoneen taakse siihen soppeen, josta omistaja oli ottanut tuhoisaksi koituneen hajuvesipullon.
Sen parin löytäminen oli vaikeata, sillä valo kajasti himmeästi tähän pimeään onkaloon ja siellä oli koko joukko pulloja. Hänen oli nostettava niitä vuorotellen ja tarkastettava niiden leimoja, ennenkuin hän löysi oikean pullon. Mutta vihdoin se oli hänen käsissään. Hän nousi pystyyn, sujautti saaliin takataskuunsa, ojensi kätensä ylöspäin ja naurahti hiljaa. Nyt hän oli valmis sen illan vaikeimpaan tehtävään — etsimään Nancyä.
Mutta hänen hihittäessään tyytyväisenä kuului ensin sulkeutuvan välioven kitinää ja narinaa, ja sitten lausuttiin rauhallisesti, mutta käskevästi: »Naurakaa vasta sitten, kun panokset on maksettu, naapuri! Peli ei vielä ole lopussa. Kädet ylös!»
Ja käännyttyänsä ympäri hän huomasi katsovansa järjestysmies Bud Levinen värähtämättömään revolveriin. Levinen vieressä seisoi valtavaruhoinen Grogan; heidän takanaan olevasta oviaukosta näkyi viiden tai kuuden ajojahtiin liittyneen miehen kasvot. Hilpeimpiä kaikista oli varastonsa ryöstäjää virnistellen tähyilevä Kalju-vanhus.
»Selvä on, hyvät herrat», virkkoi Bud Levine, »enää emme tarvitse teitä. Astukaa esiin, Smith. Minulla on raudat, joista puhuin teille.»
Hymyillen tyytyväisesti ajatellessaan kummallista vaistoansa, joka oli opastanut hänet suoraan Kaljun myymälään, järjestysmies viittasi karkulaista tulemaan pois komerosta, heilauttaen revolveriansa. Mutta ei pidä olla liian varma, vaikka vastustaja onkin aseeton. Heti kun Jerry näki revolverin piipun suuntautuvan pois maalistaan, sujahti hänen oikea kätensä taaksepäin, kouraisi hyllyltä ensimmäisen pullon, joka tielle sattui, ja sinkautti sen suoraan lamppuun.
Samalla hän heittäytyi lattialle ja parhaaseen aikaan; sillä heti kun pullo välähti, ojensi järjestysmies revolverinsa häntä kohti ja laukaisi; kuula viuhahti ilkeästi Jerryn pään ylitse, kun hän paiskautui maahan. Mutta senjälkeen hänellä oli mahdollisuus yrittää, sillä pullo osui suoraan lamppuun, särki sen tuhansiksi sirpaleiksi, ja myymälä jäi pimeäksi.
»Käykää käsiksi, miehet!» kiljaisi järjestysmies vimmastuneena. »Käykää käsiksi! Ei saa ampua. Hän on aseeton, ja tahdon hänet elävänä.»
Ovella kajahti huuto, ja sitten kuului jalkojen töminää, kun miehet syöksyivät tavoittamaan Jerryä. Kun hän oli suljettu soppeen, ei hänellä ollut edes tuhannesosaa mahdollisuutta pujahtaa ahdistajaketjun lävitse. Taaskin hän turvautui sotajuoneen.
Hän muisti, että hänen lähellänsä oli pieni laatikko. Sen hän tempasi ja viskasi sen huoneen toiseen laitaan; rymähtäen se osui siellä olevaan pöytään.
»Tänne päin!» karjaisi järjestysmies. »Menkää takaovelle! Hän koettaa luikkia ulos sitä kautta! Joutuin, pojat! Kellä on tulitikkuja?»
Takaa-ajajien juoksun töminä suuntautui sinne päin, missä Jerryn laatikko oli ryskähtänyt. Hän puolestaan juoksi suoraan etuovelle.
Silloin olisivat kaikki olosuhteet olleet suotuisat hänen paollensa, jollei ahdistajajoukossa olisi ollut yhtä kylmäpäistä miestä kuin hän itsekin oli. Kalju-vanhus oli elämänsä aikana nähnyt useita melskeisiä kohtauksia ja tiesi perin hyvin, että pimeys on eduksi ylivoimaa vastaan kamppailevalle miehelle.
Heti kun lamppu oli rikottu hän senvuoksi riensi myymälän nurkkaan, sieppasi kynttilän ja sytytti sen. Juuri kun Jerry ehti keskelle lattiata, leimahti tulitikku Kaljun kädessä, ja sitten virisi kapea, keltainen liekki, joka valaisi isoa huonetta tai pikemminkin teki sen sekavat varjot näkyviksi.