"Mutta minä tiedän jotakin taistelusta, jonka olette kestänyt", sanoi Dede. "Jos te nyt pysähdytte, niin joutuu hukkaan kaikki mitä olette saanut aikaan. Teillä ei ole oikeutta tehdä sitä. Te ette voi tehdä sitä."
Daylight oli paatunut. Hän pudisti päätään ja hymyili.
"Ei mitään joudu hukkaan, Dede, ei mitään. Et käsitä liikepeliä. Sitä pelataan paperilla. Etkö käsitä? Missä on kulta, jonka kaivoin Klondikessa? Se on kahdenkymmenen dollarin rahoissa, kultakelloissa ja vihkisormuksissa. Otaksu, että kuolisin nyt juuri. Se ei vaikuttaisi kultaan hituistakaan. Samoin on nykyisessä asemassa. Kaikki mistä vastaan on papereita. Minulla on papereita tuhansien acresien arvoiseen maa-alueeseen. No hyvä. Polta paperit ja polta minut niiden keralla. Maat jäävät, eikö totta? Sade lankee sille, jyvät itävät, puut kasvavat siinä, talot seisovat sillä ja raitiovaunut kulkevat sen poikki. On yhdentekevää menetänkö paperini vai menetänkö henkeni, se ei muuta ainoatakaan hiekkajyvästä tässä maassa tai käännä ainoatakaan ruohonkortta toiseen suuntaan.
"Mitään ei mene hukkaan — ei ainoatakaan paalua telakoilta, ei ainoatakaan raitioraiteiden naulaa. Raitiovaunut kulkevat joko sitten minä omistan paperit tai joku toinen ne omistaa. Liike Oaklandiin jatkuu. Väkeä alkaa taas tulvata sinne. Me myömme taas rakennustontteja. Huolimatta siitä miten käy minun tai paperien, ovat nuo kolmesataa tuhatta asukasta yhtäkaikki tulossa. Ja Oaklandissa on raitiovaunuja heitä kuljettamaan ja taloja heidän asuttavakseen ja hyvää vettä heidän juotavakseen ja sähköä, josta saavat valoa ja kaikkea muuta."
Tällöin oli Hegan ennättänyt perille automobiililla. Sen jyskytys kuului avonaisesta akkunasta ja he näkivät sen pysähtyvän punaisen automobiilin viereen. Unwin ja Harrison istuivat vaunussa ja Jones istui ohjaajan vieressä.
"Haluan tavata Hegania", sanoi Daylight Dedelle. "Muita ei tarvita.Odottakoot he automobiilissa."
"Onko hän juovuksissa?" kuiskasi Hegan Dedelle ovella.
Dede pudisti päätään ja vei hänet huoneeseensa.
"Hyvää huomenta, Larry", tervehti Daylight. "Istu ja lepuuta jalkojasi.Näytät levottomalta."
"Niin olen", vastasi pieni irlantilainen terävästi. "Grimshaw ja Hodgkins tekevät vararikon, ellei jotakin pian tehdä. Miksi ette tule konttoriin? Mitä aijotte tehdä?"
"En mitään", sanoi Daylight laiskasti venyttäen sanojaan. "Paitsi, että luullakseni annan heidän mennä vararikkoon — —"
"Mutta — —"
"En ole missään asioissa Grimshawin ja Hodgkinsin kanssa. En ole heille velkaa mitään. Sitäpaitsi teen itse vararikon. Kuuleppas Larry, sinä tunnet minut. Sinä tiedät, että kun teen päätökseni, on minulla tosi mielessä. No niin, olen tehnyt päätökseni, Olen kyllästynyt koko peliin. Aijon jättää sen niin pian kuin voin ja vararikko on nopein keino päästä siitä."
Hegan tuijotti päällikköönsä, sitten hän siirsi kauhistuneen katseensaDedeen, joka nyökäytti päätään myötätuntoisesti.
"Tulkoon siis vararikko, Larry", jatkoi Daylight. "Teidän on vain suojeltava itseänne ja kaikkia ystäviämme. Nyt kuunnelkaa kun sanon teille, mitä teidän on tehtävä. Ei ketään saa vahingoittaa. Jokaisen, joka on auttanut minua, täytyy selviytyä asiasta vahingoitta. Kaikki maksamatta jääneet palkat täytyy suorittaa asianomaisille. Kaikki rahat, jotka olen anastanut vesiyhtiöltä, raitiotieyhtiöltä ja lauttausyhtiöltä, on suoritettava takaisin. Etkä sinä tule kärsimään vahinkoa. Kaikki yhtiöt, joissa sinulla on osakkeita, tulevat selviytymään — —"
"Sinä olet mieletön, Daylight!" huudahti pikku lakimies. "Tämä on heikkomielistä lörpöttelyä. Mikä sinua vaivaa? Oletko nauttinut jotakin myrkkyä tai muuta?"
"Olen kai", hymyili Daylight vastaukseksi. "Ja nyt minä pääsen siitä vapaaksi. Olen sairas kaupungissa asumisesta ja liikeasioitten hoitamisesta. Aijon lähteä auringonpaisteeseen ja maalle ja vihreille ruohikoille. Ja Dede tässä tulee mukaani. Joten teillä on tilaisuus ensimäisenä onnitella minua."
"Onnitella — piru vie!" puuskahti Hegan. "En aijo olla mukana tällaisessa mielettömyydessä."
"Kyllä sinä olet; sillä jollet sinä ole mukana, niin tulee mullistus suuremmaksi ja jotkut joutuvat luultavasti kärsimään. Sinä omistat nyt itse miljoonan tai enemmän ja jos tottelet minua niin selviydyt asiasta ehein nahoin. Minä haluan tehdä vararikon ja menettää kaikki. Sitä juuri tavoittelen eikä ole olemassa ketään, joka voisi minua estää. Ymmärrätkö, Hegan? Ymmärrätkö?"
"Mitä olette tehnyt hänelle?" murisi Hegan Dedelle.
"Malta Larry." Ensi kerran oli Daylightin ääni terävä ja kaikki tutut julmuutta ilmaisevat juovat hänen kasvoissaan näkyivät taas. "Neiti Masonista tulee kohta vaimoni, ja jos haluat puhua hänelle niin täytyy sinun käyttää erityistä äänensävyä, ellet mieli joutua sairashuoneeseen. Ja salli minun kertoa sinulle vielä yksi seikka. Tämä kaikki on minun työtäni. Hänkin sanoo, että minä olen mieletön."
Hegan pudisti päätään sanattomassa murheessaan ja tuijotti yhä.
"Kantomiehiä ei tietysti voida välttää", jatkoi Daylight, "mutta ne eivät vaivaa ketään eivätkä kauan. Sinun täytyy viipymättä pelastaa kaikki — miehet, jotka ovat antaneet palkkansa käytettäväkseni, kaikki velkojat ja kaikki yhtiöt, jotka ovat auttaneet minua. New Jerseyn joukkue on ostellut muuatta maa-aluetta. He ostaisivat parituhatta acrea ja tekevät kaupat nyt jos vaan annat heille mahdollisuuden. Fairmontin alue on paras paikka siinä ja he maksavat tuhat dollariakin acrelta sen osasta. Siitä saat hyvän avun. On onni, jos he maksavat kaksi sataa acrelta alueesta, joka on sen takana."
Dede, joka tuskin oli kuunnellut, näytti äkkiä tehneen päätöksensä ja astui molempien miesten eteen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta päättäväiset, niin että Daylight katsoessaan niitä muisti päivää, jolloin Dede ensi kerran oli ratsastanut Bobilla.
"Malttakaa", sanoi hän. "Haluan sanoa jotakin. Elam, jos teet tämän mielettömän teon, niin en mene kanssasi naimisiin. Kieltäydyn menemästä kanssasi naimisiin."
Kurjuudestaan huolimatta loi Hegan häneen pikaisen kiitollisen katseen.
"Aijon käyttää tätä mahdollisuutta hyväkseni", alkoi Daylight.
"Odota", keskeytti Daylight taas. "Ja jollet tee sitä, niin minä menen kanssasi naimisiin.
"Annahan kun selvittelen itselleni tätä ehdotusta." Daylight puhui hitaasti ja hillitysti. "Jos ymmärsin oikein, niin sinä haluat tulla vaimokseni, jos minä jatkan liikepeliäni? Sinä tulet vaimokseni, jos minä näännytän itseni työllä ja juon Martin cocktaileja?"
Joka kysymyksen jälkeen hän vaikeni ja Dede nyökkäsi päätään myöntymyksen osoitukseksi. "Ja sinä menet heti kanssani naimisiin?"
"Kyllä."
"Tänään? Nyt?"
"Niin."
Daylight tuumi hetkisen.
"Ei, pieni nainen, en tee sitä. Se ei käy päinsä ja sinä tiedät sen itse. Tahdon sinut omakseni — kokonaan; ja saadakseni sinut kokonaan omakseni, täytyy minun antaa sinulle itseni kokonaan ja jos jatkan liikepeliä, jää minusta hyvin vähän jäljelle sinulle annettavaksi. Kun sinä, Dede, olet kanssani maatilalla, olen varma sinusta ja varma itsestäni. Sinusta olen varma joka tapauksessa. Sinä saat sanoa, mitä haluat, mutta yhtäkaikki sinä varmasti tulet vaimokseni. Ja nyt, Larry, on sinun parasta lähteä. Palaan pian hotelliin ja koska en enää astu jalallani konttoriin, saat tuoda kaikki paperit huoneisiini allekirjoitettaviksi. Ja voit soittaa minulle puhelimella milloin tahansa. Tämä vararikko on täyttä totta. Ymmärrätkö? Olen sen päättänyt?"
Hän nousi osoittaakseen Heganille, että oli aika lähteä. Jälkimäinen oli aivan ymmällä. Hän nousi niinikään, mutta jäi avuttomana katselemaan ympärilleen.
"Suoraa mielettömyyttä", mutisi hän.
Daylight laski kätensä toverinsa olkapäille.
"Rohkaise mielesi, Larry. Olet aina puhunut ihmisluonnon ihmeistä ja nyt minä annan sinulle siitä esimerkin, etkä sinä ymmärrä arvostaa sitä. Minä olen suurempi uneksija kuin sinä, siinä kaikki, ja minä uneksin sellaista, mistä tulee tosi. Se on suurin, parhain uni, mitä milloinkaan olen uneksinut ja minä aijon sen toteuttaa — —"
"Menettämällä kaiken, mitä omistat", puhkesi Hegan puhumaan.
"Niin — menettämällä kaiken, mitä omistan ja mitä en halua omistaa.Mutta minä otan mukaani sata neljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia. Nyton sinun parasta mennä Unwinin ja Harrisonin luo ja lähteä kaupunkiin.Olen hotellissa ja voit soittaa minulle milloin tahansa."
Hän kääntyi Deden puoleen heti kun Hegan oli lähtenyt ja tarttui hänen käteensä.
"Ja nyt ei sinun, pieni nainen, tarvitse mennä enää konttoriin. Voit pitää itseäsi erotettuna toimestasi. Ja muista, että minä olin sinun työnantajasi, joten sinun täytyy pyytää minulta suosituksia, ja jollet ole oikein hyvä, niin en anna sinulle mitään. Sillä välin saat levätä ja tuumia, mitä tavaroita aijot ottaa mukaan, sillä meidän täytyy sisustaa ainakin osa taloa sinun huonekaluillasi."
"Mutta, Elam, minä en tahdo, en tahdo. Jos teet tämän mielettömän teon, en milloinkaan mene kanssasi naimisiin."
Hän koetti irroittaa kätensä, mutta Daylight puristi sitä suojelevasti ja isällisesti.
"Tahdotko olla suora ja rehellinen? Hyvä on. Minkä tahtoisit mieluimmin — minut ja rahat, vai minut ja maatilan?"
"Mutta — —" alkoi Dede.
"Ei mitään muttia. Minut ja rahat?"
Dede ei vastannut.
"Minut ja maatilan?"
Dede ei vieläkään vastannut, mutta Daylight ei menettänyt malttiaan.
"Näethän, että tiedän vastauksesi, Dede, eikä tässä asiassa ole enää muuta sanottavaa. Sinä ja minä lähdemme täältä ja menemme Sonomaan. Sinä päätät mitä otat mukaasi ja minä lähetän tänne parin päivän kuluttua muutamia miehiä pakkaamaan tavaroitasi. Se on viimeisiä palveluksia, mitä kukaan meille tekee. Sinä ja minä puramme ne itse perillä."
Dede teki viimeisen yrityksen.
"Elam, etkö tahdo olla järkevä? Vielä on aikaa muuttaa päätös. Minä voin soittaa ja pyytää puhelimeen herra Heganin heti kun hän saapuu konttoriin — —"
"Minä olen ainoa järkevä mies koko joukossa", sanoi Daylight. "Katsohan minuun — niin tyyni kuin vain suvaitset ja yhtä onnellinen kuin kuningas, kun he hyörivät kuin säikähtynyt villihanhiparvi, jota vaara uhkaa."
"Minä huutaisin, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä", uhkasi Dede.
"Siinä tapauksessa minä syleilisin sinua hiukan pitempään ja hyväilisin sinua", uhkasi Daylight vuorostaan. "Ja nyt minä lähden. On ikävää, että olet menettänyt Mabin. Olisit voinut lähettää sen maatilalle. Mutta minä pidän huolta siitä, että saat toisen tamman ratsastaaksesi."
Kun Daylight seisoi portaiden päässä lähdössä, sanoi Dede:
"Sinun ei tarvitse lähettää noita miehiä. Ei ole mitään pakattavaa, koska minä en aijo mennä kanssasi naimisiin!"
"Et voi minua säikyttää", vastasi Daylight ja meni portaita alas.
Kolme päivää myöhemmin meni Daylight Berkeleyhin punaisella automobiilillaan. Hän käytti sitä viimeistä kertaa, sillä huomenna suuri kone siirtyi uudelle omistajalle. Nuo kolme päivää olivat olleet myrskyiset, sillä hänen vararikkonsa oli suurin, minkä paniikki oli aikaansaanut Kaliforniassa. Sanomalehdet olivat olleet täynnä selontekoja siitä, ja suuri suuttumuksen ja harmin huuto oli päässyt juuri niiltä miehiltä, jotka myöhemmin huomasivat, että Daylight oli täysin suojellut heidän etujaan. Nämät tosiasiat, jotka vähitellen tulivat ilmi, antoivat vauhtia sille laajalle levinneelle väitteelle, että Daylight oli menettänyt järkensä. Liikemiehet olivat yksimielisesti vakuutetut siitä, ettei kukaan tervejärkinen mies voinut sillä tavoin menetellä. Toisaalta ei hänen pitkällinen säännöllinen juomisensa eikä hänen suhteensa Dedeen ollut tullut julkisuuteen, joten ainoa mahdollinen johtopäätös oli se, että hurja alaskalainen rahamies oli menettänyt järkensä. Ja Daylight oli ilkkunut ja vahvistanut epäluuloa kieltäytymällä vastaanottamasta reporttereita.
Hän pysähdytti automobiilin Deden oven eteen ja käyttäytyi häntä kohtaan samalla myrskyisellä tavalla sulkien hänet syliinsä ennenkuin sanaakaan oli voitu lausua. Vasta sitten, kun Dede oli irroittautunut hänestä ja saanut hänet istumaan, alkoi hän puhua.
"Minä olen tehnyt sen", julisti hän. "Olet tietysti lukenut sanomalehtiä. Olen selviytynyt kaikesta ja olen tullut tänne saadakseni tietää, minä päivänä haluat lähteä Glen Elleniin. Lähdön täytyy tapahtua pian, sillä elämä Oaklandissa tulee tähän aikaan kalliiksi. Elantoni hotellissa on maksettu vain tämän viikon loppuun ja sen jälkeen en voi enää olla täällä. Ja huomisesta alkaen on minun käytettävä raitiovaunuja ja ne kuluttavat nikkelilantteja."
Hän vaikeni ja odotti ja katsoi Dedeen, Deden kasvot ilmaisivat päättämättömyyttä ja hämminkiä. Sitten alkoi hymy, jonka Daylight niin hyvin tunsi, väreillä hänen huulillaan ja silmissään, kunnes hän heitti päätään taaksepäin ja nauroi entisellä raikkaalla poikamaisella tavallaan.
"Milloin tulevat nuo miehet hakemaan tavaroitani?" kysyi hän.
Ja taas hän nauroi ja oli turhaan koettavinaan välttää Daylightin karhunkäsivarsia.
"Rakas Elam", kuiskasi hän; "rakas Elam." Ja suuteli häntä ensi kerran itsestään.
Hän siveli hyväillen Daylightin hiuksia. "Sinun silmäsi ovat juuri nyt aivan kultaiset", sanoi hän. "Voin katsoa niihin ja sanoa, kuinka paljon sinä rakastat minua."
"Ne ovat jo kauan olleet sinun mielestäsi aivan kultaiset. Luulen, että pikku maatilallamme ne ovat aina aivan kultaiset."
"Sinun hiuksissakin on kultaa, jonkunlaista hehkuvaa kultaa." Daylight käänsi äkkiä hänen kasvonsa ja piti niitä käsiensä välissä ja katsoi kauan hänen silmiinsä. "Ja sinun silmäsi olivat täynnä! kultaa sinä päivänäkin, kun sanoit, ettet tahtonut tulla vaimokseni."
Dede nyökäytti päätään ja nauroi.
"Sinä halusit pitää oman pääsi", tunnusti hän. "Mutta minä en voinut olla osallisena sellaiseen mielettömyyteen. Ja kaikki nuo rahat olivat sinun eivätkä minun. Mutta minä rakastin sinua koko ajan, Elam, siksi että sinä olit suuri poika, joka särit kolmenkymmenen miljoonan leikkikalun, jolla olit kyllästynyt leikkimään. Ja kun sanoin 'ei' niin tiesin koko ajan, että tarkoitin 'kyllä.' Ja olen varma, että silmäni olivat koko ajan kultaiset. Pelkäsin ainoastaan, ettet menettäisikään kaikkea. Sillä, rakkahin, minä tiesin, että menisin joka tapauksessa naimisiin kanssasi, ja minä halusin niin juuri sinua ja maatilaa ja Bobia ja Wolfia ja noita jouhisuitsia. Kerronko sinulle salaisuuden? Heti kun olit lähtenyt minä soitin miehelle, joka oli ostanut Mabin."
Hän kätki hetkeksi kasvonsa Daylightin rintaa vasten ja sitten taas katsoi häneen kasvot ilosta säteillen.
"Näetkö, Elam, huolimatta siitä, mitä huuleni puhuivat, olin minä selvillä itsestäni jo silloin. Minulla ei yksinkertaisesti ollut muuta neuvoa kuin mennä kanssasi naimisiin. Mutta minä rukoilin, että sinun onnistuisi unohtaa kaikki. Ja sitten minä koetin saada selville, mihin Mab oli joutunut. Mutta mies, joka oli ostanut sen, ei tiennyt, miten sille oli käynyt. Näetkö, minä halusin ratsastaa kanssasi Glen Ellenin kukkuloilla samoin kuin olin ratsastanut Piedmontin kukkuloilla."
Daylight oli vähällä ilmaista Mabin olinpaikan, mutta pidätti itsensä.
"Lupaan hankkia sinulle tamman, josta pidät aivan yhtä paljon kuinMabista", sanoi hän.
Mutta Dede pudisti päätään eikä suvainnut tässä kohdassa tyytyä.
"Nytpä keksin jotakin", sanoi Daylight kiiruhtaen johtamaan keskustelun vähemmin vaaralliselle uralle. "Me pakenemme kaupungista, eikä sinulla ole sukulaisia eikä ystäviä, joten minusta ei näytä oikein soveliaalta, että me aluksi menemme kaupungissa naimisiin. Näin olen tuuminut: minä menen maatilalle ja laitan asiat reilaan talossa ja annan maatilanhoitajalle lähtöpassit. Sinä seuraat minua parin päivän kuluttua, tulet aamujunalla. Pappi on valmiina ja odottaa. Ja vielä muutakin minä keksin. Sinä tuot ratsastuspukusi matkalaukussa. Ja niin pian kuin vihkiminen on toimitettu menet sinä hotelliin ja muutat pukua. Sitten sinä tulet ulos ja minä olen odottamassa kahden hevosen kanssa ja sitten me ratsastamme perille niin että saat ensiksi nähdä maatilan kauneimmat paikat. Ja maatila on kuin onkin kaunis. Ja nyt päätämme, että minä odotan sinua ylihuomenna aamujunalla." Dede punastui puhuessaan. "Sinä olet sellainen hirmumyrsky mieheksi."
"Niin, rouvaseni", sanoi Daylight. "Minä en mielelläni hukkaa aikaa. Ja sinä ja minä olemme jo hukanneet paljon aikaa. Olemme olleet pahennustaherättävän huimapäiset. Meidän olisi pitänyt jo vuosia takaperin mennä naimisiin."
Kaksi päivää myöhemmin seisoi Daylight odottamassa pienen Glen Ellenin hotellin ulkopuolella. Vihkiminen oli toimitettu ja Dede oli mennyt hotelliin muuttamaan pukua sillävälin kuin Daylight haki hevoset. Hän piteli nyt Bobia ja Mabia ja vesiruuhen varjossa loikoi Wolf ja katseli. Jo kaksi päivää Californian polttavassa auringonpaahteessa oli päivettänyt Daylightin kasvot. Mutta vielä lämpimämpi hohde syttyi hänen poskiinsa ja silmiinsä, kun hän näki Deden tulevan ovesta ratsuruoska kädessä ja Piedmontin ajoilta tuttu puku yllään. Hänen omat kasvonsa hohtivat, kun hän vastasi Daylightin katseeseen ja vilkaisi hänen ohitseen hevosiin. Sitten häh näki Mabin. Mutta hänen katseensa siirtyi taas mieheen.
"Oi, Elam!" sanoi hän läähättäen.
Se oli miltei kuin rukous, mutta rukous, johon sisältyi tuhansia ajatuksia. Daylight koetti heittäytyä typeräksi, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti pelkästä ilosta. Lausuessaan hänen nimensä oli Deden ääni ilmaissut kaikkea — moitetta, kiitollisuutta ja ennen kaikkea rakkautta ja iloa.
Dede tuli luo ja hyväili tammaa ja kääntyi taas ja katsoi mieheen ja kuiskasi: —
"Oi, Elam!"
Ja hänen silmissään kuvastui kaikki se, mikä väreili hänen äänessään, ja niissä Daylight näki välähdyksen syvyydestä, jota ei ajatuskaan kyennyt käsittämään — sukupuolen ja rakkauden koko selvittämättömän salaisuuden ja ihmeen.
Taasen koetti hän lyödä leikiksi, mutta hetki oli liian suuri rakkauden leikinlaskuunkin. Ei kumpikaan puhunut. Dede tarttui ohjiin ja Daylight kumartui ja sai hänen jalkansa käteensä. Dede hypähti, kun Daylight nosti ja pääsi satulaan. Seuraavalla hetkellä oli Daylight satulassa ja hänen rinnallaan ja Wolfin juostessa etunenässä omaa tyypillistä suden-raviaan he tulivat mäelle, joka vei ulos kauppalasta — kaksi rakastunutta kahden kastanjanruskean raudikon selässä ratsastamassa kuherruskuukauttaan viettämään. Daylight tunsi olevansa kuin juopunut viinistä. Hän oli elämänsä korkeimmalla kukkulalla. Korkeammalle ei kukaan mies voinut kohota eikä ollut milloinkaan kohonnut. Tämä oli hänen päivien päivänsä, hänen rakkautensa päivä ja hänen hääpäivänsä ja kaiken huippukohtana oli tuon neitseellisen puolison omistaminen, joka oli sanonut "Oi, Elam!" ja katsonut häneen sielunsa sisimmästä.
He olivat päässeet kukkulan huipulle ja Daylight näki, miten Deden kasvot säteilivät ilosta, kun kaunis raikas maaseutu levisi heidän eteensä. Daylight osoitti metsäistä kukkularyhmää tuleentuneiden viljapeltojen takana.
"Nuo ovat meidän", sanoi hän. "Ja ne ovat ainoastaan näytteenä maatilasta. Maltahan kunnes näemme suuren vuorirotkon. Siellä on portimoita ja kauriita — tuolla vuorella niitä oikein vilisee ja luulen, että jos hyvin käy niin voimme säikyttää liikkeelle vuorileijonan. Ja siellä on pieni niitty — no, en kerro enää enempää. Saat odottaa ja nähdä itse."
He kääntyivät veräjästä, missä savikuopalle vievä tie kulki vainioiden poikki ja molemmat haistelivat mielihyvällä lämmintä tuoksua, joka tuleentuneesta heinästä nousi heidän sieramiinsa. Kuten Daylightin ensikertaakin käydessä täällä visertelivät leivoset ja lehahtivat lentoon hevosten edestä kunnes he ennättivät metsään ja kukkien reunustamille aukeamille, jolloin he leivosten asemasta näkivät sininärhiä ja tikkoja.
"Nyt olemme omalla maallamme", sanoi Daylight, kun heinäpelto jäi heidän taakseen. "Epätasaisimmat alat ovat meidän. Odota, niin saat nähdä."
Kuten ensi kerrallakin, kaarsi hän savikuopan ja kulki vasemmanpuolisten metsien läpi, sivuutti ensimäisen lähteen ja antoi hevosten hypätä paaluaidan lahonneiden jäännösten ylitse. Täältä lähtien oli Dede alati hurmaantunut milloin mihinkin. Puron partaalla, joka lorisi punapuiden välitse kasvoi toinen suuri villi lilja, jonka hoikan varren päässä kasvoi runsaasti valkeita vahamaisia kelloja. Tällä kertaa ei Daylight laskeutunut hevosen selästä, vaan ratsasti syvään kalliorotkoon, johon virta oli uurtanut tien kukkulain väliin. Hän oli ollut työssä täällä ja jyrkkä ja liukas hevospolku kulki nyt puron poikki ja he ratsastivat hämärän punapuumetsikön läpi ja etäämpänä tammi- ja madronosmetsikön kautta. He tulivat muutaman acresin suuruiselle raivatulle alueelle, missä kasvoi korkeata heinää.
"Meidän", sanoi Daylight.
Dede kumartui satulassa, taittoi tuleentuneen heinänkorren ja pureskeli sitä hampaissaan.
"Hyvää vuoristoheinää", sanoi hän. "Siitä Mab pitää."
Ja heidän ratsastaessaan hän yhä päästeli hämmästys- ja ihastus-huudahduksia.
"Ja sinä kun et milloinkaan kertonut minulle tästä!" moitiskeli hän miestään, kun he pienen aukeaman ja metsäisten rinteiden ylitse katselivat mutkittelevaan Sonoma-laaksoon.
"Tule", sanoi Daylight; ja he kääntyivät ja palasivat varjokkaan metsän kautta, kulkivat virran poikki ja tulivat puron partaalla kasvavan liljan luo.
Tännekin hän oli raivannut epätasaisen hevostien, joka kulki jyrkkiä kukkuloita ylös ja alas. Kun he vaivaloisesti etenivät pitkin mutkittelevaa tietä, näkivät he paikkapaikoin vilahduksen lehtiverkon lävitse. Mutta paljon ei näkynyt, sillä kaikkialla sulkivat oksat näköalan ja kaikkialla oli heidän päänsä päällä lehtikatos, jonka lävitse vain niukalti pääsi auringonvaloa tunkeutumaan. Ja kaikkialla heidän ympärillään kasvoi sananjalkoja, eri lajeja, hienosta neidonhius-sananjalasta aina kuuden ja kahdeksan jalan korkuisiin. Kun he nousivat mäkiä ylöspäin näkivät he vanhojen puiden suuria ryhmyisiä runkoja ja oksia ja yläpuolellaan samanlaisia suuria ryhmyisiä oksia.
Dede pysähdytti hevosensa ja huokasi, niin valtavasti vaikutti kaikki tämä kauneus häneen:
"On aivankuin olisimme uijia", sanoi hän, "ja nousisimme syvästä rauhallisesta poukamasta. Yllämme on taivas ja aurinko, mutta tässäonpoukama ja me olemme syliä syvällä."
He lähtivät liikkeelle, mutta muuan orvokkilaji, joka kasvoi neidonhius-sananjalkojen seassa, osui Deden silmiin ja sai hänet taas pysähdyttämään hevosensa.
He pääsivät huipulle ja sukelsivat kuin toiseen maailmaan, sillä nyt he olivat tiheikössä, jossa kasvoi samettirunkoisia nuoria madronos-puita ja josta oli vapaa näköala aurinkoisen rinteen ja nuokkuvan ruohikon poikki kapeaan sini- ja valko-apilasniittyyn kapean joen kummallakin puolen. Dede taputti käsiään.
"Täällä on kaiketi kauniimpaa kuin konttorissa", huomautti Daylight.
"On kyllä", vastasi Dede.
He kulkivat virran poikki ja yli matalan kallioisen kukkulan vievää karjapolkua ja matalan manzanitametsikön lävitse kunnes joutuivat kapeaan laaksoon, jonka läpi virtaavan joen kummallakin puolen oli niitty.
"Jollemme nyt pian tapaa viiriäisiä, niin olen hämmästynyt", sanoiDaylight.
Ja juuri kuin hän oli saanut nämät sanat sanotuksi, kuului hurjaa rummutusta, kun vanhat viiriäiset lehahtivat lentoon Wolfin ympäriltä ja poikaset hyppivät pakoon ja katosivat kuin ihmeen kautta aivan katselijoiden silmien edestä.
Daylight näytti Dedelle haukanpesän punapuun latvassa ja Dede keksi metsähiiren pesän, jota Daylight ei ollut ennen nähnyt. Sitten he kulkivat entistä puutietä ja tulivat kahdentoista acresin aukeamalle, missä kasvoi viinirypäleitä punertavassa tuliperäisessä maassa. Sitten he kulkivat karjapolkuja uusien metsien ja tiheikköjen ja raivattujen alueiden lävitse ja laskeutuivat alas kukkulanrinnettä mistä suuri vuorirotkon partaalla oleva maatalo tuli näkyviin vasta kun he olivat aivan sen edessä.
Dede seisoi avaralla kuistilla, joka oli talon etuseinän pituinen, sillä aikaa kuin Daylight sitoi hevoset. Oli hyvin rauhallista. Oli kuiva, lämmin Kalifornian keskipäivän aika, jolloin ei tuulenhenkäyskään puhaltanut. Koko maailma näytti torkkuvan. Jostakin kuului kyyhkysten kuherrusta. Hengähtäen syvään väsymyksestä laskeutui Wolf, joka oli juonut kyllikseen kaikista matkan varrella olleista lähteistä, kuistin kylmään varjoon. Hän kuuli Daylightin askeleet ja hengitti nopeammin. Daylight tarttui hänen käteensä ja ovenripaa vääntäessään hän tunsi Deden epäröivän. Silloin hän kietoi kätensä vaimonsa ympärille; ovi aukeni ja yhdessä he astuivat sisään.
Monet, jotka ovat kaupungissa syntyneet ja kasvaneet, ovat muuttaneet maalle ja tulleet hyvin onnellisiksi. Niissä tapauksissa ovat he onnistuneet vain tottumalla pettymyksiin. Mutta Deden ja Daylightin laita oli toisin. He olivat molemmat syntyneet maalla ja tiesivät miten siellä elettiin. He olivat kuin kaksi ihmistä, jotka kauvan harhailtuaan maailmalla ovat palanneet kotiin. Heidän askaroimisensa luonnossa tarjosi heille vähemmin uutta, mutta heille kuului muistojen sulous. Heistä oli tervettä ja luonnollista se, mikä jonkun arkanahkaisemman mielestä olisi ollut likaista ja vastenmielistä. He tiesivät miten luontoa piti kohdella. He tekivät harvemmin erehdyksiä. He tiesivät jo ja heille tuotti iloa muistutella mieleensä, mitä olivat unohtaneet.
Ja he oppivat senkin, että oli helpompaa sille, joka oli herkutellut lihapatojen ääressä, tyytyä köyhyyteen, kuin sille, joka tunsi vain köyhyyden. Eipä silti, että heidän elämänsä olisi ollut köyhää. Eroitus oli siinä, että nyt pikkuasiat tuottivat heille suurempaa iloa ja syvempää tyydytystä. Daylight, joka oli hoidellut suurenmoisinta ja omituisinta peliä, mitä ajatella saattaa, huomasi, että täällä, Sonoma-vuoren rinteellä oli sama tuttu peli yhä käynnissä. Täälläkin oli yhä työtä, joka kysyi voimia, esteitä, jotka täytyi voittaa. Kun hän kokeili kasvattamalla muutamia kyyhkysiä kaupaksi, tuotti hänelle arvioiminen, miten paljon saisi kyyhkysenpoikia, yhtä paljon iloa kuin ennen, kun miljoonat olivat olleet kysymyksessä. Työtä ja vaivaa sekin kysyi, vaikka hän oli käyttänyt järkiperäisempiä menettelytapoja, jotka hänen järkensä hyväksyi.
Kotikissa, joka oli villiintynyt ja ryösti hänen kyyhkysiään oli yhtä vaarallinen hänen tuumilleen kuin liikemaailmassa oli ollut Charles Klinkner, joka oli koettanut riistää häneltä muutamia miljoonia. Haukat ja portimot ja sudet olivat yhtä monta Dowsettia, Lettenia ja Guggenhammeria, jotka salaa vahingoittivat häntä. Villin kasvullisuuden meri, joka heitteli aaltojaan hänen viljelysmaittensa rajoja vastaan ja silloin tällöin viikon ajaksi pääsi tulvimaan hänen alueelleen, ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen. Hänen keittiökasvitarhansa kukkuloiden kulmauksessa, jossa maa oli hedelmällistä, ei oikein tahtonut menestyä ja tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Kun hän ratkaisi tämän yhä tärkeämmäksi käyvän kysymyksen laittamalla sinne sala-ojat, sai hän aina iloita menestyksestään.
Hän ryhtyi laittamaan vesijohtoa. Hän saattoi ostaa ainekset myymällä muutamia jouhisuitsiaan. Työn hän teki itse vaikka hänen jonkun kerran täytyi pyytää Dedeä pitämään kiinni ruuviavaimella. Kun lopulta johto kylpyhuoneeseen ja muualle oli kunnossa, saattoi Daylight tuskin riistäytyä irti kättensä työn katselemisesta. Ensimäisenä iltana Dede, joka kaipasi häntä, rupesi häntä etsimään ja löysi hänet lamppu kädessä onnellisen näköisenä tuijottamassa vesijohtokouruihin. Hän silitteli kädellään niiden tasaista puista reunaa ja nauroi ääneen ja oli häpeissään kuin koulupoika, kun Dede yllätti hänet salaa ihailemassa omaa.
Vesijohdon rakentaminen teki tarpeelliseksi pienen työpajan rakentamisen, minne hän vähitellen keräsi kokoelman rakastettuja työkaluja. Ja hän, joka ennen omistaessaan miljoonia oli heti saattanut ostaa kaikki mitä halusi, oppi tuntemaan uuden ilon, jota tuntee, kun ankaraa säästäväisyyttä noudattaen saa vihdoinkin omakseen kauan haluamansa esineen. Hän odotti kolme kuukautta ennenkuin uskalsi ostaa amerikalaisen ruuvitaltan ja hänen ilonsa tästä ihmeellisestä pienestä koneistosta oli niin suuri, että Dede sai hyvän ajatuksen. Hän säästi kuuden kuukauden aikana muna-rahansa, joihin hänellä oli erikoisoikeus ja antoi miehelleen syntymäpäivälahjaksi sorvituolin, joka oli ihmeellisen yksinkertainen rakenteeltaan, mutta jota voitiin käyttää moninaisiin tarkoituksiin. Heidän yhteinen ilonsa tämän työkalun johdosta, joka oli miehen erikoisomaisuutta, oli yhtä suuri kuin heidän ilonsa Mabin ensimäisen varsan johdosta, joka oli Deden erikoisomaisuutta.
Vasta toisena kesänä Daylight rakensi suuren tulisijan, joka oli vielä komeampi kuin Fergusonin rakentama laakson toisella puolen. Sillä kaikki nämät puuhat vaativat aikaa, eivätkä Dede ja Daylight pitäneet kiirettä. He eivät tehneet maalle paenneiden kaupunkilaisten tavallista erehdystä. He eivät yrittäneet liikoja. Heidän ei tarvinnut huolehtia kiinnityslainan maksusta, eivätkä he halunneet rikastua. He tyytyivät vähään, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa. He suunnittelivat tyynesti tehtäviään ja pitivät huolen siitä, että heillä oli kyllin aikaa olla toistensa seurassa. Fergusonin esimerkistä he oppivat paljon. Siinä oli mies, joka tyytyi mitä yksinkertaisimpaan ruokaan; joka omin käsin hankki yksinkertaiset tarpeensa; joka teki ansiotyötä vain silloin, kun tarvitsi rahaa kirjoihin ja aikakauslehtiin; ja joka suuremman osan valveillaoloajastaan käytti huvitteluun. Hän maleksi mielellään koko iltapäivät varjostossa kirjoineen tai nousi aamunkoitteessa ja harhaili kukkuloilla.
Toisinaan hän oli Deden ja Daylightin mukana kauriin jahdissa, jota käytiin vuorirotkojen poikki ja Hood-vuoren epätasaisten jyrkänteiden ylitse, vaikka useimmin Dede ja Daylight olivat yksin. Nämät ratsastusretket olivat heidän suurimpia huvituksiaan. Joka sopukan kukkuloilla he kolusivat ja oppivat tuntemaan jokaisen salaisen lähteen ja kätketyn notkelman koko laaksoa ympäröivässä kukkulaseinämässä. He oppivat tuntemaan kaikki tiet ja lehmipolut; mutta mikään ei ollut heistä hauskempaa kuin samoilla epätasaisimpia ja mahdottomimpia taipaleita, missä heidän täytyi ryömiä ahtaita kauriinteitä pitkin, Bobin ja Mabin vaivaloisesti tunkeutuessa eteenpäin heidän perässään.
Näiltä ratsastusretkiltä he toivat kotiin villien kukkien siemeniä, jotka he kylvivät mielipaikkoihin maatilalla. Polun varrella, joka vei alas suuren vuorirotkon laitaa sinne, mistä vesijohto alkoi, he istuttivat sananjalkoja. He eivät tehneet sitä säännöllisesti ja sananjalat jäivät oman onnensa nojaan. Dede ja Daylight vain silloin tällöin istuttivat uusia, jotka he muuttivat toisesta villistä maaperästä toiseen. Samoin tehtiin villille syreenille, jonka Daylight sai Mendocinosta. Sekin sai kasvaa villinä, kuten kaikki muut koristekasvit maatilalla, ja kun sitä oli autettu jonkun aikaa, sai se tulla omin neuvoin toimeen. Heillä oli tapana koota kalifornialaisen unikon siemeniä ja kylvää niitä sinne tänne maalleen, niin että punakeltaiset kukat helottivat vuoriheinäniityillä ja aitojen varsilla ja uudisviljelysten reunamilla.
Dede, joka piti timoteistä, kylvi sitä niitty-joen varrelle, missä sen oli taisteltava olemassaolosta vesikrassin kanssa. Ja kun jälkimäinen uhkasi kuolla sukupuuttoon, kävi Daylight apuun ja julisti sodan jokaista vesikrassi-tarhaansa tunkeutuvaa timoteitä vastaan. Hääpäivänään oli Dede nähnyt pitkän sipulikasvi-orvokin mutkittelevan tien varrella punapuumetsikössä olevan lähteen yläpuolella ja tänne hän istutti yhä uusia ja uusia. Avonaisesta kukkulanrinteestä kapean niityn yläpuolella tuli Mariposa-liljojen siirtola. Tämä oli Deden työtä, kun sen sijaan Daylight, joka ratsasti lyhytvartinen kirves satulankaaressaan raivasi pienestä manzanita-metsiköstä kivikkoisella kukkulalla kaikki kuivuneet ja kitukasvuiset puut ja harvensi sitä, missä puita oli liian tiheässä.
Nämät puuhat eivät tuottaneet heille vaivaa. Se oli enemmän huvia kuin työtä. Vain ohimennen he silloin tällöin auttoivat luontoa. Nämät kukat ja pensaat kasvoivat itsestään ja sopivat ympäristöön. Mies ja nainen eivät koettaneet kasvattaa kukkaa tai pensasta, joka ei avutta menestynyt. Eivätkä he suojelleet niitä niiden vihollisilta. Hevoset ja varsat ja lehmät ja vasikat kävivät laitumella ja tallasivat niitä ja kukan tai pensaan oli tultava toimeen miten parhaiten taisi. Mutta elukat eivät tehneet sanottavasti vahinkoa, sillä niillä oli vähän ja maatila oli laaja. Muuten olisi Daylight voinut ottaa kaksitoista hevosta laitumelle ja ansainnut puolitoista dollaria kuussa hevosesta. Mutta hän ei tehnyt sitä peläten hävitystä, jonka sellainen hevoslauma olisi saanut aikaan.
Ferguson tuli heidän luokseen juhlimaan huoneenlämmitystä, joka seurasi suuren kivi-tulisijan valmistumista. Daylight oli jonkun kerran ratsastanut laakson poikki neuvottelemaan hänen kanssaan siitä, miten oli meneteltävä ja hän oli ainoa vieras tässä juhlatilaisuudessa, jolloin ensi kerran oli tuli takassa. Poistamalla väliseinän oli Daylight tehnyt kahdesta huoneesta yhden ja tämä oli suuri arkihuone, mihin Deden aarteet oli sijoitettu — hänen kirjansa ja taulunsa ja valokuvansa, hänen pianonsa, Venuksen kuvapatsas, hehkupannu, missä lautasia ja vateja lämmitettiin ja kaikki sen kiiltävät tarpeet. Deden omien nahkojen lisäksi oli täällä Daylightin tappamien kauriiden ja preeriasusien nahkoja ja yksi vuorileijonan nahka. Hän oli itse parkinnut ne hitaasti ja vaivaa nähden vanhan ajan kullankaivajien tapaan.
Daylight ojensi tulitikun Dedelle, joka raapaisi tulta ja sytytti. Hauras manzanita-puu ritisi, kun liekit levisivät ja kävivät kiinni suurempien puiden kuivaan kuoreen. Sitten Dede nojasi miehensä käsivarteen ja kolmisin he katselivat jännityksestä henkeään pidätellen. Kun Ferguson lausui tuomion, teki hän sen säteilevin kasvoin ja käsi ojennettuna.
"Se vie savun! Totta vie, se vie savun!" huusi hän.
Hän puristi Daylightin kättä innoissaan ja Daylight puristi yhtä innokkaasti hänen kättään ja kumartui ja suuteli Dedeä huulille. He olivat yhtä onnelliset vähäpätöisen työnsä onnistumisesta kuin joku suuri päällikkö on hämmästyttävästä voitosta. Fergusonin silmät olivat epäilyttävän kosteat ja nainen nojasi lujemmin mieheen, jonka työn tulos tämä oli. Daylight nosti äkkiä vaimonsa käsivarsilleen ja lennätti häntä pianolle päin huutaen: "Soita, Dede! Soita ylistysvirsi!"
Ja liekkien noustessa takassa, joka toimi moitteettomasti, kaikui huoneessa riemuitsevat säveleet.
Daylight ei ollut tehnyt mitään ehdottoman raittiuden lupausta, vaikkei ollut maistanut väkijuomia kuukausmääriin siitä päivästä lähtien, jolloin oli päättänyt tehdä vararikon. Nyt hän jo arveli olevansa kyllin vahva uskaltaakseen ottaa lasillisen ottamatta toista. Toisaalta oli hän menettänyt kaiken halun ja tarpeen juoda jouduttuaan maalle. Hän ei kaivannut sitä ja unohti, että sitä oli olemassakaan. Mutta hän ei tahtonut tunnustaa pelkäävänsä sitä ja kun hänelle kaupungissa joskus tarjottiin, vastasi hän: "Hyvä on, poikaseni. Jos minä juomalla lasillisen ilahutan teitä, niin olkoon menneeksi. Saanko whiskyä?"
Mutta yksi lasillinen ei herättänyt hänessä halua juoda toista. Se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän oli todella niin voimakas, ettei niin pieni määrä tehonnut häneen. Kuten hän oli Dedelle ennustanut, oli kaupunkilainen liikemies Burning Daylight kuollut pikaisen kuoleman maatilalla ja hänen nuorempi veljensä, Alaskan Daylight astunut hänen sijaansa. Kaikki liika lihavuus oli hävinnyt hänen ruumiistaan ja hän oli taas, kuten entisaikaan, laiha ja notkea kuin intiaani. Niinikään olivat entiset kuopat jälleen ilmestyneet hänen poskiinsa. Hänelle ne ilmaisivat, että hänen ruumiinsa oli parhaassa kunnossa. Hänestä tuli Sonoma-laakson tunnustetusti vahva mies, joka nosti raskaimmat taakat ja viimeiseksi väsyi reippaan maanviljelijä-väen keskuudessa. Ja kerran vuodessa hän vietti syntymäpäiväänsä entiseen kullankaivaja-tapaan haastamalla koko laakson kilpasille kanssaan maatilalle. Ja suuri osa laakson asukkaista noudatti kutsua, toi naiset ja lapset mukanaan ja vietti päivän hauskasti ulkosalla huvitellen.
Ensin oli Daylight rahaa tarvitessaan noudattanut Fergusonin esimerkkiä ja käynyt päivätyössä; mutta pian saattoi hän ansaita toisella tavalla, joka miellytti häntä enemmän, eikä pakottanut häntä jättämään Dedeä yksin kotiin ja luopumaan alituisista ratsastusretkistä kukkuloilla. Seppä oli leikkiä laskien kehoittanut häntä koettamaan opettaa muuatta pahatapaista varsaa ja hän onnistui tässä niin hyvin, että hän pian sai maineen taitavana hevosen-opettajana. Pian hän saattoi ansaita kaikki rahat mitä tarvitsi tällä hänelle mieluisalla työllä.
Muuan sokerikuningas, joka maatilallaan Calientessa kolmen peninkulman päässä kasvatti hevosia, lähetti häntä hakemaan, kun tarvitsi, ja ennenkuin oli kulunut vuottakaan, tarjosi hän hänelle talliensa johtajan paikan. Multa Daylight hymyili ja pudisti päätään. Myöskään ei hän ottanut opettaakseen niin monta eläintä kuin tarjottiin.
"En mieli näännyttää itseäni ylenpalttisella työllä", vakuutti hän Dedelle; ja hän ryhtyi sellaiseen työhön vain silloin, kun tarvitsi rahaa. Myöhemmin hän aitasi pienehkön alan, jonne silloin tällöin otti rajoitetun määrän opetettavia hevosia.
"Meillä on maatila ja toinen toisemme", sanoi hän vaimolleen, "ja ennemmin ratsastan kanssasi joka päivä Hood-vuorelle kuin ansaitsen neljäkymmentä dollaria. Et voi ostaa auringonpaistetta, etkä rakastavia vaimoja, etkä kylmää lähdevettä neljälläkymmenellä dollarilla; ja neljäkymmentä miljoonaa dollaria eivät voi ostaa minulle takaisin yhtä päivää, jolloin en ratsastanut kanssasi Hood-vuorelle."
Hänen elämänsä oli erittäin tervettä ja luonnonmukaista. Hän kävi varhain vuoteeseen, nukkui kuin lapsi ja nousi aamunkoitteessa. Hän oli aina toimessa ja vaikka hänellä oli tuhansia pikkuaskareita toimitettavana ei hän milloinkaan uupunut, sillä ne tuntuivat houkuttelevilta, eivätkä pakollisilta. Kuitenkin täytyi sekä hänen että Deden toisinaan maata pannessa tunnustaa olevansa väsyksissä, kun he olivat ratsastaneet seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä peninkulmaa. Toisinaan, kun Daylightilla oli säästössä hiukan rahaa ja kun vuodenaika oli otollinen, he nousivat hevosensa selkään, sälyttivät taakseen satulalaukut ja ratsastivat laaksoon ja sieltä toisiin laaksoihin. Kun yö yllätti, he poikkesivat ensimäiseen sopivaan maataloon tai kylään ja aamulla taas jatkoivat matkaa ilman määrättyä suunnitelmaa, vain ratsastaen päivän toisensa perästä, kunnes heidän rahansa loppuivat ja heidän oli pakko palata kotiin. Näihin retkiin heiltä meni noin viikko tai kymmenen päivää tai kaksi viikkoa ja kerran he viipyivät matkalla kolme viikkoa. Myöskin he päättivät kerran, kun olivat kyllin rikkaita kulkea ratsain aina Daylightin lapsuudenkotiin Itä-Oregonissa ja poiketa matkalla Deden lapsuudenkotiin Siskiyoussa. Ja kaikki odotuksen ilot he kokivat lukemattomat kerrat suunnitellessaan tämän suuren tapahtuman yksityiskohtia.
Kun he eräänä päivänä pysähtyivät Glen Ellenin postikonttoriin panemaan kirjettä postiin, seppä pidätti heitä.
"Kuulkaahan, Daylight", sanoi hän, "muuan nuori mies nimeltä Slosson lähettää teille terveisiä. Hän kulki tämän kautta automobiililla matkalla Santa Rosaan. Hän halusi tietää, asutteko jossakin täälläpäin, mutta hänen seuralaisillaan oli kiire. Hän lähetti siis teille terveisiä ja pyysi kertomaan teille, että hän on ottanut neuvonne varteen ja on yhä kerran toisensa perästä lyönyt oman ennätyksensä."
Daylight oli aikoja sitten kertonut Dedelle kohtauksensa Slossonin kanssa.
"Slosson?" muistutteli hän, "Slosson? Se on varmaankin tuo moukarinheittäjä. Hän, nuori vekkuli, painoi kahdesti käteni pöytään." Hän kääntyi äkkiä Deden puoleen. "Mitä arvelet, on vain kaksitoista peninkulmaa Santa Rosaan ja hevoset eivät ole uuvuksissa."
Dede arvasi, mitä hänellä oli mielessä, sillä hänen vilkkuvat silmänsä ja poikamainen ilmeensä ilmaisivat sen kyllin selvästi, ja nyökähytti päätään.
"Oikaisemme Bennet-laakson poikki", sanoi Daylight. "Sitä tietä pääsemme pikemmin perille."
Oli hiukan vaikeata löytää Santa Rosasta Slossonia. Hän ja hänen seurueensa asuivat Oberlin-hotellissa ja Daylight tapasi nuoren moukarinheittäjän itsensä konttorissa.
"Nähkääs, poikaseni", sanoi Daylight niin pian kuin oli esittänyt Deden, "olen tullut toisen kerran koettamaan onneani tuossa käden vääntämisessä. Tässä on sopiva paikka."
Slosson hymyili ja suostui. He asettuivat vastakkain oikean käden kyynärpäät pöydällä ja heidän kätensä yhtyivät. Slossonin käsi painui nopeasti taaksepäin ja alas pöytään.
"Te olette ensimäinen mies, jonka milloinkaan on onnistunut tehdä se", sanoi hän. "Koettakaamme vielä kerran."
"Kyllä", vastasi Daylight. "Ja älkää unohtako, että te olette ensimäinen, joka minun käteni sai painumaan pöytään. Siksi tulin tänään teitä tapaamaan."
Taas heidän kätensä yhtyivät ja taas painui Slossonin käsi pöytään. Hän oli leveäharteinen vankkalihaksinen nuori jättiläinen, ainakin puolta päätään Daylightia pitempi ja hän ilmaisi suoraan mielipahansa ja pyysi saada kolmannen kerran koettaa. Tällä kertaa hän pani kaikki voimansa liikkeelle ja hetkisen näytti epävarmalta kumpi voittaisi. Kasvot punaisina ja huulet yhteenpuristettuina hän piti puoliaan, kunnes lihaksensa pettivät. Hän hengitti raskaasti, kun hän höllensi otteensa ja käsi painui taipuisasti pöytään.
"Te olette liian vahva minulle", tunnusti hän. "Toivon vain, ettette rupea moukarinheittäjaksi."
Daylight nauroi ja pudisti päätään.
"Me teemme sovinnon ja kumpikin pysyy omalla alallaan. Te heitätte moukaria ja minä taivutan käsiä."
Mutta Slosson ei mielinyt ilman muuta tyytyä tappioonsa.
"Kuulkaahan", sanoi hän, kun Daylight ja Dede istuivat lähtövalmiina satulassa. "Kuulkaahan — sallitteko, että ensi vuonna tulen teitä tervehtimään? Tahtoisin mielelläni vielä kerran koettaa."
"Tietysti, poikaseni. Te olette tervetullut milloin tahansa. Mutta minun täytyy valmistaa teitä siihen, että käy kuten nytkin. Teidän täytyy kelpolailla harjoitella ja vahvistua, sillä minä kynnän ja pilkon puita ja opetan varsoja."
Kerran toisensa perästä kuuli Dede kotimatkalla suuren poikamaisen miehensä nauraa hykertelevän iloisesti. Kun he pysähtyivät Bennet-laakson vedenjakajan huipulle katsellakseen auringonlaskua, kietoi Daylight kätensä hänen vyötäisilleen.
"Pieni nainen", sanoi hän, "sinun syytäsi se on kaikki. Ja luuletko, että maailman kaikki raha on yhtä arvokas kuin tällainen käsivarsi, kun sen voi kietoa pienen suloisen naisen ympärille."
Sillä kaikista ilonaiheista, mitä uusi elämä toi Daylightille, oli Dede suurin. Kuten hän kerran toisensa perästä selitti Dedelle, oli hän koko ikänsä pelännyt rakkautta, vain tullakseen lopulta huomaamaan, että se oli suurinta maailmassa. He eivät ainoastaan olleet onnellinen pariskunta, vaan he olivat maatilalle muuttaessaan valinneet parhaan maaperän, missä heidän rakkautensa saattoi menestyä. Huolimatta kirjoistaan ja musiikistaan piti Dede luonnonmukaisesta ulkoilmaelämältä ja Daylight oli joka solullaan etupäässä ulkoilma-ihminen.
Daylight ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä Deden näppäriä käsiä — käsiä, joiden hän ensin oli nähnyt vikkelästi piirtelevän paperille pikakirjoitusmerkkejä ja käyttävän kirjoituskonetta; käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin kaltaisen raisun hevosen, jotka loihtivat pianosta ihmeellisiä säveleitä, jotka olivat taitavat taloustoimissa, ja jotka osasivat ihmeellisesti hyväillä. Mutta Daylight ei ollut liiaksi naisvaltikan alla. Hän eli niinkuin miehen tulee, aivankuin Dede eli niinkuin naisen tulee. Heillä oli oikea työnjako, joka sääsi heille kumpaisellekin omat tehtävänsä. Mutta kaikki oli heille yhteistä siten, että he tunsivat harrasta mielenkiintoa toistensa hommiin, Daylight oli yhtä huvitettu Deden keittämisestä ja soitosta kuin Dede oli Daylightin kokeista keittiöpuutarhassa. Ja Daylight, joka päättäväisesti oli kieltäytynyt rasittamasta itseään liikaa, piti huolen siitä, että Dedekin vältti tämän vaaran.
Tästä syystä hän jyrkästi kieltäytyi sallimasta, että Dede rasitti itseään vieraiden palvelemisella. Sillä vieraita heillä oli etenkin pitkinä lämpiminä kesinä ja tavallisesti ne olivat heidän kaupunkilaisystäviään, jotka asuivat leiritapaan teltoissa, joista itse pitivät huolen ja heidän, kuten todellisten leiriläisten ainakin, täytyi itse valmistaa ruokansa. Kukaties ainoastaan Kaliforniassa, missä kaikki tuntevat leirielämää, saattoi sellainen elämänjärjestys käydä päinsä. Mutta Daylight pysyi kivenkovaan päätöksessään, ettei hänen vaimostaan saanut tulla keittäjätärtä ja kamarineitsyttä siksi, ettei hänellä ollut palvelijoita. Kuitenkin olivat heidän leirivieraansa toisinaan kutsuttu illallisille suureen arkihuoneeseen ja tällöin Daylight määräsi kullekin tehtävän ja katsoi, että määräyksiä noudatettiin. Oli eri juttu, jos joku viipyi vain vuorokauden. Niinikään tekivät he poikkeuksen Deden veljen suhteen, joka oli palannut Saksasta ja jälleen saattoi istua hevosen selässä. Loma-aikoina hänestä tuli kolmas perheenjäsen ja hän sai toimekseen valkean sytyttämisen, lakaisemisen ja astiainpesun.
Daylight pyrki keventämään Deden töitä ja tämän veli kehoitti häntä käyttämään hyväkseen maatilan mainiota vesivoimaa, joka nyt kului hukkaan. Daylightin täytyi opettaa ylimääräisiä hevosia voidakseen ostaa tarpeet ja veli uhrasi kolmen viikon loman hänen auttamiseensa ja yhdessä he panivat kuntoon Peltonin rattaan. Paitsi puiden sahaamiseen ja sorvintuolin ja tahkon vääntämiseen, käytti Daylight sitä kirnuamiseen; mutta hänen suurin riemunsa oli, kun hän kietoi kätensä Deden vyötäisille ja vei hänet katsomaan pesukonetta, jota Peltonin ratas käytti ja joka todella toimi ja pesi vaatteita.
Dede ja Ferguson opettivat vuorotellen kärsivällisesti Daylightille runoutta, joten tämän lopulta usein saattoi nähdä istumassa rentona satulassa ja kiidättämässä pitkin vuoripolkuja ääneen laulaen Kiplingin "Tomlinsonia", tai kirvestään teroittaessa säestäen tahkon surinaa Henleyn "Miekkalaululla". Mutta hänestä ei milloinkaan tullut täydellistä kirjatoukkaa, kuten hänen molemmat opettajansa olivat. Paitsi "Fra Lippo Lippi" ja "Caliban ja Setebos" runoja ei hän Browningilta löytänyt mitään mieleistään ja George Meredith oli hänen kauhunsa. Kuitenkin hän omasta alotteestaan osti viulun ja harjoitteli niin uutterasti, että hän ja Dede sittemmin viettivät monta onnellista hetkeä soittamalla yhdessä iltaisin.
Niin tämä onnellinen pariskunta vietti onnellista elämää. Aika ei milloinkaan käynyt pitkäksi. Aina oli uusia ihmeellisiä aamu- ja hiljaisia viileitä hämärähetkiä päivän päätyttyä; ja aina vaativat tuhannet seikat miehen mielenkiintoa, jonka nainen jakoi. Paremmin kuin itse tiesikään oli Daylight tullut käsittämään asioiden verrannollisuuden. Tässä uudessa pelissä tuottivat pikkuasiat hänelle kaiken sen tyydytyksen ja halun kiihkeyden, jonka hänelle olivat tuottaneet mielettömät suuret yritykset siihen aikaan, kun hän oli mahti ja sai raivokkailla iskuillaan puolet Amerikaa järkkymään. Kun hän henkensä uhalla lannisti ja taltutti raisun varsan ja teki siitä ihmisen palvelijan, oli hän mielestään saanut yhtä suuria aikaan. Ja tämä uusi pelipöytä oli puhdas. Sen ääressä ei valheteltu eikä petetty eikä teeskennelty. Toinen peli oli vienyt perikatoon ja kuolemaan, tämä uusi peli vei voimakkuuteen ja elämään. Ja Dede rinnallaan hän tyytyväisenä antoi päivien ja vuodenaikojen vieriä; hän oli tyytyväinen, kun sai ratsastaa viileinä aamuina tai polttavassa auringonpaahteessa; ja istua suojassa suuressa arkihuoneessa, missä puut rätisivät hänen rakentamassaan takassa, kun ulkona kaakkoismyrsky vavahdutti maailmaa.
Yhden ainoan kerran Dede kysyi häneltä, katuiko hän milloinkaan ja vastaukseksi Daylight puristi Deden syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Minuuttia myöhemmin hän vastasi sanoin:
"Pieni nainen, vaikka menetinkin sinun tähtesi kolmekymmentä miljoonaa, niin olet sinä elämäni suurin välttämättömyys." Ja sitten hän lisäsi: "Tahtoisin kuitenkin saada takaisin ajan, jolloin koetin voittaa sinut omakseni. Ratsastaisin mielelläni Piedmontin kukkuloilla sinua etsien. Tahtoisin olla huoneissasi Berkeleyssä ensi kerran. Ja en voi kielin kertoa, miten pahoillani olen siitä, etten voi taas kietoa käsivarttani ympärillesi kuten silloin, kun sinä painoit pääsi rintaani vasten ja puhuit tuulessa ja sateessa."
Mutta eräänä vuonna varhain huhtikuussa tuli päivä, jolloin Dede istui mukavassa nojatuolissa kuistilla ommellen erinäisiä pikkuvaatteita ja Daylight luki hänelle ääneen. Oli iltapäivä ja aurinko paistoi kirkkaasti tuoreen vihantaan maailmaan. Keittiökasvitarhan kastelu-kouruja pitkin virtasi vesi ja vähäväliä Daylight keskeytti lukemisensa mennäkseen muuttamaan vesivirran suuntaa. Myöskin oli hän hyvin huvitettu pikkuvaatteista, joita Dede ompeli ja Dede itse oli säteilevän onnellinen niistä, vaikka toisinaan, kun miehen hellä leikinlasku kävi liian kouraantuntuvaksi, hän hämillään punastui ja oli suuttuvinaan.
Siitä, missä he istuivat, saattoivat he nähdä koko maailmansa. Kuin turkkilaisen käyrä-sapelin terä levisi Moon-laakso heidän edessään maataloineen, laidunmaineen, heinäniittyineen ja viinitarhoineen. Takana kohosi laakson seinämä, jonka joka loukon ja notkelman Dede ja Daylight tunsivat ja yhtäällä, minne aurinko suoraan paistoi, hohti hyljätyn kaivoksen valkea kaatopaikka kuin jalokivi. Etualalla tallin takana olevassa haassa vartioi Mab huolekkaasti varhaista kevätvarsaa, joka hoippui sinne tänne honteloilla jaloillaan. Ilma hohti kuumuudesta ja päivä oli raukaisevan lämmin. Viiriäiset visertelivät poikasilleen talon takana olevassa tiheikössä. Kesyt kyyhkyset kuhertelivat hiljaa ja suuren rotkon vihreästä syvyydestä kuului villin kyyhkysen nyyhkyttävä kuherrus. Kerran päästivät kanat varoittavan kotkotuksen ja juoksivat hurjasti piiloon, kun korkealla sinitaivaalla liitelevä haukka heitti varjonsa maahan.
Tämä ehkä herätti vanhoja metsästysmuistoja Wolfissa. Joka tapauksessa huomasivat Dede ja Daylight levottomuutta haassa ja siellä näyteltiin Nuoren Maailman julmaa vanhaa murhenäytelmää. Omituisen innokkaana, pehmytjalkaisena ja äänettömänä kuin aave läheni koira, joka oli vain kesytetty susi, hiipien ja ryömien nuorta varsaa, jonka Mab hiljattain oli saattanut maailmaan. Ja tamma, jonka entiset vaistot olivat heränneet ja väreilivät, kierteli yhä asettuen varsan ja sitä uhkaavan vaaran väliin, niinkuin entisinä villeinä aikoina, kun kaikki sen esi-isät olivat pelänneet sutta ja sen raatelevia veljiä. Kerran se pyöri ja koetti potkia koiraa takajaloillaan, mutta tavallisesti se koetti osua siihen etujaloillaan tai hyökkäsi sen kimppuun suu auki ja korvat luimussa, musertaakseen sen selkärangan hampaillaan. Ja susikoira korvat luimussa ryömien väisti pehmeästi vain kiertääkseen toiselta puolelta varsan luo ja antaakseen tammalle aihetta uuteen levottomuuteen. Silloin Daylight Deden levottomuuden nähdessään päästi matalan uhkaavan huudon; ja Wolf, joka silmänräpäyksessä palasi ihmisen vallanalaisuuteen, luikki nolona tallin taakse.
Kun Daylight vähän myöhemmin keskeytti lukemisensa mennäkseen muuttamaan kasteluvirtoja, huomasi hän, että vesi oli lakannut juoksemasta. Hän heitti olalleen lapion ja kärkikuokan, otti vasaran ja ruuviavaimen kaluhuoneesta ja palasi Deden luo kuistille.
"Luulenpa, että minun täytyy mennä kaivamaan vesijohto vapaaksi", sanoi häh. "Sen on tukennut tuo maanvieremä, joka koko talven on uhannut. Arvaan, että se on vihdoinkin vyörynyt alas."
"Älä lue nyt eteenpäin", varoitti hän, kun hän kiersi talon ja läksi kulkemaan polkua, joka vei alas vuorirotkon laitaa.
Polun puolitiestä hän löysi maavieremän. Se oli vähäpätöinen, vain muutama tonni maata ja murskautunutta kalliota; mutta vyöryttyään viisikymmentä jalkaa korkeammalta, oli se törmännyt vesijohtoon tarpeeksi suurella voimalla tukkeakseen sen, Ennenkuin Daylight ryhtyi työhön, katsoi hän ylöspäin vieremän jälkeen jättämää polkua ja hän katsoi maanlaadun arvostelemiseen harjaantuneen kaivostyömiehen silmillä. Ja hän näki jotakin, joka sai hänet säpsähtämään ja lakkaamaan tähyilemästä edemmäksi.
"Hohoi", sanoi hän ääneen, "katsotaanpa, mitä siellä on."
Hänen katseensa liikkui jyrkkää myllerrettyä pintaa ylöspäin ja sen poikki laidasta laitaan. Siellä täällä oli pieniä yhteenkietoutuneita manzanita-puita, jotka olivat juurtuneet näin vaaralliseen maaperään, mutta ylimalkaan ruohoa ja rikkaruohoa lukuunottamatta oli vuorirotkon tämä osa paljasta. Näkyi merkkejä siitä, että pinta oli usein vaihtunut, kun sade oli tuonut mukanaan ylhäältä päin irtautunutta maata.
"Oikea halkeama-suoni, tai en ole ikinä nähnyt sellaista", sanoi hän hiljaa.
Ja samaten kuin entiset metsästysvaistot olivat tänään heränneet susikoirassa, samaten heräsi hänessä uudelleen koko vanha kiihkeä kullanetsintä-himo. Hän laski maahan vasaran ja ruuviavaimen, mutta piti kuokan ja lapion ja kiipesi vieremää ylöspäin sinne, missä esiinpistävän enimmäkseen maanpeittämän kallion epäselvät ääriviivat näkyivät. Ne olivat miltei huomaamattomat, mutta hänen harjaantunut silmänsä oli keksinyt kätketyt muodostumat, jotka osoittivat sitä. Siellä täällä hän hakkasi murtuvaa kalliota kuokalla ja lapioi estävän maan pois. Välistä hän tutki tätä kalliota. Se oli paikkapaikoin niin pehmeätä, että hän saattoi murentaa sitä sormillaan. Hän siirtyi kaksitoista jalkaa korkeammalle ja käytti taas kuokkaa ja lapiota. Ja kun hän tällä kertaa poisti maan kalliolohkareesta ja katsoi, ojentautui hän äkisti ja hengitti syvään. Ja aivankuin kauris juomapaikassaan vihollisiaan peläten hän loi nopean katseen ympärilleen nähdäkseen, pitikö häntä kukaan silmällä. Hän naurahti omalle narrimaisuudelleen ja rupesi taas tarkastamaan möhkälettä.
Auringonsäde lankesi sille ja sai siinä olevat kultapilkut kimaltelemaan.
"Ruohonjuurista alaspäin", mutisi hän mielenliikutuksesta värähtelevällä äänellä iskiessään kuokkansa rikkaaseen kamaraan.
Hän näytti muuttuvan. Cocktail-neljännes ei ollut milloinkaan saanut hänen poskiaan niin hehkumaan eikä sytyttänyt sellaista paloa hänen silmiinsä. Työskennellessään hän joutui saman intohimon valtoihin, joka oli vallinnut häntä suurimman osan hänen ikäänsä. Hänet valtasi mielettömyys, joka hetki hetkeltä huomattavasti yltyi. Hän raatoi kuin mielipuoli, kunnes hän huohotti rasituksesta ja hiki valui hänen kasvoiltaan maahan. Hän etsi vieremän pinnan poikki suonen vastakkaiseen seinämään ja sieltä takaisin. Ja keskikohdalta hän kaivoi kuopan punaiseen tulivuoriperäiseen maahan, kunnes sai näkyviin kvartsin, rapean kvartsin, joka murtui ja mureni hänen käsissään, ja jossa oli kultaa.
Toisinaan hän sai aikaan vähäpätöisiä maanvieremiä, jotka peittivät hänen työnsä ja pakottivat hänet uudelleen kaivamaan. Kerran hän liukui viisikymmentä jalkaa alas vuorirotkon seinämää, mutta hän kiipesi taas ylös pysähtymättä edes hengähtämään. Hän löysi kvartsia, joka oli niin rapeata, että se oli miltei kuin savea, ja se oli kultarikkaampaa kuin kiinteämpi kvartsi. Tässä oli oikea aarrekammio. Sata jalkaa ylöspäin ja alaspäin hän sai selville missä suonen seinämät kulkivat. Kiipesipä hän vuorirotkon laidan yli katsomaan näkyikö sillä puolen mitään merkkejä alempien kerrosten ilmaantumisesta päivänvaloon. Mutta sillä ei ollut kiirettä ja hän riensi takaisin löydölleen.
Hän raatoi yhtä mielettömän kiireisesti, kunnas väsymys ja sietämätön särky selässä pakotti hänet lopettamaan. Hän ojentausi kädessään vielä entistä kultarikkaampi kvartsipalanen. Hänen kumarruksissa ollessaan oli hiki hänen otsaltaan valunut maahan. Nyt se virtasi hänen silmilleen ja sokaisi hänet. Hän pyyhki sen kädenselällään ja rupesi taas huolellisesti tutkimaan kultaa. Tonnista saisi kolmekymmentätuhatta, neljäkymmentätuhatta dollaria — hän tunsi asiat. Ja kun hän katseli keltaista syöttiä ja huohotti ja pyyhki hikeä otsaltaan, alkoi hänen mielikuvituksensa askarrella. Hän näki tien, joka kulki laaksosta ja ylänkö-laidunmaiden poikki ja hän rakensi sillan, joka kulki vuorirotkon poikki, kunnes kaikki oli elävänä hänen silmiensä edessä. Vuorirotkon toisella puolen oli rouhimon paikka ja sinne hän sen rakensi; niinikään hän pani kuntoon loppumattomat sankojonot, jotka riippuivat ankkurikettingissä ja joilla malmi kuljetettiin vuorirotkon poikki kvartsi-rouhimoon. Samoin kasvoi koko kaivos hänen edessään ja allaan — tunneleja, kuiluja ja miinakaivoksia ja hissejä. Hän oli kuulevinaan räjähdykset ja töminän vuorirotkon poikki. Käsi, joka piteli kvartsilohkaretta, vapisi ja hänen vatsanpohjassaan tuntui raukeata hermostunutta tykytystä. Äkkiä hänelle selveni, että hän olisi tahtonut juoda jotakin whiskyä, cocktailin, mitä tahansa. Ja juuri silloin, kun tämä uusi kiihkeä alkoholinhimo hänessä heräsi, kuuli hän kaukaa ja epäselvästi Deden äänen:
"Tänne tipu, tipu, tipu, tipu, tipu! Tänne tipu, tipu, tipu!"
Häntä hämmästytti ajan kuluminen. Dede oli jättänyt ompeluksensa kuistille ja mennyt ruokkimaan kananpoikia ennenkuin ryhtyi valmistamaan illallista. Iltapäivä oli kulunut. Hän ei voinut käsittää, että oli ollut niin kauan poissa.
Taas kuului Deden maanittelu: "Tänne, tipu, tipu, tipu, tipu, tipu!Tänne tipu, tipu, tipu!"
Siten Dede aina kutsui. Ensin viisi, sitten kolme kertaa. Daylight oli aikoja sitten pannut sen merkille. Nämät ajatukset, jotka koskivat Dedeä toivat mukanaan toisia, jotka hitaasti saivat hänet suuren pelon valtaan. Sillä hänestä tuntui, että hän oli miltei kadottanut Deden. Ei kertaakaan hän ollut ajatellut Dedeä noina mielipuolisina tunteina ja niin suuresta rikoksesta täytyi vähintäin olla seurauksena, että hän oli todella hänet menettänyt.
Hän laski kädestään kvartsikappaleen, liukui vieremää alas ja juoksi raskaasti polkua ylöspäin. Päästyään viljelysmaan laitaan hän hiljensi vauhtiaan ja miltei ryömi paikkaan mistä itse näkymättä saattoi tähystellä talolle päin. Dede ruokki kananpoikia, heitti niille kahmaloittain jyviä ja nauroi niiden kujeille.
Hänen näkemisensä näytti vaimentavan hurjaa pelkoa, joka oli Daylightiin iskenyt ja hän kääntyi ja lähti juoksemaan polkua alaspäin. Taas hän kiipesi maavieremää ylöspäin, mutta tällä kertaa hän kiipesi korkeammalle ja vei kuokan ja lapion mukanaan. Ja taas hän raatoi hurjasti, mutta tällä kertaa toisessa tarkoituksessa. Hän työskenteli taitavasti, irroitti punaisen maalohkareen toisensa perästä ja antoi sen vyöryä alas peittämään sen, minkä hän oli paljastanut, kätkemään päivän valolta aarteen, jonka hän oli keksinyt. Menipä hän metsäänkin ja keräsi sylintäyden menneenvuotisia pudonneita lehtiä, jotka kylvi vieremälle. Mutta tästä hän luopui pitäen sitä turhana ja vyörytti uusia maalohkareita työpaikalleen, kunnes suonen esiinpistävistä seinämistä ei näkynyt jälkeäkään.
Sitten hän korjasi tukkeutuneen vesijohdon, keräsi työkalunsa ja lähti kulkemaan polkua ylöspäin. Hän käveli hitaasti, tuntien suurta väsymystä kuten ihminen, joka on elänyt peloittavan murroskauden. Hän korjasi työkalut, joi pitkän siemauksen vettä, joka jälleen virtasi vesikouruissa ja istuutui penkille avonaisen keittiönoven pieleen. Dede oli keittiössä illallisen valmistuspuuhissa ja hänen askeltensa kopse tuotti Daylightille suurta tyydytystä.
Hän hengitti syvään virkistävää vuori-ilmaa, kuten sukeltaja, joka juuri on noussut vedestä. Ja samalla kuin hän joi ilmaa, katseli hän pilviä ja taivasta ja laaksoa aivankuin olisi ilman keralla juonut niitäkin. Dede ei tiennyt, että Daylight oli palannut ja silloin tällöin käänsi tämä päätään ja vilkaisi Dedeen salavihkaa — hänen näppäriin käsiinsä, hänen ruskeisiin pronssihiuksiinsa, jotka hohtivat kullanvärisenä, kun auringonsäde niihin sattui, hänen vartalonsa lupaukseen, joka herätti miehessä outoa suloista hellyyttä. Hän kuuli Deden lähenevän ovea ja piti päättäväisesti päätään laaksoon käännettynä. Ja sitten hän värähti, niinkuin hän oli aina värähtänyt, kun hän tunsi vaimonsa hyväilevien sormien hiljaa hivelevän hiuksiaan.
"En tiennyt, että olit palannut", sanoi Dede. "Olliko se vaarallista?"
"Hyvin paha, tuo maavieremä", vastasi Daylight yhä katsellen eteensä ja värähtäen vaimonsa kosketuksesta. "Pahempi kuin luulinkaan. Mutta olen keksinyt suunnitelman. Tiedätkö, mitä aijon tehdä? — aijon istuttaa kumipuita koko alueelle. Ne lujittavat maan. Istutan niitä niin tiheään, ettei nälkäinen kaniinikaan mahdu pujahtamaan niiden välitse ja kun niiden juuret haarautuvat ja vahvistuvat ei mikään maailmassa voi liikuttaa tuota maata."
"Onko se niin vaarallista?"
Daylight pudisti päätään.
"Ei ole syytä levottomuuteen. Mutta minä en aijo sallia tuollaisen vanhan ilkeän vieremäin tehdä itselleni kepposia. Laitan tuon rotkonlaidan niin lujaksi, että se pysyy paikoillaan miljoonia vuosia. Ja kun tuomiopasuuna soi ja Sonoma-vuori ja kaikki muut vuoret sortuvat, pysyy tuo vanha rinne yhä juuriensa lujittamana paikallaan."
Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet polvelleen.
"Sanohan, pieni nainen, sinä varmaankin menetät paljon asumalla täällä maalla — soitantoa, teattereita ja muuta sellaista. Etkö milloinkaan haluaisi palata kaupunkiin?"
Niin suuri oli hänen levottomuutensa, ettei hän uskaltanut katsoa Dedeen ja kun Dede nauroi ja pudisti päätään, tunsi hän suurta huojennusta. Niinikään hän pani merkille, että Deden tuttu poikamainen nauru oli yhä vielä yhtä nuorekasta.
"Kuulehan", sanoi hän äkkiä jyrkästi, "älä mene tuolle rinteelle kävelemään, ennenkuin olen saanut puut juurtumaan sinne. Siellä on hyvin vaarallista kävellä ja minä en tahdo menettää sinua nyt."
Hän lähensi huulensa vaimonsa huuliin ja suuteli häntä nälkäisesti ja intohimoisesti.
"Miten tulinen rakastaja!" sanoi Dede ja hän ilmaisi ylpeyttä, jota hän tunsi miehestään ja omasta naisellisuudestaan.
"Katso tuonne, Dede." Daylight pyöritti käsivarttaan laajassa kaaressa, johon sisältyi laakso ja sen takana olevat vuoret. "Moon-laakso — hyvä nimi, hyvä nimi. Tiedätkö, kun katselen sitä ja ajattelen sinua ja onneamme, niin kurkkuani miltei kuristaa ja minä tunnen sydämessäni sellaista, mitä ei voi kielin kertoa ja minusta miltei tuntuu, että voin ymmärtää Browningia ja noita muita korkealentoisia runoilijaveikkoja. Katsoppas Hood-vuorta, tuonne, minne aurinko juuri kallistuu. Tuolta notkelmasta me silloin löysimme lähteen."
"Ja sinä iltana sinä lypsit lehmät vasta kello kymmeneltä", nauroi Dede. "Ja jos pidätät minua tässä vielä kauemmin, niin ei illallinen valmistu aikaisemmin kuin sinäkään iltana."
He nousivat molemmat penkiltä ja Daylight otti maitosangon oven pielestä naulasta. Hän jäi vielä hetkiseksi katselemaan laaksoa.
"Se on suuremmoinen", sanoi hän. "Se on suuremmoinen", toisti Dede nauraen iloisesti hänelle ja itselleen ja koko maailmalle ja meni keittiöön.
Ja kuten se vanha mies, jonka Daylight kerran oli nähnyt, kulki hän auringonpaisteessa kukkulaa alas maitosanko käsivarrellaan.