— Eipä sillä vilukaan liene, arveli lapsen äiti. Emme ole päivään syöneet mitään. Ainoastaan lapset saivat tuon maitopisaran.
Monta päivää ruuatta — se oli hirveää kuulla. Annukka ei voinut olla vähistä varoistaan tuomatta heille ruokaa, jota he saivat nauttia illallisekseen. Kiitollisuuden kyyneleet vuotivat vierasten silmistä.
He saivat luvan pysähtyä torppaan muutamiksi päiviksi. He saivat ruuan apua ja Hiski ajeli halkoja kotiin heidän hevosellaan. Lassi oli nyreissään, kuu vieraita ihmisiä ruokittiin, vaikka itselläkin oli puute, mutta Hiski ja Annukka eivät voineet heiltä kieltää muutamaa ateriaa, koska heistä hyötyäkin oli ja kun lapsi tuli yhä kipeämmäksi.
Kolmantena päivänä kuoli lapsi ja Hiski auttoi heitä sen hautaan toimittamisessa. Mutta he viipyivät vielä useita päiviä Sahilla. Lehmä, jonka he jo hädissänsä olivat aikoneet tappaa, alkoi paremmille päiville päästyään lypsää kelpo lailla. Maito tasattiin, samoin muutkin ruoka-aineet. Mies kävi kylässä työtä hakemassa, vaan ei kukaan antanut. Mutta he olivat onnellisia, kun olivat saaneet edes hiukan levähtää määrättömällä matkallaan. Muutaman päivän kuluttua läksivät he taas mittelemään mieron tietä, kiitellen sahilaisia ja toivotellen heille Jumalan siunausta. He olivat tulleet sahilaisille rakkaiksi ja lausuivat syvällä liikutuksella jäähyväiset. Hiski oli vielä täyttänyt heidän kuormansa heinillä matkavaraksi.
Vaikka ei sahilaisilla vielä ruokavaroista kovin kovaa hätää ollut, niin olivat he kuitenkin hyvin huolissaan, sillä Levä-Hellin rukiit olivat maksamatta. Tukin-ajosta ei tullut mitään, kun hevosta ei ollut ja Hiski oli sairas. Rahaa oli aivan mahdoton saada. Eräänä päivänä hakkaili Hiski halkoja tuvan takana. Rantalan herrastuomari tuli ja puhutteli häntä. Keskustelu ei kestänyt kauan. Herrastuomari kääntyi jälleen kirkkotielle ja Hiski pirstoili vihan vimmassa puita niin että lastut korkealle kimpoilivat. Surullisena söi hän sitten illallisensa ja kävi nukkumaan. Unta ei tahtonut tulla silmiinsä. Toisetkin olivat hyvin murheellisia, vaikka eivät vielä tietäneet, että Hiski oli saanut haasteen Levä-Hellin jyvistä.
Alinomainen murhe valtasi nyt noiden ennen niin hilpeiden ja iloisten ihmisten mielet. Yhä uudistuneet onnettomuudet saattoivat heidät köyhyyden ja epätoivon äärimmäiselle partaalle ja heidän rohkeutensa lannistui. Monta päivää salasi Hiski murheensa, mutta Annukka huomasi sen kuitenkin ja tahtoi tietää sen syyn. Hiski ilmoitti saaneensa haasteen velasta. Se oli uusi isku ja pitkä, työläs neuvottelu tuli kaikille siitä, mistä rahat otettaisiin.
— Ei! Rahoista ei puhettakaan tänä aikana! lausui Hiski. Jospa hän ottaisi edes lehmän, niin senkin antaisimme.
— Sehän olisi mahdotonta! huudahtivat Lassi ja Annikka yhdestä suusta.Siitähän rippuu koko elämämme toivo, varsinkin kesän tullessa.
— Eikä hän huolikkaan mistään muusta, kun rahaa hän vaan tahtoo, jatkoiHiski. Rahat on meidän hankkiminen, tulkootpa vaikka tuulesta!
— Onhan kuitenkin ahdistus kohdannut meitä! huokasi Annukka. PikkuAnnikin alkoi itkeä, kun näki kyyneleet vuotavan äitinsä silmistä.
Monta ikävää päivää kului, kunnes Lassi viimein ilmoitti keksineensä keinon, millä pulasta pääsisivät. Hän oli käynyt Levä-Hellin puheilla ja esitteli, että Ristimäen ohrat, joita oli siemeneksi säästetty, keitettäisiin — viinaksi! Levä-Helli oli luvannut ottaa sitä velastaan. Se oli tavaraa, joka kelpasi.
— Voi, isä, mitä puhutte! Älkäätte johdattako meitä kiusaukseen! vaikeroitsi Annukka. Mutta Hiski loi appeensa niin vihaisen katseen, ettei Lassi sillä kertaa uskaltanut suutansa avata koko asiasta. Puhe päättyi siihen.
Päiviä kului eikä pulma näyttänyt ensinkään selvenevän. Lassi kuiskutteli Annukan korvaan asioita, joita ei julki uskaltanut lausua, Annukka kielsi ensin jyrkästi eikä aikonut rikkoa anoppinsa kuolinvuoteen ääressä tekemäänsä lupausta.
Mutta kiusaus tuli yhä kovemmaksi. Keräjäin aika lähestyi. Eihän siihen monta viikkoa viipyisi, ennenkuin Hellillä olisi tuomio kädessään ja mikäs siitä sitten muu oli, kun ryöstö seurauksena? Lassi muistutti ehtimiseen Annukalle, kuinka helppoa siten olisi poistaa tuo kova kohtalo, joka heitä odotti, elleivät saisi velkaansa maksetuksi. Eikä ainoatakaan muuta keinoa näyttänyt olevan.
Hiski istui vaimonensa eräänä iltana pimeässä tuvassa asioistansa haastellen. Kyllä oli huolta heillä, mutta ilon päiviä ei muullakaan vietetty, sen he tiesivät. Maantiellä tapasivat he joka päivä joukottain nääntyviä ja kaikkialta kuului kamalia uutisia. Eräs tuntematon vaimo oli kolmen lapsensa kanssa löydetty kuolleena jäältä kirkonkyliin ja Niemelän väliltä. Samoin olivat Niemelän miehet tavanneet eräänä aamuna rantamäessä vanhan ukon, joka yöllä oli siihen kuollut. Hänellä oli ollut palanen raakaa jäistä hevosen lihaa pussissa. Nälkä ja väsymys näännyttivät ensin onnettomat ja sitten teki pakkanen lopun tuskista.
Tiedettiin jo kertoa useista muistakin yhtäläisistä onnettomuuksista.Hätä ja hämmästys vallitsi joka paikassa.
— Miksi vaan yhä tätä kuolettavaa tuskaa ja epätoivoa, jonka vielä voisimme poistaa! huokasi Annikka ja kietoi kätensä Hiskin kaulan ympäri. Suostu isäni tuumaan, niin kaikki on taas hiukkaa paremmin! rukoili hän.
— Jos se lienee ainoa keino, jolla voimme poistaa uhkaavan ryöstön — ja siitäpä se nyt näyttää, ettei muuta keinoa ole — niin tehkää sitten sekin. Nähtävästi ei onnettomuus meistä luovu, ennenkuin syvimpään syvyyteen olemme vaipuneet! vastasi Hiski kotvan mietittyään.
Seuraavana aamuna läksi Hiski metsään. Lassi ja Annukka menivät aittaan, josta kantoivat ohrat saunaan. Siellä ne tehtiin maltaiksi. Lassi laahasi ullakosta alas kummallisen puukolhon, jossa oli rinnatusten kaksi reikää. Outo ei olisi voinut sitä miksikään ymmärtää, mutta Lassi tiesi, mihin se kelpaa. Hän toi aitasta vanhat vaskipiiput, liitti ne tarkasti noihin reikiin, meni kotaan ja laski tuon piipuitetun kummituksen padan päälle. Ken hyvänsä olisi jo voinut arvata, mikä sen tarkoitus oli. Viinapannu oli valmis. Lassi aikoi Riihimäen ohrista pusertaa mehua, joka ilahduttaisi ihmisten mielet ja riemastuttaisi surkastuneet sydämet.
Taas istui hän iloisena Tarvaskosken kuusikossa, taas räiskyi valkea tervaksissa viinapannun alla ja kirottu neste juoksi astiaan kirkkaana kuin timantti. Näistä on köyhinäkin aikoina rikkaita, joilla on markkoja uhrata iloliemeen, vaikka ei ole penniäkään, millä auttaa kurjaa tarvitsevaa, joka antaisi vaikka osan sydänvertansa, jos vaan saisi maksetuksi velkansa.
Varovaisuuden vuoksi hiihteli hän suksilla työpaikallensa aina samaa latua, kantaen selässänsä sinne kaikki, mitä luuli tarvitsevansa. Suksilla täytyi Annukankin kulkea sinne, sillä hänen apuansa tarvittiin siellä. Hän olikin jo lapsena tottunut taitavaksi hiihtelijäksi.
Hiski oli sanomattoman levoton ja tyytymätön mainittuun toimeen. Hän ei ollut vieläkään täydellisesti parantunut sairaudestaan. Hän aavisti jotakin lähestyvää vaaraa. Rikoksen ilmi tulo ei häntä niin paljo huolettanut, sillä korvessa ei ollut kenelläkään mitään liikkumista ja tulta pidettiin vaan öillä. Kuitenkin tuntui hänestä kuin joku tuho taas uhkaisi heitä.
Syötyänsä päivällisen ja lasta hyvitettyänsä, läksi Hiski eräänä päivänä taas metsätöillensä. Annukka jäi kotiin. Pikku Anni nukkui sänkyyn ja äitinsä asetti hänelle ruokaa, tuolille. Sitten hiipi hän hiljaa ulos ja pönkitti oven lujasti ulkopuolelta. Aitasta otti hän lekkerin selkäänsä ja hiihteli Tarvaskoskelle isänsä luokse. Hän ei näyttänyt enää tuolta siistiltä, sievältä Annukalta, joka vuosia takaperin öillä uneksi onnestansa ja riemuitsi liekkien loisteessa Tarvaskosken kuusikossa. Kasvonsa olivat kalpeat ja pukunsa epäjärjestyksessä. Ennen niin iloinen ja naurunsekainen puheensa kuului nyt surulliselta ja vakaantuneelta.
Vastenmielisesti hän lähestyi isänsä työpaikkaa. Syvät huokaukset puhkesivat rinnastansa. Joka olisi nähnyt hänen sydämeensä, hän olisi tavannut siellä ankaran tunteiden riehun. Hän inhosi vanhaa isäänsä, vaikka hän rakkaudesta heihin tiesi hänen esitelleen tuon ilkeän keinon. Annukka tiesi, kuinka Hiski halveksi heitä ja näytti ikäänkuin vieraantuneen heistä sen rikoksen tähden. Ja se kirveli hänen sydäntänsä niinkuin kuolema, että hän oli rikkonut lupauksensa.
Metsästä, palattuansa näki Annukka tuvan oven olevan auki. Hän kiiruhti hätäisesti ovelle ja huusi Anniansa, mutta vastausta ei kuulunut. Hän juoksi katsomaan sänkyä, mutta se oli tyhjä. Tuvassa ei ollut ketään. Annukka huuteli ulkona lastaan, mutta turhaan. Vavisten hän juoksi avannolle ja sieltä takaisin, juoksi pitkin kirkkotietä huutaen, palasi sieltä ja etsi navetat, saunat, tallit, kaikki — ei mitään missään! Äänensä sortui eikä kuulunut enää mihinkään, kun hän koki huutaa miehiä avukseen. Hän koetti saada askeleista selvää, mutta kovettuneilla iljanteisilla teillä ei niitä tuntunut. Mistä etsisi hän vielä! — taas entisistä paikoista uudelleen, monta monituista kertaa, kaikista paikoista, mistä vaan mieleensä juohtui. Kaikki turhaan! Viimein muisti hän metsätien, jota myöten Hiski oli halkoja ajanut metsästä. Sen perille hän kiiruhti, mutta palasi sieltä yksin.
— Jumalani! — — — missä on lapseni! — — — kultaseni! — — — hirmuista—armahtakaa! — — — voi! — — — kuolema! — — — yö joutuu! — — — Hiski — — — armahtakaa! — — —
Tuollaisia katkonaisia, sydäntä vihlovia sanoja saattoi hän enää juostessaan lausua. Rintaansa rupesi kovasti ahdistamaan ja hänen täytyi heittäytyä hangelle pitkäkseen. Hiskin ääni kuului tuvan luota ja hän kiiruhti sinne.
— Etsi lastamme, hän on kadonnut! huusi hän ja sylki verta suunsa täydeltä.
Kahdesti ei tarvinnut Hiskille sanoa tätä.
— Oletko päästänyt lapsen silmäisi alta! huudahti hän juostessansa avannolle, jota oli aina pitänyt lapselle vaarallisena. Palattuansa sieltä tapasi hän Annukan voivotellen juoksentelevan pitkin pihaa.
— Missä olit, kun laskit lapsen hukkateille? kysyi hän vihaisesti.
— Hän jäi nukkumaan, kun minä, pönkitettyäni oven, läksin käymään tuolla korvessa. Kun sieltä palasin, näin oven avattuna ja lapsen olevan poissa!
Hiski ei enempää kerinnyt kuulemaan. Haikealla äänellä huusi hän Lassia pari kertaa. Sitten juoksenteli hän, aivan niinkuin Annukkakin äsken, sinne ja tänne, avannolle, saunaan, talliin, joka paikkaan. Viimein alkoi hän juosta pitkin kirkkotietä maantielle, juoksenteli sitä sekä kylään että korpeen päin, palasi vihdoin kotiin, mutta Annia ei löytynyt missään.
Lassi ja Annukka olivat sill'aikaa kotona etsineet, minkä olivat tainneet. Lassi huomasi, että hänen pyssynsä oli viety. Varas oli arvattavasti oven auki jättänyt.
— Missähän se koirakaan on, kun ei sitä missään näy, että edes sen avulla voisi paremmin löytää? kysyi Lassi. Vaan kukapa siitä tiesi? Sieppi oli jo tullut vanhaksi eikä enää pitänyt paljon lukua virastansa, vaan makaili päivänsä laiskana eikä viitsinyt edes vieraitakaan haukkua.
Yö yllätti Sahin onnettomat asukkaat. Ilma muuttui pilkkosen pimeäksi ja lunta alkoi sadella. Täytyi vihdoin kaikkien tulla tupaan hengähtämään ja Annukka muistutteli uudelleen, kuinka hän oli lähtenyt Tarvaskoskelle.
— Kirottu olkoon Tarvaskoski ja ne työt, jotka sinua sinne vetivät! lausui Hiski tuimasti, sivalsi tukon päreitä kouraansa, sytytti ne ja syöksyi jälleen ulos. Hänen viimeiset sanansa vihlaisivat kuin veitsi Annukan sydäntä, joka jo ilmankin oli särkymäisillään, ajatellessansa lapsensa kohtaloa. — Missä on lapseni! — — — Annini! — — — paleltuneena! — — — nälkään nääntymässä! — — — Tule — — — Anni kulta — — — jälleen! huudahti hän toivotonna.
Hauskaa ei Lassillakaan ollut. Huonolla menestyksellä koki hän lohdutella tytärtänsä, omistaen itsellensä kaiken syyn.
— Antakaa minulle lapseni! Yhden tekevää, kuka tässä on syypää! Tuokaahan vaan lapseni minulle! vaikeroitsi hän viskellen käsiänsä epätoivosta.
Hiski kulki ympäristöllä tulisoittoinensa. Tielle oli satanut tuoresta lunta, joten jälistä oli mahdoton selkoa saada. Hän pistäysi taas tuvassakin, vaan tapasi sen tyhjänä. Lassi ja Annukkakin olivat lähteneet ulos etsimään. Aamupuoleen kiiruhti hän Niemelään, jossa herätti koko talon väen ja kertoi onnettomuutensa. Sieltä luvattiin levittää sanaa toisiin taloihin ja päivän tultua sanoivat hekin tulevansa lasta etsimään. Kaisakin, Annukan täti sattui olemaan Niemelässä. Hänkin otti kovin pahakseen lapsen katoamisen, vaikka hän muutoin hyvin vähän oli huolinut sahilaisten kohtalosta.
— Rakastinpa sitä tenavaa enemmän, kuin luulinkaan, lausui hän, pyyhkien kyyneleitä silmistään.
Hiski läksi Niemelästä ja Kaisa kiiruhti hänen perässään.
— Äläs mene! Mieleeni johtuu jotakin, lausui hän Hiskille. Lapsi ei ole kadonnut oikeita teitä. Ennen tuloasi näin unta. Ilma oli täynnä mustia höyheniä ja se merkitsee noituutta. Eikös sieltä ole kadonnut muitakin?
Hiski ei tiennyt, oliko muuta kadonnut, kuin lapsi.
Kaisa neuvoi Hiskiä menemään kirkolle ja soittamaan heti Annille kirkonkelloja. Se tekisi noituuden voimattomaksi ja palauttaisi heti lapsen hiisien vallasta.
— Ei tyttönen ole missään muualla kun metsässä jonkun pensaan juurella. Ei siellä ole kylmä eikä nälkä. Sillä on karhunnahka peittona ja poron voita ruokana. Mutta kun ihmiset saavat hänet nähdä, muuttuu karhunnahka heti sammaliksi ja voi muuttuu puolipalanneiksi tulitikun päiksi.
— Saisihan tuota soittamistakin koettaa, jos siitäkään edes apua olisi. Saisihan tuota samalla käydä pastoriltakin neuvoa kysymässä, arveli Hiski ja läksi. Kaisa kiiruhti Sahille, jossa jakeli viisaita neuvojansa Lassille ja Annukalle. Hän otti kerrassaan ohjataksensa asiain menon torpassa.
— Noituutta! Noituutta! Koko ilma oli täynnä mustia höyheniä. Lapsi on hiisien vallassa. Mutta pannaan kova kovaa vastaan! huudahteli hän ja sillä käskevällä tavallaan, joka oli hänelle niin omituista, pakotti hän Annukan kanssansa nostamaan sängyn akkunan eteen, että auringon noustuansa sopi paistaa siihen. Hän kysyi, oliko Annukka käsin pidellyt sänkyvaatteita sitten, kun lapsi katosi, joka olisi ollut kovin paha. Annukka ei muistanut koskeneensa niihin.
Kaisa etsi pikku Annin vaatteet, mitä löysi, puetti ne luudan ympärille, joten siitä syntyi vauvan tapainen, ja asetti sen sänkyyn pitkäkseen. Luudan varvuista teki hän kolme ristiä, solmiten varvut toisiinsa punalangoilla. Ristit hän asetti kolmioon vauvan ympärille ja kävi odottamaan päivännousua.
Annukka ei seurannut tätinsä toimia, vaan huupotteli kuin hullu vuorotellen ulos ja sisälle. Lassia ei missään näkynyt.
— Älä siinä suotta huutele ja hoilaele! Luuletko sen siitä paranevan? lausui Kaisa Annukalle. Kun päivän tulikerä valaisee paikan, missä lapsi viimeksi nukkui, ja kun siunattu malmi ensikerran helähtää, niin kukistuu hiisien mahti. — – –
* * * * *
Aamu oli tullut. Pastori Saarni oli jo ehtinyt nousta vuoteeltansa ja heittää yöjakun yllensä, kun Hiski tuli pappilaan ja pyysi saada puhutella häntä. Pastori tuli kovin liikutetuksi sahilaisten onnettomuudesta. Hän kehotti Hiskiä miehenä kestämään onnettomuudessa, joka vaikkapa tuntuikin sangen raskaalta, oli kuitenkin kärsivällisesti kannettava.
Pieni Kalle, pastorin kuusi vuotias poika, kuunteli tarkasti kertomusta lapsen katoamisesta ja kysyi, oliko pikku Anni ollut kiltti. Hiskin täytyi myöntää se.
— Kyllä se sitten vielä löytyy! vakuutti Kalle vilpittömästi. Hänen sanansa kuuluivat kummalliselta isänsä korvissa, vaikka ei niihin suurempaa huomiota auttanutkaan panna, puhuihan lapsi vaan, mitä mieleen sattui tulemaan.
— Siinä on luottamusta, jota meiltä vanhoilta usein puuttuu, lausui hänHiskille ja koki lohdutella häntä Jumalan sanalla.
Hiski ilmoitti pastorille Kaisan neuvon ja pyysi saada soitattaa kelloja, että hiisien mahti kukistuisi, jos, kuten arveltiin, lapsi olisi niiden vallassa.
Hämmästyksestä ei pastori tahtonut saada sanaa suustansa.
— Jos en tuntisi sinua ja tietäisi sinun olevan niin yksinkertaisen, niin tuosta minä antaisin ja ajaisin sinut hiisinesi paikalla tiehesi! lausui hän viimein kiivastuksissaan ja näytti tukevaa kuhmusauvaansa.
— Rankaisematta et olisi, sen sanon vieläkin, tuonut esille niin törkeätä taikauskoa minun huoneessani! jatkoi pastori. Mutta silloin olikin hänen vihansa ohitse ja lempeydellä alkoi hän neuvoa Hiskiä luopumaan niin hirveistä ja perättömistä luuloista ja toivoi, että Hiski rukoilisi Jumalalta ymmärrystä ja valaistusta eikä uskoisi taikoja.
Hiskikin oli hämmästynyt. Oliko se siis vaan pelkkää luuloa, kun sanottiin hiiden vievän lapsia, vaikka hän jo pienestä pitäin oli kuullut sitä totena juteltavan! Hän luotti kuitenkin siihen, että pastoripa sen paremmin tietää, joka on niin oppinut. Hän lausui jäähyväiset ja lupasi mennä nimismiehelle asiaa ilmoittamaan. Pastori sanoi, että hänellä oli tärkeitä asioita nimismiehelle, jonka luokse aikoi pian lähteä, ja lupasi samoin tein toimittaa Hiskinkin asian.
Tuskin oli Hiski ehtinyt Sahille, johon kylästä jo useita miehiä oli saapunut, kun nimismieskin tovereineen tuli sinne. Etsiminen alkoi. Miesjoukko hajaantui Tarvaslammin ympärille. Jäällä oli ollut lunta tuskin nimeksikään ennen viimeöistä lumisadetta ja epäiltiin lapsen kulkeneen jäätä myöten metsään, sillä hänellä oli ollut erinomainen halu päästä jäälle. Kun ei sieltä mitään löytynyt, kokoontuivat etsijät taas torpan pihalle. Roistokin näkyi olevan joukossa. Toisten neuvotellessa, mistä vielä olisi etsittävä, hiihteli hän ympäri peltoja ja tutki tarkoin kaikkia metsään viepiä jälkiä. Hän näytti olevan erittäin innostunut etsimään ja silmänsä vilkkuivat kummallisesti.
— Hoi, miehet! Mihinkäs tämä tie vie? huusi; hän, huomattuansa vähän lumen alta tuntuvia suksen latuja, jotka veivät Lassin työpaikoille Tarvaskosken rannalle.
— Ei se vie erittäin mihinkään. Minä siellä olen vaan toisinaan hiihdellyt, ehätti Lassi hämillään vakuuttamaan. Mutta se oli jo myöhäistä. Miesjoukko hiihti kilvassa, Rossin Roisto edellä, ja pian olivat he hänen keittimönsä ääressä.
Mahdotonta on kertoa sitä rähinää ja naurua, hämmästystä ja suuttumusta, joka siinä syntyi. Ahnaimmat alkoivat maistella viinaa, jota oli lekkereissä kuusen juurella. Kiireessään ei Lassi ollut kerinnyt niitä edes korjata parempaan talteen edellisenä iltana.
— Kukas olisi luullut meillä tällaista onnea olevan! huudahti yksi.
— Ja kuka olisi heitä luullut näin hävyttömiksi! lausui toinen.
— Ja näin tyhmiksi! pilkkaili kolmas. Kutsutaan tänne pitäjään väki ja ruununmiehet, vaikka tämmöiset rehkäiset ovat paraillaan toimessa!
— Mitäs te siellä piipitätte niinkuin kananpojat? Olisiko täällä mielestänne ollut hyvinkin hauskaa hiipotella tyhjin suin ympäri metsiä? Eikö ollut paljoa kauniimmin tehty, kun valmistettiin vähä suunavausta tätä suurta etsikonaikaa varten? ivaili Jukka naukkuja ottaessaan.
Muutamat alkoivat särkeä astioita ja kaadella riistoja maahan; mutta nimismies, kuultuansa miesten huudot ja rähinän, kiiruhti paikalle ja esti sen. Ihmetellä täytyi hänenkin tätä löytöä. Hän käski ajurinsa ottaa vaskipiiput, padan ja viinan takavarikkoon. Piipputynnyri ja padan puuhattu särettiin. Muutoin jäi kaikki entiselleen. Herjauksia, pilkkaa ja uhkauksia satoi tulvanaan sahilaisten yli. Erittäinkin Niemelän isäntä oli kiukuissansa siitä, kun hänen maallaan oli sellaista uskallettu tehdä. Mutta hän lohdutti kuitenkin itseänsä sillä, että torpan kontrahti loppui tulevana keväänä. Sitten lupasi hän ottaa kunniallisempia ihmisiä alustalaisikseen.
Nimismiehen käskystä haastoi Rantalan herrastuomari Hiskin, Lassin ja Annukan oikeuteen luvattomasta viinanpoltosta. Etsijät läksivät kukin kotiinsa ja siihen päättyi lapsen virallinen etsiminen. Maailma muuttui nyt entistä synkemmäksi sahilaisille. Tähän saakka oli heitä ahdistanut ainoastaan murhe, mutta nyt tuli vielä häpeä lisäksi.
Annukka istui nurkassa täynnä tuskaa. Kyyneleetkään eivät tuottaneet enää mitään lievitystä. Nekin olivat jo loppuun juosseet. Nyt he eivät ruvenneetkaan vaiti suremaan. Sitä voimaa heillä ei ollut. Jokaisen tunteet saivat vapaan toimivallan. Moniin, moniin pitkiin hetkiin ei tuvassa kuulunut muuta, kun valitusta ja tuskan huutoja.
Ainoastaan Kaisan tunteet pitivät tasapainonsa. Hän tosin juostessansa ja hääriessänsä pyyhkieli turkin hihalla silloin tällöin silmiänsä, vaan muuta mielenliikutusta hänessä ei huomattu.
Hiski kertoi hänelle pastorin terveiset ja nuhteet taikomisesta, mutta niitä hän ei kuulevaan korvaan ottanut.
— Olisipahan se mustamikko antanut vaan soittaa kirkonkelloja, niin eiköhän lasta olisi löydetty. Kyllä sitä nyt etsiä saa. Kuka sen tietää, kuinka monta kertaa hän on jo sivuutettu? Hän voi olla kivenä tai hautana silmäimme edessä. Hiidet ovat taitavia silmänkääntäjiä!
Sellaisia lasketteli Kaisa eikä häntä ollut helppo auttaa uskostansa.
Lasta ei lakattu etsimästä. He tulivat viimein siihen päätökseen, että hän oli mennyt avantoon, koska häntä ei mistään löydetty. Avanto hakattiin hyvin suureksi ja ankara haraaminen alkoi. Olisi ollut niin lohdullista löytää edes tuo pieni ruumis, että sille olisivat voineet osottaa viimeisen palveluksen.
Kaisa puoliksi kielsi; puoliksi myönsi hänen olevan avannossa. Hiisijutusta hän ei enää uskaltanut mitään lausua, sillä Hiski ja Annukka eivät voineet sitä kärsiä. Tullaksensa vakuutetuksi siitä, olisiko lapsi siellä, kävi Kaisa noutamassa kukon kotoansa, vei sen avannolle, silitteli sitä ja antoi sen kurkistella avantoon, vaan kukko oli vaiti. Hän löi sitä, repi höyhenistä ja pyrstöstä, mutta se ei hiiskunut mitään.
— Lapsi ei ole avannossa, kosk'ei kukko laula, vakuutti Kaisa. Hän ei muistanut sitä, että kukko oli ollut surullisella tuulella koko talven eikä ollut ensinkään laulellut.
Lassi uskoi sisarensa taikoja, mutta Hiski ja Annukka vaan yhä harasivat avantoa. Viimein alkoivat he etsiä yhä avarammalta toisista kylistä, arvellen että joku matkustaja olisi hänet ottanut maantieltä, johon hän kyllä pian olisi saat= tanut juosta ulos päästyään. Mutta mitään tietoa ei saatu hänestä. Pikku Anni oli kadonnut tietämättömiin, sillä hän ei ollut ainoa lapsi, joka silloin katosi. Silloin oli kansainvaellus ja mahdoton oli kenenkään tietää, mihin mikin joutui. Kysy lehteä, jonka syksyn myrsky tuhansien muiden kera repäsi irti ja lennätteli avaruuden ympäri, mihin se on joutunut. Etsi lastua, joka putosi virtaan, ja virta tulvilleen paisuneena vei muassaan. — — — Yhtä turhaa oli etsiä pikku Annia.
"Nyt minä mielelläni kuolen, kun näin sinun kasvosi, ja ettäs vielä elät!"
Näiden onnettomuuksien tapahduttua hypätkäämme kertomuksessamme puolentoista vuosikymmentä eteenpäin. Siirrymme siten parempaan aikaan, jolloin enää vaan unen näkönä kangastelee edellisessä kerrottu kurjuus ihmisten mielissä. Käsillä on nyt onnellisempi aika. Suruille ja kieltäymyksille nauretaan. Puutoksien aika — se on satujen aika. Nekin, joihin se oli iskenyt kovat kouransa, ovat sen jo melkein unohtaneet. Viljaa tulee, rahaa tulvailee maahan, kaikki on hyvin, on suloista, iloista, hauskaa, tyyntä ja päivänpaistetta. Pienemmissäkin, huonommissakin metsätorpissa kuin Sahissa juodaan vaan vehnäskahvia ja herrastuomari käy verassa ja tohvelissa. Mekään emme enää viihdy tuolla surujen laaksossa Tarvaslammin rannalla, vaan siirrymme sieltä toisiin, valoisempiin piireihin.
* * * * *
Eräänä kirkkaana syysaamuna, kun kaupungin koulunuoriso oli juuri aamurukouksista tullut ja kukin oppilas oli asettunut paikallensa opettajaa luokalle odottamaan, tuli koulun kunnianarvoisa vahtimestari juhlallisen näköisenä luokalle ja lausui:
— Tulen rehtorin käskystä ilmoittamaan että teillä on tänään luistinlupaa kaksi päivää.
Iloisempaa sanomaa hän ei olisi voinut tuoda. — Jokaiselta pääsi ilonhuudahdus, kirjat lennätettiin laatikoihin ja kilvan kiiruhti kukin asuntoonsa. Puolen tunnin kuluttua he jo kilvassa kiitelivät kirkasta jään pintaa ristiin ja rastiin. Tyttökouluinkin oppilaille oli luistinlupa ja hekin ottivat iloisena osansa tuosta pohjolan nuorison reippaasta huvituksesta.
Eräs sorea poika, nähtävästi ylimmän luokan oppilaita, otteli pitkiä harppauksia erillään muista. Hän luo tuon tuostakin odottavan katseen laiturille eikä näyttänyt olevan luistelemisesta yhtä huvitettu kuin toverinsa.
— Mikäs Kallea, vaivaa, kun on noin vakainen ja totinen? kyseli muuan toveri.
— Etkö huomaa, ettei Anna Heilina ole vielä täällä? sanoi toinen.
— Kuka on Anna Heilina? kaikui useasta uteliaasta suusta yht'aikaa.
— Te olette kaikki Sysmästä! lausui eräs poika, näyttäen tietoviisaalta. Mutta kysyjät eivät tulleet hullua viisaammaksi siitä, kuka Anna Heilina oli.
Kaikki tiesivät hänestä vielä ainoastaan sangen vähän, eikä ihmekään, sillä hän oli vasta pari viikkoa ollut kaupungissa. Hänen nähtiin säännöllisesti kulkevan kouluun vähää ennen soittoa ja sieltä taas kotiinsa luentojen loputtua. Toisinaan hän kulkiessaan vallattomasti heilutteli kaunista kirjalaukkuansa ja veitikkamaisesti kallisteli kiharaista päätänsä, toisinaan taas asteli aivan vakavana kuin vanha ihminen. Mutta aina oli jostakin tähystelemässä joku, joka häntä ihmetteli ja ihmetteli. Siinä vähässä ajassa oli hän ehtinyt lumota jo monta poikaa, sillä hän oli niin kaunis.
Ainoastaan Kalle Saarnilla oli ollut onni saada puhutella häntä muutaman kerran. Sen enempää ei hänelläkään ollut kerskattavaa Annan tuttavuudesta. Mutta paljonkos siihen tulta; tarvitaan, että tappurat syttyvät?
Kalle oli jo tehnyt monta kierrosta jäällä. Hän oli kaunis, reipas poika, näöltänsä paljon muistuttaen isästänsä, pastori Saarnista, jonka Sahilla sairasvuoteen ääressä opimme tuntemaan.
Kallesta alkoi tuntua hyvin ikävältä. Tokkohan äitinsä laskenee taas tyttöä mihinkään, arveli hän epäillen ja aikoi jo lähteä pois jäältä. Kuitenkin teki hän vielä muutamia kierroksia kokien keksiä tilaisuutta, missä saisi sanankaan, vaihettaa Annan kanssa.
Mutta jopa tulla keiskutteli luistimet kädessänsä eräs hoikka kaunotar, niinkuin näytti, vast'ikään pitkän hameen saanut, pitkin kirkkokatua alas jäälle. Kalle luisteli kiireesti häntä vastaan lumottunna katsellen häntä kuten Wäinämöinen ennen ilman ihanata impeä.
Sievästi tervehdittyänsä ja luvan saatuansa, alkoi hän auttaa neitiä ja asettaa luistimia hänen jalkaansa. Palkaksi siitä sai hän tarjota hänelle kätensä ja niin he läksivät käsi kädessä luistelemaan. Kalle oli onnellinen. Hän ei huomannut ketään muita jäällä olijoita, hänestä tuntui kuin ei olisi ollutkaan ketään, ei ketään muita kuin he kahden maailmassa.
Ensimältä pysyttelivät luistelijat vaan kaupungin kohdalla, mutta etenivät vähitellen ulommaksi. Pienemmillä pojilla ei kaikilla ollut luistimia, vaan he lainaisivat niitä toisiltaan. Täytyipä muutamain tyytyä siihenkin, että lykkelivät kelkassa toisiaan. Koettelipa eräs suksillakin jään liukkautta.
Kalle oli pojista paras luistelija. Hän teki lukemattomia hämmästyttäviä, jopa peloittaviakin mutkia ja käänteitä. Jää oli jo niin vahvaa, ettei tarvinnut epäillä sen kestävyyttä. Ainoastaan etäällä joen suussa lahden pohjukassa oli se heikompaa. Toisten huomaamatta oli muutamia tyttöjä, Anna Heilina etupäässä, luistellut aivan lähelle joen suuta. Toiset sen huomattuansa huusivat heitä pelästyneinä takaisin. Muut kääntyivät heti, mutta Anna, joka oli juuri ottanut vahvan vauhdin, ei voinutkaan niin äkkiä kääntyä takaisin. Jää risahti kerran ja hän upposi huutaen veteen.
Kaikki alkoivat kiiruhtaa hädissään, huutaen ja hälisten- sinnepäin. Kalle sivalsi sukset hiihtelijältä, kuiskasi eräälle toverillensa, että se kutsuisi ajurin rannalle ja oli jo muutamassa henkäyksessä Annan luona. Vaikka jää oli niin ohutta ja heikkoa, että siihen joka kerta, kun hän suksensauvansa laski, tuli reikä, pääsi hän kuitenkin suksijalassa tytön luokse, auttoi hänet jäälle ja toi kiireesti rannalle. Ajuri oli jo siellä ja vei märän, pelästyneen, värisevän tytön kotiinsa.
Ihmisiä oli sill’aikaa keräytynyt paljo rannalle sitä ihmettä näkemään. Eräs maalaisvaimo veteli ahkerasti kelkkaansa ihmisjoukossa ja tarjoili kaupunkilaisille sukkia ja käsineitä kaupaksi ja hänen hienot, kauniit teoksensa saivat hyvän menekin. Kuultuansa että jäähän pudonneen tytön nimi oli Anna, kyseli hän levotonna, kenen tytär hän oli. Mutta kun hän näki Annan istuvan ajurin rekeen ja näki hänen hienon vaatteuksensa, arvasi hän hänen olevan ylhäisten lapsia ja lakkasi kyselemästä.
Rouva Heilina oli leski ja oli vasta muutamia viikkoja sitten muuttanut Helsingistä uuteen asuinpaikkaansa tuonne pieneen maaseutukaupunkiin. Hän oli kovin pelästynyt siitä vaarasta, johon Anna oli ollut vähällä joutua. Kalle sai pian sen jälkeen kutsun Annan kotiin ja rouva Heilina kiitti häntä lapsensa pelastuksesta. Kallen ja Annan tuttavuus muuttui pian ystävyydeksi — ja miksi lienee muuttunutkaan!
* * * * *
Vaimo kukkoineen on kadonnut kaupungin rannasta. Mistä hän tuli ja mihin meni — sitäpä ei ollut niin helppo sanoa. Hän oli aina matkalla ympäri maata ja tiesi kertoa havaintojansa Uudelta-maalta ja Savosta yhtähyvin kuin Pohjanmaalta ja Karjalastakin. Kerjäläiseltä hän ei näytä, vaikk'ei hänellä nähtävästi rikkauksiakaan ole. Tuossa kelkassa on kaikki hänen omaisuutensa. Kesäksi nostaa hän korinsa nelipyöräisille rattaille, joita on yhtä helppo vetää kuin kelkkaakin.
Näin on hän kierrellyt jo vuosikausia. Tuskinpa on pitäjää, tuskinpa kylääkään, jossa hän ei olisi käynyt. Mitä etsii hän? Miksi kiiruhtaa hän paikasta paikkaan?
Tultuaan taloon, lausuu hän Savon murteella: Hyvee päivee! Sitten levähtää hän hetkisen, näytellen sukkiaan ja siinä, kun talon nais-väki katselee ja pitelee niitä, tutkii hän tarkoin heitä katseillaan. Vanhat eivät herätä hänen uteliaisuuttaan, eipä lapsetkaan. Mutta jos on saapuvilla nuoria, kasvunsa päähän päässeitä tyttöjä, niin niitä mittelee hänen katseensa moneen kertaan. Hän käy heidän luoksensa, katselee tarkasti heidän käsiänsä, kyselee heidän ikäänsä, nimeänsä ja vanhempiansa. — Ei! lausuu hän sitten pudistellen päätänsä pettynein toivoin. Hänelle nauretaan. Häntä pilkataan. Ylimalkaan luulevat kaikki, että hänellä on vika järjessä. Kukapa tietää, mitä murheet ja tuskat ovat aikaan saaneet? — hän on äiti, joka yhä etsii kadonnutta lastaan.— hän on Sahin Annukka.
Näin on hän kulkenut siitä saakka kun jäi leskeksi. Sen onnettoman tapauksen jälkeen ei Hiski elänyt kauan. Lassikin kuoli pian ja Annukka jäi yksin. Hänkin tunsi olevansa aivan tarpeeton maailmassa. Ainoa työ, jota varten hän luuli saaneensa jäädä viimeksi henkiin noista Sahin kova-onnisista asukkaista, oli kadonneen lapsen etsiminen. Lapsellinen yritys! — kaikki pitivät sen aivan turhana. Yhtä hyvin voisi etsiä menneen vuotista lunta. Vaan mitäpä huoli hän noista puheista. Hän seurasi sydämensä vakuutusta. Hänestä tuntui, kuin olisi joku ääni hänen sydämessään kuiskannut: Sinun tyttäresi elää! Se oli varmaankin äidin rakkaus, joka ei uskaltanut sammuttaa viimeistä toivon kipinää sydämestä, sillä silloin olisi sammunut elämä siitä.
Pari kertaa vuodessa kävi Annukka pastori Saarnilta, joka jo oli päässyt kirkkoherraksi, neuvoa kysymässä ja hänelle huoliaan haastamassa. Hänenkin mielestään näytti vaimoraukan toivo turhalta, mutta hän vahvisti kuitenkin häntä siinä. Olihan ennenkin ihmeitä tapahtunut. Hän lahjoitti Annukalle Raamatun, jossa erittäin kertomukset Jaakopista ja Joosefista tulivat hänelle rakkaiksi.
Nyt on hän matkalla Pohjanmaalle, johon häntä seuratkaamme. Sielläpä hänellä on työtä, noissa suurissa kylissä, joita on toinen toisensa vieressä. Siellä riittää kyselemistä ja katselemista. Siellähän sitä on helppo vetää kelkkaakin, kun tiet ovat niin mäettömiä ja tasaisia.
Monta pientä torppaa, monta uljasta kaksinkertaista asuinriviä on hän jo käynyt tutkimassa tuolla äärettömällä tasangolla. Nyt läksi hän suuresta kylästä, jossa oli tunnustellut kaikki nuoret tytöt. Tuolla metsän reunalla näyttää vielä olevan joku uutisasunto. Sinnekin on poikettava. Tarkkaa on tehtävä, Kummallista kuinka nyt Sahin päivät ja katovuoden kuvat mieleen muistuvat! Nämä täällä puhuvat juuri sellaista murretta, kun ne vieraat, jotka Sahilla viipyivät muutamia päiviä ja joiden lasten kanssa pikku Anni oli leikitellyt. Olivatkohan he olleet täältä kotoisin?
Hän saapui jo pihalle ja asetteli kelkkaansa seinukselle. Talon vaimo tuolla vei halkoja tupaan. Kummallista! Hän heitti halot sylistänsä ja juoksi tulijaa vastaan. — Annukka! Oletko sinä Annukka! huudahtaa hän syleillessään vierasta.
— Olen! Sahin onneton Annukka?
— Tule sisälle — tule sisälle siunattu vieras!
Ja hän taluttaa hänet kädestä sisälle ja juhla alkaa tuossa pienessä uudistalossa. Annukka oli tavannut vanhat ystävänsä. Kaikki kiertyivät hänen ympärilleen tervehtelemään häntä. He ilmoittivat vilpittömästi ilonsa tästä jälleen näkemisestä. Mari ja Hilma olivat kasvaneet jo aikaihmisiksi.
— Sellainen olisi jo pikku Annikin! huokasi Annukka ja kertoi heille, mitä oli tapahtunut. Se teki hänen ystäviinsä erinomaisen vaikutuksen. Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa sanatonna toisiaan.
— Se oli siis kuitenkin hän! lausui viimein mies.
— Aivan varmaan oli se pikku Anni, kertoi vaimo. Sitte juttelivat he Annukalle, että he monta viikkoa sen jälkeen, kun Sahilta olivat lähteneet, olivat Savossa kuleksiessaan nähneet mustalaisjoukon kiireesti ajavan heidän ohitsensa. Lapset olivat sanoneet silloin kuulleensa lapsen äänen heidän joukostansa huutavan: Hilma! Mari! Viekää minut kotiin! He eivät olleet voineet sitä miksikään uskoa, vaan luulivat lastensa, erehtyneen.
Annukan oli mahdoton tunteitansa hillitä tätä kuullessaan. Se oli viimeinen tervehdys pikku Annilta. Tuo sisällinen, salainen aavistus oli siis tosi. Hän ei ollutkaan kuollut, hän oli vaan kadonnut!
— Minun tyttäreni elää! Minä etsin häntä niin kauan, että löydän, vaikka minun tarvitseisi kulkea maailman ääriin saakka! huudahti hän sanomattoman liikutuksen vallassa.
Hän olisi jo samana päivänä kääntänyt kelkkansa Savoa kohden, johon hänen halunsa nyt paloi, mutta ystävänsä eivät päästäneet häntä. He tahtoivat pitää häntä vieraanansa edes muutamia päiviä, saadaksensa osoittaa hänelle kiitollisuuttansa. He eivät olleet enää köyhiä. He olivat jo ostaneet itselleen maapalstan, johon uudistaloa rakensivat. Hän vietti siis heidän luonansa muutaman hupaisen päivän. Ja hän oli tullut aivan varmaan vakuutukseen tyttärensä löytämisestä.
* * * * *
Tyytyväisenä istuu kirkkoherra Saarni keinutuolillansa kuistilla. Huomenna on Juhannus ja paljon vieraita odotetaan pappilaan. Palvelijat juoksentelevat edestakaisin. Pitäjään nuorisoa soutelee kirkkosalmella. Veneet ovat täynnä kukkia ja lehtiköynnöksiä, joilla mennään koristelemaan huonetta keskikesän juhlaksi.
Entistä iloisempana silmäili kirkkoherra ympärilleen ja käänteli kirjan sivuja. Salista kuului valtaava pianonsoitto. Sitä nautintoa oli hän jo kauvan kaivannut, melkeimpä siitä saakka kun leskeksi jäi. Miehen ja naisen ääni kuului soiton ohella heleältä ja raikkaalta. Rakkaita olivat laulajat siellä sisällä sillä ne olivat — Kalle ja Anna Heilina.
Tänään vasta olivat he tulleet. Rouva Heilina oli myötä. Anna ei ollutkaan hänen oma lapsensa, vaan oli hänen ottotyttärensä. Mutta yhtä rakas oli hän siltä hänelle. Huomenna aiottiin viettää Kallen ja Annan kihlajaiset.
Ensimäisillä sanoillansa, jo ensi katseellansa oli Anna lumonnut kirkkoherran mielen ja oli hänelle tytärtä rakkaampi. Jotakin tuttavallista, ennen nähtyä oli Annan kasvoissa, jota hän ihmetteli, vaan ei voinut käsittää, ketä se muistuttaa.
Iltakello soi juhlallisesti ja tyyneys vallitsee kaikkialla. Lauluja kuuluu vesiltä ja karjan kellojen ääni alkaa kuulua yhä lähempää. Vanha Tiina, tuo uskollinen emännöitsijä, joka on ikänsä palvellut kirkkoherraa, pyysi herrasväkeä menemään puutarhaan, jossa kahvipöytä odotti heitä. Se oli hauska käsky ja pian olivat he kaikki siellä.
Anna oli sanomattoman onnellinen. Ensikerran iässään sai hän nyt oikein vapaasti ja kodillisesti nauttia kesän ihanuutta maalla. Kalle talutteli häntä pitkin käytäviä ja näytteli hänelle kaikkia puutarhan merkillisyyksiä. He olivat juuri puutarhan etäisimmässä kulmassa tiheimmässä pensaikossa, kun Anna huomasi peipposen pesän oksalla. Miten kaunis se oli hänen mielestänsä! Siinä oli jo muutamia pieniä munia. Kalle nosti viheriän puutarhapöydän pensaan juurelle, että hän ylettyisi paremmin katselemaan sitä, sillä linnun pesää ei hän ollut ennen vielä nähnyt.
Kirkkoherra istui rouva Heilinan kanssa ruohosohvalla ja keskusteli vakavista asioista. Pian huomasi hän, että rouva Heilina oli ylevämielinen, ja lahjakas nainen. Tunnit kuluivat melkein huomaamatta ja he vaipuivat yhä syvemmälle uskonnollisiin puheisinsa. Viimein palasivat Kalle ja Anna heidän luokseen ja sitten alkoi puhe taas liikkua köykäisemmillä, jokapäiväisemmillä aloilla, kun Anna kaatoi kahvia heille suuresta pannusta.
— Kummallista, kuinka hän muistuttaa, ajatteli: kirkkoherra katsellessaan Annaa, mutta kenestä hän muistuttaa.
Ratinaa kuului maantieltä, joka kulki puutarhan sivuitse. Eräs vaimo tuli sieltä, kutoen sukkaa ja vetäen pieniä nelipyöräisiä rattaita.
— Tuon vaimon näimme tänne tullessamme, sanoi Anna.
— Missä? En minä ainakaan huomannut, sanoi Kalle.
— Sinä ajoit kovasti etkä huomannut häntä, kun hän istui tien vieressä kirja kädessä.
— Onko se Annukka? huusi kirkkoherra ja käski hänen tulla puutarhaan. Annukka tuli ja Anna antoi kahvia hänelle. Kirkkoherra kyseli, missä päin hän oli liikkunut ja mitä hänelle kuului. Sitten kertoi hän rouva Heilinalle ja Annalle Annukan historian sekä sen, mitä varten hän niin kuleskeli ympäri paikasta paikkaan. Sitä kuullessaan olivat he sanatonna hämmästyksestä.
— No, mistä tuntisitte tyttärenne, jos hän vielä eläisi? kysyi rouvaHeilina.
— Vaikka tuhansien joukosta! Hänellä on kuusi sormea kummassakin kädessään. Hän elää sillä hänet on nähty mustalaisten joukossa lapsena.
Anna ja rouva Heilina silmäsivät kummallisesti toisiaan.
— Mikä oli tyttärenne nimi? kysyi rouva.
— Anni! Pikku Anni!
— Äitini! Rakkahin äitini! huudahti Anna ja syöksyi hänen syliinsä.
Kaikki olivat mykkinä ihmettelemisestä. Anna vakuutti olevansa kadonnut pikku Anni, mutta Annukka, ei voinut sitä uskoa. Hän, joka oli luullut vaikka kuinka monien joukosta tuntevansa tyttärensä, ei tuntenut häntä nyt, kun se oli hänen sylissään, vaan lykkäsi hänet pois luotaan.
— Sinä olet minun äitini! Älä sysää minua pois luotasi!
Kalle oli aivan kivettynyt. Kirkkoherrakaan ei saanut sanaa suustansa.
Rouva Heilina nousi seisomaan ja kertoi, miten oli saanut Annan hoidettavakseen. Katovuotena, kun kuolema oli ryöstänyt häneltä hänen ainoan lapsensa ja hän oli surusta joutumaisillaan epätoivoon, oli kerran mustalaisjoukko ajanut heidän pihalleen. He asuivat silloin vielä maalla Savossa, josta sitten piakkoin muuttivat Helsinkiin. Mustalaisvaimo oli tuonut lapsen heidän kyökkiinsä ja lausunut:
— Hoi rouva kulta! ottakaa omaksenne tämä lapsi! Meidän joukossamme se kuolee viluun ja nälkään! Hoi! emme ole sitä varastaneet, me löysimme sen jo neljä päivää sitten maantieltä kaukana ihmisistä! Ennenkuin hän oli mitään ehtinyt lausua mustalais-naiselle, oli se jo tiessään. Koko joukko oli kadonnut pihalta eikä hän saanut sen tarkempia tietoja lapsesta. Hän teki kaikki mitä voi, tiedustellakseen lapsen vanhempia. Mutta kun ei heistä voinut selkoa saada, niin oli hän ottanut hänet hoitoonsa ja kasvattanut hänet omana lapsenaan. Liiat sormet, jotka rumensivat lapsen käsiä, oli hän antanut lääkärin leikata pois.
— Ei epäilemistäkään, ettei Anna ole sinun tyttäresi, lausui kirkkoherra Annukalle. Jumala, johon luotit, ei ole antanut sinun toivosi häpiään tulla.
Kaikki poistuivat puutarhasta, jättäen sinne äidin tyttärineen, jotka niin kauan olivat olleet eroitettuna toisistaan.
* * * * *
Rouva Heilina ja Anna viipyivät yhä edelleen pappilassa, johon Annukkakin jäi auttamaan vanhaa Tiinaa emännöitsemisen toimissa. He sopivatkin hyvin yhteen, sillä he olivat vanhat tuttavat ja heillä kesti aina puhumista ja aina ihmettelemistä niistä erinomaisista vaiheista, jotka siten viimeinkin olivat selville tulleet. Vaikea oli Annukan tottua siihen ajatukseen, että Anna neiti oli hänen tyttärensä, niin suuri oli eroitus pikku Annin ja nykyisen Annan välillä. Hän säpsähti aina kun nimitti häntä sinuksi. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Muutaman päivän kuluttua huomasivat he, että heidän välinsä oli kuitenkin kaikista hellin, kaikista likeisin. Ja kaikki kilvan riemuitsivat ja olivat onnellisia Annan rakkauden aarteesta, joka oli tyhjentymätön, ja hän kertoi ihastuksella, kuinka onnellinen hän oli, kun hänellä oli nyt kaksi äitiä ja isä ja — ennen kaikkia Kalle!
Anna halusi hyvin mielellään päästä näkemään Sahin torppaa, josta äitinsä oli hänelle niin paljo kertonut Sen vuoksi tekivät he eräänä päivänä huvimatkan sinne. Sepä oli hupainen matka varsinkin Annasta, josta maaelämä tuntui sanomattoman viehättävältä. Tuossa sivuttiin järvi, tässä ajettiin ikimetsäin synkkään pimentoon. Vaihetellen yleni tie korkeille kukkuloille ja syviin laaksoihin. Heinäväki niityillä tien varrella valkeissa vaatteissaan kokosi tuoksuvia nurmia talven varaksi ja sievät lapset tarjoilivat maantiellä mansikoita heille kaupaksi ja ihastuivat ikihyväksi, kun saivat muutamia hohtavia hopearahoja kouraansa.
Mutta nyt lähestyivät he jo Sahin torppaa. Rajummasti rupesi Annan sydän sykkimään, lähestyessään sitä paikkaa, jossa oli ensi kerran nähnyt päivän valon, ja samoin Annukankin, sillä siellähän hän oli elänyt niin onnellisena ja niin onnettomana.
He olivat juuri kääntymäisillään torppaan vievälle tielle, kun eräs vaimo maantiellä tuli heitä vastaan. Kalle ja Anna eivät voineet nauruaan pidättää, nähdessään hänen kumartavan niin syvälle, että oli vähällä menettää tasapainonsa ja pudota istualleen.
— No, no, älä meitä niin pelästy, mummuseni! lausui kirkkoherra.
— Enhän minä teitä! Tuotahan minä vaan Annukkaa, kun se nyt noin on kunniaan korotettu, että matkustaa teidän kanssanne! vastasi vaimo, joka oli Kaisa, Annukan täti. He läksivät ajamaan torpalle, mutta Annukka astui alas rattailta ja käveli Kaisan kanssa jälessä sekä kertoi hänelle löytäneensä tyttärensä.
— Enkö sitä sanonut jo, ettei lapsi avannossa ollut! Ne mustat höyhenet tiesivät kuitenkin jotakin! huudahti Kaisa lyöden käsiään yhteen ja ihmetellen.
Torpalle tultuaan kävivät kaikki tervehtämään Kaisaa, joka oli kovin hämillään nähdessään niin paljon herrasväkeä ympärillään. Hän ihmetteli rouva Heilinan ja Annan hienoja pukuja eikä uskonut, ellei saanut hiukan hypistää, kummoista kangasta ne olivat. Ja Anna oli hänen mielestään aivan yhtä kaunis, kuin enkelinkuvat kirkon alttaritaulussa.
— Voi! voi! jospa Hiskikin ja Lassi heräjäisivät haudoistaan tätä näkemään! huudahteli hän.
Sitäpä Annukkakin toivoi, vaikka hän muutoin tunsikin olevansa jälleen onnellisin ihminen maailmassa. Olihan hänen sydämensä sisällisin hartain toivo toteunut.
Sahin torppa oli jo hävinnyt. Pellolla kasvoi puita ja huoneet olivat pois viedyt. Mutta koivut ja kuusi tuolla rannalla seisoivat vielä yhtä juhlallisen näköisinä, kuin ennen. Karhunpääkallotkin rippuivat vielä kuusessa Lassin ja Hiskin voitonmerkkeinä. Ainoastaan sauna oli säästetty, sekin jo itsestään maahan vaipumaisillaan. Anna avasi sen oven ja katsoi sisälle. Huudahtain paiskasi hän oven kiinni ja vetäytyi takaisin. Kalle avasi oven ja näki kurjan olennon makaavan siellä.
— Kuka sinä olet? kysyi hän, ja kaikki tulivat ovelle katsomaan häntä.
— Etkö sinä ole Rossin Roisto! huudahti Kaisa. Mikä sinun onnettoman on vielä tänne tuonut? Siperiassahan sinun on sanottu olevan!
Annukka meni lähemmäksi häntä
— Etkö sinä ole Annukka, Hiskin vaimo? kysyi kurja. Saatuaan myöntävän vastauksen, kertoi hän karanneensa vankeudesta, johon hänet, samoin kuin Jukkakin, oli tuomittu koko elinkaudeksi niistä lukemattomista ilkitöistä, joita he yhdessä olivat tehneet. Omantunnon tuska ei ollut antanut hänelle missään rauhaa, vaan oli ajanut häntä etsimään Annukkaa, että saisi tunnustaa hänelle pahat tekonsa ja pyytää niitä anteeksi. Hän se sanoi olleensa, joka Jukan palkkaamana oli haavoittanut heidän lehmänsä, ajanut ojaan hevosen ja hänen syynsä oli lapsenkin katoaminen, sillä hän se oli käynyt varastamassa Lassin pyssyn ja lähteissään jättänyt oven auki.
— Nyt olet kuullut tunnustukseni, lausu voitko anteeksi antaa minulle kaikki! Ainoastaan sitten uskallan toivoa Jumalalta anteeksi antamista.
— Sinä ajattelit minua vastaan pahaa, mutta se on käännetty hyväksi. Tässä on tyttäreni — kaikki olkoon iäksi päiväksi unhotettu ja anteeksi annettu! vastasi Annukka.
Kyynelistä loistivat kurjan katuvaisen silmät, kun hän pusersi Annukan kättä. Hän pyysi saada kahden kesken puhutella kirkkoherraa ja toiset poistuivat. Hetken kuluttua huusi kirkkoherra heidät takaisin. Mutta silloin oli hän jo ruumiina.
Jukka kärsi Siperiassa rangaistustaan.
Vakavalla mielellä kiipesivät huvimatkailijat Ristimäen kukkulalle, jossa puinen risti vielä oli pystyssä. Anna laski siihen seppeleen, joka oli paljoa taiteellisemmin tehty, kuin se, minkä Annukka kerran oli siihen pannut. Sitten he istuivat siellä ihaillen kauniita näkö-aloja. Annukka kertoi vielä heille onnensa vaiheet ja Kalle ja Anna lauloivat heleillä äänillänsä sen kauniin laulun, jonka nimi on
Onnen vaiheissa.
Eurassa 1882.