— Sitä asiaa en tarkoin tiedä. Mutta sen vain tiedän, että kun Suomi on vapaa, voi täällä taas asua onnellisia ihmisiä, ja onnelliset ihmiset ovat hyviä. Heidän ei tarvitse kiusata toisiansa kuten me teemme. Ei paljon merkitse, mitä kukin omistaa, sillä itse isänmaan he kaikki omistavat yhteisesti. Sen minä vain tiedän, että kun tämä on ohi, niin missäpäin maata kulkenetkin, joka paikassa voit iloisena katsella kaikkea hyvää ja kaunista sekä sanoa: se on osaltansa minunkin ansiotani. Ja jos ei sinua silloin enää ole olemassa, ei sinua unohdeta. Kun ihmiset muistelevat meitä, sanovat he: Suomella oli poikia, ja yksi heistä oli Onni Kalpa. Vielä sadan vuoden perästä astuu talonpoika kesäisenä aamuna tupansa portaille, ja kun hän auringonpaisteessa katselee peltojaan, niin muistaa hän itselleen kerrotun, etteivät ne pellot isoisän aikana yhtä riemuisasti kasvaneet, kun ryssä maassa raivosi. Silloin hän paljastaa päänsä ja sanoo: Suomella oli poikia… Ja vaikkei hän muistakaan meidän nimiämme, niin kiittää hän sinuakin, pikku Kalpa.
Luutnantti vaikeni. Onni Kalpa oli nukahtanut, puoleksi hänen polvellaan, puoleksi penkillä. Luodin reikä ikkunassa vihelsi hiljaa. Kalpea päivä lankesi jo tupaan ja valaisi pojan laihat ja likaiset kasvot, joissa oli juovia kyynelten jäliltä. Luutnantti istui ja katsoi riutuneisiin piirteisiin, ja hänen silmiinsä tuli kaunis hohde.
Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä, sen hän ymmärsi, ja nelitoistavuotias sielukin tarvitsi aikansa. Mutta pojan kiusatun pyöreän pään ympärillä säteili kuitenkin kuin palautuvaa rohkeutta. Luutnantti tiesi, että isänmaa oli saamaisillaan takaisin kadotetun lapsen.
Verinen marssi etelään oli jo täydessä käynnissä. Yötä päivää kaikui töminä sulavilla mailla. Raskaita sotilasjunia vyöryi puhkuen jälessä; miehet lauloivat tupruavan savun alla, joka lensi valkoisena tervehdyksenä yli ohivilahtavien kylien. He lauloivat ja heistä tuntui, että korskuva savupiippukin huusi iloaan aurinkoiselle taivaalle; myös höyrypilli vihelsi alinomaa samaa kimakkaa säveltä: etelään, etelään! Lakkaamatta kulku kasvoi vahvuudessa ja laajuudessa; harvat joukot imivät itseensä uusia voimia vapautetuista kylistä, paisuivat ja tihenivät, ja lumivyöryn tavoin harmaa väki laskeutui alas pohjoisesta. Ahdistava paikoillaanpysyminen ja sala-ammunta olivat lopussa; nyt vihdoinkin alkoi täysi tosi, sanottiin. Tunnettiin taas joka hetki, että oli sydän rinnassa, vasemmalla puolella. Miehet katsoivat toisiansa lämpimästi silmiin, heittivät kiväärin olalleen ja lähtivät matkaan.
Ulommaisilla linjoilla tapeltiin yhtämittaa. Länsi-Suomen halki työntyi töytäyksittäin palava vyöhyke, joka jätti savuavaa hävitystä jälkeensä. Melu ja räjähdykset kaikuivat sieltä kuulakkoina maaliskuunöinä peninkulmien päähän hiljaisille seuduille, jotka vielä olivat synkkiä ja sairaita, hautoen mielessään, mitä heille itselleen eilen oli tapahtunut. Silloin tällöin leimahti taivaalle kirkas liekki, valaisten reuhtovien olentojen sekamelskaa. Ja perästä tulevia joukkoja vastaan kärysi kirpeä palaneen haju ja tuijotti nokisia tiilirunkoja.
Mahtavaa kansantulvaa pohjoisesta puhkoi alinomainen virta päinvastaiseen suuntaan, vaikkakin äänetön ja piilotettu. Se juoksi kymmenissä uomissa tulilinjoilta sitomatupiin ja sairashuoneisiin ja täytti ne haavoittuneilla ja kuolevilla. Yhtämittaa kitisi lepattavilla vaatteilla peitettyjä rekiä piloilleajetuilla teillä, lakkaamatta höyrysi pieniä kiireellisiä junanpätkiä, kuljettaen pois kuormittain loppuunkäytettyjä ihmisruumiita. Kylissä tytöt sitoivat katajaseppeleitä, nikkarit höyläsivät päivät päästään honkakirstuja, maalarit piirsivät nimen toisensa jälkeen kapeisiin valkoisiin puuristeihin. Joka sunnuntai seisoi mustia pappeja virsikirjoineen ja lapioineen avointen hautojen ääressä; hartaasti putosivat lapiolliset, vaimot itkivät hiljaa ja niistivät kasvonsa punaisiksi kevättuulessa. Nukkavieru kansakoulunopettaja astui laihana luodulle kummulle ja antoi valonsa loistaa lohtua ylevin sanoin. Mitä haudoilla sanottiinkin, aina oli sama sisältö puheissa, jotka milloin olivat koruttoman kauniita, milloin hieman kömpelöitä:
Koskaan tyynemmin et lepää,synnyinmaa,kuin sun poikais uhrikuolon jälkeenpuolestasi, synnyinmaa!
Mutta kaiken tuskan ja ahdistuksen yllä lepäsi kirkas kevättaivas, katsoen hämmästyneen sinisilmäisenä alas ennen niin hiljaiseen Suomeen. —
Tässä suurien asioiden järjestetyssä kulussa marssi mukana pieni Onni Kalpakin. Milloin hän ajoi jonkun matkan junassa, milloin tallusti muutamia peninkulmia joukkojen keskessä, mutta aina hän teki niinkuin Luutnanttikin. He pitivät yhtä, he kaksi. Onni ei ylimalkaan voinut ajatella, että he milloinkaan eroaisivat.
Hän oli taas tullut puhtaammaksi kasvoiltaan ja suoremmaksi selästään. Hän ei milloinkaan hymyillyt, ja harvoin hän puhui muuta kuin jonkun välttämättömän sanan, mutta Luutnantti huomasi, että hänen mielensä päivä päivältä yhä parani. Tuotti hänelle omalaatuista iloa tänä suurena, mutta kiihkeänä aikana tuhlata koko epäajanmukainen, oikeudentuntoinen hellyytensä tälle pienistä pienimmälle. Sitäpaitsi se ei ollutkaan niin yksipuolista ottamista ja antamista, kuin olisi voinut luulla. Onni kai tiesi, että voimakkaasta miehestä hänen rinnallaan oli lähtöisin koko se salainen terveys, jonka hän hitaasti tunsi virtaavan kiusattuun ruumiiseensa; mutta tuskin hän aavisti, että hän itsekin kaikessa heikkoudessaan oli voimanlähde tälle miehelle. Niinä päivinä täytti Luutnantin, niinkuin kaikki muutkin, yksi ainoa ajatus: murtaa ja tappaa. Hän tiesi sen olevan vain keino, eikä hän koskaan epäröinyt. Mutta juuri senvuoksi oli hyvä vaalia lähellään pientä suljettua maailmaa, joka äsken vielä oli niin sortunut ja hävitetty, mutta jossa nyt jokainen uusi päivä rakensi ja paransi. Pieninkin ystävyyden osoitus, jokainen hyvä sana, jonka sille taholle kiireessä heitti — kaikki otettiin siellä talteen ja koottiin kulmakiviksi uuteen perustaan. Oli hyvä seurata sellaista silmiensä alla, se vahvisti uskoa tulevaisuuteen paljon enemmän kuin hän itse huomasikaan. Sillä kun Luutnantti katsoi Onniin, ajatteli hän: kaiken tuhotun voi korjata tässä maailmassa, kunhan vain joku rakastaa tuhottuja. Se ajatus kulki hänen mukanaan pitkin teitä, raikastui kevätilmassa ja kasvoi yli alkuperäisten mittojensa. Siten viime kädessä juuri Onni Kalpa täytti hänen mielensä iloisella luottamuksella: samalla tavalla kehittyy kyllä isänmaankin asia, kunhan pahin on ohi.
Onni puolestaan ajatteli myös isänmaata rämpiessään maaliskuun vetelissä suurine pieksusaappaineen, jotka jo olivat enemmän ruskeat kuin keltaiset. Ei niin, että hän yht'äkkiä olisi muuttunut tietoisesti isänmaalliseksi, se kävi yli hänen kykynsä. Yleinen innostus veti tosin hänetkin jossain määrin mukaansa ja taajensi hänen askeliensa tahtia. Mutta hän oli ollut mukana liian monissa vaiheissa, mielialoista enää hurmioituakseen. Hän oli kuulunut kuolettavasti haavoittuneisiin, vaikka koko ajan olikin ollut jalkeilla. Nyt hän asteli ajatellen isänmaataan kuten muutkin, mutta omalla tavallaan.
Hän oli itsetiedottomasti saanut kokea Luutnantin sanojen totuuden, että isänmaa on kokoonpantu suuresta joukosta erilaisia asioita, mutta tuskin kenellekään kaikista näistä asioista yhteisesti. Onni Kalvalle tuli isänmaaksi ihminen. Eikä ainoastaan niin: kaikki mitä tämä ihminen teki tai sanoi, kaikki mitä hän tahtoi tai minkä puolesta taisteli, kaikki sekin oli hänelle isänmaata. Onnin pyrkimykseksi tuli omaksua kaikki tämä, ja vähitellen se valoi hänen mieleensä uutta vakavaa levollisuutta. Sillä tiellä isänmaa tuli hänelle kaikeksi kaikessa.
Eikä hänellä muuta enää ollutkaan.
Vanhat laskunsa hän oli hyljännyt. Taistelutkin olivat kehittyneet niin verisiksi ja melskeisiksi, että olisi ollut mahdotonta pitää selvää niistä, Sensijaan hän Luutnantin kehoituksesta oli ruvennut laskemaan kaikki valloitetut kylät, joiden läpi he kulkivat. Hän teki sen aluksi puolittain kuin käskystä, puolittain jonkinlaiseksi huvikseen. Muutamassa päivässä se kuitenkin jo muuttui tavaksi, ja vihdoin tuli jotain sielusta ja sydämestäkin mukaan näihin laskuihin. Varsinkin senjälkeen kuin hän oli huomannut, että Luutnanttikin tuntui laskevan. Eräänä aamuna komppania kulki sohjoisen jään yli. Heti heidän tultuaan toiselle rannalle Luutnantti nyökkäsi hänelle päätään ja katsoi järvelle:
— Ensi kesänä tuolla selällä soutelee vapaita ihmisiä.
Ja päivemmällä, kun he jo olivat saavuttaneet etujoukot ja lyhyen kahakan jälkeen nousseet eräälle harjanteelle, hän jälleen katsoi taakseen ja sanoi:
— Taas otimme takaisin palasen.
Tämän jälkeen tuli heidän salaiseksi tavakseen näyttää jokaisella ajateltavalla rajakohdalla jotain ilonmerkkiä, tarkoittaen sanoa: isänmaa kasvaa. Tavallisesti he vain nyökäyttivät toisilleen: taas yksi mäki.
Pian tuli päiviä, jolloin todella sai olla iloinen jokaisesta mäestä, josta päästiin nousemaan. Vastustus kasvoi kasvamistaan, saattoi jo sattua, että valloitettiin ja menetettiin ja valloitettiin taas. Kesti kokonaisen vuorokauden pyrkiä erään harvan metsikön läpi. Komppanian vahingot olivat suuremmat kuin koskaan ennen, mutta kesken kaiken Luutnantin piti nauraa. Hänestä nimittäin näytti, että Onni Kalpa laski puita. Niin perinpohjaisesti hän jo oli ehtinyt omaksua isänmaansa.
Seuraavana aamuna Luutnantti näki hänen ensimmäistä kertaa hymyilevän. Se tapahtui, kun he ketjussa kulkivat erääseen metsänlaitaan ja kiipesivät aidan yli. Varis istui aidalla; se lähti lentoon, mutta tuskin he olivat menneet ohi, kun se jo palasi ja asettui entiselle paikalleen. Onni sattui huomaamaan tämän, osoitti aidalle ja sanoi:
— Nyt siinä istuu vapaa varis.
Silloin hän ensimmäistä kertaa hymyili.
Taistelut kävivät yhä verisemmiksi, toinen toveri toisensa jälkeen kaatui. Armeija oli asetettu jättiläisnyrkiksi, joka hitaasti puristui kokoon ja rutisti sisäänsä suuren pesän maan sydämestä. Pian petoeläin kuristuisi. Mutta ote ei vielä ollut valmis, jänteistä rengasta ei vielä oltu suljettu.
Rivimiehet eivät siitä kuitenkaan paljon tienneet. He tiesivät ainoastaan, että ryske ja palot yltyivät, kuta lähemmäksi kaupunkia he tunkeutuivat. He tiesivät ainoastaan, että hyökkäys ja suuri kuolema olivat tulossa. Kumminkin joka mies rohkeasti pyrki eteenpäin, mutta kuin pahojen aavistusten pilvessä.
Onni pyrki eteenpäin Luutnantin rinnalla. Kuta sekasortoisemmaksi kaikki kävi muille, kuta vaikeampi heidän oli hengittää raskasta mustaa ilmaa, sitä kirkkaammaksi tuli hänen maaliskuinen taivaansa ja sitä yksinkertaisemmaksi hänen nelitoistavuotias katsantokantansa elämään ja kuolemaan.
Siten hän tuli valmiiksi toisen kerran, hiljaa ja hartaasti.
— Luulen meidän jääneen yksin, huusi Luutnantti. Painaudu maahan, saamme pian vahvistusta!
He olivatkin yksin. He makasivat loivan kirkonmäen rinteellä, auran kärkenä liikkumattomia ruumiita, joilla kaikilla oli pää ja kivääri samaan suuntaan ojennettuina. Huutojen raikuessa aura oli kyntänyt vastamäkeä kirkkoa kohti, mutta pysähtynyt temppelistä ja sitä ympäröivän harmaan kiviaidan takaa tulevan tulen alle. Oli vaikea sanoa, kuinka moni heistä vielä kykeni nousemaan ja hyökkäämään edelleen, kaikki makasivat maassa. Ilman helvetillinen melu teki mahdottomaksi edes koettaakaan asettua yhteyteen muiden kuin lähimpien naapuriensa kanssa, jotka mahdollisesti eivät vastanneet.
Oli valloitettava eräs viimeisistä seuduista ennen kaupunkia, mutta siitä seudusta tuli myös verisin. Talosta taloon he olivat tunkeutuneet, rikkiräjäytettyjen lauta-aitojen läpi ja kaikenlaisen rojun sotkussa. Välistä he takertuivat katkenneisiin puhelinlankoihin tai kompastuivat maassa roikkuvaan valojohtoon ja lankesivat päistikkaa liejuun, joka sinä päivänä tuntui tahmealta aivan erikoisella tavalla. Melu pihoissa oli hirvittävä; joka suunnalla paukkui, ja melskeen keskestä vihlasi joskus kuolevien hevosten käheä huuto.
Mutta tämän noitatanssin kestäessä kylän punainen tiilikirkko seisoi kukkulallaan kivisen aidan ympäröimänä. Viholliset olivat sen vahvasti miehittäneet. Iltapäivän aurinko, joka paistoi sen toiseen kylkeen, kohtasi ikkunoissa ainoastaan lasin sirpaleita, joita riippui niiden holvatuissa kamanoissa; mutta ammottavista aukoista pisti esiin mustia pyssynpiippuja joiden selät kiilsivät illan valossa. Kirkon ympärillä oli kauan ollut rauhallisempi piiri, mutta nyt se oli valloitettava.
Vieläkö Luutnantti eli? Onni käänsi hädissään päätänsä.
Kyllä hän eli. — Pysy hiljaa, äläkä liiku! huusi hän.
Onni painautui taas tiukasti maahan. Heidän yllään lyijy vinkui ilmassa, mutta he makasivat pienessä notkelmassa ja olivat saavuttamattomia. Ettei vain joku ampuisi kirkon katolta tai tornista?… Hän kurkisti varovasti ylös. Yksi torninluukku oli tosiaankin auki, ja jotakin siitä pisti esiin, mutta oli käännetty toiseen suuntaan. Kaikissa tapauksissa oli maattava kuin kuollut, kunnes tulisi vahvistusta. Missä se viipyikin?
Hän tunsi makaavansa jalat lumessa, mutta yläruumis paljaalla maalla. Rinnan alla oli haalean kosteata, ja eikö liekin aurinko niin omituisesti lämmittänyt selkää? Poskeansa hän painoi karkeaan turpeeseen viimevuotista ruohoa; ehkä siinä joku korsi oli säilynyt vihreänäkin? Hän hiveli ihoaan turpeeseen. Viime kerrasta oli jo kauan.
Onni ajatteli:
Viimeksi makasin kai paljaalla maalla mennä syksynä Lindströmin riihellä. Ilkeä juttu se silloinen, mutta ei ole leikkiä tämäkään. Hyvä oli sentään, ettei se silloin tapahtunut. Tänään se ehkä tapahtuu, mutta näin on parempi. Vain yksi asia on ikävä. Jos se tapahtuu tänään, saan hävetä, jos ne sitten tulevat minua riisumaan. Sukat ja muut loppuivat jo marssin alussa, eikä paidastakaan enää lie paljon jälellä. Mitä sanoo Luutnantti, kun tulee minua katsomaan? Kunpa vain eivät ottaisi univormua…
Missä viipyi vahvistus?
Onni kurkisti taas ylös. Kaukana torninluukussa liikkui jotakin, piippu kääntyi ja juova suuntautui tännepäin. Laskisivatko ne pari patruunanauhaa ruumiisiin, ollaksensa niistä varmoja?
Samassa kajahti eläköönhuuto alempaa mäenrinteestä. Nyt uusi aura tuli. Yksi ja toinen entisistä liittyi siihen, ja luoteja alkoi vinkua kummaltakin suunnalta.
Luutnantti oli jo jaloillaan, Onni sieppasi kiväärinsä ja syöksyi perästä. Ylös kirkkoa kohti hyökättiin — eläköön!
Mutta kesken juoksun hän näki jotain. Tuolla, kiviaidan takana… Aurinko paistoi suoraan sinne. Pieni valkoinen ympyrä, se ikäänkuin kasvoi. Ja keskellä ympyrää musta pyöreä reikä … kuin silmä. Nyt se katsoi suoraan Luutnanttiin, kohta se tulisi…
Ruskeat pieksut juoksivat epätoivoisen kiireesti mäkeä ylös. Ei niillä vielä milloinkaan ollut ollut sellaista vauhtia. Mutta ne saavuttivat päämääränsä. Hän tunkeutui takaa Luutnantin sivu, huitoen ja huutaen.
— Laskekaa, laskekaa! huusi hän.
Hänen ainoa ajatuksensa oli, että hänen piti päästä Luutnantin ohi, miksi — sitä hän tuskin tiesi. Hänen vain täytyi, ja hän juoksi suoraan kohti valorenkaan mustaa silmää. Nyt ei enää ollut pitkältä…
Silloin jokin poltti hänen päätään. Hän tupertui turpeisiin ja vaipui syvälle pimeyteen.
Pitkään aikaan hän ei tiennyt mitään. Sitten tuntui, kuin olisi hänet hitaasti heijattu ylös suuresta syvyydestä, johon hän oli pudonnut. Kuului jotakin hänen korvissaan; nyt hän tunsi sen äänen, kiviporien ääni! Ja hän sanoi:
— Missähän isä tänään poraa?
Hän avasi silmänsä katsoakseen, mutta ei nähnyt mitään. Hänen ympärillään oli pohjattoman pimeätä; ja pimeys ikäänkuin keinui edestakaisin, vaikka olikin vain pimeyttä. Ja nyt sen läpi surisi jokin keltainen kipinä. Se vain surisi ja surisi hänen ympärillään, milloin keltaisena, milloin punaisena, ja nyt se jo oli hänen päänsä sisässä. Se poltti siellä, poltti kuin tuli. Hän ymmärsi, mitä se oli, ja sanoi:
— Saakelin ampiaiset!
Sitten kipinä hävisi ja itse pimeyskin, ja hän vajosi taas syvyyteen eikä enää noussut.
Lakastuneessa ruohikossa muutaman askeleen päässä hänen takanaan makasiLuutnantti lävitseammuttuna ja kuolevana.