Vaari oli Helenasta aina ollut hiukan kolkko mies, vähäpuheinen ja karu. Vielä vanhoillaankin oli hänen vartalonsa melko suora ja voimakas, mutta hartiat olivat jo kumarassa. Tukka oli tuuhea ja valkoinen, mutta kulmakarvat olivat vielä säilyttäneet tummuuttaan. Silmät olivat kuten aina olivat olleet, mustat ja katse terävä. Mustaverinen oli vaari, ja niin oli Anttikin, kuten useimmat muutkin tämän kulmakunnan kansasta, mitä Helena oli niitä nähnyt. Hänestä, joka oli lännempää vaaleamman kansan tyttäriä, se oli outoa. Mistä lienevätkin nämä tänne kulkeutuneet?
Nuorena oli vaari mahtanut olla komea mies, kuten oli Anttikin. Kun Helena vilkaisi vaariin pöydän päässä ja näki hänen jäntevät käsivartensa, uskoi hän todeksi sen, mitä hänestä oli kerrottu, ihailevat kertomukset hänen voimansa näytteistä. Oli kerrottu muutakin, oli mainittu, miten vaari oli nuorempana aina tarttunut mieluummin keihääseen kuin kuokkaan, saanut miehiä mukaansa retkille, joilta eivät kaikki palanneet, ja väliaikoina halusta retkeillyt pyyntimatkoilla, tai pajassa mäen rinteessä, polttanut Haukiperän malmia raudaksi ja siitä ilolla teräaseita takonut. Mutta lapion teki seppä huonon, kuokan vielä huonomman, kirveen jo paremman, keihään ja nuolen kärjen aivan erinomaisen.
Arasti vilkaisi vaimo seinälle pöydän yläpuolelle, jossa Antin tappara ja muut aseet olivat kahvissa. Ja sitä tehdessään hän säpsähti…
Ukkokin oli kohottautunut puoleksi pöydän varaan ja katsoi hänkin seinälle. Mutta hän ei näyttänyt katsovan poikansa eikä omaa asettaan, vaan tuijotti tuonne yhä ylemmäksi, aivan katon rajaan, jossa nokinen ja ruostunut kirves vietti virattomia päiviään. Helena tiesi, että se oli isoisän, sen ensiksi tänne tulleen kirves. Ja aivan kuin pojan kutsua totellen, kirposi seinästä vanha puunaula ja päästi varastaan kirveen kolahtaen lattialle…
Sydänalaan koski kipeästi säikähdys, koski Helenaan, koski vaariinkin. Ukko hyppäsi seisomaan, otti kirveen käteensä, ja jäi kalpeana sen terää koettelemaan. Sitten lysähti hän väsyneenä taas istumaan, pannen kirveen pöydälle ja painaen pään käsiinsä…
— Vainajatko lienevät liikkeellä? kuului hän itsekseen jupisevan.
Ukko oli ollut koko päivän omituinen. Kun Antti oli äsken lähtiessään hänelle jotakin sanonut, ei hän ollut vastannut, vaan katsonut Antin sivu kuin johonkin kaukaiseen, silmissä uneksiva ilme. Nytkin kohotti hän päätään tuijotellen päreen lekuttavaan valoon ja liikutellen hiljaa huuliaan.
Lehmisavulta kuului kellon kalahdus. Halli murahteli pihalla, mutta vaikeni taas. Hienosta hiekan pirinästä ymmärsi Helena sen siirtyvän pihalta solalle, tavalliseen makuupaikkaansa… Kumma kun ei Antti ollut ottanut sitä mukaansa? Oliko pelännyt tarpeetonta haukkumista ja siksi mieluiten mennyt yksin? Kauan se nyt siellä viipyykin, vaikka ei ole rantaan kovin pitkästi…
— Helena, lausui ukko oudolla äänellä, etkö kuule askeleita?
— En kuule mitään, isä.
— Minä kuulen. Tuolta ne tulevat järveltä päin. Ne koettavat hiipiä, mutta korvani erottaa ne kuitenkin. Älä sinä kuitenkaan mitään pelkää, älä itsesi, poikasi, äläkä Antin puolesta. Ei teille mitään tapahdu. Minä tiedän sen. Isä-vainaja on liikkeellä, ja minun on maksettava eräs häneltä maksamatta jäänyt velka… Mitäpä se muuten olisi minulle kirvestä käteen lähettänyt…
Aivan jäykistyneenä kauhusta kuunteli Helena vanhuksen puhetta.
— Kiesus avita, ukko, mitä te puhutte? sanoi hän kalpeana. Älkää pelottako… Anttikin kun on poissa…
— Isä-vainaja hänet pois lähetti, sillä siinä oli pelastus. Jos olisi jäänyt tänne, olisi tuho tullut, mutta niin ei ollut sallittu. Ei, vaan hänestä nousee uusi suku, jonka veristä on jo koston himo lieventynyt. Meillä se palaa hautaan saakka… Saa se häneltä lieventyä, sillä hänhän onkin vainolaisen naisen lapsi.
Helena ei ollut koskaan nähnyt anoppiaan, eikä hänestä paljon kuullutkaan, sillä hän oli kuollut Antin syntyessä. Sen hän tiesi, että hän oli ollut rajantakaisia. Kauhulla kuuli hän ukon jatkavan muistelmiaan:
— Soukelon Arhippaisen, sen rosvon sisar, kaunokainen. Ei tullut mieluusti, mutta tuleminen oli. Ja rakkaaksi suostui lopulta, taivutti ylpeän niskansa. Ja sovintoa olisi hän tahtonut, mutta ei saanut aikaan. Yhä suuremmaksi paisui riita, kun raukkani kuoli… Ja niin kauan kuin hammas pystyy, hijoo vanha Arhippainen kostoa, eikä lepy, ennenkuin luut valkenevat. Tuoresta sillä onkin taas koston syytä, sillä hänenhän se taisi olla poikia se Antin käteen ampuja…
Koira ulkona kohotti päätään ja puhkesi ulvomaan matalalla ja valittavalla äänellä. Sitten se taas vaipui hiljaisuuteen, silloin tällöin vain murahdellen.
Äkkiä se kiljahti, mutta vaikeni taas heti, solan hietikossa hiukan peherrellen.
— Se on varmaankin Antti, ilahtui Helena sanomaan, kun kuuli ulkoa askeleita. Hän kiiruhti avaamaan ovea. Raivoisena karkasi silloin ukko pystyyn:
— Älä avaa! kiljaisi hän.
Mutta se oli jo myöhäistä. Salpa oli poissa ja voimakas käsi tempasi ulkoa oven auki. Samassa syöksyi sisään pitkä, hamppupaitaan puettu mies, harmaa parta hulmuten. Suoninen käsi puristi kirvestä. Kirkaisten kaatui Helena pyörtyneenä maahan, pieni poika yltyi nurkassa pelon parkunaan. Ovesta näkyi miesjoukko, jolle harmaaparta käskevästi huusi:
— Pian tavarat aitasta. Ainoastaan paras otetaan, jos sitä mitä tässä hiirenpesässä onkaan. Minä kyllä nämä hoidan, ja onhan minulla tämän vanhan Vaaralan kanssa tilikin tehtävä…
Kiireesti poistuivat miehet.
— Surmillesi tulit vihdoinkin, sanoi silloin vasta Vaaralan ukko. Hänen äänessään oli kaamean pilkallinen sointu ja suu vetäytyi ikäänkuin nauruun.
— Jo sinua odotinkin, lisäsi hän; isä-vainaja äsken pudotti tuolta seinältä käteeni vanhan sotakirveensä, ja joka kerta kun se liikahtaa itsestään, menee joku sukuni vihollisista manalle.
Arhippa tuijotti vihamieheensä ikäänkuin ahmien hänen näköänsä. Kuullessaan hänen hyytävät sanansa, liikahti hän levottomasti ovelle päin.
— Joko pelottaa! kysyi heti Vaarala pilkallisesti. Ja ikäänkuin jotakin suunnitelmaa toteuttaakseen syöksähti hän samalla vastustajansa kimppuun.
Mutta tämä vielä voimiltaan paljon häntä notkeampana väisti helposti, joutuen kuitenkin tällä liikkeellään peräpuolelle tupaa, Vaaralan päästessä oven suuhun.
— Risti silmäsi, Arhippa, pilkkasi tämä taas; ellet taivu apua huutamaan, niin olet mennyttä miestä. Ruma on tosin lankoansa tappaa, mutta täytyy, sillä muuten ei tule ikänä rauhaa tälle salolle. Ja nyt se on itse kantakettu nitistettävä. Oikein on kuin karhun tappoon olisi tässä joutunut.
Arhippa seisoi kalpeana, kuunnellen ylpeätä puhetta. Häntä aivan herpaisi sen luonnoton rohkeus, sillä olihan ukko ja vaimo pienen lapsen kanssa aivan heidän vallassaan. Vilahtipa mielessä lamauttava ajatus tuon miehen suvun ainaisesta etevämmyydestä…
Oli kuin olisi Vaarala osannut lukea hänen ajatuksensa.
— Yksikään sinun miehistäsi ei tältä retkeltä palaa, ja sille ei voi mitään. Tuossa on sinulle läksijäiset…
Vaarala heitti äkkiä kirveensä kohti vastustajansa päätä, niin äkkiarvaamatta, ettei Arhippa ehtinyt väistää. Kirves sattui otsaan, mutta vain hamara, ja huumautuneena vaipui mies alas. Mutta sammumaton viha piti voimia yllä ja hän ehti vastata samalla teolla. Ammottavan haavan iski kirveen terä Vaaralan rintaan…
Tuo tumma, aavemainen ukko horjahti, oli kaatua, mutta vimma ei sallinut hänenkään murtua. Hän syöksyi käsiksi vastustajaansa, kirousten puristuessa hänen huuliltaan. Ja äskeisestä iskusta vielä huumautuneen Arhipan painoi hän alleen, puristi vasemmalla kädellä kurkusta, hapuili sivultaan puukkoaan, sai sen, kohotti ja iski alkuihmisen koko ihanalla koston nautinnolla sen vihamiehensä rintaan…
Arhipan kuolinhuuto kuului tuvasta pihalle ja aitoissa ryösteleväin miesten korviin… Pahaa aavistaen riensivät he paikalle. He saapuivat ovelle parahiksi kuulemaan kuolevan Vaaralan vahingoniloista sanaa:
— Ja Antti tappaa loput…
Turhaa oli häntä enää iskeä, sillä hän oli kuollut. Mutta kuolevaArhippa virkosi viime voimillaan varottamaan:
— Heti paetkaa, älkääkä polttako enää. Antti on poissa ja näkee, jos tulen teette. Tuho tulee. Menkää rantaan, viekää vene, ettei pääse takaa ajamaan… me emme kestä heidän edessään… älkää naista ja lasta tappako…
Karjalaisen raakaan, mutta herkkään mieleen vaikutti suvun vanhimman äkillinen kuolema herpaisevasti. Kiireesti rupesivat he saalistaan kokoamaan. Potkaisten Helenaa kylkeen kysyi eräs:
— Missä miehesi?
— Rasilla, vastasi aivan älyttömäksi tyrmistynyt Helena, joka kuitenkin ymmärsi salata sen, että Antti oli mennyt rantaan.
— Koska saapuu?
— Huomenissa lupasi.
— Nouse!
Helena totteli, rientäen suojaamaan lastaan, joka oli kyyristynyt nurkkaansa pelosta halvautuneena.
— Joudu matkaan, ja ota lapsesi.
— Armahtakaa!
Mies heristi keihästään.
— Ei armahdeta tämän enempää, ja harvinaista on näillä retkillä tämäkin. Mutta kun ukko tuossa kielsi tappamasta, niin henki jääköön, mutta matkaan lähdet…
— Koetetaan perillä, lähteekö ruotsin naisesta yhtä pulska poika kuin täti-vainajastamme, joka oli Anttisi äiti…
Keihään tyvellä tuuppien pakoitettiin Helena lapsi sylissä kulkemaan edellä. Rantaan mentiin.
— Montako teillä on venettä? tivattiin taas Helenalta.
— Tämä ainoa vain, vastasi Helena, rannalla olevaa kolmilaitaa osoittaen.
— Valehtelet, miten nuottaa vedätte?
— Kaksi oli, mutta toisen poltti ukko äsken naulat saadakseen, että uuden olisi tehnyt.
— Totta taitaa puhua, vahvisti nyt eräs karjalainen; kuopan luona oli vene veistoksella…
Vene lykättiin vesille, siihen istutettiin Helena ja lapsi, ja siihen mahtuivat myös karjalaiset, joita nyt oli enää vain viisi. Kiireesti lähtivät he soutamaan veneilleen. Epätoivo sydämessä ajatteli Helena vain yhtä ainoaa kysymystä: miten pelastua?, aina siihen epätoivoisena vastatakseen: ei mitenkään.
Yö oli nyt kohta puolessa. Karjalaiset, jotka tekonsa tehtyään ja, kuten luulivat, Antin ainoan veneen vietyään, tunsivat itsensä melko varmoiksi, eivät nyt suurin välittäneet kulkuaan salatakaan, vaan pyrkivät pitkin vedoin kohti vene-kaarrettaan. Vaitiollen kuitenkin soudettiin, kunnes perämies sanoi:
— Sinne jäi Arhippainen verivihollisensa viereen.
— Sinne jäi. Mielellään kai Antti hänet isänsä viereen hautaa. Onhan siinä edes hiukan lohdutusta.
— Ne olivat kiinteitä miehiä, nuo kaksi. Eivät unohtaneet. Mutta surmakseen kai se isä sinne niin himoitsikin. Olisi rauhassa sivu soudettu, kuten ensin aiottiin, niin eheinä oltaisiin. Kun tulikin tuohon kaarteeseen mennyksi. Siinähän se isä taas kostoon yltyi, sillä sanotaan hänen ja vanhan Vaaralan siinä nuorena kerran tavanneen… On hyvä, että Antti ei ole aivan kintereillä.
Nähtyään koiransa kuolleena ymmärsi Antti heti mitä oli tapahtunut. Ensin vaati koston himo ryntäämään suoraan, mutta sitten heti metsäihmisen vaisto sai oman hengen rakkauden elpymään. Välähdyksenä selveni hänelle, kuinka järjetöntä olisi ollut hänen aseetonna syöstä vainolaisten keskelle. Kuoleman hän sieltä olisi saanut ja siten riistänyt perheeltään sen ainoankin tuen, mikä sillä oli vielä jäljellä jos se oli enää elävien joukossa. Ja tuossa samassa tajun ja ajattelun välähdyksessä kerkesi hän huomata senkin, kuinka edullista oikeastaan oli hänen asemassaan, ettei hän ollut joutunut tuonne tupaan piiritetyksi, sillä mistään tehokkaasta puolustuksesta ei tietenkään olisi voinut olla puhetta. Parempi oli hänen toimia saartolinjan ulkopuolella.
Kärppänä painui hän siis takaisin tuparakennuksen varjoon, kuunnellen henkeään pidätellen. Jo heti oli hän mielessään paikan äänettömyyttä ihmetellyt, eikä nyt, kun sitä yhä jatkui, voinut pidättää itseään, vaan läksi matalana hiipimään solasta pihalle. Kun sielläkään ei näkynyt mitään, siirtyi hän varovasti pitkin matalaa kivijalkaa tuvan ovea kohti. Hän ei huomannut muuta väkivallan merkkiä kuin aitan oven auki; tuli portaille, siitä pimeään etehiseen; siitä pimeään tupaan, sillä päre oli aikoja sitten palanut. Astuttuaan tupaan kompastui hän johonkin pehmeään, kosketti sitä kädellään, satutti kätensä johonkin niljakkaan, ja ymmärsi kaikki.
Hän ei huutanut eikä valittanut, mutta hänen kurkkuaan kuivasi ja hänen täytyi nieleskellä alinomaa, ikäänkuin jotakin ahdasta ja raskasta alas painaakseen. Horjuen, tuntien omituista heikkoutta jaloissaan meni hän liedelle, ja puhalsi sen hehkuvista hiilistä päretikkuun valkean. Silloin hän jo näki kaikki.
Hän meni isänsä ruumiin ääreen ja kumartui ukkoa katsomaan. Olisi luullut vihan vimmassa kuolleen kasvoilla näkyneen joitakin juuri kuoleman edellä tapahtuneitten ankarain sielullisten liikutusten jälkiä, mutta ei; ukko oli rauhallinen, jopa tyytyväisen näköinen. Käsi puristi vielä lujasti puukon vartta, eikä hellittänyt siitä vielä silloinkaan, kun Antti, kiskaisten puukon haavasta, nosti hänet penkille. Sitten kääntyi hän katsomaan ympärilleen, silmissä suorastaan avuton kauhu.
— Missä Helena ja lapsi?
Kauhistuttavana jysähti nyt tämä kysymys hänen mieleensä. Ruumiitten löytö oli äsken lyönyt hänet niin turraksi, että kaikki henkinen toiminta oli ikäänkuin pysähtynyt, mutta päreen valossa ympärilleen katsottuaan oli hänelle heidän poissa olonsa äkkiä todellisuutena esiintynyt. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen ja juoksi etehiseen, hän ei enää vaaraa varonut, vaan juoksenteli ympäri pihaa, käheällä äänellä rakkaitaan huudellen. Mutta huuto kaikui tyhjään yöhön, raskaassa ilmassa ei kaikukaan vastannut, ja merkkiäkään ei ilmennyt onnettoman hätää huojentamaan.
Äkkiä seisahtui Antti taas, mietti hetkisen ja juoksi sitten tupaan. Hän oli kuin peto, jonka penikat oli ryöstetty ja joka nyt vainuaa ryöstäjän jälkiä. Uudelleen tulen viritettyään näki hän, miten kaikki oli tapahtunut, huomasi perheensä joutuneen yllätyksen uhriksi. Sitä vain hän ei ymmärtänyt, miksi ei oltu taloa poltettu ja elikoita surmattu, kuten aina oli tapana ollut voitolle päässeen. Hänen huudoistaan säikähtyneinä tormailivat elikot tuolla pitkin tanhuata. Senkin ymmärsi hän nyt, että Helena ja lapsi olivat ryöstäjän hallussa. Vaikka hänen sitä ajatellessaan posket paloivatkin kuumasti ja uuden onnettomuuden näky avautui mieleen, tunsi hän kuitenkin jonkunmoista mielihyvää siitä, että kaiken todennäköisyyden mukaan edes hengissä olivat. Ja siitä samasta ajatuksesta, ettei kenties vielä kaikkia oltu menetetty, sai hän myös voimia ruveta asemaansa järjellisesti pohtimaan.
Hän älysi, että hänen oli pienintäkin seikkaa myöten käytettävä hyväkseen ne mahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänen käytettävikseen perheensä pelastamiseksi. Yksin ollen ja voimatta toivoakaan apua muualta täytyi hänen koettaa voittaa viekkaudella vihollisensa, niin kauan kuin se on hänen saavutettavissaan; jos se pääsisi painumaan kovin syvälle rajan toiselle puolelle, saattaisi Helenakin olla ijäksi mennyttä.
Ja erämaan asukkaan metsästäjä-vaistot virkosivat kokonaan ja hän ryhtyi valmistautumaan retkelleen kaikella sillä viekkaudella, minkä turvaton ja vaaran-alainen elämä oli jo syntymästä hänen veriinsä istuttanut. Hän ei syöksynyt valitellen salolle onnettomuuttaan ilmoille huutamaan, vaan hän rupesi lujittamaan jalkineittensa pauloja, otti seinältä nuolet ja joutsen, tarkasti jänteen, koetteli terää, pisti pienen kirveen vyöhönsä, haki konttiinsa evästä, otti tulukset taskuun, ja meni päästämään karjansa pihanurmikkoon. Sinne lukitsi hän sen tukkien sola-aukot joka puolelta. Palattuaan tupaan nosti hän Arhippaisen toiselle penkille isänsä viereen, lukitsi oven ulkoa ja ottaen keihäänsä sauvakseen läksi kiiruhtamaan rantaan. Veneellä oli vainolaista ajettava ja tie pesälle löydettävä…
Rantaan mennessään ei Antti unohtanut varovaisuuttaan, ja katui ankarasti äskeistä huutoaan. Parempi oli, ettei vainolainen tiennyt vainottu olevansa, vaan luuli elävänsä turvassa kaikilta vaaroilta. Silloin oli hyvä sopivalla hetkellä iskeä niin että asia ratkeaisi. Ja sen täytyi ratketa. Antti tiesi olevansa sitkeämpi, väkevämpi ja viekkaampi kuin yksikään noista; niin oli isäkin ollut ja niin oli hänkin. Aina oli voitettu ja totuttu voittamaan, sillä ainoastaan voittoon sisältyi elämisen mahdollisuus näillä perukoilla, olipa sitten kysymys eläimistä, ihmisistä tai luonnosta. Jos tuli yksikään todellinen tappio, niin oli hukka edessä. Olemassa olosta riiteli täällä jokainen elävä olento…
Aamu alkoi hiukan kajastaa, kun Antti saapui rantaan, mutta kajastusta oli jo himmentämässä uhkaava pilven lonka, joka oli nousemassa idän taivaalle. Oli kuin olisi tämä hiottava ja raskas onnettomuuden päivä tahtonut tehdä täydellisen puhdistuksen ja salaman tulella kuluttaa pois ne veren merkit, joita se oli nähnyt ihmisten jälleen toisiinsa iskevän. Salaman isku oli Antille myöskin se huomio, että hänen veneensä oli viety.
Hän rupesi ymmärtämään vihollisen varovaisuutta, mutta huomasi siitä, että se tuskin tiesi hänellä olevasta pikku veneestä.
Suoraan oikaisi hän metsään ja läksi juoksemaan tuonne ennen mainittuun kaarteeseen.
Sinne saavuttuaan näki hän sen tyhjäksi. Lintu oli jo lennossa hyvässä matkassa. Sarakossa vain näkyi kaksi vakoa veneitten jäljiltä. Antti meni lähemmäksi katsomaan ja huudahti ilosta: vedessä sarojen välissä keinui jo puoleksi uppoamassa Helenan päänauha.
Tuossa tuokiossa oli hän omalla veneellään ja sijoittautui keskiteljoille soutamaan. Airon lujuus ei ollut suunniteltu hänen intonsa vertaiseksi, vaan taipui luokkana hänen soutamaan lähtiessään.
Mutta kaukana jo souteli vihollinen.
Kun se äsken vielä oli ollut Vaaralan kohdalla ja vaimentaen sountiaan kuin pahan omantunnon käskemänä, vaikka luulikin vihollisen olevan kaukana, koetti siltä siltikin piilotella, kajahti äkkiä yössä Antin käheä huuto:
— Hele-e-ena-a-a!
Kuin puukon pistämänä syöksyi Helena teljoiltaan, jossa hän istui soutamassa, mutta samalla tunsi hän myös kylmää terästä kurkullaan. Avunhuuto tukahtui kurkkuun, jääden sinne pakottavaksi tuskaksi. Mutta sen täytyi jäädä, sillä tuossa oli puukko valmiina myös pikkupojan varalta ja katse uhkaavana ikäänkuin sanomassa: jos äänen päästät, niin henki… Nöyränä kumartui Helena soutamaan ja suuret kyyneleet valuivat hiljaa pitkin hänen poskiaan. Vaitiollen katsoivat julmat miehet hänen itkuaan, mutta eivät paljoa säälineet. Tämä oli heille ja tälle ajalle tavallista…
Kun oli päästy loittonemaan, niin jo naurahti Helenan veneen perämies:
— Susi kaipasi naarastaan ja pentuaan.
— Ja huuteli, mutta turhaan huusi; otettu se nyt on täti-vainajan sijainen…
Jo kurotti eräs kätensäkin Helenaan, mutta toinen, sorea ja vaitiollen souteleva karjalainen esti. Kiire oli kuljettava, sillä kauas piti ehtiä, ennenkuin uskalsi ensimäistä levähdystä pitää. Kun oli ollut kuusi miestä ja vain kaksi venettä, oli kulku käynytkin nopeasti, mutta nyt kun oli kolmaskin vene kuljetettavana, oli se hitaampaa. Saaliilla raskaasti lastatut veneet kulkivat sitäpaitsi melko syvällä, joten ei auttanut kaikkialla suorimpia paikkoja valita, vaan täytyi hiukan mutkitellen kierrätellä.
Yön ja päivän matkan päässä Vaaralasta reittiä ylöspäin kapenivat vedet joeksi, joka koskina kuohahteli paikoitellen hyvinkin jyrkkien kallioiden välissä. Se oli kuitenkin siksi syvä, eikä liian vuolas, että köyden avulla saattoi vetää veneet virran niskaan. Siitä aukeni taas eteen aava ja autio Parvaselkä, jonka keskelle luoja aivankuin huvikseen oli heittänyt pienen, korkeakallioisen saaren.
Tuossa äsken mainitussa joessa oli koski, jota sanottiin Peurakoskeksi. Sen alla suvannossa kohosivat rantakalliot korkeiksi ja jyrkiksi, niin että veden rantaan ei ollut siellä yrittämistäkään. Vasta juuri kosken alla madaltui ranta niin, että jalka sai sijaa. Tuolla kuilussaan virtasi joki synkkänä kuin manalan virta, puhjeten tuontuostakin suurille, tummille "häränsilmille". Kallion koloon sinne tänne eksynyt tuomi tai koivu ponnisteli urhokkaasti kohti yläilman valtaista valoa, vihreydellään somasti paikkaa pukien.
Usein ei paikan yksinäisyyttä häiritty, vaan rauhassa sai kuikka, koskelo ja pilkkasiipi-telkkä tässä tummassa suvannossa kalastusta harjoittaa. Hurjan temmellyksen paikaksi joutui se keväisin, kun Parvaselän jääjoukot vinhan kevättulvan tuomina johtautuivat Peurakosken nielusta kuin ahtaasta solasta, josta ei olisi mahtunut, mutta täytyi. Kun suvanto oli lyhyt ja sen alapäässä heti alkavan kosken niskassa saari ja hyvin ahdas väylä, sulloutuivat jäät, kaatuneet puut ja muu niiden mukana kulkeutunut pärtö suvannossa jyskäväksi, paukkuvaksi, kirahtelevaksi ryhmäksi, joka oli kuin luonnon antama kamala esimerkki todellisen ahdistuksen vaikeudesta. Ainoastaan paksuin sydänjää, lujin hongan runko sai siinä säilytetyksi edes jotakin haamua entisyydestään, mutta kaikki heikko ja vähäpätöinen jauhautui olemattomiin. Mutta luonto tiesi pääsyn. Sinne armotta ahtamaansa ja vaivaamaansa joukkoa nosti se tuuma tuumalta yhä ylemmäksi, kunnes päällimmäisinä olevat hennoimmat ainekset jo kallion reunoja luulivat hiipovansa. Ja niin koetti vihdoin vapautuksen hetki; huumaavalla jyrinällä ja paukkeella lähti jääjoukko vyörymään yli saaren ja alempana madaltuvien rantojen, nyt vuorostaan mahtavana kaikki alleen lannistaen…
Tämä joen kohdalta jokseenkin leveä, vesistöjä erottava maakannas oheni kauempana mantereen rannassa kapeaksi harjanteeksi, joka oli kuin kämmenen reuna kahden valtavan veden välillä. Mutta harjanne oli niin korkea, ettei isompaa venettä voitu miesjoukotta siitä yli haalata, saatikka sitten lastissa olevaa, ja niin jäi luonnon oma väylä, vaikka olikin koskinen, yleisimmäksi kulkutieksi. Ja jos olisi joku asettunut vahtiin Peurasuvannon kallioille, kun siitä kulkue raskaasti ponnisteli ylös vastavirtaa, niin olisi hän voinut lähettää nuolen tuolta kallion reunalta, kituvan katajan takaa, melkeinpä kohtisuoraan kulkijan päälakeen… Menneinä aikoina se teko oli varmaan usein tehtykin, ellei suvannolla soutaja huomannut lähettää muuatta joukosta maitsekin…
Peurasuvannon suunta oli suoraan idästä länteen. Ihmeellinen oli näky, kun auringon laskun aikana saapui koskea alas. Oli kuin olisi laskenut sulavaa kultaa myöten itse ijankaikkisen valon ahjoon, joka tuolta suvannon alta vastaan loisti joen uoman täyteisenä ovena. Kimallellen hyppelivät tuossa valossa hyrskyt, vene keinui kuin pehmeillä patjoilla, ja kovissa kohdissa tunsi kulkeva sitä pyhää hätää, joka lienee tunnettava kuoleman edessä senkin, joka uskoo autuaasti kuolevansa. Ja kun kalliot suvannolle saavuttaessa yhä kohosivat, muodostuen alempana siksi portiksi, josta aurinko loisti ijäisyyden ihanana valona, saattoi mustalla virralla sitä kohti keinuessaan uneksua, että oli löytänyt unholan virran joka päättyi autuuden valtamereen…
* * * * *
Hyvin tunsi Antti nämä seudut, tunsi kalliot, kosken, Parvaselän, tunsi saarenkin kaukana selällä. Ja sitä muistaessaan tunsi hän kipeätä pistosta ja mielenliikutuksen karvasta ailahtamista sydämessään ja samalla heikkoutta; mutta luonnollisena vastavaikutuksena tuosta terästyi taas mieli entistä voimakkaammaksi ja kostonhimo kiihkeämmäksi…
Ruvetessaan soutamaan oli hänellä suunnitelmansa ainakin osaksi selvillä. Hän ei halunnut ilmoittaa viholliselleen ajavansa sitä takaa ennenkuin Peurakosken suvannolla, mutta sinne oli hänen jouduttava ennen kuin sen. Ja se olikin hyvin mahdollista, sillä hän voisi keveällä kaksilaidallaan päästä oijustamaan poikki kannasten ja kapean Peuraharjun, sekä olla jo sopivassa paikassa Parvajärvellä vahdissa, jos Peurakoskella ei hyvin kävisi. Hän otaksui karjalaisten kulkevan yhtämittaa koko tämän yön ja vuoroin levähtäen seuraavan päivänkin, aikoen kunnolleen yöpyä vasta vanhassa yöpaikassa Peurakosken niskassa, ellei mikään häiritsisi. Ja juuri tuon rauhassa yöpymisen tahtoi Antti estää, sillä palava pelko ja raivo sai hänet kuvittelemaan jatkuvaa onnettomuutta kohdalleen. Mutta vaaraa tunteva hermo ei laukea himokkaaksi ja veri ei pääse luvattomille teille sillä, jonka täytyy pelätä henkeänsä. Mutta ennen Peurakosken yöpaikkaa ei tarvinnut pelätä.
Ja piilossa pysyäkseen poikkesi Antti soutamaan omia ruohoisia oijusväyliään. Yhä kirkkaampana kuvastelihe veneen virissä nouseva päivä. Ukkonen, joka vielä äsken oli uhkaavana hymissyt päivän nousun taivaalla, oli hetkeksi rauennut taivaan rannan taa, odottamaan sopivampaa ryntäyksen hetkeä. Ja tuosta innostuneena oli päivä ruvennut ikäänkuin entistä kirkkaammaksi, muutamassa hetkessä karkoittaen yön merkit. Lahtien pohjukoissa viipyvät sumuhunnut kukisti se yhdellä ainoalla valtijakatseellaan, aamun viileätä neitosta koetti se saada lämpenemään intohimoisilla syleilyillä, yhä uudelleen yrittäen kuin väsymätön rakastaja, joka ei heitä, ennenkuin neito autuuden hurman valtaamana hänelle antautuu. Mutta antaumuksen hetkellä, kun se muuttuu aamusta päiväksi, aavistuksesta todeksi, neidosta naiseksi, se sulaa kyyneliin, itkien tyyntä ja koskematonta menneisyyttään, ja kyyneleet jäävät helmiksi maan päälle…
Mutta aamun kauneutta ei ymmärrä mies, jonka sydän on musta ja synkkä kuin yö; yksi ainoa ajatus on hänen sielunsa herra: vaimon ja lapsen pelastaminen ja kosto. Hänen alkuperäinen luontonsa nauttii suunnattomasti tästä ajatuksesta, ehken enemmän vielä sen jälkimäisestä osasta. Olihan luonnollista, että hän pelastaa Helenan, ja hänen onnensa ei ole sen johdosta taas tunteva rajoja, mutta sen jälkeen seuraava kosto on, niin hän tunsi, kuin huumaava juoma, jonka tuottama humala on autuaallinen. Kun hän äsken tuvassa oli tuntenut veren hajun ja satuttanut kätensä isänsä veriseen ruumiiseen, oli hän syttynyt sammumattoman vihan paloon. Mikään eläväksi tullut kristillinen rakkaus ei ollut päässyt häneltä tätä tunnetta hillitsemään, vaan paloi se kiihkeänä ja voimakkaana, joka uudesta tilaisuudesta virikettä imien. Ja hän sisällytti tähän tunteeseen sen rikoksen mahdollisuudenkin, jonka alaisena hänen vaimonsa ja lapsensa oli, suunnitellen rangaistuksensa määrän sen mukaan kuin se jo olisi tapahtunut. Tuon rangaistuksen määrää ei muuten voinut paljon suunnitteluilla määritellä, sillä erämaan rangaistus oli yleensä kuolema; Antin isän kuolema, vaikka hänen surmaajansakin oli jo henkensä menettänyt, oli perustana sille vaatimukselle, joka on aina ja kaikkialla ollut erämaan laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta.
Mikä ihana näky: saarisena avautuu aamun kirkkaudessa eteen siintävä selkä, tuskin huomattavasti tuulen virissä karehtien. Lehväiset saaret, jotka näyttävät kohoavan veden kalvosta kuin unelmat, tuntuvat keinuvan onnessaan. Kaarteissa avautuvat valkoiset hietikot, jotka aallon helkkä kirjailee uusiin hienoisiin uriin joka päivä, ja edustalla valmistautuu kaislikko taas aallon käskystä keinumaan. Katse siirtyy rauhoittuneella nautinnolla viheriöivästä levähdyspaikasta toiseen, yhä kauemmaksi, kunnes se vihdoin uppoutuu kaukana siintävien vaarojen sineen. Mutta tuossa vasemmalla kohoutuu harjanne jo rannasta jyrkkänä, pukeutuen juureltaan tiheään lehtimetsään, mutta harjaltaan muuttuen komeaksi kelohongikoksi. Metsävalkean tuli on aikoinaan keskeyttänyt elämännesteen juoksun petäjän tiehyeissä ja muuttanut sen juurikuivaksi hongaksi; sade ja tuulet ovat siitä kaarnan lahottaneet ja pudottaneet, ja oksat ovat käpertyneet ryhmyisiksi käsivarsiksi, jotka vakaina ja ikäänkuin aatteellisina aina osoittavat taholleen. Ne oksat ovat kotkan ja kalasääsken mieluisimpia istumapaikkoja, niillä ylpeinä ja luoksepääsemättöminä istuen hautovat ne uusia rikoksia erämaan rauhaa vastaan.
Erämaan rauha — se on näennäistä: kaikkialla on sotaa ja taistelua. Tuossa pakenee veneitä vimmatulla vauhdilla, tuossa niitä synkeällä ilmeellä ajetaan takaa. Tuossa uipi ylhäinen kuikka, ilmeelläkään suunnatonta ahneuttaan ilmoittamatta; tuolla istuu kelohongan latvalla kalasääski, keltasilmäinen, vaalea, merkillinen lintu, joka taukoamatta tuijottaa järvelle veden kalvoon. Ja kun saaliiksi kelpaava kala ilmestyy veden pintaan, kohoaa se pitkille siivilleen, jännittää keltaisia pyöreitä kynsiään ja pudottautuu kohahtaen kalan niskaan, raskailla siiven iskuilla kohottautuen jälleen ilmoille. Mutta väristen kyyristäytyy silloin rannan ruohokossa korteikkoon piiloon sorsa, jonka elämä on vaappumista pelon ja toivon vaiheilla… Ja jos poistuu järveltä metsään, on vain toinen taistelu edessä. Pedot suurimmasta pienimpään elävät alituisessa veren janossa, siihen syntyen ja kuollen; ja ikäänkuin tämän veren janon ikuisuuden todistukseksi, näyttääkseen, että niinkauan kuin imettäväisten sukua on ollut maan päällä, on luonto säilyttänyt pohjolassa pedon, ahman, joka veren janossaan on hirviö. Kehityksen takia ei ole olemassa tälle pedolle, vaan on se palloamme polkenut samallaisena kuin tänään jo silloin, kun muu nisäkästen lauma oli vielä näöltään toinen. Se on kuin hirmuinen muinais-ilmestys, joka puussa varroten syöksee saaliin niskaan, hakee hampaisiinsa kaulasuonet ja puree.
Antti souti kuin hurja, tuntemalta väsymystä. Hänen katseensa oli tunteeton luonnon kauneudelle, sillä hänhän kuului siihen itsekin olennaisena osana. Hän ei itse tiennyt, että hän oli vielä siksi peto, että veren jano saattoi vääryydestä herätä; ei tiennyt olevansa muuta kuin mies, jolle oli tehty veristä vääryyttä. Kaihoten ja malttamattomana katsoi hän taakseen, milloin avautuisi hänelle se salmensuu, josta hän pääsisi oikaisemaan kohti Peuraharjun tyveä…
* * * * *
Ontrei-perämies piti venekuntaa lujilla. Tuon tuostakin käänsi hän ruskeatukkaista päätänsä katsoakseen taakseen. Joku epämääräinen pelko vaivasi häntä, monessa kahakassa mukana ollutta voimakasta miestä, ei itsekään oikein tiennyt, mikä. Hän oli oikeastaan vastustanut koko Vaaralan ryöstöä, sillä naapurirauha oli hänestä tärkeä, ja ryöstettäviä oli kauempanakin, mutta menihän mukaan sentään, kun Arhippainen kiukkuisesti vaati. Siinä hän nyt sitten sai sen, mitä haki, mietti Ontrei katkerana. Vaaralan vanha Juha oli aina ollut kamala ja salaperäinen, onnettomuutta tuottava mies, ei olisi pitänyt mennä enää häntä häiritsemään… Poika kuului olevan yhtä sisukas, ja varmaan tämän teon kostaa kipeästi…
— Ontrei, laske maihin, pyyteli Helenan vieressä soutava nuori kiharatukka karjalainen. Hiki helmeili hänen otsallaan. Pikku poika Helenan jaloissa itki katkerasti.
— En laske, Kuisma-veljeni, kielsi Ontrei, vasta Peuran niskassa levätään; siinä jo voimme olla rauhassa. Mutta jos lienee soutaaksesi raskas, niin upota tuo Vaaralan vene, sillä ei Antti ainakaan sillä enää pysty takaa ajamaan. Eipä ole paljo saaliistakaan taikaa…
Paras tavara nostettiin toisiin veneisiin ja parilla kirveen iskulla tehdystä reijästä alkoi vesi pulputa sisään. Sinne se jäi jälkeen painuen yhä syvemmälle kunnes aivankuin levottomaksi tullen rupesi hitaasti pyörimään ja upposi. Helenasta tuntui kuin olisi viimeinenkin yhdysside kotiin päin katkennut. Vaikea oli hänen taas estää ainoata huojennustaan ja turvaansa, itkua, tulemasta…
— Älä itke, marjaseni, rupesi kaunis nuori karjalainen lohduttamaan.Hyvin me sinua perillä pidetään.
Hän katsoi Helenaan pitkään, hymy leikkien punertavilla huulilla. Helena tunsi häpeävänsä, puna peitti hänen poskensa, ja hän painoi päänsä alas siirtäen huivia silmilleen. Mutta karjalainen hymyillen nosti huivia toisella kädellään ja koetti katsoa silmiin. Silloin Helenan inho, johon sekautui arka aavistus jostain pelottavasta, pukeutui tarmokkaaksi torjunnaksi…
— Kas kas, sanoi karjalainen, jonka nuortea ruumis naisen läsnä olosta tunsi vastustamatonta kiihoitusta.
Pieni poika katsoi kummastuneena äitiinsä ja karjalaiseen. Jälkimäisen iloinen ystävyys oli vähitellen saanut hänet unohtamaan pelkonsa ja mukautumaan uusiin oloihin. Mutta nähdessään äitinsä vihaisen ja loukkautuneen liikkeen meni hän jälleen oman kansansa puolelle ruveten tarmokkaasti miehen jalkaa nyrkillään takomaan.
— Älä pelkää, lohdutteli mies; en minä pahaa tee. Ja muuttuen vakavammaksi rupesi hän taas soutamaan, silmissä uneksiva ilme. Hänen herkkään mieleensä ei voinut olla vaikuttamatta se surullinen kohtalo, johon oli joutunut tuo hänen rinnallaan soutava nuori, vielä viehkeä nainen, erittäinkin juuri siksi, että hän oli nainen, minkä joka liikekin Kuismalle hänen pitkän erossa-olonsa jälkeen toisesta sukupuolesta ihastuttavasti ilmoitti. Hän oli vielä liian nuori ollakseen raaka ja liian hehkuva ollakseen kylmä. Helena tai joku muu, kunhan vain oli kaunis nainen, olisi kentiesi nyt herättänyt hänessä eloon kaiken sen hellyyden, jota hänen sydämensä pystyi tuntemaan. Ja se pystyi. Hänen kansansa oli ollut ammoisista ajoista tunteitten kansaa, helposti riehahtava sekä hellyyteen että julmuuteen, innostuva sotaan ja retkeilyyn, lauluun ja soittoon, helposti heltyvä kyyneleihin. Mutta siltä puuttui tuo juro, sitkeä ja arkipäiväinen voima, joka suunnittelee väsymättä tekoansa vuosikausia, omistaen kaiken henkisen tarmonsa tulevaisuuden silmälläpitoon. Hetken lapsi, oli se vaikka kuinka etevä, ei kestänyt kesää kauemmin, vaan lannistui. Sen tunsi vaistomaisesti hänen sukunsa ja tiesi, että tuo hiljainen heimolainen rajan takana oli etevämpi juuri tässä olemassa ololle tärkeässä ominaisuudessa ja kerran oli oleva hänen henkistenkin saavutustensa perillinen…
Kuisman herkkä mieli ailahti surulliseksi. Mitä muisti mies, äsken kuollutta vanhustako, vai jotakin neitoa nuorta tuolla rajan takana, jonne oltiin pyrkimässä?
Kus kuldaine kulgenov,Valgei-tukku voappunov?
Peurajoen suuta ei näkynyt ulapalle, sillä juuri ennen järveen laskuaan joki teki mutkan purkaen vetensä viistoon, niin että toinen ranta jäi kapeaksi niemekkeeksi. Paljoa huokaamatta lähti matkue nousemaan jokea, virrat sauvoen ja kosket nousten vetämällä. Helposti noustiinkin Peurasuvannolle saakka, mutta sitä ylös mentäessä, ennenkuin itse koskea lähdettiin nousemaan, teki mieli jo lepuuttaa. Mutta niskassahan jo odotti yöpaikka, joten monen minuutin aikaa ei airoja vedestä poissa pidetty…
Oli jo tullutkin ilta, mutta paljoa iloa se ei tarjonnut. Koko päivän uhannut ukkosilma näytti vihdoinkin tekevän tuloaan. Taivas oli mennyt pilveen, oli tyyni aivankuin myrskyn edellä ja Peurasuvannon musta vesi juoksi sileänä ja salaperäisenä kuin Tuonelan virta. Ontreista tuntui kaamealta ohjata venettä tuohon onkaloon, mutta sinnehän oli mentävä, sillä muuten ei päässyt…
— Soutakaa kovemmin, sanoi hän äreästi.
Kalliot kohosivat yhä korkeammiksi ja alhaalla kävi yhä hämärämmäksi.
Vaiti olivat kaikki…
Silloin kuului tuolta ylhäältä tuttu särähdys ja nuoli lensi suoraan Ontrein päähän. Mies ähkäsi ja kaatui taaksepäin virtaan… Sanaton kauhistus valtasi kulkueen, joka hetkiseksi aivan herpoutui…
Mutta vain hetkiseksi. Tuossa tuokiossa karkasi Kuisma pystöön, tempasi Helenan pojan ja uhaten heilautti sitä kuin virtaan heittääkseen. Helenan sydäntä vihlasi ja kiljaisten koetti hän saada poikaansa takaisin, mutta onnistumatta, sillä voimakas käsi sieppasi hänet taaksepäin. Ei Kuisma kuitenkaan heittänyt parkuvaa pienokaista virtaan, vaan oli tahtonut teollaan osoittaa, että jos toinen nuoli vielä tulisi, niin… Ja siitä, että toista ei tullut, hän älysi, kuka oli ollut tuo kallion laelta ampuja…
Kaikki äskeinen hellyys oli hävinnyt.
— Ei tainnutkaan olla miehesi Rasilla, koska niin pian on peräämme joutunut, että jo edellekin pääsi? sanoi hän katsellen Helenaan synkästi.
Helena älysi, että varmin keino pelastua oli pysyä valheessaan.
— Varmasti Rasille meni, koetti hän vakuuttaa. Kuka sanoi, että Antti oli ampuja?
Kuisma ei vastannut, vaan silmäili ylös kallion laelle. Sieltä ei kuulunut mitään, ei näkynyt mitään, vaan oli kuin olisi aave tuon surmannuolen lähettänyt. Ei ollut apua palaamisesta, paras oli mennä eteenpäin. Ja vauhdilla nyt mentiinkin, sillä äskeinen epäämätön todistus vaaran läheisyydestä oli karkoittanut kaiken velttouden. Heti kun Kuisma pääsi maalle hyppäämään, kiiruhti hän ranta-äyräälle seutua tarkastamaan, mutta mitään ei näkynyt. Kaikki oli kuin haudassa, ainoastaan jo alkava jumalanilman kohina kuului kaukaa.
— Koskelle, komensi hän.
Vimmatulla vauhdilla noustiin jyrkkää ja vikevää Peurakoskea, mutta aikansa otti se kuitenkin kaikesta nopeudesta huolimatta. Kohisten pauhasi jo tuuli metsässä, ukkonen jyrisi taukoamatta ja salamat valaisivat silloin tällöin vaahtoharjaista järven pintaa. Salaman valossa vilahteli kaukaa selältä harmaakallioinen ja kituvahaapainen saari.
Kukaan ei ajatellutkaan nyt Peuran niskaan yöksi pysähtyä, vaan suoraan järven poikki, ohitse saaren, suori Kuisma miehensä soutamaan. Kuka uskaltaisi jäädä tänne, metsässä hiipivän vihollisen syötiksi? Kun järven poikki päästäisiin, niin vaikea olisi jo seurata, sillä heti ei uskaltaisi jälkeen lähteä, vaikka olisi venekin, yksin kun näytti olevan…
Kalpeina soutivat miehet ja ristinmerkkiin moni jo turvautui. Oli kuin olisi luonto tahtonut panna raivoisan vastalauseensa taas tapahtunutta surmaa vastaan ja siinä itse joutunut hillittömään tilaan, siveelliseen suuttumukseen, joka ei enää tuntenut rajoja. Perintakainen myrskytuuli kiidätti veneitä vauhdilla järven aavalle selälle, jossa aaltoilun tilaa saanut vesi kuohahteli lakkapäinä. Raskaasti lastatut veneet eivät jaksaneet nousta keveästi aallon harjalle, vaan pääsi se pujahtamaan tuontuostakin reunan ylitse. Miehille selvisi pian, että oli vakava vaara edessä ja auskari joutui pian yhtä tärkeäksi aseeksi kuin airo, mutta siitä huolimatta ei vesilastia keretty ahtaa ulos niin paljo kuin sitä tunki sisään. Nopeasti tehden päätöksensä käännälti Kuisma veneensä saaren suojapuolelle, viilettäen rantahiekalle.
— Tässä lieneekin hyvä yösija, sanoi hän; vaikea lienee tänne Antilla pääsy ja jos tulee, niin järveltäpä tuo tälle kalliolle näkynee.
— Mutta puun saanti on tällä saarella huonoa, valitti toinen; ei muuta kuin hentoa haavikkoa. Joku ajopuu sentään löytynee… Kun iskee tulta valkeanaan… Pannaan edes noita veneitä kiinni… Jos menevät, niin silloin…
Ammuttuaan nuolensa ja nähtyään sen sattuneen valtasi Antin hurja ilo, jonka Kuisman uhkaus kuitenkin pian laimensi. Hän huomasi, että toista nuolta hänen oli mahdoton tuohon joukkoon lähettää, ellei tahtonut ottaa hengiltä juuri niitä, joita oli tullut pelastamaan. Raivoissaan ja tyhmistyneenä läksi hän juoksemaan veneelleen, hyppäsi siihen ja keikkui jo kaukana selällä, kun karjalaiset vielä ponnistelivat koskella. Se vain oli hänelle vielä selvää, että vihollistaan hän ei saanut päästää näkyvistään; vaikka hengen uhalla oli hänen estettävä lopullinen tuho.
Riemu valtasi hänen mielensä muistaessaan äskeistä tekoaan. Se oli musta Ontrei, karjalaisista niitä kaikkein pelättävimpiä viekkautensa tähden. Eipä auttanut nyt kettua keinonsa, vaan virtaanpa kellahti… Kun olisi voinut viisi nuolta yhdestä jousesta lähettää, niin sinne olisivat menneet kaikki, mutta ei voinut. Ja kyllä ne nyt ovat varoillaan.
Vaikka kuinka olisi ajatellut, niin ei voinut Antti löytää vaimonsa pelastamiseksi muuta keinoa kuin sopivassa tilaisuudessa panna kaikki arpaan hyökkäämällä heidän päälleen. Mutta heitä oli neljä eivätkä he olleet mitään lapsukaisia ainoakaan; jokaisessa miehen vastus.
Ukonilma kiihtyi ja rupesi armottomasti heittelemään Antin kaarnapalasta. Pian huomasi hän, ettei hän voisi ilmaa kestää, ja poikkesi saareen, tosin pienellä vastenmielisyyden tunteella. Sieltäpä olikin hänen hyvä kalliolta taas nähdä, mihin vihollinen suuntaisi kulkunsa. Hän käännälti veneensä suojapuolelle, mutta ei vienytkään sitä hiekkaan, vaan kätki sen tarkkaan syrjemmäksi kaislikkoon. Sitten kiiruhti hän kallion laelle ja rupesi sinne piiloutuen vahtimaan karjalaisten tuloa…
Saari, jota kansa joskus sanoo Murhisaareksi, oli luojan oikku. Järvestä kohosi hiekkainen pengermä, joka madaltuessaan oli ottanut kaislaa ja ruohoa sekä rannaksi muuttuessaan säilynyt valkoisena hiekkana. Vähän ylempänä kasvoi haapa-, leppä- ja paatsamaviidakkoa, ja vihdoin kohosi keskeltä kallio, paikoittain sangen jyrkkärinteisenä, ja laeltaan aivan paljaana. Mutta aivan kuin työtään vähäksyen ja haluten sen hävittää oli luoja äkkiä halkaissut koko saaren, reväissyt kallion halki ylhäältä alas saakka, muodostaen kuilun, jonka pohjaa myöten yksi henki kerralla sopi kulkemaan ja joka oli mitä kauniimmin hiekoitettu. Rotkon rosoiseen reunaan oli iskeytynyt kiinni pieni mänty, joka epätoivoisena taisteli henkensä puolesta nälkää ja tuivertavia tuulia vastaan ja jonka kakkaraksi muodostunut havuhattu rupesi ennenaikojaan harmaantumaan. Mikä nukuttava tuulien soitto männyn latvassa, mikä ijankaikkinen haavan lehtien lepatus! Ilmassa sinkoili valittaen vinkuva tiira, keveänä leijaillen tuulen varassa; vapisevalla sydämellä katsoi se hiekalla paljaina olevia muniaan tuntien aina vaarassa olevan vanhemman tuskia. Nukuttava yksinäisyys, toimettomuuden raukaiseva alakuloisuus valtaa mielen, joka tuntee outoja aavistuksia ja omantunnon syyllisyyttä. Ja kun jumalanilma pauhaa ja aallot vyöryvät sammumattomalla innolla ylös rannan hiekkaa, tuuli ulvoo ja rankkasade pieksää kallioita, tuntuu siltä kuin olisi juuri tämä paikka täällä järven aavalla selällä jumalan vihan ainoa tarkoitus, kuin tähtäisi se juuri siihen kaikki vihansa salamat. Ja rotkosta huutaa veren ääni syyttävänä vaikeroiden kostoa ja vapahdusta…
Yhä terävämmin tuijottivat Antin silmät nähdessään myrskyssä taistelevien karjalaisten veneiden lähestyvän saarta ja yhä matalammaksi ja vaanivammaksi painautui hän kalliota vastaan. Hänen sydämensä oli vallannut pelko heidän kohtalostaan, ei heidän, mutta vaimonsa ja lapsensa kohtalosta, joka tuossa veneessä myrskyn käsissä oli sama kuin vihollisenkin; hänen teki mielensä rynnätä pystöön ja huutaa neuvova sana hätääntyneille, mutta hän hillitsi itsensä, — rajuilma kuitenkin lakkaisi pian ja hän olisi perheineen hukassa. Mutta kuin ilves, joka ilkeästi marahtaen näkee koiraparin saapuvan sen puun juurelle, johon hän, metsän iso kissa, on suojaa etsien paennut, sähähti Anttikin hämmästyneestä pelosta, nähdessään Kuisman kaartavankin saaren suojaan ja nousevan maihin…
Vene! oli hänen ensimäinen pelkonsa. Hän hiipi sille kallion reunalle, jonne sen kätköpaikan olisi pitänyt näkyä, ja rauhoittui huomatessaan, ettei hänkään voinut sitä näin korkeallekaan erottaa tiheästä rantakaislikosta. Sitten matoi hän hiljaa kallion vastapäistä puolta alas, ja kätkeytyi haapa- ja leppäryteikköön, ymmällä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Mutta siinä joutui hän kokonaan pois vainolaisen kuuluvilta ja rupesi hiipimään pitkin kallion juurta rantahiekkaa lähemmäksi. Päästyään halkeaman kohdalle pujahti hän sinne lähtien suoraan saaren poikki. Käytävän keskikohdalla huomasi hän kallion seinässä pienen syvennyksen, ja meni sinne piiloon. Siitä häntä ei voinut löytää, ellei tullut käytävää myöten aivan kohdalle…
Kuin kuulotorven päähän kuuli hän halkeamaan, mitä rannassa tapahtui. Helena ja lapsi komennettiin maalle puita kokoamaan, miehet vetivät veneet keulanojaan hiekalle ja ottivat niistä eväskonttinsa, lähtien sopivaa yöpaikkaa etsimään. Puheesta ja risujen katkeamisesta kuuli Antti heidän nousevan korkeammalle, tiheikön takana olevalle pengermälle, joka avautui kallion juurella kuin suojattu alue. Vanhastaan tunsi Antti tuon paikan, sillä hänkin oli siinä kerran käynyt, mutta ei ollut tahtonut silloin tulta pitää eikä yöksi jäädä…
Siinä oli erämiesten vanha nuotiopaikka ja siihen asettuivat karjalaisetkin. Väsyneenä haalasi Helena risuja paikalle, tuli viritettiin ja läpimärkiä vaatteita ruvettiin kuivailemaan. Kylmästä kohmettunut pienokainen pääsi sekin jälleen sulamaan ja rupesi syötyään tulen hauteessa haukottelemaan.
Jumalanilma lakkasi vähitellen. Ilmassa tuntui pian sanomattoman raikas tuoksu. Tuuli tyyntyi. Järvi rauhoittui rasvatyyneksi. Vesikaari ilmestyi idän taivaalle ja tiira sinkoili jälleen ilmassa huoletonta kulkuaan. Pilvet olivat vielä taivaan rannalla uhkaavana muurina, mutta voimatta enää mitään, ja salama oli herpautunut niiden helmaan. Äsken oli kaikki tuskaa, intohimoa, raivoisata vihaa, nyt viileätä ja kyllästytettyä rauhaa. Intohimo oli tyydytetty ja näytti siltä kuin olisi luonto nyt vakaana äskeisen raivonsa perusteita pohtinut, miettinyt, mikä oli ponnistuksen tulos…
Mietteissään istui Kuisma tulen äärellä, sanatonna seuraten toisten puuhia yön varalle. Väliin silmäsi hän salavihkaa syrjemmäksi, jonne Helena oli lapsensa kanssa kyyrähtänyt, ja taas oli hänen silmiinsä ilmestynyt tuo hellä ja sääliväinen katse. Vaaran hetki oli tuolla koskella herättänyt hänen nukahtaneen tarmonsa ja pannut hänet toimimaan nopeudella, neuvokkuudella ja voimalla, mutta nyt, kun hän arveli olevansa Antin saavuttamattomissa, vaipui hän jälleen unelmiensa valtaan. Erämaa on unelmien herättäjä. Utuisimmat laulunsa ja sävelensä antaa se soida sen sielussa, joka osaa sen tunnelmalle avata sydämensä, ja mieli raukenee outoon kaihoon, joka tekee sielun ikävästä sairaaksi. Kaikki, mitä hurjan karjalaisen sydämessä oli hellyyttä ja villiä rakkautta naista kohtaan, riehahti palamaan hänen katsoessaan tuota nuorta ja uhkeaa, joskin surun valtaan vajonnutta naista…
— Tulen ääreen käy, kehoitti hän Helenaa, samalla liikahtaen syrjemmäksi aivan kuin vierellään tilaa tehden.
— Älä käske, pyysi Helena tukahtuneella ja aralla äänellä, vetäen lastaan lähemmäksi.
Mutta Kuisma ei enää näyttänyt kehoitustaan muistavankaan. Levottomuuden ilme välähti hänen kasvoillaan ja hän nousi seisomaan katsellen ympärilleen.
— Kunpa tietäisin, missä on miehesi, sanoi hän synkeällä äänellä, Helenaan katsoen. Tietäisin, mitä hänelle tekisin… suolet lappaisin tuon puun oksille, tinan kurkkuun valaisin. Kun ei vain ympärillämme jossain taas liene vaanimassa…
Hän lähti kulkemaan. Kiersi pitkin rannan reunaa, pitkin kalliota, poistellen tieltään syrjään paatsamapensaikkoa ja karkoittaen lentoon parven valittavia ja kirkuvia rantasipiä ja tiiroja. Hitaasti kulki hän pälyen epäillen ympärilleen ja tutkien kaikki mielestään piilopaikaksi sopivat kohdat. Niin kiersi hän luodon toiselle puolelle tullen rotkon suulle, joka siellä aukeni synkeänä ja mustana. Hän näki jälkiä, jotka johtivat pitkin hietikkoa kuiluun, ja seisahtui niitä tarkastamaan. Mutta äskeinen ankara ukkossade oli ehtinyt hävittää niistä niiden tuoreuden, eikä Kuisma siksi osannut niitä ansion mukaan epäillä. Hän meni rotkon suulle ja koetti jännittää katsettaan erottamaan, mitä halkeaman pimeys kätki keskelleen, mutta ei erottanut. Siksi läksi hän sinnekin katsomaan.
Sateen jälkeinen kosteus tuntui halkeamassa kylmänä usvana ja pitkin kallioseiniä valui vettä. Kuta syvemmälle Kuisma pääsi, sitä synkeämmäksi rotko muuttui, niin että keskellä oli jo melko hämärä. Kuismasta tuntui oudolta ja kaamealta. Hän teki ristinmerkin ja kiiruhti askeleitaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi kuoleman henkäys ja kalma häntä hiipaissut; helpotuksen huokauksella astui hän rotkon toisesta päästä ulos vapaaseen ilmaan.
Mitään ei ollut näkynyt ja Kuisma vahvistui siinä uskossa, että turvallisin yöpaikka oli juuri tämä saari. Yöpaikalle olivat jo miehetkin leiriytyneet aukoen eväskonttejaan ja viskellen aralle Helenalle huomautuksiaan ja ehdotuksiaan.
— Käy syömään Kuisma, kehoittivat he; älä ole allapäin, sillä mikä on tapahtunut, sitä ei voi auttaa… Syö, vaimo, sinäkin… Tuossa on pojallesikin. Käy tulen ääreen, kaunokainen. Älä sure enempää, kaunihit ovat miehet Vienassa, ylen rakkahat ruotsin naiselle. Tässä me tulen hauteessa yö yhtenä vietetään, ka aamulla taas matkaa jatketaan. Tule vierelle tänne istumaan, tänne…
Istuu Kuisma, mutta vaitiollen kuuntelee miesten puhetta. Lopuksi puhkee sanomaan:
— Vahtia lienee pidettävä ja paras on viedä kaikki valmiiksi veneeseen, jos tulisi äkkilähtö…?
— Vahtiako? kummastelevat toiset. Mitä tässä nyt vahdittaisiin väsyneinä? Kuka tänne järven selälle? Viedään vain veneeseen. Mutta nukutaan kuitenkin kaikin, eikä turhia väsytetä; raskaat ovat veneet soutaa. Ota siemaise ruotsin oluvia.
Ruoka ja lämpö rupeaa raukaisemaan väsynyttä ruumista, miehet heittäytyvät pitkälleen tulen hauteeseen. Mutta Kuisma komentaa synkkänä Helenaa:
— Mene rantaan veneeseen lapsinesi.
Arkana nousee Helena ja tottelee, mutta näkee kauhukseen Kuisman seuraavan perässä.
— Nouse veneeseen, komentaa tämä.
Helena tottelee.
— Tänne kätesi!
Ja Kuisma sitoo lujasti Helenan kädet nahkaviilekkeellä, pakottaa hänet pitkälleen veneeseen, tuo itkevän pienokaisen hänen viereensä, heittää jotakin peitettä verhoksi ja lähtee mutisten itsekseen:
— Saareen pian meidät heittäisit, jos irti olisit…
* * * * *
Rajuilman jälkeinen tyyneys rupeaa jo myöhemmällä luonnosta katoamaan; sähköjännitys minkä se hetkeksi oli menettänyt, virkoaa uudelleen, ja uuden toimintansa merkiksi kohottaa luonto taas pilviä taivaalle ja antaa yötuulen ruveta tasaisesti puhaltamaan. Järven selkä ottaa viriä, yltyy laineiksikin, jotka kohahtaen uupuvat hiekkaan. Mutta tuuli käy toisaalta, jättäen valkaman tyyneksi, ja ainoastaan laineen maininki, joka lahdelmaan kiertää, saa hiekalle höllästi vedetyt veneet hiukan nytkähtämään. Kuta pitemmälle yö kuluu, sitä voimakkaammaksi kiihtyy tuuli, vihdoin puhallellen täysin palkein. Korkealla kallion laella kasvavissa vaivaispuissa se taas vinkuu lohduttomasti, valittaen, aivankuin itseään raivoon kiihoittaen. Vaahtopäinä ärjyy avara selkä, yhä uudelleen karjahdellen esiin vihaista väitettään. Kallion huipun yli viskautuu silloin tällöin vihainen vihuri, pelmuuttaen kaislikkoa ja rannan tyyntä vettä. Kaislikosta löytää se veneen, iskeytyy kiinni laitaan ja rupeaa sitkeästi sylkyttelemään sitä järvelle päin. Tuuma tuumalta saa se sen siirtymään, kaislat aukaisevat airot hangoistaan, ne liukuvat hiljaa veteen, yhä harvenee kaislikko, yhä helpommin liukuu vene, kunnes se illan pimeydessä tuulen valtaan jouduttuaan katoo kuin aave vaahtoiselle järven selälle. Kukaan ei sen lähtöä ole todistamassa, vaan meni se yksin tuulen heiteltäväksi…
Yön ja kuluneen päivän tapahtumien murtamana makasi Helena veneessä. Häntä kohdannut onnettomuus oli ollut niin äkkiarvaamaton ja niin suuri, että hän tunsi käyneensä aivankuin turraksi; olipa melkein kuin hän ei olisi surua tuntenutkaan, vaan olisi joka hetki ollut aivankuin mahtavan virran vietävänä, jossa vain oli silmät suljettuina ja toivottomana odotettava kuolemaa. Hän sulki silmänsä kuin armoniskua odotellen ja toivoi vain unohdusta ja tuskain loppua.
Unetonna valvoo nuotiolla Kuisma. Tuon tuostakin hän kuuntelee tarkkaavaisena ja teroittaa katsettaan kauas selälle, nousten kalliollekin tuulen päälle katsomaan. Mutta myrskyisenä ja pimeänä kuohuu hänen katseensa edessä järven selkä, mitään ei näy. Kerran, tuulen alle taas katsahtaessaan on hän näkevinään valon ja pimeän rajalla selällä jotakin keikkuvan, joka oli kuin veneen kuvahinen. Mutta vaikka kuinka näköhermoja jännittäisi, niin ei saa parempaa selkoa, vaan pian on pimeys kätkenyt helmaansa aalloilla keikkuvan esineen. Oliko vene? Oliko tukki? Mikähän oli? Näin kyselee mies itsekseen levotonna ja yhä uudelleen palaa ajatus asiaan… Olisikohan pitänyt työnnältää vene vesille ja käydä tutkaisemassa? Mutta vierellä puun oksissa vinkuva tuuli kieltää menemästä, väsymys maanittelee valppautta lepoon ja voittaakin vihdoin. Uneen vaipuu yksinäinen saari autiolla selällä.
Antti oli piilossaan paljaana korvana. Veri humisi hänen päässään, eikä hän ollenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Aivan vaistomaisesti kurkottelihe hän kuulemaan, mitä karjalaiset nuotiollaan puuhasivat. Kun hän sitten kuuli rotkossa askeleita, jotka lähestyivät hänen piilopaikkaansa, oli sydän melkein lakata lyömästä ja käsi puristui puukon varteen. Hän kyyristäysi kuin kissa ja odotti henkeä pidättäen…
Mitä hänen oli tehtävä?
Iskeäkö puukolla heti ja niin varmasti, ettei ääntä päästäisi, vai koettaako pysyä piilossa, ja iskeä vasta sitten kun ei enää muu auttaisi? Mutta jos suoraan iskisi, niin joku jysähdys kuuluisi sentään ja kun olisi kateissa, niin pian tulisivat toiset hakemaan. Mitä tehdä? Järki vaati aivoilta toiminnan ohjetta ja kun se ei sitä voinut saada, hätäytyi se lyöden ihon tuskan hikeen. Koko tämä ajatussarja ei vaatinut enempää aikaa kuin ne muutamat sekunnit, jotka viipyivät siinä, kun askeleet saapuivat halkeaman suulta Antin kohdalle.
Silloin Antin hermot taas pääsivät tasapainoon ja hän tunsi tuota samaa varmuutta, jonka tiesi turvakseen vaaran hetkellä. Hän oli oppinut huomaamaan, että pelko oli hänelle kuten luultavasti kaikille aivan luonnollinen ominaisuus, ja että rohkeus oli vain järjen ja hermojen yhteistyötä vaaran hetkellä. Kun Kuisma hänen lähelleen tullessaan kiiruhti askeleitaan, ymmärsi Antti heti, että häntä tuskin huomattaisiin. Hän painautui koloonsa aivan hiljaa ja näki helpotuksen tunteella Kuisman onnellisesti menevän sivu.
Sitten kuuli Antti miesten puheet nuotion ääressä ja hänen korviaan kuumotti. Hänen joka hermonsa oli vireessä ja kun hän vihdoin kuuli Kuisman komentavan Helenaa veneelle, musteni maailma hänen silmissään. Hän kuuli heidän menevän rantaan, mutta ei sitten kuullut enempää; pieni poika vain itki katkerasti.
Hän ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan syöksyi halkeaman suulle. Mutta siinä järki sentään sai hänet pidätetyksi. Jos Helenalle jotakin tapahtuisi, niin varmaan hän huutaisi niin, että tänne kuuluisi. Hän kuunteli. Kuisma kuuluikin jo tulevan rannasta. Taas helpotti ja ruumiin valtasi väsymys, raukeus, kuin suuren ponnistuksen jälkeen.
Painautuen kyyryyn halkeaman suulle kallion kylkeen kuuli hän nyt yhä selvemmin nuotiolla lepäävien menon. Yö uuvutti miehet lepoon, vain Kuisma tuntui valvovan, koskapa vielä kävi veneillä, kaipa tavaroita takaisin tuomassa. Illan pimetessä alkoi nuotion loimu leikkiä yhä selvemmin rannan tummassa veden kalvossa, karjalaisten vielä äsken niin vilkas ja äänekäs puheen sorina harveni jo yksikantaisemmaksi, ja vain silloin tällöin sanottu sana tai venähtävä haukotus tuntui häiritsevän hiljaisuutta. Vihdoin oli kaikki hiljaa. Antti kurotti päätänsä kallion reunan ohi: tuossa oli nuotio ja tuossa miehet nukkumassa. Vain Kuisma istualtaan vielä kaiveli kepillä nuotion tuhkaa. Jo nousi ja katseli tarkkaan ympärilleen, lähti liikkeelle, kiipesi kallion päälle ja sinne seisahtui.
— Epäluuloinen tuntuu olevan, arvosteli Antti itsekseen.
— Olisiko hiipiä perässä ja sinne kalliolle keperryttää?
Mutta eloon jäisi vielä neljä ja ennenkuin ne olisivat hengiltä, voisiHelena joutua heidän kostonsa uhriksi. Antti ei ymmärtänyt, mitä tehdä.
Kuisma tuntui palaavan kallion laelta, koskapa kivestä irtautuva somero kuului uudelleen ruvenneen alas vyörymään. Tuossa hän tuli alas, istuutui paikalleen tulen ääreen, jossa Antti näki hänen vihdoin makuulleen painautuvan.
Nyt oli hänen aika toimia.
Mutta miten? Pois oli hänen tältä saarelta päästävä, sillä olo siellä sitoi kokonaan hänen kätensä ja saattoi heittää hänet milloin hyvänsä ylivoiman valtaan. Hänen oli siis hiivittävä veneelleen, ja se ehkä saattoikin käydä päinsä yhä pimenevässä yössä. Kerran taas veneeseen päästyään saattoi hän koettaa Helenaa pelastaa…
Notkeasti ja aivan hiljaa lähti hän matamaan piilostaan kohti rantaa. Ruohokko ja tuulen kohina suojelivat hänen kulkuaan, vaikkakin Kuisma, joka tuntui kuulevan nukkuessaankin, heti hänen liikkeelle lähdettyään rupesi liikahtelemaan levottomasti ja huokasi raskaasti. Antti vaipui maahan liikkumattomaksi kuin kuollut, ja läksi liikkeelle vasta kun kuuli Kuisman jälleen rauhoittuneen. Tuuma tuumalta eteni matka; lähempänä rantaa uskalsi hän jo ottaa askeleenkin, potaltaa nopeasti ja äänettömästi kuin kissa eteenpäin ja niin päästä rantahietikkoon. Se peittyikin rannan ruohoisemman äyrään taakse, ja siinä sopi taas levähdyksen ja ajatuksen tilaa pitää.
Päästäkseen veneelleen täytyi hänen mennä ohi karjalaisten nuotion ja veneiden, ja sitä kielsi järki tekemästä. Vaikka kuinka keveästi hiipisi, niin vaistomaisesta vaaran lähelle tulosta heräisivät aina varoillaan olemaan tottuneet miehet. Saarta ei taas olisi malttanut lähteä kiertämään…
Antti luikasi mustaan veteen kuin ankerias. Kylmä vesi oli puristaa parahduksen hänen kurkustaan, mutta jaksoi hän silti hillitä itsensä ja kaahlasi nopeasti kaislikon rintaan, sen selkäpuolelle. Siellä hän olikin jo pimeän ja myrskyn peitossa, ja läksi kiireesti, puoleksi kaahlaten puoleksi uiden, kulkemaan venettänsä kohti.
Tuuli ulvoi ikävästi ja sade rupesi pieksämään rauhatonta veden pintaa. Anttia värisytti ja hänestä tuntui kuin olisi hän jo eläessään joutunut manalan mustalle virralle; lietepohjaan painui jalka ilkeän pehmeästi ja savi iskeytyi nilkkaan kuin kuoleman pihdit. Kun ei vain Vetehinen olisi saaliin tarpeessa, kun tietää Maahisenkin niitä kohta saavan? Laineen läikkä pyrki horjuttamaan rintojaan myöten kaislikossa tarpovaa miestä, niin että kouran täysi täytyi aina kerätä kaisloja tueksi; ja kun aalto saapui niemen takaa kiertäen, lähetessään yhä kasvaen ja nousten, täytyi aivan kohottautuen ponnistautua sitä vastaan ottamaan, ettei olisi aivan rankana mukaansa pyyhkäissyt. Mutta taistelu antoi taas Antille voimia ja sitkeästi pyrki hän venettänsä kohti. Tuossa olivat jo takahangassa karjalaisten veneet, ja kohta keikkuisi hän omassansa ulapalla pimeän turvissa…
Antti ei voinut ymmärtää, mihin hänen veneensä oli joutunut, sillä sillä paikalla, jonne hän sen illalla oli jättänyt, ei sitä enää näkynyt. Hän oli jo melkein niemen kärjessä, tuuli kohisi vapaana hänen päänsä päällä, aalto löi väsymättömällä raivolla, mutta veneitä ei näkynyt. Vihdoin löysi hän pimeässä sen tiheän kaislikkopehkon, johon hän veneensä oli kätkenyt, ja ymmärsi että tuuli oli sen vienyt. Hätä ukonilman ja pelko ilmitulon tähden oli saanut hänet kätkemään sen liian keveästi.
Antti tyrmistyi kokonaan. Hän ymmärsi nyt, että hänen tuli ratkaista asiansa panemalla kaikki kerralla alttiiksi. Vene olisi suonut hänen valita tilaisuuksia, seurata vihollista kauan, kentiesi vähitellen päästä voitolle, mutta ilman sitä täytyi hänen ratkaista asia nyt heti, sillä saarelle hän ei voinut jäädä.
Vilu ja nälän tuottama heikkous puistattivat hänen ruumistaan. Hän käännälti katsomaan karjalaisten nuotiota ja karkea kirous puristautui hänen huuliltaan. Hänet valtasi villi halu mennä vain kylmästi tuonne nuotion ääreen lämmittelemään ja puukko kädessä anastamaan itselleen se, mitä ei mielisuosiolla annettaisi. Hampaat kalisivat hänen suussaan.
Äkkiä hän kyyristäysi. Kuisma siellä näkyi vavahtavan hereille, kohoavan seisomaan ja katsovan rantaan päin. Siellä se kuunteli tarkkaavaisena ja katseli ympärilleen, kunnes mitään epäilyttävää huomaamatta painautui jälleen makuulle. Mutta salamana lennähti hänen katseensa suunnasta Antin mieleen kolkko ajatus:
— Tuollahan on kaksi venettä rannassa, vielä Helena ja lapsi veneessä!
Siinä oli tilaisuus, johon hänen kannatti panna kaikki kerralla alttiiksi.
Koko suunnitelma välähti hänen mieleensä selvänä kuin salama pimeydessä ja hän kummasteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut. Hänen puolellaan oli myrskykin veneen viedessään, sillä nythän se olisi ollut hänelle vain vastuksena. Rohkeus virisi hänen mielessään ja päättäväisesti ja uusin voimin lähti hän kahlaamaan kohti valkamaa.
Hän tiesi, ettei maalle ollut yrittämistäkään, vaan että hänen oli koetettava vedestä käsin saada veneet vesille. Sieltä päin niihin pääsikin paremmin käsiksi. Kaahlattuaan jälleen kaislikon rintaa niiden kohdalle luikui hän uimasillaan veneen perään käsiksi ja koetti liikauttaa sitä.
Sanomattomaksi riemukseen tunsi hän sen nutjuvan melkoisesti ja ymmärsi, että muutaman minuutin voimakas työskentely edestakaisin saisi sen vihdoin irtautumaan. Hän kävi katsomassa toista venettä. Varovaisesti laidan yli kurkistaessaan näki hän vaimonsa makaavan siinä kalpeana ja pienen poikansa vilusta sinisenä rinnalla. Voimakas tunne tulvahti rintaan, mutta hän hillitsi itsensä ja painautui veteen ruveten venettä nytkyttämään irti.
Pelastumisen tunne antaa intoa. Antti ei malttanut, vaan kiskaisi niin lujasti, minkä saattoi epämukavasta asennostaan. Vene heilahti. Poika parahti itkemään. Antti painautui melkein sukkeloon veneen perän suojaan. Ja syytä olikin.
Nuotion äärellä heräsi Kuisma itkuun ja saapui kiireesti rantaan katsomaan, mikä oli hätänä. Hän koetteli venettä kokasta, tunsi sen olevan vielä lujassa ja säälien jätti nuttunsa värisevän pienokaisen peitteeksi. Oudosti hetken tuijotettuaan Helenaa ja uudelleen venettä maahan lujitettuaan meni hän pois. Antti näki hänen jälleen paneutuvan pitkälleen ja oli iloinen, kun huomasi hänen päänsä nyt joutuvan pajupensaan peittoon. Odoteltuaan hetken Kuisman nukkumista, hetken, joka oli pitkä kuin ijankaikkisuus, ryhtyi hän uudelleen työhön, ponnistaen kaikki voimansa. Hän solahutti jalkansa veneen alle molemmin puolin pohjaa, löysi sieltä niille tuen pohjakivestä ja rupesi pinnistämään raskasta venettä irti. Hiljainen sohina hienossa hiekassa pohjan alla ilmoitti hänelle veneen lähteneen liikkeelle. Äkkiä solahti se kiireempään vauhtiin, niin että hänen asemansa veneen alla kävi epämukavaksi, mutta annettuaan pohjasta sille vielä vauhdin solahdutti hän itsensä kaislikkoon päästyään syrjään, työntäen veneen voimakkaalla liikkeellä ulapalle. Tuossa tarttui jo tuuli sen laitaan ja lähti varmasti ja kiiruusti sitä viemään. Helena ja lapsi nukkuivat, koska eivät ääntä päästäneet…
Antti katsoi maalle. Eräs karjalaisista kieriskeli unissaan väliin surkeasti äännähtäen aivan kuin armoa anoen… Antti kiiruhti toiselle veneelle… Maltti ei enää tahtonut riittää. Ne muutamat hetket, jotka kuluivat sen irti saamiseen, tuntuivat aivan sietämättömän pitkiltä. Vihdoinkin irtausi… Rentonaan Antti luikui veneen mukana jaloillaan sille vauhtia antaen. Hän ei pitänyt kiirettä siihen noustakseen, antoipahan mennä halki kaislikon ulos pimeään ja myrskyyn, jonne kadotessaan kuuli vielä karjalaisen surkean voihkinan ja valituksen. Silloin rupesi hän nousemaan veneeseen haalautuen hitaasti kokan yli tuuma tuumalta. Päästyään vihdoin laidan yli horjahti hän kuolemaan saakka väsyneenä veneen pohjalle, vaipuen siihen tainnoksiin. Aalto keikutti venettä armottomasti varastautuen silloin tällöin laidan yli, ja vene ajelehti turvattomana ulapalle toverinsa jälkeen…
* * * * *
Kun Helenan vene oli päässyt kauemmaksi ulapalle ja saaren murtama aallokko taas saanut entisen vauhtinsa, herätti hänet laidan yli pärskähtänyt kuohu. Veneen keikunnasta huomasi hän olevansa tuuliajolla ja puhkesi epätoivoissaan huutamaan. Sidottuna ollen ei hän voinut veneelle mitään, vaan oli tuomittu jakamaan sen kohtalon. Kaikin voimin koetti hän saada nahkaviilekkeitä heltiämään, mutta turhaan, ja hervahti ponnistuksistaan menehtyneenä takaisin veneen pohjalle. Poikittain laitatuuleen ajautuva vene keikkui kuin kaatuakseen, huuto ei kuulunut vastatuuleen, ellostuttava pyörtymyksen ja tuskan tunne valtasi hänet taas ja huokaisten vaipui hän tylsään tainnoksen kaltaiseen tilaan. Kuisman nuttu ei voinut pojua lämmittää, vaan sinisenä kylmästä kaikerteli pienokainen äitinsä vierellä…
Kun Antti jonkun aikaa horroksissa maattuaan heräsi, hän suorastaan ryntäsi airoille ja alkoi voimakkain ja jo varmuudeksi päässeen pelastuksen tiedon rohkaisemin vedoin kiiruhtaa edellä ajelehtivaa venettä etsimään. Pimeys oli sen jo peittänyt helmaansa, mutta pian ilmaisi aalloille kuvastuva tumma varjo sen tuolla keikkuvan. Antti kiinnitti sen kiiruusti veneensä jälkeen ja alkoi soutaa jälleen kuin henkensä edestä. Hän oli läpimärkä, nälkäinen, monen epätoivon ja intohimon loppuun polttama, mutta silti yhä voimakas kuin penikoitaan turvaan kantava susi, jonka rakkaus on järjestä vapaata luonnon puhdasta viettiä. Hänen silmänsä tuijottivat saarelle päin terävinä kuin naskalit, ja kun saari jo oli yöhön vaipunut, teroitti hän korviaan kuin vainukoira, halaten kuulla ja olla todistajana siinä kauheassa heräämisen hetkessä, joka saarella päivän ensi kajastuksen aikana tapahtuisi…
Tuuli ja malttamattoman ponnistuksella soutava käsi lyhensivät matkan pian. Samalla kuin päivän kajastus rupesi pilvisenkin taivaan takaa heittämään välkettään aallokkoon, pujahti Antti veneineen Lappalaisniemen terävän kärjen ympäri suojaan niemen tyvelle, kätkeytyen visusti lahdelman perukkaan. Ja kun hän tempauksella nostalti venettään maalle, heräsi Helena, oudosti katsellen ympärilleen. Yhdellä sivalluksella riipaisi Antti nahkaiset poikki kumartuen riemullisella ilmeellä Helenan yli. Sanomatta ymmärsi tämä kaikki. Huudahtaen tempasi hän kohmettuneen lapsensa syliinsä ja lausui Antille vain:
— Tulta!
Antti kiiruhti maalle ja haki tuuheitten puitten juurelta, jonne sadevesikään ei ollut päässyt, kuivia risuja ja lehtiä. Kuusen juurella tuulen suojassa alkoi hän sitten heiluttaa tulusterästään, mutta aluksi turhaan, sillä kipinä ei tahtonut tarttua kastuneeseen taulaan. Koivun kannosta löysi hän vihdoin palasen kuivaa taulakääpää, leikkasi siitä viipaleen veitsellään ja takoi sen pehmeäksi puun runkoa vasten. Jopahan tarttui kipinä, joka oli aluksi pieni kuin kiiltomadon loiste, mutta laajeni pian hellällä hoidolla suuremmaksi. Jo rupesi hän ruokkimaan sitä naavalla, kuivilla lehdillä ja risuillakin, kunnes se leimahti voimakkaasti palamaan. Silloin Antti laittoi mäen rinteeseen tuulen suojaan aluksi roihuvalkean, toi Helenan ja lapsen sen ääreen lämmittelemään ja poistui sitten kirves kädessä parempia varustuksia puuhaamaan.
Tuolta niemen tyvestä valitsi hän juurikuivan hongan ruveten sitä kirveellään kaatamaan. Nopeasti ja voimakkaasti putoilevien iskujen alla syveni kolo hongan kyljessä syvenemistään, säännöllisinä riveinä tipahti pois irti lohjennut lastuus, kunnes kannan ohetessa hongan sammaloituneet oksat rupesivat heikkoudesta tutisemaan. Arvioituaan kannan kyllin ohueksi rupesi Antti työntämään honkaa kumoon. Sitkeästi koetti se seisoa juurillaan, mutta kallistui silti kallistumistaan, kunnes se parahtaen kaatui maahan kauas viskoen katkenneita oksiaan. Sen paperihileellä olevasta rungosta katkaisi Antti kaksi tasapitkää pölkkyä kantaen ne olallaan nuotiopaikalle. Siellä rakensi hän niistä, asettaen ne päällekkäin, rakovalkean, jonka tiesi palavan tasaisesti ja lämmittävän hyvin kohentamatta. Molemmin puolin tätä laittoi hän havuista kotuksen, ja sen valmiiksi saatuaan vasta heittäytyi huoaten lepäämään. Helena olikin käyttänyt hyvin nämä hetket, oli saanut lapsensa kuiviin ja nukkumaan sekä kantanut maalle karjalaisten monilajiset eväät, piirakat, teokset, kolatsut ja muut sultsinat…
— Miten sait veneet irti ja miten tulit saarelle? kysyi Helena hiljaa.