The Project Gutenberg eBook ofOntrein tarinoitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Ontrein tarinoitaAuthor: Eino RailoRelease date: August 8, 2018 [eBook #57657]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONTREIN TARINOITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Ontrein tarinoitaAuthor: Eino RailoRelease date: August 8, 2018 [eBook #57657]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Ontrein tarinoita
Author: Eino Railo
Author: Eino Railo
Release date: August 8, 2018 [eBook #57657]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONTREIN TARINOITA ***
E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
OSMO IISALO [Eino Railo]
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.
Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa.Ontrein tarina.Unelma Seesjärven rantanuotiolla.Onto ja Tuonen lintu.Runolaulaja.Solovetsi ja Karjala.Murhisaari.
Lennin maille vierahille,Tulin tuntemattomille,Sinisen salon sisähän.
Hän oli matkalla Karjalan pyhillä mailla omin silmin nähdäkseen sitä, joka oli lapsuudesta saakka hänen mielikuvitustansa kiehtonut. Salon kapeata polkua hän astuu ja kun hän silmää taakseen, siellä perässä pyrkivää toveriaan, kuvastuu kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin pian vaihtuu hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvittaa toverinsa näkeminen.
Ontrei — hänen satunnainen matkatoverinsa pienestä salokylästä — oli hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle koetukselle.
He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa, joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.
— Ylen — alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville — ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin, mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä…
Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.
— Sinä olet, Ontrei, — vastasi tämä — hidas, mutta sitkeä. Pitäisi joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?
— Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, — kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mieleistämme silloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu…
Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:
— Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan pohjoista kohti…
Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska, joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita. Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti Ontrein.
Mikä se?
Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa. Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista lennähtivät mieleen.
— Mikä se on tuo risti tuossa?
— Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei haltian ja pahan valta häneen pysty.
Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.
— Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän toveriaankin, taas päästen jatkamaan:
— Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle, esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili, niin ilmestyi mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä ruumiillisella ja hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima samaksi, jonka oli metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu… Vapahtaja näet…
Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle, jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa, jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan. Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin, itsekään tietämättä, minne…
Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti. Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin, ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli saadakseen edes jotakin toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä, joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan kadehdittavana henkilönä…
Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista, jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen lähteeseen…
* * * * *
Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut, sillä monet hurskaat miehet olivat silloin luostariin kulussa Venäjän kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella yksinkertaiselle kansalle jakavan.
Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet. Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan vieraat, ahtaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumaisi nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti "Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa laittamaan.
Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa, joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne oli tehty ja kirjoitettu Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, ja se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet, puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotiin jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta…
Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu…
Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.
Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat, mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi, johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa, ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin, huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin Buddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen, pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.
Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden iloja esitellessä.
* * * * *
Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kiusaus sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu, kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaan ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna. Mitä hakea, mitä etsiä? Virvatultako, joka levottomana kuolleitten ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäret ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää, hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihanana viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylin odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelle tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksalta vastaan…
— Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?
He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin. Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla. Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat aivan hehkuvan kuumuudesta.
Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä, mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:
— Että mielitietyn taioissako?
— Niin.
— Olen.
Nyt oli ensimmäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.
Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi, sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei toverinsa käsivarteen.
— Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme heidät.
Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.
— Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.
— Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.
Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan, se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi alistuen:
— Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.
Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta. Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä, suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain tavallisen työläisnaisen käsi…
— Kuule Ontrei… yritti hän leikillä…
— Menemme, menemme, hoputti tämä.
Vaieten olivat naiset väistyneet tien toiselle puolelle ja vaieten menivät toiset sivu. Vasta hetken päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän lausuilihe sanojaan kuin säälillä ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että mahdollisesti pienenpieni katkeruuden pisara oli saattanut toisen sydämeen jäädä.
— Suunnattomat olivat kiusaukset — puhui hän taas hurskaasti — pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty, langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena. Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto, että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se paras, se se-e-e…
Mutta kertoipa sitten kerran Ontrei omankin tarinansa…
Vieri aikoa vähäisen, päivä paistoi, pälvet nousi, hanget suuretkin sulivat; ei sula sydänten routa pimeässä veljespirtin.
Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa, niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjulla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo karjalaisten kylien surumielinen puistikko, "kuusikko", jossa tummassa varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään. Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, ja lehdet ja neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin, sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien tuulosien tuutimina, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien aamuisien toivossa…
Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo järven pinnalla, kuin aaltona eteenpäin ajautuen.
Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä kiitollisuuden velassa.
Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi. Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.
Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut totta tehdä.
Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään. Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:
— Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!
— Ylen…
Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä. Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään kosiorahaa naapurin pöydälle.
Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut, niin oli häntä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa, ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota rakasti!
Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikäOutikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?
Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen, ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.
Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon!
Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle. Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen uuttui. Siitä kun sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut, niin en olisi mennyt… nyt jo kävin kosioilla eikä tyttökään vastaan pannut…
— Mitähän Outi mahtanee sanoa?
Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy. Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.
Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle, katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.
Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heilauttaa ja viittaa luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä äänellä:
— Asia on selvä, vai?
Ontrei, joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen kummastuen ja pysähtyy.
— On, sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?
— Mitä sanoi Outi?
Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken vaitiolon jälkeen vastasi hän:
— Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, — tietenkin myöntyi tulemaan…
Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena penkille.
— Miksi et sanonut ennen?
Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin. Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle. Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on peto väkevä kuin karhu, — tämän kylän väkevin? Ontrei istui pää käsien varassa kauan, mutta nousi sitten.
— Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.
Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen mielialaan olikaan se päättynyt!
Ontrei väitteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan. Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?
Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella. Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.
Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotiin, mieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli ruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain onnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä iltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä luovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön.
Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.
Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein haahmo penkiltä tilaltaan Jumalankuvan alta. Tasainen huounta osoitti, että hän nukkui.
Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.
Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys purkautui väliin ulos huokauksena.
Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.
Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.
Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.
Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä, pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.
Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta…
* * * * *
Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut. Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.
He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet, ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin häät vietettäisiin vappuna — sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä hereät itkunsa.
Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana. Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään. Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan. Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.
Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha, kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä. Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt, oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jäljessään pyssyineen hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaitten veljesten suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli kentiesi siltikin todistanut toista…
Miksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä molempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia niin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä rinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla rakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen. Miksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä rikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi ei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein tuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja tulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän ei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän hän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin, täytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon vaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli nuori ja ylpeä ihminen hänkin…
Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.
Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:
— Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos minä voitan, niin pidän ne itse.
Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen. Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.
— Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.
Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:
— Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille, että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.
Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.
Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan, oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen. Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana kysyi:
— Tunnustatko paremmaksi?
— Tunnustan.
— Heitätkö tytön rauhassa minulle?
— Heitän.
— Lähdetkö kylästämme?
— Lähden.
Ontrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana ja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin perinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa syleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että Ontreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat voimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti että henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri sen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi, vaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan voisi surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän oli viime ajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla kuin äsken hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki oli luullut kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän oli väsynyt ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja joka ei löydä mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin täydellisen kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän paikoillaan, viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta ruumistaan.
Ontrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi kyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi hänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa, ettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa hänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta taasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki olisi voittanut.
Se tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan siitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko ainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen rakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on meneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä tuskaa!
Oli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään inhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan masentuneeseen veljeensä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla voitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan että jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui sielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti uskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.
Jyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi siinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa liikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen sauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.
Vaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina nietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava kalliolohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan, eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän siihen hetkeksi odottamaan ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä sauvallaan lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven synkkää tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat ajatukset yhä lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta, joka hänen mieltään painoi.
Ei koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!
Äkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut liikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan ja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät häntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä selviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään. Hätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja kiukkuiseen mörinään.
Sittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjultaan kohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut ympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli mörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua suoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli kääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan heittäytynyt hänen päälleen.
Hän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen tuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja keltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän sen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää tuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.
Hän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä hänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä tuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä ettei hänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta kieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi vain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan neuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti jälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka peto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan hänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän raivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään taaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut nauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä olkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti päätään sivulle päin.
Ennen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin tajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse oli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin tuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi, silmissä hurja ja houraava ilme…
Kun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta Ontrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut päähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois…! Kiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein ladulle.
Salamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki voimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko aikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene avuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että talo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree hänen kättään ja raapii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki ohi, odota, malta, älä mene…
Jyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi, vaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo hänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä ikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin töihin. Kumma kyllä ei hän nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan rakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen hän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä — niin muisti hän jälkeenpäin — askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko hän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin kuin tässä piti…
Mutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä kuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän äkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt jos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin annettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen rakkautensa… Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta voisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten tuohon etujalan taakse.
Kaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja uteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin silmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes karhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana sen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy — pieni talonpoikainen "suusta ruokittava" — Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan täräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy äkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja sydäntä kohti…
Tuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki ryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan. Ikäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton tuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa vilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella, vaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle, pehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja sieluntuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös Jyrki.
Suksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme kasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään karhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni Jyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta Jyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja pyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään sitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta veri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui Ontrein rinnalle nyyhkyttäen.
* * * * *
Kauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.
Hänellä oli kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat ja parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän laajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen kohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta. Punehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva Outi, kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena.
Hän oli ollut veljelleen tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa, monen päivän matkan päästä, oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä neuvoja, oli hankkinut lääkkeet ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita aivan samalla tavalla kuin se ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle kädestäpitäen ja osanotolla näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle lääkärille avomielisesti kaikki ja kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin, surulleen ja sitä, mitä hänen pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri osannut sanoa muuta kuin että Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi. Ehkä asia siitä sitten itsestään selviäisi.
Kyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä. Tummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät seurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän oleskeli Jyrki tuvassa.
Mistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun juuri sopivimmalla hetkellä?
Hän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla tiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän rinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli salavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka kotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta.
Hänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli väikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiinsa.
Outi tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli sellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän pelkäsi ja aavisti pahaa.
Silloin — mahdotonta selittää miten — kuuli hän äkkiä, juuri leivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen huudon: Outi!
Ääni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului ikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin soimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli pudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten valtaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut sydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti silmänsä ja odotti.
— Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena ja ohuena, aivan kuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli samalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi ja levottomaksi.
Hän koetti tehdä turhaksi koko asian ja ryhtyi taas töihinsä, kun samalla huuto kajahti kolmannen kerran:
— Outi!
Nyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman iskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan ja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä. Hänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä… Herra Jumala… kunhan ei vain mikään onnettomuus…
Siinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi hiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi ollut siivet, joilla matkaa lyhentää.
Saapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan, valtasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken perästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen huuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas…
Päästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla kertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän ihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin olisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää, mutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asiaa oikein ymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin suojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa avuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin mietteisiin.
Veljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi ja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa onnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli tapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain korkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja hän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka kutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut liikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja salaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.
Tapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin välisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen nukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja epätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen hyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset pahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen vallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui seisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna päiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä, että hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti elämää uudelleen.
Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnolliset tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä katkerat kyyneleet.
Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut. Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi. Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia, eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.
Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.
Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he vierekkäin, Jyrki seisahtui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle. Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.
Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui. Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni tuohon pihan äyräälle.
— Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.
Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystyyn, käyden vähän hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:
— Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!
He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin sanoi Ontrei:
— Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. JaOutinhan sinä jo olet itse ottanut.
Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun, jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja virkistyneenä:
— Kyllä minäkin kotiin jään… teitä auttamaan, kunhan tästä ensin pääsen oikein terveeksi.
Kuuna paistoi kuusen oksat,Päivänä petäjän latvat,Metsä haiskahti me'elle,Simalle salo sininen,Ahovieret viertehelle.
He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjoispuolelle, juuri siihen paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan tiheä kortteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat siinä todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti sopii ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee pieni puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin näkyväksi veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka sattuisi veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka väristen veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin tämä pieni lähde tuolta korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se kätkee itseensä luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä. Se huuhtelee laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee pienen kärpässiepon limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti suvantopaikoissaan kiiltävänmustia vesilukkejaan ja kortematojaan. Sarakossa särähtää sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä koettaa saada hyönteistä kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana sinikorento. Kuin neito se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle keveästi ihaillakseen päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa taas lentoon jonkun mielijohteen ajamana.
Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias pieni pää vielä kerran esiin kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään hinnasta tahtoisi kaikua herättää.
Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla väiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä, ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina. Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni kuin olisi koko metsä kumoutumassa.
Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan. Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.
Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi, hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän, on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi se on rakentanut itselleen tyvituen viidestä valtaisesta pääjuuresta, jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi. Sen varassa on se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.
Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle, jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki, jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukenee hänen eteensä aava näkö-ala.
Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi. Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan. Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa, mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle, vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä. Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen. Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla…
Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat, lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.
* * * * *
Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaittopuuhiin, painui hän hietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän ilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui hiljalleen levon valtaan. Hän vaipui raskaaseen uneen ja uneksi masentavan näyn.
Helteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa. Ikivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa veljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle, että joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja, valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.