The Project Gutenberg eBook ofOodit, Karmen-Seekulaare ja EpooditThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Oodit, Karmen-Seekulaare ja EpooditAuthor: HoraceTranslator: Adam LeinoRelease date: March 3, 2016 [eBook #51348]Most recently updated: October 23, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OODIT, KARMEN-SEEKULAARE JA EPOODIT ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Oodit, Karmen-Seekulaare ja EpooditAuthor: HoraceTranslator: Adam LeinoRelease date: March 3, 2016 [eBook #51348]Most recently updated: October 23, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru
Title: Oodit, Karmen-Seekulaare ja Epoodit
Author: HoraceTranslator: Adam Leino
Author: Horace
Translator: Adam Leino
Release date: March 3, 2016 [eBook #51348]Most recently updated: October 23, 2024
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OODIT, KARMEN-SEEKULAARE JA EPOODIT ***
Kirj.
Kvintus Horatius Flaccus
Suomentanut ja selityksillä varustanut
A. Leino
K. E. Holm, Helsinki, 1891.
Alkulause.Kvintus Horatius Flakkuksen lyhyt elämäkerta.Lyhennyksiä.
I. Oodit.
Ensimmäinen Kirja.
1. K. Cilnius Maecenaalle. 2. Caesar Augustukselle. 3. Laivalle, jolla Vergilius matkusti Athenaan. 4. Lucius Sextiukselle. 5. Pyrrhalle. 6. M. Vipsanius Agrippalle. 7. Munatius Plankukselle. 8. Lydialle. 9. Thaliarkhukselle. 10. Merkuriukselle. 11. Leukonoëlle. 12. Caesar Augustukselle. 13. Lydialle. 14. Valtiolle. 15. Nereuksen ennustus Trojan häviöstä. 16. Ystävättärelle. 17. Tyndarikselle. 18. P. Kvintilius Varukselle. 19. Glykeralle. 20. K. Cilnius Maecenaalle. 21. Dianalle ja Apollolle. 22. Aristius Fuskukselle. 23. Khloëlle. 24. P. Vergilius Marolle. 25. Lydialle. 26. Aelius Lamialle. 27. Juomatovereille. 28. Merimies ja Tarentilaisen Arkhytaan haahmu. 29. Iksiukselle. 30. Venukselle. 31. Apollolle. 32. Lyyrylle. 33. Albius Tibullukselle. 34. "Itsellensä" (ad se ipsum). 35. Antiumin Onnettarelle. 36. Plotius Numidalle. 37. Tovereille. 38. Palvelijallensa.
Toinen Kirja.
1. K. Asinius Polliolle.2. K. Sallustius Krispukselle.3. Kvintus Delliukselle.4. Xanthias Fokeukselle.5. Lalagen rakastajalle.6. Septimiukselle.7. Pompejus Varukselle.8. Barinelle.9. Valgiukselle.10. Licinius Murenalle.11. Kvintius Hirpinukselle.12. K. Cilnius Maecenaalle.13. Puulle, jonka iskusta hän oli kuolemaisillansa.14. Posthumukselle.15. Aikakautensa ylellisyydelle.16. Pompejus Grosfukselle.17. K. Cilnius Maecenaalle.18. Ahnaalle.19. Bakkhukselle.20. K. Cilnius Maecenaalle.
Kolmas Kirja.
1. Ihmisten erilaisista riennoista.2. Roman nuorisolle.3. Caesar Augustukselle.4. Kalliopelle.5. Caesar Augustuksen kunniaksi.6. Roman kansalle.7. Asterielle.8. K. Cilnius Maecenaalle.9. Lydialle.10. Lycelle.11. Lydelle.12. Neobulelle.13. Bandusian lähteelle.14. Roman kansalle.15. Khlorikselle.16. K. Cilnius Maecenaalle.17. Aelius Lamialle.18. Faunukselle.19. Telefukselle.20. Pyrrhukselle.21. Viini-astialle.22. Dianalle.23. Fidylelle.24. Ahnaille.25. Bakkhukselle.26. Venukselle.27. Galatealle.28. Lydelle.29. K. Cilnius Maecenaalle.30. Melpomenelle.
Neljäs Kirja.
1. Venukselle.2. Julus Antoniukselle.3. Melpomenelle.4. Klaudius Drusus Nerolle.5. Caesar Augustukselle.6. Apollolle.7. Torkvatukselle.8. K. Marcius Censorinukselle.9. M. Lolliukselle.10. Ligurinukselle.11. Fyllikselle.12. Vergiliukselle.13. Lycelle.14. Caesar Augustukselle.15. Caesar Augustukselle.
II. Karmen-Seekulaare eli Vuosisataislaulu.
III. Epoodit.
1. K. Cilnius Maecenaalle.2. Koronkiskoja Alfiukselle.3. K. Cilnius Maecenaalle.4. Kohtuuttomasta kohoamisesta.5. Velhotar Kanidialle.6. Kassius Severukselle.7. Roman kansalle.8. Hekumalliselle akalle.9. K. Cilnius Maecenaalle.10. Runoilija Maeviukselle.11. Pettiukselle.12. Hekumalliselle akalle.13. Ystäville.14. K. Cilnius Maecenaalle.15. Neaeralle.16. Roman kansalle.17. Kanidialle.
Alkulause.
"Quisque suorum verborum interpres."
Kun nyt tässä julkaisen tämän pienen tutkimukseni tuloksen, olen täysin vakuutettu siitä, ett'en ole saavuttava läheskään kaikkein vanhan klassillisuuden ihailijain yksimielistä hyväksymistä. Ainakin ahdasmielisemmät heistä katselevat karsain silmin tällaisen teoksen ilmestymistä, koska muka tämän kautta alkukieltä opiskelevain hieno kieli-aisti ja itseensäluottamus voivat pilaantua. Minä puolestani, yhtyen muutaman entisen etevän opettajani mielipiteisin ja perustuen omaan pieneen kokemukseeni, uskallan asiasta arvella päinvastoin ja luulen siis tällä pienellä teoksellani saavani alkukielen tutkijan ainakin perinpohjaisemmin asiaa ajattelemaan sekä siitä ehkä enempi innostumaan, kuin kuivan sanakirjan selailemisesta.
Sen vaikeuden helpoittamiseksi, joka sen ajan oloja, Roman historiaa ja muinaistiedettä tarkemmin tuntemattomalle tällaisen teoksen käyttämisestä luonnollisesti voi syntyä, olen varustanut tekstin selityksillä. Nämä olen koettanut saada niin monipuolisiksi, kuin suinkin mahdollista, tietysti siitä syystä, että jokainen muukin, paitsi juuri tämän aineen varsinainen harrastaja, viljellessänsä näitä harvinaisen viehättäviä ja opettavia runotuotteita, ehkä suorasanaisessa asussa, saisi luettavastansa niin selvän kuvan, kuin mahdollista. Ikäväkseni vaan, ehkä liian myöhään, olen nyt, teosta lopullisesti valmistaessani, huomannut sen epäkohdan, että toiset selityksistä ovat tulleet liian laveiksi, toiset taas jääneet ehkä liian niukoiksi. Vieläpä on sattunut niinkin, että helposti-ymmärrettäviä kohtia on selitetty, vaikeita taas jäänyt selittämättä.
Mitä itse teoksen suomalaiseen asuun tulee, niin olen sitä koettanut saada niin umpisuomalaiseksi, kuin suinkin mahdollista. Siinä tarkoituksessa olen muutamia kohtia suomentanut jotenkin vapaasti, jos ehkä johonkin kohtaan taas liiallinen alkukielen noudattaminen on saattanut tehdä kielivirheenkin. Ominaisnimien oikeinkirjoittamisessa en ole seurannut mitään erityistä teosta — koska tähänastiset tutkimukset sillä alalla ovat vielä jotenkin häilyväisiä — vaan olen siinä suoraan käyttänyt omaa, osaksi korvakuulooni perustuvaa menetystapaa.
Mutta missä määrin minun on onnistunut päästä tarkoitusteni perille, sitä en saata itse arvostella, se jääköön asiantuntijain tarkemmin punnittavaksi. Etukättä tunnustan kuitenkin ujostelematta sen, ett'en parhaimmalla taidollanikaan ole voinut teokseeni saada sitä viehättävää maukkaisuutta, joka alkuperäisessä on ihailtavana tahi toisin sanoen, en ole voinut luoda sellaista mestariteosta, jossa
"Ei tunnu vasaran jälki,Eikä pihtien pitimet."
Suomennoksen olen parhaasta päästä tehnyt C. H. Weisen (Leipzigissä 1873) stereotypeeratun painoksen mukaan. Apulähteinäni olen, mainitsematta muita, käyttänyt seuraavia arvokkaita teoksia, nimittäin:
Bojesen, C. F., Handbok i Romerska Antiqviteterna.Fjerde upplagan. Örebro, 1868.Broman, A. Th., Handbok i Romerska Litteraturens Historia.Andra upplagan. Stockholm (Falun), 1871.Freund, Schüler-Bibliothek. Präparation zu Horaz' Werken.Dritte Auflage. I. Oden, Säculargesang, Epoden.Kumlin, L. F., Horatii Oden, Epoder och Sekularsång.Andra, öfversedda upplagan. Stockholm, 1865.Mellin, R., Q. Horatius Flaccon Valittuja Lauluja.Oulussa, 1866.Nauck, C. W., Des Q. Horatius Flaccus Oden und Epoden.Zwölfte Auflage. Leipzig, 1885.Rothsten, F. W., Latinais-Suomalainen Sanakirja.Toinen painos. Helsingissä, 1884.Stoll, H. W., Fornromerska Bilder.Stockholm, 1882.Weber, G., Yleinen Ihmiskunnan Historia. Vanha aika.Porvoossa, 1883.
Lopuksi pyydän saada lausua kiitokseni kaikille niille, jotka tavalla tahi toisella ovat olleet minulle avuksi työssäni. Näiden joukossa olen kiitollisuuden velassa erittäinkin professoreille A.O.G. Genetz'ille ja O.E. Tudeer'ille, jotka hyväntahtoisesti käsikirjoituksena silmäilivät teostani ja tekivät siinä tarpeellisia huomautuksia, samoin, enkä suinkaan vähimmässä, kustantajalle, h:ra K. E. Holm'ille, jonka ansio on teoksen painosta ilmestyminen.
Muistaessani, että intoa ja ahkeruutta ei suinkaan ole puuttunut, vaan että työ on ollut paljoa vaikeampi, kuin mihin voimani oikeastansa ovat riittäneet, voin nyt jättää teokseni yleisön käytettäväksi, siinä toivossa, ett'ei työni ole aivan turhaan mennyt.
Helsingissä Marraskuulla 1891.
A. Leino.
Kvintus Horatius Flakkuksen lyhyt elämäkerta.
Kvintus Horatius Flakkus oli erään vapautetun orjan poika Apulian Venusia-nimisestä pikkukaupungista, joka oli eräs Romalaisten uudisasutuksia lähellä Lukanian rajaa. Hän oli syntynyt 8 p:nä Joulukuuta v. 65 e.Kr. Lucius Manlius Torkvatuksen ja Aurelius Kottan konsuleina ollessa. Venusiassa oli hänen isällänsä, joka viraltansa oli huutokauppa-kassööri, pieni maatila, ja siellä sitten runoilijakin lapsuutensa herttaiset hetket vietti. Perheen varallisuus näyttää muuten olleen kohtalaisen hyvä, joten siis pikku Horatiuksellakin oli jo pienokaisesta tilaisuus saada kyllin kaikenlaista sen ajan hienompaa koti-opetusta. Muun muassa todistaa hänen kotinsa kunnollista asemaa sekin seikka, että hän jo pienuudesta näkyy osanneen Kreikan kieltä, jota siihen aikaan pidettiin Roman ylimysperheiden hienomman sivistyksen merkkinä.
Koulu-ikään tultuansa lähetettiin hän Roman hienosti-sivistyneihin piireihin. Siellä hän kävi sen ajan kuuluisimman opettajan, Orbilius Pupilluksen, koulua ja sai kunnollisen kasvatuksen. Opin tietä kulkiessansa mielistyi hän erittäinkin runouteen ja filosofiaan. Pitkittääksensä näitä harrastuksiansa lähti hän, kahdenkymmenen vuoden isässä, Kreikanmaalle Athenaan, kuten sen ajan ylhäisempäin romalaisten nuorukaisten tapa oli, siellä kuunnellaksensa Kreikan kuuluisimpain filosoofein, Theomnestuksen ja Kratippuksen, mainioita luennoita. Mutta täällä hän ei saanut rauhassa työskennellä kauempaa, kuin vuoden ajan, ennenkun hän v. 44 e.Kr. tasavaltalaisten johtajan, Markus Junius Brutuksen, kehoituksesta palasi jälleen isänmaahansa, jossa silloin oli tapahtunut huomattavia seikkailuja (Caesarin murha y.m.) tasavaltalaisten ja yksinvallan-puolustajain metelöivissä riveissä. Horatius nimitettiin nyt sotatribuuniksi ja hän taisteli urhollisesti tasavaltalaisten johtajana isänmaansa vapauden puolesta tuossa Filippin kuuluisassa tappelussa v. 42 e.Kr. Mutta kun tasavaltalaiset joutuivat tässä tappiolle, ja heidän etevimmät johtajansa (Brutus ja Kassius) kaatuivat, hylkäsi Horatiuskin kilpensä, kuten hän itse leikillisesti sanoo, sai voittajalta armon ja läksi Romaan.
Aineellisessa suhteessa oli Horatius nyt joutunut milt'ei täydelliseen rappiotilaan. Hänen isänsä oli tällä välin kuollut ja tämän perinnöksi jättämä maatila omaisuuksinensa oli maanjaossa joutunut sotilasten eli veteraanein haltuun. Varattomuus pakoitti Horatiusta etsimään jotakin sopivaa tointa henkensä elättämiseksi. Sen hän saikin, kun hän rupesi erään kvaestorin kirjuriksi. Mutta tämä virka ei häntä miellyttänyt, ja senvuoksi hän jonkun ajan kuluttua otti eron siitä. Senjälkeen sai hän viran valtionrahastossa, mutta tämäkään ei ollut hänen mieleisensä, eikä hän siinäkään kauan ollut. Hän päätti vihdoin heittää koko virkamiesuran.
Samaan aikaan oli Horatius herättänyt yleistä huomiota, julkaisemalla muutamia runotuotteitansa. Nämä saattoivat hänet piankin silloisten runoilijain, P. Vergilius Maron ja L. Variuksen, tuttavuuteen ja suosioon. Vergilius esitti hänet v. 39 e.Kr. tuolle suurelle seuramiehelle, tiedetten ja taidetten innokkaalle suosijalle, Maecenaalle. Jonkun ajan kuluttua tuli Horatiuksesta ja Maecenaasta eriämättömät ystävät. Maecenaan luona Horatius tutustui aikakautensa etevimpien miesten kanssa, mainitsematta muita, myöskin Roman mahtavan hallitsijan, Augustuksen. Sittemmin kun Horatius, luultavasti Maecenaan välityksestä, oli täydellisesti luopunut tasavaltalaisista mielipiteistänsä, pääsi hän Augustuksen sisimpään suosioon. Tämä, joka tahtoi Horatiuksen erottamattomasti yhdistää omaan persoonaansa, aikoi tehdä hänet käsikirjuriksensa; mutta Horatius ei siihen suostunut. Hän halusi mieluummin yksinäisyydessä viettää elämänsä hetkiä ja muista erillänsä harjoitella lempityötänsä, runoilemista. Hänen jalo ystävänsä Maecenas teki sen vuoksi hänelle mieluisan työn, kun hän lahjoitti hänelle pienen maatilan Sabinilaisten maassa, Tiburin läheisyydessä.[1] Täällä hän hiljaisuudessa sai kehittää neronsa tuotteita ja täälläpä hän useimmat teoksensa valmistikin.
Luonteeltansa oli Horatius erittäin vilkas, iloinen ja leikkisä mies, jonka huulilta usein hieno iva ja pistävä pilkkakin pujahtivat. Hänen periaatteensa oli: "ihmisen pitää olla iloinen ja kohtuudella käyttää hyväksensä kaikkea, mitä Onnetar antaa, niin kauan kun se on hänelle luvallista." Hän eli yksinkertaista elämää ja rakasti ahkeruutta, paheksui taas ylellisyyttä ja velttoutta. Suoralla ja rehellisellä käytöksellänsä hankki hän itsellensä useita ystäviä, joitten seurassa vietti sitten monta hupaista hetkeä, keskustellen tärkeistä ihmiselämää koskevista asioista. — Uskonnosta Horatius ei juuri välittänyt. Ensiksi suosi hän epikurolaista oppia, mutta vieraantui siitä vähitellen, kääntyen Stoalaisten puoleen.
Vähän jälkeen ystävänsä Maecenaan kuoleman muutti runoilijakin Marraskuun 25 p:nä v. 8 e.Kr., lyhyen taudin sairastettuansa, Manalan majoille, viidenkymmenen seitsemän vuoden iässä, ja koska hän oli naimaton, eikä hänellä ollut rintaperillisiä, määräsi hän Augustuksen perilliseksensä. Hänen ruumiinsa haudattiin Eskvilian kummun kupeesen, Maecenaan hautakummun viereen, siis sen maan poveen, jota hän sydämestänsä rakasti ja josta hän lauloi:
"Dulce et decorum est pro patria mori."
* * * * *
Runoilija Horatiuksen teokset ovat seuraavat:
I.Oodit, joista tiedemiehet käyttävät tavallisesti nimeäCarmina. Näistä ilmestyi kolme ensimmäistä kirjaa vv. 41-24 e.Kr. ja neljäs vv. 18-13 e.Kr. Oodinsa Horatius on kirjoittanut kokonansa kreikkalaiselle pohjalle. Mestarimaisesti kuvaa hän niissä perinpohjaisiin tutkimuksiin perustuvaa kreikkalaista elämänviisautta ja runoutta, ehkä se tapahtuu puhtaasti romalaisessa puvussa.
II.Karmen-SeekulaareeliVuosisataislaulu, kirjoitettu v. 17 e.Kr. pidettävää, Roman seitsemättä Vuosisatais- eli sovitus- ja kiitosjuhlaa varten.
III.Epoodit, joita Horatius itse kutsui nimelläIambi, mutta joille myöhemmin tiedemiehet antoivat nimenEpodi(εποδοι), sepitettiin vv. 41-30 e.Kr. Nämä, samoin kuin Ooditkin, ovat hedelmiä Kreikan kirjallisuuden perinpohjaisesta tutkimisesta.
IV.Satiirat, joita myös kutsutaan nimelläSermones, ovat sepitetyt vv. 41-30 e.Kr. Satiirat ovat kirjoitetut puhtaasti romalaiselle pohjalle. Niitä on kaksi kirjaa, jotka kumpikin sisältävät hauskoja kuvauksia sen ajan tapauksista, opetuksia ihmiselämästä, luonteista y.m. Satiireissa on huomattava varsinkin se iloinen, leikillinen esitystapa, jolla Horatius suorittaa tehtävänsä, tahi, käyttääksemme runoilijan omia sanoja:"ridendo dicere verum."
V.EpistolateliRunokirjeet, joista ensimmäinen kirja on nähtävästi sepitetty vv. 24-20 e.Kr. ja toinen vv. 17-10 e.Kr., ovat sekä kirjoitustavaltansa että sisällykseltänsä jotenkin samaa laatua, kuin Satiiratkin.
VI.Ars-PoetikaeliRunousoppion jonkunlainen kirje Lucius Pison pojille. Tässä runoilija lausuu mielipiteensä sekä runousopista ylipäänsä että erittäinkin draamallisesta runoudesta. Sepitysvuotta ei tarkemmin tunneta.
Lyhennyksiä.
C. l. Carm. I = Ensimmäinen | C. l. Carm. II = Toinen | Kirja Oodeja. C. l. Carm. III = Kolmas | C. l. Carm. IV = Neljäs | C. S. l. Carm. S. = Karmen-Seekulaare (Vuosisataislaulu). E.Kr. = Ennen Kristuksen syntymää. Ep. = Epoodi. Eritt. = Erittäinkin. J.Kr. = Jälkeen Kristuksen syntymän. Kts. l. ks. = Katso. N.k. = Niin kutsuttu. Nim. = Nimittäin. S.o. = Se on. V. = vuonna. Vrt. = Vertaa. VV. = Vuosina l. vuosien välillä. Ylim. = Ylimalkaan.
Oodit.
"Omne principium grave."
1 Laulu.
Kajus Cilnius Maecenaalle.[1]
Oi Maecenas, sinä vanhain kuninkaallisten[2] esi-isäin jälkeläinen, sinä sekä turvani että kallis kaunistukseni![3] Löytyy muutamia, joita huvittaa vaunuillansa tuprutella pölyä Olympian[4] kiistämöllä ja heidät juuri kohoittavat sekä kuumettuneilla[5] kilparattailla kääntöpatsaan[6] kaarteleminen että tuo mainetta-tuottava palmuseppele[7] jumalain, maailman hallitsijain, vertaisiksi; tätä[8] se, jos kevytmielisten Kviritein[9] joukkio kilvan koroittaa hänet ylimpiin[10] kunniavirkoihin;[11] tuota[12] taas se, jos hän on omaan aittaansa saanut korjata kaiken sen viljan, mitä la'aistaan kokoon Libyan[13] puimatantereilta. Sitä, joka iloitsee siitä, että hän saa karhilla muokata esi-isiltä perimiänsä peltoja, sitä et koskaan Attaluksen[14] suurilla tavaroillakaan voisi taivuttaa siihen, että hän, arkana merimiehenä, kyprolaisella[15] laivalla viiltelisi Myrtos-mertä.[16] Kauppijas, joka pelkää ikarilaisten[17] aaltoin kanssa taistelevaa Afrikusta[18] ylistää rauhaa ja kaupunkinsa lähiseutuja; pian korjaa hän kuitenkin vuotavat[19] laivansa, tottumaton kun on köyhyyttä[20] kärsimään. Löytyypä joku sellainenkin, joka ei halveksi vanhalla Massikus-viinillä[21] täytettyjä pikareja, eikä surkaile viettää hetkistä[22] kokonaisesta päivästänsä niiden ääressä, milloin loikuen [23] viheriöitsevän arbuuttus-pensaan juurella, milloin pyhän[24] lähteen vienosti kumpuavan silmän reunustalla. Useita huvittaa leiri ynnä sotatyytyn[25] ääneen yhtyvä koukerotorven[26] toitotus sekä nuot äitejä kauhistuttavat sodat. Metsästäjä viipyy kylmässä taivasalla, muistamatta hellää puolisoansa, joko sentähden että hänen uskolliset koiransa ovat havainneet naarashirven tahi sentähden että marsilainen[27] metsäsika on turmellut hänen lujasti-kudotut verkkonsa. Minut kohoittaa murattiseppele[28] tuo oppineiden otsankaunistus, ylijumalain joukkoon; minut eroittaa kansajoukosta viileä lehto ja Nymfain[29] keveät tanssit Satyrusten[30] kanssa, joll'ei Euterpe[31] pidätä minulta huiluansa tahi Polyhymnia[32] kieltäydy virittämästä lesbolaista[33] kantelettani. Mutta jos sinä luet minut lyyrillisten runoilijain joukkoon, niin kohoanpa kopeasti päälaellani tähtien tasalle.
2 Laulu.
Caesar Augustukselle.[1]
Jo kyllin lunta ja turmiokkaita rakeita [2] on Yli-isä[3] lähettänyt maihin ja, iskettyänsä punertavalla kädellänsä salamiansa pyhiin kumpuihin,[4] peljästyttänyt kaupungin;[5] hän on peljästyttänyt kansat,[6] että Pyrrhan[7] kova aikakausi jälleen palajaisi, hänen, joka päivitteli outoja enteitä: kun Proteus[8] ajoi koko karjalaumansa[9] katselemaan vuorten huippuja ja kalain suku riippui jalavan latvassa, joka ennen oli ollut kyyhkyisten tunnettu olopaikka, ja pelokkaat metsäkauriit uiskentelivat tulvailevassa meressä. Me olemme nähneet kellertävän Tiberin[10] jonka laineita syöksee takaisin etruskilainen ranta,[11] kiitävän kukistamaan kuninkaan muistomerkkejä[12] ja Vestan temppeliä,[13] sillä aikaa kun se heittäytyy kostajaksi liiaksi päivittelevälle[14] Ilialle[15] ja tulvaillen lipuu pitkin vasenta rantaa, vasten Jupiterin tahtoa, tuo liian vaimovaltainen joki(jumala). Tuo esi-isäinsä virheiden vuoksi vähälukuinen nuoriso on kuuleva kansalaisten teroittaneen miekkojansa,[16] joten pelättävät Persialaiset[17] parhaiten olisivat joutuneet perikatoon; kuuleva on se myöskin taisteluista.[18] Ketä jumalista huutaa kansa riutuvan vallan avuksi? Millä rukouksella ahdistavat pyhät neitseet[19] Vestaa, joka tuskin kuulee[20] heidän valitusvirsiänsä? Kenen tehtäväksi antaa Jupiter virheen sovittamisen? Tule vihdoinkin sinä, sitä me rukoilemme, loistavilta hartioiltasi pilvellä verhottuna,[21] oi tietäjä Apollo,[22] tahi jos mieluummin tahdot sinä, oi hymyilevä Erycina,[23] jonka ympärillä pyörii Jokus[24] ja Kupido,[25] tahi näetkö hyljättyä sukuasi ja jälkeläisiäsi, oi kanta-isämme — voi! — sinä liian pitkään sotamelskeesen kyllästynyt, sinä, jota huvittaa sotahuuto, kiiltävät kypärit ja maurilaisen jalkasoturin[26] tuima tuijotus verivihollisiansa vastaan; tahi jälitteletkö sinä, oi armaan Majan[27] siivekäs poika,[28] muutetuin muodoin, maan päällä nuorukaista,[29] sallien kutsuttaa Caesarin kostajaksi? Myöhään palatkos sinä taivaasen jälleen ja ollos kauan iloisena Kviritein kansan[30] seurassa; älköön sinua, vihastuneena meidän virheitemme tähden, liian aikainen tuulenpuuska temmatko pois! Täällä rakastaos sinä mieluummin suuria triumfeja,[31] täällä halutkos sinä kutsuttaa isäksi ja esimieheksi;[32] älä salli Medialaisten[33] rankaisematta ratsastella sinun johtaessasi, oi Caesar!
3 Laulu.
Laivalle, jolla Vergilius matkusti Athenaan.[1]
Niin ohjatkoon sinua Kyprusta hallitseva jumalatar,[2] niin Helenan veljet,[3] nuot loistavat tähdet, ja tuulien isäntä[4] kätkettyänsä kaikki muut[5] paitsi Japyxin,[6] sinua, oi laiva, joka vastaat huostaasi uskotusta Vergiliuksesta, sitä rukoilen minä, että vahingoittumatta lasket hänet[7] Attikan rannalle ja siten säilytät puolen minun elämääni.[8] Rautatammea ja kolmenkertaista vaskea[9] on sydämen ympärillä sillä, joka ensiksi uskoi särkyvän aluksensa kolkolle merelle, eikä peljännyt vinhaa, Akviloja[10] vastaan taistelevaa Afrikusta,[11] eikä synkkiä Hyadeja,[12] eikä raivoavaa Notusta,[13] jota mahtavampaa hallitsijaa Hadrian merellä[14] ei ole, joko hän sitten tahtoo kuohutella tahi asetella sen aaltoja. Mitä kuoleman laatua pelkäsi se, joka kuivin silmin[15] katseli uiskentelevia hirviöitä, kuohuvaa mertä ja noita pahanmaineisia Akrokeraunia-kallioita?[16] Turhaan on jumala viisaudessansa eroittanut maa-osat Okeanuksesta,[17] josta olisi erillänsä pysyminen, jos kuitenkin jumalattomain alukset kulkevat niiden syvänteiden ylitse, joita ei pitäisi lähestyä. Rohkeana kaikkia kestämään, syöksyy ihmissuku kiellettyyn rikokseen. Rohkea Japetuksen poika[18] toi onnettomalla petoksella tulen ihmiskunnalle. Tulen taivaasta varastettua, laskeutui kuihtumus ja odottamaton tautien paljous maihin, ja ennen etäällä-oleva, hidasliikkeinen, välttämätön kuolema alkoi kiirehtää askeliansa.[19] Siivillä, joita ei ole ihmiselle sallittu, koetteli Daedalus[20] tyhjää ilman avaruutta; tunkihan Herkuleen[21] ponnistus aina Akheroniinkin. Ei mikään ole kuolevaisille liian vaikeata. Tyhmyydessämme pyrimme itse taivaasenkin, emmekä rikoksiemme kautta anna Jupiterin asettaa vihaisia salamiansa.
4 Laulu.
Lucius Sextiukselle.[1]
Ankara talvi väistyy, kevään ja Favoniuksen[2] hupaisesti vaihdellessa, ja koneet kiskovat kuivanomaisia laivoja;[3] karja ei enää viihdy navetoissa, eikä kyntömies tulen ääressä, eivätkä niityt kimaltele vaaleanharmaasta härmästä. Jopa kytheralainen Venus[4] johtaa piirihyppyjä, Lunan taivaalta kuumottaessa, ja sievät Gratiat[6] Nymfain seurassa vaihettelevin jaloin polkevat maata, sillä aikaa kun hehkuva Vulkanus[7] polttaa Kyklopsien[8] vaivanalaisia tehtaita. Nyt sopii ympäröitä kiiltävä[9] päänsä joko viheriällä myrtillä tahi niillä kukilla, joita muokattu maa tuottaa; nyt sopii uhrata Faunukselle[10] varjoisissa lehdiköissä, joko hän tahtoo uuhikaritsan tahi mieluummin pukin. Samalla jalallansa polkee kalpea kuolema niin hyvin köyhäin hökkelejä, kuin kuningastenkin palatseja. Onnellinen Sextus! Lyhyen elämän määrä kieltää meitä alkamasta pitkiä toiveita. Pian on sinut verhoava yö ja sadunomaiset Manit[11] ja Pluton[12] köyhä koti; niinpian kun kerran olet tänne tullut, et suinkaan ole pelinopposilla heittävä arpaa juomingin-johdannosta, etkä ihaileva hentoa Lycidasta, jonka tähden nyt jokaisen nuorukaisen sydän sykkii ja johon pian tytötkin rakastuvat.
5 Laulu.
Pyrrhalle.[1]
Kuka hento[2] poika, viruen tuuheassa ruohistossa ja hajuvoiteilla tahrittuna, sinua, oi Pyrrha, rakkaudellansa ahdistelee lemmenluolassa?[3] Ketä varten törhöttelet[4] sinä kellertäviä kiharoitasi, teeskentelemättä siroudessasi? Voi! kuinka usein on hän itkevä sinun uskollisuuttasi[5] ja jumalain muuttunutta mieli-alaa ja rajutuulien mylleröimää mertä, hän, joka nyt herkkä-uskoisena nauttii sinun suloasi, oi Kullatar; hän, joka toivoo sinun aina olevan vapaana,[6] aina lemmittävissänsä, tietämättä itse petollisesta rakkaudesta.[7] Onnettomat ne, joille sinä loistat vielä kokemattomana! Pyhä seinä[8] pyhitettyine tauluinensa osoittaa minun ripustaneen[9] kosteat vaatteeni meren mahtavalle jumalalle.[10]
6 Laulu.
Vispanius Agrippalle.[1]
Sankariksi ja vihollisten voittajaksi kuvailee sinua Varius,[2] tuo maeonilaisen[3] runoelman joutsen,[4] mitätahansa urhollinen sotilas, joko merellä tahi maalla, sinun johdollasi lienee toimittanutkin! Me, oi Agrippa, emme koeta kertoa näitä tekoja, emmekä Pelideen[5] ankaraa vihaa, hänen, joka ei osannut väistyä, emmekä myöskään viekkaan Ulixeen[6] harharetkiä pitkin merta, emmekä Pelopsin[7] kauheaa sukua, me pienet suuria, sillä aikaa kun häveliäisyys ja rauhallista lyyryä hallitseva Musa[8] kieltää minut, syntyperäisen kyvyn puutteessa, vähentämästä jalon Caesarin ja sinun[9] ansioitasi. Kuka voisi kyllin sattuvasti kuvailla Marsia,[10] teräksiseen tuunikaansa puettuna, tahi trojalaisesta pölystä mustunutta Merionesta[11] tahi Pallaan[12] avulla Ylijumalain kaltaista Tydidestä?[13] Me laulamme juomingeista, me tyttöjen taisteluista, tyttöjen, jotka leikatuin kynsin tuimasti taistelevat poikia vastaan, joko sitten olemme rakkaudesta vapaina tahi jossakin määrin siitä palamme, emme kuitenkaan vastoin tavallisuutta ole kevytmielisiä.
7 Laulu.
Munatius Plankukselle.[1]
Muutamat kehuvat mainiota Rhodusta[2] tahi Mytilenaa[3] tahi Efesusta[4] tahi tuon kahden meren välillä olevan Korinthuksen[5] muureja tahi Bakkhuksen[6] palveluksesta kuuluisaa Thebaa[7] tahi Apollon[8] palveluksesta kuuluisaa Delfiä[9] tahi Thessalian Tempeä.[10] Löytyypä niitäkin, joiden ainoana työnä on alituisilla lauluilla ylistellä sievän Pallaan kaupunkia[11] ja kaunistella otsaansa joka taholta poimituilla oliiviseppeleillä. Moni ylistää, Junon[12] kunniaksi, hevoshoitoon sopivaa Argosta[13] ja rikasta Mykenaa.[14] Minua taas ei luja Lakedaemon,[15] eivätkä Larissan[16] viljavat kentät niin ole liikuttaneet, kuin Albunean kaikuva koti,[17] kuin syöksyvä Anio[18] kuin Tiburnuksen[19] lehto ja juoksevain puroin kostuttamat hedelmäpuistot. Niinkuin poutainen Notus[20] usein poistaa pilvet taivaalta, eikä tuo alituisia sateita, samoin muista sinäkin, Plankus, viisaasti poistaa murheet ja elämän vaivat makealla viinillä, joko sitten olet sotalipuista liehuvassa leirissä tahi Tiburisi[21] siimeksessä! Kun Teuker[22] pakeni Salamiksesta ja isänsä luota, sanotaan hänen kuitenkin sitoneen poppeliseppeleen[23] viinistä kosteille ohimoillensa, näin puhutellen surullisia ystäviänsä: "Mihin tahansa isääni mahtavampi Fortuna[24] meitä vieneekin, niin menkäämme, oi toverit ja kumppanit! Teidän ei missään suhteessa tarvitse epäillä, niinkauan kun Teuker on johtajana, niinkauan kun Teuker on suojelijana; sillä varmaan lupasi Apollo, että uudella maalla on meille toinen Salamis syntyvä. Oi te, urholliset miehet, jotka usein olette kanssani pahempiakin kärsineet, nyt poistakaa huolenne viinillä, huomenna lähdemme aavalle merelle!"
8 Laulu.
Lydialle.[1]
Oi Lydia! Sano — kaikkein jumalain nimessä rukoilen sinua — miksi kiiruhdat rakkaudellasi syöksemään Sybariksen perikatoon? Miksi vihaa päivänpaisteista kenttää[2] se, joka voi sietää tomua ja auringon hellettä? Miks'ei se, joka on harjoitellut sotatemppuja, ratsastele[3] ikätovereinsa keskuudessa, eikä hillitse gallialaisen hevosen turpaa sudenhammas-suitsilla?[4] Miksi pelkää hän koskettaa[5] kellertävää Tiberiä?[6] Miksi karttaa hän varovammin oliivi-öljyä[7] kuin käärmeen vertä? Eikö enää kanna aseiden käytännöstä sinertäviä käsivarsia se, joka oli kuulu milloin kiekon-, milloin keihään-heitosta yli määräkohdan? Miksi on hän viiksessä, kuten kerrotaan tehneen merenjumalatar Thetiksen pojan[8] Trojan kurjan perikadon aikana, ettei miehen puku tempaisi häntä murhaan ja lykialaisten[9] laumain keskelle?
9 Laulu.
Thaliarkhukselle.[1]
Sinä näet, kuinka Sorakte[2] on paksusta lumesta valkeankimaltelevana, kuinka nuokkuvat[3] metsät eivät enää jaksa taakkaansa kantaa ja kuinka virrat ovat jäähmettyneet[4] kovasta[5] pakkasesta. Lievennä kylmyys, panemalla runsaasti halkoja liedelle, ja tuo anteliaammin esille neljän vuoden vanhaa[6] sekoittamatonta[7] viiniä kaksikorvaisella sabinilaisella astialla,[8] oi Thaliarkhus! Jätä kaikki muut jumalain huoleksi: nämät kun kerran ovat asettaneet kuohuvalla meren selällä raivoavat myrskyt, eivät nuoku kypressit eivätkä vanhat vuorisaarnetkaan. Älä laisinkaan välitä siitä, mitä huomenna on tapahtuva, ja minkälaisen päivän tahansa kohtalo suoneekin, lue se eduksesi; älä halveksi nuorena ollessasi suloista rakkauden nautintoa, äläkä[9] piirihyppyjä, niin kauan kun juro vanhuus pysyy etäällä kukoistusajastasi. Nyt[10] tulee sinun käyttää hyväksesi kenttää,[11] kisatanteria[12] ja vienoja hämäränaikaisia kuiskeita suostutulla hetkellä, vieläpä tytön suloista nauruakin, joka kuuluu sisimmästä loukosta ja ilmaisee[13] hänen piilopaikkansa, sekä panttia, joka riistetään käsivarrelta tahi näön vuoksi vastustelevasta sormesta.
10 Laulu.
Merkuriukselle.[1]
Oi Merkurius! Sinä Atlaan sulosanainen jälkeläinen, joka puhetaidolla[2] ja jalon palaestran[3] ohjeella olet ymmärtäväisesti sievistänyt veresten[4] ihmisten raa'at tavat, sinusta, suuren Jupiterin ja jumalain lähettiläästä,[5] sinusta, käyrän lyyryn isästä,[6] tahdon minä laulaa, sinusta, joka olet kykenevä kätkemään leikillisellä varkaudella[7] sen, mikä sinua vaan miellyttää.[8] Kerran täytyi Apollon, kun hän tahtoi peljästyttää sinua pikkupoikana uhkaavalla äänellänsä, joll'et vaan olisi antanut takaisin noita petoksella riistettyjä härkiä,[9] kerran täytyi hänen nauraa, kun hän näki itseltänsä viinen viedyksi. Vieläpä nuot pöyhkeät Atridatkin[10] on rikas Priamus,[11] jätettyänsä Iliumin, sinun johdollasi pettänyt sekä thessalialaiset vartiotulet ynnä Trojalle vihamielisen leirin. Sinä saatat hurskasten sielut onnellisten asunnoihin[12] ja ohjaat kultasauvallasi keveää joukkoa,[13] ollen suotuisa niin hyvin taivaan kuin Manalankin jumalille.
11 Laulu.
Leukonoë'lle[1]
Älä tutkistele, oi Leukonoe — sillä mahdoton on tietää — minkälaisen lopun jumalat ovat määränneet minulle, minkälaisen sinulle; äläkä haparoitse babylonialaisia numeroita![2] Kuinka paljoa parempi on kärsiä, mitä tahansa tapahtuneekin! Joko Jupiter on suonut sinulle useampia talvia tahi tämä on viimeinen, joka nyt noita vastukseksi asetettuja hohkakivivuoria[3] vastaan murtaa Tyrrhenian meren vaahtoavia aaltoja; ollos viisas, siivilöitse[4] viinisi ja supista laveanlainen toiveesi lyhyellä aikaa. Sillä aikaa kun puhumme, on kateellinen aika paennut.[5] Nauti päivääsi, ollen niin vähän kuin mahdollista hetas uskomaan seuraavaan.
12 Laulu.
Caesar Augustukselle.[1]
Oi Klio![2] Minkä miehen tahi sankarin otat lyyrylläsi tahi kimakalla huilullasi ylistelläksesi? Minkä jumalan valitset kehuaksesi? Kenen nimeä on leikkisä kaiku matkiskeleva joko Helikonin[3] siimekkäillä rinteillä tahi Pindus-vuoren[4] huipulla tahi kylmällä Haemus-vuorella,[5] josta metsät sikin-sokin seurasivat laulelevaa Orfeusta,[6] joka äidiltänsä perityllä taidollansa[7] seisautti vihaiseen virtaavat joet juoksemasta ja vinhat vihurit; jolla oli kyllin suloa sointuvilla sävelillänsä viekoittelemaan tammetkin[8] kuulosalle. Mutta mitäpä ennemmin ylistäisin, kuin Kaikkivaltiaan[9] tavallista kunniaa, hänen, joka ohjaa jumalain ja ihmisten kohtalot, joka hallitsee maat ja meret sekä taivaan,[10] vuoden aikain vaihdellessa; hänen, josta ei mitään häntä itseänsä mahtavampaa synny, eikä mitään hänen vertaistansa tahi läheskään samanlaista[11] ole olemassa? Häntä läheisimmän kunniasijan on kuitenkin Pallas[12] anastanut. Sinustakaan en tahdo olla mainitsematta, oi sotakelpo Liber;[13] enkä sinusta, oi villipetoja vainoava neito;[14] enkä sinustakaan, oi tarkasti-osuvan nuolesi tähden peljättävä Foebus![15] Myös tahdon minä laulaa Alcideesta[16] ja Ledan pojista,[17] joista toinen[18] oli kuulu ratsastaja, toinen mainio voittamaan nyrkkitaistelussa: heti kun näiden tuikkiva tähti on alkanut kiilua merimiehille, valuu meren velloma kuohu kallioilta alas, tuulet asettuvat, pilvet pakenevat ja uhkaava aalto — niin jumalat ovat säätäneet[19] — painuu jälleen mereen. Olen kahden vaiheilla, tokko heti näiden perään mainitsen Romulusta,[20] tahi Pompiliuksen rauhallista hallitusta, tahi Tarkviniuksen uhkamielistä valtaa, tahi Katon[21] kuuluisaa kuolemaa. Kiitollisesti tahdon oivalla laululla ylistää Regulusta[22] ja Skauruksia[23] sekä Paullusta,[24] joka Punilaisen[25] voittaessa mielellänsä pani henkensä altiiksi, ynnä Fabriciusta.[26] Tämä sekä pitkätukkainen,[27] sotakelpo Kurius[28] ynnä Kamillus[29] syntyivät kovassa köyhyydessä ja kasvoivat esi-isiltä perityssä kohtalaisen varakkaassa[30] kodissa. Niinkuin puu, jonka ikää ei tiedetä, kasvaa Marcelluksen[31] maine; Juliuksen tähti[32] tuikkaa muiden joukossa, niinkuin kuu pienempien tähtien keskellä. Oi sinä ihmissuvun isä ja suojelija, Saturnuksen poika,[33] sinulle on kohtalo uskonut huolen suuresta Caesarista:[34] hallitse sinä ja Caesar toisena![35] Joko hän loistavassa voittokulussa kuljettaa mukanansa nuot lannistetut, Latiumia[36] uhkaavat Parthialaiset[37] tahi Itämaan äärimmäisillä seuduilla asuvat Seriläiset[38] ja Indialaiset, niin on hän kohtuudella, sinulle alamaisena, hallitseva laajaa maanpiiriä; sinä sitä vastoin olet painavilla vaunuillasi tömistävä Olymposta,[39] sinä olet lähettävä koston nuolia saastutettuihin lehtoihin.[40]
13 Laulu.
Lydialle.[1]
Kun sinä, oi Lydia, ylistät Telefuksen ruusunkarvaista kaulaa ja vahanvalkeita käsivarsia — voi! — silloinpa tulistuu minun maksani kiehumaan hurjasta kiukusta.[2] Silloin ei mieleni, eikä kasvojeni väri ole enää oikeassa olossansa ja salavihkoa viruvat kyyneleet poskilleni, ilmoittaen, miten perinpohjin minä kuihdun pitkällisistä rakkauden kipinöistä. Minä palan,[3] joko viinistä ylenmääräiset riidat[4] ovat rumentaneet sinun hohtavanvalkeat hartiasi tahi raivo poika[5] on hampaallansa painanut muistomerkin sinun huulosillesi. Sinun ei pidä, jos vaan kyllin kuulet minua, toivoa sen olevan alituisesti uskollisen,[6] joka on raa'asti loukannut niitä sulo huulia, jotka Venus on mehustanut viidennellä osalla nektariansa.[7] Kolmesti ja enemmänkin onnelliset ovat ne, jotka katkaisematon side[8] yhdistää, eikä katkerain soimaustenkaan pakahuttava rakkaus ole toisistansa eroittava ennenkuin elämän viimeisenä päivänä.
14 Laulu.
Valtiolle.[1]
Oi laiva! Taashan uudet laineet vievät sinut merelle. Oi, minne aijotkaan? Pyri kaikin mokomin satamaan! Etkö huomaa, miten airoton laitasi, miten rajun lounastuulen murtama mastosi, miten raakapuusi ruskavat[2] ja miten emäpuusi tuskin enää köysittä voi kestää liian väkivaltaista mertä? Eiväthän purjeesi ole enää ehjinä, eikä sinulla enää ole jumalia, uudelleen hädän ahdistaessa, avuksi huutaaksesi. Vaikka sinä, oi Pontuksesta peräisin oleva mänty,[3] jalon metsän tytär, vaikka kehutkin sukuperääsi ja hyödytöntä nimeäsi, niin ei pelkuri merimies sinun kirjaeltuun keulaasi kumminkaan luota. Joll'et tahdo tulla tuulien leikkikeräksi, niin pidä varasi! Sinä, joka äsken[4] olit huolettava mieliharmini, mutta nyt[5] olet kaipaukseni ja painavan huoleni esineenä, vältä hohtavien[6] Kykladien[7] välillä aaltoilevia merenselkiä!
15 Laulu.
Nereuksen ennustus Trojan häviöstä.[1]
Kun petollinen paimen[2] idalaisilla laivoillansa[3] kuljetti meren ylitse[4] kestitsijätärtänsä Helenaa,[5] vaivutti Nereus[6] nopeat tuulet vastenmieliseen lepoon, ennustellaksensa kauheita kohtaloja: "Pahalla enteellä[7] viet sinä kotiisi sen, jota koko Kreikka, liittoutuneena yhteen purkaaksensa avioliittosi[8] ja kukistaaksensa Priamuksen vanhan kuningasvallan, on suurella sotavoimalla takaisin vaativa. Voi, voi! Kuinka suuri vaiva on niin hyvin hevosilla kuin miehilläkin! Kuinka suurta onnettomuutta valmistat sinä Dardanuksen suvulle![9] Jo varustaa Pallas[10] kypäriänsä, kilpeänsä,[11] sotavaunujansa ja raivoansa. Turhaan olet sinä, luottaen Venuksen[12] suojelukseen, suoriva suortuviasi, turhaan vieno-äänisellä kitarallasi virittelevä säveliä naisten ratoksi, turhaan makuuhuoneessasikin välttelevä raskaita keihäitä, gnosolaisen[13] peitsen kärkiä, sotamelskettä ja tuimasti ahdistelevaa Ajaxia.[14] Voi! kuitenkin olet sinä vihdoin viimeinkin tahraava viehättävät kasvosi tomuun. Etkö näe takanasi Laerteen poikaa,[15] sukusi surmaa, etkö Pyloksen[16] Nestoria?[17] Pelkäämättä ahdistavat sinua Salamiksen[18] Teuker[19] ja Sthenelus,[20] joka on taitava taistelussa ja väsymätön ohjastaja, jos vaan on tarve hillitä hevosia. Myöskin Merioneen[21] olet oppiva tuntemaan. Kas tuossa! Julma, isäänsä mahtavampi, Tydides[22] riehuu löytääksensä sinut. Häntä olet sinä arkamaisesti ja lähkävällä läähötyksellä pakeneva, kuten hirvi, jättäen nurmikkonsa, pakenee toisella puolen laaksoa näkemäänsä sutta; tätä et kumminkaan lemmityllesi[23] luvannut. Vihastuneen Akhilleen[24] laivasto on viivyttävä tuhopäivää Iliumilta ja Frygialaisten äideiltä;[25] määrättyin vuotten kuluttua on akhajalainen[26] tuli polttava Pergamumin[27] rakennukset."
16 Laulu.
Ystävättärelle.[1]
Oi sinä kaunista äitiäsi kauniimpi tytär! Teeppä loppu, minkälaisen vaan itse tahtonet, minun herjausrunoistani, joko sitten tahdot[2] tulella tahi Hadrian meressä.[3] Ei Dindymene,[4] eikä Pythian asukas[5] niin sykytä pappein sydäntä sisimmässä temppelissä, samoin ei Liber;[6] eivätkä Korybantit[7] siten kalkuttele kimakasti-kiliseviä vaskikilpiänsä, kuin katkerat vihat, joita ei peloita Norikumin miekka,[8] ei haaksirikkoinen meri, ei riehuva tuli, eikä itse tuo hirvittävällä jymyllä maahan-syöksyvä Jupiterkaan.[9] Prometheuksen kerrotaan pakosta täytyneen kaikkialta ottaa osa ja liittää se alku-aineesen[10] sekä sijoittaa meidän sydämeemme raivon jalopeuran tuimuus. Vihan vimma saattoi Thyesteen kauheaan perikatoon;[11] se on aina varsinaisesti vaikuttanut siihen, että mahtavatkin kaupungit ovat joutuneet perinpohjin häviölle ja että uhkamielinen sotajoukko on ajanut vihollisen auransa niiden[12] muurin-muraläjäin ylitse. Hillitse mieltäsi! Minuakin innostutti sydämeni hehku viehättävän nuoruuteni päivinä ja saattoi minut ryhtymään ajattelemattomiin jambeihin. Nyt haluan minä muuttaa katkeruudet vienouksiin, kunhan vaan, peräytettyäni herjaukseni, tulet ystäväkseni ja lupaat minulle sydämesi.
17. Laulu.
Tyndarikselle.[1]
Usein muuttaa nopea Faunus[2] ihanan Lukretiliksen[3] Lycaeukseen[4] sekä estää yhtenänsä vuohistani paahtavan päivän paisteen ja sateiset tuulet. Ilman vaaraa pitkin turvallista lehdikkoa etsiskelevät haisahtelevan miehen[5] harhailevat puolisot[6] salassa-kasvavia[7] sianpuolanvarsia ja ajuruohoja, eivätkä kilit pelkää vihertäviä käärmeitä tahi Marsin susia,[8] miten tahansa, oi Tyndaris, viertävän Ustikan[9] laaksot ja jylhät kalliot lienevätkin kajahdelleet paimenpillin sulo-sävelistä. Jumalat suojelevat minua: minun hurskauteni ja Musani ovat jumalain mieleen. Täällä valuu sinulle anteliaasta sarvesta[10] täysin määrin maan hyvyyksiä. Täällä syvässä laaksossa olet sinä välttävä Kanikulan[11] paahdetta, täällä teialaisella[12] kitaralla ylistävä Penelopea[13] ja kaunista Kirkeä,[14] noita, jotka kiistelivät yhdestä ja samasta miehestä.[15] Täällä siimeksessä olet sinä tyhjentävä kolpakoita mietoa Lesboksen viiniä:[16] eikä semeleläinen Thyonoeus[17] nosta taisteluja Marsin kanssa, etkä sinä epäilyksen alaisenakaan[18] ole pelkäävä, että julkea Kyrus[19] satuttaisi maltittomat kätensä paljoa heikompaan[20] ja tuhoaisi sinun kiharoissasi riippuvan seppeleen ja viattomat[21] vaatteesi.
18 Laulu.
P. Kvintilius Varukselle.[1]
Oi Varus! Älä istuta mitään muita puita ennemmin, kuin pyhiä viiniköynnöksiä, Tiburin[2] möyheään maahan ja Katiluksen muurein[3] ympärille. Sillä raitismielisille on jumala sallinut kaikenlaisia vastuksia, eivätkä kalvavat murheet haihdu millään muulla lailla.[4] Kukapa juomingin jälkeen haastellee rasittavasta sotapalveluksesta tahi köyhyydestä? Kuka ei mieluummin sinusta, oi isä Bakkhus,[5] sekä sinusta, oi sievä Venus?[6] Mutta ett'ei joku ylenmäärin nauttisi kohtuullisen Liberin[7] lahjoja, siitä muistuttaa Kentaurien[8] ja Lapithien[9] keskinäinen jupakka, joka syntyi juuri viinin tähden;[10] siitä muistuttaa tuo Sithonilaisille[11] ankara[12] Evius,[13] koska he, noudattamalla himojansa, pienessä määrin voivat eroittaa oikeutta vääryydestä. Minä en pudista sinua, oi herttainen Bassareus,[14] vasten tahtoasi; enkä tempaa näkösälle sitä, mikä piilee moninaisten lehtien peitossa.[15] Häihdytä korvistani berekyntilaisen torventoitotuksella[16] noiden kauhistuttavien käsirumpujen[17] räminät, joita seuraa sokea itserakkaus, liiaksi tyhjää päälakeansa kohoittava kerskaus ja salaisuutta takanansa pitämätön, lasia läpikuultavampi luottamus.
19 Laulu.
Glykeralle.[1]
Kupidojen julma äiti[2] ja thebalaisen Semelen poika[3] sekä irstas Vallattomuus[4] käskee minun jälleen kääntämään huomioni rajoitettuihin rakkauspuuhiin. Minua innostuttaa Glykeran kauneus, hänen, joka loistaa kirkkaammin kuin Paroksen[5] marmori; minua innostuttaa hänen hupa vallattomuutensa ja nuot hänen silmäillä liian viehättävät kasvonsa. Koko voimallansa syöksyen minuun, on Venus jättänyt Kypruksen,[6] eikä salli minun laulaa Skythalaisista[7] eikä tuosta vielä pakoon kääntämänsä hevosen selässäkin urhollisesta Parthialaisesta,[8] eikä siitä, mikä ei laisinkaan koske häneen. Tuokaa tänne minulle, oi pojat, viheriöitseviä turpeita,[9] pyhiä yrttejä ja suitsutusaineita ynnä malja kaksivuotista viiniä: uhrin toimitettua,[10] on hän[11] lempeämpänä lähestyvä.
20 Laulu.
Cilnius Maecenaalle.[1]
Sinä olet[2] maisteleva kohtalaisista kolpakoistani mietoa Sabinilais-viiniä,[3] jonka minä itse[4] sivelin kreikkalaiseen astiaan säilytettäväksi sitä päivää varten, jolloin sinulle, oi oiva ritari Maecenas, suotiin teaatterissa[5] sellainen suosionosoitus,[6] että kotimaisen joen[7] rannat, samalla myös Vatikanus-vuoren leikillinen kaiku matkiskelivat kiitostasi. Sinä mahdat nauttia Caekubus-viiniä[8] ja Kaleen[9] painimella puserrettua viinirypäleen mehua; minun maljojani eivät Falernuksen[10] viiniköynnökset, eivätkä Formian[11] viinimäet vienonna.
21 Laulu.
Dianalle ja Apollolle.[1]
Oi hennot neidot! Ylistäkää Dianaa.[2] — Oi pojat! Laulakaa kauniskiharaisesta[3] Kynthiuksesta[4] ja ylijumala Jupiterin[5] hellästi rakastamasta Latonasta.[6] — Te (oi neidot)! Ylistäkää häntä, joka huvitteleikse virtain tienoilla ja metsäin lehdiköissä, joko hän sitten esiytyy kylmällä Algidus-vuorella[7] tahi Erymanthuksen[8] jylhissä metsissä tahi Graguksen[9] viheriöitsevillä rinteillä. — Te, oi pojat! Ylistäkää yhtä monella laululla Tempeä[10] ja Apollon syntymäsaarta Delosta[11] sekä noita hänen viinellä ja veljen lyyryllä[12] kaunistettuja hartioitansa. Teidän rukouksestanne liikutettuna on tämä[13] lähettävä surkuteltavan sodan, kurjan nälän ja ruttotaudin Roman kansasta ja sen ruhtinaalta Caesarilta Persialaisiin[14] ja Britannialaisiin.[15]
22 Laulu.
Aristius Fuskukselle.[1]
Se, joka on nuhteeton elämältänsä ja puhdas virheestä, se — oi Fuskus! — ei tarvitse maurilaisia peitsiä,[2] eikä jousta, eikä myrkytetyillä nuolilla täytettyä koteloa; joko hän sitten aikoo matkustaa läpi polttavain Syrtien[3] tahi asumattoman Kaukasuksen[4] tahi niiden seutujen, joita tarunomainen Hysdaspes huuhtelee.[5] Sillä kun laulelin Lalagestani ja huoletonna kuljeskelin rajani ulkopuolelle, pakeni minua susi Sabinilaismetsässä, vaikka olinkin aseetta: hirviö, jonkalaista ei kasvata sotaisa Daunia[6] avarissa tammikoissansa, eikä synnytä Juban maa,[7] tuo jalopeurain kuivettunut kotimaa. Muuta minut niille hedelmättömille kentille, joilla ei yksikään puu kostu kesätuulen hengähdyksestä, tahi siihen maailmanosaan, jota usvapilvet ja paha sää[8] rasittavat; muuta minut tuon liian läheltä kulkevan auringon(jumalan) vaunujen alle, siihen maahan, jossa kaikellainen asumus on mahdoton,[9] sielläkin olen rakastava tuota suloisesti-hymyilevää, tuota suloisesti-ääntelevää Lalagetani.
23 Laulu.
Khloë'lle.[1]
Sinä väistät minua, oi Khloë, nuoren metsäkauriin tavoin, joka etsii vauhkoa emäänsä etäisillä vuorenharjanteilla, vavahdellen turhaan[2] tuulenpuuskia ja metsän huminaa. Sillä joko se on hätkähdellyt[3] keväisen tuulen mukaan lentelevistä lehdistä tahi siitä, että viheriänvoivat sisiliskot ovat liikuttaneet karhunvattua, niin värisee se sekä sydämestänsä, että polviltansa. Mutta minä en kuitenkaan ahdislele sinua repiäkseni, kuten julma tiikeri tahi gaetulilainen jalopeura.[4] Luovu vihdoinkin seuraamasta äitiäsi, ollessasi jo mieskuntainen![5]
24 Laulu.
P. Vergilius Marolle.[1]
Mikä kammo tahi mikä suhta olisi kaipuulla näin rakkaasen mieheen?[2] Opeta minulle surulauluja, oi Melpomene,[3] sinä, jolle Yli-isä[4] on lahjoittanut juoksevan äänen sekä kitaran. — Siis painaa umpinainen uni[5] Kvintiliusta! Milloin todellakin on Häveliäisyys[6] ja Oikeuden sisar, lahjomaton Rehellisyys, sekä suora Totuus keksivä jonkun hänen kaltaisensa? Hän on kuollut monen kunnon miehen kaipaamana, mutta ei kukaan ole itkenyt häntä enemmän, kuin sinä, oi Vergilius! Turhaan sinä helleydessäsi vaadit jumalilta takaisin Kvintiliusta, jota — voi! — ei sinulle näillä ehdoilla uskottukaan. Mutta joskin thrakialaista Orfeusta[7] viehättävämmin soittelisit lyyryä, jonka säveliä puutkin kuuntelivat; niin veri ei kumminkaan palaa takaisin tuohon varjokuvaan, jonka Merkurius,[8] rukouksista heltymättä peruuttamaan Sallimuksen määräyksiä, on kerran hirvittävällä sauvallansa työntänyt haahmuin mustaan laumaan.[9] Kovaa kyllä! Mutta se, jota on mahdoton muuttaa, tulee helpommaksi kärsivällisyydellä.
25 laulu.
Lydialle.[1]
Harvemmin vallattomat pojat tiheillä koputuksillansa kolkuttelevat sinun suljetuille akkunoillesi,[2] eivätkä riistä sinulta unta; sitäpaitsi tuo ovi, joka ennen hyvin helposti liikkui saranoillansa, pysyy nyt mielellänsä suljettuna. Vieläpä sinä harvaa harvemmin kuulet tämän valituksen: "Makaatko sinä, oi Lydia, minun, lemmittysi, kiusautuessa[3] täällä ulkona kaiket yökaudet?" Sinä taas vuorostasi olet vanhoilla päivilläsi ja halveksitussa tilassa,[4] kun Thrakiasta puhaltava tuuli[5] uudenkuun vaihtuessa raivommin riehuu, yksinäisessä loukossa itkevä kopeita kosioitasi: kun palava rakkaus ja kiihko, joka tavallisesti emähevoset vimmastuttaa, riehuvat haavoitetun[6] maksasi ympärillä, katkerasti valittaessasi sitä, että iloinen nuoriso pitää enemmän vihreästä muratista, kuin tummanvärisestä myrtistä, mutta pyhittää kuivat lehdet Eurukselle,[7] talven seuralaiselle.
26 Laulu.
Aelius Lamialle.[1]
Minä, Runottarien[2] lemmikki, annan kaiken surun ja pelon rajutuulille, vietäviksi Kretan mereen,[3] aivan huoletonna siitä, ketä pohjan perillä peljätään hyisen maan kuninkaana, mikä Tiridatesta[4] peloittaa. Oi Pimplan[5] sulo Runotar! Sinä, joka iloitset kirkkaista lähteistä, sido päivänpaistetta rakastavia kukkia toisiinsa, sido Lamialleni seppeleeksi. Sinun avuttasi ei kunnioituksistani tule mitään. Tätä sopii sinun sekä Siskojesi ikuisuuttaa uusilla soittimilla, tätä lesbolaisella näppäimellä.[6]
27 Laulu.
Juomatovereille.[1]
Taistella iloiseen seurusteluun määrätyillä maljoilla on Thrakialaisten mukaista.[2] Luopukaa raa'asta tavasta ja häätäkää suunnallista Bakkhusta[3] verisistä riidoista! Miten hirveästi medialainen miekka kalskuu juomingeissa ja öisissä vieraspidoissa! Hiljentäkää, oi toverit, jumalatonta huutoanne ja sijoittukaa kyynäräpäänne nojaan![4] — Tahdotteko minunkin ottamaan osani väkevää Falernus-viiniä?[5] Sanokoon opuntilaisen[6] Mergillan veli, mistä haavasta hän tulee onnelliseksi, mistä nuolesta taas hän menehtyy. Puuttuuko tahtoa? Muulla ehdolla en juo. Mikä Venus[7] tahansa vallanneekin sinut, ei hän hehota sinua hävettävillä liekeillä, vaan sinä hairahdut aina jalossa rakkaudessa. Mitä tahansa sinulla lieneekin — noh hyvä! — usko se varmain korvain taakse! Oi onneton! Kuinka suuressa Kharybdissa[8] sinä ponnistelet, oi poika, sinä joka ansaitset paremmankin lempijättären![9] Kuka velhotar, kuka noita thessalialaisten taikakeinoin[10] avulla, kuka jumala on sinut kirvoittava? Tuskin Pegasus[11] on vapauttava sinut kolmimuotoisen Khimaeran[12] kidasta.
28 Laulu.
Merimies ja Tarentilaisen Arkhytaan haahmu.[1]
Merimies:
Oi sinä, meren ja maan sekä äärettömän hietikon mittaaja, Arkhytas! Sinua siis pidättää pieni lahja vähä-arvoista multaa[2] Matinuksen[3] rannan läheisyydessä, sinua ei missään suhteessa hyödytä se, että olet tutkistellut taivaan avaruudet ja ajatuksissasi kulkenut halki kuperan taivaan kannen, sinua, jonka kuitenkin täytyy kuolla?
Arkhytas:
Kuollut on Pelopsin isäkin,[4] jumalain pöytävieras, ja Tithonus,[5] joka temmattiin ilmaan, ynnä Minos,[6] joka päästettiin Jupiterin salaneuvotteluihin; Tartarus[7] taas kätkee Panthoideen,[8] toisen kerran[9] alas Orkukseen[10] työnnettynä, vaikka hän, kilven alas temmattua, osoitti trojalaisia aikoja, eikä uskonut mustalle kuolemalle mitään muuta, kuin jäntäreet ja nahan, tuo sinun oman mielipiteesi mukaan jalo luonnon- ja totuudentutkija. Mutta kaikkia meitä odottaa yksi ja sama yö[11] ja kerran täytyy kaikkein meidän kulkea samaa kuolon uraa. Muutamia Furiat[12] määräävät julmalle Marsille[13] katsoinkaluiksi: täytymätön meri on perikadoksi merimiehille. Sekaisin kokoutuu vanhusten ja nuorukaisten ruumiita: julma Proserpina[14] ei ole säästänyt mitään päätä. Minutkin on laskevan Orionin[15] nopea seuralainen, Notus,[16] upottanut Illyrian aaltoihin.[17] Mutta sinä, oi merimies, älä itarana surkaile luoda osaa juoksevasta hiekasta minun luuni ja hautaamattoman pääni verhoksi: siten kaiken sen, mitä tahansa Eurus[18] uhanneekin Hesperian[19] aalloille, Venusian[20] metsät kärsikööt, sinun itse ollessasi vahingoittamatta: vieläpä suuri palkinto, mistä vaan on mahdollista, tulkoon sinulle armolliselta Jupiterilta[21] ja Neptunukselta,[22] pyhän Tarentumin[23] suojelijalta. Halveksitko alkaa petosta, joka ennen pitkää on vahingoittava viattomat jälkeläisesi? Kentiesi sekä ansaittu rankaistus[24] että kova kohtalo odottavat sinua itseäsikin: minä en joudu unhotuksiin, kirousteni jäädessä kuulematta, mitkään sovitus-uhrit, eivät ole pelastavat sinua.[25] Vaikka kiiruhdat, viipymys ei ole pitkä; sinulla on lupa jatkaa matkaasi, kunhan vaan olet kolmesti heittänyt multaa.[26]
29 Laulu.
Iksiukselle.[1]
Oi Iksius! Sinä kadehdit siis nyt Arabialaisten rikkaita aarteita,[2] sinä hankit siis kovalle sotaretkelle noita ennen voittamattomia Saban[3] kuninkaita vastaan ja ta'ot kahleita peljättävälle Medialaiselle?[4] Kuka muukalaisneito, sulhonsa kaaduttua, on palveleva sinua? Kuka hovipoika, kaunistelluin kiharin, on asettuva maljasi ääreen,[5] sellainen, joka on kotimaisella joutsella tottunut ampumaan seriläisiä nuolia.[6] Kuka mahdollisesti kieltää korkeilta vuorilta kiitäväin purojen voivan juosta jälleen ylöspäin ja Tiberin kääntyvän takaperin, koska sinä, luvattuasi jotakin parempaa, mielit muuttaa nuot Panaetiuksen[7] mainiot, kaikkialta kokoon haalimasi teokset ja sokratilaisen[8] koulun iberialaisiin[9] pantsareihin.
30 Laulu.
Venukselle.[1]
Oi Venus, sinä Kniduksen[2] ja Pafuksen[3] kuninkatar, jätä tuo hellimäsi Kyprus ja muuta Glykeran ihanaan asuntoon, hänen, joka runsaalla suitsutuksella sinua kutsuu! Kiiruhtakoot mukanasi tulinen poikasi,[4] Gratiat[5] paljastetuin vyötäisin, Nymfat[6] ja tuo ilman sinua hiukan ystävällinen Juventas[7] ynnä Merkurius.[8]
31 Laulu.
Apollolle.[1]
Mitä runoilija anoo Apollolta,[2] jolle temppeli on pyhitetty? Mitä hän rukoilee, kaataessansa uutta viiniä maljasta?[3] Hän ei ano suinkaan viljavan Sardinian[4] runsaita satoja, ei helteisen Kalabrian[5] suosittuja karjalaumoja, ei kultaa, ei Indian norsunluuta,[6] eikä niitä maisemia, joita Liris,[8] tuo tyven joki, vienolla virrallansa uurtelee. Leikelkööt ne, joille Onnetar sen on suonut, Kaleen[9] viiniköynnöksiä sirpillänsä, juokoon myös rikas kauppijas kultamaljoistansa viiniä, jota hän on vaihettanut Syrian tavaroilla,[10] itse jumalainkin suosimana, koska hän, näet, kolmasti ja neljästi vuodessa ilman vaaraa viiltelee Atlantin[11] aaltoja. Minun ruokani ovat oliivimarjat, maksanohdake ja helposti-sulava koirannauris. Oi Latous![12] Minä rukoilen sinua: suo minun sekä ruumiin että sielun puolesta terveenä nauttia sitä, mitä olen hankkinut; älä salli minun viettää vanhoja päiviäni[13] ylenkatseessa,[14] äläkä runolahjan[15] puutteessa!
32 Laulu.
Lyyrylle.[1]
Meitä vaaditaan laulamaan — jos siis joutohetkinäni siimeksessä kerallasi[2] olen laulanut jotakin sellaista, joka pysyy katoamatta sekä tämän vuoden että useampiakin[3] — niin, hyvä! laulappa siis latinalainen[4] laulu, oi lyyryni, sinä, jota ensiksi soitteli Lesboksen kansalainen,[5] joka, vaikka hän oli kylläkin uljas taistelutantereella, kuitenkin joko aseiden kalskeessa tahi kiinnitettyänsä myrskyn mättimän laivansa[6] kosteaan rantaan, lauleli Liberistä,[7] Runottarista,[8] Venuksesta[9] ja aina hänessä riippuvasta Pojasta[10] sekä tuosta mustain silmäinsä ja mustan tukkansa tähden pulskasta Lykuksesta.[11] Oi lyyryni! Sinä Foebuksen[12] kaunistus ja ylijumala Jupiterin[13] atrioissa suotuisa soittokalu,[14] sinä vaivain viehättävä lievitys, ole minulle suotuisa, milloin vaan oikein sinua avukseni anon!
33 Laulu.
Albius Tibullukselle.[1]
Oi Albius! Älä sure, muistellessasi liian paljon tylyä Glykeraa, äläkä virittele surullisia valitusvirsiä siitä, jotta nuorempi, vastoin annettua vakuutusta, näyttää sinua viehättävämmältä. Matalalta otsaltansa[2] kaunis Lykoris palaa rakkaudesta Kyrusta[3] kohtaan; Kyrus taas kääntyy ynseän Foloen puoleen. Mutta ennen vuohet yhtyvät apulialaisiin susiin,[4] kuin Foloe hairahtuu riettaan rakastajansa seurassa. Niin on päättänyt Venus, jota huvittaa julmalla leikillä yhdistää erilaiset luomat ja luonteet vaski-ikeensä alaisiksi. Minua itseäni on, jalomman[5] Venuksen lähestyessä, vapautettu Myrtale pidättänyt lemmenpauloissa, paljoa tulisemmin, kuin Kalabrian lahtia kiemuroivan[6] Hadrian meren laineet.
34 Laulu.
"Itsellensä" (ad se ipsum).[1]
Minua, jumalain lienteää ja velttoa palvelijaa, kun olin hairauksissa, tuntiessani mieletöntä viisautta, minua pakoitetaan nyt kääntämään purjeeni takatuuleen sekä jälleen kulkemaan hylkäämääni suuntaan: sillä Diespiter,[2] joka usein halkoo pilvet välähtelevällä salamallansa, on ajanut halki kirkkaan ilmakehän tömistävillä hevosillansa ja kiitävillä vaunuillansa, jotta[3] raskas maa ja juoksevat joet, jotta Styx[4] ja vihattavan Taenaruksen[5] kauhistava asunto sekä atlantilainen maanääri[6] tärisee. Jumala voi tehdä pienen suureksi ja alentaa ylhäisen, tuomalla päivänvaloon hämärät seikat: täältä on ahnas Onnetar vinkuvalla vihinällä[7] riistänyt[8] kuningasruunun, tuonne taas hän iloitsee sen asettaneensa.[8]
35 Laulu.
Antiumin Onnettarelle.[1]
Oi jumalatar![2] Sinä, joka hallitset ihanaa Antiumia;[3] sinä, joka olet sekä tehokas koroittamaan kuolevaisen alimmaltakin arvo-asteelta että muuttamaan komeat voittosaatot hautijaiskulkueiksi; sinua lähestyy köyhä maan asukas levottomalla rukouksella, sinua, oi meren valtijatar, lähestyy se, jokatahansa bithynialaisella[4] aluksella kulkeneekin Karpathus-mertä.[5] Sinua kavahtaa villi Dakialainen,[6] sinua pelkäävät kuljeskelevat Skythalaiset,[7] sinua sekä kaupungit että kansat ynnä sotaisa Latium, samoin muukalaiskuninkaiden äidit ja purpuraan puetut itsevaltijaat, että väkivaltaisella jalallasi syökset kumoon pystytetyn patsaan[8] tahi että lukuisa väkijoukkio yllyttää hidastelevia: "aseisin!" "aseisin!" ja kukistaa heidän valtansa. Edelläsi käy aina tuo ankara Välttämättömyys, kantaen väkinauloja ja nalkkeja vaskisessa kädessänsä; eipä puutu häneltä vahva hakakaan, eikä sulava lyijy. Sinua kunnioittavat Toivo ja tuo valkeaan huntuunsa verhottu, harvinainen Rehellisyys, joka ei kieltäydy olemasta seuralaisenasi,[9] milloin vaan, muutettuasi asusi, vihastuneena jättänet mahtavain asunnot. Mutta epäluotettava yleisö ja petollinen portto pakenevat; ystävät eriävät, tyhjennettyänsä maljat sakoinensa, ollen liian viekkaat yhteisesti kantamaan iestä. Suojele Caesaria, tämän aikoessa lähteä sotaretkelle Britannialaisia, maailman äärimmäisiä asukkaita vastaan, sekä tuota verestä nuorukaislaumaa,[10] josta on tuleva pelko Itämaalaisille ja Punasenmeren rantalaisille. Voi, voi! Minua hävetyttää arpemme, rikoksemme ja veljemme.[11] Mitä me, tämä karaistu miespolvi, olemme karttaneet? Minkä jumalattoman työn olemme jättäneet tekemättä? Mistä on nuorisomme, pelosta jumalia kohtaan, pidättänyt kätensä? Mitä alttareja on se säästänyt? Oi jospa uudella alasimella teroittaisit tuon tylsyneen miekan jälleen, Massagetalaisten[12] ja Arabialaisten[13] kauhuksi!
36 Laulu.
Plotius Numidalle.[1]
Sekä suitsutuksella että kielisoitimilla[2] että vasikan luvatulla verellä tekee minun mieleni sovittaa Numidan suojelusjumalat, hänen, joka nyt, palattuansa terveenä äärimmästä Hispaniasta,[3] suikkaa useita suuteloja hyville ystävillensä, kuitenkaan ei kellekään useampia, kuin rakkaalle Lamialle,[4] muistellessansa saman hoitajan hulpiloissa kulunutta lapsuuttansa ja samalla kertaa muutettua toogaansa.[5] Älköön mikään armas päivä kaivatko liidunmerkkiä:[6] älköön olko mitään määrää esille-tuodulla kaksikorva-astialla; älköön, Salilaisten tapaan,[7] olko mitään lepoa jaloilla; älköön äsmälti-juova Damalis[8] voittako Bassusta thrakialaisissa ylellisjuominkeissa;[9] älköön puuttuko ruusuja atrioista:[10] älköön pysyväinen persilja, älköön lakastuva lemmenkukka! Kaikki ovat kääntävät raukeavat silmänsä Damaliksen puoleen; eikä Damalis, kiinteämmin[11] kuin seipäilevä seiniläs, ole eroava uudesta ihailijastansa.
37 Laulu.
Tovereille.[1]
Oi toverit! Nyt pitää juoda,[2] nyt vapain jaloin polkea maata; nyt olisi aika kaunistaa jumalain patja saliarisilla ruokalajeilla.[3] Ennen oli väärin tuoda esille Caekubus-viiniä[4] esi-isäin viinivarastoista,[5] konsa kuninkatar taudin tahraamine, häpeällisine miesjoukkoinensa[6] valmisteli mieletöntä perikatoa Kapitoliumille[7] ja häviötä valtakunnalle, määrästä tietämättömänä toivoessansa kaikkea[8] ja ihanasta onnesta päihtyneenä. Mutta hänen raivoansa hälvensi yksi, tulesta tuskin pelastettu laiva;[9] hänen Mareotikus-viinistä[10] riehuvan mielensä käänsi todelliseen pelkoon Caesar,[11] airoin ahdistamalla häntä[12] hänen paetessansa Italiasta[13] — kuten haukka[14] arkoja kyyhkysiä tahi rivakka metsästäjä jänistä Haemonian[15] lumi-aavikoilla —- pannaksensa kahleisin[16] tuon onnettoman hirviön, joka,[17] haluten jalosti kuolla, ei akkamaisesti pelännyt miekkaa, eikä kiitävällä laivastolla etsinyt salaisia[18] rantoja,[19] vaan uskalsi loistavin silmin katsella kukistettua palatsiansa ja rohkeasti kosketella julmia käärmeitä, imeäksensä niistä ruumiisensa mustaa myrkkyä,[20] päättämästänsä kuolemasta vieläkin rajumpana: koska hän, korkea-arvoinen nainen, katsoi luonnollisesti karsain silmin julmia Liburnilais-aluksia,[21] kuljettamaan itseänsä alhaisesti[22] loistavassa voittosaatossa.
38 Laulu.
Palvelijallensa.[1]
Oi poika! Minä paheksun persialaisia[2] valmistuksia; minua eivät miellytä niinillä[3] sidotut seppeleet. Ole tiedustelematta, missä paikassa myöhäinen ruusu löytyy! Älä puuhaile mitään yksinkertaisen myrtin lisäksi — siitä minä pidän huolta:[4] sillä myrtti sievistää somasti sekä sinua, joka olet palvelija, että minua,[5] joka maisteskelen maljaani tiheälehtisen viinipuun siimeksessä.