"Toukok. 28 p. 1847. — H. M. laivat Erebus ja Terror pitävät talvensa jäässä pohjoista lemua 70° 05', läntistä pituutta 98° 23'.[6]Ovat olleet talvensa 1846-47[7]Beechy-saarella, pohj. levua 74° 43' 28", länt. pituutta 91° 39' 15", kuljettuansa Wellingtonin-kanaalia levulle 77° ja palattuansa pitkin Kornwallis-saaren länsi-puolta.
Sir Juhana Franklin retkikunnan komentajana.
Asiat hyvin.
Osakunta, sisältävä 2 upsieria ja 6 miestä, lähti laivoista maanantaina Toukok. 24 p. 1847.
Gm. Gore, luutnantti.Kaarlo F. Des Boeur, apulainen".
"Huhtik. 25 p. 1848. — H. M. laivat Terror ja Erebus heitettiin Huhtik. 22 p., 5 lieu'ta[8]pohjois-luoteessa tästä, oltuansa jäissä hamasta Syysk. 12 päivästä 1846. Upsierit ja väestöt, yhteensä 105 henkeä, kapteini F. R. M. Crozier'in komennon alla, tulivat tässä maalle, pohj, lev. 69° 37' 42", länt. pituutta 98° 41'. Sir Juhana Franklin kuoli Kesäk. 11 p. 1847; ja kuolleiden koko määrä tällä retkellä on ollut tähän päivään saakka 9 upsieria ja 15 miestä.
(Sinetti) F. R. M. Crozier,Kapteini ja vanhin upsieri.(Sinetti) Jaakko Fitzjames,Kapteini Erebus laivassa.
Ja huomenna, 26 p., lähdetään Isolle Kalajoelle".
Nämä näin löydetyt kertomukset ja muut jäänökset, jotka MacClintock sitten syksyllä 1859 toi Englantiin, levittivät tarpeellisen valon siihen onnettomuuteen, joka oli koko tätä retkikuntaa kohdannut. Erebus ja Terror olivat Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispuolella jäätyneet kiinni kahdeksi talveksi, 1846-1847 ja 1847-1848; Franklin oli sillä välin kuollut; muu väki oli keväällä 1848 koettanut matkata Kalajoelle, päästäksensä siitä Hudsonin-lahdelle; he olivat nähtävästi ottaneet mukaansa liian raskaita kuormia; isompi osa oli jo alku-tielle uupunut, muutamat päässeet Kalajoen suulle ja siellä heittäneet henkensä. 129 miehestä ei jäänyt henkiin yhtä ainoata, joka olisi voinut kertoa toveriensa loppua.
Tämän onnettoman tapaturman rinnalla on lohdullinen tietää, että ihmis-hukka luoteis-retkillä yleensä on ollut erinomaisen vähäinen. Vanhan Parry'n aioista MacClintock'in viime retkeen asti oli näillä pohjoisilla seuduilla verrattain vähemmän väkeä kuollut, kuin Englannin laivastossa muilla vesillä.
Pumpuliksi nimitetään hieno ja silkkimäinen siemenen-kukka useissaGossypium-suvun lajeissa, mitkä kuuluvat Malvojen heimoon (Malvaceae). Kaksi tavallisinta lajia ovat Pumpuli-pensas (Gossypium herbaceum) ja Pumpuli-puu (Gossypium arboreum). Edellinen, joka muutamissa maissa voi kasvaa kahden, kolmen kyynärän korkealle, antaa lumi-valkoisen taikka kellahtavan pumpulin. Mutta Pumpuli-puu nousee koko kahdeksan tai kymmenenkin kyynärän korkeaksi ja antaa erinomaisen hyvää pumpulia. Tätä hyödyllistä kasvia löytyy milloin mitäkin lajia kaikissa lämpimissä ja höystöisissä maissa sekä Vanhassa että Uudessa maailmassa: — Kiinassa, Itä-intiassa, Arapiassa ja Syriassa, melkein yli koko Afrikan, Kreikassa, eteläisessä Italiassa, Siciliassa ja Espanjassa, Brasiliassa, Kolumbiassa, Länsi-intiassa ja eteläisissä Yhdysvalloissa. Mutta enin pumpuli, mikä Euroopassa tarvitaan, on tähän asti tuotu viime-mainitusta seudusta, olletikkin Etelä-Karoliinasta, Georgiasta, Floridasta, Alabamasta ja Luisianasta eli Uus'Orleanista, ja on ollut viljelty Neekeri-orjilla.
Näissä maissa käypi viljelys seuraavalla tavalla. Aikaisin talvella, kun maa on jauhon-tapainen, ajetaan pelto pienellä auralla, joka kutsutaan härän-kieleksi, pitkiin riveihin eli kannaksiin, joiden väli on kaksi, mutta höystöisessä maassa kolmekin kyynärää. Touon-aian tultua, kynnetään matala vako pitkin kannaksen harjua, siihen sirotetaan siemen, ja päälle pohjataan ungalla. Parin viikon perästä tulevat taimet näkyviin; niitä perataan ja harvennetaan, niin että niiden väli on 8 tai 10 tuumaa. Aina tuon-tuostakin kynnetään kannasten eli rivien välit, niin että rikka-ruoho häviää ja taimet mullitetaan; — nämä vielä harvenetaan, kunnes jokainen varsi on 12:n tai 18:n tuuman päässä toisistansa. Kaikki tämä perkaus- ja holhoustoimi pidetään varsin tarpeellisena pumpuli-kasvin menestymiseksi. Pensas alkaa kukoistaa Kesäkuussa, ja sen perästä puhkee uusia kukkia yhtenään, kunnes hallan aika tulee. Jokainen kukka tarvitsee 70 päivää valmistuakseen siemeneksi. Siementen ympäri on hohkamainen verho, josta kasvaa pitkää untuvaa, ja kaikki on suljettu kuivaan koteloon, joka aukenee kolmella tai viidellä liuskalla. Kotelon auettua alkavat siemenet untuvineen varista maahan, ja nyt on tarpeellinen, että pumpuli aikanansa poimitaan, ennenkuin tuuli ja sade sen pilaa. Monta kuukautta siis, sitä myöden kuin hedelmät aukenevat, käydään aina poudan aikana kokoamassa puhjenneet villat. Nämä vedetään sormin, niin taitavasti että enin osa siemeniä sekä rikat ja roskat jäävät pois, mutta pumpuli-aine pannaan suuriin koppiin. Ne siemenet, jotka eivät ole erinneet, perataan pois eräällä veden käyttämällä koneella, jossa on kaksi vastoin-päin kääntyvää telaa eli valssia, niin vähällä välillä että ainoastaan tuo silkkimäinen tukka mahtuu siitä kulkemaan. Näin puhdistunut pumpuli piestään raipoilla ja pannaan pakkoihin, jotka koneellisella voimalla likistetään kokoon. Pakassa on lähes 20 Suomen leiviskää.
Jos yksinäinen pumpuli-karva katsellaan suurennus-lasilla, havaitaan se pitkäksi, usein vähän kiertyväksi pilliksi, jonka pinnassa näkyy pitkin päin käypiä viivoja sekä tuolla täällä tummat pilkut. Usein on pilli muodoltansa nauhamainen. Sen paksuus on vaihdellen 1/200 toi 1/250 tuumaa.
Eri pumpuleissa on eri karvan-mitta; sen mukaan eroitetaanpitkävillainen pumpuli ja lyhyt-villainen pumpuli. Tämä eroitus ei tule eri kasvin-lajeista, vaan ainoastaan erilaisesta ilma-alasta. Pitkä-villainen pumpuli (ranskaksi: cotons longue soie, englanniksi: sea-island cotton, s.o. meri-saaren pumpuli) on karvansa pituudelta vähän toista tuumaa, ja saadaan ainoastaan pitkin meren rannikkoa, Brasiliassa, Etelä-Karoliinassa, Georgiassa ja vähäisessä osassa Floridaa. Suolan-sekainen maa ja merestä nousevat suolaiset höyryt arvataan vaikuttavan tämän kalliin pitkä-karvaisuuden. Mutta senlaatuinen pumpuli on hyvin harvinainen ja käytetään ainoastaan hienoimpiin kankaisin. Vuonna 1858 vietiin Yhdys-valloista ulos enemmän kuin 1100 miljoonaa naulaa pumpulia, josta ei ollut pitkä-villaista kuin 12 miljoonaa naulaa. Lyhyt-villainen pumpuli (ranskaksi: cotons courte soie, englanniksi: Upland cotton, s.o. Sydän-maan pumpuli) käytetään tavallisiin ja karkeihin kankaisin.
Suomenkielinen nimitysPumpulion syntyperäänsä saksalaisesta sanastaBaum-wolle, joka oikeastaan merkitsee: puunvilla. Englantilainen nimitys: Cotton, samate kuin Ranskalainen: Coton, ja vielä liiemmin Espanjalainen: Al-godon, tulevat Arapialaisesta nimestä: Al koton; sillä Arapialaiset ensinnä toivat pumpulinviljelyksen ja kutomisen Eurooppaan.
Viime vuosi-sadan keski-paikoille asti oli pumpulin virka maailman teollisuudessa ja sivistyksessä vähä-pätöisempi; mutta siitä alkaen on sen vaikutus yhä karttunut. Lähettäkäämme hätäinen silmänluonti pumpulin historiaan.
Pumpuli-teollisuuden ensimäinen kätkyt on Itä-intia. Iki-vanhoista aioista oli tässä merkillisessä maassa, missä, kuten Straboni lausuu, "villa kasvoi puissa", asukasten tapana pukeutua pumpulisiin vaatteisin. Heidän kätevyytensä, malttavaisuutensa ja vuosisatojen harjoitus antoivat näille tuotteille suurenkin kelvollisuuden, vaikka valmistus-keinot olivat hankalia. Plinion kautta (Hist. nat. XIX 1.) tiedämme, että Egyptissä jo vanhastaan ko'ottiin eräs pensas, nimeltä gossypium, jonka hedelmässä kasvoi villaa; siitä muka tehtiin vaatteita, joita ainoastaan papit saivat kantaa. Tämä epäilemättä oli Gossypium herbaceum, joka Egyptissä, Syriassa, Persiassa ja Intiassa kasvaa itsestään. Mutta ainoastaan viime-mainittu maa näyttää harjoittaneen pumpuli-teollisuutta jossakin isommassa määrässä. Arriano, kirjassaan Punaisesta merestä, puhuu pumpuli-kankaista, joita Arapialainen kauppa toi Intiasta mainitun meren rannikoille. Intian kaupunki Masalia, nykyään Masulipatam, oli jo silloin mainio pumpuli-kudelmistaan, ja Intian musliinit tunnettiin Kreikanmaalla saakka, missä naiset niitä pitivät kalliina koristuksena.
Toinen pumpuli-teollisuuden kätkyt on Amerikka. Sitä harjoitettiin sekä saarissa että mannermaalla jo silloin, kun Eurooppalaiset ensin löysivät Uuden-maailman. Olletikin Mexikolaiset olivat hyvin kauas edistyneet pumpuli-kangasten valmistuksessa. Niinpä Fernando Cortez lähetti Kaarlo V:lle pumpuli-kudelmia, jotka olivat erinomaisen hienoja ja painetut monenlaisiin väriin. Muutamista Perulaisista haudoista on, muumioittujen ruumisten ympäriltä, löydetty pumpuli-kankaita, jotka hyvin paljon tulevat niiden sukuun, joita me nyky-aikana valmistelemme. Tiedämme myös, että pumpuli-pensas kasvoi siinä maan-osassa viljelemättä; sillä ne löytö-matkaajat, jotka ensin kävivät Missisipin rannoilla, näkivät sitä siellä kasvavan suuren paljouden.
Euroopan maista on Espanja ensimäinen, johon pumpulin viljelys ja valmistus asetettiin Arapialaisten eli Maurien toimella, Abberaman III:nnen hallitessa, alkupuolella kymmenettä vuosi-sataa. Valencian aukeilla istutettiin ensimäiset pumpuli-kasvit; ne menestyivät hyvin, ja pumpuli-tehtaat Granadassa, Kordobassa ja Sevillassa tulivat pian varsin kuuluisiksi. Viime-mainitusta paikasta saatiin yhtä hienoja kankaita kuin Syriastakin. Sitä vastoin kesti kristityssä Euroopassa jonkun-lainen vastahakoisuus tälle teollisuudelle, minkä muka uskottomat olivat ensin alkaneet harjoittaa. Noin v. 1300 paikoilta tavataan Italiassa ensimäiset pumpulin-kutomiset. Tästä taas toivat Venetialaiset ja Genualaiset ensin pumpuli-pakkoja Englantiin. Mutta pumpulia ei Englannissa silloin muuksi käytetty kuin kynttilän-sydämmiksi. V. 1430 ottivat muutamat kankurit Chesterin ja Lankasterin maakunnissa sitä käyttääksensä karkeihin kankaisin. Vähitellen tämä teollisuus tästä karttui karttumistansa, varsinkin kun koneelliset valmistus-keinot keksittiin. Puute raaka-aineista, jota ei käynyt Englannissa viljeleminen, alkoi jo tulla tuntuvaksi, kun vihdoin Amerikan Yhdysvalloissa pumpulin viljelys yleni mahtavaksi elin-keinoksi ja täytti sekä Englannin että Ranskan tehtaiden tarpeet. Sitä ennen oli kehrättävä ja kudottava pumpuli tuotu Englantilaisesta Itä-Intiasta, Martinique'sta, Guadeloupe'sta, sekä Neapelista, Espanjasta ja eteläisestä Ranskastakin. Mutta Yhdysvaltain kasvattaman pumpulin paljous ja sen helppo hinta sysäsi pian muut tuote-paikat syrjälle.
Vaikka Amerikassa pumpuli oli vanhastaan tunnettu, sen elinkeinollinen viljelys ei ole aivan vanha. Muutamat siirtolaiset Fear-nokassa Floridan rannalla olivat ensimäiset, jotka siihen rupesivat. Tästä elin-keino levisi, ja tuote aljetttin viedä Eurooppaan kehrättäväksi ja kudottavaksi. Ensimäinen pumpuli-pakka tuotiin Amerikasta Englantiin v. 1569. Manchesterin pumpuli-teollisuus, joka nyt on suurin ei ainoastaan Englannissa vaan koko maailmassa, alkoi vuodesta 1641. V. 1678 kehrättiin tai kudottiin siinä kaupungissa jo 2 miljoonaa Suomen naulaa pumpulia. Kuitenkin tämä teollisuus ei edistynyt kuin vitkalleen, ennenkuin keksittiin uudet kehräys-koneet:jenny ja muuli-jenny, joista kohta tulemme puhumaan. Ranskassa alkoi pumpuli-teollisuus vasta lopulla 17:ttä vuosisataa, ja Amiens oli sen ensimäisiä pesiä. Nykyänsä sitä enimmästi harjoitetaan Myhlhaus'in ja Rouen'in seuduilla, ja Ranskalla on Englannin-jälkeinen sia pumpuliteollisuudessa. Ranskassa luetaan vuotinen valmistus-arvo noin 520 miljoonaksi Suomen markaksi, mutta Englannissa 1150 miljoonaksi markaksi. Muut maat Euroopassa eivät tule läheskään näiden verroille.
Siitä pumpulin paljoudesta, mikä maailmassa kasvatetaan, on tehty arvion-mukainen lasku, joka osoittaa, että v. 1858 kasvoi noin 4550 miljoonaa Suomen naulaa. Kun pumpuli-pakkaan menee lähes 20 leiviskää eli 400 naulaa, syntyy tästä enemmän kuin 11 miljoonaa pakkaa. Tästä tuote-summasta luopuu eri maiden osiksi seuraavat määrät:
On laskettu lukua, että koko tämä vuotinen saalis riittäisi ympäröitsemään maa-palloa päivän-tasaajan kohdalla semmoisella pumpuli-vyöllä, jonka leveys olisi puolen-toista kyynärää ja paksuus puolen kyynärää. Kuinka vahvasti pumpulin-viljelys Amerikan Yhdys-valloissa on viimeisinäkin vuosikymmeninä karttunut, näemme siitä, että saalis v. 1830 oli ainoastaan 400 miljoonaa naulaa, mutta 1859 viidettä vertaa eli 1840 miljoonaa naulaa. Kaikesta pumpulista, mikä Englannin tehtaissa kehrätään, on 85 % ollut Yhdys-valloista tuotua. Meidän on muistaminen, että koko tämä pumpulin paljous on kasvatettu Neekeri-orjilla, ja että pumpulin-viljelys on juuri etevin syy, minkä tähden eteläiset valtiot eivät suostu vapauttamaan orjiansa. Se sota, mikä sittemmin on syttynyt pohjoisten ja eteläisten valtain välillä, tulee nähtävästi paljon muuttamaan pumpuli-viljelyksen seikat ja suhteet. Euroopassa kärsitty pumpuli-pula synnyttää synnyttämistään uusia viljelys-paikkoja pitkin Aasian, Afrikan ja Australian rannikoita, ja kun kerran vapaa työ tulee kasvattamaan Euroopan pumpuli-tarpeet, on myös, toivoaksemme, orjuus Amerikassa kadottanut viimeisen tukensa.
Nykyänsä ovat kaikissa sivistyneissä maissa pumpuliset vaatteet levinneet kaikkiin säätyihin. Syy on näiden vaatteiden keli-hinta, joka isommaksi osaksi tulee koneellisesta valmistuksesta. Niin kauan kuin meidänkin maassa pumpuli kehrättiin ainoastaan tavallisessa rukissa, kului yhdeltä ihmiseltä viikon päivät kartatessa ja kehrätessä naulan pumpulia. Vasta 1820-luvulla aljettiin Suomessa ostaa koneella tehtyä niinkutsuttua "Engelskan lankaa". Samaseen aikaan syntyi Tampereella Suomen ensimäinen pumpuli-tehdas. V. 1860 oli niitä maassamme 4 kappaletta, joiden työväen paljous oli 2300 henkeä ja valmistus-arvo noin 2,700,000 markkaa.
Jos lähdemme silmäilemään itse kehräys-taiteen historiaa, havaitsemme, että alkupuolella viime vuosisataarukkikinvielä oli Suomessa tuntematon. Silloin kehrättiin ainoastaanvärttänälläelikehrävarrella, jota vielä nykyiset vanhat muistavat nähneensä. Vanhanaikainen kehrääjä, joka istui jossakin korkealla, esim. pirtin halko-orsilla, hiersi kehrävartta pitkin reittänsä semmoisella voimalla, että se siitä pyöri kappaleen aikaa, laskeutuen laattia kohden ja samassa punoen langaksi tuota kehrääjän hyppysistä lähtevää lapetta. Juuri kun värttänä oli lakata kieppimästä, temmattiin se takaisin ylös, lanka kerittiin sen ympäri ja temppu alkoi uudelleen. Värttänän rinnalla olirukkijo suuri edistys-askel. Kuitenkin on vastakehräys-konetehnyt vaatteet meille niin halpahintaisiksi ja hyviksi, kuin nykyänsä ovat.
Se kone, joka on vaikuttanut niin suuren muutoksen kaikkien säätyin jokapäiväisessä olossa, ansaitsee erinäistä tarkastusta. Ensimäinen toimi koneellisessa kehräyksessä on venyttää ja likistää yhteen ne pumpuli-karvat, joista langan pitää syntymän, niin että ne vähitellen yhtyvät tasaiseksi nauhamaiseksi lappeeksi. Tämä tapahtuu käsi-kehräyksessä meikein huomaamatta, sormien painaessa ja silittäessä hahtuvaa. Koneellisesti se käy sillä tavoin, että kartattu pumpuli monituisesti kulkee kieriväin telain välitse, jotka liikkuvat eri nopeudella. Näin syntynyt lape kerääntyy rullaan ja on nyt valmis kehrättäväksi.
Vasta viime vuosisadan keskipaikoilla keksi eräs köyhä Englantilainen kaiteentekijä, nimeltä Highs, ensimäisen kehräys-koneen, jonka hän nimitti tyttärensä nimellä:Jenny. Tässä koneessa oli iso joukko kehräpäitä, jotka kaikki kulkivat yhteisellä liike-voimalla ja valmistivat lankansa tuosta lappeeksi sovitetusta pumpulista. Mutta tällä tavoin ei kuitenkaan saatu niin hienoa, tasaista ja tukevaa lankaa, että se olisi loimeksi kelvannut. Silloin Rikhard Arkwright, parran-ajaja Prestonissa Englannin-maalla, keksi koneen, joka muutti koko kehräys-taiteen uudelle kannalle. Valmis nauhamainen pumpuli-lape pantiin kulkemaan useiden parittain olevain telojen välitse, josta aliset olivat juovikkaat, yliset sileät, ja kukin jälkimäinen pari kieri suuremmalla nopeudella kuin edellisensä. Tällä lailla täytyi lappeen venyä venymistään niin pieneksi kuin lanka aiottiin, ja samassa se punottiin erinäisellä kieputuksella. On sovelias sivu-mennen mainita, että Arkwright keksinnöllään ansaitsi itselleen äärettömän rikkauden. Mutta vasta Samuel Crampton, joka sovitti yhteen jenny-koneen ja Arkwrightin telat keksi sillä tavoin nykyisen kehräys-koneen, joka siitä syystä sai nimen:muuli-jennyeli sekasukuinen jenny. Seuraavan sivun kuva voipi antaa käsityksen tämän koneen rakennuksesta.
R, R, R ovat rullat, joiden päällä pumpuli-lappeet ovat kerittynä, kulkien tästä tela-parien T välitse kehräpäähän I. Rattaat A A kulkevat pikkuista rauta-tietä eteen päin, venyttävät langan kulkiessaan ja palaavat taas saman tien. Ratasten liikunto panee samassa liikkeelle hiulun H, joka, niinkuin tavallisessa rukissa, pyörittää kehrän K ja koko kehräpään K I. Telat T ovat nuo Arkwright'in keksimät, jotka kierivät eri nopeudella ja sillä tavoin pienentävät lappeen langaksi, samassa kuin kehräpää I sen punoo punomistaan. Kun rattaat alkavat eteen päin kulkea, nostaa pidäke P langan korkealle ja estää sen kerääntymästä kehräpäähän; silloin lanka venyessänsä kiertyy. Mutta kun rattaat ovat päässeet matkansa päähän ja alkavat takaperin kulkea, niin pidäke laskeutuu; lanka silloin kerääntyy kehräpäähän, ja ohjake O sovittaa sen kulkua, niin että kehräpäässä syntyy huin eli käämin muotoinen terä. Tämä rattaiden liikunto edes-takaisin toimittaa siis koko kehräyksen, joka telojen avulla tarkemmin tasoitetaan. Olemme tässä vain osoittaneet, kuinka yksi kehräpää liikkuu ja vaikuttaa. Mutta kahdet rattaat, jotka kahden puolen liikkuvat rinnatusten ja molemmat varsin yhtä tasaa, panevat kerrallaan noin sata-määrän kehräpäitä käymään. Tämä se ihmeteltävä muuli-jenny on, joka niin silmin-nähtävällä tavalla on edistänyt ihmiskunnan rikkautta ja ruumiillista toimeentuloa.
Ensimäinen Luku.
Pohjoisten valtakuntain väli lopulla 15:tta vuosisataa.
Jo kaksi vuosisataa olivat Venäjä ja Ruotsi taistelleet Karjalan omistamisesta. Ensi alussa oli voitto näyttänyt kallistuvan Ruotsalaisten puolelle, siihen aikaan kun Torkel Knuutinpojan ritari-retket uhkasivat temmata koko Karjalaisen heimokunnan pois Nougorodin alta ja rajoittaa Slavilaisten valtaa heidän omiin kansallisiin ääriinsä. Mutta pian oli onni taas kääntynyt, varsinkin Ruotsalaisen marskin surman jälkeen, ja aikoja oli ollut, jolloin itse Viipurinkin linnassa Nougorodilainen posadnikki isännöitsi. Pähkinälinnan rauhanteko v. 1323 koki nämä seikat sovittaa sillä tavoin, että isompi osa Karjalais-heimokuntaa jäi Venäjälle, mutta Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat ynnä Viipurin linna heitettiin Ruotsin omaksi. Rajajoki ja ylinen Vuoksen-virta tulivat valtakuntien rajoiksi asutulla alalla; ylempänä taas, missä asumaton erämaa alkoi, olivat rajapyykit harvassa ja epä-vakaisia, ja antoivatkin sitten alituisia riidan syitä, sitä myöden kuin takamaat kahden puolen täyttyivät uutis-asukkaista. Mutta syvempi syy, kuin rajain epä-vakaisuus, esti tämän rauhan tulemasta "ikuiseksi", kuten sovinto-kirjassa oli luvattu. Slavilainen valta oli kerran mahtavakin ollut ja silloin tottunut pitämään Suomensukuiset kansat laillisena perintönänsä. Nyt se heikkoutensa ja hajallisuutensa aikana oli Germanilaisille kansoille kadottanut ison osan tätä luultua omaisuuttaan, nimittäin Saksalaisille Liivin ja Viron maat Peipos-järveen ja Narva-jokeen saakka, ja Ruotsalaisille koko Suomenniemen varsin lähelle sitä valtatietä, josta Nougorodin ja Venäjän kaikki länsimainen kauppa kulki. Nämä vauriot syvästi loukkasivat Slavilaisten etua, mutta vielä syvemmin heidän kopeuttansa ja uskonnollistakin tuntoa; sillä heidän uudet naapurinsa lännessä tunnustivat Romalaisen paavin hengellistä valtaa, mutta Venäläiset noudattivat Kreikan-kirkon sääntöjä, ja nämä veljes-kirkot vihasivat toisiansa pahemmin kuin pakanoita. Näin asiain ollessa ei ollut kuin luonnollista, että Venäjä, sitä myöden kuin se jälleen voimistui, kokisi kostaa entiset kärsimänsä, ottaen takaisin, mitä oli kadottanut, ja lisäksi valloittaen, mitä sodan onni antaisi. "Ikuisen rauhan" siasta oli perustettu ikuinen rauhattomuus, ja Karjala kahden puolen valta-rajaa oli jo kaksi vuosisataa ollut alituisena vainon tantereena.
Lopulla 15:tta vuosisataa tämä rauhattomuus sai pelättävän muodon. Siihen asti oli tuo tasavaltainen Nougorod melkein yksinänsä ajanut Slavilaisuuden asiat tällä puolen. Nyt sitä vastoin Moskovan suuriruhtinas-kunta, hallitsijansa Iivana Vasilinpoian alla, kohosi koko Venäläisen vallan pääksi ja astui yhdistetyillä voimilla sota-kentälle. Samalla aikaa taas länsi-valtojen voimat olivat enemmän hajallansa kuin milloinkaan. Liivissä oli pitkällinen sota raivonnut hengellisen ja maallisen vallan välillä, ja kun tämä talttui, syttyi verinen riita Riian kaupungin ja Saksalaisen ritariston kesken. Ruotsin-vallassa oli tosin Sten Sture vanhempi osannut karkoittaa Tanskalaiset maasta ja piti nyt hallitus-ohjat valtio-hoitajana. Mutta valtakunnan sekä maalliset että hengelliset herrat olivat liian mahtavat ja itsevaltaiset, että Stuuren toimissa olisi oikeata jäntevyyttä voinut olla, ja Tanska puolestaan koki julkisilla ja salaisilla juonilla kylvää eripuraisuutta. Se raju-ilma, joka oli yltymässä Venäjän puolelta, oli tosin jo vetänyt Ruotsin hallituksen silmät Suomen rajan varustamiseen, ja Eerikki Akselinpoika Tott, joka v. 1475 sai Viipurin läänitykseksi, oli rakennuttanut uuden Olavin-linnan eli Savonlinnan, vieläpä ympäröinnyt Viipurin kaupunkia kivisellä muurilla. Vaaran karttuessa, kokivat Ruotsin hallitusmiehet sovittaa sisälliset riidat Liivinmaassa ja sitoa sen maan mahtajat yhteiseen liittoon Venäjää vastaan. Tämä vihdoin onnistuikin v. 1492, jolloin Lokak. 22 p. senlainen välipuhe solmittiin Tukholmassa. Mutta samalla aikaa oli Venäjäkin itsellensä löytänyt liittolaisen, joka Ruotsille oli mitä vaarallisimpia. Se oli Tanskan ja Norjan kuningas Hannu eli Juhana, joka yhä etsi tilaisuutta valloittaksensa Ruotsin kruunua ja tätä tarkoitusta varten ei epäillyt houkutella eri-uskoisen Venäjän tylyjä laumoja Suomen päälle. Kesällä 1493 kävivät hänen lähettiläänsä suuriruhtinaan tykönä, ja seuraus oli, että Iivana kohta lähetti lankonsa, Demetrio Palaiologon, Tanskaan, missä liitto solmittiin Marrask. 8 p. yhteisesti Sten Stuurea ja Liivin maamestaria vastaan. Kahden puolen luvattiin naapuri-sopua ja uusi rajankäynti, niin pian kuin Hannu kuningas saisi Ruotsalaisen kruunun ja sen kanssa Suomenmaan omaan haltuunsa. Suuriruhtinas taas ei mielestään vaatinut kohtuuttomia, kun lupasi tytyä siihen, mikä muka vanhastaan oli Nougorodin ja Venäjän-vallan oikeata omaisuutta ollut. Mutta siihen luokkaan hän lukikin Äyräpään, Jääsken ja Savon kihlakunnat, eli koko sen osan Karjalaa, minkä Torkel Knuutinpoika muinoin oli valloittanut. Kysymys oli siis, pitikö Suomenmaan kadottaman kahden vuosisadan viljelystyöt ja kaikki ne ponnistukset, joilla Savo ja Karjala olivat juuttuneet emämaahan kiinni. Semmoista ajatusta Suomen kansallistunto jo siihen aikaan kauhistui.
Toinen Luku.
Suomalaisten puolustus-neuvot ja Venäläisten päälle-karkaus Syyskuussa v. 1495.
Suomenmaassa oli jo kauan aikaa aavistettu myrskyn tuloa ja ne miehet, jotka tälle maalle hyvää soivat, mutta varsinkin Turun jalo pispa, Maunu Särkilahdelta, olivat kovin tuskillaan tämän poloisen isänmaansa pelastuksesta. Tosin oli loppuvuodella 1487 rauha rakennettu Venäjän kanssa viideksi vuodeksi. Mutta jo kauan ennen kuin sovittu aika loppui, oli pienempiä meteliä tapahtunut pitkin rajaa Lapin seuduilla Rajajokeen saakka, eikä ollut milloinkaan tietoa, minä hetkenä Iivanan koko voima maahan hyökäisi. Sitä vastoin Suomen puolustus-neuvot olivat kyllä heikkoja, ja Maunu pispan itsensä oli jo pari kertaa täytynyt omien palvelijainsa kanssa rientää Knuutti Possen avuksi, joka Viipurin haltiana oli pantu ensimäistä puuskaa kestämään. Mikä apu hädän hetkellä voisi tulla Ruotsin puolelta, oli aina epätietoista, koska Sten Stuure paljoa huolellisemmin valvoi omia etujansa Tanskan kuningasta ja Ruotsin ylimyksiä vastaan, kuin Suomen etuja ja Suomen raja-asioita. Ylipäänsä valtiohoitajan luonne synnytti täällä puolen enemmän epäluuloa kuin turvallisuutta, ja milloin hän viime kerran oli Suomessa käynyt, talvella ja kesällä 1491, oli hänelle riita syttynyt Maunu pispan kanssa, vaikka tosin sovinto taas tehtiin Turun sakaristossa ennen hänen lähtöään. Se liitto, minkä Stuure seuraavana vuonna oli solminut Liivin maamestarin kanssa, ei myöskään ollut niin paljoksi turvaksi, kuin ensi silmäyksellä näytti. Iivana, näet, oli sinä vuonna rakennuttanut Joanan eli Ivangorodin linnan varsin vastapäätä Narvaa, ja maamestari, joka tästä tuli hädilleen, oli rientänyt hakemaan Ruotsin liittoa, mutta tarkoitti silmin-nähtävästi ainoastaan apua itselleen eikä suinkaan avun-tekoa Suomenmaalle. Sitä vastoin oli varomista, että juuri tämä liitto vielä enemmin yllyttäisi Iivanan vihaa, ja että se ryntäys, mikä kenties oli aiottu Vironmaahan, nyt tulisi siitä syystä kääntymään Suomea vastaan.
Tammikuussa v. 1493 oli Viipurissa jonkunmoinen kokous, jossa keskusteltiin varustus-toimista Venäjää vastaan. Tämä vuosi ja seuraava kuitenkin kuluivat jommoisessakin rauhassa. Mutta aikaisin kesällä 1495 saatiin tieto, että Venäläiset varustivat suurta valloitus-retkeä Suomenmaahan. Ensimäinen sana tästä asiasta tuli Räävelin pispalta ja kaniikeilta Maunu pispalle Turkuun, ja tämä kohta lähetti tiedon Ruotsiin. Sten Stuurelta silloin tuli vastaus, että pispan piti väkenensä rientämän Viipuriin, ja Maunu lähtikin meritse sinne Elokuun keskipaikoilla. Ennen lähtöänsä hän näyttää antaneen käskyn läntisille maakunnille, että neljä talonpoikaa varustaisivat joka viidennen rientämään rajaa kohden Viipurin avuksi. Itse Viipurissa ei vielä nä'y olleen tarkkaa käsitystä vaaran koko suuruudesta. Maunun tultua, Posse otti pispan palvelijat ja muuta väkeä mukaansa ja marssi uljaasti rajan yli. Mutta pian tuli havaitsemaan, että Venäläisten joukko oli hänelle liian väkevä, ja hänen täytyi peräytyä Viipurin muurien taaksi. Tämä ensimäinen kokemus osoitti tarpeelliseksi ryhtyä voimallisimpiin varustus-neuvoihin. Pispa, joka valtiohoitajan poissa ollessa oli ylimmäinen mies koko maassa ja paremmin kuin kukaan saattoi kiihoittaa tämmöiseen sotaan uskon vihollisia vastaan, lähetti nyt Viipurista käskyn kaikille Suomen asukkaille, että joka mies, joka oli viisitoista täyttänyt, tarttuisi aseisin ja rientäisi Viipurin avuksi. Kohta sen perästä hän itse lähti Turkuun järjestämään tätä maan-nostoa. Sillä välin hän oli lähettänyt kirjeen toisensa perästä sekä Upsalan arkipispalle että valtiohoitajalle, pyytäen voimallista ja viipymätöntä apua Ruotsin puolelta.
Mutta ennen kuin vielä pispan toimittama nostoväki, saati Ruotsista toivottava apu, saattoi liikkeelle tulla, olivat Venäjän laumat jo samonneet rajan yli ja tulivat hirveästi hävittäen Viipurin edustalle. Niiden voima mainitaan olleen 60,000 miestä ja päällikkönä oli ruhtinas Danilo Vasilinpoika Shtjena, mutta Nougorodilaisen joukon johdatti voivoda Jaakko Sakarjitsh ja Pihkovalaisen osakunnan ruhtinas Vasili Shuiskoi, joiden lisäksi seurasi useita ruhtinaita ja mahtavia miehiä. Tämmöinen voima näytti olevan aiottu koko Suomenmaan valloittamiseen, ja Venäläiset kehuivatkin ei aikovansa palata, ennenkuin olisivat nähneet Tukholman. Heillä oli muassansa kaikenmoisia piiritys-aseita, muun seassa myöskin suunnattoman suuria tykkejä, joista muutamat mainitaan olleen 24 jalan pituista. Näin varustetuina tulivat Rajan yli Ristin-päivänä, Syysk. 14 p., ja etenivät Viipuria vastaan. Niinkuin tavallisestikin, seurasi surma ja hävitys sodan jäljissä. Äyräpää, Uusikirkko, Kivennapa ja Jääski eli koko maakunta Viipurin itäpuolella oli jo tuhkina suitsemassa, ja kaikki asukkaat, mitkä eivät päässeet pakoon, joutuivat surman omiksi.
Kolmas Luku.
Viipurin piiritys, Vatikiven kähäkkä, ja Venäläisten ensimäinen rynnäkkö.
Silloin, niinkuin nytkin, oli Viipurin kaupunki kaakkois-puolella sitä salmea, missä Torkelin rakentama linna seisoi pienessä saaressaan. Etelä-puolella oli meren lahti, josta Uuraan salmen kautta tullaan aavalle Suomenmerelle. Pohjois-puolella kaupunkia taas oli Suomenveden-pohja, joka luoteesen päätyy Latookan salmeen, mutta kaakkoa kohden pitkin kaupungin kuvetta lähettää kapenevan kaistaleen, nimeltä Salakkalahti. Kaupunki, joka siis ainoastaan kaakon puolelta yhtyi mannermaahan, oli ollut helppo varustus-värkeillä lujentaa, ja luultavaa on, että jo ennen Tottin aikoja jonkun-moinen vallitus oli ollut suojeluksena Venäläisten päällekarkauksia vastaan; muutoin olisi vaikea ymmärtää, kuinka Mustaveljekset eli Dominikanit olisivat jo v. 1450 uskaltaneet tänne luostarinsa rakentaa. Mutta se muuri, minkä Tott nyt pari kymmentä vuotta sitten oli rakennuttanut, oli täydellinen kivestä tehty linnoitus, jonka rinteestä kohosi useita vahvoja torneja. Saman varustuksen takana kokosi Knuutti Posse ne vähäiset voimat, mitkä tässä hädässä olivat saatavana. Maan etevimmät ritarit ja päälliköt palvelijoinensa olivat jo saapuville tulleet, ja niiden seassa mainitaan Henrikki Eerikinpoika Bitz Pohjois-Suomen laamanni, Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika, eräs Winholt niminen luultavasti Saksalainen sekä useat muut. Myöskin pispa Maunu oli sinne jättänyt palvelioitansa, joiden lukumäärä oli kuudetta kymmentä. Lisäksi alkoi talonpoikia kokoontua lähisistä maakunnista. Ensimäiset olivat rajaseutujen pakolaiset, mutta nämä enimmäksi osaksi lähtivät taas tiehensä. Sitä vastoin ennättivät jo Uusmaalaiset paikalle, vaikka niiden sotakunto, kuten kohta saamme nähdä, ei ollut juuri kehuttava. Näillä voimilla oli ainakin ensimäistä puuskaa kestäminen. Samalla aikaa piti Posse huolta Länsi-Suomen suojeluksesta, jos vihollinen yrittäisi samota sinne asti. Eräs Pentti Niilonpoika lähetettiin Viipurista Kymijoelle valmistamaan murroksia ja suojelus-värkkiä. Hän palasi kohta taas Viipuriin, ja Klaus Henrikinpoika Horn Etelä-Suomen laamanni, sekä Herman Fleming Louhisaaren herra asetettiin vahtia pitämään Kymijoella. Turun seuduilla oli rahvas varustaimallaan; mutta puute oli ritareista ja ase-miehistä, jotka olisivat voineet johdattaa talonpoikien joukkoja ja lisätä heille uskallusta. Lokakuun 1 p. marssivat kaikki Turun läänin "vapaat miehet", Turun ohitse. Eräs Severin eli Söyrinki niminen heitä johdatti, ja pispa siunasi heidän lippunsa uskon ja isänmaan suojelemiseksi.
Pyhän Matheus'en päivänä, Syysk. 21 p., olivat Venäläiset alkaneet levittää leirinsä Viipurin etelä-puolella.
"Heitä tuhansia Viipurin edustalla löytään,Koko kentän rakentavat värkkiä täyteen;"
"Heitä tuhansia Viipurin edustalla löytään,Koko kentän rakentavat värkkiä täyteen;"
kertoo Ruotsin riimikronika. Kolme ensimäistä viikkoa piirittivät kaupunkia ainoastaan itä-puolelta, ja länsi-puolelta oli Viipuri vielä vapaana ottamaan vastaan ne lisäväet, mitkä tulla lappasivat kaikista Suomen maakunnista. Vihollinen sill'aikaa valmisteli piiritys-värkkiänsä ja tutkieli lähiset saaret ja seudut. Kaupunkilaiset puolestaan tekivät muutamia uloskarkauksia. Viikolla Lokak. 4-10 pp. välillä tapettiin muutamilla saarilla noin 40 Venäläistä, ja Winholt teki toisen retken samalla onnella. Mutta Venäläiset jo alkoivat kiertää Suomenveden-pohjaa ja pyrkiä Lavolan salmen yli, sulkeaksensa Viipurin länsi-puoltakin. Tätä estääksensä lähetettiin yöllä maanantaita vastaan, Lokak. 11-12 pp. välillä, retkikunta ulos kaupungista Lavolan seuduille. Johdattajina olivat Niilo Pentinpoika, Maunu Frille ja Winholt; muassa seurasi 100 aatelis-palvelijaa ja noin 800 Uusmaan talonpoikaa. Matka kävi veneillä kolme neljännestä peninkulmaa luoteesen, vaikka Lavolan salmi viepi vedet ulos Juustilanjärvestä. Salmi, joka meidän aikoina on muuttunut Saimaan-kanavan suuksi, oli etelä-osassaan veneen-kululle kelvollinen; mutta sen pohjois-päässä, noin pari uutta virstaa ylöspäin oli koski, joka kutsuttiinVatikiven- eli vanhoissa kirjoissaVatukiven- koskeksi. Sama paikka mainitaan olleen Venäläisten tavallinen ylikäytävä, kun he tahtoivat Viipuria kiertämällä samota sisämaahan. Mahdollista on, että Viipurilaiset tällä kertaa olivat tänne laittaneet muutamia varustus-värkkiä estämään vihollisen pääsöä lännemmäksi, ja retken tarkoitus ei ainakaan näy muuta olleen, kuin vastustaa Venäläisten tuloa salmen yli.
Mutta asia kävi varsin onnettomasti. Tuskin oli maalle noustu veneistä, niin tuli huuto, että Venäläiset lähestyivät. Uusmaan talonpoiat kohta ryntäsivät veneisin toinen toisensa päälle, niin että toinen puoli aluksista uppoontui. Sitä vastoin aatelis-palvelijat tekivät viholliselle miehuullista vastarintaa, sill'aikaa kuin vesi muutamista veneistä taas tyhjennettiin. Joukko Venäläisiä tapettiin ja Uusmaalaiset alkoivat jälleen rohjentua. Mutta nyt tuli isompi Venäläis-voima; aatelis-palvelijain täytyi peräytyä rannalle päin, ja talonpojat syöksyivät taas pakoon veneisinsä. Tämä Uusmaalaisten veltto pelkurius tuotti tuhon kaikille. Noin 100 talonpoikaa hukkui. Aatelispalvelijoista ei tullut takaisin kuin 8 tai 10, ja muiden seassa olivat kaikki Maunu pispan palvelijat, paitsi kokkia ja viittä miestä, kaatuneet tai vangiksi tulleet. Vangiksi myöskin joutuivat Niilo Pentinpoika ja Maunu Frille. Mutta Winholt pelasti itsensä sillä, että hän köyden avulla vedessä laahasi veneen perästä. Tämä Vatikiven onneton kähäkkä synnytti paljon mieli-karvautta Viipurissa. Posse oli ä'issään talonpoikien kelvottomuudesta ja vakuutti, että jos 400 Uusmaalaista kuulevat äänen kahdesta Venäläisestä, he muka oieti pötkivät pakoon. Jotain syytä hänellä näkyy olleenkin; sillä paljas sanoma tästä onnettomuudesta hajoitti metsiin 150 Porvoon-lääniläistä, jotka matkalla Viipuriin jo olivat tulleet Säkkijärvelle. Pahinta oli, että Venäläisillä nyt oli vapaa pääsö Lavolan salmen yli, josta heitä joka hetki täytyi odottaa saartamaan Viipuria lännenkin puolelta. Tämä varottu asia kävikin varsin pian toteen.
Jo luultavasti toisena päivänä teki Venäläisten päävoima itäiseltä eli Pantsarlahden puolelta ensimäisen rynnäkkönsä kaupunkia vastaan, tuoden risu-vihkoja, tankoja ja tikapuita. Kaupunkilaiset tekivät voimallista ja onnellista vastarintaa. Kahdella lipulla viholliset tunkeusivat Mustaveljes-luostarin editse muurin ja meren välille; mutta he ajettiin väkivoimalla takaisin ja palasivat leiriinsä. Juuri päävoiman peräytyessä, ilmaantui toisella puolen kaupunkia se osakunta, joka oli kiertänyt Suomenveden—pohjaa. Heitä oli paitsi jalkaväkeä noin 450 ratsua, jotka nyt asettuivat saartamaan Viipuria lännen puolelta.
Neljäs Luku.
Viipurin pelastus.
Sillä kannalla olivat asiat, kun Viipurin sota-päälliköt Lokakuun 14 p. kirjoittivat valtiohoitajalle Ruotsiin, pyytäen häntä kiireesti rientämään heidän avuksensa. Tämä kirje ei voinut tulla perille ennen kuin Marraskuussa ja avun toiveet siis olivat kyllä kaukaisia. Tosin Stuure jo aikaisin kesällä oli saanut muistutuksia Suomen vaarasta, ja monituisilla kirjeillä oli häntä pyydetty tulemaan sotavoiman kanssa tänne. Mutta valtiohoitajalla ja Ruotsin herroilla oli par'aikaa muuta tekemistä. He viettivät kesänsä Kalmarissa sotainnon hieromisissa Tanskan kanssa ja ennättivät tuskin ajatella Suomen varustamista ja auttamista. Vasta silloin, kun hätähuudot itäiseltä rajalta tulivat aivan haikeiksi, päätettiin, että Sten Stuure ja useat muut herrat kokoisivat sotavoiman ja itsekin lähtisivät Suomen puolelle. Mutta vuoden-aika oli jo myöhäinen ja valmistus-toimet tietysti vetivät aikaa. Vihdoin Marraskuun keskipaikoilla oli Stuure ko'onnut noin 900 miestä sota-väkeä; Pyhän Eerikin lippu tuotiin Upsalasta, ja Katrinan päivänä, Marrask. 25 p., lähdettiin Koohaminan satamasta merelle. Mutta nyt tuli talvi väliin. Vastatuulta, jäätä ja lunta sattui matkalaisten tielle, kaksi laivaa särkyi ja muutamain täytyi palata. Muut, ja niissä valtiohoitaja itse, päättivät Antinpäivänä, Marrask. 30 p., Ahvenaan. Miehistä ei kukaan ollut hukkunut, mutta lähes 400 olivat jääneet tulematta. Ne, jotka Ahvenaan olivat päässeetkin, kärsivät suurta haittaa pakkasesta; sillä talvi tuli ankarampi, kuin mies-muistissa oli ollut, niin että muutamat kuolivat viluun ja osa kylmättyi. Kuitenkin nyt oltiin vasta puoli-tiessä. Laivat ja muona-varat jäätyivät kiinni Ahvenaan ja väen täytyi jään yli matkata Turkuun. Näin myöhästyneet toimet eivät voineet Suomelle suurta apua tuottaa. Mutta sen siaan säättiin Ruotsissa messuja, paastoja ja rukouksia muka "kristikunnan ja poloisen maakunnan, Suomen, edestä".
Viipurissa sillä välin olivat Knuutti Posse ja Suomalaiset miehuullisesti vastustaneet Venäläisten yrityksiä. Vihollinen ampui kaupunkia suurilla tykeillänsä, ja muurit tornineen alkoivat haljeta ja kukistua. Mutta Posse korjautti ennättämistään kaikki vammat, ja Winholt piti valpasta vahtia. Näin kului viikko toisensa perästä, jolloin Venäläiset eivät näytä yrittäneen mitään suurempaa rynnäkköä. Riimikronika vain kertoo:
"He ampuivat kaksi tornia maahan;Silloin muuri rupesi mullistumahan.Kolmannen tornin ampuivat niin,Että kaks' kerta-säkkiä mahtuisi siihen.Tuo kelpo Knuut Posse, urhea mies,Hän ne suuret reiät tukkia ties';Ja Winholt rehellisestiOli valpas ja vihollisen esti". —
"He ampuivat kaksi tornia maahan;Silloin muuri rupesi mullistumahan.Kolmannen tornin ampuivat niin,Että kaks' kerta-säkkiä mahtuisi siihen.Tuo kelpo Knuut Posse, urhea mies,Hän ne suuret reiät tukkia ties';Ja Winholt rehellisestiOli valpas ja vihollisen esti". —
Epätietoista on, liekö Viipuri sillä välin saanut mitään lisäväkeä. Niin pian kuin vihollinen oli täydellisesti saartanut kaupunkia, ei muu kuin harjaantunut sotaväki lie voinut tunkeuda piiritettyjen avuksi, ja luultava siis on, että Länsi-suomen nostoväki pysähtyi Kymijoelle. Tässä ainakin vaikuttivat sen, että Venäläiset eivät päässeet retkeilemään Hämeesen. Savoon sitä vastoin karkasi tähän aikaan Venäläinen parvikunta, jonka tarkoitus oli hätyyttää Olavin linnaa. Mutta linnan isäntä eli vouti, Pietari Niilonpoika, lähti ritari-palvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja ajoi parvikunnan takaisin rajan yli. Venäläiset eivät ennättäneet tehdä muuta vahinkoa, kuin polttaa muutamat talot ja tappaa yhden nimismiehen. Mutta Pietari Niilonpoika ja Savon miehet kävivät pahaa pahalla kostamassa, polttaen Venäjän puolella rajaa enemmän kuin 800 taloa ja kaataen monta Venäläistä.
Äkillinen talven-tulo Marraskuun lopulla näyttää pakoittaneen Viipurin piirittäjiä yrittämään lopullista rynnäkköä, elleivät tahtoisi tyhjin toimin palata omaan maahansa. Aikaisin aamulla Pyhän Antin päivänä, Marrask. 30 p., marssivat viholliset summattomalla ratsu- ja jalka-väen voimalla kaupunkia vastaan, nostaen miehuullisesti leveitä tikapuita muurin tasalle. Nyt syntyi hirmuinen taistelus. Venäläisten suuri enemmyys alkoi kallistaa voiton heidän puolelleen. Riimikronika kertoo, että he olivat seitsemän tuntia muurin päällä, jossa heidän paasunansa soivat yhtenään, ja että jo olivat valloittaneet useita torneja, joista heiluttivat lippujansa. Muurista alkoi vihollinen laskea tikapuunsa alas kaupunkiin, ja Viipurin viimeinen hetki näytti tulleen. Mutta kaupungin puolustajat eivät nytkään hämmästyneet, vaan sytyttivät yhden tornin alle tervaa ja muita palavia aineita, ja polttivat siihen suuren joukon Venäläisiä. Silloin tuli Venäläisten päälle äkillinen pelon huimaus, jonka oikeata syytä emme tarkoin tunne. Mahdollista on, että Posse jollakin kruuti-kaivoksella räjähytti osan ryntääjiä ilmaan; ja kansan-taru, joka myöhemmin oman käsityksensä mukaan kuvasi näitä seikkoja, on antanut tapaukselle nimen:Viipurin pamaus, koska muka viholliset suurella räjähdyksellä olivat ilmaan lentäneet. Rahvas piti Possen suurena velhona, joka taikauksilla oli tämän kumman saattanut toimeen. Mutta Posse itse ja muut kaupungin päälliköt selittivät koko tapauksen sulaksi ihme-työksi, jonka Pyhä Andreas juhlapäivänänsä oli heille tehnyt. Oli muka taivaalla näkynyt loistava Pyhän Antin risti, jota nähdessään viholliset kovin hämmästyivät, olletikkin koska kaupunki heidän silmiinsä näytti olevan täynnänsä puolustajia, vaikka todellakin oli Venäläisten suhteen turhan vähäinen joukko. Mikä lieneekään oikea syy ollut, niin ryntääjät pötkivät hätäisesti muurista pakoon ja peräytyivät leiriinsä.
Tällä tavoin nyt Viipuri oli pelastettu. Tosin kaupunkilaisten voima oli liian heikko yrittämään valloittaa Venäläisten leiriä. Mutta nämä jo itse alkoivat salaisesti valmistaa lähtöänsä. Barbaran yönä, Jouluk. 4 p:ää vastaan, lähti osa heitä tiehensä, ja ennenkuin Pyhän Annan juhlia vietettiin, joka täällä Suomessa tapahtui Joulukuun 15 p., oli piiritys kokonaan lakannut, kestettyänsä puolen kolmatta kuukautta. Possen ja Viipurilaisten urhollisuus oli tällä hädän aialla säilyttänyt Suomenmaalle sen entiset rajat itää kohden ja pidättänyt Venäläisten paisuvan vallan. Mutta raja-maakunta oli hirveästi hävitetty; talot olivat poltetut, vilja ja karja ryöstetty, ja osa asukkaista surmattu tai viety Venäjään. Ne taas, jotka olivat piilotelleet metsissä ja murroksissa, olivat saaneet taistella nälän ja kauhean pakkasen kynsissä; heidän oli silmät päässä paisuneina nyrkkien kokoisiksi, ja moni kaatui kohta kuoliaaksi, niin pian kuin lämpimään tuli tai ruokaa sai.
Juuri samana päivänä, kuin Viipurin pamaus tapahtui, oli Sten Stuure väkenensä tullut Ahvenaan. Vähää ennen Joulua hän tuli Turkuun ja kokoitteli siellä väkeänsä sekä muona-varojansa, jotka hevoisilla kuljetettiin Ahvenasta. Luultava on, että hän vielä talvi-sydännä aikoi marssia Viipurin avuksi. Mutta juuri Joulu-yönä, kun papit tuomiokirkossa alkoivat veisata "Te Deum", tuli iloinen sanoma Viipurin ihmeellisestä pelastuksesta. Se oli kirje, jonka Viipurilaiset olivat lähettäneet niille herroille, jotka Kymijoella vahtia pitivät, ja jonka nämä kiireesti toimittivat Turkuun. Joulu-ilon lisäksi tuli nyt ilo isänmaan onnellisesta pelastuksesta. Uskallamme lisätä, vaikk'ei historia sitä mainitse, että sinä yönä Turun kirkossa veisattiin tavallista hartaammin Jumalalle ylistystä.
Venäjässä tämä suurten hankkeiden huono loppu synnytti paljon mieli-karvautta. Iivana Vasilinpoika itse muutti lähemmäksi rajaa Nougorodiin, ja toimitti sieltä uuden retkikunnan, jonka piti vielä samana talvena käydä kostamassa edellisen retken vaurioita. Tämän uuden sotavoiman päälliköiksi pantiin Nougorodilaiset voivodat ruhtinas Vasili Kosoi ja Andrei Tiheliadnin. Tammik. 17 p. lähtivät Nougorodista ja saivat käskyn tunkeutua Savoon ja Hämeesen asti mutta karttaa Viipuria. Tämä puuska tuli varsin äkki-arvaamatta Suomen päälle. Stuure oli hajoittanut väkensä talvi-majoihin. Hän oli jonkun osan lähettänyt Satakunnan kuninkaan-kartanoon Kokemäelle; Talalaiset ja pestatun väen hän oli toimittanut Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlonpojan komennon alla hän määräsi Savonlinnan vahvistukseksi. Nämä viimemainitut, kun he Helmik. 2 p. olivat perille tulemassa, joutuivat vihollisen saaliiksi; sillä Venäläiset jo makasivat Savonlinnan edustalla. Ainoastaan 7 tai 8 huovia, niiden seassa Knuutti Kaarlonpoika, pääsivät tästä pulasta hengissä pakoon. Venäläiset eivät kuitenkaan malttaneet viipyä Olavinlinnaa piirittämässä. Kauhealla hävityksellä levisivät länteen päin, etenivät Hämeenlinnan seuduille saakka, ryöstivät Hattulan kirkkoa, ja olivat ainoastaan kahden päivämatkan päässä itse Turusta. Voimme arvata, mikä kiire tästä tuli valtiohoitajalle. Arpakapula kulki Ahvenassa ja Uudella maalla, ja mies talolta nostettiin aseisin. Sillä tavoin saatiin kokoon, jos Riimikronikkaan saamme luottaa, koko 40,000 miestä, joista oli 900 huovia; tykistöä mainitaan olleen 103 "skerpentiniä". Helmikuun 24 p. marssittiin tällä voimalla Turusta ulos. Mutta Venäläiset olivat jo voittosaaliinsa kanssa kääntyneet kotimatkalle, eikä Stuure tavannut ainoatakaan vihollista. Riimikronika sanoo:
"Mitä nyt auttoi kaikki pidetty huoli?Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli.Niissä ei kuulunut yhtä ihmis-sanaa;Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa".
"Mitä nyt auttoi kaikki pidetty huoli?Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli.Niissä ei kuulunut yhtä ihmis-sanaa;Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa".
Tämä kuvaus saattaa olla liiallinen; mutta epäilemättä oli hävitys ollut mitä kovimpia. Maalisk. 6 p. tulivat hävittäjät suuren vankijoukon kanssa takaisin Nougorodiin. Sten Stuure taas, joka jo toisen kerran oli myöhästynyt toimissansa, päästi nostoväen jälleen kotia ja majoitti sotamiehensä pappiloihin.
Silminnähtävä oli, että jos Venäläiset pääsisivät tekemään useita semmoisia retkiä, Suomenmaa vihdoin hervottomuudesta joutuisi Venäjän alle. Viimeinen kokemus oli osoittanut, että harjaantumaton talonpoikainen nostoväki ei riittänyt suurempaan sotaan, ja maassa löytyvä varsinainen sotaväki oli liian vähäinen. Tosin ne 400 miestä, jotka viime syksynä olivat Stuuren joukosta jääneet, tulivat Paaston aikana, Maaliskuun alussa, perästä. Mutta lisää tarvittiin, ja valtiohoitaja palasi Maaliskuun lopulla Ruotsiin, hakemaan enemmän väkeä Suomenmaan puolustukseksi. Väkeä tulikin; mutta Sten Sture, joka oli luvannut ennen kuukauden kuluttua tulla takaisin Suomen puolelle, viipyi koko kesän Ruotsissa pitämässä herrain-päiviä Tanskan asioista. Suomen sotapäälliköksi oli jäänyt Svante Stuure, ja hänen kanssansa Sten Turenpoika Bielke ja Eerikki Trolle.
Sill'aikaa kuin maalliset mahtajat niin heikolla menestyksellä holhoivat Suomenmaan puolustamista, oli hengellinenkin valta täydessä toimessa samaa tarkoitusta varten. Linköpingin mainio pispa Hemming Gadd ja eräs Turun kaniikki Henrikki Wenne kiirehtivät Romaan, missä silloin paavi Aleksanteri VI istui kristikuntaa hallitsemassa. Tältä mieheltä osasivat toimittaa kaksi hengellistä kirjettä eli bullaa Suomen eduksi; toisella kiellettiin Hannu kuningasta tällä hädän aialla Ruotsin valtaa ahdistamasta; toisella luvattiin ane synnistä ja piinasta niille, jotka lähtisivät risti-sotaan Venäläisiä vastaan. Mutta Kristuksen siainen otti hyvän hinnan avun-teostansa, niin että lähettiläisten täytyi eräältä Florensilaiselta rahakauppiaalta lainata 880 dukatia bullain lunnaiksi. Kuitenkin viipyivät nämä kalliit kirjeet niin kauan tiellä, ett'ei niistä sinä vuonna mitään apua ollut. Hannu kuningas yhä jatkoi juoniansa, jotka pidättivät valtiohoitajan Ruotsin maalla, ja Iivana valmisti uusia hävitys-retkiä Suomea vastaan.
Venäjän etevimmät kanteet Ruotsia vastaan olivat: 1:ksi, että tuo uusi linna Savossa oli rakennettu Venäjän puolelle rajaa; ja 2:ksi, että koko Perä-pohja alkuperäisen rajakäynnin mukaan olisi kuuluva Venäjän alueesen, vaikka Ruotsi sen oli muka aikojen kuluessa omaksensa anastanut. Tässä ei ole tila tutkia näiden kanteiden oikeutta; siinä kyllä, eitä Iivana edellä kaiken tahtoi Venäjälle valloittaa ne rajat, mitkä hän arveli vanhempain rauhankirjain määräämiksi. Tästä syystä Venäläiset taas Heinäkuussa hävittivät Juvassa, joka siihen aikaan käsitti koko koillisen Savonmaan. Mutta vielä suurempi retki tehtiin samaseen aikaan Vienan puolelta Pohjanmaata vastaan. Kaksi veljestä, ruhtinaat Iivana ja Pietari Ushati, kokosivat suuren sotajoukon Vienan seuduilta, Äänisjärveltä ja Ustjugista asti, kulkivat pitkin jäämeren rannikkoa Norjalaisen alueen läpi ja samosivat Lapin kautta Pohjanmaalle, eli niinkuin Venäjän kronikat sen nimittävät, "kymmenen virran maalle", hävittäen koko rannikon Tornion ja Kalajoen välillä. Asukkaat eivät nähneet muuta neuvoa kuin antautua Venäjän alle. Kun voivodat syksympänä palasivat Moskovaan, seurasi heidän kanssansa Liminkalaisia, jotka suuriruhtinaalle tarjosivat maakunnan alamaisuutta. Iivana otti heidät suosiolla vastaan ja antoi heidän palata kotiin. Näin Suomessa valtiolliset, kansalliset ja uskonnollisetkin siteet katkesivat, ja henki jo näytti lähtevän nääntyvästä ruumiista.
Se sotavoima, joka nyt vihdoin oli Suomeen ko'ottu, näyttää kesänsä maanneen Viipurin seuduilla, eikä siis voinut kaukaisia meteliä estää. Mutta tarpeelliseksi nähtiin jollakulla uros-työllä kostaa Venäläisille heidän tekemiä vahingoitaan, ja syys-kesällä siis valmistettiin suuri retki Viipurista Joanaa vastaan. Tarkoitus oli nähtävästi muuttaa sodan kauhut Viron puollelle rajalle ja houkutella Liivin ritarit sodan osallisuuteen, kuten he liitossaan v. 1492 olivat luvanneet. Kohta Neitsyt Maarian taivaasen-oton jälkeen (Elok. 15 p.) purjehtivat Svante Stuure ja Knuutti Posse 70:lla aluksella ja 2000:n miehen kanssa ulos Viipurista ja tulivat Elok. 19 p. Narvajoelle, joka oli vanhastaan rajana Viron ja Venäjän välillä. Virran suulla oli vastapäätä toistansa näiden eri valtojen kaksi raja-linnaa, länsipuolella Narva ja itäpuolella tuo neljä vuotta sitten rakennettu Ivangorod eli Joana, jota nyt retki tarkoitti. Ruotsalaiset kohta alkoivat ampua kaupunkia tykeillänsä, eivätkä paljon vastusta saaneet. Joanassa oli noin 3000 miestä; mutta komentaja ruhtinas Juri Babitsh pelästyi kohta ja pötki häpeällisesti tiehensä. Kaksi muuta ruhtinasta, jotka sotajoukon kanssa seisoivat lähellä, eivät myöskään tulleet avuksi, ja Joana joutui kahden viikon perästä Syysk. 2 p. piirittäjäin valtaan. Ruotsalaiset saivat ylen suuren voittosaaliin. Mutta Knuutti Kaarlonpoika, joka viime talvena oli onnellisesti päässyt Venäläisten käsistä Savonlinnan edustalla, joutui tällä kertaa vihollisten valtaan ja surmattiin hirmuisesti. Ruotsalaiset olivat nyt voittaneet paikan, joka meren-takaisuutensa tähden oli heidän melkein mahdoton pitää. He tarjosivat Joanan Liivin maamestarille, mutta tämä ei tohtinut rikkoa rauhaa Venäjän kanssa. Seuraus oli, että Ruotsin väki saaliinsa ja vankiensa kanssa palasi Viipuriin, jättäen Ivangorodin auki ja autioksi. Mutta Venäläiset ottivat sen taas haltuunsa ja varustivat entistä paremmaksi, häikistellen Liivin ritareita, jotka olivat päästäneet niin hyvän otuksen käsistään. Pilkallansa ampuivat Joanalaiset virran yli, niin ett'ei kukaan voinut turvallisesti kulkea Narvan kaduilla, ja itse Narvan pormestari Juhana zur-Meininge ammuttiin sillä tavoin kuoliaaksi.
Sill'aikaa kuin Svante Stuure ja Knuutti Posse näin urhollisesti ylensivät Ruotsin aseiden kunniaa, ennätti valtiohoitajakin palata Suomeen. Nyt olisi toivomista ollut, että Ruotsin yhdistetty voima olisi uusilla uros-töillä pakoittanut Venäläiset rauhaan. Mutta valtiohoitaja, joka Ruotsissa oli tullut riidan alkuun arkipispan kanssa, riitaantui tässä sekä Svante Stuuren että Maunu pispankin kanssa eikä ollenkaan osoittanut sitä hallitsija-kuntoa, joka nykyisessä asiain tilassa olisi ollut tarpeellinen. Svante, joka valitti jääneensä koko edellisen kesän Venäläisten syötiksi, eikä saaneensa elatusvaroja tai palkkaa palvelijoillensa, lähti tiehensä Ruotsiin. Valtiohoitaja taas lähti rajan puolelle, ja otti mennessään Turun pispalta 30 lästiä rukiita, luvaten valallisesti niillä Joanaa varustella Ruotsin kruunun hyväksi. Mutta Joana jäi varustamatta, ja Maunu pispa syystä arveli, että ne rukiit olisivat tehneet paremman hyödyn, jos niitä olisi jaettu Suomen hiippakunnan köyhille, jotka nälkään olivat nääntymässä. Lisäksi Sten Stuure melkein väkisin otti suuren rahasumman Pyhän Hemmingin uhreilta; mutta halunsa suojella Suomenmaata ei ollut yhtä suuri kuin halunsa ko'ota varoja. Hän oli jo ehdotellut neuvoskunnalle, että joku osa Suomenmaata sopisi heittää Venäjälle rauhan hinnaksi; mutta neuvoskunta ei siihen suostunut. Nyt hänelle tuli pelko, että muka Svante Stuure nostaisi kapinan häntä vastaan, ja hän arveli täytyvänsä palata Ruotsinmaahan. Maunu pispa tuli kauheasti hädillensä isänmaan, köyhän Suomen tähden, joka näin jäisi Venäläisten saaliiksi. Koko maakunnan täytyisi muka antautua Venäjän alle, eikä olisi muuta odotettavana kuin marttiran-kuolema ja pako. Ruotsista samalla aikaa lähetettiin vakuutus, ett'ei Svante eikä kukaan muu tekisi Stenin poissa ollessa mitään eripuraisuutta; päin-vastoin muka valtiohoitajan palaaminen voisi pikemmin sytyttää kapinaa. Näistä neuvoista huolimatta valtiohoitaja tuli pois Viipurista ja oli Joulun edellä Turussa. Vielä kerran pispa koki taivuttaa hänen huikentelevaista mieltänsä, osoittaen Suomen suurta ja silminnähtävää vaaraa. Stuure puolestaan vaati sitkeästi Maunulta lisää rahaa, ja lupasi niillä pestata sotaväkeä Liivistä. Kun ei kumpikaan suostunut toisen tuumiin, lähti valtiohoitaja vihdoin Ahvenan kautta omaan maahansa. Hän mainitaan Suomessa ollessaan varustaneen väellä Viipuria ja Savonlinnaa ja teettäneen murroksia Pernajasta Hämeen rajalle. Mutta yleisesti häntä syytettiin, että hän sodan alusta saakka oli kehnosti hoitanut Suomen asioita, ja että hän nyt jätti sen kurjaan turvattomuuteen. "Eipä toivomista ole", kirjoitti Maunu pispa, "että hän tällä tavoin voi pelastaa isänmaata, koska hän niin ylen huikentelevainen on toimissansa".
Kaikeksi onneksi alkoivat jo Venäläisetkin taipua rauhantekoon. Käkisalmelta tuli sovinnon tarjouksia, ja Maunu pispa lähti Tammikuun lopulla Porvoosen, keskustelemaan sinne tulleiden Viipurin herrain kanssa asiasta. Siellä päätettiin, että lähettiläs pantaisiin Nougorodissa käymään, ja että jos ei varsinaista rauhaa saataisi toimeen, kumminkin väli-rauha tehtäisiin kevääsen asti. Tällä välin oli rajalla kaikki levollista, ja Maaliskuun 3 p. 1497 vihdoin solmittiin Nougorodissa rauha kuudeksi vuodeksi.
Ennenkuin tämä sovinto vielä oli solmittu, vaikutti tytymättömyys Sten Stuuren toimiin valtakumouksen Ruotsissa. Ylimykset kutsuivat Hannu kuninkaan maahan, ja tämä kruunattiin loppuvuodella 1497. Sten Stuure, joka eroitettiin valtiohoitaja-virasta, tehtiin sen siaan valtio-hovimestariksi ja sai läänitykseksi koko Suomenmaan kaikkine linnoinensa. Syytös, että hän huolettomuudellansa oli ollut syypää Suomen kärsimyksiin, ei kuitenkaan tahtonut hänestä luopua. Mutta pispa Maunu Särkilahdelta, joka aina oli valmis pitämään heikomman puolta, koki tällä kertaa suojella Stuurea kaikista soimauksista. Kuitenkin täytyi Sten Stuuren Johanuksena 1499 antaa läänityksistään Turun, Viipurin ja Savon linnat takaisin kuninkaalle.
Mutta että Hannu kuninkaassa oli kaikkien enin syy ollut Suomen kärsimyksiin, sitä ei kukaan silloin aavistanut. Vihdoin tapahtui, että Paaston-aikana 1501 suuriruhtinaan lähettiläät tulivat Ruotsiin ja Tukholman raastuvassa kuninkaan ja neuvoskunnan edessä esittivät sovinto-ehtonsa. He muistuttivat Hannulle sen liiton, minkä hän v. 1493 oli tehnyt Venäjän kanssa Ruotsia vastaan ja vaativat nyt, että se luvattu uusi rajankäynti tapahtuisi ja Venäjälle annettaisiin Savo ja Karjala. Ja koska Hannu nyt Ruotsin kuninkaana oli valittanut Venäläisten hävityksistä Suomenmaassa ja vaatinut heiltä vangit takaisin, niin Iivana antoi vastata: "Teidänpä käskystä tuli Ruotsinvalta meille molemmille viholliseksi, ja mitä väkeä Ruotsalaisilta siinä sodassa hukkui, se hukkui, veli pyhä, Teidän tähtenne". Nämä tiedot käänsivät Ruotsalaisten sydämmet pois Hannusta. Hän eroitettiin vielä samana vuonna Ruotsin-vallasta, ja Sten Stuure otettiin jälleen valtiohoitajaksi.
Mutta Iivana kääntyi sillä välin Liiviä vastaan, vaikka ei sielläkään hänen valloitus-hankkeensa paremmin onnistuneet, kuin ennen Suomenmaassa. V. 1504, Syysk. 14 p., tehtiin vihdoin Nougorodissa Ruotsin ja Venäjän välillä tukeva rauha, joka sittemmin seuraavina aikoina useita kertoja uudistettiin. Joka kerta puhuttiin rajankäynnistä, ja joka kerta jäi asia entiseen epävakaiseen tilaansa. Mutta Suomenmaalle jäi kumminkin sen vanha ala vähentämättä, ja tämä oli pää-etu Viipurin mainiosta pamauksesta.
Joskus on kuultu sanottavan, että muka Suomalaisilta kokonaan puuttuu se urhea vehkeilys-henki, joka kaikissakin kansoissa on ajanut joukon ihmisiä heittämään oman syntymä-maansa rajoja ja hakemaan avarassa maailmassa uutta onnea ja asuin-siaa. Enimmät Euroopan kansat, mutta varsinkin ne, jotka meren läheisyydessä asuvat, ovat perustaneet siirtokuntia vieraissa maissa, joko omassa maan-osassa tai valtamertenkin toisella puolen; — näille uusille asuin-sioilleen ovat vieneet kotimaansa tavat, laitokset ja sivistyksen, ja ovat sillä tavoin kaukaisiin aloihin levittäneet kansallisuutensa nimen ja arvon. Ainoastaan Suomen kansa, — niin vakuutetaan, — ei ole milloinkaan uskaltanut retkeillä koti-nurkistansa ulommaksi, vaan on ollut muka turpeesensa sidottu pahoina niinkuin hyvinäkin aikoina. Jos tässä väitöksessä perää olisi, voisimme helpostikin siihen löytää tydyttävän selityksen. Suomen kansalla on näihin päiviin saakka ollut täysi uutis-asutuksen toimi omassa maassaan. Sillä on ollut ja on vieläkin täysi työ kansoittamassa omat erämaansa, kuokkimassa omat korpensa vilja-maiksi, eikä ole tähän saakka mikään väen-ahtaus pakoittanut tämän kansan jäsentä hakemaan avarampaa tilaa suuressa avarassa maailmassa. Mutta näinkin ollessa ovat Suomalaiset todellakin melkein kaikkina aikoina lähettäneet siirtolaisia ulkomaille. Se on tunnettu asia, että nyky-aikoina paljon Suomalaisia muuttaa Venäjän puolelle, Pietariin, Aunukseen ja vielä edemmäksi, ja että Pohjois-suomesta väkeä on siirtynyt Norjalaiselle Jäämeren rannikolle, missä tavallisesti hyvin hyötyvät näiden seutujen runsaasta kalastuksesta. Mutta varsinkin 17:nnellä vuosisadalla näyttää Suomalaisilla olleen erinomainen halu heittämään omia raukkoja rajojansa. Jo mainitun vuosisadan alussa, ellei jo aikaisemmin, näyttää se siirtymys tapahtuneen, joka on perustanut Suomalaisen väestön Vermlannin ja Norjan metsämaissa sekä muutamissa muissa Ruotsin maakunnissa. Mutta vähäistä myöhemmin valitettiin eräässä kuninkaallisessa julistuksessa vuodelta 1620, että muka paljon väkeä, varsinkin Suomenmaasta, sekä naineita että naimattomia, talonpoikia, trenkejä ja piikoja, muutti joka vuosi ulos Puolalaiseen Liivinmaahan, Preussiin, Kuurinmaahan, Pommeriin, Meklenpuriin, Riikaan, Dantsigiin, Lybekkiin ja vieraisin maihin ja kaupunkeihin.[9]Tätä muuttamisen halua koettiin vuosisadan kuluessa ankarilla asetuksilla tukehuttaa.[10]Mutta Suomen rahvaan rasitettu tila, joka ei millään aikakaudella näy olleen niin raskas kuin juuri näinä Ruotsin loisteen aikoina, ajoi yhäti Suomen miehiä lähtemään onnen-ha'ulle joko Ruotsin puolelle tai muille vielä vieraammille maille. Nämä teko-asiat todistavat selvästi, ett'ei äsken-mainittu syytös Suomalaisen luonteen liikkumattomuudesta ole varsin toden-peräinen. Paremmalla syyllä sopisi sanoa, että kotimaa on heittänyt ja vieläkin heittääpi nämä pesästä lähteneet lapsensa ilman kaiketta holhouksetta, ja että ne sillä tavoin ennen pitkää vieraantuvat pois omasta kansallisuudestaan ja katoovat tietämättömiin. Ne muutamat tiedot Suomalaisten siirtymisestä Pohjois-Amerikkaan, jotka tässä lukijalle tarjotaan, antavat todistusta kumpaiseenkin kohtaan, ensiksi eitä siirtymisen into Suomalaisissa oli varsin suuri, ja toiseksi että siirtolaisten kansallisuus jo alusta saakka jätettiin turvatta ja tuetta muukalaisuuden nieltäväksi. Tämä jälkimäinen seikka, joka kipeästi loukkaa kansallistuntoamme, saapi kenties lohdutuksensa, kun näemme, ett'ei Ruotsalaisetkaan, jotka paremmin varustetuina ja turvatuina lähtivät samaan siirtokuntaan, ole voineet aian-pitkään säilyttää kansalaisuuttansa Delawaren rannoilla. Mutta jos iloisella tai suruisella mielellä, niin mielelläänpä ainakin lukenee nyky-aian Suomalainen muutamat vähäiset tiedot niistä kansalaisistaan, jotka kolmatta sataa vuotta takaperin muuttivat valtameren yli suureen kaukaiseen länteen.[11]
1. Kuinka "Uusi Ruotsi" perustetaan.
Vuosisadan ajat olivat kuluneet Amerikan ensimäisestä löydöstä, ennenkuin Eurooppalaiset alkoivat perustaa siirtokuntia tämän maanosan pohjoiselle mannermaalle. Ensimäinen uutis-asutus tapahtui v. 1607 Virginiassa, johon sata viisi Englantilaista tulivat yhdellä laivalla ja perustivat kaupungin, jonka nimittivät Jamestown. V. 1614 paikoilla Hollantilaiset asettuivat Hudsonin-virran seuduille ja rakensivat sen suulle linnansa, jonka nimittivät: Uus'-Amsterdam, minkä nimen Englantilaiset sitten ovat muuttaneet New-York'iksi (Uusi York). Tästä Hollantilaiset levittivät valtansa etelään päin pitkin nykyisen New-jersey'n rantamaata, kunnes he vihdoin rauhanteossa v. 1664 heittivät koko alueensa Englantilaisten valtaan. Nämä viime-mainitut olivat sillä välin v. 1620 perustaneet toisen siirtokunnan koillis-puolella Hollantilaista aluetta, niinkutsutussa Uudessa Englannissa. Sata yksi Englantilaista Puritania, jotka olivat kotimaastansa lähteneet uskonvainoa pakoon, tulivat mainittuna vuonna nykyiseen Newhampshiren maahan ja perustivat Plymouth'in kaupungin. Kuinka nämä siirtokunnat versoivat ja lisääntyivät, ei ole tässä tila tutkia. Ainoastaan se sopii mainita, että Hollantilaisten ja Virginiaan asettuneiden Englantilaisten välille oli jäänyt avoin tila, joka ulottui Delaware-virrasta luonaan päin. Mutta koko mainittukin virta, joka nykyään New-jersey'n ja Pennsylvanian rajana kulkee pohjasesta etelään ja luonaan, ja myöhemmin on saanut Philadelphian suuren kaupungin länsi-varrellensa, oli oikeastaan vielä alku-asujainten, Intianien, vallassa; sillä sen Fort-Nassau nimisen linnoituksen, minkä Hollantilaiset olivat koettaneet rakentaa virran itäiselle rannalle, olivat Intianit hävittäneet ja hajoittaneet. Juuri näille seuduille asettui v. 1637 se Ruotsin hallituksen lähettämä siirtokunta, jonka historia tässä lyhyesti kerrotaan.
Jo v. 1626 oli Ruotsissa herännyt suuri into ryhtyä siihen maailman kauppaan, minkä Hollantilaiset ja Englantilaiset olivat alkaneet harjoittaa. Erään Hollantilaisen, Usselinx'in, ehdotuksesta perusti Kustaa Aadolfi kauppa-yhtiön Aasiaa, Afrikkaa ja Magellanin salmea varten, ja kaikki kansanluokat, kuninkaallisesta huonekunnasta talonpoikiin asti, kilvoittelivat ottamaan osakkeita. Laivoja toimitettiin, amiraali, vara-amiraali, asiamiehet ja kauppiaat olivat määrätyt, asia oli valmis toimeen panna. Silloin Ruotsin valta sekaantui Saksan sotaan; joku vuosi myöhemmin kuningas kaatui, ja nuo suuret kauppahankkeet raukesivat.
Mutta pari kolme vuotta myöhemmin sattui, että Hollantilaisten ensimäinen kuvernöri Uus'Amsterdamissa, Pietari Meneve (eli Menuet), eroitettiin virastansa ja tuli Ruotsiin, jossa hän kansleri Aksel Oxenstiernalle ehdotteli siirtokunnan perustamista Delawaren länsi-rannalle. Ruotsin hallitus kohta taipui tähän tuumaan, ja kuin ystävällinen suostumus oli saatu Englanninkin hallitukselta, jonka alamaiset ensin olivat nämä paikat löytäneet, niin retkikunta lähti Götheporista kahdella laivalla Pietari Meneven komennon alla, ja tuli onnellisesti maalle Delaware-lahden länsi-rannalle v. 1636 tai 1637. Intianeilta kohta ostettiin pitkä maan-palsta pitkin lahden ja joen läntistä rantaa ja ristittiin nimellä "Uusi Ruotsi". Sen rajat olivat: etelästä Henlopen-nokka, ulkopuolella lahden suuta, nykyisen Delaware-maan eteläisessä päässä; pohjoisessa Delaware-virran alimmat kosket, nykyisen Trentonin kohdalla, vähäistä ylempänä sitä paikkaa missä virta mutkistuu luonaan päin; länttä kohden piti saataman niin paljon maata kuin tahdottiin ja Ruotsin alue luettiin sitten ulottuvan Susquehanna-virtaan. Kauppakirja tehtiin Ruotsin kruunun nimessä Hollannin kielellä, ja kun Intianit olivat panneet puumerkkinsä alle, lähetettiin se Ruotsin arkistoihin.
Delaware-virta, jonka Intianit nimittivät "Poutaxat", oli syvä, laivan-kululle kelpaava väylä, johon varsinkin lännen puolelta yhtyi useita pienempiä jokia. Näistä on yksi, joka purkauupi pää-virtaan ei kaukana sen suusta, ja Ruotsalaisilta sai nimen:Kristiina-puro. Sen varrelle on myöhempinä aikoina syntynet kaupunki Wilmington. Sinne Ruotsalaiset panivat ensimäisen uutis-asutuksensa, ja rakensivat ei kaukana puron suulta pienen linnoituksen, jollen antoivat niinkuin purollekkin kuninkaansa nimen:Kristiina. Paikka oli hyvin valittu; se ei ollut varsin Hollantilaisten jaloissa, mutta kuitenkin niin lähellä pää-virtaa, että selvästi voitiin eroittaa Delawaren vedet sekä alukset, jotka siinä kulkivat. Hollantilaiset olivat kyllä pian huomanneet nämä Ruotsalaisten toimet, ja heidän kuvernörinsä Uus'-Amsterdamissa Wilhelm Reist antoi Toukok. 6 p. 1638 ulos epäys-kirjan, jolla kielsi Ruotsalaisten oikeutta asettumaan näille maille. Ilmeistä vihollisuutta ei kuitenkaan syntynyt, ja Meneve hallitsi rauhassa pientä siirtokuntaansa, kunnes hän jonkun vuoden perästä kuoli Kristiinassa. Hänen seuraajansa oli Ruotsalainen Pietari Holländare, joka puolentoista vuoden perästä lähti takaisin Ruotsiin. Siirtokunnan ainoa pappi, Reerus Thorkillus, kotoisin Itä-göthin maakunnasta, toimitti jumalan-palvelukset Kristiinan linnoituksessa, kunnes hänkin kuoli v. 1643. Tähän aikaan siis oli siirtokunnan sekä maallinen että hengellinen holhous raukeamassa. Mutta tarpeen hetkellä tuli emä-maasta uusi retkikunta, joka uutis-asutukselle lisäsi uutta voimaa. Tämän retkikunnan johdattajana oli evest-luutnantti, nyt kuvernöriksi määrätty, Juhana Printz, joka kolmella sotalaivalla lähti Ruotsista Elokuussa 1642 ja seuraavan Helmik. 15 p. perille tuli, tuoden mukaansa uuden papin Tukholmalaisen Campanius'en, sekä joukon uutis-asukkaita, varoja ja tavaraa.
Melkein täydellä varmuudella käypi päättää, että ensimäisessä siirtokunnassa, minkä Meneve johdatti, ei seurannut suomalaista. Sitä vastoin on todennäköistä, että niitä nyt tuli Printz'in seurassa, vaikka niiden tuloa ei erittäin mainita. Saamme kohta silmäiltäväksi muutamat siihen vivahtavaiset seikat.
2. Siirtokunnan vaiheet Hollantilaiseen valloitukseen saakka.
Vähäistä ennen Printz'in tuloa olivat Hollantilaiset uudesta rakentaneet Nassau-linnoituksensa virran itäiselle rannalle vastapäätä nykyistä Philadelphiaa. Uusi Ruotsalainen kuvernöri, joka ei tahtonut jättää Hollannille aivan vapaata valtaa, alkoi nyt levittää uutis-asukkaitansa pitkin alisen virran länsi-vartta. Oman asuntonsa hän asetti Tenackongh eli Tinicum nimiseen saareen, joka oli virrassa muutamia peninkulmia alempana Fort-Nassau'sta ja vähää etelämpänä nykyistä Philadelphiaa, sekä kolme peninkulmaa virran-suulta ylöspäin. Rannalle vastapäätä kuvernörin asuntoa rakennettiin linnoitus, nimeltä Uusi Göthepori, ja samalle paikalle tehtiin muhkea puinen kirkko. Linnan ja kirkon lähiseuduille etevimmät siirtolaisetkin asettuivat. Mutta muitakin uutis-asuntoja löytyi pitkin virran länsirantaa, sekä pohjoispuolella Götheporia että varsinkin Kristiinan ja Tinicum'in välillä. Tavallisesti oli semmoisella uutis-kylällä pieni linnoituksensa, joka saattoi varjella asukkaat Intianein päällekarkauksista. Niinpä vähää ylempänä Götheporia oli Korsholman linnoitus Passajung'issa. Peninkulman matka Götheporista alaspäin oli taas Upland niminen linnoitus. Mutta tämmöiset linnoitukset useimmiten eivät muuta olleet kuin hirsi-huone, varustettu ampuma-rei'illä. Vähäistä alempana Uplandia, noin Götheporin ja Kristiinan keski-välissä, oli paikka jonka Intianit nimittivät Kamassung, Chamassungh; mutta siirtolaiset antoivat tälle seudulle nimen "Finland" eliSuomi, koska siinä Suomalaiset asuivat yhdessä. Paikka kutsutaan nykyaikoina "Marcus Huck", ja on noin 3 peninkulmaa Philadelphiasta luonaan päin. Kuinka suuri paljous Suomalaisia oli, on mahdoton likimäärinkään arvata. Todennäköistä on, että jo Printz'in kanssa v. 1643 tulivat ensimäiset, ja että niiden lukumäärä lisääntyi v. 1647 ja seuraavina, jolloin uusia siirtolaisia mainitaan tulleen meren yli. V. 1649 mainitaan Ruotsin neuvoskunnan pöytäkirjoissa, että muka 300 Suomalaista olivat pyytäneet päästäksensä Uuteen Ruotsiin.[12]Arvattavasti eivät kaikki halulliset kuitenkaan tulleet toiveidensa maahan. Mutta joku sata-määrä niitä ainakin lienee löytynyt, mitkä Kamassungissa, mitkä taas Ruotsalaisten seassa muissa kyläkunnissa.
Delaware-seutujen ilma-ala oli tosin lämpöisempi ja maanlaatu höystöisempi kuin siirtolaisten kotimaassa. Kuitenkin luonnolliset rikkaudet pian loppuivat ja työtä tarvittiin täällä niinkuin muuallakin. Ensin siirtolaisten tullessa kasvoi yli-ympäri eräs ruohon-laji, nimeltä metsä-ruis, joka ylöttyi elikoille mahaan asti ja tarjosi parahinta laidunta. Mutta tämä vähitellen hävisi ja oli viljelyksellä palkittava. Muutoin siirtolaiset enimmästi käyttivät samat elinkeinot ja tavat kuin ennen kotimaassaan, ainoastaan niillä eroituksilla, mitkä eri ilma-ala teki tarpeelliseksi. Talvi oli täällä paljoa lyhyempi, mutta toisinaan kyllä ankara. Lopulla Syyskuuta vanhaa lukua (s.o. Lokakuun alussa) kylvettiin nisut ja rukiit, ja leikattiin Kesäkuun keskellä tai lopulla; joskus tehtiin elo Toukokuunkin lopulla, nimittäin vanhaa lukua. Ohrat ja kaurat kylvettiin Huhtikuussa ja tuleentuivat tavallisesti Heinäkuun keskupaikoilla. Tattarit kylvettiin Heinäkuun alussa tai keskellä ja olivat leikattavina lopulla Syyskuuta tai vähän myöhemmin.[13]Uusia viljan-lajia olimaisi, joka nimitettiin Intiani-ohriksi, koska se oli maan alku-asujainten etevin elatus-aine. Tupakka-viljelys, joka oli ollut Ruotsin hallituksen päätarkoituksia tätä siirtokuntaa perustaessa, ei kuitenkaan ennättänyt paljon edistyä, vaikka maanlaatu ja ilma-ala olivat siihen kyllä edulliset.
Intianien kanssa elivät siirtolaiset tavallisesti hyvässä ystävyydessä, ostivat niiltä kaikenlaisia kalliita turkiksia ja maksoivat neuloilla, veitsillä, kirveillä, pyssyillä, j.m. Kesällä tavallisesti alku-väestö tuli sydänmaista virran rannalle ja piti silloin seuruutta siirtolaisten kanssa, jotka monikin oppivat tämän villi-kansan kieltä. Maisteri Campanius käänsi tälle kielelle Lutheron katkismuksen ja alkoi heille saarnata kristin-uskoa. Tämä oli nähtävästi ensimäinen lähetys-toimi Pohjois-Amerikassa ja ensimäinen kirjallinen yritys Ruskeanahkain kielellä. Kuitenkaan ei käynyt täydellisesti luottaa Intianien ystävyyteen, vaan siirtolaisten täytyi asua lähellä toisiansa ja varustaa huoneitansa ampuma-rei'illä.
Hollantilaisten kanssa taas ei koskaan voinut oikeata ystävyyttä syntyä. Tosin Ruotsalaiset ja Hollantilaiset yhdessä liitossa estivät Englantilaisten pesäytymistä Delawaren rannoille. Mutta toisiansa vastaan heillä oli samat pahansuovat tarkoitukset. Kuvernöri Printz rakennutti itäpuolelle virran suuta, noin kaksi peninkulmaa Kristiinasta, uuden linnoituksen, nimeltä Helsingpori, jonka varustus-väki tutki kaikki Hollantilaiset laivat, mitkä virtaan tulivat. Kun nyt Ruotsalaiset olivat itärantaan ruvenneet, päättivät Hollantilaiset vuorostaan ottaa siaansa länsirannallakin, ja rakensivat v. 1651 Fort-Casimir nimisen linnoituksen (nyk. New Castle) niin lähelle Kristiinaa, ett'ei ollut kuin peninkulman väliä ja toinen peninkulma Fort-Casimir'ista Helsingporiin. Pian sen jälkeen Ruotsalaiset heittivät Helsingporinsa autioksi. Hollantilaiset alkoivat nyt tulla voitolle ja kuvernöri Printz, joka ei nähnyt voivansa vastustaa niiden karttuvaa valtaa, palasi Eurooppaan v. 1652. Pappi Campanius oli jo ennen palannut. Hänen siaansa oli Printz'in aikana kaksi pappia tullut Ruotsista. Jumalan-palvelukset pidettiin Tinicumissa ja Kristiinassa.
Printz'in lähdettyä oli kuvernörin-virka jäänyt hänen vävyllensä Juhana Papegoja'lle. Mutta v. 1654 tuli Ruotsista uusi retkikunta yhdellä laivalla, kenraali-tirehtöri Juhana Rising'in komennon alla. Halu muuttaa uuteen maailmaan oli kotimaassa niin suuri, että paitsi niitä, jotka nyt tulivat Rising'in kanssa, vielä sata perhekuntaa olivat vastoin mieltänsä jääneet Götheporiin, koska eivät saaneet laivassa tilaa. Rising'in retki tarkoittikin enemmän sotaista tointa kuin siirtolaisten kuljetusta. Hänen ensimäinen tekonsa oli purjehtia Fort-Casimir'in edustalle ja pakoittaa Hollantilaiset siitä lähtemään. Ruotsalaiset sitten rakensivat sen uudesta entistä vahvemmaksi ja nimittivät sen Kolminaisuuden-linnaksi. Pian sen jälkeen lähti Papegoja Eurooppaan ja koko hallitus tuli Rising'in käsiin.