Onnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävystyttävä kuin onnettomastikin rakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa näistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin tarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua rakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti vaihtaa keskustelualuetta.
Mutta koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni, säästän heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä muuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair oli väsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona jo olevan suuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman nukkumistakin. Herätessään hän katsahti kelloansa ja huomasi tuskin ehtivänsä pukeutua ennättääksensä Pariisiin, minne hänet oli kutsuttu aamiaispäivällisille useiden tuttavien nuorten miesten seuraan…
* * * * *
Oli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata monesko järjestyksessä. Riittää, kun hän tietää, että oli jouduttu siihen tilaan — mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa piankin syntyy — jolloin kaikki tahtovat puhua yhtaikaa ja jolloin hyväpäiset alkavat pelotella huonompipäisiä.
— Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt ohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että meillä täällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin on esitettävä lemmittynsä malja. Sillä tavoin saisimme varmasti tietää, kenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.
Puhuessaan hän täytteli omansa ja naapureittansa lasit.
Hieman hämillään valmistausi Saint-Clair vastaamaan; mutta JulesLambert ehti häntä ennen:
— Minä pidän paljon tästä tavasta, sanoi hän, ja omasta puolestani siihen suostun. Kaikkien Pariisin ompelijattarien malja! — huusi hän lasiansa kohottaen — paitsi kolmikymmenvuotiaitten, silmäpuolten ja ontuvaisten y.m.s.
— Hurraa! hurraa! huusivat nuoret Englannin ihailijat.
Saint-Clair nousi seisomaan lasi kädessä.
— Hyvät herrat, sanoi hän, minä en suinkaan ole niin laajasydäminen kuin ystävämme Jules, mutta olen sittenkin uskollinen. Ja tämä uskollisuus on sitä suurempiarvoinen, kun minä jo aikoja sitten olen ollut erotettuna ajatusteni morsiamesta. Olenpa kuitenkin varma siitä, että hyväksytte vaalini, ellette jo olekin kilpailijoitani. Judit Pastan malja, hyvät herrat! Jospa saisimme pian jälleen ihailla Euroopan ensimäistä tragedianäyttelijätärtä!
Thémines tahtoi arvostella tätä maljaa, mutta hyvähuudot keskeyttivät hänet. Tämän iskun torjuttuaan luuli Saint-Clair saavansa rauhan loppupäiväksi.
Keskustelu kääntyi ensin teattereihin. Näytelmäin sensuroimisesta päästiin sitten siirtymään politiikkaan, lordi Wellingtonista englantilaisiin hevosiin ja näistä taas helposti ymmärrettävää tietä naisiin; nuorista miehistä ovat näet kaunis hevonen ensi sijassa ja ihana lemmitty toisessa kaksi hartaimmin haluttua omaisuutta.
Ja sitten keskusteltiin keinoista näiden molempain saavuttamiseksi. Hevosia saa ostamalla ja naisia voi myöskin ostaa, mutta näistä emme huoli puhua. Tyhjennettyään vaatimattomasti vähäiset kokemuksensa tällä arkaluontoisella alalla arveli Saint-Clair, että ensimäinen ehto naisen valloittamiseksi oli muista erottautuminen vallan erinkaltaiseksi. Mutta oliko olemassa mitään yleistä kaavaa tälle erinkaltaisuudelle? Hän puolestaan ei sitä luullut.
— Teidän mielipiteenne mukaan, jatkoi Jules, olisi siis ontuvalla ja kyttyräselkäisellä paremmat edut naisten miellyttämiseksi kuin suoraselkäisellä ja kasvultaan muidenlaisella!
— Te menette sangen pitkälle, vastasi Saint-Clair, mutta jos niin vaaditaan, otan puolustaakseni kaikkia johtopäätöksiä, joihin ehdotukseni voi antaa aihetta. Jos minä esim. olisin kyttyräselkäinen, niin en minä siltä itseäni lopettaisi, vaan haluaisin tehdä valloituksia minäkin. Ensistäänkin kääntyisin ainoastaan kahtalaisten naisten puoleen, nimittäin joko tosi tunteellisten taikka sellaisten — ja heidän lukunsa on suuri — jotka tahtovat käydä omituisista,eccentric, kuten englantilainen sanoo. Edellisille minä kuvaisin asemani hirmuisuutta, luonnon kovuutta minun suhteeni. Koettaisin herättää heissä sääliä kohtaloani kohtaan ja saattaisin heidät aavistamaan, että voin rakastaa intohimoisesti. Tappaisin kaksintaistelussa jonkun kilpakosijoistani ja myrkyttäisin itseni heikolla laudanum-annoksella. Muutamien kuukausien kuluttua eivät he enää huomaisi kyttyrääni, ja silloin minä vain odottelisin tunteellisuuden ensimäistä puuskausta. Mitä taas sellaisiin naisiin tulee, jotka tahtovat käydä omituisista, niin heidän valloituksensa käy aivan helposti. Saakaa heidät vain uskomaan varmaksi ja pitäväksi säännöksi, ettei kyttyräselkäisellä voi olla menestystä; he tahtovat heti osoittaa, ettei tuo yleinen sääntö pidä paikkaansa.
— Kas, mikä don Juan! huudahti Jules.
— Katkaiskaamme jalkamme, hyvät herrat, lausui eversti Beaujeu, koska me, onnetonta kyllä, emme ole saaneet kyttyrää syntymälahjaksemme.
— Minä olen vallan samaa mieltä kuin Saint-Clair, virkkoi Hector Roquantin, joka oli ainoastaan kolme ja puoli jalkaa pitkä; joka päivä nähdään kauneimpien ja enimmin liehakoitujen naisten antautuvan miehille, joista te, pulskat pojat, ette aavista mitään…
— Hector, nouskaapa, minä pyydän, ja soittakaa meille viiniä, sanoiThémines mitä luonnollisimmalla tavalla.
Kääpiö nousi heti, ja jokainen muisteli hymyillen satua ketusta, jolta oli häntä leikattu.
— Minä puolestani sanoi Thémines jatkaen keskustelua, näen joka päivä uusia todistuksia siitä, että tavallinen ulkomuoto — ja samalla hän loi tyytyväisen silmäyksen vastapäätä olevaa peiliin — sekä aistikas pukeutuminen ovat juuri se erinkaltaisuus, joka parhaiten noita sydämettömiä viehättää; — ja nenäänsä puhaltamalla hän lennätti pois takkinsa rinnustalle pudonneen pikkuisen leivänmurusen.
— Vielä mitä! huudahti kääpiö. Kauniilla muodolla ja Staubin tekemällä puvulla valloittaa naisia, joita pidetään viikon päivät ja jotka jo toisessa näkemässä tuntuvat ikäviltä. Muuta siihen tarvitaan, jos tahtoo todenteolla tulla rakastetuksi. Siihen pitää…
— Kuulkaahan, keskeytti Thémines, tahdotteko sopivan esimerkin? Te tunsitte kaikki Massignyn ja tiedätte, mikä hän oli miehekseen. Tavoiltaan kuin mikähän englantilainengroomja puheessa tyhmä kuin aasi… Mutta hän oli kaunis kuin Adonis ja sitoi kaulaliinansa kuin Brummel. Sanalla sanoen, hän oli ikävin ihminen, minkä ikinä olen tuntenut.
— Hän oli tappaa minutkin ikävään, sanoi eversti Beaujeu. Ajatelkaahan, kun minun kerran täytyi matkustaa kaksisataa virstaa hänen kanssansa!
— Tiedättekö, puuttui Saint-Clairkin puheeseen, hänen olevan syypään yhteisen tuttavamme Richard Thornton raukan kuolemaan?
— Mutta ettekö tiedä, että rosvot murhasivat hänet Fondin luona? kysyiJules.
— Oikein; mutta Massigny oli ainakin välillisenä syynä rikokseen, kuten heti saatte kuulla. Useita matkustajia, joiden joukossa Thornton, oli päättänyt rosvojen vuoksi matkustaa yhdessä joukossa Napoliin. Massigny pyysi hänkin päästä karavaanin turviin. Heti sen kuultuaan jäi Thornton seurasta pois, luullakseni kauhuissaan siitä, että hänen olisi täytynyt viettää muutamia päiviä Massignyn kanssa yhdessä. Hän lähti yksin matkalle, ja lopun te tunnette.
— Thornton oli oikeassa, sanoi Thémines. Kahdesta kuolemasta hän valitsi helpomman. Jokainen olisi hänen sijassaan tehnyt samoin.
— Te myönnätte siis, jatkoi hän pienen väliajan jälkeen, että Massigny oli ikävin ihminen maailmassa?
— Myönnetään! huudettiin kuin yhdestä suusta.
— Älkäämme saattako ketään epätoivoon, sanoi Jules, antakaamme poikkeussija hra N:lle, varsinkin kun hän pääsee puhumaan politiikasta.
— Te myöntänette kai heti, jatkoi Thémines, että rouva de Coursy, jos kukaan, on älykäs nainen.
Seurasi lyhyt äänettömyys. Saint-Clair loi silmänsä maahan ja kuvitteli, että kaikki tarkastivat vain häntä.
— Kukapa sitä kieltänee? sanoi hän vihdoin kumartaen lautasensa yli ja näennäisesti suurella uteliaisuudella tutkistellen posliinille maalattuja kukkasia.
— Minun mielestäni, lausui Jules äänekkäämmin, minun mielestäni on Pariisissa ainoastaan kolme tosimiellyttävää naista, ja niistä hän on yksi.
— Tunsin hänen miehensä, sanoi eversti. Hän näytteli minulle usein vaimoltaan saamiansa erinomaisia kirjeitä.
— Auguste, keskeytti Hector Roquantin, esittäkääpä minut kreivittärelle. Kerrotaan teidän olevan hänen luonaan poudan ja sateen aikana.
— Sitten loppusyksyllä, mutisi Saint-Clair, kun hän saapuu takaisin Pariisiin… Minä… minä en luule hänen välittävän vieraista siellä maalla.
— Tokko aiotte kuulla minua! huusi Thémines.
— Te ette nähnyt kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te olitte silloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines toivottomalla tyyneydellä. — Ette voi ajatellakaan, minkälainen hän silloin oli: ihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja iloinen kuin perhonen. No, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista ihailijoistaan sai parhaimmat suosionosoitukset osalleen? Massigny! Maailman tyhmin ja yksinkertaisin mies pani älykkäimmän naisen pään pyörälle. Luuletteko jonkun kyttyräselkäisen kykenevän sellaista tekemään? Joutavia, uskokaa minua, kaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja kylliksi rohkeutta, siinä kaikki.
Saint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan suorastaan valehtelijaksi, mutta hän pelkäsi saattavansa kreivittären maineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin hänen puolustuksekseen, mutta hänen kielensä oli kuin kangistunut. Huulet värähtelivät suuttumuksesta, ja turhaan hän etsi jotain syrjäsyytä riidan aiheeksi.
— Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä. Onko rouva de Coursy antautunut Massignylle!Frailty, thy name is woman!
— Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair kuivasti ja halveksivasti. Tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan, kunhan voi olla hieman sukkela… ja…
Puhuessaan hän kauhistuen muisti nähneensä satoja kertoja kreivittären luona Pariisissa erään etruskilaisen kukkasvaasin uuninreunustalle. Hän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen Italiasta palattuaan, ja — mikä raskauttava asianhaara — tämä vaasi oli kuljetettu Pariisista tuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti rintakukkasensa, asetti hän ne joka ilta tuohon etruskilaiseen vaasiin.
Sanat kuivivat hänen huulillaan; hän näki enää vain yhden esineen ja ajatteli ainoastaan yhtä asiaa: etruskilaista vaasia!
Kaunis todistus! sanonee kai arvostelija: epäillä lemmittyänsä senvertaisen asian vuoksi!
Oletteko te koskaan ollut rakastunut, herra arvostelija?
Thémines oli liian hyvällä tuulella loukkaantuaksensa siitä äänenpainosta, millä Saint-Clair oli hänelle puhunut. Hän vastasi huolettoman ja hyväsydämisen näköisenä:
— Enhän minä tee muuta kuin toistan mitä yleisesti kerrottiin. Asiaa pidettiin varmana siihen aikaan kuin te olitte Saksassa. Muuten minä tunnen rouva de Coursyta sangen vähän enkä ole kahdeksaantoista kuukauteen käynyt häntä tervehtimässäkään. Mahdollisesti on juttu vain erehdystä ja Massignyn valeita. Tullaksemme äskeiseen asiaamme, ja jos mainitsemani esimerkki olisikin väärä, niin olen minä siltä oikeassa. Te tiedätte kaikki, että Ranskan älykkäin nainen, jonka teokset…
Samassa aukesi ovi ja sisään astui Teodor Neville. Hän palasi Egyptistä.
— Teodor! niin pian takaisin! — Ja kysymyksiä sateli häntä vastaan.
— Toitko muassasi oikean turkkilaisen puvun? kysyi Thémines. Ja arapialaisen hevosen, ja egyptiläisengroomin?
— Mimmoinen mies se pasha on? uteli Jules. Ja milloin hän julistautuu itsenäiseksi? Oletko nähnyt lyötävän päätä poikki yhdellä sapelin iskulla?
— Entäpäalmeet? Ovatko Kairon naiset kauniita? tiedusteli Roquantin.
— Näittekö kenraali L:iä? kysyi eversti Beaujeu; Mitenkä hän on järjestänyt pashan sotaväen? — Ja antoiko eversti C——— teille erään sapelin minua vasten?
— Niin, ja pyramiidit? ja Niilin putoukset? ja Memnonin muistopatsas? ja Ibrahim pasha? y.m.s.
Kaikki puhuivat yhtaikaa; Saint-Clair ajatteli vain etruskilaista vaasia.
Teodor oli istuutunut jalat ristissä — hän oli tottunut siihen Egyptissä eikä ollut vielä päässyt tästä tottumuksestaan täällä Ranskassa — odotteli, kunnes kysymykset olivat lopussa, ja puhui sitten kylliksi nopeasti, ettei niin helposti voitaisi keskeyttää, seuraavaan tapaan:
— Niin, pyramiidit! ne ovat, kunniani kautta, vainregular humbug. Ne eivät ole niin korkeita kuin luullaan. Strassburgin Münster on ainoastaan neljä metriä matalampi. Muinaismuistot ihan tunkevat silmistäni esille. En huoli niistä puhua. Pelkkä hieroglyfin näky jo saisi minut pyörryksiin. On niin paljon matkailijoita, joita sellaiset huvittavat! Minä puolestani tutkin tuon Aleksandrian ja Kairon kaduilla tungeskelevan omituisen ihmisjoukon ulkomuotoja ja tapoja, turkkilaisten, beduiinien, koptien, fellahien ja mogrebiinien. Tein kiireessä muutamia muistiinpanoja maatessani sairaalassa. Mikä ilkeä laitos tuo heidän sairaalansa! Toivon, ettette usko tautien tarttuvan! Minä se vain polttelin levollisesti piippuani kolmensadan ruttoa sairastavan potilaan keskellä. Siellä te, eversti, näkisitte kauniin ratsuväen, joka istuu hyvin hevosen selässä. Näytän teille joskus sieltä tuomiani mainioita sota-aseita. Minulla on eräsdjerid, joka on ollut kuuluisan Murad beyn oma. Teille, eversti, on minulla muuanjutaghanja Augustellekhandjar. Saatte myöskin nähdä _metshlani, burnus'_ini ja _haikk'_ini. Ja naisia olisin niinikään voinut tuoda, jos vain olisin tahtonut. Ibrahim pasha lähetti niitä niin paljon Kreikasta, että niitä sai melkein ilmaiseksi… Mutta äitini tähden… Pashan kanssa keskustelin paljon. Se on hiivatin älykäs ja ennakkoluuloton mies. Ette voi uskoa, kuinka hyvin hän tuntee meidän asioitamme. Hän on, kunniani kautta, perillä ministeristömme pienimmistäkin salaisuuksista. Minä ammentelin hänen puheistaan mitä tärkeimpiä tietoja Ranskan puolueasioista… Tällä haavaa huvittaa häntä erityisesti tilastotiede. Hän tilaa kaikki sanomalehtemme. Ja voitteko ajatella, hän on hurja bonapartelainen! Ei hän muusta puhukaan kuin Napoleonista. Voi mikä suuri mies seBounabardo! sanoi hän minulle. Bounabardoksi he Bonapartea nimittävät.
—Giourdina, c'est à dire Jourdain, mutisi aivan hiljaa Thémines.
— Aluksi, jatkoi Teodor, oli Muhamed Ali sangen varovainen minun suhteeni. Kaikki turkkilaiset ovat, kuten tunnettua, tuiki epäluuloisia. Hän piti minua, lempo vieköön, vakoilijana tai jesuiittana. Jesuiittoja hän näet kammoaa. Mutta muutamien näkemien perästä hän huomasi minun olevan ennakkoluulottoman matkustelijan, joka halusi tutustua Itämaiden tapoihin, katsantokantoihin ja politiikkaan. Silloin hän astui kuorestaan ja puhui minulle avosydämisesti. Viime kerralla, se oli kolmas audienssi, jonka hän suvaitsi minulle myöntää, uskalsin minä sanoa hänelle: »Minä en ymmärrä, miksei Sinun Ylhäisyytesi julista itseänsä vapaaksi Portista?» — »Hyvä Jumala, sanoi hän, eihän minulta tahtoa puutu, mutta pelkäänpä, etteivät vapaamieliset lehdet, jotka sinun maassasi hallitsevat kaikki, kannata minua, jos kerran olen julistautunut Egyptistä vapaaksi.» Pasha on pulska, valkeapartainen ukko eikä naura koskaan. Hän lahjoitti minulle mainioita sokerileivoksia; mutta eniten kaikista hänelle antamistani lahjoista hän piti Charlet'n maalaamasta keisarillisen kaartin pukukokoelmasta.
— Onkohan pasha romantikko? kysyi Thémines.
— Hän ei paljon välitä kirjallisuudesta; mutta te tiedätte, että arapialainen kirjallisuus on läpeensä romantillista. Eräs heidän runoilijoistaan, nimeltä Melek Ayatalnefond-Ebn-Esraf, julkaisi äskettäin kokoelman »Mietelmiä», joiden rinnalla Lamartinen mietelmät tuntuvat klassilliselta proosalta. Saapuessani Kairoon otin arapiankielen opettajan, jonka avulla ryhdyin lukemaan Koraania. Vaikka en monta tuntia ottanutkaan, opin sentään tarpeeksi oivaltaakseni profeetan kirjoitustavan verrattomat ihanuudet ja käsittääkseni, kuinka huonoja kaikki meidän käännöksemme ovat. Kuulkaas, tahdotteko nähdä arapialaista kirjoitusta? Tuo kultakirjaimilla kirjoitettu sana merkitseeAllah, s.o. Jumala.
Näin sanoen hän näytti kovin ryvettynyttä kirjettä, jonka hän veti esiin lemuavasta silkkikukkarostaan.
— Kuinka kauan sinä olit Egyptissä? kysyi Thémines.
— Kuusi viikkoa.
Ja matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen iisoppiin saakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan ja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa ratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa kulkua. Mutta epämääräisesti hän tunsi, että hänen onnensa tässä maailmassa oli iäksi hävitetty, eikä hän voinut kiukkuilla siitä muille kuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.
Perille päästyään hän heittäysi samalle sohvalle, millä edellisenä iltana oli niin kauan ja niin suurella nautinnolla rakkauttansa analyseerannut. Eniten oli häntä hurmannut se rakkaaksi käynyt ajatus, ettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten kaltainen, ettei hän ikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi rakastamaan muita kuin häntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt surullisen ja julman todellisuuden tieltä. »Minulla on kaunis lemmitty eikä muuta mitään. Hän on älykäs: senpävuoksi onkin vielä suurempi rikos, että hän on voinut rakastaa Massignyta!… Totta on kyllä, että hän nyt rakastaa minua… koko sielullaan… niinkuin hän voi rakastaa. Samalla lailla kuin Massignytakin!… Hän on suostunut minun hyväilyihini, oikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini. Mutta minä olen pettynyt. Meidän molempien sydänten välillä ei ole myötätuntoisuutta. Hänelle on yhdentekevää, olipa se Massigny tai minä. Poika on pulska, hän rakastaa minua kauneuteni vuoksi. Minä taas huvitan häntä joskus. 'No niin, rakastakaamme siis Saint-Clairiä', on hän itselleen sanonut, 'koska tuo toinen on kuollut! Ja jos Saint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin saammehan nähdä mitä sitten teemme.'»
Luulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa onnetonta, joka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on ihmisvihaajalle huvittava, ja kun uhri alkaa tuntea haavainsa olevan ummistumassa, on piru heti siinä niitä auki repostelemassa.
Saint-Clair luuli kuulevansa jonkun kuiskuttavan hänen korvaansa:
Kunnia mainio olla on toisen jälkeläisenä…
Hän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi, kuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun huoneessa! Epäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.
Kello löi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. — Jos hän jäisi pois yhtymisestä? »Todellakin, mitä hupia tuotti hänelle Massignyn lemmityn tapaaminen?» Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja ummisti silmänsä. »Tahdon nukkua», arveli hän. Puoli minuuttia hän pysyi liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan, kuinka pitkälle aika oli kulunut. »Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän!» mietti hän. »Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle.» Sydämessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa pysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään ollut hyvin sairas. Hän käyskeli huoneessaan, istuutui, otti jonkun kirjan, mutta ei voinut tavuakaan lukea. Sitten hän meni pianon ääreen, mutta ei jaksanut sitä edes avata. Vihelteli, katseli pilviä ja tahtoi lukea ikkunansa edessä kasvavat poppelipuut. Vihdoin hän kääntyi katsomaan kelloa ja huomasi, ettei ollut saanut vielä kolmeakaan minuuttia kulumaan. »Minä en voi olla häntä rakastamatta», huusi hän hammasta purren ja jalkaa polkien, »hän hallitsee minua, ja minä olen hänen orjansa, niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No, tottele siis, kurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta murtaaksesi kahleet, joita vihaat!»
Lakkiinsa tarttuen hän läksi suinpäin ulos.
Kun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkinlaista itserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme kukkulalta. »Minä olen tosin heikko», sanomme me, »muttajosminä oikein tahtoisin…!»
Verkkaisin askelin hän kulki polkua, joka vei puiston portille, ja jo kaukaa hän näki valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa taustaa vasten. Kädellään liehutti siellä nainen nenäliinaa ikäänkuin merkiksi. Saint-Clairin sydän löi ankarasti, ja hänen polvensa vapisivat; hän ei jaksanut puhua ja hän oli käynyt niin araksi, että pelkäsi kreivittären näkevän jo kasvoista hänen olevan huonolla tuulella.
Hän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle, tämä kun oitis heittäysi hänen syliinsä, ja sitten hän seurasi kreivitärtä asuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia, jotka näyttivät tahtovan hänen rintansa halkaista.
Yksi ainoa kynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat istuutuivat. Saint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi ainoa ruusu vain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut hänelle kauniin englantilaisen piirroksen: »Portlandin herttuatar, Leslyn mukaan piirretty» (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa), eikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: »Minua miellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset hiuskiehkuranne.» Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli kuin entinen lordi, joka kömpelösti lausui: »Koristetuista naisista ja loimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää.» Leikitellessään viime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla helmivyöllä (puhuessaan piti hänellä näet aina olla jotakin hypisteltävänä) oli hän sanonut: »Jalokivet eivät kelpaa muuhun kuin vikoja peittämään. Te olette liian ihana, Matilde, sellaisia tarvitaksenne.» Tänä iltana oli kreivitär, joka piti muistissaan hänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois kaikki sormuksensa, helmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. — Naisen puvussa hän huomasi ennen kaikkea jalkineet, ja hänellä niinkuin useilla muillakin oli tässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut vahvasti auringonlaskun edellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä; kreivitär oli kuitenkin tullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja satiinikengissä… Jos hän vielä sairastuu?
— Hän rakastaa minua, mietti Saint-Clair itsekseen.
Ja hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vastoin tahtoansa hymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon välillä, minkä tunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan miellyttää meitä kaikilla noilla pikku turhuuksilla, joille rakastavaiset antavat niin suuren arvon.
Kreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja leikillistä ilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän otti jotakin eräästä vernissatusta japanilaisesta lippaasta ja sanoi, ojentaen pienen, nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin esinettä piilotettuna:
— Toissa iltana minä särin teidän kellonne. Tässä se nyt on korjattuna.
Hän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi ja veitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä itseään nauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa olivat kauniit ja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien ruusujen rinnalla! (Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen veikistelyt, on aina tyhmän näköinen.)
Saint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen taskuunsa.
— Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa, onko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette polyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.
— Oh, en minä paljoa sellaisista ymmärrä, sanoi Saint-Clair.
Hajamielisesti hän avasi kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli maalattu kuoren pohjaan! Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa kirkastuikin, eikä hän enää Massignyta ajatellut; hän ei muistanut muuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä nainen häntä jumaloi.
* * * * *
Leivonen, tuo aamukoin airut, alkoi juuri liverrellä, ja pitkät, vaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä taivaanrannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi Julialle, ja se on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien pitää erota.
Saint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja tuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe. Sielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkinlaista kaunaa sitä kohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella, ja se luonnollinen ajatus, että Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissaan. Sillä aikaa kuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston portille asti, kääri shaalia päänsä ympärille, naputteli hän hiljalleen avaimellansa tuota vihattua vaasia koventaen vähitellen lyöntejänsä, niin että täytyi luulla hänen pian aikovan rikkoa sen pirstaleiksi.
— Olkaa jumalan tähden varovampi, tehän rikotte minun kauniin etruskilaisen vaasini! huudahti Matilde.
Ja hän tempasi Augustelta avaimen pois.
Saint-Clair oli peräti tyytymätön, mutta malttoi sentään mielensä. Hän käänsi selkänsä koko uunille, ettei houkutus kävisi liian suureksi, ja avasi kellonsa kuoren katsellakseen äsken saamaansa kuvaa.
— Kuka tämän maalasi? kysyi hän.
— Herra R… Niin, Massignyhan se esittikin hänet minulle. (Roomasta palattuaan oli Massigny huomannut itsessään erityisen taipumuksen kaunotaiteihin ja ruvennut kaikkien nuorten taiteilijain suojelijaksi.) Mielestäni on tämä kuva todellakin minun näköiseni, vaikka se onkin hiukan kaunisteltu.
Saint-Clairin teki mieli viskata koko kello seinää vasten, niin että sen korjaaminen olisi käynyt sangen vaikeaksi.
Hän hillitsi sentään itsensä ja pisti sen taskuunsa; huomatessaan sitten, että oli jo suuri päivä, suoriusi hän ulos huoneesta, pyysi, ettei Matilde saattaisi häntä, kiiruhti pitkin askelin puiston läpi ja oli tuokiossa jo nummella yksinään.
— Massigny! Massigny! huusi hän pidätetyllä raivolla, ainako sinä siis kierrät eteeni!… Epäilemättä on tuo maalaaja valmistanut toisen kuvan Massignyta varten!… Mikä tomppeli minä olen ollutkin! Että olen ensinkään voinut luulla hänen rakastavan minua samalla rakkaudella kuin minä häntä!… ja ainoastaan sen nojalla, että hän on somistanut hiuksensa vain yhdellä ruusulla eikä ole käyttänyt jalokiviä!… hänellähän on niitä lipas täynnä… Massigny, joka ei huomannut muuta kuin naisten puvut, piti paljon tuollaisista koristuksista!.. Niin, kyllä hänellä on hyvä sydän, täytyy se myöntää. Hän tietää mukautua rakastajain mieliaistin mukaan. Saakeli! näkisinpä mieluummin, että hän olisi kevytmielinen ja rahalla ostettavissa. Ainakin voisin silloin uskoa, että hän rakastaa minua, koskapa hän on lemmittyni enkä minä hänelle mitään maksa.
Pian ilmestyi toinen, vielä musertavampi seikka hänen harkittavaksensa. Muutamien viikkojen kuluttua päättyi kreivittären suruaika. Saint-Clairin oli aikomus naida hänet heti kun hänen leskivuotensa oli umpeen kulunut. Hän oli sen luvannut. Luvannut? Ei… Eihän hän ollut siitä koskaan puhunut. Mutta se oli ollut hänen aikomuksensa, ja kreivitär oli sen ymmärtänyt. Augustelle se oli samaa kuin lupaus. Edellisenä iltana hän olisi antanut valtaistuimen jouduttaakseen hetkeä, jolloin saattoi julkisesti tunnustaa rakkautensa; nyt hän vapisi jo siitä pelkästä ajatuksesta, että yhdistäisi kohtalonsa Massignyn lemmityn kanssa.
— Ja kuitenkin, minun täytyy se tehdä, sanoi hän, ja niin tuleekin tapahtumaan. Tuo naisrukka on epäilemättä luullut minun tuntevan hänen entiset seikkailunsa. Sanovathan asian olleen julkisen. Eikä hän silloin vielä tuntenut minua… Hän ei voi käsittää minua. Hän luulee minun rakastavan häntä niinkuin Massigny.
Sitten hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä:
— Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies maailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.
Hän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä Verrières'in puistotiellä hän näki miehen pulskan englantilaisen ratsun selässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja puhuttelevan häntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa mielentilassa kuin Saint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas: Thémines'in tapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan tukahuttavaksi kiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se ilkiö siitä, että oli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski leikkiä ollenkaan huomaamatta, ettei saanut mitään vastausta. Nähdessään erään kapean haaratien Saint-Clair käännytti ratsunsa heti sinne toivoen, ettei tuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Mutta tässä hän pettyi; kiusaaja ei niinkään hevillä luovu saaliistaan. Thémines kääntyi hänkin heti sinne ja joudutti hevostansa päästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja voidaksensa mukavammin jatkaa puhettaan.
Sanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua kulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka olikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla ratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei jaksanut kauempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi vinhasti piiskallaan Thémines'in hevosta vasten turpaa.
— Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi sinä lyöt hevostani?
— Miksikä sinä seuraat minua? vastasi Saint-Clair hirveällä äänellä.
— Oletko sinä suunniltasi, Saint-Clair? Unohdatko kenelle puhut?
— Tiedän kyllä puhuvani tomppelille.
— Saint-Clair!… te olette hullu, luulen minä… Kuulkaa, ellette huomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili hävyttömyydestänne.
— Huomiseen siis, hyvä herra.
Thémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi pian metsikköön.
Nyt hän tunsi itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa aavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa, ja silloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä yksi päivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia eikä häiriöitä. Kotiin tultuaan hän lähetti palvelijansa viemään kirjettä eversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi päivällistä hyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli yhdeksän aikana puiston pikku portin luona. — — —
* * * * *
— Mikä teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te olette niin omituisen iloinen ettekä kuitenkaan kaikilla noilla pilapuheillanne saa minua nauramaan. Eilen te olitte niin surumielinen ja minä iloinen! Tänään ovat osat vaihtuneet. — Päätäni kivistää niin armottomasti.
— Myönnän kyllä, kaunis ystävättäreni, olleeni eilen aika ikävystyttävä. Mutta tänään olen ollut ulkoilmassa, olen ollut liikkeellä ja voin ihan mainion hyvin.
— Minä taas nousin myöhään, nukuin näet niin pitkään tänä aamuna ja näin niin väsyttäviä unia.
— Vai niin, vai unia? Uskotteko te unia?
— Mitä hullutuksia!
— Minäpä uskon; lyön vetoa, että näitte unessa jonkun surullisen tapauksen olevan tulossa.
— Minä en, Jumala paratkoon, muista uniani. Kuitenkin muistelen… nähneeni Massignyn; huomaatte siis, etteivät ne olleet mitenkään huvittavia.
— Massignyn! Päinvastoin luulin teidän mielellännekin taas tahtovan nähdä häntä?
— Massigny raukka!
— Massigny raukkako?
— Auguste, sanokaapa mikä teidän on tänä iltana, minä pyydän. Teidän hymyilyssänne on jotakin pirullista. Te näytätte siltä, kuin laskisitte leikkiä itsestännekin.
— Kas, kas, kuinka te kohtelette minua yhtä huonosti kuin ystävättärenne, nuo vanhat leskirouvat.
— Niin, Auguste, te olette tänään sen näköinen kuin tavallisesti olette ihmisten kanssa, joista ette pidä.
— Te häijy! Kas niin, antakaa nyt minulle kätenne.
Hän suuteli lemmittyänsä kädelle ivallisesti hymyillen, ja sitten he katselivat toisiansa minuutin verran. Saint-Clair loi ensiksi silmänsä maahan ja huudahti:
— Kuinka vaikea tässä maailmassa on elää joutumatta häijyksi! Ei saisi koskaan puhua muusta kuin ilmasta ja metsästyksestä tai keskustella teidän vanhojen ystävättärienne kanssa heidän hyväntekeväisyyskomiteansa kulunkiarvioista.
Hän otti pöydältä erään paperilipun.
— Kas tässä pesijättärenne viimeiset muistiinpanot. Keskustellaanpa siitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.
— Te hämmästytätte minua todellakin, Auguste…
— Tämä oikeinkirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka tänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen tänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on järjestysintoni silloin-tällöin. No niin, löysin rakkauskirjeen, jonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut kuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina mitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikeinkirjoituksen veroinen. Ja kun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin sellaista lemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa niinkuin madame Sévigné. Jätin hänet yhtäkkiä. Lukiessani tänään uudestaan hänen kirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi oli todenteolla minuun rakastunut.
— Hyvä! siis nainen, jota te ylläpiditte?…
— Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Mutta holhoojani ei antanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä — sanoi hän — nuori mies, jolla on paljon rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.
— Ja mihin tuo nainen on joutunut?…
— En tiedä?… Luultavasti on hän kuollut jossakin sairashuoneessa.
— Auguste… jos se olisi totta, niin te ette voisi olla noin huoleton.
— No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin eräänkunniallisen miehenkanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle pienet myötäjäiset.
— Kuinka hyvä te olette!… Mutta miksi tahdotte näyttäytyä häijynä?
— Oh, minä olen sangen hyvä… Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin rakasti.. Mutta silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta naurettavan muodon alta.
— Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut mustasukkainen… Me naiset olemme hienotunteisempia kuin te, ja me näemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä uskossa vai teeskenteleekö hän rakkautta, jota ei tunne.
— Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja yksinkertaisten käsiin!
Näin sanoessaan hän silmäili etruskilaista vaasia, ja hänen silmissään sekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan huomannut.
— No niin! Te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juaneja. Te kuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona Juana, joka on vielä teitäkin ovelampi.
— Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte tyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, ettei meidän ystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuollut koskemattomana ja marttyyrina…
— Massigny? Mutta eihän hän ollut niin kovin typerä; ja onhan niitä tyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu Massignysta… Mutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai miten?
— Ette koskaan, vastasi Saint-Clair vapisevalla äänellä.
— Palattuaan Italiasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi hänet; hän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä. He olivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti meillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka hän sentään oli ostanut Schrothilta, ja puhui minulle musiikista ynnä maalaustaiteesta ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä päivänä hän lähetti minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa hän sanoi minua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; senvuoksi hän juuri halusi rakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle. Me olimme molemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle kepposet. Eräänä iltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny. »Minäpä luen teille erään rakkaudentunnustuksen, jonka tänä aamuna sain», virkkoi Julia minulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen kaikkien täyttä kurkkua nauraessa. Massigny raukka!…
Saint-Clair lankesi polvilleen riemusta huudahtaen. Tarttuen kreivittären käteen hän kostutti sitä suuteloillaan ja kyynelillään. Matilde oli suuresti hämmästynyt ja luuli ensin hänen voivan pahoin. Saint-Clair ei voinut sanoa muuta kuin: »Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi!» Vihdoin hän nousi seisoalleen. Hän loisti ilosta. Tällä hetkellä hän oli onnellisempi kuin sinä päivänä, jolloin Matilde hänelle ensi kerran kuiskasi: »Minä rakastan teitä.»
— Minä olen hulluin hullu ja syytetyistä syyllisin, huudahti hän: kaksi päivää olen sinua epäillyt… enkä ole koettanut saada sinulta selitystä…
— Sinä epäilit minua!… Ja mistä!
— Voi, minä olen kurja raukka!… Kerrottiin sinun rakastaneenMassignyta ja…
— Massignyta! — ja kreivitär purskahti nauramaan, mutta kävi pian taas totiseksi. — Auguste, sanoi hän, oletteko todellakin niin hassu, että epäilette tuollaista, ja niin ulkokullattu, että peitätte sitä minulta!
Ja kyynel kierteli hänen silmissään.
— Minä rukoilen, anna minulle anteeksi.
— Kuinka en antaisi anteeksi, rakas ystäväni…
Mutta salli minun ensin vannoa…
— Ei, minä uskon sinua, minä uskon sinua, älä sano siitä mitään enää…
— Mutta mistä taivaan nimessä sinä olet tullut epäilemään tuollaista mahdottomuutta?
— En mistään, en mistään, ainoastaan kirotut aivoni… ja… näetkös tuota etruskilaista vaasia, minä tiesin sen olevan Massignylta…
Kreivitär pani hämmästyneenä kätensä ristiin; sitten hän huudahti nauraen:
— Minun etruskilainen vaasini! Tuo etruskilainen vaasini!
Saint-Clairin täytyi itsensäkin nauraa, ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskiansa myöten. Hän painoi Matildea rintaansa vasten ja sanoi:
— Minä en hellitä sinua, ennenkuin olet antanut anteeksi minulle.
— Annanhan minä sinulle hupsulle anteeksi, sanoi tämä häntä hellästi syleillen; — kas nyt näen sinun ensi kerran itkevän, ja minä kun jo luulin, ettet sinä osaakaan itkeä.
Irrottautuen sitten Augusten syleilystä hän tarttui etruskilaiseen vaasiin ja viskasi sen lattiaan tuhansiksi murusiksi. (Se oli harvinainen ja tavaton esine. Siihen oli kolmella värillä maalattu Lapithen taistelu Kentauria vastaan.)
Saint-Clair oli muutamia tunteja maailman häpeisin ja onnellisin mies.
* * * * *
— Kuulkaas, sanoi Roquantin eversti Beaujeulle, jonka hän eräänä iltana tapasi Tortonin kahvilassa, onko se uutinen todenperäinen?
— Liiankin tosi, ystäväni, vastasi eversti surullisesti.
— Kertokaapa minulle, kuinka se kävi.
— Oh, sangen hyvin. Saint-Clair sanoi aluksi minulle olevansa väärässä, mutta tahtovansa mieluummin kestää Thémines'in taisteluinnon kuin pyytää häneltä anteeksi. Minä en voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Thémines halusi, että ratkaistaisiin arvalla, kuka ensiksi laukaisee. Saint-Clair taas vaati Thémines'iä ensimäiseksi. Thémines laukaisi: näin Saint-Clairin pyörähtävän kerran ympäri ja sitten kaatuvan kuolleena maahan. Olen usein huomannut luodin lävistämäin sotilasten pyörähtävän samalla omituisella tavalla, joka aina tietää kuolemaa.
— Sepä on kovin merkillistä, sanoi Roquantin. Ja mitäs teki Thémines?
— Oh! mitä sellaisessa tapauksessa on tehtävä. Hän heitti pistoolinsa maahan katuvaisen näköisenä. Ja heitti sen vielä niin lujasti, että hana särkyi. Se oli englantilainen Manton-pistooli, enkä tiedä tokko hän Pariisista löytäneekään aseseppää, joka voisi sen korjata.
* * * * *
Kreivitär ei kolmeen vuoteen ottanut ketään vastaan; kesät ja talvet hän asui maatalossaan tuskin liikahtaen huoneestaan ja käyttäen palvelijanaan erästä mulattinaista, joka tunsi hänen suhteensa Saint-Clairiin ja jonka kanssa hän ei vaihtanut kahta sanaa päivässä. Kolmen vuoden kuluttua palasi hänen serkkunsa Julia pitkältä ulkomaanmatkalta; hän mursi oven auki ja tapasi Matilde raukan niin kalpeana ja laihana, että luuli näkevänsä vain ruumiin tuosta naisesta, joka viime näkemässä oli ollut niin ihana ja eloa täynnä. Suurella vaivalla sai Julia hänet pois yksinäisyydestä ja toi hänet mukanansa Hyères'iin. Kolme tai neljä kuukautta kuihtui kreivitär siellä ja kuoli sitten rintatautiin, johon syynä olivat perheelliset huolet, kuten tohtori M———, hänen hoitajansa, lausui.