Orjavaltiot sentähden eivät tyytyneet tähän päätökseen. Etelä-Carolina nosti ensimäisenä kapinalipun ja lähetti kehoituksen toisillekin etelävaltioille eroamaan Unionista. Nämä ens'aluksi kieltäytyivät. Mutta kun vuonna 1860Abraham Lincoln, pohjoisten valtioiden ehdokas ja abolitionismin tunnustaja, valittiin presidentiksi, luopuivat liittovaltiosta Floridan, Alabaman, Mississipin, Georgian ja Louisianan valtiot. Ne valitsivat presidentikseen Jefferson Davis'in, voimakkaan ja sotataitoisen, mutta samassa kunnianhimoisen ja säälimättömän miehen, ja antoivat itselleen yhteisnimityksenAmerikan Konfedereeratut(= liittoväliset)valtiot. Näiden yhteishallitus asettui Montgomeryn kaupunkiin Alabaman valtiossa.
Niinkuin Garrison ja Phillips aikoinaan olivat ilmestyneet herättämään maata tietoon ja tajuntaan orjuuden häpeästä ja kurjuudesta, samaten ilmestyi Abraham Lincoln päättämään heidän työtänsä ja pelastamaan maata. Hän oli syntynyt v. 1809, köyhäin vanhempien poikana. Kuusi kuukautta vuodessa sai hän käydä koulua, mutta väli-ajat täytyi hänen tehdä kovaa ruumiillista työtä, ensiksi paimenpoikana, sitten päiväläisenä ja veneenkuljettajana. Viimein tuli hän kauppapalvelukseen, jolloin hän sai tilaisuutta lukemaan, jotta hän voi suorittaa oikeustieteellisiä tutkinnoita ja ruveta asianajajaksi. Vähää myöhemmin hän valittiin, ensiksi Illinoisin valtion lainsäätävään kokoukseen, sitten kongressiin. Täällä herätti hän heti huomiota terävän silmänsä, rehellisyytensä ja syvien tietojensa tähden. Kun puolueet orjakysymyksen kautta joutuivat yhä kireämpään asemaan toinen toistansa kohtaan, alkoivat pohjoisten valtioiden silmät kääntyä Lincolnin puoleen, häntä kun arveltiin mieheksi, joka voisi pelastaa maan kaikesta tästä hämmingistä.
Lincoln oli näet mies, jonka itsehillintä oli aivan tavaton ja järkisyys selvä. Vaikka abolitionisti täydeltä vakuutukseltaan ollen, osoittivat kaikki hänen tekonsa ja toimensa kuitenkin aina hillitsevää malttia. Mutta sen ohessa ilmestyi hänessä järkähtämätön lujuus ja kestäväisyys, hänen taistellessaan sen puolesta, mitä hän piti oikeana. Hänen menetystavastaan tuli näkyviin lämmin isänmaanrakkaus, joka ponnisti häntä voimakkaasti edistämään Unionin uhattua pysymistä, lahjomaton oikeudentunto, joka ei koskaan sallinut laillisten muotojen ja oikeuksien polkemista, sekä kaikkien toiveiden pahasti pimetessäkin rikkomaton usko vapauden voimaan, siveellisten voimien lopulliseen voittoon. Kaikki nämä ominaisuudet, joihin yhtyi tavattoman miellyttävä olemustapa, tekivät, että Lincoln vaikutti erinomattain suuresti ja jalostuttavasti kaikkiin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.
Ei se ollut mikään helppo virka, johon Lincoln tuli, kun hän noudatti kutsumusta astumaan Yhdys-Valtain presidentiksi. Hänen vaalinsa saattoi koko Etelän raivoon; mielet kuohuivat kautta kaiken maan. Toiselta puolen vaativat abolitionistit, että orjat heti silmänräpäyksessä julistettaisiin vapaiksi. Toiselta puolen huusivat orjavaltiot orjuuden pysyttämistä ja orjakaupan laventamista.
Lincoln ei kuitenkaan antanut kummankaan puolueen häiritä itseänsä aikeissaan. Hän teki maansa tilan perinpohjaisen tutkimuksen alaiseksi ja ryhtyi sen mukaan hankkeisinsa. Hänen ensimäinen työnsä oli se, että hän julistuksen kautta selitti lujasti päättäneensä säilyttää liittovaltiosäännön eheänä sekä pysyä kiinni siinä peri-aatteessa, ett'ei milläkään valtiolla olisi oikeutta toisten suostumuksetta luopua Unionista. Muuten selitti hän tahtovansa taipua etelävaltioiden kohtuullisiin vaatimuksiin sekä, jos mahdollista, ratkaista riitakysymystä rauhallisilla keinoilla. Vieläpä ehdoitti hän, että liittovaltiosääntö tarkastettaisiin tarkoitusta varten kutsutun kokouksen kautta.
— Teidän käsissänne, tyytymättömät maanmiehet, — sanoi hän — eikä minun, on sodan vaiherikas mahdollisuus. Hallitus ei tahdo teitä hätyyttää. Sen kanssa ette joudu tappeluun, jos ette itse tee hyökkäystä. Intohimo on ehkä päästänyt irti rakkauden siteet väliltämme, mutta se ei saa niitä rikki repiä. Muistojen salaperäiset jänteet, jotka yhdistävät jokaisen tappokentän, jokaisen isänmaan-ystävän haudan jokaiseen sykkivään sydämeen tässä maassa, ovat sovituksen jänteinä soivat, kun paremmat tunteemme niitä taasen koskettavat, joka totisesti kerran on tapahtuva.
Muutamilta tahoilta sekä Amerikassa että Euroopassa on moitittu sitä, että pohjoisvaltiot muka viivyttelivät ryhtymästä ratkaiseviin hankkeisin. On sanottu, että Yhdys-Valtojen hallitus viimeisiin saakka vältti selvää politiikia, että se vartoili ja katseli mihin orjavaltiot ehkä suostuisivat. Niin olikin osaksi laita, ja se oli epäilemättä seuraus Lincolnin vaikutuksesta. Mutta toiselta puolen tulee meidän huomata, että tässä oli kysymyksenä veljessota. Moniaalla piti isä Unionin, poika konfedereerattujen puolta, taikka päin vastoin. Kun sota siten tulisi tuottamaan tavallista suurempaa onnettomuutta, ei sovi ihmetellä, että ne, jotka siitä vastata saivat, kauvan arvelivat, ennenkuin ryhtyivät päättävään toimeen.
Sitäpaitse pitävät monet sitä suurena valtiomies-viisauden tekona, ett'ei Lincoln heti noudattanut tuota abolitionistien vaatimusta, että orjat paikalla vapautettaisiin. Vaikka hän itse oli abolitionisti, tiesi hän yltäkyllin, että pohjoisvaltioissa oikeastaan vain taisteltiinkin Unionin yhteyden puolesta ja että itse teossa piitattiin hyvin vähän orjien asemasta. Tietäjän silmällä näki Lincoln, että tarvittaisiin sodan kauhut, ennenkun pohjoisvaltiot heräisivät siitä huolimattomuudesta orjuuden kurjuuteen nähden, johon vuosisatojen tavat ja ennakkoluulot oli heidät nukuttanut. Sentähden odotti hän oikeaa aikaansa, älyten, että orjuuden lakkauttaminen saisi todellakin merkityksen vasta silloin, kunkansa itsesitä vaatisi. Mutta ennenkun tämä voi tapahtua, oli tarpeellista, että ajatus sen välttämättömyydestä täydellisesti kypsyi pohjoisvaltioiden kokonais-väestössä.
Lincolnin sovinnollinen käytöstapa ei herättänyt mitään vastakaikua orjavaltioissa, jotka pitivät sitä heikkouden merkkinä. He vastasivat hänen julistukseensa siten, että niiden sotajoukot hyökkäsivät Fort Sumter nimisen, Etelä-Carolinassa sijaitsevan Unionin linnoituksen kimppuun. Samaan aikaan, kuin nämä vihollisuudet puhkesivat, luopuivat liittovaltiosta Pohjois-Carolina, Tennessee ja Arkansas. Sillä oli sota julistettu.
Abolitionistien vastustajat pohjois-valtioissa huusivat nyt ääneensä, että nämä »mielettömän kiihoituksensa» kautta olivat synnyttäneet tarpeettoman sodan. Ennemmin tai myöhemmin olisi orjuus käytännöllisistä syistä käynyt mahdottomaksi. Orjanomistajat olisivat muka itse tulleet ymmärtämään, ett'ei orjuus kannattanut ja että se ainoastaan näennäisesti oli tuottava. Sitä paitsi olisi ollut parempi maltilla odottaa sitä aikaa, jolloin yleisen mielipiteen paino olisi pakoittanut orjanomistajia lakkauttamaan orjuuden, kuin väkivallalla toimittaa muutosta.
Kuinka perättömät nämä syytökset olivat, nähdään paraiten siitä, että Lincolnin rauhallinen politiiki ei vaikuttanut vähintäkään orjavaltioiden mieleen. Niinkuin nämä kaikkein ensimäisinä olivat huutaneet sotaa, niinpä ne nytkin ensimäisinä ryhtyivät säälimättömällä pontevuudella taistelemaan entisiä liittoveljiänsä vastaan. Sitä vastaan abolitionistit, jos lukee pois John Brownin ja hänen vähälukuiset joukkolaisensa, aina olivat vaatineet ainoastaan rauhanaseiden käyttämistä. Syytökset heitä vastaan todistivat vain, kuinka syvällä epäkohdan juuret vielä olivat. Sitä eitahdottunähdä, eitahdottutulla herätetyksi huolettomuuden unesta, ja senpätähden karattiin raivossa niiden niskaan, jotka siihen pakoittivat. Semmoisia esimerkkiä on kosolta ihmiskunnan historiassa, sekä vanhemmilta että nykyiseltä ajalta. Kun joku yhteiskunta ei vielä ole saanut itselleen tarkoin selville, että se on viallinen milloin missäkin suhteessa, kääntyy sen viha aina ensiksi niitä vastaan, jotka sitä huomauttavat viallisuudesta.
Sota oli nyt kuitenkin julistettu, ja molemmin puolin tehtiin valmistuksia kamppaukseen. Puusta katsoen näytti siltä, kuin pohjois-valtiot, joiden asukasluku laskettiin 18 miljoonaksi ja maan-alue oli paljoa suurempi ja apulähteet rikkaammat, vastaisessa taistelussa tulisivat ehdottomasti olemaan etelävaltioista voittopuolella. Näiden asukasluku oli ainoastaan 5 miljoonaa, joista puolet orjia, niillä sitäpaitse ei ollut niin suuria apuvaroja eivätkä omistaneet niin tapaperäistä yhteiskuntajärjestystä kuin pohjoisvaltiot. Mutta Etelällä oli vahvemman yhteisyyden etu, sillä nuo suuret tilanomistajat siellä olivat kaikkivaltiaat, samalla kun Pohjassa itse vapaus ja tasa-arvo vaikutti vaihtelevaa erillaisuutta mielipiteissä ja ajatustavassa. Etelässä, jossa metsästys oli mieluisa ajanvietto, löytyi sitä paitse paljon enemmän hyviä pyssymiehiä. Iso joukko nuorukaisia täällä tavallisesti astui sotilassäätyyn, jonka tähden myöskin suurin osa Unionin sotajoukon upseeria oli kotoisin Etelästä ja sodan syttyessä meni konfedereerattujen puolelle. Se sotajoukko sitä vastoin, jonka pohjois-valtiot olivat haalineet kokoon, oli enimmäkseen harjaantumattomia sissiä ja vapaajoukkoja, joilta ens'alussa puuttui kelvollinen päällikkökunta ja tarpeellinen järjestys.
Asiain näin ollen sopikin odottaa, että etelävaltioiden sotajoukot ainakin joksikin aikaa menestyisivät hyvin. Niinpä kävikin. Lincolnin kutsuma 75,000 miestä pitävä pohjoisarmeija tuli tappiolle kerta toisensa perästä, huonosti varustettuna, huonosti harjoitettuna ja huonosti komennettuna kun olikin. Päinvastoin etelävaltioiden armeija eteni yhä voittorikkaampana. Viimein oli itse Washington uhattuna, ja konfedereerattujen hallitus asettui sen lähimmäksi naapuriksi Richmondin kaupunkiin. Kenraali Beauregard sai kohta sen jälkeen voiton, joka olisi tuottanut tuhoa ja turmelusta pohjoisvaltiolle, jos konfedereeratuilla vain olisi ollut kylläksi sotaväkeä tappelun jatkamista varten.
Pohjoisvaltioiden taivas näkyi pimenevän, ja kaikkien silmät kääntyivät Lincolnin puoleen, joka ei saattanutkaan maan toivomuksia häpeälle. Antamatta minkään vastuksen itseänsä viekoitella kerran viittaamaltansa tieltä, piti hän yhä edelleen lujalla kädellä pystyssä Unionin valtaa orjavaltioiden vaatimuksia kohtaan. Kuten kaikki suuret valtiomiehet, tunsi hän ihmiset ja tiesi viisaasti valita kenraalinsa. Hän nimitti Ulysses Grant'in ylipäälliköksi, ja tämä vuorostaan hankki kenraalit Sherman'in, Sheridan'in ja Mac Lellan'in. Nämä uudistivat juurtajaksain koko sotalaitoksen ja saattoivat vähitellen järjestystä pohjoisvaltioiden sotaväkeen. Vastoinkäyminen ajoi sitäpaitse näitä suurempiin ponnistuksiin. Vapaa-ehtoisia tulvaili joukottain riveihin, ja melkoisia rahasummia kokoontui. Mac Leilan kenraali valmisti hyökkäystä Richmondiin, Sherman teki onnellisen sotaretken Etelä-Carolinaan ja Georgiaan, ja Grant tunkeusi menestyksellä Tennesseehen. Mutta uudestaan synkistyi pohjoisvaltioiden hyvät toiveet, kun Beauregard, 80,000 miestä konfedereerattuja komentaen, sai uuden, melkoisen voiton (huhtikuussa 1862), ja kun Mac Lellanin aikoma hyökkäys Richmondia vastaan raukesi tyhjiin. Konfedereeratut uhkasivat jälleen Washingtonia, jonka kuitenkin, vaikka vaivoin, pelasti Mac Lellan.
Nämä uudet vastukset eivät ensinkään masentaneet voitettujen mieltä, vaan päin vastoin kannustivat heitä uusiin ponnistuksiin. Tähän asti oli Unionin hallitus jättänyt orjat vapauttamatta, se kun semmoisen hankkeen kautta ei tahtonut hukata mahdollisuutta sovintoon etelävaltioiden kanssa. Mutta nyt tuli se hetki, jota Lincoln oli ennustanut, kun sekä kansa että hallitusvaatiorjain heti tapahtuvaa vapauttamista. Elokuussa 1861 suunnattiin ensimäinen isku orjuutta vastaan lailla, joka laski vapaiksi kaikki orjat, joita oli pakoitettu sotimaan kapinoitsijain armeijassa. Mutta vasta kun tuuma tuumalta oli lähestytty sitä kantaa, ilmestyi 1862 Lincolnin julistus, joka ilmoitti, että hän tammikuun 1 p:nä 1863 selittäisi kaikki ihmiset vapaiksi muutamissa valtioissa, jotka silloin mainittaisiin. Ja sanottuna päivänä, tammikuun ensimäisenä vuonna 1863, julistettiin orjat ikuisiin päiviin vapaiksi valtioissa Arkansas, Tennessee, Texas, Louisiana, Florida, Alabama, Mississippi, Georgia, Virginia, Pohjois- ja Etelä-Carolina. Täten olikin orjuus kielletty koko maassa, sillä muut valtiot olivat vähitellen sen lakkauttaneet kongressin hyväksymäin lainkieltojen kautta.
Siten se suuri päämaali, jota varten abolitionistit olivat taistelleet, nyt oli saavutettu. Mutta vielä hämmensi voittoa veljessodan katkeruus, jonka kauhut sai kaikki voittovirret vaikenemaan. Iso osa vapautettuja neekerejä meni pohjoisvaltioiden armeijan palvelukseen jossa he muodostivat suuria väki-osastoja ja taistelivat kiitettävällä urhoudella.
Tappotanterella kallistui yhä tappelun onni milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Viimein onnistui kenraali Mead pohjoisvaltioiden armeijalla saamaan ratkaisevan voiton Gettysburgin luona, ja pian sen jälkeen valloitti Grant linnoitetun Vicksburgin, jota kauvan oli piiritetty suurella kiivaudella. 1864 nimitettiin Grant Unionin kaikkein sotajoukkojen ylipäälliköksi, ja hän tiesi antaa sotaliikkeille yhteyden ja kokonaisuuden, jota niissä sitä ennen ei ollut. Tämän tähden sotaretkeä tästälähin jatkettiin suurella voimalla, ja Pohjan joukot alkoivat kaikilta tahoilta voittorikkaasti tunkeutua vihollisen alueelle.
Kesken sotaa, samalla kun pohjoisvaltiot varmasti, vaikka hiljoilleen, lopullista voittoa lähestyivät, oli uusi presidentin-vaali toimitettava. Tuskalla vartoivat Unionin ystävät — eikä ainoastaan Amerikassa, vaan myöskin Euroopassa — vaalin päätöstä. Oliko Amerikan kansa ratkaisevalla hetkellä luopuva uskostaan itsehensä ja uskostaan siihen, mikä oikeaa on? Vai oliko se voittorikkaana lähtevä taistelusta ja osoittava lujaa luottamusta niihin peri-aatteisin, jotka tähän saakka olivat sitä elähyttäneet vapauteen ja oikeuteen? Tämän voisi kansa näyttää ainoastaan siten, että se ylimmäiseksi pääksensä valitsisi uudestaan sen mainehikkaan kansalaisen, joka oli kantanut viime vuosien jättiläistaakkaa. Kaikkialla oli presidentin-vaalin aikana kovaa kiihtymystä ja eripuraisuutta. Muutamat tahtoivat, kauhistuneina sodan hirmuista, tehdä rauhan etelävaltioiden kanssa mihin hintaan hyvänsä. Toiset taasen arvelivat, että näiden pitäisi erota Unionista, jolloin muka uusi liittovaltio oli muodostettava paremmalle pohjalle kuin vanha. Lincoln yksinään oli tyven, selväpäinen ja täynnään luottamusta. Tuntui siltä, kuin olisi hänen tukevat hartiansa vaivatta kantaneet kokonaisen kansan tuskat ja huolet. Hän lähtikin voittorikkaana koetuksesta, kun kansa valtaavalla enemmistöllä antoi äänensä hänelle.
Lincolnin ja pohjoisvaltioiden kunniaksi on luettava, että he ensiksi niin kauvan kuin suinkin viivyttivät ratkaisevaa rynnäkköä etelävaltioita vastaan, mutta sitten jyrkästi pysyivät suostumatta rauhantekoon kapinoitsijain kanssa muulla ehdolla, kuin että nämä täydellisesti alistuisivat Unionin isännyyteen. Jos olisivat horjuneet tässä kohden ja myöntyneet ennen aikojansa, ei orjuus ikinä olisi surmaniskuansa saanut eikä sodasta niin muodoin mitään satoa lähtenyt.
Vuonna jälkeen Lincolnin toista vaalia tuli ratkaisevat tapaukset, jotka vihdoinkin tekivät sodasta lopun. Verisen tappelun perästä valloittivat Grant ja Sherman lujasti linnoitetun Richmondin, jossa kapinoitsijain hallitus oli pitänyt pesäänsä. Vähää myöhemmin täytyi kenraali Leen antautua vangiksi 26,000 miehen kanssa, jotka olivat koko loput Etelän armeijasta. Näiden voittojen kautta muserrettiin konfederationin uppiniskainen vastustus, ja myöskin sen kannattajat pohjoisvaltioissa nöyrtyivät kansan-tahdon alle, joka niin voimakkaasti oli Lincolnin uudessa vaalissa sanansa lausunut.
Kapina oli täten kukistettu, ja rauha tehtiin (v. 1865) etelävaltioiden ja Unionin kesken. Mutta sillä ei suinkaan kaikki ollut saatettu entiseen kuntoonsa. Lincolnin asiana oli nyt tarttua suuren tehtävänsä toiseen puoleen, sovinnon kauniisen työhön, joka niin hyvin sopikin hänen lempeälle luonteelleen. Tässä auttivat häntä uskollisesti abolitionistit, jotka nyt olivat yhtä innokkaat vaatimaan täyttä anteeksi-antoa kaikille, jotka olivat olleet osallisina kapinassa, kuin he ennen olivat käyneet pitkälle heitä ja heidän menetystapaansa moittiessaan. Ainoastaan siinä he olivat järkähtämättömät, että hallitus nyt, kun sota oli loppunut ja kapina kukistettu, ei saisi löyhyyden ja sopimattoman myöntyväisyyden kautta päästää voiton hedelmiä käsistään.
Kaikkialla kaikuva voitonriemu tuli kuitenkin äkkiarvaamatta häirityksi häpeällisen, alhaisesta kostonhimosta ja surkuteltavasta puolueraivosta lähteneen ilkiötyön kautta. Eräänä iltana (huhtikuun 14 p:nä 1865), Lincolnin istuessa Washingtonin teaterissa, ryntäsi muuan näyttelijä, kotoisin etelävaltioista, esiin ja ampui häneen laukauksen pistoolista sillä seurauksella, että presidentti seuraavana aamuna kuoli.
Amerikan kansan saattoi tämä halpamielinen salamurha syvään suruun, ja kuolonsanoma synnytti tuskauttavan hämmästyksen koko sivistyneessä maailmassa. Mutta vaikka Lincoln kaatui kesken työtänsä sitä päämaalia vasten, johon hän oli pyrkinyt jalomielisyydellä ja tyvenellä kestäväisyydellä, ei hänen tehtävänsä kuitenkaan hukassa ollut. Vapauden ja oikeuden ystävät liittyivät päin vastoin lujemmasti yhteen ja päättivät, hänen jalon muistonsa elähyttäminä, sen työn, jonka hän oli alkanut. Orjuus oli peruuttamattomasti lakkautettu, ja mahtava Unioni, joka nyt oli kestänyt kovimman koetuksensa, oli voimallisempana kuin koskaan ennen.
VarapresidenttiAndrew Johnsonastui, valtiosäännön määräysten mukaan, murhatun Lincolnin seuraajaksi. Hänkin oli korkealle kohonnut matalasta asemasta; oli näet nuoruudessaan ollut räätäli. Hän oli voimakas, lujatahtoinen mies, teräväjärkinen ja pelkäämätön; henkilö siis, joka hyvin kykeni vaikeaa tointa täyttämään. Mutta hänellä ei ollut sitä tyventä malttia, sitä lempeämielisyyttä ja sielun ylevyyttä, josta Lincoln oli tunnettu. Senpätähden sopi hän kyllä ulkonaisten asiain järjestäjäksi, vaan ei niiden veristen haavain parantajaksi, jotka sota oli iskenyt.
Unionin armeija, jossa sodan loppupuolella oli toista miljonaa ihmisiä, saatiin verrattain helposti hajalle, kun näet sekä sotamiehet että päällikkökunta heti palasi takaisin rauhallisille askareillensa. Mutta vaikeampi oli saada etelävaltioissa aikaan sitä uudistusta, joka tietysti oli tarpeesen orjuuden lakkauttamisen johdosta. Liittovaltio-säännössä ei ollut mitään määräystä semmoisen valtion vastaanotosta uudestaan, joka oli luopunut liitosta. Jos nyt ilman mitäkään olisi kapinallisille valtioille myönnetty kaikki heidän entiset etunsa, niin olisivat neekerit ilman tarkastusta jääneet entisten herrainsa käsiin. Neekerien oikeus suojelukseen niin myöhään saavuttamassansa vapaudessa oli pohjoisvaltioiden väestön mielestä tärkeämpi kuin kaikki tietopuoliset kysymykset eri valtioiden suhteista Unioniin. Pohjoisvaltioiden asukkaat tahtoivat sentähden kapinallisia valtioita jaettaviksi sotilaspiireihin, joissa kussakin presidentin nimittämä käskynhaltia pitäisi ylimmäistä komentoa. Tämän tulisi valvoa kaikkein asukkaiden persoonallisia oikeuksia. Jokainen valtio jäisi tähän tilaan siksi, kunnes valitut kansanedustajat, jotka valittaisiin katsomatta puolueesen tai rotuun, julkisesti selittäisivät tunnustavansa valtiosäännön 14 artikkelia, joka koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan persoonallisia vapauksia ja oikeuksia. Heti tämän tehtyänsä julistettaisiin valtio kongressin kautta jälleen-otetuksi valtioliittoon ja asetetuksi entisiin oikeuksiinsa.
Niin kävikin. Vähitellen alistui toinen etelävaltio toisensa perästä näihin ehtoihin, kunnes vihdoin, kun Georgia heinäkuussa 1870 uudestaan otettiin Unioniin, tämä oli täydellinen.
Mutta nämä muutokset eivät suinkaan tapahtuneet levossa ja sovussa. Neekerien saavuttamaa persoonallista vapautta tietysti ei voitu heiltä riistää, mutta sen sijaan kieltäysivät etelävaltiot kiven kovaan myöntämästä heille täysiä kansalais-oikeuksia. Valko-ihoiset Etelässä olivat liian kauvan tottuneet pitämään mustiakaluina, joihin nähden heidän ei tarvinnut mistään vastata, tahtoaksensa nyt hyvällä tunnustaa heitä yhtävertaisiksi. Mitä verisimpiä julmuuksia harjoitettiin vapautettuja neekerejä kohtaan, julmuuksia, joita voi täysin verrata orja-olojen väkivaltaan. Toisinaan pantiin toimeen todellisia neekeri-verilöylyjä. Tästä harmissaan vaativat pohjoisvaltioiden edustajat kongressissa v. 1866 lain säätämistä, jonka kautta neekerit saisivat oikeuden käyttää turvakseen hallituksen sotajoukkoja, mahdollisia väkivaltaisuuksia vastaan valkoisten puolelta. Sen ohessa tulisi heidän saada osuuksia valtion maasta sekä varoja koulujen perustamiseen lapsillensa. Presidentti arveli kuitenkin tämän lain liian jyrkästi tunkeuvan eri valtioiden lainsäätämis-oikeuteen ja kieltäytyi sitä vahvistamasta. Vieläpä hän julisti kongressin jääviksikin, koska yksitoista etelävaltiota vielä oli Unionin ulkopuolella eikä siis myöskään kongressissa edustettuna. Laki ajettiin perille presidentin kiellosta huolimatta, mutta siitäpä hänen ja kongressin keskinäinen väli rikkoutui ja pysyi riitaisena, kunnes Johnson 1869 luopui virastansa ja Grant astui hänen paikalleen. Grantille vähitellen onnistui saada presidentin ja kongressin keskinäinen väli hyväksi jälleen, hän kun voimakkaasti ylläpiti järjestystä etelävaltioissa ja turvasi neekerien oikeuksia.
* * * * *
Orjain vapauttamisen suuri työ oli toimitettu. Mutta vieläkin oli jälellä tehtävä abolitionisteille. Vapautetut orjat jäivät vapautuksen kautta oman onnensa nojaan ja olivat edelleen elintapansa johdosta melkein yhtä avuttomassa tilassa kuin lapset. Olivat kodittomat, työttömät, tietämättömät ja taitamattomat. Heidän entiset herransa — hyvin harvoilla poikkeuksilla — eivät tehneet mitään heitä auttaaksensa, kiukuissaan kun olivat kovin siitä aineellisesta tappiosta, niistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä, joita orjat olivat heille saattaneet.
Abolitionistit tulivat taas liikkeelle. He perustivat suuria yhdistyksiä, joiden tarkoitus oli auttaa neekereitä hankkimalla heille työtä, toimittaa heidän lapsilleen pääsöä kouluihin ja antamalla kovimmasti kärsiville ruokaa ja vaatteita. Mutta ennen kaikkea kokivat he saada poistetuksi rodun ennakkoluulot mustia kohtaan, sillä tässä oli pahennuksella juurensa. Neekerit olivat ilman omaa vaikutustaan joutuneet kansalaisiksi Yhdys-Valloissa. Mitä pikemmin he täydellisesti asetettaisiin kansalais-oikeuksiinsa, mitä pikemmin heitä ruvettaisiin arvostelemaan ainoastaan heidän persoonallisen arvonsa mukaan, heidän syntyperäänsä ollenkaan lukuun ottamatta, — sen parempi heille ja koko maalle. Sillä se on turmiollista valtioviisautta, jos koetetaan yhdistää kaksi kansallisuutta yhteen valtioon muiden periaatteiden kuin täydellisen tasa-arvon nojalla.
Aina meidän päiviimme on tätä abolitionistien työtä kestänyt. Jos kohta he eivät enää käytäkkään tätä nimitystä — joka haukkumanimestä vähitellen on tullut kunnianimitykseksi —, niin on heitä kuitenkin elähyttänyt sama pyrintö kuin muinoin vaikuttamaan täydellisen yhteiskunnallisen tasa-arvon saattamiseksi kaikille Yhdys-Valtojen asukkaille, huolimatta rodusta tai ihoväristä. He ovat hyväksi osaksi onnistuneet pyrinnöissään, sillä vaikka paljon ennakkoluuloa vielä on olemassa neekereitä kohtaan, niin ei näitä kuitenkaan enää estä mikään lainmääräys hankkimasta itselleen sivistystä, harjoittamasta elinkeinoja, astumasta korkeimpiin valtiovirkoihin ja käyttämästä äänivaltaa. Nyt on tullut näkyviin, kuinka oikeat Lincolnin laskut olivat, kun hän tahtoi, että tajunta orjuuden lakkauttamisen tarpeellisuudesta kypsyisi pohjoisvaltain väestössä, ennenkun ratkaiseviin hankkeisin ryhdyttiin. Tämän maltillisen toiminnan kautta on yleinen mielipide tuota halveksittavaa laitosta vastaan käynyt niin voimalliseksi, ett'ei edes kiihkoisinkaan etelävaltioiden puoltaja enää kohottaisi ääntänsä sen palauttamisen hyväksi. Valitettavasti eivät veljessodan jättämät arvet vielä ole täydelleen kasvaneet umpeen. Mutta rehellisiä ponnistuksia on molemmin puolin tehty menneisyyden unohtumiseksi; ja mitä enemmän nuo vanhat, jotka ovat sen kauhuja kokeneet, menevät pois, ja nuoret, jotka tuntevat niitä ainoastaan nimeksi, kasvavat, sitä selvemmin ovat »sovinnon jänteet» ääntyvät uudestaan yhdistettyjen veljesvaltioiden väestön kesken.
Abolitionistien aika on siis ollut ja mennyt. Heitä ei enää tarvita. Tuosta lukuisasta, voimakkaasta ja alttiista joukosta on ainoastaan siellä täällä jälellä joku harmaapäinen mies ja nainen, jotka vielä muistavat sitä aikaa, jolloin pakenevia orjia pidettiin piilossa, ravittiin ja vaatetettiin heidän taloissansa ja jolloin nimitystä »abolitionisti» viskattiin heille silmiin ivan ja pilkan kielellä. Heidän muistojensa läpi käy myöskin voittoriemun tuulahdus. He eivät ainoastaan ole saavuttaneet tarkoitustansa, he ovat sen ohessa työnsä ja tekonsa kautta kylväneet jaloja siemeniä muita aatteita varten, jotka ovat samaa heimoa kuin orjain vapautus ja niinikään taistelevat vapauden ja oikeuden puolesta. Sen työn kestäessä, jota tehtiin orja-raukkojen pelastukseksi, tuli ilmiin monta vääryyttä ja monta sorrontilaa, joista kristityt yhteiskunnat vieläkin potevat. Orjuus törkeimmässä muodossaan on pannaan pantuna, mutta jälellä on yhä vielä meidän päivinämme sortoa, tosin vähemmän huomattua, mutta sentähden ei vähemmän loukkaavaa, jota monessa muodossa väkevämmät harjoittavat heikompia kohtaan.
Abolitionismi vaikutti sekä näiden epäkohtien huomaamiseen että myöskin pyrintöihin niiden poistamiseksi, eikä ainoastaan Amerikassa, vaan muissakin maissa. Sen kasvattava vaikutus nuorisoon oli merkitykseltään äärettömän suuri. Sillä eipä ole olemassa mitään, joka niin valtavasti valmistaisi meitä tehokkaasen työhön hyvän palveluksessa, kuin tarjottu tilaisuus saada nuoruudessa tutustua ja sulata kiinni aatteesen, joka taistelee ihmiskunnan parantumisen puolesta. Sillä tavoin valmistuneina astuvat monet miehet ja naiset elämän tanterelle, ilo rinnassa ryhtyen jokaiseen työhön, joka tarkoittaa ihmiskunnan korkeampaa kehitystä. Senpätähden on nyky- ja jälkimaailma suuressa velassa abolitionisteille. Meidän tulee kiitollisuudella muistaa heidän jaloa työtänsä. Oli se pitkä askel eteenpäin ihmiskunnan tiellä, kun heidän ponnistustensa kautta orjat vapaiksi ihmisiksi tehtiin heidän isänmaassansa.