Tuntui ihan ruumiillista tuskaa, mutta äkkiä liikahti ruumiin vasen käsi ja oikeni hitaasti. Samalla sulkeutui koukistuneen suun vasempi puoli, joka oli ollut ammollaan.
"Seis!" huusi Orlow käheästi ja laski paarit maahan. "Hän elää!" kuiskasi hän palvelijalle, jonka kanssa paaria kantoi. Tämä käännähti ympäri, katseli tarkkaavasti ruumista ja sanoi Orlowille täydellä vakaumuksella:
"Miksi valehtelet? etkö ymmärrä, että hän ojentuu arkkua varten?Katsohan, miten on käyristynyt, eihän sitä noin voisi arkkuun pistää.Kanna pois!"
"Mutta hänhän liikkuu…" sanoi Orlow kauhusta väristen.
"Kanna vaan, lapsellinen mies! Etkö ymmärrä, mitä sinulle puhutaan? minähän sanon sinulle, että hän vaan ojentaa itseään. Tuo tietämättömyytesi tulee sinulle vielä kalliiksi. Elää muka! Niinkö sitä kuolleesta puhutaan? Kapinaahan se on hyvä veli, ymmärrätkö? Pidä vaan suus kiinni, äläkä puhu, että hän liikkuu, kaikkihan ne liikkuvat. Ja sitten sitä kuiskitaan ympäri kaupunkia ja sitten tulee kapina, kun täällä mukamas eläviä haudataan. Tulevat tänne, koko joukko, ja lyövät meidät palasiksi. Saat sinäkin silloin osasi, ymmärrätkö! Pannaan tänne vasemmalle."
Proniwin rauhallinen ääni ja tyyni käynti vaikuttivat Grigoriin virkistävästi.
"Äläs sinä, veli, masennu, kyllä tähän tottuu. Hyvä on olla. Kohtelu ja kaikki niinkuin kuuluukin. Kaikkihan kerran kuollaan, veli, yksinkertaisin asia maailmassa. Ollaan vaan iloisia eikä pelätä, se on pääasia. Juotko viinaa?"
"Kyllä", sanoi Orlow.
"Minulla on tuolla tuvassa pullo, otetaanpas ryyppy!"
He menivät parakin takana olevaan tupaan, joivat ja Proniw antoiOrlowille sokeripalan, johon oli tiputettu pippuriminttua ja sanoi:
"Otappas tuo, muutoin haiset viinalta. Ne ovat täällä siitä kovat, sanovat olevan vaarallista."
"No, ja sinä olet tottunut jo tähän?" sanoi Grigori.
"Mikäs? Alusta pitäen se kävi. Minun aikanani on täällä jo aika joukko ihmisiä kuollut. Satoja saa sanoa. Levotonta on elämä, mutta hyvä on ja — täytyy sanoa, Jumalan työtä tämä on. Ihan kuin sodassa, oletko kuullut laupeuden sisarista? Turkin sodassa minä niitä näin. Olin Ardaganissa ja Karsissa. Ne, veliseni, ovat toista maata kuin me sotamiehet. Kulkevat ympäriinsä ihan suojatta luotisateessa puistossa. Ja luodit vinkuvat… viuuh… sattuupa väliin päänuppiinkin ja siihen loppuu koko juttu…"
Tämän juttelun ja hyvän ryypyn vaikutuksesta tuli Orlow hieman rohkeammaksi.
"Kun on leikkiin mennyt, niin leikin kestää", sanoi hän itselleen ja pesi sairasten jalkoja. Hänen selkänsä takana ähki joku:
"Juotavaa, hyvät ystävät!"
Toinen vaikeroi:
"Hohoi! Lämpösempää!… Herra tohtori, tämä auttaa. Hyvä Jumala, paremmalta tuntuu, antakaa vielä vähän kuumaa."
"Antakaa viiniä", huusi tohtori Waschtschenko.
Orlow touhusi, katsoi tarkasti mitä ympärillään tapahtui eikä se hänestä enää ollutkaan niin ilettävää ja kauheaa kuin äsken tuntui. Hän huomasi, ettei tämä ollutkaan mitään sekasoppaa, vaan että täällä vaikutti suuri ja järkevä voima. Mutta kuitenkin, kun hän muisti sen poliisin, kauhistui hän ja katseli akkunasta ruumisvajaa kohti. Hän arveli sen kyllä kuolleen, mutta tämä luulo oli häilyvä. Entäs jos se äkkiä tulee ulos ja huutaa! Nyt muistikin hän jonkun kerran kertoneen, että kolerakuolleet pyrkivät pois arkuistaan.
Kun Orlow juoksi parakin läpi ja milloin hieroi jotain, milloin auttoi kylpyyn, niin tuntui hänestä, kuin olisi päässään käynyt myllynratas. Hän ajatteli vaimoaan: mitenhän sekin jaksaa? Väliin ohimennen tuli halu mennä häntä katsomaan. Mutta pianpa hän ikäänkuin häpesi tätä toivoaan ja murisi itsekseen:
"Liiku nyt vaan ahkeraan, läskilöntti! Laihdut… ja pääset kirotuista aikomuksistasi."
Hän kuvitteli aina mielessään, että hänen vaimollaan oli salaisia, loukkaavia aikomuksia ja usein, kun hän ajatuksissaan saavutti jonkinlaisen puolueettoman aseman, myönsi hän, että nämät aikomukset olivat tavallaan oikeutetut. Kirottuahan se elämä oli ja voihan siinä pistää päähän tyhmiä ajatuksia.
Tämä ajatus tuli väliin varmuudeksi. Hän kysyi itseltään: niin kukas on sitten siirtänyt minut maakuopastani tähän kuohuvaan kattilaan? — eikä hän osannut itse vastata. Mutta kaikki nämät ajatukset olivat kokonaan sisäisiä, ne eivät mitenkään suorastaan vaikuttaneet hänen jännitettyä tarkkaavaisuutta vaativaan työhönsä. Hän ei ollut koskaan nähnyt ihmisten näin menettelevän. Ja usein nähdessään lääkärien ja ylioppilasten väsyneet kasvot, ajatteli hän, etteivät ne rahaansa tyhjällä ansaitse.
Kun Orlow sai lomavuoronsa, meni hän tuskin jaloillaan pysyen parakin pihamaalle ja paneutui apteekin seinävierelle akkunan alle.
Päässä suhisi ja sydänalassa tuntui vihlova tuska. Hän ei ajatellut mitään, ei tahtonut mitään, ojensi vain itsensä ruoholle, katseli taivasta kohti pilviin, joita auringon lasku kauniisti väritti ja nukahti kuolon raskaaseen uneen.
Hän näki unta olevansa vaimoineen tohtori Waschtschenkon suuressa huoneessa, jossa oli wieniläisiä tuoleja.
Tuoleilla istuu pelkkiä parakin sairaita. Tohtori ja Matrjona tanssivat keskellä salia venäläistä tanssia, hän itse soittaa harmonikkaa ja nauraa ääneensä, kun tohtorin pitkät koivet eivät näytä taipuvan ja tohtori käy tärkeänä ja kopeana Matrjonan kanssa salin läpi kuin haikara yli suon. Ja kaikki sairaat heittelehtivät nauraen tuoleillaan.
Äkkiä ilmestyy poliisi ovelle. "Ahaa!" huutaa hän synkkänä ja uhkaavana. "Sinä Grischka luulit minun jo kuolleen, soitat harmonikkaa ja kannat minua ruumishuoneeseen. Tuleppas nyt mukaan, nouse pois ja tule!"
Vavisten ja yltäänsä hien vallassa nousee Orlow istualleen. Hänen luonaan seisoo tohtori Waschtschenko ja sanoo moittien:
"Ystävä, mikäs sairaanhoitaja sinä olet, kun käyt maahan maata ja vielä vatsallesi? Jos vilustaisit vatsasi, silloinpa saisit maata tuolla ja vielä kuolisit. Ei tämä kelpaa, hyvä ystävä, parakissahan sinulla on makuupaikka. Sinähän hikoat, taisi olla kuumetta. Tules tänne, niin annan sinulle jotain."
"Väsytti vaan", myrisi Orlow.
"Sen pahempi. Täytyy pitää huolta itsestään, nyt on vaarallinen aika ja sinä olet ihminen, jota tarvitaan."
Orlow asteli vaieten lääkärin jälessä käytävän päähän, vaieten otti hän lääkkeen ja ryyppäsi vielä jotain toisesta lasistakin, irvisti ja sylkäsi.
"Ja nyt minä menen maata, näkemiin." Ja lääkäri lähti pitkine koipineen käytävää käymään.
Orlow katseli hänen menoaan ja äkkiä koko kasvot iloisessa naurussa juoksi hän tämän jälkeen ja sanoi:
"Kiitän nöyrimmästi, herra tohtori."
"Mistä?" Tämä jäi seisomaan.
"Työstä. Nyt minä panen siihen kaiken voimani. Sillä tämä levottomuus, tämä on minun mieleeni… ja että minä olen ihminen, jota tarvitaan… Muuten vaan, kiitän nöyrimmästi!"
Ällistyneenä katsoi tohtori tätä jonkin ilon elähyttämää parakkipalvelijaa tarkkaavasti ja naurahti.
"Lysti mies; sievästi, tarkasti teet työsi. No mene nyt lepäämään ja sitten tee työtä, ei minulle vaan sairaille, meidän täytyy ottaa ihmisistä pois sairaus, riistää ne sen kourista, ymmärrätkö? Meidän täytyy kaikin keinoin poistaa tautia, mene nyt nukkumaan!"
Pian makasi Orlow sijallaan ruumiissaan miellyttävä lämpimän tunne. Hän oli iloinen ja ylpeä tuon juttelunsa johdosta tohtorin kanssa. Ja hän nukahti vain sitä valittaen, ettei vaimonsa ollut kuullut. Täytyy huomenna kertoa, mutta jos se perhana ei usko.
* * * * *
"Tule teetä juomaan, Grischka", herätti hänet vaimonsa aikaisin aamulla. Hän kohotti päätään ja katseli vaimoaan. Tämä hymyili hänelle. Sileäksi suittuna näytti hän valkeassa mekossaan niin raikkaalta ja puhtaalta, mieluista oli häntä katsella, mutta samalla muisti mies, että tuollaisenahan tuota naista parakin muutkin miehet saavat katsella.
"Mitä teetä? Oma teenihän minulla on; mihin pitäisi minun tulla?" kysyi hän.
"Tulet kai minun kanssani teetä juomaan", ehdotti Matrjona häntä rakkaasti katsellen.
Grigori katseli sivulleen ja sanoi lyhyesti tulevansa. Vaimo meni ja hän vetäysi uudelleen pitkoksensa.
"Katsoppas vaan! Kutsuu minua luokseen teelle ja on niin ystävällinen… Mutta on laihtunut kovasti lyhyenä aikana." Hänen kävi sääliksi ja hän tahtoi tehdä vaimolleen jonkin ilon. Ostaisikohan jotain hyvää teen kanssa, vai mitä sitä tekisi, mutta pestessään itseään luopui hän tästä ajatuksesta. "Mitä sitä naisia semmoseen totuttaa! Elää se ilmankin!"
Teetä juotiin pienessä valoisassa kaksiakkunaisessa huoneessa, josta oli näköala kentälle, mitä aamuauringon kultaset säteet häikästen valasivat. Ruoholla kimalteli vielä kaste, kaukana taivaan rannalla olivat postitien puut punevan pilven peitossa. Taivas oli kirkas ja pelloilta nousi kostean maan ja märän ruohon tuoksu.
Pöytä oli akkunan välikohdalla ja kolme ihmistä istui sen ääressä. Grigori, Matrjona ja muuan työtoveri, vanha laiha nainen, jonka kasvot olivat rokonarpiset ja silmät hyvin harmaat. Hänen nimensä oli Felicato Jegorowna, ja oli asessorin naimaton tytär. Hän ei voinut juoda teetä sairaalan vedestä, vaan laittoi aina kuntoon oman teekeittiönsä. Kun hän tärisevine äänineen oli kertonut tämän Orlowille, pyysi hän tätä ystävällisesti istuutumaan akkunan ääreen ja siemasemaan "oikeata taivaan ilmaa" ja katosi sitten johonkin.
"Taisit väsyä eilen?" kysyi Orlow vaimoltaan.
"Kauheasti", vastasi Matrjona vilkkaasti. "Tuskin tunsin jaloillani seisovani, päätä pyörrytti, en ymmärtänyt, mitä minulle puhuttiin, luulin ihan nääntyväni. Tuskin kestin siihen saakka kun pääsin vapaavuorolle… Rukoilen aina Jumalaa, että hän auttaisi minua."
"Kyllä kai pelkäät?"
"Sairaitako?"
"Eivät sairaat mitään tee."
"Ruumiita — pelkään. Tiedätkö…"
Hän kumartui miestänsä kohti ja kuiskasi tälle tuskaisesti: "ne liikkuvat kuoleman jälkeen… hyvä Jumala."
"Sen minäkin näin", naurahti Grigori. "Minulle oli poliisi Nasarow eilen kuoltuaan antaa korvapuustinkin. Minä kannoin häntä ruumishuoneeseen, silloin heilahti hänen vasen kätensä… noin… oli ihan sattua minuun. Kas noin!" Hän liioitteli hiukan, mutta se kävi kuin itsestään.
Tämä teenjuonti valoisassa puhtaassa huoneessa akkunain ääressä, joista oli avara näköala vihreille kentille sinitaivaan alla, miellytti häntä suuresti. Vihdoin tuli häneen halu näyttäytyä parhaalta puoleltaan, tahtoi olla päivän sankari.
"Minä teen täällä työtä minkä vaan osaan, taivas tietäköön, siihen on syytä. Ensiksikin on täällä ihmisiä, sen sanon sinulle, jommoisia ei ole koko mailmassa."
Hän kertoi keskustelunsa lääkärin kanssa ja pani vähän omiaan ihan huomaamattaan ja tuli yhä paremmalle tuulelle.
"Ja toiseksi, itse tämä työ, tämähän on suuri asia ihan kuin sota. Kolera ja ihmiset — kuka siinä kaataa toisensa? Täällä täytyy olla järki selvänä. Mitä on tämä kolera? Se pitää ymmärtää ja saada selville, mitä se ei siedä. Tohtori Waschtschenko sanoo minulle: sinä, Orlow, olet mies, jota tässä asiassa tarvitaan. Älä pelkää, sanoi, aja sinä se sairaitten jaloista vatsaan ja minä autan pikkusella rohtotipalla siitä pois. Siihen se loppuu ja ihminen pääsee jälleen elämään. Ja täytyy sen olla sinulle koko ikänsä kiitollinen, sillä kukapas hänet kuolemasta pelasti? Juuri me!" — Ja Orlow pullisti ylpeästi rintaansa ja katseli vaimoaan loistavin silmin.
Ajattelevasti hymähti tämä ja katsoi miestään. Tämä oli kaunis, sen Grischkan näkönen, jonka hän kauan sitte oli nähnyt, silloin ennen häitä.
"Meidän osastossa tekevät kaikki myös kovasti työtä ja ovat niin hyviä. Tohtori, se paksu neiti, ja sitten nämät apulaiset, hyviä ihmisiä, puhuvat niin että meikäläinen kaikki ymmärtää."
"Taidat olla tyytyväinen?" kysyi Grigori, jonka kiihko vähä lauhtui.
"Minäkö, hyvä Jumala, ajatteleppas itse, minähän saan 12 ruplaa ja sinä 20. Yhteensä 32 kuussa. Kaikki vapaata! Jos nämä ihmiset ovat talveen saakka sairaat, niin kuinka paljon meillä onkaan koossa! Ja sitten me Jumalan avulla muutammekin pois siitä maakuopasta."
"Njaa, se on tärkeä juttu", saneli Orlow miettien ja vähän aikaa vaiettuaan huudahti hän toivehikkaalla äänellä, taputtaen vaimoaan hartioille:
"Ah, Matrjona, eiköhän meillekin kerran päivä paista! Ole nyt vain varuillasi, äläkä pelkää!"
Tämä loisti innosta.
"Kunhan sinä vaan voisit muuttua…"
"Ei puhuta nyt siitä. Kun olot muuttuvat, muutun minäkin."
"Hyvä Jumala, kunhan niin kävisi", huoahti vaimo syvään.
"Ole vaan huoletta!"
"Grischenka!"
He erosivat toisistaan iloisin toivein, valmiina tekemään työtä viimeiseen veripisaraan, iloisina ja reippaina.
Kolme, neljä päivää kului ja jo oli Orlowia muutaman kerran mainittu järkeväksi ja taitavaksi mieheksi ja hän huomasi myös, että Proniw ja muut parakin palvelijat katselivat häntä kateellisesti ja olisivat kernaasti tehneet hänelle jonkun jutkun. Hän oli myös varuillaan ja hänessä kohosi raivo tuota paksuturpaista Proniwia vastaan, jonka kanssa hän niin kernaasti seurusteli. Mutta samalla tuntui hänestä katkeralta nähdessään toverien halun tehdä hänelle työn jälkeen jotain kiusaa. "Huonoja miehiä", huudahti hän itsekseen ja purasi hiljaa hampaitaan sekä koetti olla varuillaan, ettei jäisi vihamiehilleen mitään velkaa. Ja ehdottomasti pysähtyi hän ajattelemaan vaimoaan. — "Sen kanssa saa puhua kaikista asioista eikä se kadehti hänen menestystään eikä kaada saappaille karbolia kuten Proniw."
Kaikki työpäivät olivat yhtä meluisia kuin ensimäinen, mutta ei hän väsynyt niin, kun päivä päivältä yhä tietoisemmin käytti voimiaan. Hän oli oppinut erottamaan lääkkeiden hajun toisistaan, ja kun hän huomasi tulikivisen eetterin tuoksun, imi hän sitä kun sattui tilaisuus usein salaa, sillä hän oli huomannut, että se vaikutti yhtä mieluisasti kuin ryyppykin. Ensi sanalta ymmärsi hän lääkärien käskyt, oli aina hyvä ja puhelias, osasi pitää seuraa sairaille ja niin miellytti hän yhä enemmän lääkäreitä ja ylioppilaita ja kaikkien näitten uusien vaikutelmien johdosta tuli häneen ylevä, juhlallinen mieliala. Hän tunsi olevansa jokin erikoinen ihminen. Hän tunsi kiihkeää halua tehdä jotain, joka vetäisi huomion hänen puoleensa, joka hämmästyttäisi kaikkia ja saattaisi heidät vakuutetuiksi hänen arvostaan, jonka omasta puolestaan tunsi kohoavan. Tämä oli erikoista kunnianhimoa, jota tunsi äkkiä moisen toimen saanut ihminen, hän kun halusi olla jotain itselleen ja muille, se oli kunnianhimoa, joka vähitellen muuttuu kiihkeäksi haluksi toimittaa jokin epäitsekäs sankarityö.
Tämän tunteen vaikutuksesta otti Orlow toimittaaksensa kaikenlaisia vaarallisia tehtäviä. Niinpä kantoi hän aivan yksin, apua odottamatta, vankan sairaan tämän vuoteelta kylpyammeeseen, hoiteli likaisimpia sairaita ja uhmasi ihan tarttumismahdollisuuksia ja katsoi kuolemaa silmiin tavalla, joka monasti oli miltei kyynillinen. Mutta ei tämä tyydyttänyt häntä. Hän himoitsi jotain suurempaa. Tämä toive tuli yhä kiihkeämmäksi, kiusasi häntä, jopa tuotti tuskaakin. Silloin purki hän sydämensä vaimolleen, kun ei hänellä ketään muutakaan ollut.
Muutamana iltana työstä päästyään ja teen juotuaan menivät he kentälle. Parakki oli sivulla kaupungista suurella vihreällä kentällä, jota toiselta puolen rajotti metsän musta reuna ja toiselta rivi kaupunkilaisrakennuksia. Pohjoseen päin ulottui lakeus kauas sulaen yhteen sinitaivaan kanssa, etelässä rajotti sitä mäen törmä, joka vietti alas joelle, alaspäin sitä pitkin kulki tie ja yhtä kaukana toisistaan reunusti tätä rivi vanhoja paksurunkoisia puita. Aurinko laski ja kirkkojen ristit kohosivat puistojen tumman lehvästön yli ja loistivat taivaalla heijastellen kultasia sädekimppuja ja kaupungin laitatalojen ruuduista loisti auringonlaskun punanen loimo. Jostain kuului soittoa. Taajapuisista kuopista virtaili pihkan hajua, metsäkin levitti mehukasta tuoksuaan ilmaan. Lämpösen tuulen keveät leuhaukset virtailivat lemmekkäästi kaupunkia kohti ja laajalla autiolla kentällä oli niin kaunista, rauhaisaa ja surullista.
Orlowit astelivat vaieten ruohoa pitkin ja vetivät keuhkoihinsa puhdasta ilmaa parakin tuoksujen sijaan.
"Mistä tuo soitto kuuluu? Kaupungistako vaiko leiristä?" kysyi Matrjona hiljaa mieheltään, joka ajatuksiinsa vaipuneena asteli hänen rinnallaan.
Tällaisena ei hän tahtonut tätä nähdä, tuntui niin oudolta ja kaukaiselta. Viime aikoina olivat he olleet niin vähän yhdessä ja vaimo pani tällaisille hetkille sitä suuremman arvon.
"Soittoko?" kertasi Grigori kuin unesta havahtuen, "vieköön piru koko soiton. Jospa kuulisit mikä soitto käy minun sielussani… sepä on jotain!"
"Mitä sitten?" kysyi vaimo katsahtaen häneen rauhattomasti.
"Enpä tiedä itsekään… Enkä siis osaa sitä kertoa… Ja jos osaisinkin, et ymmärtäisi. Sielussani on poltto… se tahtoo vapautta, enemmän tilaa… että oikein saisin koettaa voimiani… Ah! Minussa tuntuu olevan sellainen voima… ihan voittamaton. Tuntuu siltä kuin jos kolera muuttuisi ihmiseksi, oikein sankariksi, minun puolestani vaikkapa Ilja Murometsiksi, niin minä sen kukistaisin. Tuleppas taisteluun! Minä sen nitistäisin ja itsekin siihen kaatuisin… Minun haudalleni pantaisi risti, jossa seisoisi: 'Grigori Andrejew Orlow vapautti Venäjän kolerasta!' Muuta ei tarvita."
Hän puhui ja hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät.
"Sinä voimakas mieheni!" kuiskasi hänelle Matrjona ja painautui häntä vasten.
"Ymmärrätkö… minä kävisin sen kimppuun… jos siitä vain olisi hyötyä ja elämä tulisi helpommaksi. Sillä minä näen ihmisiä: tohtori Waschtschenko, ylioppilas Kokrjakow — ne tekevät työtä, niin että täytyy hämmästyä! Luulisi jo väsymyksestä kuolevan… luuletko sinä niitten tekevän sitä rahan edestä? Ei semmosta voi rahan edestä tehdä. Tohtori, jumalan kiitos, jaksaa vielä. Kun se vanhus viime kerran sairastui, valvoi Waschtschenko hänen kanssaan neljä kertaa 24 tuntia, eikä käynyt koko aikana kotonaankaan… Tällä ei ole mitään tekemistä rahan kanssa! Sääli siinä on pohjana. Sääli ihmisiä… ei sääli itseään… kysyppäs sitten miksi? Jokaisen puolesta… Mischka Usowin puolesta, joka kuuluu pakkotyöläisiin! Tietäväthän kaikki, että se on varas ja pahempikin. Se parannettiin ja kaikki olivat iloisia sekä nauroivat, kun se nousi vuoteeltaan… Ja minä tahdon näetkös saada tuntea tämän saman ilon. Tahtoisin saada sitä niin paljon, että kuolisin. Sillä kun näen heidän ilossaan nauravan, niin on kuin olisi naula lihassani. Minä ihan tuskasta näännyn, minä tahdon, mutta miten? Ah! Perkele!"
Orlow antoi kätensä retkahtaa toivottomasti ja vaipui taas ajatuksiinsa.
Matrjona vaikeni, mutta hänen sydämensä tykytti levottomasti, hän pelkäsi miehensä kiihkoa ja tämän sanoissa näki hän koko sen kiihkoisan intohimon, jota hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan ymmärtää. Hänelle oli miehensä kallis ja rakas mutta ei tuommoinen sankari.
He kulkivat laakson reunalla ja istuutuivat rinnakkain maahan… Kaukaa näkyi nuoren kauniin koivun tuuhea latva, laakson pohja oli jo sinervässä hämärässä, sieltä kohosi kostea märkien lehtien ja neulasien tuoksu. Väliin puhalsi tuulen henkäys, koivun lehdet liikahtivat, pienet männytkin — koko laakso täyttyi hennolla, hätäisellä kuiskeella, tuntui kuin olisi joku nukkunut, jota puut rakastivat, ja jonka lepoa ne suojasivat, ja jonka takia, etteivät häntä herättäisi, ne kuiskaten puhelivat. Kaupungin tulet syttyivät ja näyttivät sen puistojen tummaa taustaa vasten punasten ruusujen kaltaisilta. Taivaalla alkoivat tähdet kimallella. Orlowit istuivat vaieten. Mies rummutti sormin polveaan, vaimo katseli häntä sivusta ja huokasi.
Äkkiä kietoi hän kätensä tämän kaulalle, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja sanoi kuiskaten:
"Rakas Grischenka, kultaseni, kuinka hyvä oletkaan taas minulle! Rakkaani! Mehän elämme niinkuin silloin häitten jälkeen! Et puhu pahaa sanaa, olet minun kanssani, puhut minulle asiasi… et rääkkää minua!"
"Joko sinun on ikäväsi sitä? Voinhan minä taas alkaa", sanoi Grigori rakkaasti tuntien sydämessään hellyyttä ja sääliä vaimoaan kohtaan.
Hän silitti hiljaa tämän päätä ja tämä tuntui hänestä niin hyvältä, isälliseltä. Matrjona olikin ison lapsen kaltainen. Hän istui miehensä polvilla ja oli painautunut tämän rintaa vasten hentona, pienenä, lämpimänä.
"Rakkaani", kuiski hän.
Mies veti henkeään syvään ja puhkesi sanoihin, jotka olivat hänelle itselleen ja hänen vaimolleen uusia.
"Sinä pikkuinen kissanpoika! Rakkaani katsohan… miten ovatkaan asiat, niin ei ole lähempää ystävää kuin oma puoliso. Jos minä teenkin sinulle monasti pahaa, niin tuskasta se johtuu, Motrja. Olemme eläneet semmoisessa luolassa, emme nähneet valoa, tuskin ihmisiäkään. Kun ryömin esille luolasta, tulin näkeväksi, olinhan kuin sokea elämässä. Ja nyt ymmärrän, että vaimo on lähin, ensimmäinen ystävä, niin, miten sitten asiat lienevätkin. Sillä ihmiset, ne ovat aina käärmeitä, totta puhuen, toinen tahtoo aina haavottaa toista, niinkuin tuo Proniw Wasinkow. Piru vieköön… Motrtja, vielä me pääsemme eteenpäin, älä huoli, me elämme vielä ihmisiksi, ihan järkevästi. No mikäs on, pikku raukkaseni?"
Vaimo itki suloisia onnen kyyneleitä ja vastasi suudellen.
"Ainokaiseni", vastasi mies ja suuteli uudelleen.
He suutelivat toistensa poskilta pois suolaset kyyneleet ja kauan puhui Orlow hänelle aivan uusin sanoin. Tuli pimeä. Taivas, jonka lukemattomat tähdet kirkkaina loistivat, katseli maata juhlallisen surumielisenä ja lakeus oli yhtä hiljainen kuin taivas.
* * * * *
Heidän tapanaan oli ollut juoda teetä yhdessä. Seuraavana aamuna tuliOrlow huoneeseen vähän nolona ja nyrpeänä. Felisita oli sairas jaMatrjona, joka yksin oli huoneessa, otti miehensä vastaan säteilevinkasvoin. Mutta pian synkkenivät ne taas ja hän kysyi:
"Miksi olet tuon näköinen? Voitko pahoin?"
"En, ei mitään", vastasi tämä kuivasti, istuutui ja tempasi itselleen teelasinsa.
"No, mutta mikä sinun sitten on?" kysyi Matrjona.
"En voinut nukkua… ajattelin… tulimmepas me eilen tunteellisiksi, maistui ihan omenatortulta… ja minua hävettää nyt… Ei semmonen kelpaa. Teikäläiset koettavat tuommoisina hetkinä saada miestä kynsiinsä, niin niin… älä luulottele liikoja, et sinä onnistu, en minä tule taipumaan, pane mieleesi se!"
Hän sanoi kaiken tämän hyvin painokkaasti, mutta ei katsonut vaimoonsa. Matrjona ei koko aikana kääntänyt katsettaan hänen kasvoistaan ja kummasti käyristyivät hänen huulensa.
"Miksi sinä siitä olet pahoillasi, että eilen lähestyit minua?" kysyi hän. "Sekö sinua pahoittaa, että eilen olit hyvä minulle ja suutelit. Sekö? Minun on paha mieli sitä kuullessani… hyvin katkeraa… ihan sydäntä kouristaa tuollaista puhetta kuullessa, mitä tahdot sitten? Ikäväkö sinun on minun kanssani… etkö voi minua sietää, vai mikä sinua vaivaa?"
Hän katseli miestään tiukasti ja hänen äänessään oli katkeruutta, uhmaa.
"Ei nyt juuri niinkään", sanoi Grigori nolona, "sanompahan niin vaan… elettiin yhdessä siellä maakuopassa, itsehän tiedät millaista se elämä oli. Mieluummin siitä ei puhu. Ja nyt olemme päässeet ylös, mutta se panee pelkäämään. Kaikki on niin pian muuttunut… minä olen vieras itselleni ja aivan uusi sinäkin olet. Mitä tämä kaikki on ja mitä tästä tulee?"
"Mitä herran nimessä tahdot?" sanoi Matrjona vakavasti. "Älä vaan kadu, että eilisiltana olit niin hyvä!"
"Jätetäänhän tämä", sanoi Grigori yhä nolona ja huokasi. "Minä luulen sittenkin, että me emme onnistu. Ei ollut kaunista entinen elämämme, mutta en minä tästäkään oikein pidä. Ja vaikka en juokkaan enkä riitele sinun kanssasi enkä hauku…"
Matrjona nauroi hermostuneesti:
"Sinulla ei ole nyt aikaa semmoiseen."
"Mutta juomiseen olisi aikaa", nauroi Orlow. "Ei ole halua, sepä on ihme. Ja sitten tuntuu niin merkilliseltä, en tiedä oikein, olisiko omantunnonvaivoja vaiko tuskaa." Hän pudisti taas päätään ja kävi ajattelevaksi.
"Hyvä Jumala yksin tietää, mikä sinua riivaa", sanoi Matrjona ja huoahti syvään. "Kyllä tämä elämä on hyvää, vaikkakin on paljon työtä. Kaikki lääkärit pitävät sinusta, olet itse niin tunnollinen kaikessa, en vaan ymmärrä, miksi olet niin levoton!"
"Siinäpä se juuri on, levoton… Minä ajattelin näinikään: Peter Ivanowits sanoo, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. No, enkö minä sitte ole ihminen, toisten kaltainen? Mutta kuitenkin on tohtori Waschtschenko parempi kuin minä ja monet muut myös. Emme olekaan siis samallaisia. He paransivat Mischka Usowin ja ovat siitä iloissaan. En ymmärrä sitä. Mitäs siitä iloita, jos yksi ihminen onkin tullut terveeksi? Hänen elämänsähän on huonompi kuin koleera, jos totta puhutaan. He tietävät sen ja iloitsevat kuitenkin. Tahtoisin minäkin niin iloita, mutta en voi, sillä mitäpä siitä iloita?"
"Ne säälivät ihmisiä", väitti Matrjona. "Kun meidänkin puolella joku sairas alkaa parantua, hyvä Jumala, mitä kaikkea tehdäänkään. Ja kun joku köyhä pääsee pois, niin annetaan hänelle neuvoja, rahaa ja lääkkeitä. Ihan itkuksi vetää. Hyviä, tunteellisia ihmisiä ovat."
"Niinpä sinäkin sanot — itkeä… Minä oudostelen vaan, en muuta!…" Orlow kohautti olkapäitään, kynsäsi kovallistaan ja katseli vaimoaan epäillen.
Tämä oli äkkiä tullut puheliaaksi ja todisti miehelleen innokkaasti, että ihmiset todella ansaitsevat sääliä. Kumartuen miehensä puoleen ja katsellen häntä rakkaasti silmiin puhui hän kauan ihmisistä ja miten raskas elämä on.
Tämä katseli häntä ja ajatteli:
"Katsoppas nyt, mitä kaikkea se osaa. Mistä ottaakin kaikki nuo sanat!"
"Säälithän sinä itsekin, sanot, että tahtoisit tuhota koleran, jos vallassasi olisi, mitä varten sitte? Ketä se sitte vahingoittaa? Ihmisiä juuri eikä sinua. Sinun elämäsihän on oikeastaan sen kautta tullut paremmaksi."
Orlow naurahti ääneensä.
"Totta niin. Minä olen parempi, yhä edelleen vaan reippaasti! Ihmiset kuolevat ja sen kautta elän minä paremmin! niinkö? Ompa tämä elämää! Hyi…"
Hän nousi ja meni nauraen työhönsä. Kulkiessaan käytävää pitkin valitti hän itsekseen, ettei kukaan ollut kuullut Matrjonan puhetta. "Hyvästi se puhui, aika eukko, ymmärtää yhtä ja toista."
Ja hyvillä mielin meni hän omaan osastoonsa sairasten ähkinän ja voihkinan keskeen.
Joka päivä laajeni hänen tunteittensa piiri ja samalla kasvoi myöskin halu puhua. Ei hän tietenkään osannut kertoa siitä, mitä hänen sisässään liikkui, sillä suurin osa hänen tunteistaan ja ajatuksistaan oli aivan hämäriä. Tuskaisa tunne kalvoi häntä siksi, että hän ei voinut iloita ihmisistä.
Ja yhä riehui hänessä toivo toimittaa jotain sankarillista ja hämmästyttää kaikki. Hän tunsi, että asemansa parakissa on jonkinlainen väliaste. Lääkärit ja ylioppilaat ovat häntä ylempänä, palvelijat alempana. Niin, mikä hän onkaan? Ja hän tunsi olevansa yksin. Silloin tuntui hänestä kuin leikkisi kohtalo hänellä, että se on temmannut hänet paikastaan ja ajelee häntä ilmassa kuin höyhentä. Hän surkutteli itseään ja meni vaimonsa luo. Monasti ei hän tahtonut mennä, luuli näet että hän avomielisyydellään alenti itseään tämän silmissä, mutta hän meni kumminkin. Hän tuli tämän luo äreänä ja pahatuulisena, mutta lähti lemmen lohduttamana. Hänen vaimollaan oli omat omituiset sanansa. Niitä oli vain muutamia harvoja yksinkertaisia, mutta niissä oli niin paljon tunnetta, ja hämmästyen huomasi hän, että Matrjona valtasi yhä enemmän ja enemmän sijaa hänen elämässään, että hänen yhä useammin täytyi ajatella tätä ja puhua hänelle täydestä sydämestä.
Matrjona omasta puolestaan käsitti myös tämän hyvin ja koetti yhä vahvistaa kasvavaa vaikutustaan miehensä elämään. Työteliäs ja eloisa elämä oli kohottanut hänen itsetuntoaan ihan hänen huomaamattaan. Ei hän sitä ajatellut, ei mietiskellyt, mutta kun hän muisti entistä elämää maakerroksessa, jolloin hän huolehti vain miehestä ja taloudesta, niin vertaili hän ehdottomasti menneisyyttä nykyisyyteen ja entisyyden synkät kuvat palasivat yhä uudelleen hänen mieleensä. Ne, joiden käskettävänä hän parakissa oli, olivat ruvenneet hänestä pitämään hänen työteliäisyytensä takia, kaikki olivat hänelle hyvät, häntä pidettiin ihmisenä ja tämä oli hänelle uutta, elähyttävää.
Muutamana yönä kun oltiin toimessa, kysäsi se paksu naislääkäri hänen elämäänsä ja Matrjona kertoi hänelle alttiisti ja avoimesti kaikki, mutta äkkiä vaikeni hän ja naurahti.
"Mitä naurat?" kysyi lääkäri.
"Muuten vaan… elin niin huonosti ja uskokaa minua hyvä tohtori, en minä sitä edes ymmärtänyt enkä minä tähän hetkeen saakka ole oikein ymmärtänyt, kuinka huonoa se kaikki oli."
Tämän menneisyyden tarkastelun jälkeen iti Matrjona Orlowin sielussa aivan erikoinen tunne miestään kohtaan. Hän rakasti tätä yhä vieläkin niinkuin ennen vaimon sokealla rakkaudella, mutta hänestä tuntui, kuin olisi Gregori hänen velallisensa. Usein puhutteli hän tätä suojelevalla äänenpainolla, kun tämä levottomuudellaan sai hänet huolestumaan, mutta usein epäili hän, oliko mahdollista tuon miehen kanssa elää rauhassa ja levossa, vaikkakin hän ylipäänsä uskoi, että Grigori oli tullut rauhallisemmaksi ja päässyt tuskastaan.
Kohtalo oli heidät yhteen saattanut ja olisivat he molemmat — nuoria, työkykyisiä ja voimakkaita ihmisiä kun olivat — olettaneet väritöntä elämää puolinaisessa köyhyydessä, elämää, jossa pääasiana olisi ollut rahapennin kokoomispyrkimys. Tästä kauheasta oli heidät lopuksi pelastanut se, mitä Grischka nimitti sielunsa levottomuudeksi, ja mikä hänen luonteensa mukaan ei sallinut hänen tyytyä jokapäiväiseen elämään.
* * * * *
Muutamana syyskuun aamuna ajoivat rattaat taasen parakin pihalle ja Proniw nosti niistä pienen, yltäänsä väritahraisen nuorukaisen, joka oli laiha ja keltainen, ja jonka hengitys kävi raskaasti.
"Taaskin Petunnikowin talosta, sen kostean kadun varrelta", vastasi ajuri kysymykseen.
"Tschischik", huudahti Orlow tuskallisesti. "Hyvä Jumala, SenkaTschischik, tunnetko minua?"
"Ky-yllä", sanoi Tschischik ponnistuksella maatessaan paareilla ja käänsi hitaasti silmiään nähdäkseen Orlowin, joka seisoi kumartuneena häntä kohti.
"Sinäkin… iloinen veitikka. Mistä sen sait?" kysyi Orlow. Häneen vaikutti tuon taudin runteleman pojan näkeminen hyvin kiihdyttävästi. Miksipä juuri tämä poika? Hän puri hampaansa yhteen ja pudisti surullisesti päätään.
Tschischik huohotti vaan. "Kylmä on", sanoi hän, kun hänet pantiin vuoteelle ja riisuttiin pois väritahraiset ryysyt.
"Me pistämme sinut heti lämpimään veteen", puheli Orlow, "ja parannamme sinut."
Tschischik pudisti päätään ja kuiskasi: "Ei, ette te minua paranna! Grigori setä, kumarruhan tänne, korva lähemmäksi, minä sieppasin sen harmonikan! Se on halkovajassa. Toissa päivänä vasta ensi kerran soitin. Ompa se soittopeli, minä piilotin sen ja silloin alkoikin vatsaa koskea. Se synti sen teki. Siellä portaitten alla seinänvierellä se riippuu. Peitin sen puulla. Kuules, Grigori setä, anna se sen soittajan sisarelle, se kyseli sitä." Hän alkoi vaikerrella ja kyyristyi kouristuksen käsissä.
Kaikki mitä voitiin, tehtiin hänen hyväkseen, mutta hänen kuihtunut laiha ruumiinsa ei kestänyt, ja illalla kantoi Orlow hänet ruumishuoneeseen.
Orlow koetti asetella Tschischikin jäseniä luonnolliseen asentoon, mutta se ei onnistunut hänelle, masentuneena ja äreänä kulki hän pois ajatellen mielessään tuota iloista poikaa, jonka kauhea tauti oli niin runnellut.
Hänet valtasi kauhea tietoisuus voimattomuudestaan kuolemaa vastaan ja sen johdosta, ettei hän sitä ymmärtänyt. Kuinka paljon olikaan hän nähnyt vaivaa ja kuinka olivatkaan lääkärit koettaneet ja kuitenkin kuoli tuo poikanen! Tuntui tuskalliselta. Hänetkin, Orlowin, se jonain kauniina päivänä nutistaa ja loppu tuli! Tuntui kauhistavan ja elämä oli niin yksinäinen. Jospa voisinkin puhua jonkin viisaan ihmisen kanssa! Hän oli jo usein yrittänyt pitempää puhelua ylioppilasten kanssa, mutta ei kellään ollut aikaa filosofeerauksiin ja Grigorin yritykset eivät onnistuneet. Täytyi mennä vaimonsa luo ja puhella hänen kanssaan. Synkkänä ja surullisena menikin hän tämän luo.
Tämä oli juuri tullut toimestaan ja peseytyi kamarissaan, mutta teekeittiö oli jo pöydällä ja täytti ilman höyryllä ja surinallaan.
Vaieten istahti Grigori tuolille ja katseli vaimonsa paljaita, pyöreitä hartioita. Keittiö porisi, vesi roiskahteli, Matrjona niisti nenäänsä, palvelijat juoksentelivat nopeasti käytävässä ja Grigori koetti käynnin mukaan avata kuka kulki.
Äkkiä pälkähti hänen päähänsä kuvitelma, että Matrjonan hartiat ovatkin yhtä kylmät ja niljakkaat ja hiessä kuin Tschischikin äsken, kun tämä kiemurteli kouristuksissa. Hän lyykähti kokoon ja sanoi jylhästi: "Senka on kuollut."
"Kuollut tulkoon autuaaksi", sanoi Matrjona kuin rukouksessa ja sylkäsi sitten voimakkaasti suuhunsa joutuneen saippuan ulos.
"Minun on niin ikävä sitä", huokasi Grigori.
"Oli se aika veitikka."
"Hän on kuollut ja se sovittaa kaikki. Ei ole aikaa mietiskellä millainen hän oli. Vahinko että kuoli. Taitava poika…"
"Se harmonikka! Hm. Viisas veitikka, usein katselin minä sitä ja ajattelin: pitäisi ottaa oppilaaksi. Orpo oli. Olisi siihen hyvin totuttu ja olisi ollut kuin oma poika, eihän ole meillä lapsia. Sinä olet terve, mutta et saa. Kerran synnytit etkä enää. Ohhoh. Olisipa meillä pari sellaista palleroista, niin ei olisi niin ikävää… Elää, tehdä työtä, miksi hyväksi? Ruokansa takiako? Niin, mutta mihin me oikeastaan kuulumme ja mitä me ruualla teemme? Voidaksemme tehdä työtä. Tämähän on hullutusta, päätöntä. Niin, olisipa lapsia niin olisi toista!"
Hän sanoi tämän surullisella ja tyytymättömällä äänellä, pää syvälle painuksissa. Matrjona seisoi hänen edessään, kuunteli ja kävi yhä kalpeammaksi.
"Olen terve, sinä olet terve eikä ole lapsia! Mistäs se tulee, miksei ole? Sitä ajattelee ja ajattelee ja rupeaa lopuksi juomaan!"
"Sinä valehtelet", sanoi Matrjona varmasti ja kovalla äänellä, "valehtelet, uskallappas täällä puhua tuommoista! Ymmärrätkö! Koitappa! Sinä juot vaan siksi, että sinua haluttaa, kun et voi pitää itseäsi aisoissa. Minun lapsettomuudellani ei ole siinä mitään tekemistä. Sinä valehtelet, Grischka!"
Grigori hämmästyi, hän nojautui taapäin tuolillaan, katseli vaimoaan eikä tuntenut tätä. Koskaan ennen ei hän ollut tätä nähnyt niin raivoissaan, ei ollut tämä koskaan niin armottoman ilkeästi katsonut eikä koskaan niin painokkaasti puhunut.
"No, no", ärähti hän ärsyttäen ja tarttui vankasti käsin istuimeensa."No sano vielä jotain!"
"Kyllä sanonkin, en olisi sanonut, mutta sinulta en tahdo kuulla tuota moitetta. Minä en synnytä sinulle enkä tule synnyttämään, en enää voi, minä en synnytä!" Hänen huutonsa kuului kuin olisi itku ollut kurkussa.
"Älä kilju", sanoi mies.
"Miksen minä synnytä? No ajatteles, Grischka, kuinka usein olet minua lyönyt, kuinka usein olet kupeitani kolhinut. Muistelehan kuinka olet minua rääkännyt ja kiusannut! Tiedätkö kuinka paljon verta minusta lähti sinun kidutustesi jälkeen. Paita oli kaulaa myöten verissä. Siksi en minä synnytä, rakas mieheni. Kuinka voit minua siitä moittia? Etkö häpeä katsoa minua silmiin!… Sinähän olet murhaaja, ymmärrätkö: murhaaja. Itsehän olet lapsesi tappanut! Kaikkea olen sinulta sietänyt, kaikki olen sinulle antanut anteeksi. Tuollaisia sanoja en anna elämässäni anteeksi. Kun kuolen, niin ajattelen niitä. Etkö ymmärrä, että itse olet syynä siihen, että minä olen pilalla. Enkö minä ole niinkuin muutkin naiset, enkö minä tahtoisi lapsia? Minä en tahdo, arvelet sinä. Oh monta yötä olen valvonut ja Jumalalta rukoillut, että hän varjelisi kohtuni lasta sinulta — murhaajalta… Kun minä näen vieraan lapsen, niin kuohahtaa sappeni kateudesta ja säälistä itseäni kohtaan. Taivaan kuningatar, kuinka olisinkaan minä häntä hoitanut! Mikä minä olen? Herra Jumala, minä olen hedelmätön!"
Hengästyksissään oli hän läkähtyä. Sanat pursuivat suusta ilman yhteyttä, sekanaisina. Hänen kasvonsa olivat täynnä täpliä, hän vapisi ja yski kuin tukehtumaisillaan. Grigori pidättyi kiinni tuolissa. Kalpeana ja masentuneena istui hän ja katseli ammottavin silmin tätä vierasta naista.
Hän oli peloissaan tämän puolesta, hän pelkäsi, että tämä oli tarttuva häneen käsiksi ja kuristava hänet. Sitä uhkasivat nuo kauheat raivoisat silmät. Tällä hetkellä oli tuo nainen kahta vertaa voimakkaampi kuin hän. Sen tunsi hän ja pelkäsi. Hän ei voinut nousta ja iskeä tuota, kuten ennen oli tehnyt. Hän ymmärsi, että tämä oli muuttunut, että mahtava voima oli tähän asettunut. "Sinä olet loukannut sisimpääni, Grischka. Tämä synti minua vastaan on ääretön. Minä olen kärsinyt, vaiennut… Minä rakastin sinua… Mutta tuota moitetta en voi kestää. Ei ole minulla voimia enää, sinä, Jumalan minulle antama. Ole niitten sanojesi tähden kolme kertaa kir— — —"
"Vaikene!" ulvoi Grischka ja kiristeli hampaitaan.
"Mitä häiriötä te teette. Oletteko unohtaneet, missä olette, kirotut paholaiset?"
Grigorin silmissä hämärti. Hän ei nähnyt, kuka ovella seisoi ja puhutteli häntä bassoäänellä. Hän haukkui ja reuhasi, töytäsi ihmisiä kylkeen ja juoksi pois, ulos. Matrjona seisoi vielä hetkisen hiljaa; sitten asteli hän horjuen ja kuni sokea käsin hapuillen vuoteelleen ja lyykähti huohottaen sille.
Ilma pimeni ja akkunasta katsoi taivaalta harmaitten risaisten pilvien lomitse kultainen kuu luoden varjoja lattialle. Pian pieksi taaja, vihmova sade akkunalautoja ja seinää. Se oli aikaisen syksyn loppumattomain ikäväin päivien enne. Kellon heiluri naksutti sekuntejaan, sadepisarat putoilivat yhä edelleen akkunalautaa vasten, tunti kului toisensa jälkeen, sade ei lakannut. Ja vuoteellaan makasi nainen katsellen tulehtunein silmin kattoa kohti. Hänen kasvonsa olivat synkät, ankarat, poskipäät pistivät esiin ja silmistä loisti kauhu ja tuska. Ja yhä pieksi sade seiniä ja akkunaa. Kuin painoa pannen kuiskasi se jotain väsyttävän yksitoikkoista. Se tuntui tahtovan vakuuttaa jollekin jotain. Mutta ei ollut sillä riittävästi voimaa sanoa sitä nopeasti ja varmasti ja näytti se toivovan saavuttavansa tarkotuksensa tuskaisan päättömän värittömän saarnan kautta, jossa ei ollut uskon vilpitöntä pontta.
Sadetta kesti kauvan ja ennusti se synkkää päivää. Eikä Matrjona voinut nukkua, yksitoikkoisen sateen rapinan keskestä kaikui hänen korviinsa tuskaisa kauhistava kysymys:
Mitä nyt? Mitä tulee nyt? Yhä ja uudelleen kuului tämä kysymys akkunaruutujen takaa ja iskeytyi raatelevalla tuskalla koko hänen olemukseensa.
"Mitä tulee nyt?"
Ei uskaltanut hän siihen kysymykseen vastausta antaa, vaikkakin vastaus sukeltautui hänen eteensä yhä uudelleen juopuneen ja eläimellisesti raivoisan miehen muodossa. Mutta tuskaisa oli hänen erota ajatuksesta, että elämä muuttuisi hiljaiseksi ja rakkaaksi. Hän oli jo niin tähän ajatukseen tottunut ja pelkäsi hän uhkaavaa aavistustaan. Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että niin kävisi, että jos Grigori taas alkaisi juoda, hän ei enää voisi elää tämän kanssa. Toisena oli hän jo tämän nähnyt, oli itsekin uudistunut ja vanha elämä kauhisti, tuskastutti häntä. Tämä oli aivan uusi ja tuntematon tunne. Mutta hän oli vaimo ja vihdoin alkoi hän moitiskella itseään tämän riidan takia.
"Mutta miten tämä kaikki tapahtui, hyvä Jumala, miten minä sen teinkään?"
Ristiriitaiset tuskaiset ajatukset häntä kalvoivat. Päivä alkoi koittaa. Keveä usva leijaili yli lakeuden. Eikä taivasta näkynyt tämän kostean harmaan usvan läpi.
"Orlowa tulkaa toimeen!"
Noudattaen koneellisesti kutsua, joka ovelta kuului, nousi hän ja meni parakkiin voimattomana ja sairaana. Siellä hämmästyivät kaikki hänen hidasta liikuntoaan ja nähdessään hänen synkät kasvonsa sammunein silmin.
"Orlowa, te ette ole terve?" kysyi lääkäri.
"Ei mitään."
"Sanokaa pois vaan, voihan joku tulla tilallenne."
Matrjonaa tuskastutti. Hän ei tahtonut näyttää suruaan tälle hyvälle mutta kuitenkin vieraalle ihmiselle. Ja kiusatun sielunsa syvyydestä ammennettuaan voimaa, sanoi hän lääkärille nauraen:
"Ei mitään, minä riitelin hiukkasen mieheni kanssa, kyllä se ohi menee, ei ollut ensi kerran."
"Vaimo parka", sanoi huoaten lääkäri, joka tunsi hänen elämänsä.
Matrjonaa halutti langeta maahan, painaa päänsä tämän polville ja purskahtaa itkuun, mutta hän kokosi voimansa, puri huulensa yhteen, koetti käsin kurkkuaan kuin tahtoisi painaa tukahtumisen takaisin.
"Mitä nyt tulee?" Ja hänen sydämmensä sykki ankarasti näiden sanojen tahdissa.
Kauvan istui hän yksin syvässä puol'unessa, ja kun vain askeleita kuului käytävässä, hypähti hän ylös, nousi tuoliltaan ja katseli ovea kohti.
Mutta kun ovi vihdoin aukeni ja Grigori astui sisään, ei hän mennyt kokoon eikä noussut ylös, sillä hänestä tuntui kuin olisivat syyspilvet täydellä painollaan äkkiä laskeutuneet hänen päälleen.
Grigori pysähtyi kynnykselle, heitti sitten märän lakkinsa lattialle ja kulki kolisevin askelin vaimonsa luo. Vesi valui hänestä, hänen kasvonsa olivat punaset, silmät ja huulet olivat venyneet leveään tyhmään hymyyn. Hänen astuessaan, kuuli Matrjona kuinka vesi losahteli hänen saappaissaan, hän näytti surkealta eikä ollut Matrjona häntä sellaiseksi kuvitellut.
"Tahdotko, että lankean eteesi polvilleni?"
Vaimo vaikeni.
"Etkä tahdo? Oma asiasi, minä aina ajattelin: olenko sinua kohtaan syyllinen vai enkö? Niin, olen syyllinen. Siksi sanonkin: jos tahdot, niin lankean polvilleni!"
Vaimo oli yhä vaiti, mutta hän tunsi viinan hajun ja katkera tunne kalvoi hänen sieluaan.
"Näethän! Käytä nyt aikaa niin kauvan kuin olen rauhallinen", sanoiGrigori ja kysyi äänekkäämmin: "No, annatko anteeksi?"
"Sinä olet humalassa", sanoi Matrjona huoaten. "Mene nukkumaan!"
"Sinä valehtelet, en minä ole humalassa, vaan väsynyt, minä kuljeskelin ympäriinsä ja ajattelin. Olen paljon ajatellut. Ota nyt vaarin!"
Hän uhkasi sormellaan ja hymyili.
"Miksi olet vaiti?"
"En voi puhua kanssasi."
"Et voi, mikset?"
Mies kuohahti äkkiä ja hänen äänensä kävi kiinteäksi.
"Sinä olet eilen täällä kirkunut, haukkunut, no ja nyt minä kuitenkin pyydän sinulta anteeksi. Huomaa tämä!"
Hän sanoi tämän onnettomuutta uhkaavasti, huulet käyristyivät ja sieramet laajenivat. Matrjona tiesi, mitä tämä merkitsi, ja entinen elämä sukelsi selkeänä hänen eteensä: maakuoppa, lauvantai, tappelu, ikävä ja tuska!
"Minä huomaan", sanoi hän terävästi, "sinä olet taas tullut elukaksi."
"Elukaksi! — Tämä ei kuulu asiaan. Minä sanon, annatko minulle anteeksi? Mitä ajattelet? Luuletko, että minä tarvitsen sinun anteeksiantamustasi? Kyllä minä ilman sinuakin toimeen tulen, mutta kuitenkin tahdon minä, että sinä antaisit anteeksi? Ymmärrätkö?"
"Mene matkaasi, Grigori", huusi vaimo täynnä tuskaa ja kääntyi pois.
"Matkaani?" nauroi Grigori ilkeästi, "matkaani, jättäen sinut rauhaan,Ahaa, joko sinä olet jonkun löytänyt?"
Hän tarttui tämän hartioihin, veti hänet lähemmäksi ja asetti hänen kasvojensa eteen veitsen, lyhyen, paksun ja terävän palan ruostunutta rautaa.
"Jospa tappaisit minut", sanoi Matrjona ja hengähti syvään, ja irtauduttuaan hänen käsistään kääntyi hän jälleen pois. Silloin käännähti mieskin pois, kun häneen sattui tämän ääni eivätkä sanat. Hän oli usein kuullut nämä sanat, mutta noin ei hän koskaan ollut puhunut, Ja se seikka, että tuo nainen pelkäämättä hänen veistään käännähti poispäin, tämä yhä lisäsi hänen ällistystään. Joku hetki sitten olisi hänen ollut helppo iskeä, mutta nyt ei hän voinut. Vaimonsa välinpitämättömyyden kauhistamana heitti hän veitsen pöydälle ja kysyi synkällä raivolla:
"Perkele, mitä sitten tahdot?"
"En mitään, en yhtään mitään", huudahti Matrjona. "Mutta mitä sinä tahdot? Jos olet tullut minua tappamaan, niin iske sitten!"
Grigori katseli häntä vaieten eikä tiennyt mitä tehdä. Hänen aatoksensa olivat sekaisin. Hän oli tullut varmasti luullen voittavansa Matrjonan. Eilisen törmäyksen sattuessa oli tämä ollut voimakkaampi ja se alenti häntä omissa silmissään. Tämän täytyi ehdottomasti alistua. Hän ei tiennyt miksi, mutta hän oli varma siitä, että niin täytyi tapahtua. Kuumaverisenä luonteeltaan oli hän näiden neljänkolmatta tunnin kuluessa paljon elänyt ja ajatellut, Ja sekava kun oli, ei hän päässyt perille tunteittensa sekamelskasta, johon oli joutunut vaimonsa heittäessä häntä vastaan tuon oikeutetun syytöksen. Hän käsitti, että tämä oli kapinaa häntä vastaan ja hän otti mukaansa veitsen, pelottaakseen Matrjonaa. Hän olisi iskenyt, jollei tämä niin välinpitämättömästi olisi kohdellut hänen yritystään nöyrtyä. Mutta nyt oli tämä hänen edessään avuttomana, tuskan runtelemana, mutta kuitenkin voimakkaampana. Häntä loukkasi ja tämä seikka selventi hänen ajatuksiaan.
"Kuule", sanoi hän, "älähän konstaile, sinä tiedät, että minä todellakin voin iskeä kylkeesi ja siihen se loppuu, kaikki loppuu ihan yksinkertaisesti."
Grigori vaikeni tuntiessaan, ettei sanonut sitä, mitä piti. Matrjona ei liikahtanut, seisoi vain poispäin käännähtäneenä. Kuumeisen nopeasti teki hän tiliä kaikesta menneisyydestä ja yhä uudelleen tunkeutui hänen mieleensä kysymys:
"Mitä tulee nyt?"
"Motrija", sanoi Grigori äkkiä hiljaa. Hän nojautui pöytää vasten ja kumartui vaimoaan kohti. "Olenko minä syyllinen kaikkeen siihen, etteivät asiat ole järjestyksessä? Tuntuu niin pahalta ollakseni."
Hän pudisti päätään ja huokasi.
"Niin pahalta tuntuu, niin ahdasta on elämä, elämääkö tämä on? Sanahan minulle: koleerasairaat, mitä ne ovat? Ovatko ne minun tukijoitani. Toiset kuolevat, toiset paranevat ja minun täytyy elää. Miten elää? Ei tämä ole elämää? Tämähän on kuin taudin kouristusta. Eikö tämä tunnu tuskalta? Minä ymmärrän kaikki, mutta tuntuu vaikealta sanoa, etten minä näin voi elää. Ja miten minun tulisi elää, sitä en tiedä. Nuo tuolla paranevat, niille ollaan niin huomaavaisia, minä taasen olen terve, mutta jos sieluni on sairas, niin olenko huonompi kuin he. Ajattele, minähän olen huonompi kuin kolerasairas, minun sydämmeni kouristeleikse. Siinä on vika ja sinä huudat minulle. Luuletko että minä olen elukka, juoppolalli? Siinäkö on kaikki! Voi sinä nainen millainen olet, puukuva!"
Hän puhui hiljaa, järkevästi, mutta vaimo ei juuri kuullut, mitä hän sanoi. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
"Sinä vaan vaikenet", sanoi Grischka ja hänen sisällän kohosi jokin uusi ja voimakas tunne. "No, miksi vaikenet, mitä tahdot?"
"Minä en tahdo sinulta mitään!" huusi Matrjona. "Miksi kiusaat minua?Mitä sinä tahdot?"
"Niin, sitä vaan."
Tällöin tunsi Orlow, että hän ei voinut sanoa, mitä hän tarvitsi, sanoa niin että se molemmille kävisi selväksi ja hän käsitti, että heidän välilleen oli äkkiä tullut jotain, mikä ei enää ollut yksin sanoin poistettavissa.
Silloin kuohahti hurja raivo taasen. Äkkiä iski hän nyrkillään vaimonsa niskaan ja eläimenä ulvoi hän:
"Sinä, senkin noita-akka, sinä leikit minulla, minä lyön sinut kuoliaaksi."
Isku heitti Matrjonan kasvot pöytää vasten, mutta hän kohosi heti ylös ja täynnä vihaa katsoen miestään silmiin sanoi hän varmasti, kuuluvasti ja lyhyesti:
"Lyö!"
"Hiljaa!"
"Mikset lyö?"
"Sinä perkele!"
"Ei Grigori, jo riittää!"
"Hiljaa!"
"Minä en anna sinun pitää itseäni pilkkanasi!"
Hän kiristeli hampaitaan ja astui taaksepäin ehkäpä vain sitä mukavammin voidakseen lyödä.
Mutta silloin aukeni ovi ja kynnyksellä seisoi tohtori Waschtschenko.
"Mitä tämä on? Missä luulette olevanne, mitä teette?"
Hänen kasvonsa olivat ankarat ja hämmästyneet. Orlow ei nolostunut hänen tullessaan, sanoihan vaan:
"Onpahan vaan pieni desinfektsioni miehen ja vaimon kesken."
Ja kolkosti naurahti hän lääkäriin katsoen.
"Miksi et ole tullut toimeesi?" huudahti lääkäri ankarasti tämän naurun ärsyttämänä.
Grischka kohautti olkapäitään ja selitti rauhallisesti:
"Oli tekemistä; omia asioitani!"
"Vai niin ja kuka täällä eilen metelöi?"
"Me."
"Te? Vai niin, te olette kuin kotonanne!"
"Emmehän toki ole orjia!"
"Vaiti! Kapakan olette tänne laittaneet, elukoita olette, minä näytän missä olette!"
Grischkan valtasi kiihkeä halu panna kaikki nurin, päästä pois tästä painavasta sekamelskasta. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen tehdä jotain tavatonta ja kerrassaan vapauttaa sielunsa kaikesta sen sekamelskasta. Hän oikasihe, tunsi sydämmessään miellyttävän viileyden ja kissan liikkein käännähtäen lääkärin puoleen sanoi hän:
"Älkää nyt kurkkuanne niin kiljutelko, älkää huutako, minä tiedän missä olen… kidutuslaitoksessa!"
"Mitä? Mitä sanot?" Ällistynyt tohtori kumartui hänen puoleensa.
Grischka tiesi sanoneensa hurjan sanan, mutta ei siitä rauhottunut, kiihtyi vaan.
"Olkaa huoletta, kyllä jo selviää. Te nielette pillerin! Matrjona, pane myttysi kokoon."
"Ei, ystävä hyvä, odotahan! Vastaa ensin!" sanoi lääkäri uhkaavan tyyneesti. "Minä sinut, sinä ilkeä mies…"
Grischka katsoi häntä uhmaavasti ja alkoi puhua. Hänestä tuntui kuin juoksisi hän ja kuin joka askeleelta hengitys helpottaisi.
"Te, Andrei Stepanowits, älkää huutako, älkää haukkuko! Te luulette koleran takia voivanne komentaa minua. Turhaan. Ei kukaan tarvitse teidän parannustanne ja se, että sanoin 'kidutuslaitos' oli vain tyhjä sana, minä vain tahdoin ärsyttää, mutta te älkää huutako noin!"
"Sinä valehtelet", sanoi lääkäri rauhallisesti. "Minä sinut opetan. Hei tulkaa tänne!"
Käytävään oli kokoontunut ihmisiä, Grischka siristi silmänsä ja puri hampaansa yhteen.
"Minä en valehtele enkä pelkää, ja jos te tahdotte antaa opetuksia, niin sanonpa minäkin opetukseksi jonkun sanan."
"No sano!"
"Minä menen kaupunkiin ja huudan: ystävät, tiedättekö miten koleraa parannetaan?"
"Mitä?" Ja lääkärin silmät levenivät.
"Silloinpa tänne tulee puhdistus ja ilotulitus."
"Mitä sanot, sinä perkele!" huusi lääkäri jylhästi. Kiihtymys oli hänessä muuttunut hämmästykseksi. Hänhän tiesi, ettei tämä mies ollut tyhmä ja tunsi hänet ahkeraksi, mutta nyt: miksi oli hän ilman asiaa tullut tuommoiseksi?
"Mitä sinä puhut tyhmyyksiä, narri!"
"Narri", kajahti kaikuna Grischkan koko olemuksessa. Hän tiesi, että tuomio oli oikea ja loukkaantui siksi sitä enemmän.
"Mitäkö minä puhun? Minä tiedän, minusta on ihan samaa", sanoi hän ja silmänsä loistivat hurjasti. "Nyt minä ymmärrän, että on aivan samaa ja turhaan me tunteitamme pakotamme. Matrjona, ota myttysi!"
"En minä lähde", selitti Matrjona varmasti.
Tohtori tuijotti heihin molempiin, hieroi otsaansa eikä ymmärtänyt mitään.
"Sinä olet humalassa tai hullu. Tiedätkö mitä teet?"
Grischka ei antanut, ei voinut antaa myöten ja hän vastasi lääkärille ivallisesti:
"No ja mitä te sitten ymmärrätte? Desinfektsionia! Niin. Parannatte sairaita ja terveet kuolevat, kun ei elämässä ole tilaa. Matrjona, minä murskaan pääsi, tule!"
"Minä en tule sinun kanssasi!"
Hän oli kalpea ja luonnottoman jäykkä, mutta hänen silmänsä katsoivat varmoina ja kylminä miehen silmiin. Grischka käännähti rohkeudestaan huolimatta pois ja painunein päin oli hän vaiti.
Tohtori sylkäsi: "Perhana tätä ymmärtäköön, sinä, mene tiehesi! Mene ja ole kiitollinen, että sinut tänne otin. Oikeuteen pitäisi, aasi, mars!"
Grigori katseli vaieten lääkäriä ja hänen päänsä painui uudelleen. Parempi olisi, jos olisi lyöty tai kutsuttu poliisia, mutta lääkäri oli hyvä ihminen ja hän näki, että Orlow oli miltei syyntakeeton.
"Minä sanon viime kerran; tuletko?" kysyi Grischka vaimoltaan käheästi.
"Ei, minä en tule", vastasi tämä ja kumartui hieman kuin itkua välttääkseen.
Grischka antoi kätensä pudota.
"No, vieköön piru teidät kaikki helvettiin, mitäpä minä teitä tarvitsen."
"Sinäpä olet visainen", alkoi lääkäri hyvitellen.
"Älkää te veikistelkö!" kirkui Grischka.
"No, kirottu narttu, nyt minä lähden, emme kai tapaa toisiamme. Ehkäpä sentään, se riippuu minusta, mutta jos me tapaamme, niin käy sinun huonosti, huomaa se!"
Ja Orlow astui ovea kohti.
"Hyvästi, traagikko", sanoi lääkäri ivallisesti, kun Grischka oli hänen vierellään.
"Älkää kajotko minuun, älkää vetäkö vieteriä vireeseen, se on nyt rauhassa eikä kuulu kellekään. Hyvä niin!"
Hän otti lakin maasta, heitti sen päähänsä ja meni vaimoonsa katsahtamatta.
Vaimo katseli tätä tutkien. Kalpeana seisoi hän kasvot näköjään tunteettomina. Lääkäri osoitti Grigoria ja kysyi:
"Mikä häntä vaivaa?"
"En tiedä."
"Hm. Ja mihin menee hän?"
"Juomaan", vastasi Matrjona kiinteästi. Lääkäri kohautti olkapäitään ja meni.
Matrjona katseli akkunasta ulos. Parakista kulki illan pimeässä sateessa ja tuulessa nopeasti mies, yksin, keskellä märkää harmaata kenttää.
Matrjona Orlowin kasvot kävivät yhä kalpeammiksi. Hän asteli huoneen nurkkaan, lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla. Kiihkeästi heittäytyi hän maata vasten, tuskin veti hän henkeään innokkaasti rukoustaan kuiskiessaan ja vapisevin käsin repi hän rintaansa ja kaulaansa.
* * * * *
Kävin kerran E:n käsityökoulussa. Mukanani kulki muuan tuttava, sen koulun perustajia. Hän kuljetti minua mallikelpoisesti järjestetyssä koulussa ja kertoi:
"Kuten näette, voin minä näytellä näitä laitoksia. Ihmettelymme kasvaa yhä. Meillä on kerrassaan ihmeteltäviä opettajia. Kenkäteollisuusosastossa on esim. muuan opettajatar, yksinkertainen kengäntekijä, talonpoikaisnainen, aivan nuori vielä, mutta hieno moitteeton nainen, muuten piru vieköön. No jaa! Tämä nainen, sanon minä, on yksinkertainen kengäntekijä, mutta miten hän työskentelee, miten taitavasti hän opettaa käsityötään, kuinka rakkaassa suhteessa hän on lapsiin! Ihan täytyy hämmästyä. Hän on ihan korvaamaton, tekee työtä 12 ruplasta ja asunto koulussa. Ja niistä kolikoista elättää vielä kahta orpoa, minä sanon, että se on merkillisen mieltäkiinnittävä henkilö."
Hän kehui tätä naista niin, että minussa heräsi halu tutustua häneen. Tapasinkin hänet ja hän, Matrjona Ivanowna, kertoi minulle surullisen elämänsä tarinan. Alkuaikoina, kun hän oli eronnut miehestään, ei tämä antanut hänelle rauhaa. Hän tuli päihtyneenä, metelöitsi, haki hänet käsiinsä kaikkialta ja löi. Kaikki oli hän sietänyt.
Kun parakki syksyllä suljettiin, ehdotti naislääkäri, että hän otettaisiin tänne kouluun ja laitettaisi niin, ettei miehensä pääsisi tänne. Tämä onnistui ja Orlowa elää nyt rauhallista työteliästä elämäänsä. Sairaanhoitajattarien avulla oppi hän lukemaan ja kirjoittamaan, otti kasvattaakseen kaksi orpoa, tytön ja pojan, ja hän tekee työtä, on tyytyväinen ja ajattelee kauhulla entisyyttään. Kasvattejaan rakastaa hän yli kaiken, ymmärtää heidän toimiskelunsa merkityksen ja on koulussa voittanut yleisen kunnioituksen, mutta hän yskii kuivasti ja se kuulostaa pelottavalta. Hänen kapeilla poskillaan on sairas hehku ja harmaissa silmissä paljon tuskaa. Avioliitto levottoman Grischkan kanssa on jättänyt jälkensä.
Tämä taasen on antanut asiain mennä eikä nyt yli kahteen vuoteen ole vaimostaan välittänyt. Väliin tulee hän N:ään mutta ei ole näyttäytynyt. Kuuluu "paljasjalkojen" joukkoon.
Minun onnistui saada hänetkin käsiini, muutamasta syrjäkaupungin sopesta. Kaksi kolme kertaa kohdattuamme olimme ystävät. Kerrottuaan saman tarinan kuin vaimonsakin vaikeni hän hetkisen ja sanoi sitten:
"Kas siten, Maksim Saratiewits, on elämä minua heitellyt. Enkä minä ole mitään sankarityötä suorittanut ja yhä vielä toivon minä jotain tekeväni. Jospa minä murentaisin koko maailman tomuksi tai kokoisin joukon ja tappaisin kaikki ihmiset viimeiseen saakka tai jotain muuta, joka kohottaisi minut kaikkien ihmisten yläpuolelle, mistä minä sylkäsisin, ja jospa saisin sanoa: voi te maan madot, miksi te elätte ja miten te elätte. Teeskentelijöitä olette ettekä muuta ja sitten yks kaks kolme lentää palasiksi. Vieköön piru, kuinka on ikävää! Ikävä ja ahdas on minulle elämä. Kun minä pääsin Matrjoskasta, niin ajattelin: no Grischka, ui nyt kaikkeen maailmaan, nyt olet vapaa! Mutta erehdys. Kiinnipä olin. Mutta vielä se tulee, vielä minusta kuullaan, miten, piru tiesi… Nainen? Piru vieköön, tarvitsemmeko me tämmöiset naista? Mitä varten? Minuahan elämä lennättää sinne ja tänne! Levottomuus sydämmessä olen minä maailmaan tullut ja osani on olla paljasjalka. Se on paras paikka elämässä! Vapaa ja kuitenkin tuntuu ahtaalta! Minä olen kulkenut ja matkustellut kaikkialla. Ei mitään lohdutusta. Juon tietysti. Entäs sitte? Viina rauhottaa sydäntä ja sydän se hehkuu. Kaikki inhottaa minua, kaupungit, kylät, ihmiset, hyi! Eikö nyt voi parempaa keksiä? Kaikki toinen toistaan vastaan! Minä tahtoisin ne hävittää kaikki. Oi, elämä, perkeleellinen viisaus sinä olet!"
Me istuimme kapakassa, sen raskas ovi aukeni ja sulkeutui yhä. Sen sisusta pani ajattelemaan hirviötä, joka vähitellen mutta ehdottomasti toinen toisensa jälkeen nielee venäläiset ihmisparat, levottomat ja muut!