"Mingo!" kuiskasi Chingachgook Jasperin korvaan. — "Suuri Käärme on näyttävä veljelleen, mitä viekkaus on."
Käsittäen välttämättömäksi antautua kokonaan delawarelaisen johdettavaksi Jasper pysyi paikoillaan sillä aikaa kuin hänen toverinsa kahlasi samaan suuntaan kuin outo mies. Seuraavassa silmänräpäyksessä näyttäytyi hän jälleen ja kulki kohti seikkailijoitamme. Chingachgook käänsi päätänsä ja sanoi nopeasti Jasperille: "Anna Suuren Käärmeen yksin olla viekas."
"Hugh!" vieras intiaani huudahti, jatkaen omalla kielellään: — "vene on löytynyt, mutta ei ole ketään minua auttamassa. Tulkaa avuksi, että saamme sen irti kalliolta." — "Mielellämme", vastasi Chingachgook, joka osasi samaa murretta kuin vieras; "näytä tietä, me tulemme perästä."
Irokeesi, joka pauhinan vuoksi ei voinut erottaa äänen erilaista sävyä, johti heidät määräpaikkaan. Edellinen tarttui veneen toiseen, Jasper toiseen päähän ja Chingachgook keskilaitaan. Tärkeätä oli nimittäin, ettei irokeesi näkisi valkoihoisen kasvoja.
"Nostakaa!" sanoi irokeesi heimolaistensa tapaan lyhyesti, ja vähällä vaivalla irtaantui vene kalliosta. Käännettyään sen ylösalaisin tyhjentääkseen sen vedestä lähtivät he sitä kuljettamaan. Kaikki kolme he pitivät siitä kiinni, jotta ei voimakas virta sitä veisi, ja irokeesi, joka keulapuolesta kuljetti, suuntasi matkan kohti itäistä rannikkoa, jossa hänen seuralaisensa olivat.
Huomatessaan, ettei intiaani heitä ja heidän tarkoitustaan tuntenut, ja aavistaen, että virrassa oli useita irokeeseja, delawarelainen ja Jasper noudattivat mitä suurinta varovaisuutta.
Vähitellen lähestyi irokeesi, joka suunnan määräsi, tovereittensa rantaa kiskoen vastahakoiset seuralaisensa muassaan. Kerran Chingachgook jo kohotti tomahawkinsa upottaakseen sen pahaa aavistamattoman naapurinsa kalloon. Pelko siitä, että kuolinkirkaisu tai uiva ruumis herättäisi huomiota, pidätti kuitenkin hänet sitä tekemästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin katui päättämättömyyttään, sillä äkkiä ilmaantui veneen ympärille neljä muuta irokeesia, jotka hekin venettä etsivät.
Tämä joukon lisäys oli niin odottamaton ja antoi viholliselle sellaisen ylivoiman, että itse delawarelainenkin hetkeksi joutui hämilleen, Irokeesit, jotka täydellisesti oivalsivat löytämänsä veneen hyödyn, kiiruhtivat se mukanansa rantaan ryhtymättä mihinkään keskusteluun. Heidän tarkoituksenaan oli nähtävästi hakea airot, jotka he jo edeltäkäsin olivat saaneet haltuunsa, ja senjälkeen lähettää kolme tai neljä sotilasta pyssyineen ja ruutikoteloineen virran toiselle puolelle.
Näin saapuivat ystävät ja viholliset yhdessä virran itäisen rannan puolelle, jossa vesi, samoinkuin läntisellä, oli liian syvää kahlattavaksi. Pysähdyttiin hetkeksi, sillä oli päätettävä, millä tavalla vene oli virran poikki ohjattava. Eräs niistä neljästä, jotka vastikään olivat veneen luo saapuneet, oli päämies, ja kun Amerikan intiaani on tottunut kunnioittamaan ansiokkuutta ja tottumusta, niin olivat toiset vaiti hänen puhuessaan.
Tämän pysähtymisen vuoksi Jasper entistä enemmän pelkäsi tulevansa tunnetuksi, vaikkakin hän varmuuden vuoksi oli heittänyt lakkinsa veneeseen. Intiaanit eivät kuitenkaan yön synkkyydessä tulleet kiinnittäneeksi häneen huomiotansa, kun hän lisäksi oli riisunut takkinsa ja paitansa ja seisoi veneen peräpuolessa toisten keskustellessa keulassa. Toisin oli Chingachgookin laita, joka oli keskellä verivihollisiaan eikä voinut liikkua koskettamatta heitä. Hän pysyi kuitenkin levollisena, vaikka kaikki hänen aistinsa olivat jännityksissä ja hän joka hetki oli valmis joko poistumaan sopivassa silmänräpäyksessä tai käymään vihollistensa kimppuun. Vaaraa tulla huomatuksi vähensi vielä se seikka, että hän ei kertaakaan kääntänyt kasvojansa niitä intiaaneja kohti, jotka olivat hänen takanaan, ja niin odotti hän intiaanin tavattomalla kärsivällisyydellä sitä hetkeä, jolloin hänen tulisi toimia.
"Menkööt kaikki nuoret miehet maihin hakemaan aseitaan paitsi ne kaksi, jotka ovat veneen keulassa ja perässä. Viekööt he veneen virran poikki rantaan."
Intiaanit kuuntelivat rauhallisina ja jättivät Jasperin veneen perään ja sen intiaanin, joka veneen oli löytänyt, keulalaidalle. Chingachgook sukelsi niin syvään, että hän huomaamatta pääsi toisten ohi. Pulikoiminen vedessä tiesi sitä, että ne neljä intiaania, jotka jälestäpäin olivat ilmaantuneet veneen luo, uivat rantaa kohti. Kun delawarelainen tuli vakuutetuksi siitä, niin hän asettui entiselle paikalleen ja vartoi hetkeä, jolloin hänen tuli toimia.
Mies, jolla on vähemmän itsensähillitsemiskykyä kuin tällä sotilaalla, olisi varmaankin heti ryhtynyt ratkaisevaan tekoon. Mutta Chingachgook tiesi, että vielä enemmän irokeeseja oli heidän takanansa virrassa, ja hän oli liian kokenut sotilas tehdäkseen mitään hyödytöntä. Hän antoi senvuoksi irokeesin syöksyä syvään veteen, ja kaikki kolme uivat veneineen kohti itäistä rantaa. Mutta sen sijaan, että olisivat edistäneet veneen kuljetusta yli virran, Jasper ja delawarelainen alkoivat keskellä voimakkainta virtaa uida suuntaan, joka teki mahdottomaksi veneen kuljetuksen rantaan. Näin tehden he kuitenkin menettelivät viekkaasti ja vähitellen, ja intiaani luuli taistelevansa virran voimaa vastaan. Hetken kuluttua sorti virta veneen tämän vastavaikutuksen vuoksi ahtaan väylän yläpuolella olevaan tyveneen kohtaan. Silloin käsitti irokeesi, ettei virta ollut syynä heidän puuhansa epäonnistumiseen, ja kun hän katsahti taakseen, selvisi hänelle, että syynä siihen olivat hänen apumiehensä.
Se toinen luontomme, jonka tottumus kasvattaa, sanoi irokeesille, että hän oli yksin vihollistensa kera. Nopeasti syöksyi hän Chingachgookin kimppuun ja tarttui häntä kurkkuun. Molemmat raivosivat kuin tiikerit, jättäen veneen valloillensa. Yön synkkyydessä ja sellaisen luonnonvoiman vallassa, jossa kuolinkamppailu tuntui kauhealta, näkyivät he unohtaneen kaiken muun paitsi verisen vihansa ja pyrkimyksensä päästä voitolle.
Vene jäi kokonaan Jasperin haltuun. Hänen ensi ajatuksensa oli kiiruhtaa delawarelaisen avuksi. Mutta tärkeätä oli kuljettaa vene taattuun turvaan, ja vaikka hän kuulikin toisiansa kurkuistaan kiristävien taistelevien sorahduksia, kiiruhti hän, niin nopeasti kuin voi, läntistä rantaa kohti. Pian oli hän jälleen ystäviensä seurassa, joille hän lyhyesti teki selkoa veneen pelastamisesta ja delawarelaisen kohtalosta.
Jasperin lopetettua kertomuksensa vallitsi hetken ajan syvä hiljaisuus ja kukin kuunteli jännitettynä saadakseen selville, miten vedessä alotettu taistelu päättyisi. Mutta muuta he eivät kuulleet kuin kosken pauhinan.
"Ottakaa tämä airo, Jasper", sanoi Tienviitta levollisena, joskin toisten mielestä hänen äänensä oli tavallista alakuloisempi, "ja seuratkaa minua veneellänne. Minusta on parasta, että heti lähdemme." —"Entä Chingachgook?" — "Suuri Käärme on jumaliensa luona, ja me kukin elämme ja kuolemme sallimuksen määräysten mukaan. Me emme voi häntä auttaa, vaan uskallamme liikoja, jos jäämme tänne vaikeroimaan kuin naiset onnettomuuden sattuessa. Tämä pimeys on kallisarvoinen."
Heleä, pitkä, läpitunkeva huuto kaikui toiselta rannalta ja keskeyttiTienviitan sanat.
"Mitä tämä melu tietää, Tienviitta?" kysyi Cap.
"Se on voitonriemua, jonka voittajat kajahuttavat; ei ole epäilystäkään siitä, että Chingachgook on heidän vallassaan."
"Ja me —"? huudahti Jasper jalon katumuksen valtaamana, sillä häntä vaivasi ajatus, että olisi voinut toverinsa pelastaa, ellei olisi häntä jättänyt. — "Me emme voi häntä pelastaa, nuori mies, vaan meidän täytyy tästä lähteä heti." — "Edes yrittämättä hänen pelastamistaan? Tietämättä, onko hän elossa vai kuollut?" — "Jasper on oikeassa", sanoi Mabel, joka kyllä saattoi puhua, joskin käheällä äänellä. "Minä en pelkää, eno, ja jään tänne, kunnes tiedän, miten ystävämme on käynyt." — "Taitaa olla viisainta, Tienviitta", huomautti Cap. "Kunnon merimies ei hevillä voi jättää toveriansa pulaan, ja minua ilahduttaa, että näillä makeanveden ihmisillä on niin oikeat periaatteet." — "Ei auta, ei auta", vastasi malttamaton Tienviitta samalla sysäten veneen virtaan. "Te ette tunne asioita ja senvuoksi ette myöskään ymmärrä pelätä. Mutta jos teille elämä on kallis, niin kiiruhtakaamme linnoitukseen ja jättäkäämme delawarelainen sallimuksen huostaan!"
Yön pimeys alkoi hälvetä, kun pilvet hajaantuivat, mutta rantojen puut ja pensaat synkistivät vielä virtaa kuin pilkkopimeä yö, ja veneet liukuivat kuin mustaan onkaloon virtaa alas. Veneissä olevat eivät kuitenkaan voineet olla aivan varmoja turvallisuudestaan, ja Jasper seurasi tarkalleen jokaista outoa metsästä kuuluvaa ääntä. Keveästi ja suurimmalla huolella hoidettiin airoja, sillä vähänkään kovempi loiske olisi herättänyt valppaiden intiaanien huomiota. Jasper lausui juuri mielipiteenään, että he kahdessa tunnissa ehtisivät virran suulle, kun Tienviitan valpas korva kuuli kuivan puunoksan rapsahduksen itäiseltä rannalta.
"Miehen askelia kuuluu rannalta", sanoi Tienviitta Jasperille puoleksi kuiskaten, mutta kuitenkin niin kovaa, että se kuului jonkun matkan päähän. "Joko nuo kirotut irokeesit ovat aseineen päivineen veneettä päässeet yli virran?" — "Se voi olla delawarelainen. Mahdollisesti hän on seurannut meidän kulkuamme alaspäin tietäen missä meidät voi tavata. Minä lähden lähemmäksi rantaa ottamaan asiasta tarkempaa selkoa." — "Menkää, nuori mies, mutta olkaa varovainen älkääkä laskeko rantaan, ellette ole varma asiastanne."
Tuskallinen hetki seurasi Jasperin veneen katoamista, ja seurue jatkoi matkaansa toisella veneellä uskaltaen tuskin hengittää kuullakseen rannalta pienimmänkin äännähdyksen. Juhlallinen, ylevä hiljaisuus vallitsi, ainoastaan veden loiskinta ja puiden humina häiritsi luonnon unta. Kuului jälleen kuivien oksien ratinaa, ja Tienviitta oli kuulevinaan hiljaista puhetta.
"Mahdollisesti erehdys, sillä ihminen mielellään ajattelee asiat sellaisiksi kuin sydän toivoo; mutta luulen että kuulin delawarelaisen äänen." — "Näen jotakin liikkuvan veden pinnalla", kuiskasi Mabel, joka koko ajan kiintein katsein seurasi virran synkkää uomaa, senjälkeen kuin Jasper oli eronnut heistä. — "Se on toinen veneemme", vastasi Tienviitta riemastuen. "Asiat ovat hyvin, sillä muuten nuori mies kyllä olisi merkin antanut."
Seuraavassa hetkessä molemmat veneet jälleen liukuivat rinnakkain, ja Jasperin tunsivat toisessa veneessä olevat helposti. Ennen pitkää pääsivät he myös selville siitä, että toinen miehistä oli delawarelainen.
"Chingachgook — veljeni!" sanoi Tienviitta liikutettuna tämän kielellä. — "Mohikaanien päämies! Olen suuresti iloinen. Usein olemme yhdessä taistelleet, mutta minä jo pelkäsin, ettemme enää saisi tavata toisiamme." — "Hugh — mingot ovat naisia! Kolme päänahkaa riippuu vyössäni. He eivät saa delawarein Suurta Käärmettä hengiltä. Heidän sydämessään ei ole verta, ja he aikovat palata takaisin Suuren järven taa." — "Oletko ollut heidän joukossaan, päämies, ja miten kävi sen sotilaan, jonka kanssa taistelit vedessä?" — "Hänestä tuli kala ja nyt hän makaa pohjassa ankeriasten kera. Onkikoot hänen veljensä hänet sieltä. Tienviitta, minä olen vihollisten lukumäärän laskenut ja heidän pyssyjänsä pidellyt." — "Ah! minä arvasin, että hän olisi uhkarohkea", huudahti Tienviitta englanninkielellä. "Tuo uskalias mies on ollut heidän keskellänsä ja tuo meille tarkat tiedot heistä. Puhu, Chingachgook, jotta ystävillemme voin kertoa, mitä tiedämme."
Delawarelainen kertoi nyt levollisena ja totisena taistelunsa jälkeen tekemistään havainnoista. Vastustajansa kohtalosta ei hän sen enempää puhunut, koska sotilaan tapana ei ole kertoa yksityisseikkoja. Voittajana erottuaan tuosta verisestä käsikähmästä hän ui itäiselle rannalle, nousi varovaisesti maalle ja kulki pimeän suojassa irokeesijoukon keskitse. Kerran häntä kutsuttiin, mutta kun hän sanoi olevansa Nuolenkärki, ei häneen sen enempää huomiota kiinnitetty. Heidän puheistaan hän pian oli päässyt selville, että he nimenomaan vaanivat Mabelia ja Capia, joiden arvoasteesta heillä nähtävästi oli väärä käsitys. Hän oli saanut tietoonsa myöskin sen, että Nuolenkärki oli pettänyt heidät, vaikka ei voinut käsittää syytä siihen, kun hän näin ollen menetti Mabelin isän lupaaman palkinnon palveluksestaan.
"Epäilemättä tapaamme heidät vielä seuraavassa ahtaassa salmessa", huomautti Tienviitta, "ja siinä meidän täytyy joko päästä heidän sivutsensa tai joutua heidän käsiinsä."
"Viisainta olisi, että Mabel muuttaisi toiseen veneeseen", Jasper ehdotti. "Minun veneeni on tyhjä, ja Tienviitta myöntää veden päällä liikkuessamme minun silmäni tarkemmaksi kuin omansa."
"Siihen suostun mielelläni, nuori mies; vesihän on teidän erikoinen alanne. Tuokaa vene lähemmäksi, että Mabel voi siirtyä siihen."
Mabelin muutettua Jasperin veneeseen erkanivat veneet toisistaan jatkaen matkaansa samalla varovaisuudella kuin siihenkin saakka. Tuskallisen tunteen herätti jokaisessa ahtaan salmen lähestyminen, sillä melkein varmaan saattoi aavistaa vihollisten tekevän kaikkensa päästäkseen sille kohdalle ennen heitä, — ja yritys päästä pimeässä salmen läpi näytti tuskin mahdolliselta, kun Tienviitalla oli se käsitys, että intiaanit olivat jakaantuneet kahteen osastoon kulkien kumpaakin rantaa pitkin ja odottivat tilaisuutta anastaa veneet, kun ne lähestyisivät rantoja. Jos vene kolahtaisi kalliota vasten, niin se jäisi siihen, ellei särkyisi palasiksi, ja silloin Mabel varmasti joutuisi vainoojien käsiin. Suurinta varovaisuutta tuli sentähden noudattaa. Veneet jatkoivat rauhassa matkaansa, kosken kohina alkoi kuulua, ja ennen pitkää oli virta vienyt ne ahtaaseen väylään. Parikymmentä kertaa uhkasi kuohu täyttää veneen, mutta vankan käden ohjaamana suoriutui se aina onnellisesti. Kerran näytti siltä, kuin Jasper olisi menettänyt mahtinsa kosken pyörteissä, ja vene pyörähti ympäri; mutta ponnistaen kaikki voimansa sai hän kuitenkin veneen oikeaan väylään, ja hetken kuluttua se liukui jälleen rauhallisesti kosken alapuolella tyynesti juoksevaa vedenpintaa.
"Ei hätää enää", huudahti nuori mies iloissaan, "Vaara on ohi, ja te voitte toivoa jo tänä yönä saavanne tervehtiä isäänne." — "Jumalan kiitos, Jasper! Teitä kiitän suuresta onnestani." — "Tienviitta voi täydellä syyllä omistaa suuren osan tätä ansiota. Mutta mihin on toinen vene joutunut?" — "Minä näen jotain veden pinnalla läheisyydessänne. Eikö se liene ystäviemme vene?"
Muutamalla aironvedolla oli Jasper kysymyksessä olevan esineen rinnalla. Se oli toinen vene, mutta tyhjänä ja kumollaan. Kuori mies oli tuskin päässyt täyteen selvyyteen asiasta, kun hän jo alkoi katsella ympärilleen nähdäkseen uivia seuralaisiaan. Suureksi ilokseen hän näki Capin uivan virtaa alaspäin. Vanha merimies oli pitänyt hukkumista parempana kuin joutumista villien kynsiin. Hänet saatiin suurella vaivalla nostetuksi veneeseen. Mitä Tienviittaan tuli, niin arvasi Jasper hänen kahlanneen rantaan, sillä hän tiesi, ettei hän jättänyt käsistään rakasta pyssyänsä.
Loppumatka suoritettiin nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoi kuulua kaukaista kohinaa. Jasper selitti seuralaisilleen sen olevan järven aaltojen tyrskyntää. Heidän eteensä aukeni matalia niemekkeitä, joiden välissä oli lahtia.
Tällaiseen lahteen ohjattiin vene, ja se liukui äänetönnä hiekkarantaan. Hetken kuluttua seurue kulki linnoituksen etuvartioston ohi, portti avattiin, ja Mabel kohtasi syleilyssä isänsä, joka hänelle oli ollut kuin vieras.
* * * * *
Tienviitan muista seikkailuista kerrotaan myöhemmin ilmestyvässä kirjassa, jonka nimi on "Taistelu Tuhatsaarilla".