Kun neiti Scuderi oli kertonut mitä tarkimmin Andillylle koko jutun, tiedusteli hän vielä pienimpiäkin yksityisseikkoja. Erityisesti kysyi hän kreivi Miossensilta, oliko hän varmasti vakuutettu siitä, että juuri Cardillac oli hyökännyt hänen päällensä, ja voisiko hän tuntea Olivier Brussonin samaksi mieheksi, joka kantoi ruumiin pois murhapaikalta.
— Paitsi sitä, — vastasi Miossens, — että kuunvalossa aivan hyvin tunsin kultasepän, olen myöskin Regnien luona nähnyt sen tikarin, jolla Cardillac oli pistetty kuoliaaksi. Se on minun tikarini, joka on helppo tuntea taiteellisesti koristetusta kahvastaan. Seisten vain askeleen päässä nuorukaisesta, joka oli pudottanut hattunsa, näin selvästi hänen piirteensä ja tuntisin hänet siis varmasti.
Andilly katsoi hetkisen vaieten eteensä ja lausui sitten:
— Tavallisilla keinoilla ei Brussonia missään tapauksessa voida pelastaa oikeuden käsistä. Hän ei tahdo Madelonin tähden sanoa Cardillacia ryöstömurhaajaksi. Hän voi kyllä menetellä niin, sillä vaikkapa hän paljastamalla salaisen käytävän ja ryöstettyjen kalleuksien varaston onnistuisikin todistamaan Cardillacin syyllisyyden, tuomittaisiin hänet kuitenkin kuolemaan kultasepän rikostoverina. Sama olisi asianlaita, vaikka kreivi Miossens paljastaisi tuomarille kohtauksensa kultasepän kanssa ja sen todelliset seuraukset. Jutun lykkäys on ainoa, mitä tällä hetkellä voimme saada aikaan. Kreivi Miossens menee vankilaan, pyytää saada nähdä Olivier Brussonia ja todistaa hänet samaksi mieheksi, joka kantoi pois Cardillacin ruumiin. Sitten rientää hän Regnien luokse ja sanoo hänelle: St. Honorée-kadulla näin eräänä yönä murhatun miehen, seisoin aivan ruumiin vieressä, kun eräs toinen mies riensi paikalle, kumartui ruumiin puoleen, ja huomattuaan haavoittuneen vielä olevan hengissä, nosti hänet harteilleen ja kantoi pois. Olivier Brussonin olen tuntenut samaksi mieheksi. — Tämä lausunto aiheuttaa Brussonin uudistetun kuulustelun kreivi Miossensin läsnä ollessa. Tämä ehkäisee kidutuksen ja tutkimusta jatketaan. Silloin vasta on aika kääntyä kuninkaan puoleen. Teidän älykkäisyytenne asiaksi, neiti, jää tämän suorittaminen taitavimmalla tavalla. Minun mielestäni olisi parasta kertoa kuninkaalle koko salaisuus. Kreivi Miossensin lausunto tukee Brussonin tunnustuksia. Lisävahvistusta saataisiin vielä toimeenpanemalla salainen tutkimus Cardillacin talossa. Olivier Brussonin vapauttaminen ei voi tapahtua oikeuden päätöksen nojalla, vaan kuninkaan ratkaisun kautta, joka perustuen sisäiseen tunteeseen antaa armon siinä, missä tuomarin täytyy rangaista.
Kreivi Miossens noudatti tarkoin Andillyn neuvoa ja tapahtui todellakin, kuten viimemainittu oli ennustanut.
Nyt oli siis käännyttävä kuninkaan puoleen, mutta se oli sangen vaikea tehtävä, sillä kuningas, joka piti Brussonia yksin sinä kamalana ryöstömurhaajana, joka niin pitkät ajat oli pitänyt koko Parisia pelon ja kauhun vallassa, tunsi häntä kohtaan niin suurta inhoa, että jos joku sanallakaan muistutti tuosta kuuluisasta jutusta, leimahti hänessä mitä ankarin viha.
Pysyen uskollisena periaatteellensa olla koskaan puhumatta kuninkaalle epämiellyttävistä asioista, kieltäytyi Maintenon jyrkästi välittäjäntoimesta. Brussonin kohtalo oli siis kokonaan neiti Scuderin kädessä. Pitkän miettimisen jälkeen teki hän päätöksensä ja pani sen nopeasti täytäntöön. Hän pukeutui mustaan silkkipukuun, koristi itsensä Cardillacin kallisarvoisilla lahjoilla, ripusti pitkän, mustan harson päähänsä ja ilmestyi tässä asussa markiisitar Maintenonin huoneistoon juuri siihen aikaan kuin kuningas oleskeli siellä. Neiti Scuderin jalo ulkomuoto herätti näissä pukimissa suurta kunnioitusta kaikissa ja kun hän astui markiisitar Maintenonin asuntoon, nousi kuningaskin kummastuneena ja tuli häntä vastaan. Kaulakoristeen ja rannerenkaiden kallisarvoiset timantit välähtivät nyt kuninkaan silmissä ja hän huudahti:
— Taivaan nimessä, nehän ovat Cardillacin valmistamat koristeet! — Ja kääntyen sitten markiisittaren puoleen lisäsi kuningas hymyillen:
— Katsokaa, rouva markiisitar, kuinka kaunis morsiamemme suree sulhastaan.
— Ah, armollinen herra, — puuttui neiti Scuderi puheeseen ikäänkuin jatkaen pilantekoa, — kuinka sopisi surevan morsiamen koristaa itsensä näin loistavasti? Ei, olen jo aikoja sitten jättänyt tuon kultasepän, enkä enää ajattelisi häntä, jollei mieleeni aina muistuisi se vastenmielinen kuva, kun näin häntä murhattuna kannettavan ohitseni.
— Kuinka sanotte, — kysyi kuningas, kuinka? Oletteko nähnyt tuon onnettoman?
Neiti Scuderi kertoi nyt lyhyesti, kuinka hän sattumalta oli osunut Cardillacin talon edustalle juuri kun hänen murhansa oli huomattu. (Brussonista ei neiti vielä maininnut mitään.) Hän kuvasi Madelonin suurta surua, mainitsi, kuinka syvän vaikutuksen tämä viaton lapsi häneen teki ja kuinka hän kansanjoukon osoittaessa suosiotaan oli pelastanut onnettoman tyttö-raukan Desgraisin käsistä. Yhä suuremmalla mielenkiinnolla kuvasi hän sitten kohtauksensa Regnien, Desgraisin ja lopuksi Brussonin kanssa. Neiti Scuderin eloisa ja innostusta hehkuva kuvaus tempasi kuninkaan mukaansa, niin ettei tämä edes huomannut, että puhe oli hänen inhoamansa Brussonin ilettävästä jutusta. Kuningas ei voinut lausua sanaakaan, hänen sisäistä liikutustansa ilmaisi silloin tällöin vain pieni huudahtus. Aivan hämmästyneenä kuulemastaan ei hän vielä ennättänyt tointua, kun neiti Scuderi äkkiä polvistui hänen eteensä ja rukoili armoa Olivier Brussonille.
— Mitä te teette, — huudahti kuningas, tarttuen häneen molemmin käsin ja pakoittaen hänet istumaan, — mitä te teette, neiti! Te yllätätte minut omituisella tavalla! Se oli kauhea kertomus! Mutta kuka takaa Brussonin satumaisen kertomuksen todenmukaisuuden?
Neiti Scuderi huudahti kiihkeästi:
— Kreivi Miossensin todistus, tutkimus Cardillacin talossa, sisäinen vakaumus — ah, Madelonin puhdas sydän, joka näki Brussonissa yhtä suurta puhtautta ja hyvettä!
Kuningas aikoi vastata jotakin, mutta kääntyi kuullessaan takanaan ovea avattavan. Viereisessä huoneessa työskennellyt Louvois katsahti sisään huolestuneen näköisenä. Kuningas nousi ja lähti Louvoisin seurassa huoneesta. Neiti Scuderi ja markiisitar Maintenon pitivät tätä keskeytystä vaarallisena, sillä kerran yllätettynä voi kuningas nyt olla varuillaan ja välttää viritettyä ansaa. Muutamien minuuttien kuluttua palasi kuitenkin kuningas, käveli nopeasti pari kertaa edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten kädet selän takana aivan neiti Scuderin eteen ja lausui, katsomatta häneen, ikäänkuin ajatuksissaan:
— Tahtoisinpa nähdä teidän Madeloninne! — Neiti Scuderi vastasi ihastuneena:
— Oi, armollinen herra, kuinka suuren onnen suotte onnettomalle lapsi-raukalle! Ah, teidän tarvitsee antaa vain vihjaus, niin saatte nähdä tuon tyttösen jalkainne juuressa.
Näin sanottuaan meni neiti Scuderi nopeasti ovelle ja huusi, että kuningas tahtoi ottaa vastaan Madelon Cardillacin, ja palasi takaisin itkien ja nyyhkien ilosta ja liikutuksesta.
Neiti Scuderi oli aavistanut tämän ja ottanut sen vuoksi mukaansa Madelonin, joka sillä välin oli odotellut markiisittaren kamarineidin luona Andillyn laatima lyhyt anomuskirja kädessä. Hetken kuluttua makasi hän äänettömänä kuninkaan jalkain juuressa. Pelko, hämmästys, nöyrä kunnioitus, rakkaus ja suru saattoivat veren yhä nopeammin kuohumaan hänen suonissaan. Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä loistivat täynnä kirkkaita kyynelhelmiä, jotka silloin tällöin putosivat hänen silkinhienoilta silmäripsiltään kauniille liljanväriselle povelleen. Tytön ihmeellinen kauneus näytti syvästi vaikuttavan kuninkaaseen. Hän kohotti tytön hiljaa ylös, teki liikkeen ikäänkuin suudellakseen hänen kättänsä, päästi kuitenkin käden jälleen irti ja katsoi tuota suloista lasta kyyneltynein silmin, mikä todisti syvää sisäistä liikutusta.
Markiisitar Maintenon kuiskasi hiljaa neiti Scuderille:
— Eikö hän ole aivan Vallièren näköinen, tuo pikku olento? Kuningas on suloisten muistelmain vallassa. Te olette voittanut pelin.
Vaikka Maintenon sanoikin tämän hyvin hiljaa, näytti kuningas kumminkin kuulleen sen. Hieno puna nousi hänen kasvoillensa, hän vilkaisi ohimennen Maintenoniin, luki anomuskirjan, jonka Madelon oli ojentanut hänelle ja lausui sitten lempeästi ja hyväntahtoisesti:
— Uskon kyllä, että sinä, rakas lapsi, olet vakuutettu rakastettusi viattomuudesta, mutta meidän on myöskin kuultava, mitä Chambre ardente sanoo.
Lempeällä kädenliikkeellä jätti hän hyvästi tytölle, joka oli hukkua kyyneleihinsä.
Neiti Scuderi huomasi kauhukseen, että Vallièren muisto, niin edullisesti kuin se alussa näyttikin vaikuttaneen, muutti kuninkaan mielen, niin pian kuin Maintenon oli maininnut hänen nimensä. Ehkä kuningas täten tuli muistaneeksi, että hän oli uhraamaisillaan ankaran oikeuden kauneuden hyväksi, tahi ehkä hänelle kävi kuten uneksijalle, joka kuullessaan kovan huudon menettää kauniit utukuvat mielestään. Ehkäpä hän ei nyt enää nähnyt sielunsa silmäin edessä Vallièrea, vaan ajatteli laupeudensisar Louisea (Soeur Louise de la miséricorde, Vallièren nunnanimi Carmelitiluostarissa), joka kiusasi häntä hurskaudellaan ja katumuksellaan. — Nyt ei ollut siis muuta tekemistä, kuin odottaa tyynesti kuninkaan päätöstä.
Kreivi Miossensin todistus Chambre ardenten edessä oli sillä välin tullut tunnetuksi, ja kuten kansanjoukot tavallisesti viehättyvät helposti menemään toisesta äärimmäisyydestä toiseen, niin kävi nytkin. Olivier Brussonia, jota ensin oli kirottu kurjimpana murhamiehenä ja uhattu repiä kappaleiksi, ennen kuin hän oli noussut mestauslavallekaan, pidettiin nyt julman tuomioistuimen viattomana uhrina. Nyt vasta muistivat naapurit hänen siveellisen käytöksensä, hänen suuren rakkautensa Madelonia kohtaan, hänen uskollisuutensa ja kiintymyksensä vanhaan kultaseppään. Suuria kansanjoukkoja kokoontui usein uhkaavalla tavalla Regnien palatsin edustalle huutaen: Antakaa meille Olivier Brusson, hän on viaton! Vieläpä särettiin kivillä hänen talonsa ikkunat, niin että Regnien täytyi turvautua santarmien apuun suuttunutta rahvasta vastaan.
Useita päiviä oli kulunut. Neiti Scuderi ei ollut kuullut mitäänOlivier Brussonin jutusta. Aivan epätoivoisena hän meni markiisitarMaintenonin luokse, joka kuitenkin vakuutti, että kuningas vaikeni kokoasiasta ja ettei suinkaan olisi eduksi huomauttaa hänelle siitä.Markiisittarelta ei neiti Scuderi siis voinut toivoa mitään apua.
Vihdoin sai hän asianajaja Andillyn avulla tietää, että kuninkaalla oli ollut pitkä salainen keskustelu kreivi Miossensin kanssa. Edelleen kerrottiin hänelle, että kuninkaan luotetuin kamaripalvelija ja asiamies Bontems oli käynyt vankilassa ja puhutellut Brussonia, sekä että Bontems oli eräänä yönä useiden muiden henkilöiden kanssa käynyt Cardillacin talossa ja viipynyt siellä kauvan. Talon alakerran asukas Claude Patru vakuutti, että koko yön kuului hänen yläpuolellaan kolinaa ja että Olivier oli varmasti ollut mukana, sillä vanhus oli muka selvästi kuullut hänen äänensä. Oli siis ainakin varmaa, että kuningas itse antoi tarkoin tutkia asian todellisen laidan. Käsittämätöntä oli ainoastaan päätöksen tavaton viipyminen. Regnie ponnisti varmaankin kaikki voimansa pitääkseen kynsin hampain kiinni uhristaan, jota häneltä koetettiin riistää.
Lähes kuukausi oli kulunut edellä kerrotuista tapahtumista, kun markiisitar Maintenon ilmoitti neiti Scuderille, että kuningas tahtoi nähdä hänet samana iltana markiisittaren huoneissa.
Neiti Scuderin sydän sykki kiivaasti, hän tiesi, että Brussonin kohtalo oli saava ratkaisunsa. Hän sanoi sen onnettomalle Madelonille, joka rukoili hartaasti pyhää Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä, että he herättäisivät kuninkaan sydämessä vakaumuksen Brussonin viattomuudesta.
Mutta kuningas näytti unhottaneen koko asian, sillä keskustellen iloisesti Maintenonin ja Scuderin kanssa ei hän sanallakaan maininnut Brusson-parkaa. Vihdoin saapui Bontems, lähestyi kuningasta ja lausui hänelle muutamia sanoja niin hiljaa, etteivät naiset ymmärtäneet mitään. Neiti Scuderin sydän vapisi. Äkkiä nousi kuningas, astui Scuderin luokse ja lausui säteilevin silmin:
— Onnittelen teitä, neiti! Turvattinne, Olivier Brusson on vapaa!
Kyyneleet tulvivat virtanaan neiti Scuderin silmistä ja voimatta lausua sanaakaan tahtoi hän heittäytyä polvilleen kuninkaan eteen, mutta tämä esti sen sanoen:
— Menkää, menkää, hyvä neiti! Teidän pitäisi olla parlamenttiasianajaja ja ajaa minun oikeusasioitani, sillä, pyhän Dionysiuksen kautta, kukaan ei voi vastustaa teidän kaunopuheisuuttanne. Todellakin, — lisäsi kuningas vakavasti, — eikö hän, jonka itse hyve on ottanut turviinsa, eikö hän ole suojattu kaikilta ilkeiltä syytöksiltä, Chambre ardentelta ja kaikilta maailman tuomioistuimilta?
Neiti Scuderi puhkesi nyt vihdoin puhumaan lausuen hehkuvin sanoin kiitoksensa kuninkaalle, mutta tämä keskeytti hänet sanoen, että kotona neiti Scuderia odotti lämpimämmät kiitokset, kuin kuningas voi häneltä vaatia, sillä tällä hetkellä onnellinen Olivier varmaankin jo syleili Madeloniansa. Kuningas lopetti puheensa seuraavin sanoin:
— Bontems maksaa teille 100 louisdoria, antakaa ne minun puolestani morsiuslahjaksi pikku Madelonille. Menköön hän naimisiin Brussonin kanssa, joka tosin ei ollenkaan ansaitse sellaista onnea, mutta sen jälkeen on molempien lähdettävä Parisista. Se on tahtoni.
Martinière tuli ovella neiti Scuderia vastaan, häntä seurasi Baptiste, molemmat ilosta loistavin kasvoin, riemuiten ja huutaen: Hän on täällä, hän on vapaa! Voi noita onnellisia nuoria ihmisiä!
Onnellinen pari lankesi Scuderin jalkojen juureen.
— Oi, tiesinhän, että te, vain te voitte pelastaa puolisoni! — huudahti Madelon.
— Luottamukseni teihin, armas äiti, oli lannistumaton! — huudahtiOlivier.
Molemmat suutelivat neiti Scuderin käsiä vuodattaen kuumia kyyneleitä. Sitten syleilivät he taas toisiaan ja vakuuttivat, että tämän hetken ääretön onni korvasi kaikki menneiden päivien suuret kärsimykset. Ja he vannoivat ikuista uskollisuutta toisillensa. Vain kuolema oli heidät eroittava.
Muutaman päivän perästä vahvistettiin heidän liittonsa papinsiunauksella. Vaikka kuningas ei olisikaan käskenyt heitä poistumaan Parisista, ei Brusson missään tapauksessa olisi voinut jäädä kaupunkiin, jossa kaikki muistutti hänelle Cardillacin hirmutöiden kauheita aikoja, jossa sattuma voi saattaa ilmi hänen ikävän salaisuutensa, jonka jo nyt useammat henkilöt tunsivat, ja ainaiseksi turmella hänen rauhallisen elämänsä. Kohta häiden jälkeen matkusti hän, neiti Scuderin siunausten saattamana, nuoren vaimonsa kanssa Genèveen. Käyttäen hyväkseen Madelonin runsaita myötäjäisiä, ollen itse taitava ammatissaan sekä kaikin puolin kunnon kansalainen, hankki hän siellä perheelleen onnellisen ja huolettoman toimeentulon. Hän toteutti kaikki ne toiveet, jotka niin katkerasti olivat pettäneet hänen isänsä.
Noin vuosi sen jälkeen, kun Brusson perheineen oli matkustanut Parisista, julkaistiin Parisin arkkipiispan Harloy de Chanvalonin ja parlamenttiasianajaja Pierre Arnaud d'Andillyn allekirjoittama virallinen tiedonanto, jossa ilmoitettiin, että eräs katuvainen syntinen oli rippisalaisuuden nojalla luovuttanut kirkolle rikkaan kokoelman ryöstettyjä jalokiviä ja kultaesineitä. Kaikkia niitä, joilta ennen vuoden 1680 loppua oli ryövätty kulta- ja jalokivikoristeita, pyydettiin ilmoittautumaan asianajaja Andillyn luona, jolta he voivat periä menettämänsä esineet, jos voivat antaa tarkan kuvauksen niiden laadusta sekä muuten todistaa olevansa asianomaisen koristeen oikeita omistajia. Monet Cardillacin uhreista, jotka olivat päässeet hengissä hänen käsistään, saapuivat vähitellen asianajajan luokse ja saivat häneltä suureksi ihmeekseen ryöstetyt kalleutensa takaisin. Ne arvoesineet, joille omistajaa ei löytynyt, joutuivat St. Eustachen kirkon rahastolle.