Kustaa hymyili. Hän lienee muistanut, että tämä suurenmoinen äsken arvoon kohonnut mies nyt uskoi enemmän kuin ennen kaikenlaisia taikoja, kun hän tuolla suunnattomalla sovinnollaan, jonka oli tehnyt Habsburgi-hallitsijan kanssa, oli kerran astunut mahdottomuuksien ja mielikuvitelmien valtakunnan rajan yli. Tarkoin huomaten, miten ristiriitaisia Wallensteinissa olivat hänen uskonsa sallimukseen ja kokeensa saada sama sallimus voimattomaksi, ei elävän Jumalansa apuun uskaltava kuningas tahtonut sanallakaan koskea tuota alaa, jossa hänen uskonsa mukaan helvetin utukuvat tanssivat. Hän antoi keskustelun katketa ja nousi kiittäen herttuaa suoravaisesta käytöksestään. Kumminkin tavoitti hän kinnasta, jonka Wallenstein oli jättänyt heidän välillään olleelle pöydälle, niin lyhytnäköisen tavalla, että teräväsilmäisen Wallensteinin, joka myöskin oli noussut, täytyi vastoin tahtoaankin hymyillä.
"Minä olen iloissani siitä", sanoi leikillisesti kuningas, saattaessaan Wallensteinia ovelle, "että te, teidän ylhäisyytenne, olette huolissanne minun hengestäni."
"Miksikä en olisi?" vastasi Wallenstein. "Vaikka te, majesteetti, ja minä sodimme kahakoissa, niin kuulumme kumminkin eroittamattomasti yhteen. Toista ei olisi olemassa ilman toista", jatkoi hän leikillisesti; "jos te, majesteetti, tai minä, jompikumpi putoaisi maailman vaa'an toiselta laudalta, paiskahtaisi toinen puoli armottomasti maahan."
Taaskin mietti kuningas ja joutui ehdottomasti arvelemaan, että jokin tähtien asema taivaalla oli varmaankin saattanut Wallensteinin sovittelemaan heidän molempien kuolemaa, niin että toisen kuolema muka seurasi salaisesti toisen kuolemaa. Kummallisesti pääsi se luulo hänessä itsessäänkin äkisti valtaan, vaikka hän kyllä uskollisesti luotti Jumalaan. Kristitty kuningas alkoi tuntea, että taikuuden ilma, joka ympäröi Wallensteinia, rupesi tarttumaan häneenkin, ja astui sentähden taas askeleen ovea kohti.
"Teidän, majesteetti", niin päätti Wallenstein melkein ystävällisesti vieraisilla-olonsa, "pitäisi ainakin säilyttää itsenne tytärtänne varten. Prinsessa kuuluu oppivan hyvästi ja hän on teille, majesteetti, hyvin rakas. Sehän onkin luonnollista. Olenhan minä itsekin perheenisä!"
Ja niin sanoen läksi herttua.
Vielä näki paashi, jolta tuo kuultu keskustelu oli nostanut hiukset pystyyn, Kustaan istuutuvan tuolillensa ja leikittelevän käsineen kanssa. Hän riensi pois seinänraon luota horjuen huoneesensa ja heittäytyi vuoteelleen, rukoillen taivasta suojelemaan hänen sankariansa, jolle hänen oma läsnäolonsakin — kuten Wallenstein arveli ja hän itsekin alkoi uskoa — tuottaisi turmiota.
"Vaikkapa se olkoonkin vaikeata", lupasi hän toivottomuudessaan, "niin minä kumminkin tahdon erota hänestä, vapauttaa hänet itsestäni, ett'ei minun onneton läsnäoloni häntä turmioon saattaisi."
Kun häntä ei kutsuttu sisään, hiipi hän kuninkaan luo vasta tavallisena joutohetkenä, joka suurimmaksi osaksi kului joutavia puhellessa.
Vihdoin kuningas kysäsi: "Missä olit tänään puolenpäivän aikana,Leubelfing? Minä kutsuin sinua, ja sinä olit poissa."
Paashi vastasi, niinkuin totta olikin, että hän, tuntien aamullisten, mieltä häiritseväin tapausten jälkeen tarvitsevansa vähän raitista ilmaa, oli noussut ratsunsa selkään ja lennättänyt Wallensteinin leiriä kohti, melkein sen kanuunain kantamuksen päähän asti. Hän toivoi saavansa kuninkaaltaan ystävällisen silmäyksen tai sanan, mutta niitä ei tullut.
Hetkinen puheltiin taaskin joutavista asioista. Sitte otti Kustaa hajamielisennäköisenä taskustaan kintaan ja sitä tarkastellen lausui:
"Tämä ei ole minun. Onko tämä sinulta hukkunut, huolimaton, ja minä sen sitte epähuomiosta olen pistänyt taskuuni? Katsotaanpas!" Hän tarttui leikillisesti paashinsa vasempaan käteen ja veti pehmoisen nahkan hänen sormilleen.
"Käypihän se!" sanoi hän.
Paashi heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen, tarttui hänen käsiinsä ja kostutti niitä kyynelillään.
"Voi hyvin!" sanoi hän nyyhkien, "minun herrani, minun kaikkeni!Suojelkoot sinua Jumala ja hänen joukkonsa!"
Sitte hypähti hän äkisti ylös ja kiirehti ulos ovesta kuin mielipuoli. Kustaa nousi ja huusi häntä takaisin. Mutta jo kaikuivat pois nelistävän hevosen kaviot ulkona pihassa.
Kummallista kyllä ei kuningas sinä yönä eikä seuraavana päivänäkään kuulustellut karannutta paashiansa. Hänellä olikin nyt kylliksi muuta tekemistä, sillä hän oli päättänyt lähteä pois leiristä Nyrnbergistä.
Leubelfing ei ollut pidättänyt hevosensa laukkaamista, ennenkuin se itsestään alkoi hiljemmin juosta leirin toisessa päänsä. Silloin rauhoittui myöskin ratsastajan kiihtynyt mieli. Kuu paistoi kirkkaasti kuin päivä. Tarkemmin ajatellessaan huomasi pakolainen nyt rakkauden ja vihan aistilla, mikä hänen itsensä muotoinen veijari hänet oli saanut karkaamaan kuninkaan luota. Se oli Lauenburgin herttua. Olihan hän itse nähnyt, miten tuo häväisty oli puristetuin nyrkin uhannut kuninkaan oikeudentuntoa. Ja olihan sillä tuomitulla aivan sama ääni kun paashilla itsellään. Olipa hän naisen aistillaan vielä huomannut senkin, miten pieni tuon ruhtinaan puristettu nyrkki oli. Ei siis ollut epäilemistäkään; se petturi mietiskeli kostoa ja murhaa rakastetulle kuninkaalle. Ja juuri semmoisena hetkenä, jolloin kuningasta salaisesti vainottiin, oli paashi itse nyt lähtenyt herransa luota. Ääretön ikävä rakkaimman tähden, mitä hänellä oli ollut, oli sortaa hänen sydämmensä, ja kun hänelle nyt johtui mieleen, ett'ei rakastetun kuninkaan suosio enää ollut hänen omanansa, puhkesi kaiho ensin katkeraksi nyyhkimiseksi ja sitte hillitsemättömiksi kyyneliksi.
Ruotsalainen vartia, eräs pyssymies, jonka viikset jo olivat vähän harmahtavat, näki hoikan ratsastajan itkun, väänsi suunsa iloiseen hymyyn, vaan kysyi sitte hyväntahtoisesti: "Kotiinko te pyritte, nuori herra?"
Leubelfing rohkaisihe ja hitaasti ratsastaen edelleen päätti hän tuolla uljuudella, jonka hän oli luonnolta perinyt ja joka oli yhä suurennut tappeluiden melskeessä, olla lähtemättä pois leiristä. "Kuningas lähtee liikkeelle!" sanoi hän itsekseen; "minä yhdyn johonkin rykmenttiin ja pysyn marssien ja vaivojen ajan tuntemattomana! Sitte tulee tappelu."
Silloin huomasi hän erään everstin, joka hiljakseen, vaan tarkastellen ratsasti pitkin katua. Kuu paistoi niin kirkkaasti, että sen valossa kyllä olisi voinut vaikka lukea. Ensi katsahduksella tunsi hän everstin erääksi isänsä ystäväksi, samaksi joka oli päällikkö Leubelfingillä ollut todistajana tuossa kuolettavassa kaksintaistelussa. Hän käänsi rautionsa paashin vasemmalle puolelle ja katseli tarkasti nuorukaista. Hän itse oli viime aikoina enimmäkseen ollut etuvartijain joukossa.
"Minä ehkä erehdyn", alkoi hän puhella, "mutta minä luulen, vaikka tosin vaan kaukaa, nähneeni teidän armonne ratsastavan paashina kuninkaan sivulla. Todellakin, nyt minä teidät tunnen, vaikka kyllä näytättekin vähän kalpealta ja surumieliseltä." Sitte näytti everstille äkkiä johtuvan jotakin mieleen, niin että hän hämmästyi ja kysyi: "Oletteko te Nyrnbergistä tai sukua päällikkö Leubelfing-vainajalle? Te olette hirveästi hänen näköisensä tai oikeastaan hänen lapsensa, huimapään Gustelin, näköinen, joka viisitoista-vuotiaaksi asti ratsasteli meidän kanssamme. Kuunvalo voi kumminkin pettää ja lumota. Hyppäämmekö maahan. Tässä on minun telttani."
Samalla jätti hän jo hevosensa sekä paashinkin ratsun odottelevalle, litteänenäiselle ja leveäkasvoiselle palvelijalle, joka otti herransa vastaan hyväntahtoisesti ja typerästi hymyillen.
"Olkaa kuin kotonanne!" kehoitti vanhus paashia, tarjoten hänelle telttatuolia ja istuutuen itse jonkinlaiselle hevolle. Kahdesta tulisoihdusta levisi telttaan väräjävää valoa.
Sitte eversti kursailematta pisti leveän, rehellisen kätensä paashin tukkaan. Paljastuneesta otsasta tukanrajasta näkyi vanha, vaan hyvin syvä arpi.
"Gustel, sä narri!" virkkoi vanhus, "luuletko, ett'en muistaisi, mitenkä unkarilainen varsa potkaisten viskasi sinut päänsä yli, niin että pitkältä ilmassa lensit, ja mitenkä me kolme, äitisi itkien ja valittaen, isäsi kalpeana kuin aave ja minä itsekin oikein aika lailla peljästyneenä, luimme rukouksia henkesi puolesta? Kelpo sotilas se Leubelfing-vainaja, minun paras päällikköni ja ystäväni! Vähän vaan huimapää, kuten sinäkin näytät olevan, Gustel, tai ainakin tulet olemaan! No hyvänen, lapsi, kuinka kauan sinä jo oletkaan pyöriskellyt kuninkaan ympärillä? Oletpa kyllä ihan pojan näköinen! Oletko leikellyt vaaleat kiharasi niskasta, sä veitikka?" lisäsi hän ottaen paashia kiinni niskahiuksista. "Älä luulekaan, että sinä olisit ainoa nainen leirissä! Katsohan vaan tuota Jaakko Erikinpoikaa, minun renkiäni!" Palvelija toi juuri viinipullon ja lasit. "Mies ihan kuin sinäkin! Ei pelkoa, Gustel! Ei hän ole jaksanut oppiaainoatakaansaksan sanaa. Siksi on hän liian tyhmä. Mutta oikein kelpo vaimo ja jumalinen! Ja ruma! Muuten ihan tavallinen historia, Gustel: seitsemän lasta, mies kutsuttiin palvelukseen, vaimo läksi hänen sijaansa. Paras mies kuin olla voi! Minä tuskin hänettä enää tulisinkaan toimeen!"
Paashi katseli kunnon naista hyvin vastenmielisesti. Eversti lorueli edelleen:
"Toden totta rohkeata, Gustel, tunkeutua kuninkaan luo, joka kammoo miehenpukuisia naisia! Olethan näytellyt tarinaa, jota Upsalan oppipenkeillä sanovat 'monodraamaksi', kun jokin ihminen ihan yksinänsä riemuitsee, pelkää, on toivottomana, tuntee, kärsii ja kuvittelee mielessään suuria! Ja olet, Jumala tiesi, kuinka mainiota mielessäsi toivonut, kuninkaan ihan tietämättä ja siitä vähääkään huolimatta. Ei maksa vaivaa olla noin tyytymättömän näköinen. Hengenvaarallista se ei juuri ollut! Jos sinut olisi tunnettu, olisi kuningas sinulle sanonut 'Tiehesi tyhmä olento!' ja jo seuraavana silmänräpäyksenä ajatellut aivan toista. Niin, mutta jos kuningatar olisi sinut huomannut tytöksi! No ja! Vaan minä sanon: lapsia ei saa suudella! Semmoinen suudelma nukkuu ja leimahtaa sitte jälleen eloon, kun huulet kasvavat ja vahvistuvat. Totta se kumminkin on ja totena pysyy, että kuningas sinut kerran otti minulta sylistä, ristityttö, ja suuteli ja hyväili sinua, että ihme! Sillä sinä olit sievä ja roteva lapsi."
Paashi ei tiennyt mitään suuteloista, vaan nyt hän ne tunsi ja punastui.
"Ja mitä sinusta nyt tulee, huimapää?" Hän mietti hetkisen. "Käyhän se niin: minä annan sinulle toisen telttani! Saat ruveta minun juoksupojakseni, lupaat pysyä minun luonani ja ratsastat minun kanssani, kunnes rauha tulee. Sitte vien sinut kotiin Ruotsiin hoviini Gefleborgin luo. Minä olen yksin. Yksi poika vaan elossa Falunissa sananpalvelijana lihavassa paikassa. Sitte saat valita meistä jommankumman."
Paashi Leubelfing lupasi risti-isälleen, mitä jo ennen oli luvannut itselleen, ja kertoi hänelle sitte täydellisesti seikkailunsa, niin totuuden mukaan, kuin niin pitkän tuntemattomana-olon jälkeen välttämättömästi tuntuu tarpeelliselta, yhtä tarpeelliselta kuin ruoka ja juoma pitkän paaston jälkeen.
Vanhus kyllä käsitti asian ja teki sitte lakkaamatta ivaa serkkuLeubelfingistä.
Kesän lopulta aina elonkorjuun loppuun ja siihen kylmään aamuun asti, jona ensimäiset ohuet lumihöytyvät tanssivat teillä, ratsasti paashi Leubelfing risti-isänsä eversti Ake Totin vieressä kaikkialla edestakaisin, niinkuin sodassa sattuu. Pääasuntoa hän ei enää nähnyt eikä kuningasta, kun eversti enimmäkseen johti etu- tai jälkijoukkoa. Mutta Kustaa Aadolf loisti aina paashin hengen silmissä, kirkkaampana vaan ja tavoittamattomampana nyt kuin ennen, jolloin hän oli käsin silitellyt ja pöyristellyt hänen tukkaansa ja jolloin paashi, ollen ainoastaan ohuen seinän takana kuninkaasta, oli kuullut hänen kääntymisensä ja hengityksensä.
Sattuipa sitten kumminkin kerran paashi omin silmin taas näkemään kuninkaansa. Se tapahtui Naumburgin torilla, kun paashi, viivyttyään joidenkin ostoksien tähden, juuri aikoi lähteä everstiä tavoittamaan, joka tällä kertaa oli etujoukon päällikkönä ja siis jo oli lähtenyt kaupungista. Yhä taajentuva ihmisjoukko työnsi hänet hevosinensa huoneen seinää vasten, ja siitä ahtaasta paikastaan näki hän näytelmän, jommoista ei ihmissilmille monesti suoda.
Kustaa istui muhkean ratsun seljässä, haarniskoittuja päälliköitä ympärillä ratsuillansa; mutta siinä oli myöskin sadoittain innostuneita muotoja, naisia, jotka pitivät lapsiaan ylhäällä korkeammalla muuta riemuitsevaa joukkoa, miehiä, jotka ojensivat käsiänsä, antaakseen kättä Kustaalle, tyttöjä, jotka suutelivat vaan hänen jalustimiansa, alhaisempia ihmisiä, jotka heittäytyivät polvilleen hänen eteensä, pelkäämättä hänen ratsunsa kavioita, joka astuikin hyvin tasaisesti ja tyynesti: sanalla sanoen, kansa lainehti uljain joukoin, joita rakkaus ja innostus riemastuttivat, pohjoismaisen kuninkaan ympärillä, joka oli pelastanut sen hengelliset aarteet.
Liikutettuna kumartui Kustaa ratsunsa seljästä pappivanhuksen puoleen, joka, kuuinkaan voimatta estää, oli suudellut hänen kättänsä, ja lausui, niin että kaikki kuulivat:
"Ihmiset kunnioittavat minua kuin Jumalaa! Se on liiaksi ja muistuttaa, että minun loppuni lähestyy. Pappi, minun mukanani ratsastavat pakanain jumalatar Viktoria (Voitto) ja kristittyjen kuolemanenkeli!"
Paashille tulivat kyyneleet silmiin. Mutta kun hän eräästä vastassansa olevasta ikkunasta huomasi kuningattaren ja näki, miten kuningas viittasi hänelle hellät jäähyväiset, paisui hänen rintansa kalvaavasta kateudesta.
Tuskin ehti viikkokausi kulua, niin ruotsalaiset sotajoukot alkoivat kokoutua Lytsenin lakeudelle ja Ake Tott marssi kerran sivulla lähellä vaunuja, joissa kuningas kulki. Leubelfing huomasi silloin petolinnun, joka kierrellen pilvissä itsepäisesti pysyttelihe kuninkaan ja hänen seurueensa kohdalla vähääkään pelkäämättä laukauksia, joilla sitä koetettiin karkoittaa. Paashille johtui mieleen Lauenburgin herttua ja samalla alkoi paashi miettiä, vieläköhän hän yhä ajatteli kostoa kuninkaalle. Leubelfing-paran sydän oli sanomattoman tuskainen. Mikäli ilta aikaisin hämärtyi, kasvoi hänen pelkonsa lakkaamatta, ja pimeän tultua kannusti hän, lupaustaan muistamatta, ratsuaan sekä katosi everstin näkyvistä, joka häntä huutaen soimasi "valapattoiseksi pojaksi".
Kiireesti ratsastaessaan saapui hän kohta kuninkaan vaunujen luo ja yhtyi seurueesen, joka odotellun suuren tappelun aattona ei näyttänyt häntä huomaavan taikka ei ainakaan pitävän hänestä lukua. Kuningas ajatteli sitte viettää yönsä vaunuissa, mutta kylmä pakotti hänet vaihtamaan ne erään pienoisen talonpoikaistalon suojakkaampiin huoneihin.
Päivän koittaessa tunkeutuivat käskyjenlevittäjät matalaan tupaan, jossa kuningas jo oli tutkimassa karttaansa. Ruotsalaisten järjesteleminen oli jo päättynyt. Alkoi juuri saksalaisten rykmenttien asetteleminen paikoilleen.
Paashi Leubelfing, jonka häntä suosiva kuninkaan kammaripalvelija tunsi ja esteettömästi päästi sisään, anasti Ruotsin vaakunalla kaunistetun istuimensa, jolla hän ennen oli tavallisesti istunut kuninkaan vieressä, ja asettui nurkkaan, jossa hän hyvästi pysyi piilossa monennäköisten sotilasten takana.
Kuningas jakeli viimeiset käskynsä ja oli hyvin liikutettuna. Hän nousi hitaasti seisoalleen ja kääntyi läsnäolevien puoleen. Ne olivat kaikki saksalaisia ja moni juuri niitä, joita hän oli leirissä Nyrnbergin luona niin kovin sanoin muistuttanut. Varmaankin liikutti häntä totuus sekä sen valtakunnan armollisuus, jota lähellä hän jo uskoi olevansa. Hän viittasi kädellään ja puhui hiljaa, melkein kuin uneksija, paremmin hengen tapaisilla silmillään kuin suullaan, joka tuskin liikkui:
"Hyvät herrat ja ystävät, tänään on varmaankin minun hetkeni tullut. Niinpä pitäisi minun jättää teille testamenttini. Sodasta minä en huoli — sitä valvokoot elossa olevat. Vaan — autuudestani ja — siitä, mitä te minusta muistelette. Minä tulin meren takaa, mielessä kaikenlaisia ajatuksia, mutta toden totta, kaikkia korkeampana oli puhtaan sanan puolustus. Breitenfeldin voiton jälkeen olisin keisarille saattanut määrätä kohtuulliset rauhan ehdot ja, turvattuani evankeliumin, lähteä saaliineni kuin peto takaisin ruotsalaiseen kalliopesääni. Mutta minä ajattelin Saksan parasta. Olipa mielessäni vähä teidän kruununne himoakin, hyvät herrat! Vaan suoraan puhuen, valtakuntanne turvallisuus voitti kunnianhimoni! Habsburgilaisen omaksi sen ei enää sovi jäädä, sillä se on evankelinen valtakunta. Kumminkin ajattelette ja puhutte: vieras kuningas älköön meitä hallitko! Ja te olette oikeassa. Kirjoitettu on: ei vieras saa periä valtakuntaa. Mutta minä ajattelin lapselleni puolisoa, tuolle kolmetoista-vuotiaalle…"
Hänen hiljaisen puheensa äänen hämmensi tyringiläisen ratsujoukon kova laulu, josta juuri heidän mennessään kuninkaan asunnon ohi kuuluivat selvästi sanat:
"Hän tosin kautta GideonSua valittunsa auttav' on…"
Kuningas kuunteli, ja puhettaan päättämättä lausui hän:
"Jopa olen puhunut kylläksi, kaikki on valmisna."
Herrat läksivät pois ja kuningas laskeutui polvillensa rukoilemaan.
Silloin näki Leubelfing, sydän hurjasti sykkivänä, miten Lauenburgin herttua riensi kuninkaan luo. Halvan ratsumiehen pukimissa lähestyi hän hyvin matelevaisen-nöyränä kuningasta ja ojensi rukoilevasti kätensä häntä kohti, hänen noustessaan hitaasti ylös. Sitte heittäytyi hän maahan hänen eteensä, syleili hänen polviansa, itki ja rukoili häntä kadotetun pojan liikuttavilla sanoilla:
"Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole kelvollinen, että minua sanottaisiin sinun pojaksesi!" Niin vaikeroi hän pää kumarruksissa.
Kuningas nosti hänen maasta ja sulki syliinsä.
Paashin kauhistuneissa silmissä olivat nuo toisiaan syleilevät kuin kaukana sumun peitossa. "Onko tuo, voiko tuo olla totta? Onko kuninkaan pyhyys tehnyt tuossa kadotetussa ihmeen? Vai onko se vaan kelvotonta petosta? Käyttääkö tuo pahin teeskentelijä puhtaimman suun sanoja vaan uuteen petokseen?" Niin epäili n paashi itsekseen, ajatukset sekavina ja pää polttavana.
Kului muutama silmänräpäys. Ilmoitettiin, että hevoset olivat valmiit, ja kuningas pyysi nahkaliiviänsä. Kammaripalvelija tuli, vasemmassa kädessä pyydetty liivi, vaan oikeassa kiiltävä haarniska. Paashi tempasi häneltä tuon pansarin, joka kyllä olisi kestänyt pyssyn luodit, ja yritti auttamaan sitä kuninkaan ylle.
Kuningas, vähääkään hämmästymättä Leubelfingin läsnäolosta, katsahti häneen hyvin ystävällisesti ja pisti sormensa hänen kähärään tukkaansa, niinkuin hänen oli tapana.
"Gust", sanoi hän, "ei se näy. Se puristaa. Anna minulle liivi."
Kohta senjälkeen ratsasti kuningas pois, takanansa toisella puolenLauenburgin herttua ja toisella paashi Leubelfing.
Ruotsalaisten sotarinnan takana olevan kylän Meuchenin pappilassa istui puolen yön seuduissa leskimies, maisteri Todaenus suuren Raamattunsa takana, lukien Davidin katumuspsalmeja emännöitsijälleen, helläluontoiselle Ida-rouvalle, joka samoin oli leski. Maisteri — asekykyinen mies, huulessa kankeat, harmaat viikset, nuoruudessaan ennen muinoin ollut sotaväessä — rukoili sitte hartaasti Ida-rouvan kanssa, että protestanttinen sankari säilyisi elossa, hän, joka silloin juuri vähän matkan päässä oli taistellut — voittaenko vai tappiolle jääden, tietämätöntä.
Silloin kolkutettiin kovasti ovea ja Ida-rouva heti arvasi, että joku kuolevainen oli apua etsimässä.
Niin olikin. Kun pappi avasi oven, hoiperteli hänelle vastaan nuori mies kalpeana kuin kuolema, silmät kuin kuumetautisella ihan seljällään, pää paljasna ja otsassa suuri haava ammottavana.
Hänen takanansa nosti toinen hevosen seljästä kuollutta, raskasta ruumista. Sen tunsi pappi heti, vaikka se olikin rumentunut haavoista, Ruotsin kuninkaaksi, jonka hän oli kerran nähnyt, hänen riemusaatossa kulkiessaan Leipzigiin, ja jonka hyvin onnistunut puupiirroskuva riippui hänen oman kammarinsa seinällä. Syvästi liikutettuna peitti hän kasvonsa ja itki.
Kuumeisen-kiireesti ja hätäisesti puhuen pyysi haavoitettu nuorukainen, että hänen kuninkaansa vietäisiin ihan likellä olevaan kirkkoon. Mutta ensin tahtoi hän haaleata vettä ja pesusientä, puhdistaakseen haavallisen pään verestä. Sitte laski hän kumppaninsa avulla vainajan, joka oli hänen käsivarsilleen liian raskas, huononpuoliselle vuoteelle, vaipui polvilleen sen viereen ja katseli hellästi ruumiin vahankarvaista muotoa. Mutta yrittäessään sitä pesemään pyörtyi hän itsekin ja painui eteenpäin ruumiin päälle.
Kumppani nosti hänet ylös, tarkasteli häntä likemmin ja huomasi, paitsi otsahaavaa, vielä suuren haavan rinnassakin. Nutussa oli juuri sydämmen kohdalla vanha paikattu reikä, mutta sen vierestä uudesta reiästä tiukkui vertä. Hän avasi varovasti kumppaninsa vaatteet eikä ollut uskoa silmiänsä. "No, lempo vieköön!" virkkoi hän, ja Ida-rouva, joka piti vesivatia, punastui ihan korviinsa asti.
Samana silmänräpäyksenä kiskaistiin ovi ulkoapäin auki ja eversti Ake Tott astui sisään. Hänet oli muona-asioille lähetetty taapäin; sieltä selvittyään oli hän kiiruhtanut taistelukenttää kohti, ja niin oli hän, kylän kadulla kapakan edessä juodessaan viinaryyppyä, kuullut sanoman, miten eräs satulassaan horjuva ratsumies oli edessänsä hevosen seljässä kuljettanut ruumista.
"Onko totta, onko mahdollista?" kysäsi hän ja riensi suorastaan kuninkaan luo, tarttui ruumiin käteen ja kostutti sitä kyynelillään.
Hetkisen kuluttua katsahtaen ympärilleen huomasi hän nuorukaisen, joka tunnotonna makasi nojatuolissa. "Lempo periköön!" tiuskasi hän vihaisesti, "onhan tuo Gustel kumminkin jälleen karannut kuninkaan seuraan!"
"Minä tapasin nuoren herran, kumppanini", virkkoi kornetti varovaisesti "kuollutta kuningasta edessään hevosen seljässä pitäen ajaa lennättämässä pitkin kenttää. Hän uhrasi henkensä majesteetin edestä!"
"Ei, mutta minun edestäni!" vastusti pitkä mies, jonka muoto oli kuin vanhan naisen — Kauppias Laubfinger. Hän oli uskaltanut tulla tappelumelskeen likitienoille vangitsemaan erästä hidasta velkamiestä, mutta oli joutunut muonavaunuista täydellä kylän kadulla ahdinkoon ja lähtenyt everstin jäljestä saamaan häneltä suojeluskirjaa.
Mieli täynnä kiitollisuutta ja helpotuksen tunnetta kertoi hän läsnäoleville laveasti sukunsa historian. "Gustel, Gustel!" sanoi hän itkien, "tunnetko vielä omaa serkkuasi? Mitenkä saan minä palkituksi, mitä olet minulle tehnyt?"
"Siten, että pidätte kiinni suunne!" vastasi eversti ankarasti.
Pappi rupesi sovittajaksi ja puhui levollisesti, vaan vakavasti: "Hyvät vieraat, tunnettehan tämän maailman. Se on täynnä panettelua." Ida-rouva itkeä tihutti. "Ja varsinkin silloin, kun puhdas ja jalo ihminen ajaa suurta ja puhdasta asiaa. Jos pieninkään epäily himmentäisi tämän muistoa" — hän osoitti levollisesti kuolon unta nukkuvaa kuningasta — "mimmoisen tarinan paavilainen panettelu kutoisi tästä hyttys-raukasta", — sanoi hän, tunnottomaan paashiin päin viitaten — "joka on polttanut siipensä maineen auringossa. Yhtä varma kuin omasta olemisestani olen siitäkin, ettei kuningas-vainaja tiennyt mitään tästä tyttösestä."
"Toden totta, hyvä pappi", vannoi eversti, "varma siitä minäkin olen kuin hengestäni, enkä ainoastaan luulon, vaan totisen tiedon tähden."
"Totta se on", vakuutti Laubfingerkin, "sillä muuten olisi kuningas hänet lähettänyt kotiin ja vaatinut minua tulemaan sijaan."
"Toden totta!" vakuutti kornetti, ja Ida-rouva itki.
"Minä olen sanan palvelija, te olette jo harmaapäinen, herra eversti, te, kornetti, olette aatelismies, teille, herra Laubfinger, on se omaksi eduksi ja hyödyksi, ja Ida-rouvan puolesta takaan minä: me olemme vaiti."
Silloin aukesivat paashin kuolevaiset silmät. Ne katselivat ensin tuskallisesti ympäri huonetta, mutta pysähtyivät Ake Tottiin.
"Risti-isä!" lausui hän, "minä en ole totellut sinua, minä en voinut — minä olen suuri syntinen, tyttö-parka."
"Poika-parka", ojensi pappi ankarasti. "Te hourailette! Te olette paashi August Leubelfing, Nyrnbergin patriisin ja kauppiaan Arbogast Leubelfingin oma poika, syntynyt sinä ja sinä päivänä, kuollut seitsemäntenä päivänä marraskuuta vuonna tuhat kuusisataa kaksineljättäkymmentä, haavoista, jotka edellisenä päivänä saitte Lytsenin taistelussa pugnans cum rege Gustavo Adolpho." [Taistellessanne kuningas Kustaa Aadolfin kanssa.]
"Fortiter pugnans!" [Urhollisesti taistellen!] täydensi kornetti.
"Entä minä?" kysyi serkku hämillään. "Enkö minä saakaan takaisin nimeäni?"
"Te pysytte Laubfingerina", tuomitsi pappi. "Te olette pelastaneet paraimman omaisuutenne, rakkaan henkenne, ja saatte tyytyä siihen!"
Sitte kääntyi hän jälleen kuolevaiseen päin: "Niin kirjoitan minä hautakiveenne. Mutta nyt sopikaa asianne Jumalan kanssa! Teidän hetkenne on tullut."
Hän lausui nuo sanat hitaan ankarasti, sillä hän ei jaksanut voittaa vastenmielisyyttään haaveksivaista lasta kohtaan, joka oli saattanut vaaraan hänen sankarinsa puhtaan maineen, ei sittekään, vaikka tyttö oli jo kuolemaisillaan.
"Minä en voi vielä kuolla, vielä on minulla paljo sanottavaa!" sanoi paashi köristen. "Kuningas … savupilvessä… Lauenburgin herttuan kuula…" Kuolema sulki hänen suunsa, mutta se ei voinut estää häntä vielä viimeisellä ponnistuksella kääntämästä sammuvaa katsettaan kuninkaan kasvoja kohti.
Kukin läsnäolijoista täydensi lauseen omalla tavallaan. Mutta älykäs pappi, jonka isänmaallisuutta se ajatus loukkasi, että saksalainen ruhtinas olisi Saksanmaan ja protestanttisuuden — jotka hänestä olivat sama asia — pelastajan salaa murhannut, hän pyysi hartaasti kaikkia läsnäolevia hautaamaan paashin kanssa myöskin nuo kuoleman katkaseman puheen vähäiset jäännökset.
Kirkko suljettiin sisään tunkeutuvalta ihmisjoukolta; sillä nopeasti oli sanoma levinnyt, että siellä makasi kuningas kuolleena. Ruumiit pestiin ja asetettiin kuoriin. Sillä välin oli päivä valjennut. Kun kirkon ovet vihdoin aukesivat malttamattomille, vaan kumminkin kunnioittavaisen-näköisinä odotteleville, olivat molemmat alttarin edessä paareilla, kuningas korkeammalla, paashi alempana päinvastaiseen suuntaan, niin että hänen päänsä oli sillä puolella, jossa kukuninkaan jalat. Aamuauringon säde — eilistä sumua oli seurannut kirkas päivä — pilkisti sisään kirkon matalasta ikkunasta, valasi sankarikuninkaan kasvot ja lähetti pienoisen väreen myöskin paashi Leubelfingin kähärätukalle.