Vielä kavaluutta.
Hanneksen lähdön jälkeen oli Lyyli, kuin kukkanen sateettomalla kesällä; hän lakastui ja riutui vähitellen. Hänen isänsä ei sitä kuitenkaan huomannut ja, jos huomasikin ei pitänyt väliä. Hän jatkoi entistä elämäänsä, jossa yhä edistyi, mutta onnettomuudekseen aina pahaan päin. Nyt oli hän erittäin hyvillään, saatuaan Hanneksen pois tieltään; olihan nyt toivoa saada Lyyli suostumaan naimiskauppaan Katajan rusthollarin kanssa; voihan tuon poika nahjuksen palaamisen tehdä Lyylille hyvin epäiltäväksi. Hänen turmeltunut sydämensä ei voinut käsittää unhottumatonta liittoa kahden puhtaasti rakastavan sydämen välillä; hän luuli sen olevan yhtä pian rikotun, kuin hänen viinapäissään annetut lupauksensa. Epäilytti ja kammotti häntä kuitenkin vähän Hannekselle antamansa lupauksen rikkominen, sillä joku salainen ääni kuiskasi hänen muuten jo kivikovaksi paatuneesen sydämeensä, että tuollainen julma rikos kuitenkin kerran tulee kostetuksi. Mutta itseksensä kuitenkin hän salaisella, pirullisella voittoriemulla kerskaili ettei ollut kukaan, paitsi Hannes sitä kuullut, unhottaen, että kolmaskin, nimittäin Jumala, siinä saapuvilla oli ollut. Oli miten olkoon, mutta hän päätti ryhtyä taas toimeen. Se kuitenkin jäi jäämistään aina kesään asti.
Eräänä Heinäkuun iltana tapaamme isännän taas tyttärensä kammarissa.
"No," lausui hän tavallista lempeämmällä äänellä. "No, joko nyt olet huomannut hourupäisyytesi ja unhottanut Hanneksen?"
"Mitä? Minäkö unhottaisin hänen," vastasi Lyyli pikaisesti. "En koskaan tee sitä; miksi sitä kysyttekään? Olettehan luvannut antaa minun hänelle vaimoksi."
Isäntä pudisti päätänsä ja kirosi itsekseen. "Minäkö luvannut sinun hänelle?" ärjäsi hän vihassaan. "Kuka tuonlaisia juoruja on levittänyt? Vai minä olisin tuonlaisia naurettavia tehnyt!"
Lyyli säikähti. "Nyt tiedän," lausui hän itselleen, "mitä on edessäni.Niin kävi, kuin aavistinkin."
Isäntä jatkoi: "nyt siis on aika mennäksesi miehelle, vapauttaaksesi vanhaa isääsi talon toimista."
"Ei, isä kultani," lausui Lyyli rukoilevalla äänellä, laskien polvilleen isänsä eteen. "Elkää pakottako minua siihen; minä en ole tottelematon, käskekää mihin muuhun hyvänsä, niin täytän tahtonne, mutta tässä en sitä voi. Armahtakaa minua ja sallikaa minun olla yksin. Ettehän muutenkaan minulle, omalle lapsellenne, pahaa toivo ettekä toimita, miksikä siis tässä sitä tekisitte. Minä rukoilen ja pyydän — — — —"
"Vaiti!" tiuskasi isänsä. "Lopeta! jo olen kyllin kuullut. Sinä saatat vihani kuohumaan. Tuo poika, jota sanot rakastavasi, on mennyt sotaan, josta hän ei ikinä enää palaa. Tästä vastaan hangottelemisestasi on loppu tehtävä; minä en voi sitä enempää kärsiä. Tiedäthän, että olen isäsi ja että minulla on valta naittaa sinun kenelle tahdon, siinä ei tule sinun juonesi kysymykseen. Nyt on tahtoni, että Katajan Matti nai sinun ja tulee meille isännäksi. Ensi Lauvantaina tulee hän meille ja Sunnuntaina vietetään kihlajaiset. Ja sen sanon, että jos pienenkin vastahakoisuuden sinussa huomaan, niin varo, varo, en tiedä sitte enää mitä teen."
"Voi isäni!" rukoili Lyyli. "Minä en voi rakastaa Mattia enkä — —"
"Vaiti!" ärjäsi isäntä. "Tässä ei ole kysymystä sinun rakkaudestasi. Asia on jo päätetty; ei mitään puolustuksia enää." Viimiset sanansa lausui hän ulos astuessaan. Lyyli jäi yksin kammariinsa. Hän ei tiennyt mitä olisi ajatellut. Hän tiesi, ettei isänsä puhunut turhia, sen hän oli usein tullut näkemään. Hän ei voinut mitenkään suostua isänsä tahtoon; hän oli antanut Hannekselle lupauksensa, jota hän ei voinut eikä tahtonut rikkoa, siihen, niin päätti hän, ei voisi häntä koko maailmakaan pakottaa. Mutta hän oli vaan heikko turvaton nainen; mitä oli siis hänen tekeminen? Niitä ajatellessaan joutui hän kokonaan häiriöön. Hän rakasti Hannesta, hän kammosi ja inhosi Mattia. Sen hän tiesi, muu kaikki oli synkkää ja pimeää. Ainoa päätöksensä oli pitää pyhänä Hannekselle antama lupauksensa ja seurata sydämensä hartainta halua, muun kaiken jätti hän sattumuksen ohjattavaksi.
Koko viikon oli hän kuin sairas. Hän ei puhunut kenellekään mitään; kukaan ei puhunut hänelle mitään. Yksinään käveli hän usein Leppäniemen kalliolle, joka oli hänelle rakas paikka. Siellä oli hän kerran vannonut rakastavansa Hannesta, siellä olivat he vannoneet uskollisuutta toiselleen. Siellä hän hetkeksi unhotti tuskansa, muistellessaan armastansa. Isäänsä hän ei usein nähnyt eikä hänelle mitään puhunut, sillä hän tiesi kaiken avun toivon olevan turhan mieheltä, jolta viina oli sydämen jäädyttänyt. Hän vartosi vaan Sunnuntaita tietämättä, miten asia oli päättyvä.
Seikat selviävät.
Lauvantai-ilta joutui. Lepopäivän rauha näytti laskeuvan yli koko luonnon. Kirkon kelloin ääni kaikui juhlallisesti raittiissa kesä-ilmassa, julistaen rauhaa ja sovintoa sitä kaipaaville, kuormia kantaville ihmis-sydämille. Viikon töistä väsyneinä kulkivat ihmiset kotiinsa, laskivat työaseensa nauloille ja vartoivat hiljaisina illallistansa.
Paavolassa löytyi kuitenkin yksi sydän joka ei saanut rauhaa eikä lepoa maailmassa, sydän jolle maailma tuntui synkältä korvelta, jossa raatelevaiset pedot kiljuen ja murhaa himoten, kavalasti kierrellen etsivät saalistansa. Oli nuori naisen sydän, täynnä rakkautta ja viattomuutta, joka huokaili sortumaisillaan maahan murtavan taakan alla, jota ei voinut lievittää lepopäivän rauha eikä kelloin sovintoa julistaen kaikuva ääni, joka kuului lahden ylitse; oli neito, jonka koko maailma oli hylännyt — ei hylännyt, vaan tahtoi käyttää omana välikappaleenansa, tahtoi upottaa hänen syvyyteen, ikuiseen onnettomuuteen ja kiusaukseen; oli neito, jonka tunteita maailma ei tuntenut — ei, tunsi kyllä, mutta tahtoi niitä sortaa ja tukahduttaa; oli neito, jonka onnen tuo monen mielestä ihmisen onnea taivaaseen asti korottava rikkaus oli muuttanut suurimmaksi onnettomuudeksi; oli heikko nainen, jolla ei ollut yhtään turvaa eikä puolustajaa väkivaltaa vastaan. Hän oli Lyyli, rikkaan Paavolan rusthollarin ainoa tytär. Hän oli tavallisuuden mukaan toimittanut askareensa, mutta oli ollut hyvin kummallisen luontoinen. Hän ei puhunut, hän ei nauranut eikä itkenytkään, näkyi vaan paljon kärsivän sisällistä tuskaa.
Väki puhui: "Huomenna, kuulemma, on meillä kihlajaiset; mutta tuo sotilas-poika, mihinkäs hän jää, koska meidän tyttären saakin Katajan Matti. Kuuluuhan isäntä luvanneen ottaa Hanneksen vävykseen, jos hän sodasta palaisi, mutta se lieneekin sitte paljasta akkain juorua. Mutta miksikäs Lyyli on niin surullinen. Pakottaneeko isäntä häntä väkisin Matille menemään."
Senlaisia puheita oli Lyylikin kuullut sivultapäin, mutta hän ei vastannut mitään eikä kukaan häneltä kysynytkään. Väen illallisella ollessa katosi hän. Hän ei ollut kammarissaan, ei isänsä luona; piiat eivät häntä mistään löyneet. Siitä ei kuitenkaan enempää puhuttu eikä sitä ihmetelty; olihan hän usein sillä tavalla kadonnut ja aina takaisin tullut; olihan hänellä tapana usein kävellä vainioilla kesä-iltoina. Siellä arveltiin hänen nytkin olevan. Oli se kuitenki vähän kummallista, kun häntä ei ruvennut kuulumaan eikä näkymään. Pitihän tulla sulhasmiehiä sinä iltana. Lyyli oli kun olikin kadoksissa.
Me tapaamme hänen vanhassa rakkaassa paikassaan, Leppäniemen kalliolla, istumassa. Hän oli aivan ääneti. Hänen sydämensä oli liiaksi täynnä purkaakseen sitä sanoilla eli kyynelillä, ajatuksetkaan eivät tahtoneet oikein sujua. Ympärillään humisi vieno tuulen henki viljakkaissa lehtipuissa, ikäänkuin kehtolaulua soittain. Pienet lintuset livertelivät kiitosta luojalleen ja hyppivät oksalta oksalle. Ne katselivat surullisesti puun juurella kyyneleitä vuodattavaa ihanaa neitoa; ne aikoivat lauluillaan lievittää surevan ihmislapsen surua ja kaihoa. Hänen jalkainsa juuressa hymyilivät kukat tuoksuen ja seisoivat totisina ikäänkuin yön virvottavaa kastetta varroten ja kesän pian katoovaa ihanuutta nauttien. Vieressään, vaikka paljoa alempana, loiskuivat kirkkaan R—veden aallot kallioista rantaa vastaan ja palasivat siitä takaisin, ikäänkuin leikitellen suudellen sen jyrkkää, viheriäitä vesoja ja sammalia kasvavaa nurmea. Luonnon ihanuus vaikutti kuitenkin häneen niin paljon, että hän hetken perästä voi tunteitansa pukea huokauksiin.
"Voi!" huokasi hän, "ei ole siitä vielä pitkä aika kulunut, kun tässä vannoin rakkauteni hänelle, joka nyt on kaukana sodan melskeessä, kukaties siellä jo sortunutkin. Silloin olimme onnellisia likistäissämme toistamme rintaamme vasten, vaikka jo hyvin tiesimme, miten meidän oli käyvä; silloin olin onnellisin neito maailmassa, sillä nojasinhan rintaan, jossa olin löytänyt vastineen omalle sydämelleni, rintaan, jossa olin löytänyt kaikki, mitä vaan hyvää maailmassa toivoin. Mutta voi! Onnellisuus ei kestänyt kauvan. Hän on nyt poissa. Oi, jospa hän vaan täällä olisi, niin varmaankaan eivät asiat olisi näin!" ja hän antoi vallan kyynelilleen, jotka virtana valuivat hänen surun kalventamille poskilleen.
"Minä olin," jatkoi hän itsekseen, "onnellinen lapsi, minulla olivat onnelliset vanhemmat. Mutta oi, kuolema oli armoton, se vei minulta äidin; oi! miks'ei se vienyt minuakin äitini seurassa kärsimästä maailman surkeutta, miksi minun piti tänne jäädä? — Minulle jäi kuitenkin isä, mutta hänen on vielä julmempi ja paljoa kavalampi vihollinen, kuin kuolema, nimittäin tuo kirottu viina minulta ryöstänyt ja upottanut myrkkyaaltohinsa. Se on vielä hirveämpää; äitini tiedän tapaavani haudan tuolla puolella kirkkaana ja onnellisena, mutta — mihin on isäni joutuva? Voi sinä kirottu viina! Kuinka monen ihmisen maallisen onnen olet turmellut, kuinka monta ihmistä kadotuksen syvyyteen upottanut ja vielä upottava olet; kuinka monen turvattoman naisen ja viattoman lapsen vuodatettuihin kyyneleihin olet alkusyynä ollut!
"Minä olen rikkaan isän lapsi; moni köyhä kadehtii minua sen tähden ja ihailee onneani, tietämättä, että monta kertaa olen huo'annut ja nytkin verikyyneleisin sydämin huokaan: voi! miksi olen rikas? miks'en ole köyhä? Rikkaus on sortanut minun onneni; sen se on tehnyt monelle muulle ja tekee vieläkin. Voi sinä maailman tavara, voi maailman kunnia! Minä hylkäisin mielelläni teidät molemmat, jos voisin saada takaisin armaani ja elämäni onnen, tahi edes toivon, saadakseni hänen eli, jos hän surmansa sodassa saa, rauhan varrota siksi, kun pääsen haudan toiselle puolelle, jossa ei enää kukaan häntä minulta pyydä ryöstää. Oi! Minä olen onnettomin nainen maan päällä. Minulla ei ole äitiä; isä minulla on, mutta hänen sydämensä on viina karaissut kivikovaksi. Hän pitää minua kauppatavaranaan, voittaakseen rikkautta, jota hänellä jo kyllin on; hän ei tahdo tuntea sydämeni tunteita, vaan polkee niitä jalkainsa alle; hän ei tunnusta minulle ihmisarvoa. Minulla ei ole enää turvaa eikä puolustajaa täällä; ainoa, joka minulla oli, on kavaluudella ja petoksella minulta viekoteltu. Voi minua onnetonta tyttöä. Kotona minua jo varmaanki vartoo mies, jonka kasvoja en koskaan soisi näkeväni; ennen soisin itseni tuhat kertaa maan alle, ennen kun menisin hänelle, rikkoon lupaukseni, jonka Hannekselle vannoin. Miten tämä on päättyvä? Voi, äitini; jos tietäisit Lyylisi tuskan ja ahdistuksen, niin varmaan tulisit sitä lievittämään. Mutta se on turhaa! Hän on poissa. — Voi tunnoton isä! Miksi et pelasta tytärtäsi?" Ja taas saivat kyyneleet vallan. — Ja puut humisivat niin surullisen vienosti, lintuin laulukin oli jo vai'ennut. Kukat notkistivat surullisesti päitänsä kosteaan maahan ja laineiden loiske oli tau'onnut. Ilta oli muuttunut kesäisen yön tummaksi hämäräksi; yhä istui neito puun juurella itkien. Hetken perästä hän nousi seisaallensa. Hän katseli veden kirkkaalle pinnalle. Siellä näkyi ikäänkuin veden neitoja onnellisina, hymyilevinä, soitellen uiskentelemassa. Hän katseli tarkemmin: yhä selvemmin näkyivät neitoset, yhä suloisemmalta tuntui heidän soittonsa; yhä himmeämmäksi muuttui maa ja taivas, yhä heikommiksi tulivat voimansa. Hän yhä vaan katseli. Veden neidot olivat niin ystävällisen näköisiä, ne viittailivat hänelle ikäänkun olisivat tahtoneet lausua: "tule meidän seuraamme itkevä impi; täällä ei ole huolta eikä surua." Hän vaan seisoi ja katseli, huomaamatta, että murhe oli vaivuttanut hänen voimansa. Tietämättänsä, tuntemattansa vaipui hän polvilleen ja putosi jyrkältä kalliolta — veteen, jossa veden neidot häntä tervehtivät siskokseen. Vieno huudahdus ja vähäinen loiskahdus ilmoitti tapauksen olleen aivan todellisen eikä minkään mielikuvitelman. Riutuneet voimansa ja säikähdyksensä eivät sallinut hänelle pelastusta; hän painui veteen lausuen: "hyvästi tuskat ja kärsimykset; hyvästi armaani, olin uskollinen kuolemaani asti, hyvästi isäni, minä rukoilen puolestasi!" Ja metsä soitti niin surullisesti, kukkaset painoivat päänsä lähemmäksi maata ja veden väreet raukenivat. — — —
Illalla auringon laskiessa saapui sulhanen, Katajan Matti, seuranensa Paavolaan. Isäntä oli häntä vastaan ottamassa, mutta morsianta, Lyyliä, ei näkynytkään. Sulhasen seurassa olevat miehet saivat toimekseen hakea hänen; luultiin, näet, hänen vaan olevan sulhoansa piilossa tavallisuuden mukaan. Mutta kaikkein kummaksi hakeminen oli turhaa; kukaan ei ollut häntä nähnyt vähiin aikoihin. Isännän ajatuksiin lensi jo paha aavistus, joka sai hänen hetkeksi miettimään tekoansa. Viinalla, jota otettiin pitkät ryypyt vävyn tervetuliaisiksi, sammutettiin kaikki vaikeat ajatukset. Lyyli jäi, kun jäikin löytämättä eikä häntä kotiin kuulunut sinä päivänä; hakeminen jätettiin aamun työksi, mutta toivottiin hänen hakemattakin yöllä löytyvän.
Asetuttiin levolle. Isäntä meni yksin kammariinsa. Hän vaipui raskaasen unen horrokseen. Yht'äkkiä näki hän oven aukenevan ja sisään astui olento, jonka hän vaivalla tunsi Lyyliksi. Hänen vaatteensa olivat lumivalkeat, joista kiilsi useita kirkkaita vesi pisaroita. Verhottomassa päässään kantoi hän vesi-ruohoista sidottua seppelettä. Hän ei enää ollut surullisen näköinen, miten ennen, vaan suunsa oli vienossa hymyssä, silmistään loisti rauha ja kasvoiltaan kuvasti kirkkaus, joka osotti onnea ja tyytyväisyyttä. Enkelin kaltaisena lähestyi hän isäänsä ja käsiään häntä kohden ojentaen hymyili hän niin autuaallisesti, mutta suustaan ei kuulunut yhtään sanaa. Nähtyään hänen, hämmästyi isäntä tunnottomaksi, sillä hän heti huomasi sen ei olevan todellisen Lyylin, jota vielä vahvisti haamun äkkinäinen katoaminen.
Hetken kuluttua oli isäntä selinnyt unestaan. Näkynsä muisti hän aivan selvästi ja sen tarkotuksen hän tiesi vielä selvemmästi. Nyt tiesi hän, missä Lyyli oli ja sen, kuka hänen sinne pakottanut oli, tiesi hän vielä paremmin. Mitään järellistä ajatusta aivoihinsa saamatta käveli hän vapisten paikasta toiseen aamuun saakka.
Aamun tultua ruvettiin toden teolla Lyyliä etsimään, mutta yhtä turhaan, kuin illallakin. Isäntä kuulusti piioilta, missä hän tapasi käydä useimmin ja vastaukseksi sai kuulla hänen Leppäniemen kalliolla monta iltaa viettäneen. Sinne kiirehti isäntä kenellekään sanaakaan lausumatta. Tultuaan paikalle, ei hän mitään erinomaista havainnut, mutta tarkemmin silmäiltyään, näki hän muutamia sammaltukkoja uivan vedessä, johon olivat kallion reunasta irtautuneena pudonneet. Mielipuolen tapaisena oli hän vähällä syöstä itsensä järveen, mutta sen sijaan hän kuitenkin juoksi kotiinsa huutaen: "arvasinhan sen! Voi minua onnetonta murhamiestä! Voi tyttäreni!" — — — —
Puolipäivän aikana makasi Lyyli jo kauniine vaalean punasine poskineen kammarissaan. Hän näkyi saavuttaneen nyt sen levon ja rauhan, jota hänellä ei ennen ollut. Hänen kasvonsa eivät enää näyttänyt kärsivän, surevan neidon, vaan hiljaista, levollista rauhaa ja onnellisuutta nauttivan ja sitä muillekin julistavan enkelin kasvoilta. Niitä katsellessaan lausui isäntä kyynelsilmin:
"Voi Lyylini! Jospa sinun vielä takaisin saisin, niin jo tietäisin mitä tekisin, mutta se on mahdotonta; sinä olet jo jättänyt minun. Minä olen sinun murhannut, armas tyttäreni! Oi! tämä on hirveää; en voi tätä kestää!" ja hän itki, kuin pieni lapsi. Nyt ei enää kelvannut viina lohduttajaksi. — Kun perkele on mielestänsä kyllin syvälle upottanut saaliinsa, niin hänkin kieltää viimein lohdutuksensa ja ivaa ja pilkkaa onnettoman ahdistuksia; niin kävi Paavolan isännällekin. Hänelle ei kuulunut lohdutusta pahasta eikä hyvästä, hän joutui mielipuolen kaltaiseksi, jommoisena ollessaan yhä vaan rukoili tyttärensä jättämään hänet ja pakenemaan murhaajaansa, omaa isäänsä. Parin päivän perästä tointui hän kuitenkin.
Katajan Matti aikoi ensin kylmällä sydämellä seurata asian juoksua niihin osaa ottamatta, mutta nähtyään Lyylin ihanana lepäävän hengetönnä, puhkesi häneltäkin huokaus: "Ah! kuinka ihanaa olisi ollut nimittää sinua omaksensa tahi olla edes vapaa turmiostasi, mutta sitä kauheampaa on tietää olleensa välikappaleena, jolla kukoistava onnesi murrettiin, sinä kiilana, jolla puhdas sydämesi ai'ottiin erottaa valitustasi, mutta jota ennen se mursi ja katkasi elämäsi. Oi! elä kanna päälleni kaikkivaltiaan tuomarin edessä, vaikka en kenenkään sääliä, sitä vähemmän sinun, ansaitse." Hän läksi Paavolasta, johon sen perään ei koskaan enää tullut.
Kylään levisi sanoma, ettei Paavolan asiat olleet oikein hyvin. Tytär, Lyyli, oli kuollut veteen, johon oli pudonnut Leppäniemen kalliolta, isäntä oli mielipuolen tapaisena surusta y.m.
Seuraavana Sunnuntai-aamuna oli musta ruumiskirstu kirkkomaan portilla, väkeä mustana ympärillä. Pappi ja lukkari tulivat, joka viimeksi mainittu alotti virren, neljä nuorta miestä tarttui liinoihin, joilla he kantoivat vainajan viimiseen lepokammioonsa; saattojoukko seurasi perässä. Pian oli toimitus päätetty ja niin oli Paavolan Lyyli kadonnut maailmasta. Moni silmä välkkyi kyynelistä, moni sydän sykki entistä tiuhempaan; moni tietämätön kuiskasi hiljakseen: "enkelit eivät asu maassa, ruusut eivät kukoista kau'an!" Kukkaset kumartelivat tuulen tuudittelemina, ikään kun tahtoen lausua: "rauha nukkuneille!" Kerttu visersi pensaassa, osottaen tahtovansa toivoa samaa. Muutaman päivän perästä osotti harmaaksi maalattu, puinen risti kummun, jonka alla Paavolan Ruusu rauhallisesti lepäsi äitivainajansa rinnalla. —
Katajan rusthollissa M—n pitäjäässä makasi nuorukainen vuoteessaan. Hän oli äsken palannut kylästä, ihmisten huhun mukaan kosiomatkalta ja sitten heti vaipunut sairaaksi. Hän näytti kuitenkin enemmän hengellisesti, kuin ruumiillisesti sairaalta. Levotonna paiskeli hän itseään paikasta toiseen ja käänteli houreen tapaisesti silmiään sinne tänne, asetti käsiään eteensä ja lausui: "Pakene minusta ihana, viaton neito! Minä en ollut syypää kuolemaasi; se on isäsi asia, minä olin vaan välikappaleena." Kukaan ei tiennyt mitä sairas tarkotti, vasta myöhemmin se selveni. Muutaman viikon kuluttua oli Matti, sillä hän sairas oli, teljettynä pieneen kammioon, josta tuon tuostakin kuultiin mielipuolen huutoja ja sadatuksia. Eräänä aamuna, paria vuotta myöhemmin, löydettiin kammion lukittu ovi auki kiskottuna ja vähää jälkeenpäin onneton asukas M—järven aalloista.
Päätös.
Raskaalla sydämellä oli Hannes lähtenyt Paavolasta. Hänkin oli epäillyt isännän lupauksen totuutta, koska hän oli käyttänyt kaikenlaisia vilppiä häntä kohtaan. Mutta hän ei kuitenkaan voinut uskoa häntä sanaansa pitämättömäksi. Iloisesti toivoen kaikki hyvin päättyvän, kärsi hän kaikki sodan vaivat ja teki urhoollisesti tehtävänsä. Toverinsa kunnioittivat häntä vakavana, kestävänä sotilaana, joka ei milloinkaan nähnyt säästävän itseänsä eikä henkeänsä siinä, missä sen alttiiksi antamista tarvis vaati. Vaikka hän aina oli tuimimmassa melskeessä, ei hän milloinkaan loukkautunut; kuolema näkyi välttävän häntä. Se tahtoi häntä säästää kestämään tuskaa ja taistelua, joka asemakseen otti hänen sydämensä ja jonka rinnalla sodan vaivat olivat leikkiä vaan.
Mutta Suomen, Hanneksen kaltaisten poikain urhoollisuus ei auttanut pelastamaan maata vihollisen jaloista. Ensin aluksi teki päälliköiden kelvottomuus kaikki toimet turhiksi ja pidätti uroot käymästä Venäläisiä vastaan, vieden niitä yhä edemmäksi pohjoiseen päin siksi, kun viimein kaikki voittojen mahdollisuuskin oli jo ohitse mennyt. Mutta vielä silloinkin näyttivät Suomen pojat miehuuttaan ja kääntyivät tuon tuostakin pakomatkaltaan vihollisiansa vastaan, joista toisinaan kauniita, vaikka seurauksiltaan pieniä, voittoja saaden pelastivat kunniansa. Heidän täytyi kuitenkin sortua ylivallan alle ja jättää maansa kokonaan vihollisen valtaan. Olkijoella tehdyn aselevon mukaan oli Suomen urhojen siirtyminen rakkaasta isänmaastansa Ruotsiin syksytalvella samana vuonna. Mutta vielä sielläkin pysyivät he uljaina lippuinsa alla ja kestivät sittemmin useita rynnäköitä, toivoen siitä apua onnettomalle synnyin maallensa. Mutta se oli kaikki turhaa. Seuraavana syksynä luovutettiin Suomi Venäjälle Haminan rauhassa. Sotilaat saivat palata kotipaikoillensa; monta ei niitä enää jälellä ollutkaan. Niistä, mitkä miekka oli säästänyt, olivat monenlaiset taudit ja puutokset vielä osansa ottaneet. Heikkoina, horjuvaisina, raajarikkoisina palasivat jälelle jääneet uroot, jotka toivorikkaina, rivakkaina olivat lähteneet kotoonsa uhraamaan ruumiinsa ja henkensä isänmaalleen. Kohtalo, jonka alaiseksi Suomi silloin tuli ja vaikka sittemmin onneksi kääntyneenä, oli sangen kova ja se pakottikin monen jättämään syntymämaansa ja muuttamaan "emämaahan," Ruotsiin. — — —
Oli kesäinen ilta v. 1810. K—n pitäjään kirkkoa kohden kulki nuori, riutunut sotilas ratsastaen. Hän oli Paavolan Hannes. Tultuaan hautausmaan portille, astui hän maahan, sitoi ratsunsa ohjista aitaan ja kulki itse kalmistoon. Hän tahtoi mennä katsomaan, vieläkö Paavolan emäntävainajan risti oli koristettuna tuoreella kukkasseppeleellä; hän tahtoi nähdä, vieläkö armaansa, jota ansaitsemassa hän oli riuduttanut elämänsä, oli hyvin voiva, vieläkö hän oli pitänyt lupauksensa, jonka teki silloin, kun he yhdessä kävivät ensimäistä seppelettä viemässä rakastetun emännän ja äitin ristille. Rakastavaisten mielestä tuntuu pienikin odotusaika i'ankaikkisuuden mittaiselta, ja sen tähden tahtovat he saada asioista ja tapahtumista, jotka heitä koskevat, tiedon niin pian, kun vaan on mahdollista. Se hätäisyys pakotti Hanneksenkin poikkeemaan kalmistossa tiedustelemaan Lyylin vointia; hän ei jaksanut varrota siksi, kun olisi ennättänyt hänen kotiinsa.
Hän lähestyi kumpua. Mutta — olihan siinä aivan lähellä toinenkin risti; kenenkähän se oli? Ja seppele? — siitähän ei ollut enää muuta, kuin muutamia kuivaneita karoja jälellä! Synkkä aavistus sydämessä, riensi hän kiireisin askelin kummulle. Silmänsä eivät olleet pettäneet. Seppelettä ei ollut; lähellä seisoi toinen risti, josta hänen silmänsä heti huomasivat sanat: "Tässä lepää — — — — Lyyli — —." Se oli ikäänkun salaman isku Hannekselle; hän astui horjuen askeleen taakse päin ja lausui tuskallisella äänellä: "Hän on kuollut; kuollut varmaankin minun tähteni! Voi Lyyli, Lyyli!" Ja hänen heikot voimansa pettivät; hän vaipui maahan. Kyyneleitä vuodattaen ja polttavin sydämin siinä ollessaan muisti hän armaansa epäilykset ja ne vaan lisäsivät hänen tuskaansa. Vähitellen tointui hän tilastaan ajatellen: "hyvästi siis maallinen onni, jota niin paljon olen kuvitellut. Pitihän minun tuon tietämänikin, ett'en ole koskaan onnen lempilapsi ollut. Mutta vähät siitä. Minä tyydyn mielelläni osaani, jos vaan hän on ollut onnellinen täältä lähteissään; mutta voi! minä aavistan, että hän on minun onnettoman tähden saanut paljon kärsiä ja kukatiesi minun tähteni murtunutkin. Sen saanen vasta kuulla."
Vapisevana, horjuvin mielin astui hän kalmistosta, nousi ratsulleen ja kulki hiljalleen Paavolaa kohden.
Aurinko oli laskullaan, kun Paavolan pihaan saapui sotilas ratsastaen. "Jokos Hannes tulee?" kyseli väki. Mutta eihän ratsastava sotilas ollut hänen näköisensä. Hannes oli ollut pulska ja reipas, punaposkinen nuorukainen. Tämä sitä vastaan laiha, kalvea ja riutunut kuin varjo. Oli miten oli, mutta sisään astui Hannes, vaikka paljon entisestään muuttuneena.
Talon väellä oli paljo kyselemistä, mutta Hanneksella ei näyttänyt olevan haastelemisen voimaa eikä haluakaan. Hetken perästä tuli isäntä, tervehti häntä tavalla, jonka Hannes tunsi olevan aivan toista laatua, kuin sen katselemisen, minkä sai lähteissään. Hänen kasvoistaankin oli jo paennut entinen kylmäkiskoisuus ja itsekkäisyys, joka niistä ennen kuvasti ja joiden sijaan olivat tulleet kärsimyksiä ja katumusta kuvaavat juonteet.
"Terve tuloa!" lausui isäntä matalalla äänellä.
"Kiitos toivotuksestanne," vastasi Hannes. "Nyt", jatkoi hän ollen Lyylistä tietämättömänä olevinaan, "olen täyttänyt vaatimuksenne, vartoon vaan palkkaani lupauksenne mukaan."
Isäntä ei vastannut mitään. Hän henkäsi vaan raskaasti ja näytti tuskalla voivan pidättää kyyneleensä vuotamasta. Hanneskaan ei voinut sillä kertaa enempää kysyä, vaikka hän ei tietoansa ilmaissut.
Iltasen syötyään ja isännän kanssa kammarissa kahden ollessaan, kysyi hän taas: "Missä on Lyyli? Enhän ole häntä vielä nähnyt."
"Elä kysy häntä enää!" vastasi isäntä huo'aten. "Hän ei ole enää täällä maailmassa; hän on jo haudan toisella puolella. Hän on — kuollut!" ja kyyneleensä alkoivat vuotaa.
"Miten hän kuoli?" kysyi Hannes niin vakaana, kuin suinkin saattoi.
"Sinä kysyt, miten hän kuoli. Siihen vastaan suoraan: minä — minä murhasin hänen," ja hän vaipui puoleksi tunnotonna istuimelleen.
— "Te olette murhannut tyttärenne?"
— "Niin!" — Ja keskustelu loppui hetkeksi, sillä kummallakaan ei ollut sen pitkittämisen voimaa eikä haluakaan. Mutta kummankin huokaukset ja kyyneleet kertoivat kovasta, vaikka aivan erilaisesta taistelusta.
Viimein lähestyi isäntä Hannesta ahdistuksesta horjuen ja lausui sortuneella ja vapisevalla äänellä:
"Hannes. Minä olen käyttänyt pirullisinta kavaluutta ja tehnyt hirmuisinta vääryyttä sinua kohtaan, mutta siitä olen saanut kyllin ansaitun rangaistukseni. Minä tahdon kertoa sinulle rikokseni ja sitte ottaa vastaan tuomion: Nähtyäni tyttäreni ja sinun vain tulevan yhä rakkaammaksi ja saatuani siitä kokea vastuksia hänen naittamiselleen rikkaalle rusthollarille, päätin laittaa sinun petoksella tieltäni pois, saadakseni lisätä maallista rikkauttani, jota minulla jo kyllin oli. Minä vihasin sinua, ja ainoastaan sen tähden, että olit köyhä, omantuntoni mukaan puhuen, en sinussa muuta vikaa löytänyt. Minä sain sinun petoksella sotamieheksi. Sillä jo luulin päässeeni tarkotukseni perille, mutta se oli turhaa. En ymmärtänyt silloin, että puhtaat sydämet voivat toisiinsa eriämättömästi kiintyä, sillä minä olin itse kokonaan turmeltunut. Minä luulin rakkauden katoovan silloin, kun rakastavaiset olisivat erotetut, mutta siinä erehdyin surkeasti. Tyttäreni rakasti sinua yhä kuin ennenkin, vaikka ko'in hänelle selittää, että hän ei sinua kentiesi enää koskaan näkisi. Siitä huolimatta aloin kuitenkin häntä pakottaa Matille vaimoksi, vaikka kyllä tiesin hänen vihaavan tuota rikasta rusthollaria jota minä rikkaana ja ahneena ollessani pidin parhaana miehenä maailmassa. Nähden muusta ei apua olevan, päätin käyttää kovuutta, sillä isekkäinen luontoni ei sallinut tuumani turhaan raukeevan. Te'in niin, kun päätinkin ja — — — ja — —"
— "Entäs sitte?"
"Sitte," jatkoi isäntä, ollen epätiedossa, mitä sanoisi; "minä löysin armaan tyttäreni — järvestä sinä päivänä, jona piti hänen kihlajaisensa vietettämän!"
— "Hän hukutti siis itsensä?"
— "Ei suinkaan, minä toivon, että hän ei sitä tehnyt. Luulen hänen vahingon kautta sinne joutuneen, mutta kuitenkin tiedän ja tunnustan, että se tapahtui minun tähteni; minä uskon sen, että jos en olisi häntä pakottanut väkisin naimisiin ja sitä vastustettuaan häntä uhkaillut, niin hän vielä olisi tässä meidän molempain ilonamme. Sen tähden tunnustan suoraan, että olen hänen murhaajansa, Jumala sen minulle anteeksi antakoon!"
— "Onneton isä, onneton isä! Mutta minä olen yhtä onneton, sillä ne kaikki ovat tapahtuneet minun tähteni."
— "Ei, ei. Älä sano niin. Syyt on kokonaan minun. Tämä on kaikki minulle kuritukseksi tapahtunut ja olen suuresti kiitollinen, että sillä olen päässyt; minä olen ansainnut paljon enemmän rangaistusta; minä en ole mahdollinen enää maailmassa kenellekään silmiäni näyttämään. Tahdotko kuulla onnettoman, vaipuneen sydämen katkeria mietteitä?"
Hannes ei vastannut mitään, mutta isäntä jatkoi:
"Minä olin ennen onnellinen; minä olin rikas, minulla oli sievä ja hyvä aviopuoliso, minulla oli lapsi, jota rakastin enemmän, kuin mitään maailmassa. Mutta kuolema korjasi puolisoni ja minä yksinäni ikävyyden vaivaamana rupesin elämään maailman mukaan. Minä aloin tehdä leikkiä viinan kanssa tietämättä ja muistamatta että se on tuhansia sieluja jo onnettomina vajottanut maailmassa kurjuuteen ja ijankaikkisuudessa helvetin pimeyteen ja syvyyteen. Mutta minä tahdoin vaan olla miehenä miesten seurassa. Minusta tuli juomari, vaikka en itse huomannut, taikka oikeen sanoen, en ollut huomaavinani ennen, kun olin jo niin syvälle vaipunut, ett'en enää voinut itseäni pelastaa. Maailma turmelee sydämet, mutta se tekee sen niin viekkaasti ja kavalasti, salaa ja petollisesti, kuin käärme. Me emme sitä huomaa ennen kun jo olemme sen varmoja, katoomattomia uhria, kun olemme kokonaan turmeluksen vallassa.
"Voi sinä kirottu viina! Sinä upotit minun syvyyteen, josta tuskalla enää ikinä pääsen. Kuinka monta katkeraa kyyneltä sai armas lapseni, Lyyli, vuodattaa minun sinun vaikutuksestasi luonnottomana isänä ollessani ja viimiseksi, kuinka hirveän kirouksen olet päälleni saattanut murhatessani hänen.
"Voi maailman rikkaus! Sinä saatit minun pirullisessa ahneudessa halveksimaan siivoa, hyväntahtoista nuorukaista ja sen tähden saattamaan turmioon oman lapseni. Mitä nyt teen sinulle; mihin panen rikkauteni, koska minulla ei enää ole omaista. Voi armas Lyylini! Jos sinun takaisin saisin, niin olisin valmis uhraamaan kaikki, mitä minulla on. Mutta se on turhaa. Voinko edes milloinkaan saada anteeksi rikostani, jonka tein sinua kohtaan. Sydämeni, miksi et itke verikyyneleitä, maa, miksi et repeä, miksi et niele helvetin pimeyteen minua hirmuista murhamiestä?"
Niin huokaili katkerilla tunteilla täytetty isän sydän. Hannes oli sitä kuullessaan vaipunut ajatuksiinsa. Hän tuskin kuuli mitä isäntä puhui; hän mietti vaan, mitä kärsimyksiä armaansa, Lyyli oli hänen tähtensä saanut kestää. —
Eräänä päivänä lausui isäntä Hannekselle: "minulla ei ole enää ketään sukulaista, jolle taitaisin taloni ja tavarani antaa; minä julistan sinun perillisekseni. Suostutko siihen, poikani?"
"Kiitoksia tarjoumuksestanne!" vastasi Hannes. "Mutta minä en usko enää tarvitsevani maallisia tavaroita. Minä jätän pian kaikki tänne ja muutan toiseen maailmaan; minä tunnen voimani riutuvan ja ruumiini lakastuvan."
Isäntä lausui huo'aten: "viiminenkin toivoni on kadonnut. Sen olen kyllä ansainnut."
Hannes oli menettänyt nuoret voimansa sotaretkellään. Hänen nuori ruumiinsa ei kestänyt niin kovia ponnistuksia, kuin siellä tarvittiin. Hän riutui riutumistaan ja silmin nähtävästi ei hänellä enää pitkiä aikoja ollut jälellä. Sisällinen suru ja kaiho auttoi vielä häntä hautaa lähemmäksi. Aikaansa vietti hän milloin Paavolassa, milloin vanhempainsa luona Mäkelässä. Mutta rakkaimmat paikat hänelle olivat Leppäniemen kallio ja Lyylin hautakumpu kalmistossa. Niillä istuen vietti hän monta iltahetkeä muistellen entisiä armaita, onnellisia aikoja, milloin sai elää rakastajan ja rakastetun ihanaa elämää, jonka aurinko, Lyylin puhdas sielu, säteili hänen ihanista silmistään lämmittäviä, sulostuttavia säteitään.
Eräänä Elokuun iltana tapaamme Hanneksen taas istumassa lemmittynsä haudalla ajatuksiinsa vaipuneena. "Lyyli!" kuiskasi hän. "Sinä menit minua ennen pois, mutta kau'an ei tarvinne varrotaksesi armastasi, hän tulee pian perässäsi. Meidän ei sallittu täällä maailmassa omistaa toisiamme, mutta tuon synkän haudan tuolla puolen tapaan sinun yhtä puhtaana tahi puhtaampanakin, kuin täällä. Puhdas rakkaus on kuin hieno sade, joka kuivilla kesillä virkistää luonnon ja saattaa kaikki uuteen eloon. Se kirkastaa kiiltävillä helmillänsä kukkasten lehdet ja terät. Rakkaus jalostuttaa aatteet, se puhdistaa sydämet, virkistää sielun ja tappaa itsekkäisyyden. Se on Jumalasta alkuansa ja sitä hän suvaitsee ja siunaakin. Rakkaus on i'ankaikkisuuden onnellisuuden loistoa. Maassa se puhtaanakin on vielä himmeää, mutta haudan tuolla puolen on se i'ankaikkisesti kirkas ja loistava.
"Oi! jospa jo pian minunkin lakastunut ruumiini kannettaisiin tänne ja peitettäisiin multaan. Silloin vapautettu henkeni kohoisi ikuisiin rauhan majoihin, jättäen tämän surkean maailman."
Niin huokaili Hannes aavistamatta, että toivonsa piankin tuli täytetyksi. Hän kävi yhä heikommaksi ja lakastui kuin kukkanen, joka myrskyn kestettyään on jälleen kohottanut päänsä ihailemaan ilmaa, joka ei enää kuitenkaan ole sovelias hänen elämällensä. Hän oli uhrannut elämänsä armaansa ja isänmaansa tähden, mutta joita kumpaistakin oli onnettomuus kohdannut.
Kolme päivää siitä, kun tapasimme Hanneksen Lyylin haudalla, vaipui hän vuoteelleen, josta ei enää noussut. Isännälle, joka kyyneleitä vuodattaen pyysi häneltä anteeksi petostansa ja kavaluuttansa, lausui hän: "Maailma ei ole toteuttanut minun toiveitani eikä kuvitelmiani, mutta siitä en syytä teitä. Se on maailman yleinen tapa ja te olette vaan olleet välikappaleena sen täyttämisessä. Minä, kukatiesi, olen toivonut liikoja ja sen tähden saanut katkeruutta kärsiä. Maailma ei ole onnellisuuden eikä rauhan kotimaa; maailmassa ei ole enää paratiisia, sen olen jo aikoja sitte huomannut. Ne kaikki ovat maailman ulkopuolelta toivottavat ja etsittävät. Minä suon sydämestäni anteeksi teidän rikoksenne, jotka olette minua vastaan tehnyt, jos niitä on ja pyydän teitä tekemään samoin minulle. Minä rukoilen puolestanne, ett'ette enää lankeisi syntiin, josta tuskalla olette irralleen päässyt."
Itkeville vanhemmilleen lausui hän: "Minä olen osani jo maailmassa toimittanut, vaikka en osaksikaan velvollisuuksiani täyttänyt. Elkäätte surko, että pääsen täältä parempaan elämään."
Kau'an ei hänen enää tarvinnut kärsiä tuskia. Parin päivän perästä loppui hänen monivaiheinen, vaikka lyhyt elämänsä. Seuraavana Sunnuntaina saatettiin hänen ruumiinsa viimiseen lepokammioonsa, armaansa rinnalle, lepäämään. Isäntä lausui:
"Levätkäätte rauhassa! Maailma on taistelutanner, jossa usein vääryys totuuden polkee, mutta hauta sovittaa kaikki ja haudan tuolla puolen ei ole vääryydellä eikä kavaluudella mitään valtaa."
* * * * *
Monta vuotta on jo vierähtänyt sitte, kun Lyyli ja Hannes kannettiin maan mustaan poveen lepäämään. Jos, ystäväni, satut kulkemaan sen kalmiston ohitse kesä-iltana, niin aukaise rautaristikkoinen portti ja astu tuohon hiljaiseen rauhalaan! Käy sitte suoraan kalmiston perälle, niin saavut heidän hautakummullensa. Siinä kasvaa vahvaa ruohoa ja sen seassa pari ruusupensasta ja monen laisia kukkia; aivan lähellä levittää pihlaja suloista tuoksuansa. Iltatuulen henkiessä kumartelevat ruohot ja kukat maata kohden. Ne tahtovat lausua: "Ihmislapsi! Sitte vasta olet onnellisuuden saavuttanut, kun olet sydämesi puhtaana tuonne maan kylmään poveen säilyttänyt. Te'e se!" Ruusut seisovat totisina, ikään kun siskoonsa surren. Ne eivät taivuttele itsiään. Jos tahdot ymmärtää, mitä ne sanovat, niin astu lähemmäksi, haista niiden suloista hajua ja ihaile niiden kauneutta ja puhtautta! Pihlajassa humisee tuuli niin surullisesti, mutta kuitenkin suloisesti. Pieni lintu istuu sen oksalla ja laulaa. Mitä se laulaa? — Se laulaa lempeä, se laulaa rakkautta; rakkautta, joka ikuisilla siteillä yhdistää sydämet toisiinsa; rakkautta, joka kohoaa yli katoovaisuuden, rakkautta, joka säteillään lämmittää kylmää maailmaakin.