Poliisipalvelija. Edelliset.
POLIISI (kirje kädessään): Päivää, hyvä herrasväki, päivää!
(Hän on hiljainen ja ystävällisen näköinen nuori mies).
ROUVA. Taivaan Herra! Poliisi!
KAMREERI. Niin, mitä hän —?
ROUVA (miettii hetkisen ja ottaa sitten yht'äkkiä tuolin, jolla hän uhkaa poliisia): Ei askeltakaan lähemmäksi, sen sanon!
POLIISI (säikähtäneenä): Mi-mi-mitä nyt?
KAMREERI. Niin, mitä sinä, Emma —?
ROUVA. Pysy takanani, pysy takanani, Kalle! Hän tulee sinua vangitsemaan.
KAMREERI. Vangitse —?
ROUVA (poliisille): Niin, mutta minä en häntä anna — en kuuna päivänä — sillä se on vääryyttä, ilmeistä vääryyttä. Merimieshän se oli, joka aloitti. Kuka käski häntä suututtamaan kamreeria? Ja jos kamreeri sitten häntä vähän tyrkkäsikin, ja se sattui pahemmasti kuin oli aiottu, niin eihän se ollut hänen syynsä, että — (Kun poliisi vähäsen lähestyy). Pysykää kauempana, muuten pamahtaa!
(Kohottaa tuolia).
POLIISI. Herra jestan, tämä kirjehän minun vain piti kamreerille —
KAMREERI (ottaa pari askelta poliisia kohti): Mutta, Emma, oletko sinä —?
ROUVA (tarttuu hänen takinliepeisiinsä): Älä mene, Kalle! Älä mene! Se on vain viekkautta ja kavaluutta. Eteisessä seisoo kuka tiesi kuinka monta poliisia sinua odottamassa. (Menee tuoli koholla poliisia vastaan). No, pakenetko tahi tämä on viimeinen hetkesi!
POLIISI. Voi, voi, rouva on tullut hulluksi! Tuoss' on kirje — (viskaa sen pöydälle) — minä juoksen hakemaan tohtoria. (Huutaa mennessään). Tohtoria, tohtoria.
Kamreeri. Rouva. Onni. Hilma. Reetta.
ONNI ja HILMA (jolla on uusi, hieno huivi hartioillaan, yht'aikaa): No, mitä nyt? Mikä täällä on hätänä?
KAMREERI. Ei mikään, mamma tässä vain poliisia puhutteli. (Rouvalle:) Mutta mitä tämä nyt oikeastaan tietää, Emma? Mikä merimies se on, josta sinä —?
ROUVA. Mikäkö merimies? Seisoohan koko juttu sanomalehdessä ja tunnustithan sinä juuri itse —
KAMREERI. Tunnustinko? Mutta viskaaliahan minä tarkoitin, mamma, viskaalia.
(Ottaa kirjeen pöydältä).
ROUVA (epäillen): Viskaalia? Älä sinä minua —
KAMREERI. No, niin totta kuin elän. Mutta kas! Häneltähän tämä kirje näkyykin olevan. Mitä hän nyt minulle —?
(Aukaisee kirjeen).
ROUVA (kuin edellä): Lue minun kuulteni!
KAMREERI (lukee): »Veli hopea! Morjens ja elä terveenä! Koska en minä eikä veli pormestarikaan saanut sinua tavata, niin tahdon minä täten sinulle ilmoittaa, ett'ei meillä ollutkaan mikään tositarkoitus noilla suurilla aamiaisilla, jotka sinun, sovinnoksi muka tuosta tyrkkäämisestä, piti valmistaa minulle ja koko eiliselle seuralle; mutta oli kaikki vain semmoista pientä, viatonta leikinlaskua, jonka soisimme sinun meille antavan anteeksi. Vanha ystäväsi Mosse.»
KAMREERI (luettuaan): Nuo juuttaan veitikat! Että sillä tavalla minua —! Puh, tuntuu kuin leiviskän paino olisi sydämeltäni pudonnut! Puh — uh!
ROUVA. Suuret aamiaiset! Tämäkö sitten tuo salaisuus olikin?
ONNI. No, eikö tullutkaan mitään noista kesteistä? Sittenhän minun ostoksenikin olivat tarpeettomia, haha!
ROUVA. Mitä? Sinun ostoksesi?
ONNI. Niin, josta sitten syttyi tämmöisiä rettelöitä. (Hilmalle). Ethän sinä enää ole suutuksissasi, kultaseni?
HILMA. Oi, älä siitä puhukaan, Onni!
REETTA (perältä): Rouva, rouva, se olikin aivan kuin minä sanoin, että maitotinki oli maksettu. Ja mitä tuohon merimieheen tulee, niin hän aamulla särki ikkunan ja karkasi teille tietämättömille, niin ettei se ollutkaan niin vaarallista kuin —
ROUVA. Hyvä, hyvä, saat mennä — me tiedämme sen jo.
REETTA (Menee).
ROUVA (pienen äänettömyyden perästä): Pappa!
KAMREERI. Mamma!
ROUVA. Pappa, me olemme kumpikin olleet tuhmia, oikein tuhmia!
KAMREERI. Niin, annatko sinä minulle anteeksi, Emma?
ROUVA. Kyllä, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.
KAMREERI. Ja se olisi?
ROUVA. Että nuo luvatut aamiaiset valmistetaan huomiseksi ja että minä silloin saan pitää huolta ostoksista.
KAMREERI. Hyvin mielelläni, hyvin mielelläni! (Ottaa häntä vyötäisiltä). Niin, olkoon kuinka tahansa, niin sinä olet kumminkin aina minun oma mammani!