"Kyllä, kyllä! minä teen niin! minä teen niin!"
"Nöyrry Jumalan edessä tunnustaen, että mitä ikänä Hän tahtoo tehdä, niin on Hän aina oikea ja pyhä, mutta sinä olet syntinen, joka et ansaitse muuta kuin helvetin…"
"Kyllä, kyllä!"
"Hän on se, jolla on kaikki oikeus ja voima taivaassa ja maassa niin, että vaikka sinä olisit suurin pyhimys ja Hän tahtoisi tuomita sinun, niin tekisi Hän siinä ainoastaan oikein eikä sinulla olisi vähääkään kerskuttavaa, vaan olisi sinun nöyrtyminen ja ylistäminen Hänen nimeänsä sekä häpeäminen omaa kurjuuttasi, että sinä olet Hänen edessään vähempi-arvoinen kuin viheliäisin on Leviitan rinnalla.
"Aivan niin…"
"Ja sinun täytyy rukoilla armoa kaikkien synteisi tähden ja erittäinkin siitä, mikä on kaikista pahin synti, nimittäin: että sinä olet ajatellut ylvästelevästi ja uppiniskaisesti Jumalaa vastaan sekä yrittänyt ymmärtää ja tuomita Hänen korkeita ajatuksiansa, neuvoansa ja Hänen viisasta tahtoansa."
"Minä rukoilen, minä rukoilen…"
"Senkin synnin tähden, joka on sitä lähinnä suurin, nimittäin: että sinä olet ajatellut pahaa vanhempiasi ja varsinkin äitiäsi vastaan, jota tuomitsemaan sinulla ei ole ensinkään oikeutta, mutta olet velvollinen rakastamaan, kunnioittamaan ja tottelemaan häntä vielä sittenkin, vaikka hän antaa sinun paholaisen haltuun."
"Kyllä, kyllä, kaikkien —"
"Vilpittömästi ja vapaaehtoisesti tulee sinun nöyryyttää sydämmesi Jumalan ja vanhempiesi edessä, tunnustaen: minä yksinäni olen syntinen ja olen siis ansainnut kaikkea pahaa ajassa ja ijankaikkisuudessa; oikein he tekevät tuomitessaan minun tähän kaikkeen, ja kaikesta sielustani kunnioitan minä Sinua; mutta jos Sinä, suuri, ijankaikkinen Herra Jumala! ansaitsemattomasta armostasi tahdot pelastaa minun, niin ai'on minä koko elinaikanani olla uskollinen palveliasi ja kiittää Sinua ijankaikkisuudessa siitä, että Sinä olit niin äärettömän hyvä."
Myrskyn viima vingutti seiniä ja ikkunalasia, rasketta ja outoa huminaa kuului ulkoa, portti-pielet ja aidan seipäät ulvoivat kummallisesti; tuo kaikki siis oli ennettä siihen, että oikea rajuilma uhkaili nousta ja tämä oli Bård'in mielestä paha merkki ja aavistus. Tälläisellä ilmallahan paholainenkin on varmaan liikkeellä… Hän kuunteli kyllä papin sanoja, mutta enemmän kuitenkin humajavaa myrskyä ja mitä vinhemmäksi myrsky yltyi sitä ymmärtämättömämmäksi kävi Bård. "Polvillesi!" huusi pappi nyt, koska tuulen kammoittava vihma rupesi jo läpi huoneen ulvomaan, "laske polvillesi! nöyryyttäen itsesi Jumalan edessä." Bård laskihe polvilleen, vaikka tuo tuntuikin hänestä vaikealta ja hän huusi hätäilevänä: "Sydämmestäni nöyrryn ja kumarrun minä Jumalan edessä; Hänellä on oikeus…"
"— Jumalan ja vanhempaisi edessä;" oikaisi pappi ankarasti.
"Jumalan ja vanhempaini edessä; heillä on oikeus ja voima tehdä minulle, mitä he tahtovat; mutta minä olen syntinen ja olen siis ansainnut sen, ja vaikka he työntäisivät minun helvettiin, niin tahdon kuitenkin ylistää heitä suuresta armostaan ja yhäti olla heidän uskollinen palveliansa"… Hän katseli pelkäävänä ylös. "Onko se niin?" kysyi hän.
"Luullakseni tarkoitat sinä: oikein. Anna itsesi nyt Jumalan haltuun rukoillen armoa!"
"Minä annan itseni Jumalan haltuun ja rukoilen armoa", oihkui Bård suuressa hädässään. Ja sitten kysyi hän papilta: "onko se oikein?" "Nouse seisoallesi, poikaseni", vastasi tämä. "Ja nyt täytyy sinun pelastaa minut!" pyysi Bård. "Nyt koetamme tehdä mitä voimme," vastasi pappi. "Jumala vapahtakoon sinun totisesti kaikista synneistäsi!"
"Mutta," lisäsi pappi, "saadakseni varmuuden siitä, että sinulla on oikea totisuus ja vilpitön aikomus, niin on sinun lupaaminen minulle täällä kahden kesken suusta suuhun, että jos sinä pelastut, niin annat kolmannen-osan kaikesta mitä perintönä äidiltä tulet saamaan, sille kirkolle, missä sinä pelastetaan, — Jumalan kunniaksi ja kurjan sielusi lunastukseksi."
"Sen lupaan minä … niin totta kuin pelastun … niin totta kuin odotan Jumalan armoa," vakuutti Bård.
Pappi istuutui kirjoittamaan. Hetken perästä pisti hän paperin esille, sanoen: "tähän olen kyhännyt lahjakirjeen; kirjoita sen alle!" Bård tarttui pännään ja piirsi ristin; pappi kirjoitti sitten siihen Bård'in nimen. "Aivan niin Jumalan nimessä", virkkoi hän vielä ja nousi seisoalleen.
Ilta kului hitaasti. Pappi veti takin yllensä ja otti vanhan kirjan, jota nähdessään Bård hyvin ilostui; sillä hän luuli, että tuo nyt on se mustakirja; sitten otti pappi kirkonavaimen ja lyhdyn sekä käski Bård'in seurata mukanaan. "Alttarin vieressä olemme me paremmassa turvassa kuin täällä", sanoi pappi; Bård huomasi hänen olevan vaalean. Ja he lähtivät.
Mutta poistuttuaan vähän matkaa pappilan rakennuksesta, ilmautui metsän synkeästä siimeksestä kaksi naista, jotka rupesivat äänettöminä heitä seuraamaan. Toinen naisista nojausi toiseen ja heidän kulkemisensa kävi kovin vaikeasti. Mutta kirkkoon sitä nyt vaan suunnitettiin.
* * * * *
Ilma oli hirmuisen ryöppyinen. Kadut olivat tyhjät ja huoneet suletut; myrsky viuhui suhisten ja järveltä kuului kummallinen pauhina, ikäänkuin syvyydessä sohiseva käheä ääni. Pappi pääsi töin-tuskin takkineen kävelemään; mutta Bård koki lujasti pitää kiinni hänen kädestään ja oli mielestään näkevinään jok'ainoan päädyn päättehestä ja joka huoneen taustalta paholaisen kurkistelevan liehutellen nahkasiipiään ja heilutellen sarviaan. Koskaan ei kirkkotie ollut tuntunut hänestä näin pitkältä.
Vihdoin pääsivät he perille. Pappi otti avaimen esille ja avasi vakaasti oven; lukko kumahti oudosti ja salparauta rääkäsi kummallisesti. Kirkossa oli kaikki kammoittavan hiljaista; mutta kohta tunsivat he ikäänkuin jostakin kellarista lemuavaa, tuoreen tympeää ja käryltä-hajahtelevaa löyhkää ja jok'ainoalle jalan-kapsaukselle raikui ylt'ympäriinsä jokaisessa holvissa ja nurkassa kumahtelevia kajahduksia niin, että olisi luullut siellä paljon väkeä kävelevän. Täällä tuntui nyt siltä, kuin myrskyn riehuna olisi kuulunut kaukaa, mutta yhä taukoamattomammasti ja painavammasti sen jymisevä ääni kuitenkin soi; se oli ikäänkuin ukkosen jyminä vuoriharjun takaa, mutta johon ääneen on kuitenkin aukkoin ja ullakkoin läpi kulkiessaan yhtynyt pitkäsointuista ulvontaa. Bård tunsi kylmän hien valuvan kasvoiltaan ja hän piti lujasti kiinni papin kädestä. Mutta hän tunsi sen käden, mistä hän piti kiinni, vapisevan.
Kirkon-permanto ei tahtonut loppua ollenkaan. Oli ikäänkuin he olisivat tallustelleet aina samassa paikassa edistymättä vähääkään. Kylmiä tuulauksia puuskui heitä vastaan; jotka tuntuivat ikäänkuin leuhottavien käsien vihmalta tai näkymättömän hornan-nielun hengähdyksiltä. Valkoisia lakanoita haamoitti vilahduksella näkyviin ja piiloutuivat taas patsaiden ja muurinkulmien taakse, ja näiden yläpuolella sekä ylt'ympäriinsä kattoholveista kuului ikäänkuin väkinäisiä siipien-pyrähdyksiä. Tuo heikko lyhtyvalo vilkutti hämärästi penkki-riveihin ja jätti suuria, levottomia varjoja, jotka muuttivat muuttamistaan paikkaansa ja milloin hämmentyivät seinillä vallitsevaan synkkään pimeyteen. Vihdoin viimein saapuivat he alttarille. Bård henkäisi syvästi ja tunsi helpotusta. Nyt olivat he perillä. Tässä pyhässä paikassa pitäisi ainakin olla turvassa, varsinkin kun pappikin on mukana. Nyt viritti pappi kynttilän alttarille ja käski Bård'in polvistua alttarin viereen. Bård totteli käskyä nöyrästi ja siinä oli hän nyt kumartuneena puoleksi lymyten papin viitan suojaan. Pappi käännyikse selin alttariin ja kiersi kädellään suuren piirin ympärillensä ilmaan, teki ristinmerkkiä joka taholle ja rupesi rukoilemaan. Hän pyysi ensiksikin Jumalan antamaan anteeksi sitä että hän tuli esille Hänen alttarillensa näin syntisen miehen kera, joka koko ilmoisen ikänsä on elänyt ilman kuritusnuhdetta ja ilman uskoa; "mutta nyt on hän nöyryyttänyt itsensä ja antautunut Sinun huostaasi ja etsii täällä nöyrästi Sinun armoasi; sentähden rukoilen minä hänen edestänsä pyytäen Sinua, että äärettömästä laupeudestasi pelastaisit hänen tuosta suuresta hädästä, missä hän nyt on, sekä olisit meidän kummankin luonamme tällä hetkellä ja vapahtaisit meidät molemmat, mutta erittäinkin hänen perkeleen vallasta ja pahasta kavaluudesta." Ja hän rukoili kauan ja kauniisti, pyytäen, siunaten ja toivottaen rauhaa.
Bård tunsi hyvän voiman jokaisesta sanasta. "Poum —!" kuului hiljaa ja lempeästi kirkontornista; se oli kellon sointu; mutta Bård'in mielestä kuului tuo ikäänkuin Herran vastaukselta. Vaan heti tämän perästä ulvahti taas kamalasti ikäänkuin iva-vinkunalla eräässä torni-aukossa. Ja myrsky yltyi; kirkko humisi ja seinät jymähtelivät kummallisesti. Pappi otti kirjan ja rupesi lukemaan. Tuo oli varmaankin mustakirja; sillä Bård ei ymmärtänyt siitä ainoatakaan sanaa. Mutta kuitenkin tuntui se hänestä oikein tenhoavalta. Sanat olivat niin voimallisia, että niiden täytyi peloittaa paholaista. Mutta mitä pitemmältä pappi sitä luki, sitä enemmän rupesi hänen äänensä vapisemaan. Nyt varmaankin tulee pian! Bård siirtyi yhä likemmäksi ja likemmäksi alttaria. "Poum — paum!" kumisi taas kirkontornissa; mutta myrsky pauhasi niin, että tuo soitahdus tuskin kuului. Oli aivan kuin hyvät ja pahat vallat olisivat keskenään taistelleet. "Lue nyt 'Isä meidän!'" kuiskasi pappi; "nyt tulee ankarin taistelu!" Nyt oli Bård peloissaan. Hän rupesi lukemaan hiljaa itsekseen; mutta se ei luistanutkaan, se meni aivan väärin. Hän alkoi uudestaan, mutta päästyään viidenteen rukoukseen hajosi hänen ajatuksensa. Mikä tuolla ulkona noin humisee? Kuka noihin seiniin niin jymäyttelee? Ja mitä on tuo kummallinen möhinä ja surina tuolla selkänsä takana? Kukaties ovat pikku-perkeleet päättäneet leikitellä hänen kanssaan tänä iltana. Niitä istui hänen takanaan penkin-sarjoilla pitkissä riveissä, ikäänkuin pöllöhaukkoja tahi kissoja; hän oli näkevinään niitä; hänen mielestään oikein tuntui: miten niiden silmät kiiluivat keltaisena tulena pimeästä. Kirkko oli täynnä kummituksia ja perkeleitä, jotka istuivat vaanien, hijoen kynsiään ja järsiskellen selkäänsä; ne odottavat! ne vaanailevat! Hän luki "Isä meidän" uudestaan ja uudestaan eikä ensinkään huomannut: menikö se oikein vai väärin. Ja pappi messusi messuamistaan niin, että kirkko kumisi, ja säveleet kaikuivat kauttaaltaan, kajahdellen seiniin ja sointuivat raikkaina takaisin.
Hui, miten jyskää. Tuleeko paholainen lattian kautta esille? Tulikiveltä, käryltä ja katkulta jo lemahtelee… Hän tarttui molemmin käsin alttariin vetäytyen yhä likemmäksi ja likemmäksi sitä. Kumma ja kauhu! Koko kirkko tuntuu vajoavan maahan, vajoavan maan sisään. Ei; se ei pysy kohdallaan. Se kukistuu perustuksiltaan, se soutuu, se heiluu ja kelluu kuin laiva merellä… "Poum!" kumisi taaskin ratisten ja voivottaen ikäänkuin kaukaa vuoriharjulta kuuluen; "pium! paum!" "Olkoon nyt Jumala meidän kanssamme", toivotti pappi. Hän pukeutui messukasukkaan ja teki ristinmerkkiä ilmaan. "Rukoile Jumalaa nyt anteeksi-antamaan syntisi; sillä nyt koht'ikään ne sinua raskaimmin painavat", sanoi hän. Ja Bård rukoili. Pappi otti kalkin käteensä ja sitä esillä pitäen rupesi hän vapisevalla äänellä veisaamaan Jesuksesta Kristuksesta, joka ajoi ulos perkeleet ja salli niiden mennä sikalaumaan Genesaretin järven rannalla. Bård ajatteli kauhistuksella syntejään, aina niistä ensimmäisistä ruveten, kun hän oli kosio-leikkisillä kadulla tyttö-hattaroiden kera, tappeli poikien kanssa ja teki ilkeyksiään matkustajille, niihin viimeisiin asti, kun hän purjehti merellä ollen villi heittiö, tappeli ja löi ihmisiä turmiolle, joi ja viekotteli nuoria tyttöjä. Heidän huutonsa ja valituksensa kuuluvat nyt Taivaaseen, kukaties voimallisemmin kuin hänen rukouksensa.
Huumauksen-tapainen jyminä kumisi läpi kirkon. Bård kavahti säpsähdyksellä seisoalleen ja tarttui kiinni alttariin, pusertaen niin lujasti, että sormensa-päitä karvasteli: "nyt tulee paholainen!" Humisi, jyskyi, ruskui ja rauskui joka taholla ja selvästi tuntui, että kirkko ei enää seisonutkaan perustuksillaan… Ja lattiasta hänen jalkainsa alla sekä ylt'ympäriinsä seinistä kuului ikäänkuin kynsien raaputusta, ruumiit kellarissa romistivat kovasti arkkujensa-kansia; ne odottavat vierastansa! Pelon huumaamana vanui Bård lujasti papin takkiin. Huone pimeni yhä ja kynttilät paloivat sinertävän keltaista valkeaa; nyt rupesi kirkko tärisemään; kuiskutusta ja suhinaa joka nurkassa ja sopessa; suuri valaskala tulisine silmineen rötköttää avo-suin kuorin-ovella aikoen niellä hänen julmaan kitaansa! se on nyt se paholainen! Tuo on se paholainen! Se isoni isonemistaan ja tuli yhä rumemmaksi ja rumemmaksi; pitkillä käsillään, jotka kärmeen tavoin venyen matelivat lattiaa myöten yhä likemmäksi ja likemmäksi, tahtoi tuo hirmu tarttua kiinni Bård'in jalkoihin; läpi kirkon kumisi ja jyskyi kovin kamalasti, ikäänkuin ruumisarkun kansinauloja olisi kiinni ta'ottu… "Pakene täältä, sinä paha henki!" ärjyi pappi kuolemantuskaisena, "tämä mies on antanut itsensä Jumalan haltuun!" —
Raivoisasti huudahtaen kuului erään naisen ääni ja kiiruhtava, hoiperteleva astuskeleminen kopsui permannolla. "Minätahdon! — minätahdonolla hänen luonaan! Minun saa tuo paholainen viedä, mutta ei häntä!" huusi tuo ääni, ja kaksi naista ryntäsihe alttarille. Toinen oli Gunhilda, kamalan-näkoinen, sinisen vaaleine ontevine poskineen; hiuksensa riippuivat suortuvina vesittyneiden silmiensä edessä; toinen taas oli Anna, kalpea kuin ruumis. Jäykkä kasvoisena ja kankein silmin, jotka näyttivät palavina kuin tulikeihäät, piti pappi kalkkia ja kirjaa esillä heihin päin, siunaten ja kiroten niin, että se oikein sähisi heidän silmissään: "paetkaa täältä, te naishaamuiset perkeleet!" Ja eivätkä he siis saaneetkaan tulla aivan Bård'in luo. Silloin lysähti Gunhilda kyyryksiinsä, vaipui puoleksi takaisin nojautuen hervotonna Annaa vasten. Mutta Annakaan ei enää jaksanut. Hän laskihe varovasti Gunhildan permannolle, lankesi itse polvilleen hänen viereensä ja alkoi lukea: "Isä meidän", — puoleksi houreissaan ja puoleksi ajatuksella siten osoittaaksensa papille, että he ovatkin ihmisiä eikä kummituksia. Silloin joutui pappi hämillään seisoa töllöttämään. Hän tunsi itsensä samalla sekä hämmästyneeksi että iloiseksi. Kun Anna ehti kolmanteen rukoukseen, alkoi kello lyömään kahtatoista. Ja kun "Isä meidän" oli lopussa, löi kello viimeisen eli kahdennentoista kerran. Puoliyön-hetki on siis ohitse. Pappi huokasi syvästi, nojausi vapisten alttaripöytään ja pyyhki hikeä otsastaan. "Pelastettu!" sanoi hän. Bård ryömi polvillaan papin luo ja pusersi hänen käsiään —: "Kiitoksia! Jumala sinua tästä kaikesta ijäisesti palkitkoon!"
Gunhilda vavahteli. Hän oikaisihe seisoalleen: "Pelastettu —?" kuiskasi hän. "Jumalan olkoon kiitos ja ylistys…" Hän vaipui taas hervotonna maahan. Ja kun Bård tuli hänen luokseen, oli Gunhildan elon-henki jo sammunut. —
Nuo molemmat nuorikot olivat polvillaan ruumiin vieressä. Pappi seisoi heidän takanaan kynttilä kädessä. Ja sitten hän lausui: "Saiko äiti itse antaa nyt sielunsa lapsensa edestä? Sitä emme tiedä. Mutta Jumalan tuomiot ovat kaikki oikeita, hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Amen."