Kahdelle vieraalleen, jotka olivat tahtovinaan asettua näille seuduille asumaan, hän kehui laakson ilmastoa, viljavuutta ja kauneutta. Hän tarjosi heille valkoista leipää, hedelmiä, juustoa ja maitoa. Sitten hän vei heidät vihannestarhaansa, joka oli mainion hyvin hoidettu ja kukoistava; säleistöt levittivät auringon paahtamalle seinälle oksiaan mittausopillisen säännöllisesti; hedelmäpuiden kuontalot kohosivat kaikkialla täyteläisinä ja täsmällisinä ja yhtä etäällä toisistaan.
— Eikö teidän koskaan ole ikävä täällä, herra rovasti? kysyi Nelilehti.
— Aika tuntuu minusta lyhyeltä kirjastoni ja puutarhani kesken jaettuna, vastasi pappi. Niin rauhallinen ja tyyni kuin elämäni onkin, ei se silti ole vähemmän toimelias ja työteliäs. Hoidan jumalanpalvelukset, käyn sairaiden ja tarvitsevaisten luona ja ripitän seurakuntalaisiani. Noilla kunnon luontokappaleilla ei tosiaan ole paljon syntejä omallatunnollaan, voinko sitä pahotella! Mutta he kertovat ne pitkästi. Vähän aikaa on minun myös varattava saarnojen ja katkismusopetuksen valmistamiseen: etenkin katkismusopetus tuottaa minulle paljon päänvaivaa, vaikka olen jo sitä tointa harjoittanut enemmän kuin kaksikymmentä vuotta. On niin vakava asia puhua lapsille: he uskovat kaikki mitä heille sanotaan. Sitten on minulla myöskin määrätyt virkistyshetkeni. Teen kävelyretkiä; ne ovat aina samoja ja sentään sanomattoman vaihtelevia. Maisema nimittäin vaihtelee vuodenaikojen, päivien, tuntien ja minuuttien mukaan; se on aina erilainen, aina uusi. Rumana vuodenaikana kuluvat pitkät illat miellyttävästi muutamien vanhojen ystävien, apteekkarin, veronkantajan ja rauhantuomarin seurassa. Me soittelemme. Morina, palvelijattareni, on erinomainen paistamaan kastanjoita, niillä me kestitsemme itseämme. Onko mitään sen parempaa kuin kastanjat ja siihen lasi valkoista viiniä!
— Herra rovasti, — sanoi Nelilehti kunnon miehelle, — me kuljemme kuninkaan asioissa. Me tulemme pyytämään teiltä erästä lausuntoa, joka on äärettömän tärkeä sekä isänmaalle että koko maailmalle. On kysymys hallitsijan terveydestä ja ehkäpä hänen hengestäänkin. Sentähden pyydämme teitä suomaan anteeksi kysymyksemme, niin kummalliselta ja epähienolta kuin se teistä saattaakin tuntua, ja vastaamaan siihen aivan suoraan ja väistelemättä. Herra rovasti, oletteko onnellinen?
Kirkkoherra Puolikinnas tarttui Nelilehden käteen, puristi sitä ja äänsi tuskin kuuluvasti:
— Minun elämäni on pelkkää kidutusta. Elän ainaisessa valheessa. Minä en usko.
Ja pari kyyneltä tipahti hänen silmistään.
Onnellinen ihminen.
Harhailtuaan turhaan kokonaisen vuoden valtakunnan eri osissa lähtivät Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus vihdoin Simasalon linnaan, jonne kuningas oli antanut viedä itsensä saadakseen nauttia metsän raikkaudesta. He tapasivat hänet tiedottomassa tilassa. Hovi oli kovin levoton hänestä.
Tässä Simasalon linnassa, joka ei ollut muuta kuin pienoinen metsästyspaviljonki, ei asunut ketään vieraita. Yksityisasiain sihteeri ja ylimäinen tallimestari olivat hankkineet itselleen asunnon kylästä ja joka päivä astelivat he metsän halki hallitsijansa luo. Tällä matkalla kohtasivat he usein pienen miehen, joka asui metsässä onton plataanipuun koverruksessa. Hänen nimensä oli Muski, ja hän ei ollut suinkaan kaunis litteine naamoineen, esiinpistävine poskipäineen ja leveine nenineen, jossa sieramet ammottivat leveän ympyriäisinä. Mutta hänen nelitahkoiset hampaansa, jotka vähän väliä punaisten huulten takaa paljastuivat iloiseen irvistykseen, antoivat jonkunlaista loistoa ja eloisuutta hänen metsäläiselle ulkomuodolleen. Kuinka hän oli tullut vallanneeksi asunnokseen tuon suuren onton plataanin, sitä ei kukaan tiennyt, mutta sinne hän vain oli laatinut itselleen siistin huoneen ja varustanut sen kaikilla välttämättömillä tarvekaluilla. Totta puhuen hän tarvitsi sangen vähän. Hän sai toimeentulonsa metsästä ja lammikosta ja eli pulskasti. Hänelle annettiin anteeksi hänen epäsäännöllinen asemansa sentähden että hän toimitti pieniä palveluksia ja osasi huvittaa. Kun linnan naiset ajoivat vaunuissaan metsässä, tarjosi hän heille pajuvasuista, jotka hän itse oli punonut, hunajakakkuja, metsämansikoita tai kitkeriä ja sokeroituja linnunkirsikolta. Hän oli aina valmis tulemaan hartiavoimineen hätään, jos kuorma oli tarttunut liejuun, ja auttamaan heiniä korjuuseen, jos sade uhkasi. Väsymättä hän silloin punnersi ja ahersi enemmän kuin muut. Hänen voimansa ja nopeutensa oli aivan harvinaista. Hän katkaisi käsillään suden leukaluun, juoksi jäniksen kiinni ja kiipesi puihin niinkuin kissa. Lapsien huviksi hän laitteli kaislapillejä, pieniä tuulimyllyjä ja suihkulähteitä.
Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus kuulivat kylässä usein sanottavan: "Onnellinen niinkuin Muski." Tämä lauseparsi jäi heidän mieleensä, ja eräänä päivänä, kun he kulkivat tuon suuren plataanipuun alitse, näkivät he Muskin leikkimässä pikku koiranpennun kanssa yhtä tyytyväisen näköisenä kuin koirakin. Heidän päähänsä pälkähti kysäistä oliko hän ehkä onnellinen.
Muski ei osannut vastata siihen mitään, sentähden ettei hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi onnea. He selvittivät hänelle yleisin piirtein ja hyvin yksinkertaisesti, mitä sillä tarkoitettiin. Ja mietittyään hetkisen vastasi hän, että hänellä oli täydellinen onni. Tämän vastauksen kuullessaan huudahti Pyhä-Sylvanus rajusti:
— Muski, me annamme sinulle kaiken, mitä vain voit toivoa, kultaa, palatsin, uudet saappaat, kaiken mitä vain tahdot; anna meille paitasi!
Hänen hyväntahtoiset kasvonsa ilmaisivat silloin — ei pahoittelua eikä pettymystä, jota hän oli kykenemätön tuntemaan, vaan suurta hämmästystä. Hän teki kieltävän eleen, merkiten sillä, ettei hän voinut antaa sitä, mitä häneltä pyydettiin. Hänellä ei ollut mitään paitaa.