Petter asuu pienessä ullakkohuoneessa vihanneskauppias Schmidtmeyerin luona.
Huone on oikeastaan aiottu ruokasäiliöksi. Se on pituudeltaan vähän päälle kaksi metriä ja leveydeltään metri ja kuusikymmentä. Siinä on lavitsan tapainen vuode, sen päällä olkia ja niitä peittämässä karkea vaate. Vieressä on Petterin kokoon kyhäämä tuoli, jota käytetään sekä tuolina että pöytänä. Seinään on lyöty muutamia nauloja vaatteita varten. Muuta ei huoneessa ole.
Mutta Petter on tyytyväinen. Tällaista komeroa ei kukaan tahdo vuokrata, eikä perhekään tarvitse sitä säiliönä. Sentähden saa Petter huoneensa kuin kaupantekijäisiksi, ilman että hänen pieni rahapalkkansa siitä pienenee. Ja se on hänelle pääasia.
Huone on lisäksi hyvä siitä, että se pysyy lämpimänä lämmittämättä. Se sijaitsee navetan yläpuolella ja lattiassa on aukko, joka tavallisesti on tukossa, mutta joka pakkaspäivinä voidaan avata.
Petter saa siten lämmönkin ilmaiseksi.
Elatukseenkaan ei kulu paljon. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti työntää Petter kauppias Schmidtmeyerin raskaita vihannesrattaita talosta taloon läheisessä esikaupungissa. Hänen päivärahansa riippuu siitä, mitä hän saa myydyksi. Sentähden hän koettaa parastaan.
Petter onkin aina hyvissä väleissä ostajien kanssa ja saa tavallisesti tavarat hyvin kaupaksi. Tästä hyvillään viskaa isäntä hänelle mielellään tähteeksi jäänyttä hylkytavaraa syötäväksi. Näin ei elatuskaan maksa hänelle paljon. Ja siksi kasvavat hänen säästönsä.
Petterillä on pieni nahkapussi, jota hän aina kantaa rinnallaan karhean paitansa alla. Siinä säilyttää hän rahansa. Kun hän saa kootuksi kymmenen markkaa, vaihtaa hän pikkurahat seteliin. Ja kun säästöt kasvavat, vaihtaa hän pienemmän setelin suurempaan. Siten ei rahapussi paidan alla koskaan kasva huomattavan suureksi. Vaihdos toimitetaan aina, kun Petter ajaa isäntänsä asioita, joten ei kukaan huomaa hänellä itsellään olevan rahaa.
Petter säästää säästämistään. Säästöjen lisääntymiseen keskittyy hänen elämänsä koko harrastus. Mutta ei hän sittekään elä säästääkseen. Hän säästää elääkseen. Hän tahtoo kerrankin päästä käsiksi leipään niin lujasti, ettei sitä kukaan enää saa häneltä riistetyksi. Ja hän tuntee keinonkin, jonka avulla hän voi päästä toiveittensa perille.
Kaupungin laidassa, etäällä vilkasliikkeisistä, tiheään ahdetuista kaduista sijaitsee kaksikerroksinen, puutarhan ympäröimä talo. Sen akkunat ovat kesäisin auki ja tuuli löyhyttelee usein valkeita akkunaverhoja. Puutarhassa on korkeita puita ja kauniita nurmikkoja. Istuinpaikkoja siellä myöskin on, monenlaisia ja hauskoja. Talon asukkaina on vanhoja ukkoja, josta toiset loikoilevat aurinkoisella nurmikolla, toiset istuskelevat puitten siimeksessä. Muutamia kuljetetaan pyörätuoleissa.
Petter on niin usein katsellut tätä kaikkea, että hän osaa sen kuin ulkoa. Kun hän vain ummistaa silmänsä, näkee hän sen edessään: iloisen valkean talon päivänpaisteisella mäentörmällä, puutarha ympärillä ja puutarhassa ukkoja, myhähteleviä, osaansa tyytyväisiä ukkoja…
Petter on monesti puhutellut ukkoja. Hän tietää, että he todella ovat tyytyväisiä ja että heillä on hyvä olla. He asuvat kaksittain iloisissa, hauskoissa huoneissa. He käyvät valmiiksi katetun pöydän ääreen ja syövät ateriansa ilman huomisen huolta, tietoisina siitä, että he saavat olla täällä ja nauttia tätä hyvyyttä niin kauan kuin elävät.
Petter on hankkinut itselleen tietoja siitäkin, kuka ja miten voi päästä tämän kodin jäseneksi.
Laitos on lahjoitettu koti, johon 70 vuotta täyttäneet, paikkakunnalla syntyneet ja kodittomat vanhukset erinäisillä ehdoilla pääsevät kokonaan ilmaiseksi. Mutta muutkin kuin paikkakuntalaiset voivat tulla osallisiksi tästä, kunhan he ensin maksavat kolme sataa markkaa sisäänpääsyrahana, joka oikeuttaa heidät elämän loppuun asti nauttimaan kodin eduista.
Tätä varten Petter säästää.
Kun hän pimeässä komerossaan laskeutuu kovalle vuoteelleen siinä oikoakseen väsymyksen ja vanhuuden kangistamia jäseniään, ajattelee hän sitä aikaa, jolloin hän laskeutuu levolle lämpimässä ja hauskassa huoneessa, pehmoiselle tilalle. Kun hän likaiselta käärepaperilta syö kovaa leipäänsä ja vihannesjätteitä, joita Schmidtmeyer on hänelle pistänyt, kuvittelee hän mielessään, että hän pian istuu pitkässä pöydässä, jolla keittokupit höyryävät ja lämmin, rasvainen ruoka valuu kuin hyvää tekevä voide vanhaan ruumiiseen.
Ja kun hän kerran istuu siinä, silloin hän ei ainoastaan ole saanut sitä, mitä ei koskaan ennen annettu: huolettomia päiviä, — silloin hän myöskin saa maistaa kauan himoitsemaansa kostoa.
Leipä on pitkin hänen elämäänsä kiusannut ja pettänyt häntä. Sentähden tahtoo hän kerrankin päästä riippumattomaksi siitä. Tämä on kosto, jota hän on himoinnut. Ja tämäntähden laskee hän usein säästöjään.
Kun hän istuu komerossaan ja vaivalla kootut rahan yksitellen ja hitaasti putoilevat hänen sormiensa lomitse nahkaiseen rahapussiin, palaa hänen mieleensä se kylmä, ummehtunut huone kellarikerroksessa, josta hänen elämänsä ensi muistot ovat kotoisin. Äiti oli pesijätär. Hän oli poissa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti. Välistä jäi poika naapurien huostaan, välistä otti äiti hänet mukaansa suureen pesutupaan. Mutta sattui niinkin, että äiti meni pois ja sitoi pojan kiinni sängynjalkaan. Viereen asetti hän muutamia puupalikoita leluksi, vesikupin ja palasen leipää.
Leipää oli vähän ja äiti viipyi kauan poissa. Poika itki, repi ja rimpuili päästäkseen irti. Ei päässyt. Kun äiti vihdoinkin tuli, oli hänellä leipää muassaan, hyvää, pehmeätä leipää, jossa oli voita päällä. Hän kurotti sitä jo ovelta itkevälle lapselle. Se oli sovitusuhri.
Poikaan juurtui se ajatus, että äiti koko päivän oli ollut tuota leipää hakemassa. Leivän tähden oli siis pojasta tehty vanki. Leipä oli ollut syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä. Sentähden vihasi hän sitä yhtä kiihkeästi kuin hän sitä himoitsi.
Himo ja viha kiihtyivät kumpikin sen tapahtuman jälkeen, joka muodostui ratkaisevaksi hänen elämässään. Hän muisti sen aina yhtä selvästi kuin edellisen päivän. Usein, kun hän istui komerossaan laskien rahojaan, tuntui hänestä siltä kuin kaikki vasta olisi ollut tapahtumassa.
On pureva pakkaspäivä. Hän seisoo kadulla erään leipomon edustalla. Hän on pieni. Hänen on sekä vilu että nälkä. Äiti tulee pian kotiin, sen hän tietää, ja äiti tuo ruokaa.
Mutta odottaessaan ravitsee hän katseitaan leipomon tarjoilupöydälle pinotuilla herkuilla. Eräällä lasilautasella on sokeririnkeleitä, toisella piparikakkuja, kolmannella pyörylöitä, joissa on marjahilloa päällä.
Hän on niin kauan syönyt näitä nälkäisin katsein, että jo luulisi itse teossa olevansa niitä syömässä, elleivät nälkä ja vilu muistuttaisi hänelle asian todellista laitaa.
Pieni tyttö ja poika kääntyvät samassa kadulta puotiin. He ostavat itselleen kauniita, sokerilla päällystettyjä kakkuja ja syövät niitä. Nälkä kurnii Petterin suolissa, vilu puistattaa.
Petterin käsi sukeltaa nutun taskuun. Siinä on 5-kopekan raha. Hän hypistelee sitä. Se on äidin. Mutta jos — jos uskaltaisi…?
Samassa tulee neljä poikaa nauraen ja puhellen leipomon ovelle. Nyt, nyt, heidän sakissaan!
Petter pujahtaa sisään. Pojat ostavat leivoksia. Petterkin työntää rahansa pöydälle ja saa saatavansa. Mutta se sulaa hänen suussaan kuin lumi lämpöiseen veteen. Vasta on se saatu, kun siitä ei enää ole jälkeäkään.
Toiset pojat ostavat enemmän. Enemmän vaatii Petterin vatsakin.
Tarjoilupöydällä, aivan lähellä laitaa on kaunis rusinakakku. Se ei ole aivan pieni. Siitä lähtisi ehkä nälkäkin.
Petter pyyhkäisee sen taskuunsa ja koettaa livahtaa puodista. Mutta myyjä on huomannut hänet ja käy kiinni käsivarteen. —
Vai sellainen! Tulet varastamaan! — Kakku kaivetaan esille taskusta ja itku kurkussa, evästettynä ankarilla sanoilla, passitetaan Petter ulos kadulle, missä hän vilusta värähdellen pysähtyy odottamaan äitiä.
Tämä tapahtuma ei vain haikeana muistona ole painunut Petterin mieleen, vaan siksi, että sen seuraukset tuntuivat kauaksi koko hänen tulevaisuuteensa. Puodissa olleet pojat näkivät hänet kerran hänen leikkiessään oman kadun varrella asuvien poikien kanssa. "Pullavaras, pullavaras, onko sulla nälkä?" niin hänelle siitä pitäin huudettiin kohta kun hän vain näyttäytyi kadulla. Sormet nousivat häntä osoittelemaan ja koko poikaparvi rähähti nauruun.
Senjälkeen kävi Petter ihmisaraksi ja rupesi vihaamaan leipää entistä enemmän. Sitä oli olemassa muille, ei hänelle. Häntä se vain kiusasi ja kompastuta. Siksi vihasi hän sitä.
Kaikkein tuhoisimmin se kuitenkin vaikutti hänen elämäänsä, kun hän kolmentoista vanhana oli päässyt juoksupojaksi eräälle kauppiaalle.
Alussa kävi kaikki hyvin. Mutta sitte katosi kaksikymmentä ruplaa kauppiaan laatikosta. Myymälässä oli nuori puotilainen, joka kertoi olleensa puodissa silloin, kun Petter pikku poikana varasti pullan leipomosta. Tämä asia vedettiin nyt esiin. Petter vakuutti syyttömyyttään rahan suhteen, mutta häntä ei uskottu. Varhain varkaaksi oppinut oli tietysti taitava ammatissaan. Ja taitava oli rahavaras ollut. Sentähden ajettiin Petter pois paikastaan.
Vaikeata oli tämän jälkeen saada paikkaa, ja vielä vaikeampaa siinä pysyä. Maine kiersi aina, joko Petterin edellä tai hänen jälessään, tehden kerta toisensa perään hänen aikeensa ja toiveensa tyhjiksi.
Leipä teki hänet pakolaiseksi hänen omassa maassaan. Siksi täytyi hänen lähteä etsimään sitä sieltä, minne ei hänen maineensa kiertänyt hänen jälessään.
Mutta vieraallakin maalla oli onni hänelle vastainen. Kerran hän kuitenkin sai kootuksi itselleen pari sataa markkaa. Niillä aikoi hän elää ja etsiä itselleen jotain edullista työtä. Hänen oli näihin asti täytynyt tyytyä siihen mitä vain sai. Nälkä, vilu ja ahtaat olot olivat uskollisesti seuranneet häntä lapsuusijästä kellarikerroksessa miehuusijän puoliväliin. Hänen oli ollut pakko tyytyä raskaaseen ja huonopalkkaiseen työhön. Mutta nyt, kun hän kaikesta huolimatta oli saanut säästöjä kootuksi, tahtoi hän päästä puutteesta. Hän tahtoi syödä kylläkseen, nukkua hyvällä vuoteella ja etsiä itselleen niin hyvin palkattua työtä, että hän saisi vanhuutensa turvatuksi.
Nämät rohkeat aikeet mielessään jätti hän kaupungin, jossa oli saanut tilapäistä työtä ja päätti itä-Saksasta lähteä länteenpäin parempien päivien hakuun.
Tällä matkalla varastettiin häneltä eräässä yöpaikassa kaikki hänen rahansa.
Leipä oli taaskin pitänyt häntä narrinaan, oli juoksuttanut jälessään, houkutellut ja lupaillut. Petter oli uskonut, oli tavoitellen juossut perässä, mutta huomannut yrityksensä yhtä mahdottomiksi kuin taivaanrantaa tavoittelevan lapsen. Sentähden himoitsi hän kostoa. Ja hän tiesi, että kun hän kerran istuu noiden tyytyväisten vanhusten joukossa, valkeassa talossa, päiväpaisteisella kummulla, silloin ei leipä häntä enää pakene. Silloin on hän saavuttanut voiton elämänsä suuressa, taistelussa ja nauttii voiton suloista rauhaa.
Tätä kaikkea ajattelee Petter työntäessään Schmidtmeyerin raskaita rattaita talosta taloon. Hän kulkee ohi ukkokodin, pysähtyy portille ja tarjoilee tavaroitaan. Emännöitsijä valkoisessa talouspuvussa tulee tekemään kauppaa. Ukot istuvat päiväpaisteessa ja myhähtelevät. He nyykäyttävät päätään Petterille ja hänestä tuntuu aivan siltä kuin he kysyisivät: "etkö sinä jo pian tule?"
"Pian, pian", vakuuttaa Petter itsekseen ja työntää rattaitaan eteenpäin. Kaksikymmentä markkaa on hänellä saamista isännältä. Kun se on saatu, on määrä täysi. Muutamia markkoja puuttuu tosin, mutta ne hän saa ansaituksi sill'aikaa kun hänen pyyntökirjansa on johtokunnalla. Se kestää aina. Sen hän tietää. Hän on ottanut selkoa kaikesta. — Paras on laittaa paperit kuntoon niin pian kuin suinkin. Ehkä hän sitte jo viettää jouluaan suuressa, valoisassa huoneessa, jossa kauniisti katetulta pöydältä syö höyryävää joulupuuroa.
Petterin sisintä hivelee. Tuntuu siltä kuin valkea joulupuuro jo kiertäisi sisälmyksissä täyttävänä ja hyväätekevänä.
Kun nyt vain löytyisi henkilö, joka ottaisi ajaakseen hänen asiaansa! Tietysti riippuu onnistuminen siitäkin kuinka sitä ajetaan. Eikä ole sanottu, että Schmidtmeyer valvoisi Petterin parasta niin innokkaasti kuin suotavaa olisi.
Mutta jos se ystävällinen vanha neiti, joka asuu lähellä ukkokotia, tahtoisi auttaa Petteriä? Hän on välistä tarjonnut Petterille kahvia. Hän näkyy olevan hyvä ja hyväntahtoinen. Jos hän…?
Petter pysäyttää rattaansa neidin portille. Jos onni nyt oikein potkaisisi, voisi hän heti kysäistä. Olisipahan sitte sekin asia selvillä. Petterin kasvot kirkastuvat samassa. Hän näkee neidin puutarhan lehtimajassa paraillaan juomassa iltapäiväkahviaan. Ja eikös hän nyt viittaakin luokseen!
Petter on hämillään hyvästä mielestä ja jännityksestä. Käsi tutisee tarttuessaan kahvikuppiin ja polvet tahtovat notkahdella. Neiti huomaa sen ja kysäsee eikö Petter jo ole liiaksi vanha ja väsynyt työntääkseen raskaita vihannesrattaita.
Siitä on mainio päästä alkuun. Oikeassahan neiti on. Ja hänellä, Petterillä, onkin nyt rohkeat tuumat. Mutta kun ei hänessä ole miestä itse pitämään huolta kaikesta, pyytäisi hän apua.
Neidin silmät paistavat yhtä ystävällisen lämpimästi kuin paraillaan keskikesän aurinko. Hän kertoo kuuluvansa kodin johtokuntaan. Tietysti hän mielellään toimittaa paikkaa vanhalle vihannesten-kuljettajalle.
Petterin viimeinenkin huoli on nyt poistettu. Rattaat eivät koskaan ole olleet hänestä niin kepeät kuin tänä iltana, ja yöllä hän jo viettää joulua ukkokodissa. Huone on suuri ja valaistu kuin kirkko jouluaamuna. Valkea joulupuuro lähettää lämmintä höyryään kattoa kohden ja pöydälle on pinottu joululeipiä korkeihin kasoihin. Leipä, leipä on vihdoinkin joutunut hänen omakseen. Onni on viime taipaleella kääntynyt myötäiseksi hänelle, ja nyt on voitto hänen.
Petter herää juhlatuulella. Hän kolistelee alas navetan ullakolta, hakee käsirattaat talon nurkalta ja työntää ne puutarhan portille, jossa tavarat tavallisesti kuormitaan rattaille.
Puutarhassa ei näy ketään. Se on Petteristä outoa. Mutta ehkäpä isäntä on tavattavissa huoneessaan. Siellä sopii nyt pyytää niitä saatavina olevia kahtakymmentä markkaakin.
Petterille tulee kiire. Hänestä tuntuu siltä kuin joka askel veisi häntä yhä lähemmä kaikkea sitä, mitä hän vasta näki unissaan.
Paitahihasillaan tulee Schmidtmeyer itse vastaan talonsa kynnyksellä.
— Petter, tänään sinä et lähdekään tavanmukaiselle kiertomatkallesi.Pitempi tulee nyt tehtäväksi.
Petter tuijottaa sanattomana isäntäänsä. Mitä tämä merkitsee?Sanotaanko hänet irti monivuotisen, vähäpalkkaisen raatamisen jälkeen?Viskataanko hän nurkkaan kuin vanha kulunut vaateriekale, jota ei enäätarvita?
Ensi hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi hän saanut iskun vasten silmiä, iskun sellaisen, että päätä huimaa. Sitte herää hänessä voitonriemuinen ja ylpeä ajatus. Tämä ei enää merkitse mitään. Rahat on koottuna. Johtokunnan jäsen ajaa hänen asiaansa. Uupuvat markat saa hän vaikka kiven kolosta. Ei mikään saa häntä enää säikkymään. Voitto on hänen.
— Petter, isäntä puhelee, — sinulla on vielä vähän saamista. Tuossa on!— Hän viskaa setelit pöytään. — Ota ja ala lähteä. Sota on ovella.
Petter tuijottaa yhä isäntään. Hän ei ymmärrä hituistakaan kaikesta tästä. Jos toiset käyvät sotaa, niin käykööt! Mitä se häneen kuuluu? Hän menee ukkokotiin ja siellä on rauhallista.
Vai voisikohan sota ulottua sinnekin asti?
Ensikertaa vavahuttaa omituinen pelontunne Petterin mieltä.
Mitä jos koko se kaunis tulevaisuuskoti, jota hän pala palalta on rakentanut itselleen, luhistuisi vielä viime hetkessä?
— Mitä sinä siinä mulkoilet? Ota rahasi tai otan minä ne. Ja pois maasta…!
— Minne? saa Petter vihdoin kysäistyksi.
— Kotiisi, Venäjälle, etkö ymmärrä! Eikö Saksa tarpeeksi kauan ole sinua elättänyt?
Pala palalta selvenee totuus Petterille, selvenee kovana, murtavana todellisuutena. Hän ei enää osaa ajatella eikä tahtoa mitään. Hän ei ole tietoinen muusta kuin siitä, että hän on joutunut tappiolle taistelussaan juuri silloin, kun voitto hymyilevän kauniina kangasti hänen silmäinsä edessä. Hän on lyöty niin kokonaan ja perinpohjin, ettei hän enää koskaan siitä nouse eikä yritäkään nousta.
Puutuneena, tylsänä antaa Petter ihmisvirran kuljettaa itseään eteenpäin. Kokoonlyyhistyneenä istuu hän junavaununnurkassa toisten sinne tunkemana. Hän hoippuu kuin humaltunut lautalle, jonne muut menevät. Väkitungoksessa ei häntä kukaan huomaa. Hän tuntee omituista pahoinvointia, sellaista, joka muistuttaa hänelle tuttua tunnetta: nälkää. Silloin hän aina ummistaa silmänsä ja koettaa nukkua.
Näin on hän matkustanut läpi koko Ruotsin Malmöstä Luulajaan asti. Ollaan jo Suomen puolella, kun Petterin vierustoverit rupeavat arvelemaan, että vanhus ei varmaankaan ole syönyt mitään pitkiin aikoihin.
— Tulkaa ulos, sanovat he hänelle eräällä asemalla. — Täällä annetaan ruokaa ilmaiseksi.
Petter seuraa heitä ajattelematta, näkemättä ja kuulematta. Mutta tultuaan ulos vaunusta on kuin hänen silmänsä yht'äkkiä revähtäisivät auki. Hän näkee leipää, leipää minne hän katsookin. Voileipä on voileivän vieressä pitkässä, loppumattomassa jonossa.
— Tässä on, syökää! Niitä annetaan ilmaiseksi. — Mies ojentaa Petterille voileivän ja Petter tarttuu siihen, haukkaa, nielasee, ottaa sitte toisen, kolmannen, ja kohta neljännen…
Ihmiset katsovat ihmeissään häneen. Toiset nauravat, toisille tulee vedet silmiin. — Tuo ei ole nähnyt ruokaa pitkiin aikoihin, sanoo eräs ohikulkeva.
Petter ei näe eikä kuule mitään. Hän vain syö. Pää tutisee, kädet vapisevat ja pitkä aaltoileva parta nytkähtelee.
Hän syö, syö kuin vihollistansa.
* * * * *
Pari tuntia myöhemmin kannetaan vanhus paareilla pois junasta.
— Taisi nälkiintyneenä syödä liian paljon, sanoo eräs matkustaja. — Nyt vievät sairaalaan.
— Ohhoh, vanhaa miestä, jatkaa siihen toinen. Jaksaneeko enää toipua?
Petter makaa liikahtamatta paareilla. Hän ei enää jaksa ajatella mitään. Leipä on vielä kerran ja viimeisen nujertanut hänet voimattomaksi siinä kovassa taistelussa, jota hän pitkin elämäänsä on käynyt.
Appi-isä.
Prefekti Hilmer työnsi kiinni salalaatikon, jossa säilytti tärkeimpiä, virka-asioita koskevia papereitaan, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Sitte siirsi hän paikoilleen laudakon, joka kokonaan kätki virkahuoneen seinään sovitetun laatikon. Sen tehtyään haki hän hattunsa ja keppinsä naulasta huoneen nurkassa ja loi vielä viimeksi tutkivan silmäyksen pitkin huonetta ikäänkuin muistutellakseen oliko mahdollisesti unohtanut jotain.
Tultuaan tyydyttävään vakuutukseen siitä, että kaikki oli kunnossa, painoi hän sähkökellon nappulaa. Miltei samassa hetkessä, jolloin käsi kosketti kelloa, avautui ovi, ja salapoliisi Seller, prefektin lähin käskyläinen ja uskottu mies, astui huoneeseen.
— Seller, te tiedätte, että olen ottanut viikon loman itselleni.Tahtoisin rauhassa olla perheeni keskuudessa.
Seller kumarsi.
— Toivon, ettei mikään tule Teitä häiritsemään, herra prefekti. Ja uskallanko lisätä: toivon voivani kertoa hyviä uutisia Teidän palatessanne.
— Luulette, että teillä silloin on huijarimme satimessa. Kunpa vain jäljet eivät pettäisi nyt kuten tähän asti! Toden totta en haluaisi lomaa ennenkuin tämä asia on selvillä, elleivät perheolot nyt juuri vaatisi kotonaoloani. Tyttäreni täyttää muutaman päivän perästä kahdeksantoista vuotta. Aijomme viettää sitä päivää tavallista suurempana juhlana. Ja muutkin asianhaarat vaativat minua muistamaan, että olen perheenisä enkä vain virkamies.
— Te voitte täydellisesti luottaa minuun, herra prefekti.
— Sen tiedän. Muuten en voisikaan nyt juuri riistäytyä irti. — Jos sattuisi jotain erikoista, saan tietysti tietoa siitä. Kotini ovet avautuvat minä hetkenä ja minä aikana hyvänsä teille. Sen tiedätte.
Kumartaen vastasi Seller esimiehensä hymyilyyn, avasi virastohuoneen oven ja vastasi jäähyväisiin toistamalla tavanmukaisen: "näkemiin". Sitte kääntyi kukin taholleen. Seller palasi työhönsä, prefekti laskeutui virastonsa portaita alas kadulle.
Häntä ei tänään, kuten tavallisesti, haluttanut ajaa kotiin. Hän tahtoi rauhassa saada selvitellä ajatuksiaan eikä hänestä mikään ollut niin hyvä apukeino siihen kuin kävely yksinäisyydessä, vapaana kaikesta hätyyttävästä kiireestä.
Ensimäisessä kadunkulmauksessa hän siitä syystä käänsi selkänsä kaupungin keskustalle ja astui hetken kuluttua eteenpäin siimekästä, huvilakaupunkiin johtavaa bulevardia pitkin.
Hän astui hitaasti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli viime aikoina tullut kokemaan jotain näihin asti hänelle vallan tuntematonta. Ne kaksi eri maailmaa, joissa hän vuoroin eli ja jotka rikastuttivat hänen elämäänsä erilaisuudellaan, pitäen sekä häntä että toisiaan tasapainossa, olivat nyt ensikertaa joutuneet toinen toisensa tielle. Virasto ja koti eivät ennen olleet tehneet haittaa toisilleen. Päinvastoin. Suuren erilaisuutensa kautta olivat ne lisänneet sekä omaa että toinen toisensa arvoa. Tyhjyys olisi ollut tuntuva, ellei niitä kumpaakin olisi ollut olemassa juuri sellaisina kuin olivat.
Prefekti Hilmer pyyhkäisi miettivänä partaansa. Hänen täytyi myöntää, että hän yleensä oli maailman onnellisimpia ihmisiä. Joka aamu, kun hän — tapansa mukaan ensin otettuaan virkistävän kylvyn — astui kotinsa suureen, valoisaan ruokasaliin, valtasi hyväntuntemus hänet jo ensi näkemällä. Häikäisevän valkea, aina puhdas liina peitti pöydän.
Hunaja ja marjahillo kristallikuvuissaan, höyryävä kahvi ja paistavat, tavallisesti itse talon emännän leipomat vehnäpyörylät lisäsivät sekä hyväntuntemusta että ruokahalua. — Kun Anselma sitte vielä kiepsahti isän polvelle ja äiti asettui viereen, äiti, joka nauroi ja laverteli kuin iloinen lapsi ja jolla vielä oli jälellä nuoruutensa ihastuttavat hymykuopat, oliko ihme, jos prefekti Hilmer tunsi olevansa onnellinen perheenisä?
Mutta hän nautti yhtä paljon, kun hän pari tuntia myöhemmin saapui virastoonsa keskikaupungilla.
Hän oli toistakymmentä vuotta ollut suurkaupungin poliisiviraston rikosasiain johtomiehenä ja koko tänä aikana oli työ ollut hänelle ei ainoastaan toimeentulon vaan myöskin nautinnon lähteenä. Hän rakasti niitä kirjavia ihmiskohtaloita ja niitä sotkeuksista selvitettäviä vyyhtejä, joita työ hänen eteensä asetti. Kun hän aamuisin avatessaan virastonsa oven näki pöydälle kerääntyneen kasan tärkeitä papereita ja vastaanotti ilmoituksia monista odottavista, joilla ehkä oli jännittäviä ja tärkeitä tiedonantoja, sai hyväntuntemus hänet taaskin valtoihinsa. Katse jännittyi. Käsi tarttui papereihin, ajatus asioihin. Ja työtä höysti nautintoa tuottava työnilo.
Prefekti Hilmer siveli taaskin partaansa. "Mallikelpoinen virkamies", "erinomainen, onnellinen ja herttainen perheenisä", sellaisiin arvosteluihin oli hän tottunut. Eikä ne hänestä väärään osuneetkaan. Hän tiesi itsekin, että hän sekä virassaan että kodissaan oli hyvin paikkansa täyttävä, onnellinen ja tyydytystä tunteva mies.
Mutta yhtä hyvin kuin hän viihtyi näissä kahdessa eri maailmassaan, yhtä tarkasti oli hän näihin asti osannut pitää ne erillään toisistaan. Kun hän avasi oven virastoonsa, jätti hän puolison ja isän ulkopuolelle. Kun hän tahtoi nauttia omaistensa piirissä, hääti hän virkamiehen kauaksi.
Ainoastaan joskus, jos virastossa sattui erityisen jännittäviä asioita, tahtoivat ajatukset kodinkin piiristä käydä selviteltävään pulmaan käsiksi, mutta pieninkin tyytymättömyyden ilmaus talon naisten puolelta sai aina perheenisän muistamaan velvollisuuksiaan.
Näin oli sekä virka että koti tähän asti saanut osansa ilman että siitä kärsi toinen enemmän kuin toinenkaan. Mutta nyt olivat ne yht'äkkiä kiusallisella tavalla kiertyneet toistensa tielle.
Asia oli saanut alkunsa sinä päivänä, jolloin prefekti Hilmer ensi kertaa sai käsiinsä tuon nuoren, mutta rohkean huijarin valokuvan. Sinä päivänä etsintä varsinaisesti alkoi. Ja asia oli sekä tärkeä että vaikea, semminkin kun asianomainen ainoassa saatavana olevassa valokuvassaan oli valepuvussa, jossa hän edellisenä talvena oli esiintynyt Italiassa.
Virkamies seurasi sinä iltana prefekti Hilmeriä kotiin asti. Mutta pitipä Anselman sinä iltana juuri asettua isän polvelle kuiskaamaan hänelle korvaan omia sydänsalaisuuksiaan.
Anselma oli ollut huviretkellä Meissenissä yhdessä hyvän ystävänsä Lilly Reimers'in kanssa. Matkalla he olivat tutustuneet kovin kohteliaaseen ja hauskaan nuoreen herraan. Senjälkeen olivat he "sattumalta" yhtyneet häneen monta kertaa ja herra Hief oli nyt käynyt Lillyn kodissakin. Anselmakin olisi mielellään pyytänyt häntä luokseen, mutta ei ollut uskaltanut ennen — isän tähden. Mutta tänään oli herra Hief saattanut häntä pitkän matkaa ja puhunut sellaista, jota ei koskaan ennen, ja sentähden Anselman suorastaan täytyi pyytää häntä isän ja äidin puheille.
Monien pyytämisten perästä oli hän vihdoinkin luvannut tulla huomenna. Mutta hän oli kovin ujo ja arka, sentähden täytyi isän luvata olla oikein ystävällinen hänelle.
Prefekti Hilmer huokasi. Olisi Anselma vain tietänyt, miten sopimattomaan aikaan hänen rakkausasiansa sattuivat! Mutta tiedusteliko rakkaus sopivinta vastaanotto-aikaa? — Ei tarvinnut ajatella muuta kuin omaa nuoruuttaan. Tenttikiireet olivat hänelläkin pahimmillaan kun Sofie Pormplyn'in hymykuopat ja helisevä nauru tulivat ajatuksia sotkemaan.
Mutta kuluttavia olivat nämä kaksi viime kuukautta olleet: virastossa paljon mieltäjännittävää, tuon huijarin tähden, josta ei selvää saatu, kotona Anselman asiat.
Ensin oli täytynyt suostua salakihlaukseen, nyt ei sekään enää tyydyttänyt. Tyttö oli saanut päähänsä, että kihlaus oli julaistava hänen syntymäpäivänään — ruusujen ollessa kauneimmillaan.
Ensin oli isä pannut jyrkästi vastaan. Mutta jaksoiko sitä ajanpitkään, kun tyttö pyysi ja rukoili?
Anselmalla oli jo kerran ennen ollut pieni seikkailunsa. Hän oli joutunut kihloihin erään ulkomaalaisen kanssa, joka sitte jätti hänet. Sitä sairasti hän kokonaista puoli vuotta. Nyt vasta oli hän tullut oikein entiselleen. Senkin tähden oli vaikeaa jyrkästi vastustaa hänen pyyntöään. Mutta raskasta oli suostuakin. Molemmat olivat vielä kovin nuoria. Ja sulhanen tuntui aivan yhtä kehittymättömältä kuin Anselmakin.
Siitä asti, jolloin Edgar Hief oli alkanut seurustella perheessä, oli prefekti Hilmer koettanut tutkimalla tutkia tulevan vävypoikansa luonnetta. Mutta tulos oli ollut huononpuoleinen. Hän ei oikeastaan ollut selvillä muusta kuin miehen ulko-asusta. Ja se oli nuhteeton. Puku ja viikset olivat aina huomattavalla huolella hoidetut. Kasvonpiirteet olivat säännölliset, hipiä silmäänpistävän hieno, punainen ja valkoinen.
Edgarin siniset silmät olivat Anselman vakuutusten mukaan kauniit kuin taivas, jonka väriä ne kuvastivat, mutta niiden kauneutta näyteltiin säästävästi muille. Katse oli enimmäkseen joko kiintynyt Anselmaan tai alas luotu. "Ujoudesta", sanoi Anselma.
Prefekti Hilmer huokasi.
Vasta muodostumassa olevasta luonteesta ei tietystikään voinut saada sen selvempää kuvaa kuin lapsesta, joka valokuvattaessa liikahti. Ääriviivoja ei voinut oppia tuntemaan, kun ei varmoja ääriviivoja vielä löytynyt. Tällä oli hän koettanut lohduttaa itseään.
Kodin portti pysäytti samassa prefektin. Punahiekkainen, huvilaan johtava käytävä oli koristellen haravoitu. Käytävän molemmin puolin tuoksuivat upeat runkoruusut ja nurmikentälle sijoitettujen agavien ja araukaarioiden lehdillä kimaltelivat niihin vasta ruiskutetun veden pisarat kirkkaina kuin kastehelmet.
Mutta tänään ei prefekti Hilmer voinut nauttia kotinsa kauneudesta. Hän ei edes jouduttanut askeleitaan, vaikka näki vaimonsa verannan ovella innokkaasti viittaavan häntä tulemaan.
Rouva Hilmerillä oli mielessä kihlajaiskakut ja tulevat kapiot, ihmisten hämmästys ja seurapiirin arvostelu. Hänen täytyi saada kevennellä sydäntään.
Samassa kuin isä astui ovesta sisään, kiepsahti Anselmakin hänen käsipuoleensa. Kihlajaispuku oli vast’ikään tullut ompelijattarelta. Isän täytyi välttämättä tulla sitä katsomaan.
— On teilläkin asioita mielessä!
— Niinkuin sinullakin, isä! Meillä on vain hauskempaa ajateltavaa kuin sinulla.
— Mistäs tiedät, vaikka minä olisin ajatellut jotain hyvinkin hauskaa, — esimerkiksi Edgariasi?
— Oh, isä! — Anselma irroitti korvalehtensä isän nipistyksestä. — Minä pahoin pelkään, että sinä ajattelit sitä nuorta huijaria, josta kerran rupesit Edgarillekin puhumaan.
— Vaikkei sinun herra sulhasesi suvainnut olla huvitettu hänestä, ei edes vaikka kerroin peukalonjäljestä, jonka olemme onnistuneet saamaan.
— Mitäs Edgar sellaisista! — Anselma pyöräytti isää kerran ympäri kuin pyöräyttääkseen ajatuksetkin hyvälle tolalle.
— Niillä on viehätyksensä, suurikin viehätyksensä, vaikket sinä sitä ymmärrä. Mutta Edgar on mies ja hänen pitäisi ymmärtää. — Minusta on varsin kunnioitettavaa, että hän, vaikkei itse ole varakas, koettaa pyrkiä eteenpäin, vaurastua ja oppia. Mutta tarvitaan muutakin kuin hyviä aikeita. Jos näkisin, että hän pystyisi ajattelemaan vähän muutakin kuin sinua ja rakkauttaan, voisin ehkä auttaa häntä eteenpäin omalla alallani.
Anselmalle oli tullut kyyneleet silmiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi isä oli niin kovin vaativa Edgarin suhteen. Se oli varmaan syynä siihenkin, että Edgar viime aikoina oli ollut niin vakava, miltei alakuloinen. Käymäänkään ei hän ollut tullut moneen päivään, eikä ollut luvannutkaan tulla ennenkuin kihlajaispäivänä. Vai oli ollut vakava, erityisen vakava! Prefekti tuli oikein iloiseksi. Saattoi olla hyväkin merkki.
Isän katse kiintyi perhosenmuotoiseen nauhakoristeeseen Anselman niskassa, solui siitä paljaalle kaulalle, jota korallinauha ympäröi, ja pyyhkäisi sitte kuin hyväillen tytön nuorekasta vartta.
Tuollainen umpustaan vasta puhjennut kukka oli kai sen arvoinen, että sai vähän arvella, ennenkuin sen vieraan käteen uskoi.Semerkitsi jo paljon, ettei isä ollut ajatellut rahallista puolta, vaan oli valmis antamaan nuorelle ja varattomalle, josta appi-isänä ehkä sitte itse saisi huolehtia.
— Isä, sinä et vastaa? Miksi sinä et ole yhtä hyvä Edgarille kuin minulle? Minkä tähden sinä aina vaadit häntä olemaan muuta kuin hän on? — Anselma puhui, itkun alkua äänessä ja puoleksi hyväillen, puoleksi rankaisemalla takoen isän olkapäätä.
— Hyvä lapsi, enhän minä tiedä minkälainen hän on. — Se purkautui kuin hätähuuto. Ja pitkittyvää keskustelua välttääkseen vetäytyi isä omaan huoneeseensa, jossa hän rupesi astumaan edes takaisin, mittaillen lattiata hitain ja pitkin askelin.
Tulos ajatusten selvittelystä oli, että prefekti Hilmer iltapuolellaajoi tulevan vävypoikansa asuntoon saadakseen rauhassa, vapaanaAnselman nuoren miehen mieltä häiritsevästä läsnäolosta puhella EdgarHiefin kanssa.
Mutta Edgar ei ollutkaan kotona. Tämä tuntui sitä ikävämmältä, kun asianomainen aina oli sattunut olemaan poissa silloin, kun tuleva appi-isä oli häntä tiedustellut.
Missä mahtoi mies oikeastaan olla? Eihän hänellä ollut mitään määrättyä työtä. Ei hän myöskään vielä ollut päässyt säännöllisen opiskelun alkuun, vaikka oli tullut tänne tietojaan kartuttamaan. Rakkaus ja Anselma olivat panneet kaikki hänen aikeensa nurin.
Sitä ihmeellisempää oli, että hän verrattain harvoin saapui kotiin tapaamaan Anselmaa, huolimatta siitä että appi-vanhemmat kumpikin kohta salakihlauksen jälkeen olivat kehoittaneet häntä pitämään Anselman kotia kuin omanaan. Sitenhän he kaikki paremmin pääsisivät tutustumaan toisiinsa.
Mutta Edgar Hief oli harvanlaisesti saapunut appivanhempiensa kotiin."Siksi että hän oli niin ujo", selitti Anselma.
Prefekti Hilmeriä rupesi harmittamaan. Miksikähän kaikki tällaiset pikkuasiat nyt tuntuivat niin kiusallisilta? Eihän kihlaus ollut samaa kuin naimisiinmeno. Ja joka tapauksessa: mihin oli suostuttu, siihen oli suostuttu.
Turhan tähden hän kai nyt, niinkuin aikaisemminkin, itseään kiusasi. Häntä oli yhteen aikaan vaivannut sekin ajatus, että suuri vähälahjaisuus mahdollisesti oli syynä Edgar Hiefin ujouteen. Päästäkseen selville tästä oli hän kerran ehdottanut, että he yhdessä pelaisivat shakkia. Ja miten kävikään? Ujona ja arkana, katse enimmäkseen alas luotuna istui Edgar Hief paikoillaan ja pelasi, pelasi kerta toisensa jälkeen appi-isänsä häviöön.
Sinä iltana olivat kaikki juhlatuulella, hävinnyt enimmin kaikista.
Yhtä turhia olivat kai muutkin huolet vävypojan suhteen. Ne kirjeetkin, jotka Edgar oli saanut äidiltään ja joita oli tullut näyttäneeksi apelleen, olivat itse asiassa olleet mitä parhain suositus hänelle itselleen.
Kaikkea tätä muistutteli prefekti Hilmer itselleen odotellessaan tulossa olevia kihlajaisia. Hän tuli vähitellen tyynelle ja hyvälle mielelle, laski leikkiä Anselman kanssa, oli huvitettu naisten monista ja tuiki tärkeistä hommista sekä valmisteli hiljaisuudessa kaunista kihlajaispuhetta.
Mutta kun hän juhlapäivän edellisenä iltana kolmannen kerran turhaan etsi Edgar Hiefiä tämän asunnosta, joutui hän uudelleen pois tasapainosta.
Yöllä näki hän pahaa unta. Hän oli matkalla virastoonsa. Silloin juoksee yhtäkkiä Seller läähättäen häntä vastaan. — Herra prefekti, ettekö näe, tuolla hän juoksee. Meidän täytyy saada hänet käsiimme. — Hän ymmärsi kohta, kenestä Seller puhui. Ja hänkin tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua, maksoi mitä maksoi. Sentähden hän, ohjaksista huolehtiva prefekti Hilmer, unohti ylhäisen johtaja-asemansa ja läksi juoksemaan kuin toisten käskemä juoksupoika. Hän juoksi kuin henkensä edestä. Ja viimein sai hän kadunkulmauksessa takaa-ajamansa huijarin kiinni. Mutta samassa muutti mies muotoaan. Huijaria ei näkynyt missään. Edgar Hief vain seisoi katse alas luotuna appi-isänsä edessä.
Prefekti Hilmer heräsi tuskanhiki otsallaan. Vasten tapojaan oli hän pitkin aamua hermostunut ja ärtyisä kaikille, yksin Anselmallekin. Vasta sulhasen tultua hän rauhoittui.
Jos Anselmalla aikaisemmin oli ollut syytä puhua Edgarin vakavuudesta, ei siitä nyt ainakaan näkynyt jälkiäkään. Hän oli kuin onnestaan humaltunut. Hän nauroi, laski leikkiä ja näkyi kokonaan unohtaneen entisen ujoutensa.
Nuorten ilo tempasi isänkin mukaansa. Hän ei voinut kylmänä katsella ainokaisensa onnesta säteileviä kasvoja. Puheen, jota hän oli ajatellut, esitti hän lämmöllä ja lennokkaasti.
Oltiin juuri huutamassa innostunutta "eläköötä" nuorten onnelle, kun prefekti äkkiä tunsi omituista, pahoinvointia. Viime päivien jännitys ja sitä seurannut iloinen mielenliikutus oli kai hieman rasittanut.
Kenenkään huomaamatta vetäytyi prefekti huoneeseensa. Täällä painui hän mukavaan englantilaismalliseen lepotuoliinsa, jääden siihen pitkäksi aikaa. Hän havahtui vasta kun ovi avautui.
— Seller! — Hän kavahti pystyyn ja tunsi kalpenevansa.
— Luvallanne ja käskystänne, herra prefekti, tulen "minä hetkenä hyvänsä". Kerrottavani ovat yhtä hauskoja kuin hämmästyttäviä.
— Mi-tä te oike-astaan —?
— Te ette voi hyvin, herra prefekti. Te olette aivan kalpea ja kätenne vapisee.
— Ei, ei! Kertokaa vaan!
— Jos käskette, teen sen pian. — Eilen vihdoinkin pääsin selville kaikesta. Seurasin miestä kunnes hän tuli asuntoonsa, toimitin sitte uskotut vartijat yöksi asunnon ympärille ja käskin aamulla seuraamaan häntä minne ikinä hän lähtisi. Kuvitelkaa itse mielessänne hämmästystäni, kun minulle tuodaan sana, että otus on varmassa satimessa — täällä teidän talossanne!
Seller kavahtaa äkkiä pystyyn. Hän kuulee omituista korahtavaa ääntä ja näkee esimiehensä kalveten painuvan tuolin selustaa vasten.
Saatuaan prefektin makaavaan asentoon rupeaa Seller hautomaan hänen ohimoitaan veteen kastetulla nenäliinallaan.
Salista kuuluu naurua ja iloisia huudahduksia, sitte raikkaat "eläköönAnselma Hilmer", "eläköön Edgar Hief".
Kun prefekti Hilmer hitaasti avaa silmänsä, kumartuu Seller hänen puoleensa. — Herra prefekti, minä lähden nyt. Virkamieskin on ihminen.
— Ei, ei! — Prefekti kohottautuu istualleen. — Oikeus olkoon oikeutta, koski se ketä tahansa! Mutta tapa? — Seller, meidän täytyy ajatella tytärtäni. — Onko se valokuva matkassanne.
Seller kaivaa povitaskujaan ja löytää valokuvan. Kuva kädessään menee prefekti Hilmer salin ovelle ja asettuu siihen vuoroin katsoen kuvaan, vuoroin Edgar Hiefiin, joka, käsi Anselman vyötäisillä, laskee leikkiä ympärillä seisovien kanssa.
Vihdoin saa appi-isä Edgar Hiefin katseen kohoamaan. Hän näkee valokuvan ja huomaa prefektin vertailevan. Hän ymmärtää kaikki.
* * * * *
Prefekti Hilmer vanhenee nopeasti tämän jälkeen. Häntä ei vanhenna ainoastaan suru, vaan sekin, ettei hän enää voi pitää eri toimialojaan erillään toisistaan. Virastossaan ei hän ole yksin virkailija. Hän on puoliso ja isä. Hän on ihminen.
Ne kirjavat, ajatusjännitystä kysyvät asiat, joista hän ennen nautti, kuluttavat häntä nyt. Hän ei voi unohtaa, että asianomainen aina on jonkun äidin poika, jonkun sisar tai veli, ehkäpä ainoalle tyttärelle puolisoksi aiottu vävypoika.
Hän kärsii kaikkien kanssa ja se vanhentaa, se kuluttaa…
Yksi lukemattomien joukosta.
Pakkanen kiihtyi yön kuluessa kiihtymistään, ja aamupuolella rupesi pohjoinen huokumaan kylmyyttään sisään jokaisesta hatarasta huoneen nurkasta.
Ilma oli jäädyttävän kylmää. Saima heräsi vilunväristykseen.
Mitähän kello mahtoi olla? — Varovaisesti raapaisi hän tulta tikkuun pannen käden suojaksi liekin eteen, jottei se paistaisi nukkuvan äidin silmiin.
Vasta puoli seitsemän!! Hän sammutti tulen ja kääräisi peitteen paremmin ympärilleen. Paras oli pysytellä vuoteessa. Öljyä täytyi säästää ja äitikin nukkui vielä. Eihän nyt sitäpaitsi työkään pakottanut nousemaan.
Saima huokasi syvään. Ilma huoneessa tuntui raskaalta. Olisi tehnyt mieli paiskata ovi selkosen selälleen, saada raitista ilmaa huoneen täydeltä ja sitte pistää kaunis, lämmittävä koivuvalkea uuniin. Mutta milläpä sitä tällaisina ahtaina aikoina! Kymmeneen kertaan täytyi penniä sormissaan pyöritellä, ennenkuin uskalsi päättää mihin kohtaan se milloinkin oli pantava.
Oli sekin nurjaa, kun raitis ilmakin joutui siihen luokkaan, josta ei vähävaraisille liiennyt. Mitäpä ylellisyystavaroista, jos jäivätkin pienen etuoikeutetun luokan osaksi! Mutta kun raitis ilma, tarpeellinen lämpö ja ravinto, — niin suorastaan kaikki välttämättömät elintarpeet olivat kalliilla rahalla hankittavat, rahanhankinta-tilaisuudet olivat miltei saavuttamattomissa, sehän se oli katkeraa.
Kuului siltä kuin äiti olisi liikahtanut. Eikö hän siis nukkunutkaan?Valvoi ehkä ja ajatteli samaa kuin Saimakin?
— Äiti!
— Joko sinä taas valvot, lapsi kulta?
— Entä sinä, äiti? Sinun tarvitsisi paremminkin nukkua kuin minun. — Viluttaako sinua? — Saima on jo vuoteen vieressä. Hän on vetäissyt vähän vaatteita päälleen ja levittää nyt oman peitteensä äidille suojaksi. — Kas noin, sinä minun rakas kääröni! Makaa nyt hiljaa siksi kun saan puita uuniin ja huone vähän ehtii lämmetä!
— Aina sinä jaksat! — Äiti hymyili surunvoittoisesti.
— Jaksat! — Saima tulee keittiöstä sylissään kantamus kuusihalkoja, joita hän rupeaa latomaan uuniin. — Jos olisi ihmisellä työtä yöt päivät, silloin voisi puhua jaksamisesta, mutta kun ei saa tehdä mitään, ei kerrassaan mitään!
— Työttömyys on usein raskaampi taakka kuin työ.
— Niin totisesti! — Saima nielaisee vastauksensa kuulumattomaksi. Sitte rupeaa hän innokkaasti selittämään, että ehkäpä tästä pian annetaan työtä yllin kyllin. Hän aikoo tänään lähteä kaupunkiin saamaan lopullista vastausta siitä konttoripaikasta, josta jo monta kertaa on ollut puhetta. Eiköpä se lopultakin tule hänen osakseen? Ovat niin kauan odotuksellakin kiusanneet, että eivätköhän nyt sitä antane.
Äiti ei vastaa. Pitkä ja kiduttava odotus ei aina tiedä hyvää lopputulosta. Sellainen on ainakin hänen kokemuksensa ollut. Mutta mitäpä hän sitä ilmoittelemaan! Tulee se tieto aikanaan, jos kerran tullakseen on.
Hän huokasee raskaasti. — Mitähän varten vanhojen ja raihnaistenkin täytyi elää? Heidän päivätyönsä oli jo päättynyt. Pois olisivat joutaneet! Helpompaa olisi silloin elämä nuorille. Vanha vaalittava oli nuoren elämässä kuin liika lasti laivassa.
— Kas vaan, johan sinä olet pukeissa, ihasteli Saima keittiön ovelta. — Minullakin on jo aamiainen pöydässä. Syödään sitte, niin pääsen lähtemään.
Entistä horjahtavampaa oli äidin astunta hänen tullessaan ruokapöytään. Saima huomasi sen ja nieli itkua. Mistäpä äidille muuten olisikaan karttunut voimia. Laihaa ja voimatonta oli ruoka. Ja maitokin minkälaista! Sinistä, ihan harmaan sinistä, eikä toivoa paremmasta, ennenkuin sitte jos — —
— Juo, juo, äiti kulta! Harmaansininen on hieno väri, eikö olekin?
Hän oli jo saavuttanut jonkinmoisen taituruuden leikinlaskussa, silloin kun sydän oli kipeimmillään.
— Kermaista saan sitte, kun sinä saat sen paikan, pisti äiti iloisesti jatkoksi.
Niin, kermaista sitte! Sen konttoripaikan tuloillahan he jo kauan olivat ruokaansa höystäneet. Ja niillä he olivat lämmitelleet kylmästä kangistuvia jäseniään. Mutta jos toivo pettäisi?
Saima painoi käden povelleen kuin estääkseen sen liian rajua tykytystä.
— Anteeksi, äiti, nyt minä nousen! — Hän työnsi hätäisesti tuolin syrjään, haki päällysvaatteensa ja pukeutui. Sitte otti hän pöydältä valmiiksi kokoonkäärityt puhtaaksikirjoituksensa. Puoleksi avatun laatikon kohdalle pysähtyi hän hetkeksi epäröiden.
— Minuntäytyy… siltä varalta, että…
Hän kaivaa esille huolellisesti piiloon peitetyn paketin, evästää äitiä monilla varoituksilla ja sydämellisillä kehoituksilla lepäämiseen; sitte painuu ovi kiinni hänen jälkeensä.
Kohta portilla puskee pohjoinen vihaisesti vastaan, mutta hän ei huomaa sitä. Hän ajattelee yhtä ainoata asiaa: tuota kauan toivottua, pian ehkä saatavissa olevaa paikkaa.
Kuinka pohjattoman rikas hän silloin onkaan, jos saa 75 markkaa kuussa! Seitsemänkymmentäviisi markkaa sen vähäisen lisäksi, mitä heillä nyt on ja jolla on täytynyt elää!
Vähän hän tosin on ansainnut puhtaaksikirjoituksella, joka silloin pakostakin jäisi pois. Mutta mitäpä se merkitsi? Kolmekymmentä penniä arkilta silloin tällöin, — satunnaista tuloa, johon ei voinut luottaa. Olipahan vain ollut sen verran, että sen avulla joskus oli saanut pahimman puutteen torjutuksi. Mutta 75 markkaa kuussa tiettyä tuloa!
Hän rupeaa taas niinkuin usein ennenkin sijoittelemaan rikkauksiaan.
Kaikkein ensimäiseksi tilaa hän maitoa meijeristä, hyvää, kermaista maitoa. Sitä juottaa hän äidille jok'ikinen aamu, keitettynä silloin kun on kylmä. Jos äiti vastustaa, nauraa hän vain ja sanoo: juo, juo, minä maksan, minulla on varaa.
Hän ihan jo tuntee, miten hyvää tuo lämmin maito tekee äidin laihassa, lämpöä puuttuvassa ruumiissa.
Sitte hän myöskin ostaa sylen koivuhalkoja, kauniita, valkeakylkisiä ja kuivia puita, parasta lajia. Niitä poltellaan aina pahimpina pakkaspäivinä.
Ja entä sitte ne kengät, ne, joita hän on katsellut viime talvesta asti, ne, joilla on päälliset huovasta ja sisäpuolella lammasnahkaa! Ne maksavat kokonaista kymmenen markkaa. Kymmenen pois seitsemästäkymmenestäviidestä? — Siitä tulee tuntuva lovi! Mutta sittekin hän ostaa ne äidille. Ja he saavat kerrankin viettää huoletonta ja onnellista joulua yhdessä, äiti ja hän.
Tokkohan äidillä oikeastaan koskaan ennen on ollut oikein iloista joulua? Äidillä on ollut niin paljon ja raskasta kannettavaa elämässään. Ja tuollaisina suurina juhlina johtuu se aina erityisesti mieleen.
Ensimäinen suuri suru oli tullut Saiman ollessa koulu-ijässä. Hänelle ei silloin oikein kerrottukaan asiasta, mutta hän tiesi, että vanhin veli oli syynä suruun. Asia oli hyvin, hyvin ikävä. Kun isä sytytti kuusenkynttilöitä, purskahti äiti yhtäkkiä haikeaan itkuun, ja isä kääntyi pois päin eikä sanonut sanaakaan. — Saima sitä vastoin juoksi suoraa päätä äidin luo kiihkeästi tiedustellen syytä äidin suruun. Mutta vastausta ei annettu. Äiti vain painoi häntä rintaansa vastaan ja hän kuuli äidin sanovan hiljaa kuin itsekseen: kunpa vielä olisin pieni, elämäntuskaa tuntematon lapsi.
Veljistä oli sitte tullut paljonkin surua. Nyt oli heistä kaksi kuollut, kolmas oli Amerikassa, teillä tietymättömillä.
Isän kuoltua oli vanhin sisar, jolla oli hyvätuloinen paikka, ollut perheen tukena, mutta kolme vuotta takaperin oli hän äkkiä kuollut sydänhalvaukseen, ja siitä asti oli Saima ollut sairastavan äidin ainoana apuna.
Se paikka, se paikka, kunhan hän saisi sen! Silloin voisi hän paremmin kuin tähän asti pitää huolta äidistä.
Saima oli jo kaupungin portilla. Hän joudutti askeleitaan. Pyyhkäistessään kenkäkaupan ikkunan ohi pysähtyi hän hetkeksi ihailemaan äidille himoittua lahjaa. — Ihan varmaan ostaa hän sen! Hän vaikka syö itse vähemmin sinä kuukautena ja säästää siten ne rahat. Kyllä hän jaksaa. Hän on nuori. Mutta äiti on vanha ja vanhoja täytyy saada pitää hyvänä.
Pitkin harppauksin Saima nousee kiviportaita Latva & Kuuselan liikkeen toimistoon. Päättävästi painaa hän ovikelloa. "Nyt, nyt", takoo sydän.
Liikkeen johtaja käännähtää hämmästyneen näköisenä ja hiukan hermostuneesti tuolillaan Saiman avatessa ovea.
— Aa, neiti Särkkä! Teillä on asiaa?
— Niin, minä tulin… Se paikka…
— Paikka? — Jaa, tosiaankin! Minä olin jo aivan unohtanut sen. — Hän pyyhkäisee partaansa. — Se asia ratkaistiin jo pari viikkoa takaperin. Me teimme hiukan muutoksia konttoripuolella, joten emme nyt tarvitsekaan lisäväkeä.
Ei lisää, ei tarpeen, ei mahdollisuutta ansaita! Siniseksi kuorittua maitoa, jäädyttävän kylmää huoneessa, äidille ei lämpimiä kenkiä, ei iloista joulua!
Tietääköhän hän, joka tuon tuomion julisti, mitä kaikkea siihen sisältyy.
Saiman päätä huimaa. Sitte rupeaa niin kummasti puuduttamaan. Hän on kadulla ja kulkee eteenpäin ihmisvilinässä. Hän ymmärtää, ettei hänen kokemuksensa ole kovinkaan erikoista tai harvinaista laatua. Hän on vain yksi niistä lukemattomista, joille taistelu olemassaolosta on ylivoimaista ja toivotonta, yksi niistä, joiden askeleet epätoivo on tehnyt väsyneiksi, laahustaviksi, ja joiden selkä toivottomuuden koukistamana ennen aikojaan on kumaraan painunut.
Kannattiko tällaista suurta, yleistä hätää edes väistääkään?
Hän kulkee katua pitkin umpimähkään, eteensä katsomatta. Silloin muistaa hän yhtäkkiä puhtaaksikirjoituksensa.
Olisivat nekin vielä jääneet viemättä, silloin hän ei olisi saanut niitäkään rahoja eikä ehkä työtäkään vastaisuudessa. Ja sitte se asia! Nythän se oli pakostakin toimitettava!
Palvelija avaa kumartaen Saimalle oven kauppaneuvoksen huoneeseen. Se on suuri ja valoisa. Saima on nähnyt sen monesti, mutta nyt karkaa hänen katseensa nälkäisenä kuin tulenliekki paikasta toiseen. Kaikki, mikä ennen oli jäänyt huomaamatta, pistää nyt hänen silmiinsä vastustamattomalla voimalla ja terävästi kuin äkillinen valonheijastus pimeässä: lattiata ylt'yleensä peittävä pehmeä matto, nahalla päällystetty tuoli, jonka selusta mukavasti lasketaan alaspäin noja-asentoon, ja pehmeyttään hyllähtelevä sohva koruompeluksineen.
Täällä oli kaikkea sitä, josta hivenkin voisi tehdä hyvää äidin vanhalle, väsyneelle ruumiille, mutta jota työttömän on mahdoton hankkia.
— Sepä mainiota, että vihdoinkin tulitte. Ennätin jo ruveta kaipaamaan papereitani.
— Tulin viipyneeksi. — Saima huomaa oman äänensä kolean soinnuttomuuden.
— Tjaa, tjaa, sattuuhan odottamattomia esteitä. Te näytättekin väsyneeltä. Hyvä, että joululupa on tulossa. Kaiketi te aijotte levätä?
— Kaiketi.
— Minä en ainakaan aijo rasittaa teitä työllä, en pitkiin aikoihin. — Mutta nythän minun pitää maksaa. Tietäisitte neiti, miten lukemattomat isot ja pienet karhut ahdistavat meikäläistä miestä, etenkin näin juhlien alla. — Mitenkä se nyt olikaan? Viisi arkkia, vähän päälle. Mutta sehän annetaan kaupantekijäisiksi näin joulun kynnyksellä — eikö niin? Viisi arkkia ä 30 penniä, siis 1:50, olkaa hyvä, neiti. Ja hauskaa joulua!
Kauppaneuvos pudisti kättä, tyytyväisenä omaan suureen ystävällisyyteensä.
Ovella muistaa Saima pakettinsa. Hän kääntyy takaisin.
— Herra kauppaneuvos, minulla olisi pyyntö teille. — Sanat syntyvät vaivalla. — Pyyntö, jota en esittäisi, ellei hätä minua pakottaisi siihen.
Kauppaneuvoksen kasvot synkistyvät. Saima ymmärtää, että hän pelkää avunpyyntöä.
— Minun täytyy ansaita, ja ansio on nykyään kovin tiukalla.
— Sen tietää valitettavasti jokainen. — Kauppaneuvos epäröi yhä mille kannalle asettua. Tämä kuulostaa avunpyynnöltä, eikä hän nyt mitenkään… Mutta jos koskisikin muuta, olisi turha ilmaista, ettei…
— Te olette vaikutusvaltainen mies, herra kauppaneuvos. Teillä on paljon tuttavia sanomalehtimiespiireissäkin.
Päivä pääsi paistamaan herra kauppaneuvoksen kasvoille. Niin, niin, niinhän se oli. Kun sitä oli ennättänyt tehdä jotain tässä elämässä, niin tiesivät muutkin, mihin sitä pystyi.
Hän siirsi tyytyväisenä syrjään pienen hopeatarjottimen, jolla nähtävästi hänen aamupäiväkahvinsa oli tuotu tänne työhuoneeseen, sitte keikautti hän kirjoitustuolinsa enemmän Saimaan päin ja katsoi kelloaan.
— Oikeastaan on minulla kova kiire, mutta kun auttaminen on kysymyksessä, täytyy olla valmis uhraamaan vähän aikaakin. — Olkaa hyvä, puhukaa vapaasti asianne.
— Olen kauan hakenut työtä, — jos jonkinlaista. Hiukan olen saanut, mutta siitä on ansiota liian vähän…
— Mutta neiti, — kauppaneuvos ei voi olla keskeyttämättä, — oletteko pyrkinyt kotiopettajattareksi? Tai rouvan apulaiseksi? Kun on nuori kuten te, ja kun lisäksi on tuollaiset kauniit kasvot…
Saima ei huomaa sanoja tai ei tahdo huomata. Hänkin keskeyttää.
— Herra kauppaneuvos, minulla on vanha ja kivuloinen äiti.
— Ai, ai, — ai, ai, se oli hullumpaa. — Hän näpäyttää sormiaan. — Vanhoja ei pitäisi olla muuta kuin varakkaissa kodeissa. Eikä sielläkään liiemmästi, ei liiemmästi. Se on minun kokemukseni.
Veri syöksähtää Saiman kasvoille.
— Suurinkin rikkaus olisi minulle sulaa köyhyyttä ilman… Hän ei saa lausetta lopetetuksi.
— Ymmärrän, ymmärrän! "Nicht so hitzig", neitiseni!
— Olen vapaahetkinäni vähän kirjoitellut, vain omaksi huvikseni, en ansaitakseni. Sitä en koskaan ajatellut enkä olisi uskaltanutkaan, mutta nyt täytyy —. Jos tämä voisi kelvata johonkin sanomalehteen? Itse en uskaltaisi tarjota tätä, eikä kai kukaan silloin viitsisi asiaa ajatellakaan. Mutta jos te…
Hän laskee pakettinsa pöydälle.
— Ahaa, vai tällainen teidän asianne olikin! — Kauppaneuvos irroittaa paperit kääröstä ja rupeaa selailemaan lehtiä.
Saima tuntee vapisevansa. On kuin olisi hänen sisimpänsä siinä pengottavana. Ja penkomassa on mies, jonka huone on lämmin ja valoisa, ja joka juo kahvinsa hopeiselta tarjottimelta sillä aikaa, kun äiti ja muut,— joiden ei pitäisi elää, kun ei ole varaa…
— Hyvästi, sanoo hän hätäisesti. — Minä tulen joskus perimään vastausta. — Ja ennenkuin kauppaneuvos on ennättänyt tointua hämmästyksestään, on Saima jo kadonnut huoneesta.
Hitaasti astuu hän kotiin päin. Kohdalle tultuaan jatkaa hän matkaansa, kääntyy sitte takaisin kotiportille ja sieltä uudelleen pois päin. Kotioven salpana on pelko, sydäntäkouristava pelko, ettei äiti jaksa kestää tätä iskua. Eihän hän paljon ole puhunut tuosta paikasta eikä näyttänyt uskovan sen saantiin, mutta jos sittekin on odottanut ehkä hartaammin kuin konsanaan Saima.
Ja vaikka äiti sen vielä jaksaisi kestääkin, oli se sittekin niin armottoman lohdutonta, kun eivät olot ottaneet valjetakseen. Nyt oli apu tarpeen. Nyt tulisi se aikanaan. Nyt ei sitä annettu. Jos sitte kerran päästäisiin myötämäkeen, ei ehkä enää olisi häntä, jonka voimat vastamäessä olivat ennenaikojaan loppuun kuluneet.
Hämärsi jo kun Saima avasi kodin oven. Keittiö oli tyhjä. Pimeässä huoneessa ei hän voinut nähdä mitään.
— Äiti, missä sinä olet?
— Täällä. Minä lepäilen vähän.
— Oletko sairas?
— En, en. Muuten vaan rupesin tähän, kun ei ollut mitään tekemistä ja kun tässä on lämpöisempikin.
Se vihlasi kuin veitsen terä. He tunsivat sen kumpikin ja puhe katkesi siihen. Toinen ei rohjennut kertoa, toinen ei kysyä.
Vasta jouluaaton edellisenä iltana se vihdoin purkautui. Sininen maito, nurkka, joka oli niin hatara, että siihen Saiman rääsytukoista huolimatta kerääntyi jäätä ja lunta, ja ne kengät, ne lämpimät, ostamattomat joululahjakengät, kävivät Saimalle viimein ylivoimaisiksi. Yöt oli hän itkenyt, päivät vaiennut. Nyt puhkesi hän viimein nauruun.
Hän nauroi pahaa, ilkkuvaa naurua sille lämpimälle ja mukavalle huoneelle, jossa hänelle hauskaa joulua toivotettiin samalla kun tingittiin vähän pois hänen vaivalla ansaituista penneistään. Hän nauroi ja ivasi niitä, jotka joivat herkkujaan hopeisilta tarjottimilta, samalla kun valittivat köyhien vanhusten olemassa-oloa.
Äiti koetti rauhoittaa, mutta silloin suuttui Saima. Oli äitikin sellainen raukkamainen nahjus! Olisi kai osaansa tyytynyt, vaikka olisi kuollut nälkään!
— Sanoisit edes jotain, suuttuisit, olisit suunniltasi niinkuin minä, silloin ehkä helpottaisi. Mutta kun sinä aina vaan kärsit, kärsit, käy kuorma minulle sietämättömäksi.
Saima ei ollut nukkunut viikkoon, mutta sinä iltana nukkui hän itkuunsa ja mielenliikutukseensa.
Ensi kertaa ei hän viime työkseen peittänyt äitiä ja saanut osakseen äidin tavanmukaisia iltahyväilyjä.
Aamuyöstä hän heräsi. Hän oli nähtävästi nukkunut vaatteet päällään ja äiti oli peittänyt hänet. Hän rupesi muistuttelemaan itselleen edellistä iltaa. Kurkkuun nousi henkeä salpaava pala. Sydäntä kirveli kirpeän kipeästi.
Eikö köyhyys itsessään ollut tarpeeksi raskas taakka? Vieläkö sen piti kasvaa ja monistua sen kautta, että se synnytti katkeraa mieltä ja kovia, haavoittavia sanoja.
Tai siitäkö katkeruus johtui, ettei hän ottanut surua vastaan oikealla tavalla, ei niinkuin äiti?
Kuinka hän oli saattanut sanoa sellaista kuin sanoi äidille, juuri hänelle, jota hän käsin oli tahtonut kantaa läpi kaiken raskaan ja kovan? Vai olikohan hän juuri siksi suuttunut, että hän rakasti niin paljon ja kärsi niin pohjattomasti.
Äidin vuoteelta kuului samassa hiljaista valitusta.
— Oma äiti-kultani! — Saima kumartuu äidin puoleen.
— Tästä minä en enää nouse. Minä tunnen sen.
Hymy sammuu Saiman huulilta. Hyväilyyn kohonnut käsi painuu puutuneena.— Mitä voin tehdä, kysyy hän. Ja hän säikähtää oman äänensä koleutta.
* * * * *
Ne kengät, ne kengät, ne kauniit joululahjakengät, niitä ei enää tarvittu. —
* * * * *
Tammikuun viimepäivinä, pitkän piilossaolon jälkeen, rupesi päivä yht'äkkiä paistamaan kevättä ennustavan iloisesti. Suurin osa kodin irtaimistoa oli jo silloin panttilaitoksella ja kylmilleen jätetyssä huoneessa makasi kuollut laudoilla.
Saima asui keittiössä. Hänen täytyi olla lähellä äitiä ja jakaa kaikki hänen kanssaan niinkauan kuin mahdollista.
Ja hän sai paljon jaettavaa.
Lähettäjän kultaisilla alkukirjaimilla kaunistetulla, muodikkaalla paperilla kauppaneuvos ilmotti hänelle, että käsikirjoitus tuli julaistavaksi, ei sanomalehdessä, vaan eri kirjana. Hyvä palkkio oli myöskin tiedossa. Kauppaneuvos onnitteli tämän johdosta, kauniisti ja monisanaisesti lupautuen uraansa alkavan suojelijaksi. Hän oli aina koettanut auttaa nuoria, eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Sen neiti Särkkä kyllä tiesi.
Saima näkee yhtäkkiä edessään kuvan nuoresta tytöstä, joka jännityksestä vavisten repäisee auki tämän kirjeen, ahmii sen sisällön ja kiiruhtaa sitte viereiseen huoneeseen, jossa viskautuu polvilleen, painaa päänsä äidin syliin ja toistaa riemu joka äänen väreessä: Äiti, äiti, nyt se tuli, nyt minä voin pitää Sinua hyvänä.
Mutta tuo kuva onkin vain haihtuva harhanäky, kuva siitä, mikä olisivoinuttapahtua, jos…
Itse teossa nousee hän, kääntää välinpitämättömänä kirjeen kokoon ja astuu hitain askelin kuolleen luo. Hänen katseensa on yhtä eloton kuin kuolleen käsi on kylmä.
— Äiti, hän sanoo hiljaa ja kuiskaamalla, — se tuli nyt — mutta tuli liian myöhään.