* * * * *
Tämä toinen yö oli levollisempi. Opettaja tunsi, ettei ollut yksin tässä kirouksenalaisessa talossa ja ettei hänen päivänsä ollut kulunut hyödyttömästi. Molemmat veljet olivat, vanhemman avustettua opettajaa keittiön järjestämisessä, lähteneet hyvällä tuulella ja hyvinä ystävinä. Koirakin oli tyytyväinen, heilutti häntäänsä katsellen opettajaan, ja kissa oli poikastensa leikkiessä pöydän alla kaikessa hiljaisuudessa kulkenut taloa tarkastamassa. Opettajasta tuntui, kuin hän olisi luonut itselleen uuden perheen, ja hän toivoi ajan tuottamaan apuun.
Herätessään varhain seuraavana aamuna hän tunsi jonkinlaisen uudistuksen tapahtuneen sekä ruumiissaan että sielussaan. Hän keikahti nopsasti vuoteesta täynnä luottamusta. Hän ei enää kaihtanut kanssaihmistensä kohtaamista. Hän päätti siis itse lähteä ostoksilleen ja siisti itsensä samoin kuin mennessään kävelylle Olan kanssa. Hän kulkiheidäntietänsä ja kuvitteli kuulevansa tytön kevyet pienet askelet ruohikossa, jota meren tuulahdus oli virkistänyt.
Kauppatorilla naiset katselivat häntä samalla tavalla kuin ensi aamuna hänen tulonsa jälkeen. Noin yksin, ilman Olaa, hän tuntui heistä vallan toiselta mieheltä.
Yksi heistä, jolta opettaja joskus oli ostanut lapselle hedelmiä, kyseli, missä tyttö oli.
— Hän lähti matkalle äitinsä kanssa.
— Eikä Ornellaakaan ole näkynyt pariin päivään. Minnehän sekin onnenheitto on joutunut?
Opettaja ei vastannut, vaan kohdisti kaiken huomionsa hedelmien ostoon.Tuolla naisella oli myytävänä samanlaisia pieniä juustoja, jommoisenGesuino oli tuonut, ja hän osti niistä muutaman. Sitten hän menileipurin myymälään.
Tämä oli Antonion tuttava.
— No, hän palaa siis kotiin tänään, tuo velikulta! leipuri sanoi opettajalle punnitessaan leipää, joka vielä tuoksui uunille. Hän lähetti minulle postikortin, jossa on kauniin naisen kuva, mies lisäsi iskien silmää.
Opettaja otti paperiin käärityn leivän, joka vielä oli lämmin kuin elävä olento.
Antonio ei siis vielä ollut palannut. Tämä selitti sen, että nuo kaksi päivää olivat olleet niin rauhalliset. Ja nyt opettaja tunsi tunnonvaivoja, kun oli jättänyt talon yksin Ornellan huostaan! Mutta mikä oli tehty, oli tehty, Palattuaan asuntoonsa hän jatkoi tavallista elämäänsä, mutta tosiasiassa hän odotti jotakin uutta, ja tämä odotus sai hänet levottomaksi. Illan suussa tämä levottomuus muuttui ahdistukseksi. Ehkä syynä siihen oli sää, taivas kun oli pimennyt ja myrskyävältä mereltä kuului jyrähdyksiä. Salamat sinkoilivat tiheään kuin tuulen työntämät liekit nuoleskellen ikkunaruutuja, jotka tuntuivat vapisevan pelosta.
Opettajakin tunsi sulkeutuneena huoneeseensa outoa kauhua. Veri syöksyi polviin ja sulloutui kuin väkijoukko liian ahtaan tien mutkaan, ja aavistus, että näinä hetkinä tapahtuisi jotakin hirvittävää, valtasi hänet täydelleen.
Ohut sadeharso himmensi äkkiä ilman tuhoa ennustavan valaistuksen; tuuli ja salamat taukosivat. Liikkumattomat puut näyttivät tarjoutuvan hekumoiden sateen huuhdeltaviksi, ja vesipisarat pysähtyivät lehdille ja ikäänkuin imeytyivät niihin.
Jälleen salamat purkautuivat esiin yhä voimakkaampina. Sade taukosi kuin säikähtyneenä, ja tuulella näytti olevan julma nautinto siitä, että se sai erottaa toisistaan veden ja lehdet, kunnes lopulta taivaan silmä aukeni puiden välillä tähystellen, mitä maan päällä tapahtui. Sitten aurinko poisti ympäriltään pilvien harmaan harson, ja salamat, jyrähdykset ja tuuli alkoivat vuorostaan peräytyä.
Kaikki tyyntyi taas, mutta opettaja ei tuntenut itseään tyyntyneeksi, ikäänkuin myrsky olisi siirtynyt hänen poveensa.
Ja kun hän illalla teki tavanmukaisen kierroksensa huvilan ympäri saadakseen varmuuden siitä, että kaikki oli järjestyksessä, hän näki naisolennon nojaavan portin rautatankoihin käsivarret levällään, kuin hän olisi ollut ristiinnaulittu. Siitä tien kohdasta, missä opettaja seisoi, hän ei voinut nähdä, kuka tämä oli, mutta mentyään lähemmäksi hän tunsi Ornellan. Hän ajatteli piilottautua, mutta näytti siitä, kuin tuo nainen olisi seisonut siinä hyvin kauan ja olisi päättänyt odottaa häntä vaikka iankaikkisesti. Hänen vartalonsa, joka punapukuisena erottautui tyhjästä värittömästä taustasta, palautti hänen mieleensätuon toisen. Hän tunsi sisällään pelkoa, mutta lähestyi silti.
— Mitä tahdot? — hän kysyi karskisti.
Nainen vastasi tyynesti.
— Avatkaa.
— Mitä tahdot?
Opettaja oli päättänyt olla avaamatta, sillä taas hän tunsi tuon eläimellisen hajun ja lämmön, joka virtasi tuosta naisesta. Tuntui aivan siltä, kuin vaarallinen eläin, äkäinen iso kissa, joka tekeytyi kesyksi vain päästäkseen sisälle, olisi tarrautunut kiinni portin rautaristikkoon. Ja hänen mieleensä muistuivat Olan sanat: — Ihmissusia on todella olemassa, olen kuullut niiden ulvovan.
— Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ornella sanoi tuijottaen opettajaan häijyillä vihreillä silmillään.
— Voithan sanoa sen tässä, minä kuuntelen.
— No niin, hän huudahti töykeästi, sen pahempi teille, jos joku toinen sen kuulee. Poikanne tuli kotiin tänään, ja luettuaan kirjeenne hän karkoitti minut iskuin ja lyönnein pois ja uhkasi ottaa minut hengiltä. Minulla on siitä jäljet käsivarsissa ja selässä, enkä tiedä, mihin voisin asettua. Nyt teidän täytyy mennä sanomaan hänelle, että hänen on pidettävä huoli minusta. Muuten…
— Muuten?
— Muuten tapahtuu jotakin kauheata. Olen kuin raivoisa eläin, kuuletteko? Olen valmis mihin tahansa. Mihin tahansa! hän huusi ravistaen portin rautatankoja. Ja hänen silmänsä säihkyivät kuin häkkiin suljetulla tiikerillä.
Opettaja ajatteli Olaa. Saattoihan Ornella kostaa tytölle. Silloin hänestä tuntui, kuin hänen kuolinhetkensä olisi tullut, kuin hän olisi seisonut elämän hirvittävän salaisuuden kynnyksellä, johon liittyivät hairahdukset, suru ja rangaistus, ja kuin eteen olisi kohonnut toisen elämän vielä hirvittävämpi salaisuus, se kun on selittämatön.
Hän avasi portin ja päästi naisen sisälle.
Tämä näytti rauhoittavan, joskaan ei lepyttävän häntä. Vaieten hän seurasi opettajaa hänen asuntoonsa ja lysähti tuolille, jonka mies nosti hänelle.
Pöydälle asetetun pienen kynttilän valossa opettaja huomasi, että Ornellan kasvot olivat vääntyneet ja äkkiä vanhentuneet. Näytti siltä, kuin liekki olisi kärventänyt hänen tukkaansa, ja valkoisella kaulalla näkyi tumman punainen veritäplä merkkinä hänen saamistaan iskuista. Opettaja tiesi, että vaikuttavin keino tuottaa naishenkilölle helpoitusta on antaa hänen mielin määrin puhua, ja hän sanoi:
— Kerrohan minulle, miten tuo tapahtui.
Mutta Ornella oli toisenlainen kuin muut naiset, hän ei voinut ilmaista suruaan muuten kuin huutamalla, niin kuin alempiasteiset olennot. Hän painoi päänsä kumaraan, puraisi käsivarttaan, alkoi huokailla ja päästää hurjia valitushuutoja, ja opettaja oivalsi, että hänellä todella oli edessään haavoittunut eläin. Sanat olivat tehottomia, hänen täytyi keksiä jokin muu keino häntä auttaakseen.
— Älä huuda, Ornella! Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Antonio löi sinua raivonpuuskassaan, mutta varmasti hän katuu ja pitää sinusta huolta. Minä kyllä pidän huolen siitä, että hän tulee järkiinsä. Tahdotko syödä jotakin? Tahdotko juoda tilkan viiniä? On mieletöntä noin parkua, Ornella. Saatpa nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyvälle tolalle. Sanohan minulle, hän virkkoi hiljaisella ja mairittelevalla äänellä, etkö tunne ketään, jonka luo voisit mennä asumaan?
Olihan Ornellalla muutamia sukulaisia seudulla, mutta hän tahtoi palata siihen lämpöiseen pesään, josta hänet oli karkoitettu kuin varis kyyhkyslakasta. Se tietoisuus, että oli mahdotonta palata sinne, teki hänen epätoivonsa kahta katkerammaksi.
Opettaja tarjosi hänelle vieraanvaraisuutta siksi yöksi sanoen, että ullakkohuoneessa oli puhdas vuode, mutta tämäkään tarjous ei näyttänyt häntä rauhoittavan. Hän huokaili kauan ja hieroi päätään käsivarteensa, ja vasta väsyttyään hän kohotti itkusta punoittavat kasvonsa ja sanoi käheästi:
— Ettekö voisi heti mennä puhumaan poikanne kanssa?
— Se on liian aikaista. Etkö käsitä, että hänkin vielä on raivoissaan?
Ornella peitti jälleen kasvonsa, kohotti ne taas ja tuijotti uudelleen opettajaan hurjilla vihaa ja mielettömyyttä uhkuvilla silmillään.
— Ettekö voisi palata asumaan heidän luokseen, se yksistään lepyttäisi heidät? Se yksistään…
— Senkin teen, jos se on välttämätöntä, opettaja sanoi säikähtyneenä ja lähti sitten ulos, sillä hän oli tukehtumaisillaan. Kulkiessaan ikkunan ohi hän näki Ornellan juovan viinin, jonka hän oli tälle tarjonnut. Ehkä se rauhoittaisi häntä. Mutta itse hän ei voinut rauhoittua.
Hän kiersi taas huvilan. Hän ei ollut koskaan ollut taikauskoinen ja tahtoi edelleen pysyä vapaana taikauskosta, mutta silti hän oli kuin tasapainostaan suistunut siitä turmiollisesta vaikutuksesta, jota henki tämä talo, kuollut kuin raato.
Vaistomaisesti hän tahtoi paeta kauas, sinne, missä ei toisten pahuus enää tavoittaisi häntä. Hän kapinoi Jumalaa ja omaatuntoansakin vastaan. Mitä häneltä siis vaadittiin? Olihan hän jo antanut kaiken.
Hän meni istumaan marmoripöydän ääreen, jossa oli aterioinut työmiesten kanssa, ja luuli kuulevansa heidän puheensa kaiun. Sikäli kuin hanen sisäinen levottomuutensa asettui, selkeni jälleen itsestään hänen ajatus- ja arvostelukykynsä, ja puhdas kirkas valo levisi hänen ympärilleen, ja esineiden luomat varjot näyttivät todellisemmilta kuin itse esineet. Kaikki oli nyt rauhallista ja hiljaista kuin kuoleman iaisessa levossa.
— Minun täytyy täydellisesti kieltää itsenikin, hän ajatteli. Ja hän päätti ottaa Ornellan luokseen ja huolehtia hänestä. Tästä aiheutuisi taistelua, varsinkin itse naisen raa'an voiman ja muiden vastuksien kanssa, mutta juuri ajatellessaan tätä taistelua hän rohkaistui.
— Rohkeutta vain, hän sanoi hiljaa, puhuen varjolleen. Jumala on meitä auttava.
Nyt hän nousee ja menee pensasaidan luo, mistä luulee kuulleensa melua, mutta kaikki on hiljaista kuutamossa, jolla on haaveellinen väri, mikä ei enää oikeastaan ole väriä, mutta ei liioin mustaa.
Muutamat kuun valaisemat lehdet näyttävät kullanhohteiselta lasilta, toiset alabasterilta.
Maanvuokraajien koira alkaa haukkua, Gesuino kutsuu sitä ja opettaja huutaa:
— Hei, Gesui!
Gesuino ei vastaa, mutta menee pensasaidalle päin, jossa on ainoastaan oksan sulkema aukko, minkä kautta miehet pääsevät huvilan vartian yhteyteen. Opettajakin menee sinne, ja tuntuu siltä kuin he molemmat olisivat tutkimusmatkailijoita tuntemattomassa maassa, jotka kuulevat toistensa äänen kahden puolen tiheää metsää ja pyrkivät puhumaan toistensa kanssa.
He tapaavatkin toisensa aukon kohdalla; musta harva oksa erottaa heidät vielä, mutta he voivat jo nähdä toisensa ja puhua toisilleen.
Gesuino on paljain päin; hänen punertavat kiharansa näyttävät kuivuneilta heiniltä, ja silmänvalkuaiset kiiltävät kuin posliini.
Hänen takanaan on koira, joka luo pitkän varjon, Se on levoton ja puree älisten reittään kuin vaivaisivat sitä kirput, sitten se nostaa päänsä kuullessaan isäntänsä puhuvan.
— Onko joku luonanne? Gesuino kysyi. Koira haukkuu asuntoonne päin.
Seuraa vaitiolo. Ja opettajasta tuntuu kuin hän kuulisi ison siiven kahinan taivaanlaen yksinäisyydestä ja kuin se elähyttäisi olioita. Se tiesi kai Jumalalta odotettua apua.
— Luonani on nainen, hän sanoi ääni tyynenä. Onneton olento, joka ei tiedä, minne mennä, ja joka on paennut tänne kuin haavoitettu lintu.
Mutta vertaus ei tehonnut Gesuinoon.
— Tunnetteko hänet?
— Tunnen kyllä. Hän on palvelijatar, joka oli poikani Antonion talossa.
Gesuino, joka harvoin liikkui kotipihaa ulompana ja joka ei sekaantunut toisten ihmisten asioihin, ei tuntenut Antoniota eikä hänen palvelijatartaan. Mutta hänen synnynnäinen oveluutensa sai hänet aavistamaan sitä murhenäytelmää, joka oli tapahtunut tuossa talossa.
— Onko pojallanne vaimo?
— Vaimo ja tytär.
Opettaja tunsi olevansa kuulustelun alaisena, mutta sehän oli vain, niinkuin olla pitikin. Ihminen on ihmisen tuomari.
— Totta puhuakseni, poikani on ajanut hänet pois sen tähden, että vaimo ja tytär ovat matkustaneet pois. Ja hän on karkoittanut tuon naisen senkintähden, että hän on raskaana.
— Se on kaunista! Ja te sallitte hänen olla talossanne?
— Gesuino! opettaja silloin sanoi, ja tarttui kiinni pensasaitaan, minä pyydän, ettette ymmärrä minua väärin. Te olette mies, joka uskoo Jumalaan ja jolla on omatunto, ja teidän pitää sentähden auttaa ja neuvoa minua. Mitä minun on tehtävä? Tyttö on epätoivoissaan, hän voi tehdä itselleen ja toisille väkivaltaa. Enpä suinkaan mielelläni pidä häntä luonani, päinvastoin pelkään viettää yötä yhdessä hänen kanssaan. Mitä minun on tehtävä?
Gesuinokin koppasi kädellään kiinni pensasaidasta. Hän tunsi mielensä hämmentyneeksi.
— Kysykäämme Protolta. Hän on maailmanlapsi ja kykenee neuvomaan.
— Ei! Ei! Teidän pitää neuvoa minua omantuntonne mukaisesti.
— Mutta sanokaapa, kuka on saanut tuon tytön siunattuun tilaan?
— Sitä en tiedä, eikä se kuulu asiaan. Pääasia on estää tyttöä tekemästä tyhmyyksiä ja sitten auttaa häntä ja järjestää lapsen asiat.
— Veljeni Proto sanoisi, että pitää antaa tytön mennä hirteen. Tuollaiset naiset tyydyttävät ensin himonsa ja tuottavat sitten toisille ikävyyksiä.
— Se on totta, mutta Jeesuskin ojensi kätensä Maria Magdalenalle.Antakaamme Proton olla rauhassa, Gesuino, ja neuvokaa te minua!
Gesuino ei ollut varsin halukas neuvomaan, vaan kuulusteli edelleen:
— Ehkä se oli poikanne?
— Sitä en tiedä. Mutta jos niin olisikin, hän on joka tapauksessa ajanut tytön talostaan, ja olen siis kaksinverroin velvollinen pelastamaan hänet ja lapsen.
— Sellainen sika!… Gesuino mutisi, eikä opettaja puolustanutAntoniota, vaan sanoi:
— Ihmiset tekevät pahaa tietämättään ja tahtomattaan. Ihmisten velvollisuus, jotka kuuntelevat omantuntonsa ääntä, on korjata heidän aikaansaamansa paha. Kun joki paisuu yli äyräittensä, minkä se sille voi? Mutta ihmiset rakentavat patoja, ja vaurio on korjattu. Niin meidänkin pitää tehdä.
Gesuino painoi alas päänsä, ja kuutamo valaisi hänen hiuksiaan kuin sänkipeltoa. Hän katseli ympärilleen ja näytti kysyvän neuvoa varjoltaan, joka piili pensasaidassa. Seurasi hetken vaitiolo, kunnes koira nosti päänsä ja haukahti ilmoittaakseen naapureille ja etäallä asujille, että rauha oli häiriintymätön, että täällä oltiin varuillaan ja valmiina torjumaan väijytystä. Silloin Gesuinokin nosti kasvonsa ja sanoi:
— Te olette kunnon mies. Olen varma, että veljeni Protokin auttaa teitä. Mitä meidän on tehtävä?
— Toistaiseksi emme saa kertoa kenellekään, että tuo nainen on täällä. Parasta on välttää juoruja. Lisäksi, jos näette hänet, ette saa olla tietävinänne hanen tilastansa ettekä millään tavoin näyttää hämmastyneiltä. Saanhan minäkin kai pitää palvelijatarta, niinkuin aina ennenkin. — Se on totta, hän lisäsi ivallisesti, ettei hän nukkunut samassa huoneessa, mutta se on yhdentekevää. Ja lopuksi, kun minun täytyy poistua kotoa, esimerkiksi järjestelemään hänen asioitaän, teidän pitää valvoa häntä ja pitää silmällä ympäristöä. Pyydänkö teiltä ehkä liikoja?
— Ettehän toki! toinen huudahti kohauttaen olkapäitään. Sitten hän jälleen tunsi käyvänsä yhtä äreäksi kuin ennenkin.
* * * * *
Lyhyt, tyyni kesäkuun yökin oli opettajalle apuna. Käytyään neuvottelemassa Gesuinon veljenkin kanssa, joka heti oivalsi kaiken eikä ruvennut kyselemään, opettaja palasi kotipihaansa ja teki uudelleen kierroksen huvilan ympäri. Kaikki oli hiljaista, ja puiden alla marmoripöydätkin ja viileät penkit näyttivät kuun valaisemina kehoittavan häntä lepäämään ja jättämään siihen osan surustaan. Mutta tämän surunsa hän tunsi täydesti, se oli hänen sisällään kuin seiväs, joka piti häntä suorana kiireestä kantapäähän, eikä hän tahtonutkaan luovuttaa sitä kenellekään.
Kynttilä paloi vielä huoneessa, mutta Ornella oli mennyt nukkumaan ullakkohuoneen vuoteeseen ja oli lattialle tikapuiden juurelle jättänyt pölyiset, punaiset tallukkansa, jotka hänellä oli ollut jalassa paetessaan Antonion lyöntejä.
Opettaja tuijotti tallukkoihin, ikäänkuin olisi odottanut, että ne rupeaisivat liikkumaan ja puhumaan. Ja todella ne tulkitsivatkin hänelle sen kohtauksen raivokkuutta, joka oli riehunut noiden kahden ihmisen väliliä. Miehen viha oli varmaankin ollut eläimellisen raakaa, kun Ornella oli paennut noin kevyesti puettuna. Silti nämä merkit eivät olleet hänestä vastenmielisiä. Ehkä ne tiesivät, että Antonio oli ruvennut kapinoimaan omia raakoja vaistojansa vastaan, ja lyödessään naista hän ehkä samalla oli kurittanut omaatuntoaan.
Vai oliko kaikki tämä pelkkää harhaluuloa? Joka tapauksessa hän tunsi itsensä verraten rauhalliseksi. Hän meni levolle, sammutti tulen ja sulki silmänsä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi sinä päivänä tehnyt pitkän vaelluksen ja nyt vihdoinkin ansaitsi lepoa.
Ja taas kuului kaukaista urkujensoittoa meren kristallitemppelistä ja laulu, joka kirkasti yön:
Meripoika lainehillaAvuks' Sua huutaa, Herra…
Ola leikittelee niityllä, kukkana kukkien parissa, rannerenkaana kaislankorsia, ja kätkee pieneen nyrkkiinsä jotakin, minkä tahtoisi antaa isoisälleen.
— Ukki, pane silmät kiinni ja avaa käsi. Hän ojensi kätensä ja avasi sitten silmänsä ikäänkuin nähdäkseen, oliko siinä todella jotakin. Kuun juova tunki sisälle ikkunasta ja lankesi hänen pivoonsa painaen siihen hopeaisen merkin. Ehkä sekin oli harhaluuloa. Miten olikaan, hän sulki äkkiä silmänsä ja puristi kokoon kätensä sulkien siihen tuon jalon helmen.
* * * * *
Aamun sarastaessa Ornella nousi ennen häntä. Opettaja, joka jo oli valveilla, kuuli hänen liikkuvan varovasti, jotta ei herättäisi häntä, ja sitten laskeutuvan alas tikapuita, vetävän tallukat jalkaansa ja menevän ulos hiljaa sulkien oven jälkeensä.
Tämä Ornellan esiintyminen rauhoitti häntä. Hänkin nousi ja näki avatessaan ikkunan Ornellan pestyään kasvonsa ja kätensä kaivolla, pyyhkivän ne alushameensa helmaan. Hän oli selin opettajaan, hänen vartalollaan oli samat voimakkaat viivat kuin ennenkin, ja käsivarret pistivät siitä esiin kuin vahvat oksat, mutta tuon ihmisruumiin melkein rajun uhkuva voima ei enää häntä pelottanut. Seisoihan tuo nainen siinä hänen edessään ja hänen valtansa alaisena kuin metsästä siirretty puu karsivan puutarhurin edessä.
Huomatessaan opettajan Ornella oikaisi heti ryhtinsä tavalliseksi. Hän ei silti ollut vanhusta näkevinään, vaan kiersi pari kertaa kaivon ja poistui sitten katsomaan kanoja, ikäänkuin he molemmat vielä olisivat olleet siellä, rikoksen ja teeskentelyn pesässä. Mutta kun opettaja kutsui häntä ovelta, hän riensi tämän luo pää kumarassa, surullisena ja nöyränä.
— Ornella, vanhus sanoi isällinen sävy äänessään, sina osaat tehdä talousaskareita paremmin kuin minä. Keitä kahvia ja siivoa sitten vähän täällä. Sillävälin käyn tuolla tuvassa miesten luona ja lähden sitten asioille kylään. Tässä on kahvia ja tuolla on kahvipannu.
Ornella totteli häntä nöyrästi. Se luulo, että opettaja ehkä meni tapaamaän Antoniota ja kenties yrittäisi aikaansaada sovintoa, herätti naisessa vähän toivoa jopa ystävällisyyttäkin. Hän loi huoneeseen yleiskatseen ikäänkuin ottaen sen huostaansa ja älysi heti, mitä siinä oli tehtävää. Hän kumartui ottamaan käsillään hiiliä ja latoi niitä pesään, ja niiden alle hän sytytti paperiliuskan. Silmänräpäyksessä hän sai tulen leimahtamaan liekkiin, jotavastoin opettajalla tuhkan sammuttua tavallisesti oli suuri työ, ennenkuin tuo ihme hänelle onnistui.
Kahvikin näytti vallan itsestään kiehuvan Ornellan valvonnan alaisena, ja kun se oli valmista, se maistui opettajasta mainiolta. Tuo hyvälle tuoksuva maku suussaan hän läksi miesten luo sanomaan, että hän lähti pois kotoa. Gesuino peseytyi parhaillaan kaivolla ilman paitaa, ja hänen karvainen rintansa kimmelteli täynnä pieniä vesipisaroita. Proto taas oli jo työssä ja korjasi lapion vartta.
Veljekset jo pohtivat Ornellan asiaa. Gesuino mutisi karkeita sanoja hänestä ja naisista yleensä. Proto taas — etupäässä tehdäkseen hänelle kiusaa — panetteli miehenretkuja, jotka viettelevät naisia. Mutta aamuilma ja auringon pitkät säteet, joka vielä oli matalalla, saivat molempien miesten joutavat sanat vaikenemaan.
* * * * *
Opettaja kulki jälleen sitä tietä pitkin, joka nyttemmin tuntui hänestä itse elämän tieltä. Ihminen menee ja tulee, luulee, ettei enää koskaan palaa samaa tietä, luulee jättävänsä taakseen kaiken menneisyyden. Ja sensijaan kaikki alkaa uudelleen, ja vaellamme alati seuraten omia jälkiämme takanamme tai edellämme oma varjomme, — Mutta on aika toimia ja jättää filosofoiminen, opettaja ajattelee itsekseen. Sitten hän hymyilee kuvitellen, että hänen kasvonsa kuvastavat meren pinnan värejä. Minnehän oikeastaan menen? Antonion luo? Mitäpä Antonio voisi tehdä? Minkä parannuskeinon hän voisikaan keksiä? Nyt on tauti rajoitettu, se on teljetty sairaalaan, ja minun velvollisuuteni on huolehtia siitä, ettei se pääse levittämään tartuntaansa.
Hän astui siis edelleen, ja Olan valoisa kuva seurasi häntä yhä kuten enkeli sokeaa Tobiasta. Moneen kertaan hän kumartui vaistomaisesti noukkimaan tien kullanhohteisesta laidasta lehden tai kukan. Niin Olakin teki, ja hänen mieleensä muistui, miten hän pikkupoikana kotiseudullaan samoili pellonpientareilla kokoamassa lääkekasveja.
* * * * *
Hän kulki milloin toista, milloin toista tuttua tietään. Antonio ei ollut kotona. Rengin vaimo, joka tilapäisesti oli ylennetty talon palvelijattaren arvoon, tähysteli opettajaa ilkeästi ja kysäsi, oliko matka onnistunut hyvin. Hän ei vastannut ja viipyi etupäässä vain seurustellakseen koiran kanssa, joka häntä huvitti ja joka saattoi hänet portille asti aikoen lähteä kävelylle hänen kanssaan.
— Ei, ystäväni, nyt se ei käy päinsä, opettaja sanoo osoittaen enemmän luottamusta eläimelle kuin äskeiselle naiselle. Sinun pitää jäädä kotiin, kun siellä ei ole ketään. Kun Ola palaa, noudan teidät molemmat kävelylle.
Koiran korvat menevät lerpalleen, mikä tietää, että se alistuu, ja opettajan mentyä ulos portista ja suljettua sen, se haukkuu ylös ilmaan ilmaisten olevansa paikallaan ja täyttävänsä velvollisuutensa. Opettaja menee niinikään täyttämään velvollisuuttaan, mutta hänestä tuntuu, kuin se olisi yhtä hyödytöntä kuin koiran haukkuminen ilmaan, ja hän astuu tietä, joka johtaa hyökysillalle ja siitä kalatorille. Antoniota ei näy, ja vanhus on melkein tyytyväinen, kun ei kohtaa häntä. Silti hän jatkaa hakemistaan, kulkee kanavan varrella olevan tien päästä päähän, kääntyy vasemmalle ja saapuu keskelle kylää. Antoniota vain ei näy, mutta torin kulmassa, leipomon ja viiniravintolan välillä, johon on asetettu pikku pöytia ja tuoleja katukäytävälle, joka on koristettu kukkaruukuilla ja vihreillä kasveilla, ryhmä Antonion tuttavia istuu juttelemassa ja katselemassa ohikulkijoita. Huomio kiintyy oitis opettajaan, jonka tekee mieli kääntyä ja piiloittautua tien mutkaan, mutta nyt hän jo voi täydelleen hillitä itseänsä ja vaistojaan. Hän menee siis suoraa päätä heitä kohti, vastaa niiden tervehdykseen, jotka häntä tervehtivät, ja jatkaa matkaansa.
Vihannesten ja hedelmien myyjättäret kutsuivat häntä; hän pysähtyy erään eteen, jolta hän tavallisesti on ostanut, ja ostaa vähän kirsikoita ajatellen täten voivansa tuottaa Ornellalle iloa. Äkkiä jotakin värähtelee hänen sielunsa uumenissa ja hän vaistoaa, että se on uusi tunne, joka ei ole pelkoa, ei ihmisystävyyttä eikä sääliä, vaan epäitsekästä rakkautta, melkein isäntunnetta, joka yhdistää hänet tuohon naiseen tai oikeammin siihen olentoon, jota tämä kantaa sydämensä alla.
* * * * *
Tultuaan kotiin opettaja huomasi heti, että asunnossa oli jotakin uutta, joka tuntui sitä elähyttävän. Naisen käsi oli, vaikkakin koneellisesti, kosketellut esineitä, seiniä, permantoa; vesi oli virkistänyt ja puhdistanut kaiken, mikä oli ollut likaista, jopa tehnyt sen niin perinpohjin, että muutamat esineet näyttivät uusilta. Kodin sielu, tuli, paloi kirkkaasti, ja lopuksi hän huomasi, että ullakkohuoneessakin kaikki oli puhdistettua — mikä tiesi, ettei Ornella aikonut lähteä siitä pois. Ja kumarassa kaivon altaan edessä Ornella pesi opettajan paitaa. Nähdessäan tämän palaavan hän säpsähti silmät samanvärisinä kuin ympärillä olevat lehdet ja kumartui entistään syvemmälle, kuin olisi tahtonut piiloittautua. Laskiessaan pöydälle ostoksensa opettaja kuuli hänen hurjasti paiskailevan pesuvaatteita altaan pesurahiin.
— Paiskele sinä vain, kai lopulta siitä saat tarpeeksesi. Opettaja ajatteli ja huusi hänelle sitten ikkunasta:
— Ornella, toin sinulle kirsikoita, tahdotko tulla niitä syömään?
Ornella nousi vaivoin hilliten itseään. Hänen huulensa vavahtelivat tuskasta, mutta myös ivasta.
— Toittehan minulle ainakin kenkäni? hän kysyi uhmaillen.
Opettaja ei enää pelännyt häntä.
— Mitä teet kengillä? Eihän sinun ainakaan tänään tarvitse lähteä ulos. En saanut käsiini Antoniota hänen kotoaan enkä muualtakaan.
Ornella alkoi rajusti väännellä käsissään olevaa paitaparkaa.
— Tiesinhän, että hän pysyttelisi piilossa, tuo lurjus, tuo raukka, tuo roisto…
Rumien sanojen tulva virtasi hänen suustaan valuen kaivoaltaan tummaan veteen. Opettaja antoi hänen purkaa kaiken sappensa; parempi että se tuli ulos, kuin että se jäi hänen sisäänsä.
Kirsikat näyttivät tekevän jonkinlaisen vaikutuksen. Kun Ornella oli palannut huoneeseen käsivarret vielä märkinä, tuo isoilta veripisaroilta näyttävä kirsikkakasa tuntui houkuttelevan häntä. Hitaasti hän otti yhden, katseli sitä ja pisti sen suuhunsa, irroitti kannan, sylki kiven käteensä ja piteli sitä siinä, ikäänkuin ei olisi aikonut koskaan heittää sitä pois.
Ja äkkiä hänkin tuli ajatelleeksi Olaa hurjasti haluten jälleen saada lapsen luokseen, tuntea hänen virkeiden kasvojensa, jotka olivat raikkaat kuin hedelmä, koskettelevan omia surusta ja raivosta surkastuneita kasvojaan, ja saada syödä yhdessä hänen kanssaan kirsikoita ja leikitellä niiden kivillä ja varsilla. Mutta tätä ei hänelle enää koskaan suotaisi, ei koskaan ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.
Hän kaatoi kirsikat lautaselle ja meni ikkunan ääreen huuhtelemaan niitä. Silloin hän huomasi kaksi silmää, jotka omituisesti olivat hänen omien silmiensä näköiset näyttäen kissan silmiltä, joka odottaa, että sille heitettäisiin joku pala syötäväksi.
Hetken nuo neljä kissansilmää tuijottivat toisiinsa eläimellisen uteliaasti, sitten nainen naurahti ja tuntui muuttuvan entiseksi Ornellaksi.
Ulkona seisova Gesuino näytti häikäistyneeltä. Hän oli tullut nähdäkseen Ornellan, ja tuo näky, hänen kasvojensa korea väri, vaaleat hiukset, punaiset kirsikat ja punainen hame, yhä kiihdytti hänen uteliaisuuttaan. Ornellan nauru oli kuin ansa, joka heitettiin hänen kaulaansa ja joka oli vähällä tukahduttaa hänet. Silti hänen kasvonsa säilyttivät ankaran ilmeensä.
— Onko koulunopettaja kotona? hän kysyi salatakseen, että oli tullut siihen naisen vuoksi.
— Eikö teillä ole silmiä päässä? Onhan hän tuolla kaivon takana.
— Onko tarkoituksesi kaataa vesi päälleni? mies huusi ja peräytyi.Onko se tarkoituksesi?
— Mene siis tiehesi, Ornella huusi röyhkeästi ja heitti hänen päälleen viimeiset pisarat lautaselta. Mies peräytyi kuitenkin yhä tuijottaen tytön silmiin, joka valloittajattarena ihastuneena kesti tuon lumotun katseen. Näin kissat katselevat toisiaan ennen raakamaista kiimaansa.
Opettaja pani merkille tämän, ja toivonvälke tunki hänen sieluunsa.Jospa Gesuino rakastuisi Ornellaan ja naisi hänet!
Mutta tuo välke sammui pian. Entä lapsi? Eihän voinut jättää Antonion lasta kuin koiranpenikkaa noiden miesten elätettäväksi, eikä voinut riistää lasta äidiltä. Ennen kaikkea ei saanut päästää mielikuvitusta valloilleen eikä sallia tuollaisten ihmisten käydä vaaralliseen leikkiin.
Hän löi olalle Gesuinoa, joka rikoksellisen tavoin painoi päänsä alas.Opettaja sanoi lyhyesti:
— Luulenpa, että palvelijattareni miellyttää teitä. Mutta muistakaa, että hän on pakana, te sitävastoin uskotte Jumalaan. Ja muistakaa sitäpaitsi eilinen keskustelumme.
Ornella oli vetäytynyt pois ikkunan äärestä ja siirtyi äkkiä jälleen keskelle ankaraa todellisuutta. Kuullessaan opettajan sanat hän ajatteli, että miehet jo tiesivat kaiken hänestä ja äkkiä hänet valtasi häpeäntunne, joka pakotti hänet piiloittautumaan.
* * * * *
Protokin tahtoi tutustua Ornellaan. Gesuinon valtasi melkein kuin nuorukaisen aistillinen pyyde, joka veti häntä tuon naisen puoleen; Proto taas oli käytännön mies, joka jo hyvin tuntee naisen, ja hakee hänestä paitsi aistillisen pyyteen tyydyttäjää myös avustajatarta työssä, ehkäpä suorastaan orjatarta.
Toistaiseksi epämääräiset tuumat ja laskelmat risteilivät hänen aivoissaan. Ornellan ruumiillinen tila ei häntä peloittanut, pikemmin se antoi hänelle hyviä toiveita. Mutta hän pidättäytyi ankarasti menemästä opettajan asuntoon ja kielsi Gesuinoakin menemästä sinne.
Mutta tultuansa kotiin hän huomasi Gesuinon jo käyneen siellä. Tämä tosin ei puhunut siitä, vaan oli tavallistaan vaiteliaampi ja raatoi, punaisia kulmakarvojaan rypistellen niin uutterasti, että hiki tippui otsalta maahan noiden tiheiden kulmakarvojen lomitse. Mutta hänen hurja työintonsa hänen nyhtäessään rikkaruohoja ja pehmentäessään multaa punajuurikkaiden ympäriltä ilmaisi sitä uutta elinvoimaa, joka häntä elähytti.
Proto ei kuitenkaan puhunut mitään, ja tämä oli pitkistä ajoista ensimmäinen päivä, jona veljekset eivät riidelleet keskenään. Oli kuin hiljainen sopimus heidän välillään, etteivät he päästäisi ääntään kuuluviin, ja kun koira heristi korviaan opettajan asuntoon päin, he kielsivät sitä haukkumasta. Sen sijaan nuo molemmat kuuntelivat uteliaasti odottaen, ja tätä uteliaisuutta kiihdytti ympärillä vallitseva hiljaisuus ja kesäkuun tyyneys, joka sai merenkin vaikenemaan ja veti viiniköynnösten lehdet lerpalleen, niin että aurinko helpommin joudutti rypäleterttujen tuleentumista.
Nähdessään veljekset raatamassa opettaja oli varma siitä, että he pitäisivät toisiaan silmällä ja yhdessä valvoisivat Ornellaa ja taloa, ja lähti jälleen kotoa tapaamaan Antoniota.
Nyt häntä elähytti melkein ilon tunne: hän aikoi tiedustella Margan jaOlan vointia ja noutaa Ornellan vaatteet.
Olan puutarhassa tunsi ruusujen tuoksun, joiden terälehdet varisivat, ja siellä vallitsi sama lumous kuin ennenkin. Puhdistava tuulahdus oli kulkenut siitäkin. Vai oliko kaikki pelkkää unennäköä, sen sisäisen valon heijastusta, joka säteili opettajan sydämestä?
* * * * *
Kuullessaan askelia Antonio juoksi ulos keittiöstä ja punastui kuin nainen, joka yllätetään pahanteosta.
— Vihdoinkin tavoitan sinut, opettaja sanoi, nykäisten lakkiaan tervehdykseksi. Olen hakenut sinua koko päivän. Kuinka vaimosi ja Ola voivat?
Opettajan levollisuus sai Antonion tuntemaan itsensä turvalliseksi.
— He voivat hyvin. Ola on tutustunut toisiin lapsiin ja saanut niistä leikkitovereita. Ajatelkaa, että hän heti alkoi leikkiä koulua heidän kanssaan!
— Entä Marga!?
— Margakin voi paremmin. Viimeksi toissapäivänä hänellä taas oli kuumekohtaus, mutta se oli entistään lievempi, niin että hän illalla saattoi nousta vuoteesta. Mutta hän on hyvin hermostunut; Tulkaa toki istumaan, hän virkkoi palaten vanhuksen seurassa keittiöön.
Keittiö oli hieman epäjärjestyksessä, siellä näkyi vielä Ornellan vaatteita, hänen sininen esiliinansa riippumassa pölyriepujen vieressä ja hänen kenkänsä pöydän alla. Kissa tunsi opettajan ja hankasi selkäänsä hänen sääriinsä. Koirakin riensi kaukaa saapuville ja asettui opettajan eteen tuijottaen hänen silmiinsä korvat pystyssä, ja joka kerta kun Olan nimeä mainittiin, se laski korvansa lerpalleen pehmeinä kuin taikina sitten taas nostaen ne pystyyn. Molemmat eläimet olivat laihtuneet, tai ainakin nälissään.
Ainoa, joka keskellä tätä sekavuutta ei näyttänyt muuttuneen, oli Antonio itse. Hän oli huolellisesti pukeutunut, paita oli puhdas ja pehmeä silkkinen kaulusnauha hyvin solmittu. Mutta ei siinä kyllin, hänellä oli lisäksi jalassa kiiltävät uudet kengat, jotka olivat samaa väriä kuin kaulusnauha, ja hän selitti, että hänen poissaolonsa sinä aamuna johtui juuri näiden kenkien ostosta, hänen kun oli täytynyt käydä lähimmässä kaupungissa saadakseen makunsa mukaiset kengät.
Hänen lempeät kirkkaat silmänsä, joita pitkät ripset kainosti verhosivat, näyttivät perin viattomilta, niin että ne taas liikuttivat opettajaa, vaikka tämä samalla paheksui omaa heltymystään.
Tästä pahoittelustaan huolimatta hän kysyi viattomasti:
— Oletko täällä yksin?
— Olenpa kyllä. Potkin ulos tuon lutkan.
— Sen tiedän, opettaja sanoi havahtuen todellisuuteen, ja tulin tänne kysymään sinulta syytä.
— Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Karkoitin hänet sentähden, että te läksitte pois talostamme.
— Ja jollen minä olisi lähtenyt luotanne, olisitko siinä tapauksessa pitänyt häntä edelleen palveluksessasi?
— En tiedä. Sen vain tiedän, että hän ilkkuen antoi minulle kirjeenne, ja silloin menetin malttini ja kohtelin häntä ansionsa mukaan.
— Mutta tiedät toki, missä tilassa hän on?
— Pyh! Te otatte asiat vallan liian vakavalta kannalta. Tuo tyttöletukka on lapsesta alkaen ollut turmeltunut. Hän se juoksentelee miesten perässä, eikä ole syytä kohdella häntä hellävaroen.
— Mutta sinä, Antonio, et kohdellut häntä pahoin, niinkauan kuin hän miellytti sinua, ja tahdotpa tai et, se lapsi, jota hän kohdussaan kantaa, on sinun. Mutta älkäämme enää puhuko siitä. Puhua sinulle on samaa, aioin sanoa, kuin puhuisi tuolle koiralle; mutta ei, se vertaus ei ole sattuva, sillä koiralla on enemmän sydäntä kuin sinulla — se olisi samaa kuin puhua seinille. Olenkin tullut tänne vain pyytämään sinua ainakin jättämään minulle Ornellan vaatteet.
— Vai niin, hän on siis tullut teidän luoksenne? Onko hän valloittanut teidänkin sydämenne? Pitäkää varanne.
Mustasukkaisuutta, ivaa, hämmästystä, uteliaisuutta, mutta myös ilkeyttä kuulosti Antonion äänestä. Opettaja odotti mitä loukkauksia tahansa, mutta ei arkaillut, vaan nautti ja oli huvitettu siitä.
— Tietysti pidän varani. Mutta kuka tietää, enkö juuri minä lopuksi nai häntä? Missään tapauksessa minulla ei ole riittävästi varoja kustantaa hänen kapioitaan, ja luovuta siis minulle, sen sanon toistamiseen, hänen vaatteensa ja kenkänsä.
Antonio rypisti kulmakarvojaan ja katseli kenkiään.
— Missä tyttö on?
— Mitä se sinuun koskee?
— Koskeepa juuri minua. Puhutaan toisin, kuin mitä ajatellaan.
— Hän on minun luonani, opettaja silloin sanoi lujalla, mutta surullisella äänellä.
Toinen nosti päätään suuttuneena ja nöyryytettynä kuin mies, jota on ivattu ja petkutettu.
— Ja missä asutte?
— Sekään ei koske sinuun. Jos olisit siitä välittänyt, olisit tullut asuntoani hakemaan. Sensijaan menit ostamaan itsellesi uudet kengät.
Antonio kavahti pystyyn puiden nyrkkiään, ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut lyödä opettajaa. Sitten hän meni ovelle hengittämään syvään ja palasi sen jälkeen istumaan jäykkänä ja vakavana.
— Olette oikeassa. Olen eläimiä kehnompi, uskon luopio. Olen aina noudattanut omia oikkujani, aina langennut paholaisen viettelyksiin. Mutta nyt tahdon turvautua teidän johtoonne, kuten minun olisi pitänyt tehdä pienestä pitäen. Sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä?
— Sinun täytyy tehdä se päätös, ettet enää koskaan lähesty tuota naista. Kun lapsi on syntynyt, huolehdimme siitä.
—Minähuolehdin siitä, Antonio sanoi väkavasti. Panen sen kouluun.
— Heti sen synnyttyä? Ehkä sitä ei oteta kouluun. Laskiko opettaja leikkiä, vai ilkkuiko hän vuorostaan? Antonio katsoi häneen ensin suuttuneena, mutta alkoi sitten nauraa. Ja hänen naurunsa oli siinä määrin Olan naurun kaltaista, että keskustelua verhonnut varjo vaihtui valoksi.
* * * * *
Sitten sovittiin, millaista menettelytapaa oli noudatettava, jotta kaikkien edut vaarinotettaisiin. Rengin vaimolle annettiin tehtäväksi hankkia Antonion taloon ennen Margan paluuta rehellinen ja luotettava palvelijatar.
Opettaja neuvoi Antoniota varomaan mainitsemasta vaimolleen mitään ennen ratkaisevaa tapausta ja vaatimaan rengin perhettä pitämään asiaa salassa.
Opettaja päätti pitää Ornellaa luonaan asumassa. Milloin ja miten tämä hänen uhrauksensa oli päättyvä, sitä hän ei tietänyt, mutta hän luotti lujasti Jumalaan. Silti hän epäröimättä vastaanotti sen kuukautisen rahallisen avustuksen, jonka Antonio tarjosi naisen ylläpidoksi, sillä olihan hän, opettaja, köyhä mies, ja hänen opettajan eläkkeensä pieni; myymästään talosta saamansa rahamäärän korot riittivät töintuskin hänen omaan toimeentuloonsa.
Antonio sitävastoin oli rikas, niin rikas, ettei hän pitänyt lompakkoa povitaskussa, niinkuin sellaisten henkilöiden on tapana tehdä, joiden on tarpeellista tietää, paljonko rahaa he omistavat, vaan veti esiin housujen taskusta kourallisen rypistyneitä isoja ja pieniä seteleitä.
Ja kun hän ei vaivautunut ottamaan niitä ylös, opettaja kumartui nostamaan ne lattialta. Opettaja tyytyi näihin seteleihin, taittoi ne kokoon toisen toisensa perästä ja pisti ne vakavana vanhaan ja kuluneeseen, mutta vielä eheään lompakkoonsa, siihen osastoon, jossa hän säilytti Antonion lapsuudenaikaista valokuvaa ja punaista sydämenmuotoista kiveä, jonka Ola oli löytänyt merenrannalta ja lahjoittanut hänelle.
Hän itse kantoi kotiin Ornellan mytyn, johon kengätkin oli pistetty. Ja vaikk'ei se ollut raskas, hän silti eräiden mielessään liikkuvien ajatusten painamana astui vaivalloisemmin kuin lähtiessään kotoaan.
— Nyt, kun Ornella näkee, että hänet peruuttamattomasti on karkoitettu paikastaan, Jumala tietää, minkä metelin hän nostaa, vanhus ajatteli.
Varovasti hän avasi portin, johon hänellä yksin oli avain, ja lähestyi taloa melkein pelokkaana, laskien mytyn maahan nurkan taakse. Hän tahtoi ensin nähdä, millä tuulella Ornella oli. Mutta miten tarkoin etsikään, hän ei löytänyt tätä talosta eikä sen ympäriltä. Avoimesta ovesta näkyivät kanat tepastelevan valloillaan huoneessa. Keltainen ja ruskea kukkopoikanen tappelivat höyhenet pörröllään hurjasti pöydän alla, ja komea kukko ja kana, valkoinen kuin kyyhky, olivat siellä kuin kotonaan.
— Aika lurjuksia, soh! opettaja huusi ja löi yhteen kätensä ikäänkuin paukuttaen niille suosiota.
Ja kun hänen oli onnistunut karkoittaa nämä rauhanhäiritsijät, myöskin kukkopoikaset, jotka kaksintaistelunsa vimmassa olivat sokeat ja kuurot kaikelle muulle kuin vihalleen, opettaja meni veljesten asunnolle katsomaan, olisiko Ornella siellä. Ja siellä hän todella olikin, kirkkaassa päivänpaisteessa kuvastuen vihreään ja siniseen taustaan kookkaana, niin että pään ympäri kierretyt palmikot melkein näyttivät koskettelevan taivasta. Molemmat miehet tuijottivat naiseen. He olivat pieniä hanen rinnallaan seisoessaan siinä, puoleksi kumartuneina työnsä puoleen. Ja kaikki kolme naureskelivat ja käyttivät rivoja sanoja, ollen samojen eläimellisten pyyteiden vallassa. Opettaja ei uskaltanut enää toivoa Jumalalta armeliaisuutta.
* * * * *
Tätä tilaa kesti muutaman viikon, ja se paheni kuuman sään aljettua.
Opettaja tunsi päivä päivältä kärsimyksensä kasvavan. Turhaan hän ponnisteli vapautuakseen siitä, mutta kuka voi karkoittaa kuumunden painajaisen? Olisi pitänyt paeta vuorten huipuille tai kaukaisimmalle mereen pistävälle niemelle, missä ilma on puhdasta, mutta hän ei päässyt liikkumaan paikaltaan. Hän ei voinut eikä tahtonutkaan, tietäen, että vaikka hän pakenisi viileämpään olinpaikkaan, sekään ei tuottaisi hänelle lievennystä. Hän alistui siis nöyrästi suruunsa, samoin kuin taipui kärsimään tämän alavan maan ummehtunutta liikkumatonta kuumuutta, joka kuivetutti kaiken, niinkuin suru poltti hänen sieluansakin, sillä ei edes meren raikkaan henkäyksen onnistunut puhaltaa pois riisipeltojen ja soodatehtaiden pahaa löyhkää.
Ornellakin näytti alistuneen kohtaloonsa. Hän kävi ostoksilla ja työskenteli puutarhassa ja käytti hyväkseen lähellä asuvien veljesten seuraa naureskellakseen ja kinastellakseen heidän kanssaan. Ja veljeksetkin olivat jälleen alkaneet riidellä keskenään näennäisesti toisista syistä, mutta tosiasiassa Ornellan tähden. Gesuino kävi nyt joka aamu kirkossa saadakseen tavata hänet hänen liikkuessaan ostoksilla, mutta myös siksi, että tunnontuskat vaivasivat häntä, ja hän koetti tukahduttaa rajua intohimoaan rukouksilla ja uskonnollisilla menoilla.
Eräänä iltana ollesssan yksin kotona opettaja kuuli Proton intoilevalla äänellä kysyvän, saiko tulla sisään.
— Tulkaa vain, opettaja sanoi ja vaistosi heti, että tässä oli kysymys jostakin erikoisesta. Hän taittoi huolellisesti kokoon sanomalehden, jota paraikaa luki, otti silmälasit nenältään ja pisti ne mustaan koteloon.
— Mitä?, Proto kysyi teeskentelevällä äänellä, eikö palvelijattarenne ole vielä palannut kotiin?
— Ei ole, niinkuin näette. Hän meni ostamaan maitoa.
— Ja te sallitte hanen olla poissa näin myöhään.
— Minkä sille mahdan? Asiat ovat niinkuin ovat.
Proto kävi vakavaksi, melkein synkäksi.
— Niin näyttää todella olevan, hän huokasi. Kaikki naiset ovat samanlaisia. Gesuino vannoo, ettei ole olemassa ainoatakaan kunniallista naista. Mutta minun vaimoni oli todella kunniallinen, sen voin vannoa. Nuorena hänkin hyvin mielellään huvitteli, mutta minun mielipiteeni on, että hyvä aviomies tekee vaimonsa kunnolliseksi etupäässä kepin avulla. Kerran eräs tuttavani…
Opettaja ei tuntunut halukkaalta kuuntelemaan niitä valaisevia tosiseikkoja, joiden muodossa Protolla aina oli tapana havainnollistaa vakaumuksiaan. Hän katsoi siis miestä tiukasti silmiin ja sanoi: — Proto, teillä on varmaankin minulle jotakin puhuttavaa.
Proto älyää, etteivät valmistavat puheet tehoa tuohon mieheen, vaan että täytyy käydä suoraa päätä asiaan.
— Asia on tämä, hän sanoi jäykästi, — ehkä jo olette arvannutkin sen?Tuo tyttö on mieleeni. Hän on roteva ja terve, ja minun vaimonani jaGesuinon valvonnan alaisena hänestä kyllä tulee kunnollinen.
— Entä jos Gesuino on vielä kovemmin pikiintynyt kuin te?
— Se ei merkitse, mitään. Häneltä se kyllä menee ohi, jollei muuten, niin minä kyllä huolehdin siitä, että se menee ohi. Lähetän veljeni matkoihinsa. Muuta ei tarvita. Eläköön sitten itsekseen. Mutta se ei kylläkään tule kysymykseen, sillä pidämme siksi paljon toisistämme.
— Tytöllä on nyt viides kuukautensa kuten tiedätte, näkeehän sen jo päältäkin.
— Se ei haittaa. Täytyy odottaa, kunnes lapsi syntyy, kunnes äiti on sitä imettänyt ja kunnes kaikki on selvää. Kakaran minä tietysti otan ottolapsekseni.
Tämä järkähtämätön varmuus saa opettajan horjumaan. Tämä tuntuu nyt hänestä luonnolliselta ilmiöltä, ja hän kysyy itseltään, eikö hän yksin eroa normalisten ihmisten elintavoista. Mutta tosiasiassa hän tunsi, ettei niin ollut laita, ja sensijaan että hän olisi iloinnut tästä Jumalan osoittamasta uudesta armosta, joka saa levottomat aallot hänen ympärillään asettumaan ja ajaa hänen alustaan rantaan, hän käy surulliseksi sydänjuuriaan myöten.
— Tietääkö tyttö siitä mitään?
— Totta puhuakseni olen tehnyt hänelle muutamia viittauksia. Eikä hän vastannut mitään, mutta näin hänen tarkasti katselevan tupaa, eläimiä ja peltoa arvioidakseen kaikkea ja tietääkseen, mitä kannattaa antaa, ja mitä voi ottaa. Hän on käytännöllinen nainen, ja se on mieleeni. Hän on ketterä askareissaan; en tunne useita niin ketteriä.
— Se on totta, opettaja virkkaa vahvistaen ja katselee ympärilleen, ja miehen katse seuraa häntä. Huone näyttää todella muuttuneelta, vuode puhtaana, seinällä säteilevän kaunis gobeliini "Pako", piironki lamppuöljyllä puhdistettuna kiiltäväksi ja kaikki sillä olevat pienet esineet järjestyksessä.
Hellan hormista riippuu vihreitä paperiliuskoja, permanto on lakaistu, ja takaseinällä riippuvat keittiöastiat somina metallikoristeina.
Piirongille asetettu herätyskello osoittaa jo neljännestä vailla yhdeksää, eikä Ornellaa vielä näy.
— Asia on nähkääs niin, Proto virkkaa hieman hermostuneesti, että tuo tyttö kernaasti juoksentelee kylällä ja lörpöttelee miesten kanssa. Mutta se on kaikille naisille yhteinen tauti ja se menee ohi, kunhan vain…
Tässä syntyy synkkä vaitiolo, jonka aikana kellon raksutus kuuluu käen kukunnalta korvessa. Proto ei jatka, eikä opettaja kysy. Molemmat aavistavat uhkaavan vaaran.
Lopulta Proto, joka tavallisesti katsoo puhetoveriansa suoraan silmiin, luo katseensa maahan ja sanoo:
— Tyttö on edelleen suhteissa tuohon mieheen — tiedätte ketä tarkoitan — ja teidän on välttämättä puututtava asiaan ja tehtävä siitä loppu.
Opettaja ei räpäytä silmäänsäkään. Hän tulee ajatelleeksi erästä Olan leikkiä tytön kavahtaessa isoisänsä kaulaan sanoen: "Saammepa nähdä, kumpi kauemmin voi pitää silmiään auki, luomia vilkuttamatta" — ja puhaltaessa henkeä nauravasta suustaan hänen kasvoilleen. Ja tämä muisto tukee häntä vielä koettelemuksen hetkenä.
— Kuka on sanonut, että Ornellan välit Antonioon vielä jatkuvat? opettaja kysyi ääni lujana.
Proto katsoi ylös, melkein ällistyneenä, kun opettaja tiesikin, että "tuo mies", jonka nimeä he eivät koskaan olleet puheissaan maininneet, oli Antonio.
— Olen nähnyt sen omin silmin. Ensin näin heidän puhelevan keskenään tiellä, ja sitten seurasin tyttöä matkan päästä ja näin hänen menevän sisälle tuohon taloon. Gesuino muutoin todistaa sen.
Opettaja pisti silmälasinsa nenälleen koneellisesti kuten hänen oli tapana tehdä tahtoessaan tarkastaa jotakin läheltä, otti ne taas pois, ja pidellen niitä sormien välissä hän ojensi toisen kätensä kovin paheksuen.
— Ja sellaisen naisen kanssa tahdotte mennä naimisiin? Te, Gesuino ja hän… siitä tulisi kaunis sotku!
Hän hillitsi itsensä. Proto oli loukkautunut. Arvokkaammin kuin opettaja hän virkkoi:
— Minun taloni on aina ollut puhdas, köyhä, mutta puhdas. Ja vakuutan, että niin on oleva aina, tulkoon siihen mikä nainen tahansa.
— Mutta tuo nainen voisi pettää itse Herraa Jumalaakin.
— Jumala ja minä, se on eri asia, Proto vakuutti osoittamatta vähintäkään ivaa. Ja opettaja, jolla joskus oli se suurenmoinen käsitys, että han oli osa itse Jumalasta, tunsi itsensä suuresti erilaiseksi kuin tuo kansanmies.
Hän pyysi joka tapauksessa miettimisaikaa.
* * * * *
Syyskuun ensi päivinä Marga palasi kotiin. Hänen terveytensä oli suuresti parantunut. Aika ajoin kuume oli kokonaan poissa tai vaivasi se häntä ainoastaan iltapäivisin, taas haihtuen auringon laskiessa ja käyden joka kerta lievemmäksi ja lyhytaikaisemmaksi. Ja kun opettaja ei enää näyttäytynyt eikä tullut nostamaan kuukautista raha-avustusta, jota Antonio sopimuksen mukaan oli suorittanut, Marga ja Ola eräänä päivänä lähtivät tervehtimään häntä hänen tyyssijaansa. Nyttemmin kaikki tiesivät, että hän asui siellä yhdessä Ornellan kanssa, jonka raskaudentilaa katsottiin hänen syykseen. Rahvas juoruili siitä, mutta osoittamatta hämmästystä tai ylenkatsetta: tapahtuuhan sellaista maailmassa. Eikä opettajakaan enää ollut siitä pahoillaan. Aikaisempi suru oli jälleen tullut hänen pettämättömäksi toverikseen, mutta silti hän salaa toivoi parempia päiviä. Täytyihän tapahtua jotakin, jollei muuta, niin kuolema tulisi ja lopettaisi hänen kohtalonsa surulliset vaiheet ja vapauttaisi hänen sielunsa ristiriidoista. Ja hän odotti kuin lehti puussa, jonka eräänä päivänä pitää saada rauha tuulelta ja auringolta jä varista maahan.
Hän eli puutarhan puiden ja pensaiden keskellä kuvitellen viljelevänsä maata; tosiasiassa hän etsi itselleen lohdutusta pyrkimällä yhtymään luonnon elämään.
Ja hän luuli olevansa onnellinen joutuessaan kosketuksiin tämän luonnon kanssa, kun persikkapuu pudotteli kypsiä hedelmiään hänen jalkojensa juureen, kun hyönteiset vapaasti mellastelivat hänere hiuksissaan ja vaatteissaan, kun vihreä hämähäkki kiiti hänen kätensä poikki ja leppäterttu, punaisena kuin veripisara, laskeutui hänen multaiselle sormelleen.
Kaikki vain harhaluuloja; hänen sydämensä oli yksinäinen, hänen lyhyt ilonsa liiti pois kuin leppäterttu saavuttuaan hänen sormensa päähän.
* * * * *
Ainoastaan sielu, joka vaieten kärsii, saattaa lohduttaa toista hiljaisuudessa kärsivää sielua. Margan tulo nosti häntä tuosta hänen haudanomaisesta pyrkimyksestään maan povea kohti paljoa enemmän kuin Olan. Marga ei ollut tietävinään mitään. Hän tervehti Ornellaa kuin entistä palvelijatartaan, joka oli siirtynyt palvelukseen toiseen taloon, ja salli Olan hellästi syleillä häntä.
— Kas vain, kuinka olet vahva! Ja kuinka paljon painat. Ja kuinka olet kasvanut!
Tyttö olikin kasvanut, ja muutamat tuoreet naarmut sametinpehmeillä käsivarsilla kertoivat viimeisistä kahakoista vuoristolaislapsien kanssa.
Isoisän ja tytön kohtaaminen muistutti hiukan kahden rakastavan pitkän eron jälkeen tapahtuvaa jälleennäkemistä. Jotakin vierasta oli kuitenkin tullut heidän valilleen, ja varsinkin tyttö oli hieman unhoittanut hänet ja käynyt uskottomaksi. Hän antoi isoisän suudella ja hyväillä itseään, mutta liukui hänen käsistään samoin kuin heidän ensi kerran kohdatessaan toisensa, eikä tyttö enää katsellut häntä niinkuin ennen. Johan hän tunsi vanhuksen eikä löytänyt hänestä mitään uutta, varsinkin kun hänellä oli yllään sama puku ja sama kaulanauha kuin ennen.
Enemmän häntä huvitti itse paikka, tuo salaperäinen talo, johon hän viimeinkin oli päässyt tunkeutumaan. Ja yhdellä ainoalla katseella hän havaitsi kaiken, puut, pöydät ja kaivon ja menetteli niin ovelasti, että viimein sai mennä sisälle rakennukseen. Hän huomasi heti ullakolle johtavat tikapuut, ja hänen silmänsä loistivat hurjasta ilosta. Siellä ylhäällä piili salaisuus, sen vanhan muijan ilmakehä, joka varasti lapsia. Ehkä siellä vielä oli piiloitettuna joku lapsikin… Ja hänen kiivetessään ylös tikapuita Ornellan valvonnan alaisena, joka ei näyttänyt välittävän mistään muusta kuin tytöstä, opettaja ja Marga istuutuivat ulkona marmoripöydän ääreen. Opettajakin oli tyyni, melkein kylmä, katseli tarkoin Margan kasvoja ja arveli hänen tulleen nuoremman näköiseksi. Sitten hän tiedusteli Antonion vointia ja miten talousaskareet sujuivat.
— Sangen hyvin, Marga huudahti. Antonio valmisti minulle sen yllätyksen, että taloon oli hankittu uusi palvelijatar, ja sitten hän mainitsi erottaneensa tämän, en tiedä mistä syystä. Mutta nykyinen palvelijättaremme on kykenevä, ja olenhan minäkin nyt terveempi ja tulen paremmin toimeen. Jos tulen ihan terveeksi, en tarvitse palvelijatarta ollenkaan.
Opettaja ei herjennyt katselemasta Margaa, ja tämän hienot, puhdaspiirteiset kasvot, kirkkaat silmät, viaton lapsensuu ja ennenkaikkea hento unelmoiva ääni herätti jälleen opettajassa syvää ihailua. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut puhuvan kuvapatsaan edessä, ja hän ihmetteli, miksi tämä puhui noin. Senkö tähden, ettei Ornella kuulisi hänen puhettaan, vai että tuon vekkulin, Antonion, oli onnistunut salata häneltä totuus?
Mutta muistaessaan heidän keskustelunsa heti tulonsa jälkeen hän vaistosi, että sama ilmakehä ympäröi heitä kuin ennenkin, ja ettei ollut hänen asiansa yrittää haihduttaa sitä.
— Tahdonpa näyttää sinulle puutarhan, tulehan! opettaja sanoi nousten. Marga seurasi häntä alttiisti. Hän ihaili kanoja, hautovaa kanaa ja sen kukoistavaa keltaista pienokaisjoukkoa, jolle Ornella oli omistanut paljon huolta, ihaili lehtikujan runsaita rypäleterttuja ja teki useita työmiesveljeksiä ja huvilan onnettomia omistajia koskevia kysymyksiä,
— Pian oikeudenkäynti alkaa, ja karannut rikollinen tuomitaanin contumaciam, julistetaan yksipuolinen tuomio. Joku päivä sitten eräs viranomainen kävi täällä katsomassa, oliko kaikki järjestyksessä. Kaikki on järjestyksessä paikassa, jossa kaikki on suljettua ja missä kuolo vallitsee, opettaja jatkoi kovemmalla äänellä katsellen taloa ja sitten Margaa. Tällä kannalla asiat ovat.
Marga ei sanonut mitään, mutta heidän tultuaan lähemmäksi pensasaitaa hän virkkoi kuin tarkkaan harkittuaan:
— Ja kun teidän on luovuttava huvilan vartioimisesta, toivomme teidän palaavan meille. Milloin se tapahtuu? Ehkä lokakuussa?
— En tiedä, tulevaisuus on Jumalan kädessä, opettaja vastasi, vaistomaisesti matkien Margan puhetapaa.
* * * * *
Muutaman päivän kuluttua Ornella kysyi opettajalta, miksi hän ei ollut mennyt vastakäynnille Margan luo. Ensin opettaja hämmästyi tätä kysymystä, sitten hän koetti saada selville, mitä sen alla piili. Ornella oli tavallisesti ääneti kulkien hiljaa huohottaen ikäänkuin hänen hengityksensä olisi kaksinkertaistunut hänen kohdussaan kantamansa lapsen vuoksi. Hän vaikeni, teki työtä ja keksi aina jotakin tehtävää. Opettaja katseli häntä takaa, kuten kerran ennen, ja kuvitteli näkevänsä hänen kasvavan, ja tosiasiassa hän olikin paisunut luonnollisista syistä. Ja vaikka Ornella edelleen herätti hänessä vastenmielisyyden ja pelon tunteita, hän katseli naista nyt kokien sielussaan uskonnollista mielenliikutusta, johon usein oli pyrkinyt. Oikeastaan tuossa naisessa kypsyi elämän salaisuus, ja kun puu kukkii, emme luo katseitamme maahan, vaan taivaaseen, joka kaareutuu sen yllä.
Ornellan kysymyksessä varmaankin piili jokin juoni, mutta opettaja tunsi itsensä väsyneeksi eikä halunnut syvemmin tutkia mitään.
Margan käynnin jälkeen yksinäisyys alkoi jälleen painaa häntä kuin kilpikonnaa, joka ryömii maankamaraan painautuneena. Yksinäisyys tosin puhdisti ja poisti hänen verestään sairaalloiset ainekset, mutta hän tunsi, että hänen sydämensä lopulta tuon yksinäisyyden painosta murtuisi. Sillä ei ole totta, että korkealla tasolla oleva ihminen voi elää yksin luonto seuranaan ja yhdessä olentojen kanssa, jotka ovat häntä paljoa alempana. Tuollaisen etevän henkilön sydän tarvitsee vertaisensa sydäntä, samoin kuin toinen pylväs tarvitsee toista voidakseen kannattaa pyhäkköä.
Eräänä päivänä hän palasi Olan luo. Tyttö istui lehtimajassa paljain jaloin, yllään pieni lyhyt hame, mikä sai hänet muistuttamaan noita lintuja, jotka saavat sen troopillisen metsän värin, jossa elävät. Hän leikki kissan kanssa potkien sitä jalallaan, ja kun eläin oli hyppinyt hänen ympärillään vuoroin työntäen ulos ja vetäen sisään kyntensä, hän jätti paljaan pienen jalkansa lepäämään kissan käpälien väliin ja painoi jalkaansa kissan vatsaan. Ei kumpikaan tehnyt toiselleen pahaa, molemmat iloitsivat tuosta näennäisesti julmasta leikistä.
Punainen perhonen liiteli heidän ympärillään, väliin se lähestyi tytön jalkaa ja kissaa ikäänkuin olisi mielellään ottanut osaa heidän leikkisään taisteluunsa, mutta äkkiä se sai päähänsä muuta ja lensi kauas pois. Ja lehdet suhisivat keinuen pehmeästi kuin laineissa, mikä liike näytti syntyvän niiden omasta suhinasta.
Opettaja lähestyi hiljaa, koska ei tahtonut häiritä kohtausta, mutta tuskin hänen varjonsa näkyi lehtimajan aukossa, kun jo kissa lähti pakoon, ja Ola jäi siihen tarkastamaan jalkaansa. Hän nosti sen, nojasi sen polveen ja käänsi jalkapohjan ylöspäin tarkoin tutkiakseen sitä.
— Raapiko kissa sinua? isoisä kysyi. Se on oikein sinulle. Ei sovi leikkiä tuollaisia leikkejä.
Ola kohotti silmänsä epäjärjestykseen joutuneen tukan alta, ja opettaja näki niiden syttyvän kuin kaksi tulta yöllä metsässä, alkavan punoittaa ja kiiltää. Sitten tyttö käänsi kasvonsa seinään päin ja alkoi pelästyksissään katkerasti itkeä. Opettaja veti lapsen puoleensa ja koetti lohduttaa häntä enemmän pahoillaan ja katuvaisempana kuin tyttö itse, ja kun nyyhkytysten myrsky alkoi asettua, hän päälle päätteeksi pyysi pienokaiselta anteeksi.
— En tarkoittanut pahaa, kun sinua vähän nuhtelin.
— En minä sitä itke, tyttö sanoi käyden taas iloiseksi, vaan kun luulin, että kissa todella oli raapinut minua.
* * * * *
Eräänä aamuna Ola ja opettaja lähtivät kävelemään pitkin merenrantaa uskollinen koira seuranaan. Siellä ei enää ollut kylpijöitä, mutta rannalla oli vielä heidän jälkiään, ja parasta oli pysytellä loitolla pienistä hiekkasärkistä, ne kun olivat loan likaamia ja täynnä tahraisia papereita.
— On tarpeellista, että tälvi tulee tänne myrskyluutineen ja pitkäkaulaisine ruiskukannuineen suursiivoukseen, opettaja sanoi Olalle, jota tämä vertauskuva talvesta hyvän Jumalan kadunlakaisijana suuresti huvitti niin että hän pyysi opettajaa toistamaan sen.
Niin opettaja tekikin ja hautoi mielessään kohtaloansa, ikäänkuin kaikki muu porvarit ja maalaiset, jotka olivat saastuttaneet meren hiekan hiellään ja liallaan olisivat tallanneet häntä painaen häntä kuin ne suruntaakat, joita hän oli jumalalta rukoillut.
— Sitten tulee luntakin, Ola huomautti miettiväisenä. Minä en pidä lumesta, silloin ei saa lähteä ulos.
— Entä jos saisit läteä ulos?
— Lumi on tervetullutta, se puhdistaa paremmin ja tappaa kirputkin, ja siitä koira pitää.
Ja taas Ola nauraa, ja korostaakseen isoisän sanoja koira nostaa käpälänsä ja puree reittään, älähtäen äissään.
— Näetkös, nyt sen täytyy itse purra itseään, ja se söisi kernaasti kirputkin.
Tyttö nauraa. Kaikki häntä naurattaa, kun sitä vastoin opettaja hakee jokaisesta lausumasta sanasta kamalaa viittausta omaan elämäänsä.
* * * * *
Kun sitten ruohonkorret jälleen pistävät esiin ja kaisla nostaa särkistä teränsä, kun hirvittävä luodetuuli pyyhkäistessään lunta hietikkoon toimeenpannut ensi puhdistuken, silloin toivon kukka versoo uudelleeen opettajankin povessa.
Orssella paisui päivä päivältä käyden vaiteliaaksi. Ja opettaja pani merkille hänesää aivan jotain uutta, ajatusheijastuksen hänen silmissään, jotka muuttuneina kirkkaiksi kuin puhdas vesi sallivat katsoa pohjaan asi; ja tässä pohjassa välkkyi heräävä valo. Ornellaa ei enää haluttanut poistua kotoa, hän ei edes mennyt miesten luo, eivätkä nämäkään lähestyneet taloa muuten kuin opettajan kutsusta. Proton kosinta, joka vielä oli ratkaisemattä, piti kaikkia jännityksessä, mutta kaikki odottivat, että aika ratkaisisi asian, ikäänkuin Ornellan synnytys tietäisi uuden elämän alkua. Mutta enimmin toivoa herätti opettajassa tuo omantunnon herääminen, jota hän luuli havaitsevansä. Oliko se äitiyden vaikutusta? Mutta eläimilläkin on tämä tunne, eikä hän rohjennut toivoa liikoja.
Että Ornellassa tapahtui jonkinlainen mielenmuutos, ilmeni myös hänen päätöksessään ruveta säästäväiseksi. Ennen hän oli tuhlaillut minkä oli rehellisesti ja epärehellisesti ansainnut; nyt hän sitävastoin ei tuhlannut ropoakaan, vaan piiloitti rahansa ullakkohuoneeseen.
Joka kuukauden lopulla Antonio, joka kaihti tapaamasta opettajaa, lähetti myöntämänsä kuukausiavustuksen vakuutetussa kirjeessä. Sadan liiran seteli, jossa vielä oli reiät niiden rihmojen jäljeltä, joilla se oli ollut ommeltuna kuoreen kiinni, jätettiin suoraan Ornellan käteen, joka pisti sen taskuunsa; sen jälkeen sitä ei enää näkynyt. Hän vastaanotti sen kuin palkkana palveluksestaan opettajan luona, mutta tiesi kyllä, mistä se tuli, ja tosiasiassa hän olikin sen oikeutettu omistaja. Nyt opettaja vuorostaan kävi ostoksilla, ja Ornella napisi, jollei hän tehnyt sitä hyvin. Kauppatorilla naiset kysyivät häneltä Ornellan vointia, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen vaimonsa, ja Antonion tuttavat, jotka tapansa mukaan istuivat tähystelemässä torin kulmassa, nauraa virnistelivät nähdessään hänen kulkevan ohi. Tämä ei enää harmittanut opettajaa, mutta hän tunsi olevansa kuin nuorallatanssija, joka voi minä hetkenä tahansa pudota maahan, olipa hän kuinka taitava tahansa.
Hän oli iloinen, kun talvi raivokkaasti syöksyi maille manterille. Sillä sumu- ja myrskysäällä, jolla ei ollenkaan tuntunut olevan loppua, hänen ei niin usein tarvinnut tavata lähimmäisiään ja joutua heidän maalitaulukseen.
Eräänä päivänä hän tuli kotiin läpimärkänä sateesta. Tuuli oli temmannut hänen lakkinsa, ja hänestä tuntui melkein siltä kuin hän olisi tullut kaljuksi. Ornella hoiteli häntä tunnollisesti, pakotti hänet vaihtamaan takkia, veti kengät hänen jalastaan ja juotti hänelle kupillisen kuumaa maitoa.
Opettaja istuutui tulen ääreen ja kuvitteli tulleensa jälleen pikkupojaksi ja siirtyneensä niihin aikoihin, jolldin äiti hoivaili häntä ja huonolla säällä pakotti hänet pysymään kotosalla. Miellyttävä, kuin humaltumisesta aiheutunut väsymyksen tunne valtasi hänen mielensä, Loppujen lopuksikin on hyvä, että talossa on naishenkilö, joka huolehtii elämän aineellisesta puolesta ja antaa toisen elää sisäistä elämäänsä mielensä mukaan. Ja tuo Ornella…
— Ornella, opettaja sanoi kääntyen katsömaan, mitä tämä teki. Hän hääri tavallisissa askareissaan, ripusti hänen vaatteensa kuivamaan ja asettui sitten pöydän ääreen sateen pieksämästä ikkunasta lankeavaan himmeään valoon kuorimaan perunoita. Ja hän teki sen huolellisesti, niin että ohut kuori valui alas yhtenä ainoana kappaleena kuin keltaisenruskea nauha.
— Ornella, näin viime yönä niin omituista unta. Näin unta, että oikeudenpalvelija tuli ilmoittamaan, että talon vartian toimi lakkautetaan. Isänmurhaajien kuulustelu oli päättynyt, ja viranomaiset takavarikoivat heidän omaisuutensa. Mutta merkillisintä on, että kirje, jossa tuo asia ilmoitettiin, tuli minun kotiseudultani ja siltä henkilöltä, jolle möin taloni. Ja minut velvoitettiin ostamaan jälleen tuo talo sen takavarikoimisen uhalla.
Ornella ei ollut tottunut kuulemaan opettajalta tällaista luottamuksellista puhetta, eikä hän käsittänyt, että monet kertovat keksimiään unia siten ilmaistakseen omia toivomuksiaan. Silti tuo uni oli hänestä mielenkiintoinen, ja hän huomautti vakavasti, kuin olisi ollut kysymys todellisesta asiasta:
— Ja mitäpä se teihin koskisi, vaikka se takavarikoitaisiinkin?
— Eihän sen pitäisi koskea minuun, ja kuitenkin tuo asia tuntui minusta kovin ahdistavalta. Ja oikeudenpalvelija istui tässä huoneessa eikä tahtonut lähteä, ennenkuin oli kuullut minun päätökseni. Hän oli pitkä parrakas mies, ja samalla kuin hän oli olevinaan oikeudenpalvelija, hän oli, niinkuin unissa usein tapahtuu, toinenkin henkilö, nimittäin toinen isänmurhaajista, se, joka oli paennut. Hän istui tuolla ovensuussa eikä hievahtanut paikaltaan, ja minä tarkastelin asiapaperia tuumien, miten asian ratkaisisin, ja ajattelin: Marga voi kyllä ratkaista pulman…
Kuullessaan Margan nimeä mainittavan Ornella painoi päänsä kumaraan, katseli tarkoin kädessään olevaa perunaa ja kysyi hiljaa:
— Mutta mitä olette tehnyt talonne myynnistä saamillannc rahoilla?