Opettaja kuunteli tarkkaavasti, jännittyneenä kuin kieli, joka on valmis väräjämään. Sillä paikalla, jossa Antonio nyt istui punoittavana ja pöyheänä osaksi teeskennellen, osaksi todella hilpeänä, opettaja kuvitteli vielä näkevänsä synkän, kokoonkyyristyneen isänmurhaajan ja koetti arvailla mielessään, minkä vaikutuksen tuon poloisen sanat toisen suussa tekivät Ornellaan. Mutta vilkaistuaan tähän hän näki hänen uudelleen kumartuneen ompeluksensa yli, vain ylenkatseellisen suun ympärillä kevyt vastenmielisyyden ilme. Ja kun Ornella huomasi, että häntä pidettiin silmällä, hän peitti tämänkin tunteittensa ulkonaisen ilmauksen vetäytyen täydellisen välinpitämättömyyden kuoreen.
Toisessa kirjeessä puhuttiin ainoastaan käytännöllisistä seikoista, jotka vahvistivat Antonion mainitsemia asioita, Isänmurhaajalla oli vielä työtä Genovan satamassa ja hän hieroi sopimusta ison valtamerihöyryn kokin paikasta: Han odotti Ornellaa, joka huolimatta tilastaan näytti luvanneen matkustaa hänen luokseen mitä pikimmin.
— Oivallista! Antonio huudahti taittaen kokoon molemmat kirjeet ja pistäen ne housuntaskuunsa. Senjälkeen hän seisoi hetken miettien otsa rypyssä. Ulkona ilma oli tyyntynyt, ja huoneen äkillisessä hiljaisuudessa pimeä tuntui painavan kasvojaan ikkunaruutuun ottaakseen osaa tähän vakavaan näytelmään.
Sillä kaikki kävi todella jännittäväksi, kun Antonio äkkiä sanoi mahtipontisesti aivan kuin sotamies, joka on hetkeksi nukahtanut ja vaistomaisesti herää juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin pitää marssia eteenpäin:
— Ja nyt, Ornella, kokoa kamssusi, ja lähtekäämme. Varhain huomisaamuna, hän lisäsi kääntyen opettajan puoleen, Marga lähettää luoksenne palvelijattarensa huolehtimaan siivouksesta ja kaikesta, mitä tarvitsette.
Ornella ei kohottanut päätään, mutta herkesi ompelemasta, neula vielä pistettynä kankaaseen, ja hänen asentonsa muistutti opettajan mielestä kilpikonnaa, joka, kun sitä hätyytetään, pysähtyy paikalleen vetäytyäkseen panssarinsa sisään.
Opettajakin oli ääneti. Hän tunsi, että tuona pimeänä yönä oltiin tultu tienristeykseen, jossa ainoastaan vaisto saattoi pelastaa ihmisen, ja hän odotti, että Ornella sanoisi jotakin, tämä kun oli heistä kolmesta enimmin vaisto-olento. Hän otti neulan kapalositeestä, pisti sen raivokkaasti takaisin kankaaseen ja nosti sitten uhmaten päänsä:
— Minä en tule mukaan.
Mutta Antonio ei menettänyt malttiaan, vaan kääntyi opettajan puoleen:
— Koettakaa te taivuttaa häntä. Luulen, että se on velvollisuutenne.
— Ei kukaan tiedä paremmin, mikä on velvollisuuteni, kuin minä itse. Ornellan pitää jäädä tänne, ja minä kehoitan häntä vuorostaan täyttämään velvollisuutensa.
— Te olette haaveilija ja pysytte aina haaveilijana, anteeksi, että sanon sen kursailematta. Ennenkuin kolme päivää on kulunut, Ornella on tipotiessään, enkä minä, jumaliste, salli lapseni syntyvän kadulla ja että sitä retuutetaan ympäri maailmaa veijarien ja jätkien seurassa.
— Jos hänen on välttämätöntä paeta, hän pakenee siitäkin paikasta, jonne aiot viedä hänet. Sitä hän totisesti ei tee. Tiedän, kenen kanssa olen tekemisissä, ja sanon toistamiseen, että hän heti lapsen synnyttyä saa tehdä, mitä tahtoo. Oletko ymmärtänyt? hän huusi Ornellaan päin kääntyen. Lähde heti paikalla liikkeelle.
Ornella ei hievahtanut paikaltaan, ja hänen silmänsä tuijottivat nyt opettajaan, kuin hänen kohtalonsa olisi riippunut vanhuksesta eikä tuosta toisesta. Mutta opettaja tunsi itsensä jälleen usvien ympäröimäksi ja huomasi Antonion äänenpainossa niin taipumattoman päättäväisyyden, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän turvalitui toistamiseen Ornellan vaistoon, ja vastaten hänen rukoilevaan katseeseensa hän virkkoi tyynesti:
— Ornella, sinun itsesi pitää vapaasti tehdä päätöksesi. En voi enää kauempaa tunkeutua sinun ja Antonion väliin. Lapsi kuuluu teille molemmille, ja kaikki on tehtävä sen pelastumiseksi.
— Tahdon jäädä tänne ainakin muutamaksi päiväksi. En tahdo, että minua noin pakotetaan, Ornella sanoi, mutta Antonio ei antanut hänen jatkaa.
— Mutta minäpä aion pakottaa sinut heti lähtemään kanssani. Tunnen sinut, sen hyvin tiedät, ja asia on heti ratkaistava.
— Entä jollen tahdo lähteä? Jos huudan apua.
— Älä pakota minua menettämään kärsivällisyyttäni! Tiedät, miltä nyrkkini maistuvat.
Näin sanottuaan Antonio lähestyi naista, ikäänkuin paremmin näyttääkseen, kuinka pitkä hän oli, ja muistuttaakseen hänelle valtaansa ja myös koetellakseen häneen jälleen mieskohtaista lumousvoimaansa, mikä yksin saattoi taivuttaa tuon naisen seuraamaan häntä.
Ornella ei hievahtanut eikä muuttanut ilmettään, vaan seisoi tyynenä ja kylmänä, neula ainoana aseena.
Silloin Antonio todellä menetti malttinsa. Hän tarttui näisen olkaan kuin kiveen, jonka aikoi viskata kauas, ja ravisti häntä. Kapalokääre liukui Ornellan sylistä, ja tuossa kaameassa hiljaisuudessa saattoi kuulla hänen tukastaan putoavan hiusneulan rapsahtavan lattiaan.
Opettaja nousi nojaten kättään tuoliin, aivan kuin ennen koulussa palauttaakseen vallattomat oppilaat järjestykseen. Mutta tyyneys ja vakavuus, jota hän koetti säilyttää, katosi hänestä kokonaan, sillä hermostunut vavistus alkoi puistattaa häntä hänen nähdessään Ornellan tekevän vastarintaa Antonion raivokkaalle hyökkäykselle ja tämän kolhivan nyrkillään naisen selkää.
Silloin opettaja meni väliin ja tarttui miehen käsivarteen. Antonio kääntyi äkkiä hämmästyneenä, kuin olisi kokonaan unohtanut opettajan läsnäolon, ja hulmahti punaiseksi raivosta.
— Älkää sekaantuko tähän! hän huudahti ja tuuppasi opettajan kovakouraisesti syrjään. Olette jo vallan liiaksi sekaantunut meidän asioihimme. Nouse! hän sanoi ja kääntyi uudelleen Ornellaan päin, muuten en vastaa teoistani.
Ja kun nainen ei totellut, hän veti taskustaan pienen revolverin ja puristi sitä kädessään kuin avainta.
— Äkkiä Ornella kavahti pystyyn ja arkana kuin peto, jota kesyttäjä uhkaa, hän lähestyi ullakon tikapuita.
Opettaja palasi istumaan lieden ääreen kääntäen kasvonsa tulta kohti. Hän ei enää tahtonut nähdä Antoniota, hän tunsi, että heidän välillään oli kaikki nyt lopussa. Hänen omantuntonsa ongelma oli ratkaistu ja oli rauennut tuhaksi, samoin kuin halot olivat palaneet poroksi pesässä. Ja hänen teki melkein mielensä hymyillä itselleen ajatellessaan pitkällistä kärsimystään. Mutta siitä olisi tullut katkera hymy, sillä sielunsa pohjassa hän tunsi surun painavan entistään raskaampana.
Ylhäällä ullakkohuoneessa Ornella kuului liikkuvan muuttaessaan vaatteita ja kootessaan tavaroitaan, ja sillä aikaa Antonio puki ylleen päällystakkinsa ja lähestyi liettä. Hän sanoi nolona:
— Anteeksi, jos olen ollut ankara. Mutta se oli välttämätöntä. Tahdonpa mainita teille, hän lisäsi hiljaa ja kumartuen opettajan puoleen, että Marga kehoitti minua tähän vapautuakseen naurettavasta ja tuskallisesta asemasta.
— Minun tähteni ei teidän enää tarvitse olla huolissanne, ei "sinun, ei Margan" eikä kenenkään muunkaan! opettaja sanoi tuijottaen järkähtämättä tuleen. En enää tunne ketään teistä.
— Lepytte kyllä ja saatte nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyväksi. Minähän vain täytän velvollisuuteni ja kuljen sitä tietä, jonka itse kerran minulle neuvoitte. Muistatteko? Tahdoittehan, etta toimittaisin Ornellan pois talostani ja koko tältä seudulta, jossa perheeni asuu, ja järjestäisin lapsen toimeentulon. Sitä kai tarkoititte, vai kuinka? Enhän siis aiokaan tehdä mitään muuta.
Mutta kun tämä puhe ei tyydyttänyt opettajaa, hän kun ei voinut hyväksyä sitä, Antonio nousi kärsimättömänä ja sanoi:
— Ettekö ymmärrä, että olen poikanne suuremmassa määrin kuin itsekään uskotte? Tiedän kaiken teistä, menneisyydestänne ja siitä siteestä, joka yhdistää meitä. Marga on puhunut minulle siitä, ja nyt meitä on kolme taistelemassa pahaa vastaan, niin että Ola pelastuu rangaistuksesta, joka vielä saattaa olla odottamassa.
Opettaja nosti päätään, ja kun tulen hohde heijastui veripunaisena Antonion vaalealle puvulle, hänen eteensä ilmestyi jälleen näky: kuollut nainen lapsi kohdussaan.
— Ola on nyt pelastettu, hän virkkoi, mutta Ornellan lapsi sitävastoin luultavasti joutuu perikatoon.
Sitten hän ei enää sanonut ainoatakaan sanaa, ei edes Ornellan tullessa ullakolta kädessä mytty, jonka laski pöydälle ottaakseen siihen lisää tavaroita. Ensin hän pisti siihen vanhat jalkineensa, sitten kapalokääreet, joita oli ommellut ja jotka hän noukki permannolta, pudistellen niistä pois pölyn. Sitten hän levollisesti ja välinpitämättömästi katseli ympärilleen nähdäkseen, oliko hän unhottanut jotakin. Hetkeksi hänen silmänsä kohdistuivat kirjokuvaan "Pako Egyptiin", mutta sitten hän painoi alas päänsä, sillä hautoessaan mielessään pakoa isänmurhaajan luo hän oli aikonut viedä tuon seinäkoristeen mukaansa, miksi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ehkä sentähden, että se oli ainoa arvoesine koko talossa.
Hän luuli huomaavansa, että opettaja arvasi hänen ajatuksensa, ja paremmin peittääkseen ne hän kumartui etsimään tukastaan lattialle pudonnutta hiusneulaansa. Tätä kesti vain silmänräpäyksen ajan, mutta kun hän jälleen ojentautui suoraksi, hän näytti aivan toiselta olennolta, kasvot kellertävinä kuin hänen palmikkonsa ja suuret silmät kauhusta laajenneina. Hän kohotti käsivarsiaan asettaakseen paikoilleen neulan, mutta ikäänkuin hän olisi vahingossa pistänyt neulan niskansa läpi hän päästi huudon, joka muistutti sonnin mylvintää sen saadessa nuijasta kuoliniskun.
Miehet luulivat hänen teeskentelevän, mutta samassa hän retkahti tuolille, painoi pään myttyä vasten ja puri tiukasti yhteen hampaansa, jotta ei uudelleen olisi huutanut.
Hetken kuluttua uusi huuto täytti huoneen kauhulla. Se oli omituista ulvontaa, joka kohosi hänen sisimmästään kuin maanalaisesta paikasta, jossa tapahtui jotakin kauheaa. Se huusi apua, mutta oli samalla kirous.
— Ornella! Antonio sanoi pelästyneenä.
Mutta nainen huitoi käsillään kuin ahdistettu lintu torjuen ja uhaten.
— Mene tiehesi, hän huusi ääni käheänä, mene,tiehesi, pahantekijä ja raukka!
Syvää vihaa värähteli hänen äänessään, valitusta, joka oli hänen ensimmäistä huutoaan vihlovampi. Siinä purkautui ilmoille naisen vanha viha miestä kohtaan, joka oli pakottanut hänet synnyttämään ja joka oman hekumansa vuoksi oli runnellut hänen lihaansa ja tehnyt hänen kohdustaan tuskien pesän.
Opettaja oivalsi, mistä tämä johtui ja nousi.
— Nuo ovat synnytystuskia, hän sanoi yksinkertaisesti. Meidän on noudettava kätilö. Nouse, Ornella, ja paneudu pitkäksesi vuoteeseeni!
Hän tarttui naisen käsivarteen ja pakotti tämän nousemaan, ja nojaten opettajaan Ornella sai uutta rohkeutta ja astui muutaman askelen vuodetta kohti.
Mutta sitten hän muutti päätöksensä, tempautui irti opettajan käsistä ja konttasi nelinryömin ylös ullakkoportaita kuin eläin, jöka menee piiloon synnyttämään poikasiaan.
Huolimatta sankarillisista aikeistaan Antoniota ei haluttanut lähteä noutamaan kätilöä; hän ehkä ajatteli, että oman arvokkaisuutensa vuoksi hänen oli parasta varovasti peräytyä.
Proto siis lahetettiin noutamaan kätilöä. Proto oli näppärä kaikessa, ja tämä tehtävä tuntui häntä jonkinverran huvittavankin. Hän aikoi härnäillä kätilöä sanomalla, että oli kysymys hyvin salaperäisestä seikkailusta: ulkomaalainen nainen muka oli salatakseen harha-askeleensa, tullut seudulle synnyttämään. Ja hän myhäili itsekseen kulkiessaan tuulen pieksämän vänhan sateenvarjon turvissa pimeätä lokaista tietä.
Mutta hän palasi hiukan nolona. Kätilö oli avustamassa toisessa synnytyksessä rikkaassa perheessä, ja kun hän oli varsin hyvin ymmärtänyt, kenestä oli kysymys, hän oli kohdellut Protoa kylmästi ja vihamielisesti:
— Saamme nähdä, kun olen päässyt vapaaksi sieltä toisesta paikasta.
— Näyttää siltä, kuin minun täytyisi toimia kätilön sijaisena, opettaja huomautti hilpeästi avattuaan Ornellan mytyn ja otettuaan esille tämän valmiiksi ompelemat kapalot ja pienet paidat. Ja hän koetti muistella, mitä oli lukenut jostakin tieteellisestä kirjasta siitä, kuinka synnytyksessä on meneteltävä.
Proto seurasi kaikkea tarkkaavaisesti. Ornellan harvat vaatekappaleet, hänen kenkänsä ja sukkansa, jotka olivat hajallaan pöydällä, herättivät hänessä melkein loukatun säädyllisyyden tunnetta, mutta myös ahdistusta, ikäänkuin ne olisivat olleet jonkun hukuttautumaan menneen henkilön merenrannalle heittämiä pukineita.
— Täytyy kuitenkin auttaa tuota ihmisparkaa, hän virkkoi. Täytyy antaa hänelle jotakin juotavaa.
— Niin, se lääke on jo valmiina, opettaja huudahti ilkkuen miehen yksinkertaisuutta.
Äkkiä joku kuului naputtavan ovelle. Molemmat riensivät avaamaan toivoen, että tulija olisi kätilö, mutta he eivät voineet olla hymyilemättä nähdessään Gesuinon nolot kasvot. Hän oli ottanut ylleen sadetakin ja painanut päähänsä lakin, ja tuli sietämättömän uteliaisuuden ajamana, mutta myöskin osanottavana tiedustelemaan, millä kannalla asiat olivat. Lyhyellä matkallaan veljesten tuvasta opettajan asunnolle hän oli jo kastunut sateessa läpimäräksi, ja nyt hän vapisi kuin vilusta kohmettunut koira.
— Mitä sinulla on täällä tekemistä? veli sanoi ja koetti estää häntä tulemasta sisään. Mene takaisin kotiin!
Mutta opettaja tahtoi koetella Gesuinonkin hyvää tahtoa, ojensi hänelle perhesateensuojansa ja sanoi:
— Proto lähti noutamaan tuota vietävän kätilöä, mutta tämä ei tahtonut heti tulla; teemme kyllä siitä valituksen, mutta menepä sinä, Gesuino, sillävälin lääkäriin ja pyydä häntä minun puolestani tulemaan tänne. On kyseessä kahden ihmisolennon pelastaminen.
Gesuino otti sateensuojan, avasi sen yhdellä nykäyksellä kynnyksellä, piti sitä edessään kilven tavoin rankkasadetta vastaan ja riensi pois.
— Hän on kuitenkin kiltti, tuo veli parkani, Proto sanoi enemmän itsekseen kuin opettajalle.
* * * * *
Siitä tuli käikille muistorikas yö. Ulkona sade valui virtanaan ja tuntui raivoissaan tahtovan erottaa opettajan asunnon muusta maailmasta ja estää hairahtunutta naista saamasta apua.
Mutta kuta järjettömämmin luonnonvoimat raivosivat, sitä uutterammin miehet ponnistelivat voittaakseen hetken vaikeudet.
Gesuino palasi mukanaan lääkäri, sama, joka aikaisemmin oli hoitanut opettajaa. Ja sittenkuin tuo ystävällinen mies oli käynyt ylhäällä Ornellan luona, hän sanoi, että oli tulossa ennenaikainen synnytys, joka epäilemättä aiheutui rajusta ponnistuksesta tai mielenliikutuksesta. Opettaja ei maininnut mitään Antonion käynnistä.
Vähän päästä opettaja nousi ullakolle. Ornellalla oli vielä vaatteet yllään, ja hän vuoroin loikoi, vuoroin istui matalalla vuoteellaan, joka oli aivan epäjärjestyksessä. Kynttilän valossa, jonka liekki lepatti ja ikäänkuin ojentihe leikittelemään ilman kanssa, hänen tumman hahmonsa ääriviivat kuvastuivat valkoista seinää vastaan; ja istuessaan pää ristissä olevien käsivarsien varassa han näytti vangilta, joka pureskelee kahleitaan.
Ja tuo pieni huone, jonka ikkuna oli kuin luukku, ja jonka pöytänä ja samalla tuolina oli kumollaan oleva laatikko, muistutti todellakin vankikoppia.
Opettaja ei muistanut koskaan nähneensä niin synkkää näkyä. Kattoa pieksävä sade sai hänet ajattelemaan tulivuoren purkausta, joka syöksi laavaa ja tuhkaa pyörteen tulvan yli, ja itse kuolema oli läsnä Ornellan varjon muodossa. Jumalan läsnäolo ja voima ei koskaan ollut ilmennyt hänelle niin vahvana kuin tänä yönä, Jumalan, joka valtikallaan osoittaa rajan, joka erottaa toisistaan ihmisen tahdon ja kyvyn muodostaa kohtaloaan; Jumalan, joka oli hänen käsiinsä jättänyt tämän naisen ja hänen kohdussaan olevan elon hedelmän ja joka pyyhkäisi pois ajan ja paikan rajat, jopa itse kuolemankin ja sai opettajan ajattelemaan, että tämä tässä oli sama nainen, jonka kuolemaan hän oli syypää.
Lääkäri oli poistunut selitettyään, että synnytys tapahtuisi päivän koittaessa ja että hän itse ottaisi toimekseen pakottaa kätilön täyttämään velvollisuutensa.
Tunnit kuluivat. Molemmat veljet olivat vuoroin opettajan luona. Ei kukaan puhunut sanaakaan, kaikki oli hiljaista, kuin olisi valvottu vainajan, eikä lapsensynnyttäjän vuoteen ääressä.
Veljekset olivat toisilleen kateellisia, ei niinkään naisen vuoksi kuin siksi, että he kilpailivat siitä, kumpi saisi auttaa opettajaa. Kun Gesuino, joka huolimatta murinastaan ja raivonpuuskistaan oli veljeksistä heikompi, astui sisään, syntyi kynnyksellä äänetön riita. Proto katseli häntä uhaten ja tuuppi häntä ulos, ja ainoastaan siksi, että huomasi opettajan pitävän heitä silmällä, hän ei ajanut veljeään pois.
Gesuino astui voitonriemuissaan huoneeseen, ja Proto lähti raivostuneena tiehensä päättäen olla tulematta takaisin.
Päivän koitteessa sade taukosi. Ja äkkiä seuraavan hiljaisuuden aikana ensimmäinen kukonlaulu tuntui julistavan, että salaperäinen olento pian saapuisi kaukaa tuomaan rauhaa tuohon koettelemusten ahdistamaan taloon.
Ornella oli vaipunut uneen. Opettaja peitti hänet päällystakillaan ja asetti uuden kynttilän jalkaan, josta edellinen oli palanut loppuun, jättäen jälkeensä kimpun valkoisia kyyneliä. Uusi kynttilä paloi rauhallisella lempeällä liekillä ja alkoi lepattaa vasta toisen kukonlaulun auringonsäteen tavoin tunkiessa sisään pienestä ullakkoikkunasta.
Opettaja laskeutui jälleen huoneeseensa keittämään kahvia ja näki Gesuinon torkkuvan lieden ääressä kuin koira, joka nukkuessaankin kuuntelee.
Opettajakin kuunteli. Hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisi ollut uninen ja kuin hän vastoin tahtoaan olisi nukkunut kauan. Ja syvän hiljaisuuden vallitessa hän kuuli ulkoa heikkoa kahinaa, kuin yö ja pimeys olisi rakoillut päästääkseen valon esille ja kuin kaikki myrskyn maahan painamat esineet olisivat taas värähdellen kohonneet ylös ja maata peittävän harson alta pensaat, rannan kaislikko ja sienten sateenvarjot olisivat pistäneet esiin kuin vuorten huiput vedenpaisumuksen jälkeen.
Se tunne, että hän itse oli pelastunut vedenpaisumuksesta ja että hän oli lisäksi kuin Noak pelastanut arkkiinsa uuden ihmiskunnan siemenen, ei enää haihtunut opettajan mielestä. Ja hän kuvitteli yhä ajelehtivansa merellä, joka oli todellista merta kauheampi. Mutta toivo päästä valkamaan oli niin elavä, ettei hän enää tuntenut edes tarvetta toistaa tuota vanhaa laulua meripojasta, joka huutaa avuksi Herraa. Sillä Herra oli läsnä, oli hänen omassatunnossaan ja hänen vahvuudessaan ja ennenkaikkea hänen voitontahdossaan.
* * * * *
Kukon kolmannesti laulaessa pieni kätilö saapui ajaen hiljaa polkupyörällä.
Hän oli pienikokoinen ja hyvin nuori, ja häntä olisi voinut luulla tytöksi, ellei uurteinen otsa ja sinisten kehien ympäröimät väsyneet tummat silmät olisi puhuneet selvää kieltään valvottujen öiden rasituksista.
Asettaessaan pyöränsä oven pieleen hän loi epäluuloisen katseen oveen ja luuli ensin joutuneensa pilan esineeksi. Mutta sitten hän huomasi ullakolle johtavat tikapuut, riisui vaippansa, jonka alta tuli näkyviin hänen synnytyksissä käyttämänsä valkoinen mekko, ja kiipesi ullakolle ketterästi kuin orava.
Opettajan teki mieli seurata häntä sinne. Tuo pieni vaitelias nainen, joka oli saapunut kuin valkoinen mustasiipinen lintu, tuntui hänestä arvoitukselliselta, mutta herätti hänet samalla todellisuuteen.
Hän kuuli, miten nainen herätti Ornellan hänen vaarallisesta horroksestaan ja kovalla rämeällä äänellä käski hänen riisuutua ja paneutua vuoteeseen. Sitten hän pisti päänsä esiin ullakon aukosta ja komensi:
— Kuumaa vettä, mutta joutuin!
Opettaja aikoi panna padan hellalle, mutta Gesuino oli ketterämpi. Hän puhalsi tulen leimuamaan, ja vitjoista riippuvaan koukkuun hän ripusti kuparikattilan, joka oli täynnä vettä.
— Teemme tästä oivan puuron, hän sanoi kovin ylpeänä ja mielissään sukkelasta päähänpistostaan.
Opettajakin hymyili rohkaistuneena. Ja saadakseen tekosyyn mennä ullakkohuoneeseen hän päätti viedä kätilölle kupin kuumaa kahvia ja runsaasti sokeria.
* * * * *
Lapsi syntyi päivännousun aikana. Aurinko loi juuri ensi säteitään ullakonikkunasta, joka kimmelsi kuin kristalli.
— Se on poika, kätilö ilmoitti. Ja kun pienokainen, joka oli ollut vähällä tukehtua syntyessään, se kun oli kuin iso, ja loikoi siinä parkumatta iho verettömänä ja sinertävänä, näyttäen murhatun läpsen ruumiilta, kätilö tarttui sen jalkoihin, niin että pää oli alaspäin, ja antoi sille ylenkatseellisesti läimäyksen, ikäänkuin se jo olisi tehnyt pahan teon.
Silloin parahdus kaikui hiljaisessa talossa. Lapsi heräsi eloon.
Nopealla käsien liikkeellä, kuin olisi leikitellyt nukella, kätilö käänsi pienokaisen pään taas ylöspäin, kääri sen lämpimiin kapaloihin ja laski sen opettajan käsivarsille.
— Tämä on valmis. Nyt käymme käsiksi äitiin.
Hoidettuaan äitiä ja asetettuaan hänelle siteen kätilö kääntyi katsomaan, missä lapsi oli, ja näki silloin, ettei opettaja ollut hievahtanut tuumaakaan siitä paikasta, jossa oli seisonut saadessaan pojan käsivarsilleen. Ehkä hän ei edes ollut rohjennut hengittää seisoessaan siinä hämmästyksen ja levottomuuden kuvastuessa kasvoillaan ja lujasti pidellen tuota myttyä, josta inhimillisen olennon huudot ja valitukset kohosivat ilmoille.
Gesuino oli asettanut vielä toisen padallisen vettä kiehumaan, vaikka sitä ei enää olisi tarvittu. Proto palasi mukanaan mytty, jota hän koetti piilottaa.
— Mene sinä kotiin ja tee mitä tarvitaan, hän komensi veljeään vihaisella äänellä. Hämmästyksekseen hän näki, että Gesuino viittasi peukalollaan ullakolle päin osoittaen, että veljen tuli vaieta. Sitten hän lähti.
Proto jäi huoneeseen levottomana ja uteliaana kuvitellen mielessään, että kaikki oli samalla kannalla kuin edellisenä iltana.
Eihän mitään tosiasiassa ollut muuttunut. Kätilö oli mennyt, ja syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa ja ullakolla. Ainoa, mikä oudoksutti, oli, että opettaja ja Ornella tuntuivat lähteneen pois, ja ainoa, mikä talossa eli, oli tuli ja sen yläpuolella pata, jossa vesi hurjasti kiehui ja porehti.
Mutta Proto ei ollut mies, joka vähästä hämmästyi. Hän laski myttynsä pöydälle, ja kun vesi padassa kiehui, hänen mielestään oli sopivaa käyttää sitä. Hän veti siis esiin mytystä kynityn kanan, jonka pää oli käännetty jalkojen väliin, ja tutkittuaan, että vesi padassa oli puhdasta, hän pisti kanan siihen.
Ja hän istuutui odottamaan. Ylhäällä oli kaikki edelleen hiljaista. Proto rohkaisi mielensä, kiipesi ullakolle ja näki siellä Ornellan nukkuvan liikkumattomana kuin kuva ja opettajan istuvan laatikolla päällystakki levällään polvilla ja sen alla jotakin, jonka hän näytti pelkäävän pudottavansa tai särkevänsä. Ja pyöreä taivaansininen ikkuna-aukko näytti isolta silmältä, jonka keskellä loisti auringon terä.
Huomatessaan Proton opettaja kehoitti häntä päännyökkäyksellä poistumaan, jotta ei olisi häirinnyt Ornellan unta, ja nosti päällystakin lievettä. Hän pelkäsi koko ajan, että lapsi tukehtuisi, eikä voinut laskea pienokaista äidin jo muutoinkin liian ahtaaseen vuoteeseen. Ja alas hän ei tahtonut sitä viedä.
Odottaessaan kätilön paluuta varmana siitä, että Proto valvoisi taloa, hän vaipui ajatuksiinsa.
Kätilö oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa pormestarille lapsen syntymän, ja tässäkin suhteessa opettaja siis saattoi olla huoleti. Ornellan mytystä hän oli löytänyt tarpeeksi rahaa suorittaakseen tärkeimmät kulut. Hänen ainoa toivomuksensa oli, ettei Antonio palaisi, mutta silti hänen poissaolonsa harmitti häntä kaiken eilisiltaisen kerskailun ja loruilemisen perästä. Mutta mitä se haittasi? Tapahtukoon Jumalan tahto! Ja hän tunsi nyt sisimmässään tavatonta voimaa, joka antoi hänelle rohkeutta puolustaa hinnasta mistä tahansa lasta, jonka kohtalo oli uskonut hänen haltuunsa.
Hän tunsi syvää sääliä Ornellaakin kohtaan, joka nukkui suu puoleksi avoimena kuin uinaileva lapsi, kalpeana ja ilman muuta pielusta kuin kokoonkäärityt palmikkonsa. Hänen mielestään tuo nainen oli vuodattamansa veren ja kärsimiensä tuskien kautta vapautunut ja puhdistunut pahasta, ja hän lepäsi siinä kuin vahakuva, jota mielin määrin saattoi muovailla. Ornella oli päässyt raskaasta hengityksestäänkin. Ja otsassa ja nenässä oli jotakin lapsesta muistuttavaa.
Ja äkkiä, tietämättä miten, hän mielikuvituksessaan siirtyy takaisin pieneen kyläkouluunsa. Viisi köyhää tenavaa, kaikki rumia ja röyhkeitä, istuu penkillä ja tuijottaa häneen pilkallisesti.
— Nyt, kun koulumestari, herra Giuseppe, ei voi nähdä meitä, — pienin ja häijyin heistä virkkoi, voimme leikkiä lapsenlikkaa tuon kaljun kakaran kanssa.
Toiset nauraa hohottavat; muuan varakkaan kodin hyvin kasvatettu poika nousee ja alkaa virnistellä kauheasti:
— Enkö minäkin saa maitoa, herra opettaja?
Koko luokka alkaa hillittömästi nauraa ja virnistellä. Yksi nulikoista viskaa opettajän selkään tammen terhoja ja mädänneitä oliiveja tähdäten enemmän lapseen kuin opettajaan. Tämä koettaa nousta, mutta ei voi eikä tahdokaan, ja koettaa eteenpäin ojennetuin kasivarsin suojella pientä ahdistettua olentoa.
— Tämäkin on rangaistus, kun en rakastanut lapsia, hän ajattelee.
Äkkiä joku kiipeää tikapuita; ullakkoaukossa näkyy Olan kaunis pää mustine kutreineen ja tummine kullanhohteisine silmineen. Opettaja tuntee punastuvansa ja koettaa piilottaa lapsen paremmin, mutta Ola tietää kaiken, hypähtää keskelle ullakkohuonetta ja sanoo:
— Anna minulle keppi, että voin puolustaa pikkuveljeä noilta marakateilta.
Nyt pojat ovat kadonneet, ja koulun asemesta näkyy edessä meri levottomine aaltoineen. Pojat ovat kadonneet mutta minne? Hänestä tuntuu, kuin he kaikki olisivat hypänneet hänen päällystakkinsa poimuihin. Ja tämä painaa häntä ja on solumaisillaan alas hänen polviltaan, ja lapsi pyörähtää siitä permannolle murskautuneena pieniksi kelmeiksi ja verisiksi palasiksi.
Opettaja herää pelästyneenä unen horroksestaan ja kohottaa päällystakin lievettä nähdäkseen, onko lapsi vielä siinä vahingoittumattomana. Siinä se yhä vielä oli, iso pää punertavan myssyn ympäröimänä. Silmät olivat auki ilmeettöminä, ja ne ja pienet kiiltävät kasvot, joiden iho näytti kuoritulta ja korvatulta toisella iholla, muistuttivat omituisesti Olan nukkea.
* * * * *
Antonio palasi. Housunlahkeet korkeiden saapasvarsien sisässä ja ruoska kädessä hän oli kuin ratsutaituri, joka hankkiutuu lähtemään vaarallisiin kilpailuihin. Hän ilmoitti, että hänen oli pakko matkustaa asioitaan hoitamaan, mutta toisestakin syystä, jonka hän uskoi ainoastaan opettajalle.
— Koetan löytää jonkin paikan, minne voin sijoittaa Ornellan ja lapsen, niinpiankuin heidät voi siirtää. Tässä on siihen asti…
Hän tarjosi rahoja, ja opettaja epäröi, ottaisiko niitä vastaan. Hän otti ne kuitenkin ja asetti ne syrjään tahtoen osoittaa, ettei aikonut käyttää toisen rahoja omiin tarpeisiinsa.
Antonio tahtoi nähdä Ornellan ja lapsen. Kätilö, joka oli uudelleen käynyt talossa, oli järjestänyt siten, että molemmat voivat nukkua vieretysten vuoteessa, niin että äiti saattoi imettää lasta.
Kun Antonio tuli ylös ullakkohuoneeseen, Ornella lepäsi puoleksi kyljellään ja antoi lapselle rintaa, ja näytti siltä kuin äiti ja lapsi olisivat ruumiillisesti olleet yksi ainoa olento. Ornellasta tuntui, kuin tuo pieni pehmeä suu, joka imi niin uutterasti, että oikein teki kipeää, mutta silti samalla tuotti hänelle hekumaa, ei koskaan enää voisi erota hänestä. Ja hän tunsi, että jos joku koettaisi riistää lasta hänen rinnoiltaan, hän silloin silmänräpäyksessä muuttuisi raivoisaksi pedoksi.
Kun Antonio kumartui vuoteen yli ja Ornella muisti miehen pahat aikeet, hänen silmänsä hehkuivat vihasta.
Mutta Antonion tarkoituksena ei ollut panna toimeen tuntehikkaita kohtauksia, hänen välinpitämättömyytensä äidin ja läpsen suhteen pisti selvästi esiin hänen äkäisistä kasvoistaan. Ainoa, mista hän sinä hetkenä välitti, oli se, ettei opettaja vain pitäisi häntä kitsaana ja velvollisuutensa unhottaneena miehenä, ja heidän laskeuduttuaan takaisin huoneeseen, josta Proto oli hienotunteisesti poistunut, Antonio tahtoi antaa opettajalle lisää rahoja.
— Ei, ei, opettaja sanoi torjuen ja työnsi paheksuen pois rahoja ojentavan kädenkin. Riittää jo!
Tämäriittäämerkitsi muutakin.
Antonio ymmärsi sen hyvin, mutta sanoi kuitenkin:
— Palaan muutoin parin kolmen päivän kuluttua; silloin varmaankin olen löytänyt heille sopivan paikan, ja jos Ornella silloin jo on päässyt jalkeille, niin kaikki on selvää.
Opettaja ei vastannut, ja Antonion mentyä tiehensä hänen mieleensä muistui, miten hän oli viimeisen kerran nähnyt tämän, ennenkuin hän poikasena karkasi kotoaan.
— Hetkeä aikaisemmin hän oli syönyt leipääni ja juonut viiniäni ja meni sitten matkoihinsa luomatta minuun edes säälin katsetta. Mutta onhan aivan oikein, että asiat ovat näin. Niin hän ajatteli ja meni ylös Ornellan luo.
Opettaja huomasi, että Ornellan kasvot punoittivat, että hän oli kiihoittunut ja että hänen silmänsä näyttivät säikkyneiltä.
— Mitä Antonio sanoi teille? hän kysyi lujalla ja epäluuloisella äänellä.
— Ei hän sanonut mitään.
— Kyllä hän varmaankin sanoi. Tunnen hänen tuumansa: hän tahtoo tappaa lapsen.
Olet mieletön, Ornella, kuinka tuollainen voi pälkähtää päähäsikään?
— Niin se on, saattepa nähdä. Tahtoihan hän tappaa minut eilisiltana ja minun kanssani lapsen! Ja ensi kerralla…
— Vaiti! Vaiti! Älä kiihoitu, älä haudo mielessäsi joutavia. Se voi ehdyttää maitosi.
Mutta Ornella ei tyyntynyt, pelästynyt kun oli kuin lintu, joka on nähnyt haukan lentävän ohi.
— Saattepa nähdä, saattepa nähdä! Hän tahtoi viedä minut pois saadakseen sitten lapsen katoamaan. Ja sen hän tekeekin, jos…
— Jos?
— Jollen minä pakene. Senkin tähden tahdoin matkustaa Bianchin kanssa.Hän on tuhat kertaa parempi kuin tämä murhamies.
— Ornella! opettaja sanoi masentuneena ja surullisena. Älä lausu niin rumia sanoja — poikasi kuulee nyt puheesi.
Ornella katseli poikaa, ikäänkuin se olisi todella kuunnellut ja ymmärtänyt, ja hänen huulensa menivät lerpalleen. Naytti siltä kuin hän herahtaisi itkuun.
Rauhoittaakseen häntä opettaja laski toisen kätensä hänen otsalleen ja lausui, melkein huomaamattaan, omituisia sanoja.
Ne olivat ne Raamatun säkeet, joissa puhutaan Herodeksen vainoista:
"…katso, Herran enkeli ilmestyi Joosefille unessa ja sanoi: 'Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin ja ole siellä siihen asti, kunnes sanon sinulle; sillä Herodes aikoo etsiä lasta surmatakseen sen'.
"Niin hän nousi, otti yöllä lapsen ja hänen äitinsä ja lähti Egyptiin".
Ornella ymmärsi täysin, mitä opettaja tarkoitti, ja niinkuin pelästynyt lintu, joka löytää tyyssijan, mihin kätkeytyä, hän rauhoittui ja antoi lapselle rintaa.
* * * * *
Tänä aikana Gesuino osoittautui kaikkein hyödyllisimmäksi.
Hän pesi vastasyntyneen vaatteet, suoritti kaikki askareet talossa ja, jottei näyttäisi veljeään huonommalta, hänkin toi lahjan: kelpo silavankimpaleen. — Tämän paistan omalla tavallani, niin että Ornella nuoleskelee huuliaan vielä jäljestäpäinkin!
— Luulen, että on liian aikaista antaa hänen syödä silavaa, opettaja huomautti hyväntahtoisesti, mutta jotta Gesuino ei tuntisi itseään loukatuksi, hän lisäsi: Syökäämme sen sijaan me kolme tänä iltana yhdessä pieni juhla-ateria.
Niin kävikin. Illan suussa Proto kävi ostamassa viiniä, juuri sitä lajia, josta hän niin piti. Ja useita vuosia pidättäytynyt isäntäkin joi viiniä huuhdellakseen alas silavan, joka todella oli herkullista rosmariinilla ja laakerinlehdillä höystettynä. Ja tietysti viini kihahti hänelle päähän. Mutta se oli tahallista päihtymystä, ja hanestä tuntui kuin hän olisi mennyt kävelemään yhdessä sielunsa kanssa kauniina kesäaamuna, sallien sen liihoitella sinne tänne kuin perhosten merenrantaniityillä, silti pitäen sitä silmällä, ettei sille tapahtunut vahinkoa.
Hän hillitsi halunsa kertoa veljeksille tulevaisuudentuumistaan. Muutoin eivät nämäkään sinä iltana puhuneet paljoa, jotta eivät olisi häirinneet Ornellaa. Pieni hälinä syntyi kätilön saapuessa, ja kun tämä oli hoidellut äidin ja lapsen yökuntoon, opettaja virkkoi:
— Juokaa kanssamme lasi viiniä!
Eikä pikku naista tarvinnut kauan pyytää.
— Minulla on työtä tänä yönä, enkä tahdo, eikä minun sovikaan huumata itseäni, hän virkkoi karkealla äänellään, mutta kaatoi silti viinin kurkkuunsa yhdellä siemauksella, ikäänkuin olisi heittänyt sen ulos ikkunasta.
— Lasi minunkin puolestani, Proto sanoi kohteliaasti, nousi ja ojensi hänelle täyden lasin.
— No, olkoon menneeksi, nainen vastasi ja otti lasin pieniin käsiinsä, kuin olisi tahtonut lämmittää niitä tai viiniä:
— Se voi vakavasti vahingoittaa minua.
Silloin Gesuino kohotti kiharaista päätään, jonka varjo liikkui seinällä kuin okaisen pensaan varjo ja lausui mielipiteensä:
— Jotta viini ei tuottaisi vahinkoa, täytyy juoda sitä kolme lasia.
— Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.
— Amen, Gesuino virkkoi ja täytti niinikään lasin. Jollette juo, loukkaatte minua.
— Tiedättekö, opettaja ehätti sanomaan väliin, levottomana kätilön varmasta esiintymisestä; jottei viinistä olisi haittaa, pitää hiukan haukata ruokaa. Istukaahan pöytään.
— Minulla on työtä, johan sen sanoin! nainen huudahti.
Mutta Proto nousi, painoi häntä olkapäistä ja pakotti hänet istuutumaan. Opettaja asetti hänen eteensä silavaviipaleen, leipää ja suolaa. Ja tyttö viipyi talossa myöhäiseen yöhön.
He puhuivat hiljaisella äänellä, ja kätilö kertoi juttuja seudun perheistä, mainiten karkeita yksityisseikkoja, jotka eivät jääneet ollenkaan huonommiksi Ornellan puheita hänen pahimmilta ajoiltaan. Jos olisi istuttu pimeässä, olisi voinut luulla kätilöä mitä pahimmaksi miehenretkaleeksi. Ja kuitenkaan ei opettaja, eipä itse Gesuinokaan, joka munkki Zappatan tavoin vaati toisilta, mitä ei itse tehnyt, ainoastaan suvainnut tytön puheita, vaan he kuuntelivat niitä tuntien jonkinlaista säädytöntä mielihyvääkin.
Proto sitävastoin hermostui, ja tehdäkseen lopun näistä rumista jutuista hän itse alkoi kertoä erästä omaa tarinaansa:
— Syrjäisellä seudulla.oli kerran rovasti, joka oli kyllästynyt yksinäisyyteensä. Eräänä iltana hän senvuoksi lähetti palvelijansa vaunuillä pyytämään lääkäriä luokseen, hän kun muka oli sairas. Tohtori, jonka kanssa he muutoin olivat ystävykset ja juomaveikot, tulee ja kysyy: "No, kuinkas hurisee? Mikä veljeä vaivaa?"
"Voi, voi", rovasti valittaa, "olenpa kuoleman kielissä. Minulla on kauhea särky tässä päälaessa, kamala kolotus tässä kyynärpäässä, jopa varpaissakin. Ja kun yöllä sammutan tulen, en näe yhtään mitään." "Sinä veijari!" lääkäri huutaa. Mutta silti hän jää rovastin luo päivälliselle, ja puoliyöhön saakka he istuivat pelaten korttia ja ryypiskellen.
Kaikki nauroivat, vaikka opettaja muisteli kuulleensa tuon jutun jo muutaman kerran aikaisemminkin.
Kätilön mentyä opettaja nousi ullakolle katsomaan, olivatko heidän lorunsa häirinneet Ornellaa. Tämä lepäsi vuoteessa silmät auki, sillä yöllä hän koetti olla nukkumatta, peläten voivansa tukahduttaa pienokaisen.
— Olemme juhlineet sen syntymää, opettaja mutisi kumartuen vuoteen yli, joka tuoksahti oljille ja maidolle kuin seimi. Nuo kiltit veljekset olivat tuoneet lahjoja.
— Miksi ette anna heidän nähdä lasta? Ornella kysyi väsyneellä ja uneliaalla äänellä, joka muistutti Margan ääntä. Se on niin kaunis ja osaa jo hymyillä. Se on niin iso ja kaunis, hän toisti itsetietoisesti.
— Huomenna.
— Miksi ei nyt heti? Yöllä se on vielä kauniimpi, äiti intti hyväillen kädellään lapsen ruumista, joka oli lämmin ja kostea maidosta.
Opettaja on vielä lievässä huumaustilassa, joka saa hänet pitämään kaikkea helppona ja kauniina. Hän menee sentähden ullakon aukolle ja huutaa veljeksille:
— Ornella tahtoo näyttää teille lapsen.
Ja Gesuino kiipeää sukkelaan tikapuita, Proto seuraa varovammin, ja veljekset tulevat vuoteen ääreen katselemaan palleroista.
— Se on kaunis, totisesti kaunis.
— Se painaa ainakin viisi kiloa, Proto huomautti; on kuin lihava porsas.
Vertäus ei loukkaa, se päinvastoin mairittelee Ornellaa. Ja heidän seisoessaan siinä vuoteen ääressä, joka hajahtaa oljille ja maidolle, opettaja kuvittelee, että hän itse ja veljekset ovat Itämaan tietäjät pyhän lapsen ympärillä.
* * * * *
Kolmantena päivänä lapsen syntymästä Ornella selitti tahtovansa nousta jalkeille. Hän tunsi jälleen voivansa hyvin ja olevansa vahvempi, kun nyt saattoi liikkua entistään vapaammin.
— Minun täytyy poistua pariksi tunniksi, ja on parempi, että olet vuoteessa, jos Antonio sattuisi tulemaan, opettaja sanoi.
Ornella ymmärsi heti, eikä niskoitellut. Tuntui siltä, kuin hänen älynsä ihmeellisesti olisi kehittynyt lapsen syntymisen jälkeen.
Opettaja pyysi Gesuinoa pitämään taloa silmällä hänen poissaollessaan. Gesuino asettui opettajan huoneeseen; hän oli tuonut mukanaan pienen rikkonaisen saviastian, jonka hän aikoi korjata neulalla, metallilangalla ja kitillä.
Opettaja ei ollut koskaan ollut taikauskoinen, mutta nähdessään tuon astian haljenneen kahtia ja huomatessaan sen olevan sisästä vihreä ja ulkoa punainen ja kuultuaan Gesuinon aikovan korjata sen, hän ajatteli:
— Jos hänen on minun tullessani takaisin onnistunut korjata se, silloin minunkin asiani menestyvät.
Ja hän lähti lähikylään, jossa tuomari asui, ilmoittamaan luopuvansa takavarikoidun talon vartian toimesta. Hän kulki jalan pitkin rannikkoa.
Ilma oli taas muuttunut kauniiksi. Oli pakkanen mutta se oli kuivaa, ja kirkkaan sinitaivaan alla meri tuntui vavahtelevan ilosta, kun se oli saanut takaisin kuulakkuutensa ja hohteensa menneiltä selkeiltä päiviltä. Hiekka oli koskemattomana, ja hänestä tuntui melkein rikolliselta tallata sitä jalkineillaan. Ola palasi välistä rajusti hänen mieleensä, aivan kuin tyttösen pieni raikas vilkas olemus olisi kavahtanut hänen kaulaansa. Mutta hän karkoitti tämän muiston, kuin sekin olisi ollut rikollinen.
Tie oli nyt toisenlainen, tarkoin viitoitettu ja vailla pieniä virkistäviä lepopaikkoja. Se oli pitkä, pitkä kuin hänen jäljellä oleva elämänsä; hänen täytyi siis kiiruhtaa. Ja hän riensikin eteenpäin. Kauempana hymyilevä kirkas maisema näytti tulevan vastaan auttamaan häntä, Hänen jalkojensa alla kävi hieta kovemmaksi, ja koko harmaa, kullanhohteinen ranta tuntui leveältä meren sinikenttää kiertävältä tieltä.
Opettaja palasi junassa ja toi Ornellalle pussillisen keksejä.Gesuino oli vielä talossa ja lakaisi rakennuksen edustaa.
— Saviastia? opettaja kysyi.
— Se särkyi uudelleen, Gesuino vastasi, mutta hänen silmänsä kiilsivät veitikkamaisesti.
Saviastia oli sisällä pöydällä, eheänä ja puhtaana kuin olisi vastikään tullut myymälästä. Ja opettaja hääri sen ympärillä uteliaana luullen kaikkea pilaksi. Sitten hän nauroi kuin lapsi.
— Se on taitavasti korjattu! hän huudahti riisuen nuorekkaan reippaasti päällystakkinsa. Eikö täällä oie käynyt ketään?
— Ei ketään muita kuin tuo vietävän kätilö. Hän oli vähällä antaa minulle korvatillikan, kun ei minulla heti ollut kuumaa vettä. Mutta hän on ketterä ja taitava ihminen; kädenkäänteessä hän oli suorittanut työnsä.
— Oletko vienyt Ornellalle ruokaa?
Gesuino hiukan epäröi, ennenkuin vastasi. Mutta hän oli rehellinen mies, eikä mielellään valehdellut.
— Tahdoin antaa tytölle kupin lihalientä, niinkuin määräsitte, mutta hän alkoi haukotella ja virnistellä. Hän sanoi: "Minun on nälkä, varsinkin kun tuo iilimato imee vertani". Ja hän rehki niin kauan, ettei minun lopulta auttanut muu kuin antaa hänelle leipää ja viipale silavaa.
— Toivottavasti se ei tee hänelle pahaa, opettaja sanoi huolestuneena ja meni Ornellan luo odottaen, että tämä heti osoittaisi kiitollisuuttaan. Ornella istui jo vuoteessa haukotellen niin, että hänen täytyi hieroa poskiaan. Nähdessään keksit hän virkkoi.
— Tuo on sopivaa ruokaa pojalle; minä tahdon makarooneja ja papuja.
Ruokahalusta, jota opettaja tyydytti kevyemmällä ruoalla kuin mitä Ornella halusi, oli hyvät seuraukset. Neljäntenä päivänä Ornella nousi vuoteesta, suki tukkansa ja huusi kivusta, kun hänen hiuksensa olivat niin sotkeutuneet. Sitten hän meni alakertaan ja otti jälleen talon ohjat käsiinsä. Mutta tämäntästä hän pysähtyi kuuntelemaan, ja luullessaan kuulevansa tuttuja askelia ulkoa hän pakeni ullakolle piiloon ja puolustamaan lasta.
Hänen vihansa Antoniota kohtaan sai hänet liioittelemaan vaaraa. Mutta hänellä oli se tunne, että Antonio todella oli laukaissut revolverin häntä ja silloin vielä syntymätönta lasta kohti; säikähdys piili vielä hänen veressään, eikä hän kyennyt harkitsemaan asiaa järkevästi voittaakseen sen.
Viidennen päivän iltana, kun Antoniota ei vieläkään näkynyt, Proto tuli kertomaan uutisen, että isänmurhaaja Adelmo Bianchi oli otettu kiinni Genovassa juuri kun hänen piti nousta Amerikkaan lähtevään laivaan.
Ornella oli kuulevinaan uutisen välinpitämättömänä, mutta Proton mentyä hän sanoi kiivaasti:
— Tietysti Antonio, joka on urkkinut, ja…
Opettaja keskeytti hänet niin äkäisenä, ettei Ornella ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena:
— Kiellän sinua noin pahasti parjaamasta Antoniota, ymmärrätkö?
Ja seuraavana päivänä saatiinkin kuulla, että asia oli aivan toisin:Adelmo Bianchi oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut poliisille.
— Ehkä hän oli kuullut, että minulle oli syntynyt lapsi ja etten voisikaan matkustaa hänen luokseen, Ornella virkkoi teeskentelemättä.
Ja tyytyen hänen alistumiseensa opettaja katsoi parhaaksi jättää hänet harhaluuloonsa. Mutta Proto oli jo kertonut Ornellalle, että Bianchi oli antautunut sentähden, että hänen veljensä oli vankilassa uhannut hirttäytyä, jos kuulustelua vielä siirrettäisiin tuonnemmaksi.
* * * * *
Tämä kamalan näytelmän jälkinäytös ja samana päivänä sattunut yksinkertainen tapaus vahvistivat opettajassa sitä vakaumusta, että kaikki oli Jumalan sallimusta.
Se henkilö, jolle opettaja oli myönyt talonsa asettaen ehdoksi, että saisi ostaa sen takaisin, oli äskettäin kuollut, ja vainajan poika kirjoitti, ettei perheellä ollut mitään sopimusta vastaan. Mutta talon entisen omistajan oli välttämättömästi tultava paikalle, jotta luovutus saattoi tapahtua laillista tietä.
Vanhus näytti kirjeen Ornellalle.
— Luovutuksen olisi voinut suorittaa valtakirjan avulla, opettaja sanoi, ottaen takaisin kirjeen ja katsellen sitä, jottei hänen olisi tarvinnut katsoa naiseen. Mutta se tulee liian kalliiksi. Aion itse matkustaa sinne, ja olen jo järjestänyt niin, että tuomari niin pian kuin suinkin lähettää tänne toisen vartian. Heti kun tämä on saapunut, luovutan huvilan hänen huostaansa ja lähden matkaan.
— Entä minä ja lapsi?
Opettaja katsahti häneen vielä hiukan epäröiden.
— Jos tahdot lapsesi kanssa tulla mukaan, matkustamme yhdessä.
— Eikö se aina ole ollut tarkoituksenne? Ornella kysyi tyytymättömänä.
— Totta kai! Kuulehan, Ornella. Sinä matkustat kanssani ja saat olla, mikä tahdot. Mutta muista, että pidän lasta omana poikanani. Saavuttuamme perille järjestän kaiken. Annamme kastaa lapsen ja tunnustamme sen omaksi pojaksemme. Ja hänen täytyy saada kasvaa siinä vakaumuksessa, että hän todella on minun poikani. Teen edelleen työtä teidän hyväksenne; tunnen, että minulla on siihen voimia. Vielä yksi seikka: meidän täytyy lähteä taältä salaa välttääksemme ihmisten uteliaisuutta. Nousemme junaan ensi asemalta. Onko sinusta hyvin näin?
— Kaikki on hyvin, Ornella vastasi.
Sen enempaä he eivät puhuneet asiasta.
Opettaja päätti olla mainitsematta mitään veljeksille hänen ja Ornellan matkasta. He ehkä pitäisivät häntä kiittämättömänä, mutta ken tahtoo pitää jotakin salassa, sen tulee kaikkein ensiksi kätkeä salaisuus omaan sydämeensä.
Asianhaarat näyttivät erikoisesti suosivan matkalle aikovia. Uusi vartia ja hänen seurassaan tuomioistuimen lähetti, jonka opettaja tunsi ennestään, saapuivat eräänä iltana, jolloin veljekset Proto ja Gesuino olivat poissa kotoa.
Kaikki oli valmiina matkaa varten; ja kun huvila ja vartian asunto oli luovutettu uuden miehen huostaan, ei opettajalla ollut muuta tehtävää kuin lähteä.
Hän oli sullonut omat ja Ornellan tavarat niihin kahteen matkalaukkuun, jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän otti seinältä gobeliinin Pako Egyptiin ja kääri sen silkkipaperiin. Kun hän ja Ornella, joka kantoi lasta villahuiviin verhottuna, kulkivat veljesten asunnon ohi, opettaja heitti käärön sisälle särkyneestä ikkunaruudusta.
Miehet tunsivat lahjan arvon, ja varmaankin he ymmärsivät sen merkityksen.
Sitten opettaja ja Ornella astuivat merenrantaa pitkin himmeässa yössä, johon talven isot tähdet loivat hohdettaan, kantaen lasta, joka yksin ei jättänyt jälkiä.