Kahta päivää myöhemmin Uutela ajoi hiljakseen kirkolta kotiin.
Hän yski ja hänen ruumistaan rankoi ankara kuume, kulkien kylminä väristyksinä päästä jalkoihin. Mutta hänen silmänsä säteilivät niinkuin ennenmuinen.
Se säteily syttyi sinä hetkenä, jolloin hän lapsen siunasi. Suuri sunnuntairauha laskeusi hänen sieluunsa, eikä enää järkkynyt. Sen jälkeen, mitä sinä päivänä oli tapahtunut, hän tunsi olevansa kypsä, kulkevansa varmasti ja nopeasti suurta lopullista rauhaa kohti.
Mutta hän tunsi yhtä rintaa, että hänellä oli vielä jotain tekemättä. Niinkuin hän, elämän kouluttama, olisi samalla ase elämän kädessä muiden kouluttamiseksi.
»Kyllähän sinä, Keskitalo»—ajatteli hän—» olet kärsinyt, sen minä hyvin tiedän. Mutta mitäs siitä, kun sinun väärä halusi kuitenkin näkyy menevän perille.»
Uutela tunsi että hänen aivankuin piti rientää Keskitalon avuksi.
»Katsos, Keskitalo»—ajatteli hän taas—»tämä on nyt sitä meidän laiskankouluamme! Minulta vietiin se, mitä minä väärin tavotin. Niin pitää myös sinulta vietämän sinun tavotuksesi. Vasta sitten sinäkin rauhasi löydät—et sinä nyt enää muuta kaipaa.»
Uutela palasi tavallaan lääkärin luota.
Toiset, ensi sijassa Hanna, olivat vaatineet hänen hakemaan apua ankaraan vilustumiseensa. Hän lähti.
Ei itsensä vuoksi, sillä hän tunsi elämän lääkinneen hänet melkein täysin terveeksi, puuttui enää tuskin mitään. Eikä tässä ulkonaiset lääkkeet mitään merkinneet, sen hän myöskin tunsi. Muiden tähden hän kuitenkin oli pyytänyt apteekista jotain pulloonsa.
Mutta lääkettä hän todella tahtoi tältä matkaltaan tuoda—muiden terveydeksi.
Se lääke oli hänellä nyt taskussa.
Hän oli sen vaikutuksesta varma. Ja kun hän nyt ajeli hiljalleen yksinäistä metsätietä, niin hän vielä muistissaan kertasi mistä aineista se oli valmistettu.
»Ilmotan viimeisen tahtoni olevan, että omistamani Hovin tila minun kuolemani jälkeen lankeaa vaimolleni Manta Kustaantytär Uutelalle sekä ainoalle lapsellemme Kustaa Juhanpojalle, lain mukaisesti puolet kummallekin.»
Se on oikeus ja kohtuus—ajatteli hän—sillä Keskitalo meni juuri tarkoin heidän velkoihinsa, niin ettei heillä ole tässä mitään osaa. Sinä, Keskitalon Kustaa, tarkotit suvullesi perintöä toisen omaisuudesta. Nyt tuli tien ohesta vieras perijä, joka vie kaikki—että ymmärtäisit kuinka kipeästi elämän täytyy meitä opettaa.
»Mutta koska poikamme perintöosa, jos olisi kiinnitetty suureen taloon, jonka tulevan hoidon laadusta ei kukaan tiedä, voisi ennen hänen lailliseksi tuloansa vähentyä taikka hukkaantua, niin minä, hänen isänsä, määrään että talo on heti minun kuolemani jälkeen muutettava rahaksi ja hänen osansa talletettava pankkiin, josta juokseva korko on antava hänelle murheettoman elatuksen.»
Tämä voipi sinusta, Keskitalo, tuntua ankaralta—ajatteli hän taas. Mutta niin on tehtävä, väärin kurkotetusta on sydän irrotettava. Ja minä tiedän, että teidän kaikkien mielenne halaa Hämeeseen; väkisin te tänne tulitte. Nyt pääsette, eikä kellään ole mitään sanomista, sillä paperissa seisoo, kuolevan omana viimeisenä sanana, että hän onminunpoikani.
»Kolmanneksi kaikki irtain omaisuus ja rahat lankeavat vaimolleni ja pojalleni lain mukaisesti, paitsi ne seitsemäntuhatta markkaa, jotka olen tallettanut Hämeenlinnan säästöpankkiin sisareni Karoliina Hetantyttären nimelle ja jotka kuolemani jälkeen ovat jaettavat seuraavasti: apelleni Kustaa Keskitalolle ja hänen vaimollensa tuhat markkaa kummallekin, heidän lapsillensa Vihtorille, Kallelle, Hannalle ja Helgalle tuhat markkaa kullekin, sekä yllämainitulle sisarelleni Karoliina Hetantyttärelle tuhat markkaa. Pankkikirja löytyy minun seinäkaapistani.»
Nyt mahdat, Keskitalo, ymmärtää ettei minulla mitään kaunaa ole, vaan että minä olen tahtonut kaikki hyvin asettaa.—Hannalle minä olisin tahtonut antaa kaksinkertaisen osan. Mutta koska tätä oli juuri tuhat markkaa miestä kohti, niin minun täytyy ymmärtää se Jumalan viittaukseksi, että sydämen hyvyyttä ei sovi rahalla palkita.
Hän ajoi pitkän matkaa hiljaa, katsellen ympärillään seisovaa kesäistä luontoa ja ikäänkuin kysellen mitä sekin näistä hänen toimenpiteistään arveli.
»Kyllä tämän pitäisi olla oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä», päätti hän.
Hän ajatteli edelleen kuinka hän sitten kuolinhetkellään antaa testamentin Mantalle.
»Älä katso, ennenkuin minä olen pesty, puettu ja laudalle oikaistu—sitten lue.»
Ja hän ajatteli yhä eteenpäin sitä hetkeä, jolloin hänen testamenttinsa vihdoin luetaan. Hän oli näkevinään kaikki ilmielävänä edessään. Kuinka koko perheen väki istuu hiljaa salissa, ovi avoinna kamariin, jossa hän, Uutela, lepää laudallaan.
»Uutela on jättänyt testamentin», sanoo Manta hiljaa ja ottaa paperin esille.
»Testamentin!» huudahtavat kaikki—Keskitalo ääneen, muut katseillaan.
Manta alkaa lukea. Uutela näkee laudaltaan kuinka raskaana ja musertavana ensimäinen pykälä laskeutuu heidän ylitseen, kuinka he katsahtavat hämmentyneinä toisiinsa.
»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.
Manta lukee eteenpäin. Toinen pykälä leviää huoneeseen niinkuin tuomiopasuunan ääni, julistaen ihmisten aivotusten turhaksi raukeamista iäisyyden edessä.
Uutela näkee Keskitalon kääntävän päätään vaimoonsa päin ja luovan pitkän, murtuneen katseen. Sitten hän saa yskänkohtauksen, ankaramman kuin koskaan ennen, ja vanha emäntä rientää taputtamaan häntä hartioihin. Poikain silmiin on kierähtänyt vedet ja he katsahtavat toisiinsa: eikö Uutela meitä ja meidän yhteisiä työpuuhiamme ensinkään muistanut?
Uutelan tulee paha olla, kun hän tämän näkee.
»Nyt sopis jatkaa, Manta!» nyökäyttää hän laudaltaan, tuntien omissakin silmänurkissaan kyyneleet.
Manta lukee kolmannen pykälän. Keskitalokin koettaa pidättää yskäänsä voidakseen kuulla.
Kun se on lopussa, niin Uutelasta näyttää niinkuin tuomioyö nyt olisi ohi ja maa tuhkana, mutta sijalla häämöttäisi uusi maailma iäisyyden vaalenevassa kajastuksessa.
Kaikki katsahtavat toisiinsa ja hän näkee kuinka heidän silmiinsä syttyy suuri, hiljainen rauha.
»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.
He istuvat pitkän aikaa ääneti, kenenkään puhumatta sanaakaan. Silloin Helka nousee lapsellisen iloisena ja melkein juoksee Keskitalon ja vanhan emännän luo.
»Mehän pääsemme nyt Hämeeseen?» huudahtaa hän.
»Kyllä me nyt pääsemme», sanoo Keskitalo harvaan ja nyökäyttää päätään.
»Siitä me saamme Uutelaa kiittää», lisää vanha emäntä pyyhkien kyyneleitä silmistään.
Mutta Keskitalo nousee ja tulee kamarin ovelle. Hän katsoo kauan laudalla lepäävää Uutelaa—nyökäyttää sitten päätään:
»Kyllä sinä, Uutela, kaikki hyvin teit. Nyt minäkin vasta Jumalan tunnen—ettei se ole raamatunlauseissa, vaan elämässä.»
Hevonen kulki hitaasti pitkää vastamäkeä.
Uutela tunsi kuumeen karmivan jokaista jäsentään, pingottavan, kylmäävän ja jäykistävän.
Hän yskähti. Siellä rinnassa se vasta työtään teki, takoi ja liehtoi palkeitaan kuin suitsuavassa pajassa.
»Kunhan nyt vain pääsisin kotiin», ajatteli hän. »Sitten on kaikki valmista.»
Uutela oli maannut jo neljä päivää—tämä oli viides.
Jokainen voi nähdä, ettei hän siltä sijalta enää nousisi.
Mutta Uutela itse hymyili ja puheli niinkuin tämä olisi ollut vain tuommoinen satunnainen pahoinvointi, joka ei kovin harmitakkaan, kun se ei satu erityisemmin kiireisenä työaikana.
Tänä aamuna vanha emäntä kuitenkin tunsi täytyvänsä kysyä, eikö Uutela haluaisi pappia—vaikka se kysymys olikin vähän vaikea.
Uutela oli hetken vaiti, ikäänkuin hänkin olisi asiaa ajatellut. Mutta sitten hän hymyili tyyntä hymyään.
»Ei—en minä pappia tarvitse», sanoi hän harvaan ja vakuuttavasti, katsoen emäntää silmiin ja ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi vielä nyökäyttäen hiljaa päätään. »Ja mitäs tässä muutenkaan papilla—kun yskäkin jo on helpottanut—pian minä nyt paranen.»
Vanha emäntä ymmärsi mitä hän tuolla paranemisella tarkotti ja käänsi päänsä toisaanne.
»Mikäs sellaisen miehen», ajatteli hän.—»Vaikka kyllähän pappi sentään olisi hyvä ollut.»
Niin kului aamupäivä.
Uutela tunsi tuskien, jotka olivat näinä päivinä olleet toisinaan hyvinkin ankarat, kokonaan raukenevan ja jonkunmoisen oudon, väsymyksen sekaisen viileyden hiipivän olemukseensa.
»Iltapäivällä», ajatteli hän. »Niin minä luulen.»
Hänen oli niin hyvä olla, että kaikki oli nyt valmiina. Testamentti lepäsi tyynyn alla, odottaen vain hetkeään. Kaikki oli järjestyksessä, hän itse kaikkien kanssa selvissä väleissä.
Ja niin hänen ajatuksensa alkoivat yhä useammin siirtyä nykyisyydestä menneisyyteen—Hämeeseen, miehuusvuosiin, sisareen, entisiin taloihin ja peltoihin, vaimovainaaseen.
Varsinkin viimemainittuun ja Lumikankaan aikoihin. Milloin he yhdessä kuokkivat pellonsarkoja pitemmiksi, milloin mitäkin puuhailivat.
Ikäänkuin Maija olisi tuontuostakin katsahtanut häneen salaa ja nyökäyttänyt: »Mitäs sinä niistä talontyttäristä, puuhataan me vain täällä—näethän että pian me tästä talon laitamme!»
Niinkuin hän itse olisi nyökäyttänyt vastaan, samoin salaa: »Kyllä näen, kyllä näen—puuhataan me vain!»
Mutta silloin, juuri ennen päivällisaikaa, hän ikäänkuin havahtui ja hänen huolehtiva hämäläishenkensä taas heräsi. Hän huomasi ettei kaikki ollutkaan vielä toimitettu—sinne Hämeeseen päin.
»Taitaa sentään olla tarpeetonta», ajatteli hän. »Kyllähän Karoliina sen muutenkin ymmärtää.»
Mutta hän muutti mieltään.
»Ei tämä ole turhan tähden, kyllä se on tehtävä», päätti hän ja aikoi kutsuttaa Helkan sisään.
»Ehkä sentään ensin aattelen valmiiksi», tuumi hän ja rupesi miettimään.
Mutta kun hän siinä makasi ja mietti, niin kaikki muuttui niin eläväksi, niinkuin Helka jo olisi ollut sisällä ja he olisivat ryhtyneet toimeen.
»Jos kirjotettaisiin Karoliinalle Hämeeseen pieni kirje», oli hän sanovinaan tytölle.
Niinkuin tytön suu olisi vetäytynyt leveään hymyyn, kun kuuli Hämettä mainittavan, ja niinkuin hän olisi pyöritellyt innostuneesti kynää sormiensa välissä.
»Kirjotetaan vain näin: Ei ole tullut ennen annetuksi mitään tietoa. Mutta nyt on paremmin aikaa. Kyllä sinä olit oikeassa, sisar. Vaan kyllä se sentään onneksi oli.»
Uutela vaikeni ja mietti eteenpäin.
Mutta hän oli huomaavinaan niinkuin tyttö olisi katsellut häntä ihmettelevin silmin ja sitten kysynyt: »Ymmärtääkös tästä...?»
»Kyllä siitä ymmärtää—sisar», vastasi Uutela sellaisella äänellä, että tyttökin heti oivalsi: niinhän se on, kyllä sisar ja veli aina toisensa ymmärtävät.
»Pannaan sitten näin», jatkoi Uutela taas mietelmiään. »Muistui mieleeni se Maija-vainaan hauta. Menisitkös sinne ja katsoisit ettei risti ole kallistunut, ja sitten vähän ruokkoisit, jos olisi sattunut putoomaan kuivia oksantynkiä haavasta taikka jotain liikaruohoja kasvamaan.»
Hän näki hautumaan edessään—haapoineen, koivuineen ja pajuineen, valkoisine ja mustine ristineen. Kaikkia muita rehevämpänä seisoi suuri kulmahaapa, ja Maija-vainaan valkea risti pilkotti niin kauniisti sen lehtevien oksien alta.
Mutta hänelle tuli äkkiä vaikea hetki—hän muisti kerran ikäänkuin hävenneensä sitä kulmaa. Vaan se tunne meni pian ohitse. »Kyllähän Karoliina sen nyt laittaa», ajatteli hän.
Seuraavana silmänräpäyksenä hän ei enää muistanut, että semmoista oli koskaan tapahtunutkaan. Hän näki vain ristin pilkottavan oksien alta. Sitten hän kuuli kuin hiljaista soittoa—koivujen ja pajujen vieno hyminä ja haavanlehtien äänekkäämpi lepatus ne siinä soitoksi yhtyivät. Hänen tuli niin ihmeellisen hyvä ja juhlallinen olla, että hän rupesi katselemaan ympärilleen mihinkä istuutuisi, tuota soittoa pitempäänkin kuunnellakseen.
Mutta hän tunsi samalla niinkuin Helka olisi koskettanut häntä paidanhihaan: »Mitäs sitten pannaan?»
»Kas kun unohdin koko kirjeeni—Ei panna enää muuta kuin vain näin: Ei nyt muuta tällä kertaa. Tahdoin vain tietää antaa, että olen teitä ajatellut.—Pane sentään vielä päivänmäärä.»
Niinkuin tyttö olisi kumartunut taas kirjoittamaan.
»Siitä se ymmärtää, kun kuulee, että se oli juuri vähää ennen», ajatteli Uutela.
Kirje oli nyt valmis. Mutta Uutela ajatteli vielä mitä hän sitten sanoisi tytölle itselleen, koska tämä varmaan oli viimeinen kerta, kun hän hänelle puhui.
»Tekeekös sinun mielesi Hämeeseen?» oli hän kysyvinään.
»Tekee niin kovasti», vastasi tyttö ja painoi päänsä alas.
Niinkuin Uutela olisi ojentanut toisen kätensä tytön päälaelle: »Kyllä sinä vielä pääset.—Kiitos nyt vain!»
Sitten hän vaipui taas mietteisiinsä.
»Oikeastaan minun pitäisi päästä sinne itsekin—Maija-vainaan viereen—sinne minä kuitenkin kuulun», ajatteli hän. »Voisinhan minä niin määrätä.»
»Lapsellisuutta!» päätti hän hetkisen päästä. »Onhan yhdentekevää missä makaan.» Ja hänen korvissaan alkoi taas humista koivujen, haapojen ja pajujen hiljainen soitto.
Tuokion päästä hän kuitenkin muisti jotain ja katsahti viereensä: »Kyllähän sinä sen sitten toimitat postiin?»
Uutelan täytyi nauraa omalle erehdykselleen—kirjehän oli vielä kirjottamatta!
Mutta hän tunsi itsensä väsyneeksi ja hänen teki mieli vielä vähän kuunnella tuota ihmeellistä soittoa, joka yhä humisi hänen korvissaan.
»Pianhan sen pistää sitten iltapäivälläkin—kun se nyt on valmiiksi ajateltu.»
Päivällisaikaan tulivat pojat sisään, ikäänkuin katsomaan, uskaltaisivatko enää mennä peltotöihin, vai pysyttelisivätkö kotosalla.
Uutelan silmät alkoivat sädehtiä, kun hän näki pojat. Hän huomasi että he olivat alakuloisia.
»Meneekös rikonta hienoksi?» kysyi hän kääntääkseen ajatukset toisaanne.
»Kyllä, oikein kauniiksi», vastasi Vihtori keventyneesti.
Uutela nyökäytteli heille päätään ja hymyili.
»Ei Uutela taida vielä kovin huono ollakkaan?» kysyi Vihtori hätäisen kömpelösti.
»Ei—olen nyt jo parempi», vastasi Uutela.
Se oli itse asiassa totta, mutta Uutelasta tuntui ettei se kuitenkaan ollut rehellinen vastaus siinä mielessä, missä ymmärsi poikain kysyneen. Hän viittasi heidät luokseen.
Hänen tuli vaikea olla, ettei hän voinut sanoa heille, niinkuin olisi tahtonut: »Olkoon nyt Hovi onneksi—teille ja lapsillenne!» Hän olisi niin mielellään tahtonut sanoa juuri nuo sanat noille ahkerille, kelpo pojille, joita hän tunsi rakastavansa kuin omiaan.
Mutta hän ei voinut. Hän ainoastaan ojensi heille käden kummallekin ja sanoi liikutuksesta tärähtävällä äänellä: »Kiitos nyt vain, pojat!» nyökäytti päätään ja kääntyi seinään päin.
Pojat ymmärsivät sen hyvästijätöksi, katsahtivat vielä kerran ja läksivät sitten silmät kyynelissä kiireesti ulos.
Kun Keskitalo näki poikain näin tulevan, niin hän katsoi vaimoaan silmiin ja he menivät yhdessä sisään.
Keskitalo istahti lähelle vuodetta, vanha emäntä vähän syrjempään.
Molemmat miehet tunsivat, että heidän vihdoinkin pitäisi puhua. Mutta kumpikaan ei saanut sanoiksi, vaan ainoastaan ajatteli. Niin kului pitkä aika.
Vihdoin Keskitalo tunsi että nyt sen täytyi tapahtua. Mutta kaikki se, mitä hän oli ajatellut sanoa, tuntui nyt sopimattomalta, ja niin hän sanoi ainoastaan:
»Minä aina luulin, että minä tästä ensiksi lähtisin...»
Uutela kääntyi häneen päin ja katsoi suoraan silmiin—ensi kerran sen jälkeen, kun heidän välinsä sekaantuivat.
»Minä tässä taidan kypsempi olla...» sanoi hän hiljaa, tuntien että se sisälsi kaikki, mitä heidän välillään sanomista olikin.
Niin sen tunsi Keskitalokin. Hänet valtasi niin voimakas mielenliikutus, ettei hän voinut enää sanoa mitään, vaikka oli valmis lause huulilla, vaan painui kumaraan. Sitten hän sai lievän yskänkohtauksen.
Uutela kääntyi Keskitaloon päin ja katseli häntä pitkän aikaa osanottavasti.
»Sinä tulet pian perässä», ajatteli hän heltyneenä.
Keskitalon yskä helpotti. Hän kääntyi kasvot punaisina Uutelaan.
»Mutta jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan ja lepäävät kammioissansa», sanoi hän kuin viimeiset voimansa ponnistaen ja katsoi Uutelaa avoimesti silmiin, niinkuin hän vilpittömästi noilla sanoilla nimenomaan Uutelaa tarkotti.
Mutta Uutelan oli vallannut ankara mielenliikutus. Hän ponnisti kaikki voimansa, laski molemmat kätensä tuolin selustimella hervottomasti lepäävälle Keskitalon käsivarrelle ja sanoi sillä äänellä ja katseella, että toinenkin ymmärsi kaiken olevan nyt heidän välillään sovitun:
»Niin on, niin on, naapuri.—Jättäisittekö nyt minut vähän—kyllä sitten kutsun, kun aika tulee.»
Uutelan oli vallannut tuska ja hätä. Se oli alkanut sinä hetkenä, kun Keskitalo rupesi yskimään, ja yhä lisääntynyt katsellessaan hänen laihaa, surun ja taudin murtamaa olemustaan, kun tämä siinä kumarruksissaan ryki ja takoi.
»Mikä maailman menon ohjaaja minä olen?» välähti hänen mielessään tuskaisesti. »Elämä yksin on opettaja. Kunkin tulee hoitaa vain omat asiansa ja jättää muut rauhaan.»
Hän huomasi yhtäkkiä, että testamentti tuolla pään alla olikin kokonaan sitä vastaan, jopa kaikki ne kauniit ja ystävälliset ajatuksetkin, jotka siihen olivat liittyneet, olivat vain toisten tarkotusten kaunistusta.—Kuinka hän oli niin eksynyt, ja kuitenkin luullut olevansa oikealla pohjalla, valmis astumaan iäisyyteen?
Hän tärisi mielenliikutuksesta, kun hän vapisevin käsin kaivoi testamentin esiin. Se poltti hänen sormiaan, kun hän koetti peitteen alla vetää sitä rikki. Monikertainen paperi teki vastusta, hän hätääntyi yhä enemmän. Hän aukasi sen, ja sai vihdoin kahtia. Sitten hän repäsi vielä kerran toisinpäin—hiljaa ja jännitettynä, ettei ääni kuuluisi raollaan olevasta ovesta keittiöön.
Kun se oli tehty, tunsi hän itsensä niin raukeaksi, ettei hän olisi voinut ainoata jäsentä liikuttaa. »Nyt ei loppu ole kaukana», ajatteli hän.
»Pitäisi nyt lisätä Karoliinalle pari sanaa tuosta pankkikirjasta, että hän tietäisi.»
Silloin vasta hän muisti, että kirje olikin vielä kirjoittamatta.
»Tarpeetonta!» ajatteli hän. »Kyllä hän sen saa.»
Hän oli niin iloinen, että hän oli pelastunut aivan viimeisenä hetkenä. Miten kauheata olisikaan ollut, jos hän olisi jäänyt kuolemansa jälkeen vielä elämään tuossa paperissa, kiusaamaan kokonaista perhettä ja vääntämään heidän tulevaisuutensa toiseksi kuin itse tahtoivat. »Testamentti on kauhea asia!» ajatteli hän.
Mutta nyt oli kaikki ohi—hän tunsi vaipuvansa uinuttavaan horrokseen. Niinkuin hän olisi ollut lapsi ja käynyt äitinsä kanssa saunassa—oli juuri kylvetty ja pesty—annettu puhdas hankivalkoinen paita ylle—seisoi nyt vihannalla nurmella saunan edessä— —
Uutela huomasi oven liikahtavan ja näki sen aukeamassa Hannan hätääntyneet kasvot.
Silloin hän taas havahtui ja palasi taas nykyisyyteen. Hän jaksoi vaivoin nyökäyttää päällään tytön luokseen.
Uutela ajatteli sanoa hänelle muutaman sanan, kiittää siitä mitä toinen oli hänelle ollut, sitten jotain hyvästiksi.
Mutta kun tyttö saapui vuoteen luo, niin hän ainoastaan suurella vaivalla hivutti toisen kätensä peitteen alta vuoteen reunalle. Tyttö tarttui siihen ja ratkesi itkuun.
»Tarpeetonta—ei meidän välillämme ole ennenkään sanoja kaivattu», ajatteli Uutela ja ainoastaan katsoi tyttöön onnellisin, hiljaa-sädehtivin silmin.
Niin kului hetkinen.
»Sanoisitkohan mennessäsi Mantalle, että hän tulisi vähän tänne», pyysi hän sitten heikolla, kuiskaavalla äänellä.
Hanna hymyili kyynelten läpi—hän tuli niin iloiseksi, että Uutela tahtoi nähdä Mantaa.
Mutta Uutela muisti äkkiä, että eihän hänellä ollutkaan Mantalle enää mitään asiaa, kun ei ollut testamenttiakaan. Hän ei kuitenkaan raskinut peruuttaa sanaansa eikä pahottaa Hannan mieltä. »Ehkä minulla on muuta», ajatteli hän, »ja onkin.»
Kaikki kulki nyt silmänräpäyksellisen nopeasti hänen mielensä läpi. Hän tunsi yhä suuremman viileyden ja keveyden laskeutuvan olemukseensa.
Silloin hänen raatajahenkensä vielä kerran heräsi voimakkaana lieskahduksena—hän halusi nähdä ruislaihon lainehtivan.
»Vetäisitköhän ikkunaverhoja hiukan syrjään», ajatteli hän pyytää ja sitten kohoutua polvilleen katsomaan.
Mutta se jäi vain ajatukseksi. Hanna meni jo oven luona.
»Mitäs siitä—kyllähän se kasvaa ja lainehtii», hymyili hän. Ja samaa tietä hänen ajatuksensa siirtyivät Lumikankaan pelloille, ensimäisille oman kynnöksensä lainehtiville laihoille.
Uutela oli niin noihin ajatuksiin siirtynyt, että hän hämmästyi, kun näki Mantan tulevan sisään.
Hän oli ajatellut sanoa: »Hoida nyt vain poika hyvin!» ja ehkä pyytää hänen tuomaan lapsen nähtäväksikin.
Mutta nyt se kaikki tuntui tarpeettomalta—kyllähän hän sen hoitaa! Uutela vain tunsi ilostuvansa, kun näki nuoren emännän tulevan vapaana ja rauhallisena ilman pelkoa tai teeskentelyä. Mutta mitään sanomista hän ei tuntenut itsellään olevan.
»Lukisinkohan minä jotain?» kysyi toinen, kun ei Uutela mitään puhunut, vaan ainoastaan katseli raukeana, hiljaa-sädehtivin silmin.
»Lue vaan!» nyökäytti Uutela, ilostuen että toinen sellaista ehdotti.
Nuori emäntä haki säilikön päältä virsikirjan ja istui hänen viereensä tuolille.
»Mitähän se nyt valitsee?» ajatteli Uutela, joka oli katseineen seurannut hänen puuhiaan.
Nuori emäntä alotti:
»Sen suven suloisuuttaMä kosk' ajattelen.»
Hän pysähtyi ja katsahti Uutelaan, ikäänkuin nähdäkseen mitä toinen siitä piti.
Uutelan silmät loistivat ja hän nyökäytti iloisesti päätään. »Suvi» sana oli kulkenut kuin lämmin tuuli hänen lävitseen. Eikä hän enää tämän jälkeen kuullut sen enempää sanoja, ainoastaan erotti äänen keinumisen kuin hiljaisen hyminän.
Hän oli siirtynyt Lumikankaalle.
Oli juhannusaamu. He olivat juuri saaneet uuden pirtin valmiiksi. Seinät hohtivat vastaveistetyn valkoisina, hän itse istui valkoisin paidanhihoin penkillä. Ovi oli avoinna ja sen kynnyksellä istui Keskitalon pieni Manta-tyttö lukien »Suvivirttä.»
»Tules nyt suurukselle!» kehotti Maija. »Munakeitto jäähtyy.»
Hän katsahti iloisesti Maijaan, nousi ja istui pöydän päähän. Niinkuin hän olisi juuri tullut pitkältä matkalta eikä saanut moneen viikkoon munakeittoa. Maija istui hänen lähelleen lavitsalle, mutta tyttö yhä luki kynnyksellä.
»Onhan tämä nyt hauskaa, kun saatiin kuitenkin kaikki juhannukseksi kuntoon», sanoi Maija.
»Niin on», vastasi Uutela ja katsoi häneen lämpimästi. »Vaikka on siinä puuhaakin ollut.»
Sitten he jatkoivat syöntiään, sen enempää puhumatta. Tyttö yhä luki.
»Hyvin tuo Keskitalon tyttö lukeekin», sanoi Uutela hiljaa, ettei häiritsisi lukemista.
Maija ainoastaan nyökäytti myönnyttäen päätään. Ja niin he istuivat ja söivät, aina väliin katsahtaen toisiaan silmiin.
Sitten he nousivat pöydästä.
Uutela istahti ikkunan luo. Hän tunsi itseään raukasevan.
»Oikaisen itseni vähän tähän penkille huokaamaan—tuo tyttökin lukee niin kauniisti», sanoi hän.
Maija katsahti häneen hymyillen ja nyökäytti: oikaise sinä vaan!
Hän oikaisi itsensä.
Ja niin hän nukkui.