Uusi vihollinen
Koko tämä kohtaus, jolloin herttua de Choiseul uhkasi surmata kansalliskokouksen nimessä saapuneen miehen, näytti tapahtuneen niin, ettei mies huomannut pelastuneensa varmasta kuolemasta.
Häntä tuntui muuten kannustavan vallan toinen tunne kuin pelko. Siitä ei voinut olla epäilystäkään, kun katseli hänen kasvojensa ilmettä. Se ilme oli kuin metsästäjän, joka lopultakin näkee samaan hautaan sulloutuneina leijonan, naarasleijonan ja leijonan pennut, jotka ovat raadelleet hänen ainoan lapsensa.
Kuultuaan sananvangitsen, joka oli saanut herttua de Choiseulin syöksymään esille, nousi kuningaskin.
»Vankeja, kansalliskokouksen nimessä vangittuina! Mitä tarkoitatte? En ymmärrä teitä.»
»Se on yksinkertainen juttu», vastasi tuntematon, »ja helppo ymmärtää. Vaikka olitte vannonut, ettette poistuisi Ranskasta, olette kuitenkin lähtenyt yöllä pakoon, olette pettänyt sananne, pettänyt kansan, pettänyt kansakunnan, niin että kansalaiset ovat huutaneet kaikkia tarttumaan aseihin, niin että koko kansa on noussut ja että kansa ja kansakunta sanovat teille vähäpätöisimmän alamaisenne suulla — joka vaikka onkin alhaista syntyperää on silti kyllin mahtava —: 'Sire, kansan, kansakunnan, kansalliskokouksen nimessä te olette minun vankini!'»
Viereisestä huoneesta kuului hyväksymishuutoja, joita säesti tai joita seurasi raivokas suosionosoitusten myrsky.
»Madame, madame», kuiskasi herttua de Choiseul kuningattarelle, »älkää unohtako, että te ehkäisitte minua ja ellette olisi säälinyt tuota miestä, ei teidän nyt tarvitsisi sietää moista häväistystä».
»Se ei merkitse mitään, jos voimme kostaa», vastasi kuningatar niinikään kuiskaavalla äänellä.
»Niinpä kyllä», sanoi herttua, »mutta entä jos emme voikaan kostaa?»
Kuningatar voihkaisi raskaasti.
Mutta silloin kreivi de Charnyn käsi ojentui hitaasti herttuan selän takaa ja kosketti kuningattaren käsivartta.
Marie-Antoinette kääntyi nopeasti.
»Antakaa tuon miehen sanoa ja tehdä mitä hän haluaa», kuiskasi kreivi, »minä otan hänet vastuulleni…»
Kuningas oli kokonaan huumaantunut häntä kohdanneesta uudesta iskusta ja silmäili ihmeissään tuota synkännäköistä miestä, joka kansalliskokouksen, kansan ja kansakunnan nimessä puhui hänelle noin voimakasta kieltä. Tähän kummasteluun sekoittui jonkunlaista uteliaisuutta, sillä Ludvig XVI:sta tuntui, että hän oli nähnyt tuon miehen joskus ennenkin, vaikkei muistanut missä, ja ettei hän nähnyt tuota miestä nyt ensimmäistä kertaa.
»Mutta mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Puhukaa.»
»Sire, minä tahdon, ettette te eikä kuninkaallinen perhe astu enää askeltakaan ulkomaille päin.»
»Ja te olette varmaankin tullut tuhatmiehisen joukon kanssa estämään lähtöäni?» sanoi kuningas, joka kävi keskustelun pitkästyessä yhä ryhdikkäämmäksi.
»En, sire. Olen yksin tai oikeammin, meitä on kaksi, kenraali Lafayetten ajutantti ja minä, halpa talonpoika vain. Mutta kansalliskokous on laatinut vangitsemismääräyksen. Se on luottanut meihin ja uskonut meidän tehtäväksemme sen täytäntöönpanon ja se pannaan täytäntöön.»
»Näyttäkää sitä määräystä, jotta edes saan vilkaista siihen», sanoi kuningas.
»Se on seuralaiseni hallussa, ei minulla. Kenraali Lafayette ja kansalliskokous ovat lähettäneet toverini panemaan täytäntöön kansan tahtoa. Minut on lähettänyt herra Bailly tai oikeammin minä olen lähtenyt omasta aloitteestani pitämään silmällä sitä toveria ja ampuakseni hänet, jos hän epäröisi.»
Kuningatar, herttua de Choiseul, de Damas ja muutkin läsnäolijat silmäilivät toisiaan ihmeissään; he olivat nähneet kansan vain kahdessa olomuodossa: alistuvana tai riehahtavana, armoa anovana tai murhaavana. Ensimmäistä kertaa he näkivät sen tyynenä, pystypäin, kädet ryntäillä, voimansa tuntevana ja puhuen oikeuksiensa nimessä.
Ludvig XVI käsitti varsin pian, ettei hänellä olisi mitään toivottavaa tuollaisen raudanlujan miehen taholta, — ja hän koettikin lopettaa keskustelun lyhyeen.
»No, missä on toverinne?» kysyi hän.
»Takanani.»
Ja hän väistyi syrjään. Oviaukossa nähtiin muuan nuori mies, jonka yllä oli käskyläisupseerin virkapuku. Hän nojasi pihtipieleen.
Hänenkin ulkoasunsa oli epäjärjestyksessä, mutta se epäjärjestys ei ollut voiman, vaan masennuksen aiheuttama.
Hänen kasvonsa uivat kyynelissä ja hän piteli muuatta paperia kädessään.
Tämä nuori mies oli herra de Romeuf, sama kenraali Lafayetten ajutantti, johon, kuten lukija muistanee, olemme tutustuneet silloin kun Louis de Bouillé saapui Pariisiin.
Kuten kävi selville siitä keskustelusta, joka de Romeufilla tällöin oli nuoren aatelismiehen kanssa, oli hän isänmaanystävä ja vilpitön isänmaanystävä. Lafayetten jouduttua Tuileries-palatsin diktaattoriksi hän oli saanut tehtäväkseen pitää silmällä kuningatarta ja saattaa tätä kaikilla matkoilla. Hän oli tässä toimessaan osoittanut sellaista kunnioittavaa hienoutta, että kuningatar oli monesti lausunut hänelle siitä tunnustuksensa.
Nähdessään hänet nyt kuningatar huudahti kiusallisesti yllätettynä:
»Oh, tekö?»
Ja huokaisten raskaasti, kuten nainen, joka huomaa, että hänen vastustamattomaksi katsottu lumousvoimansa onkin pettänyt, hän jatkoi:
»Tätä en olisi milloinkaan uskonut…!»
»Kas niin!» murahti toinen sanansaattaja. »Kaikesta päättäen tein oikein, kun tulin.»
Herra de Romeuf lähestyi hitaasti, alasluoduin katsein ja pidellen kädessään vangitsemismääräystä.
Mutta kuningas oli kärsimätön eikä suonut nuorelle miehelle aikaa ojentaa tuota määräystä, vaan astui nopeasti häntä vastaan ja tempasi sen hänen kädestään.
Luettuaan sen hän huudahti:
»Ranskassa ei ole enää kuningasta!»
Herra de Romeufin seuralainen hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:Tiedän sen hyvin.
Kuninkaan sanat kuullessaan kuningatar kääntyi kuninkaaseen päin ja silmäili häntä kysyvästi.
»Kuulkaa, madame», sanoi kuningas. »Näin kuuluu määräys, jonka kansalliskokous on uskaltanut julkaista.»
Ja hän luki närkästyksestä värähtelevällä äänellä seuraavat rivit:
»Kansalliskokous määrää sisäasiain ministerin lähettämään viipymättä departementteihin pikalähettejä, jotka vievät kaikille viranomaisille, kansalliskaarteille ja valtakunnan vakinaisille sotajoukoille ohjeet, että jokainen kuningaskunnasta poistumaan pyrkivä on pidätettävä ja että kaikenlaisten esineitten, aseitten, ammusvarojen, hopea- ja kultarahojen, hevosten ja ajoneuvojen maastavienti on estettävä. Ja jos nämä pikalähetit tapaavat kuninkaan tai kenet tahansa kuninkaallisen perheen jäsenen tai henkilöitä, jotka mahdollisesti ovat avustaneet heitä karkaamaan, on mainittujen viranomaisten, kansalliskaartien ja vakinaisten joukkojen kaikin mahdollisin keinoin koetettava keskeyttää tämä karkaaminen, estettävä heitä jatkamasta matkaansa sekä myöhemmin tehtävä tili toimistaan oikeusviranomaisille.»
Kuningatar oli kuunnellut eräänlaisen tylsän mielialan vallassa. Mutta kun kuningas oli lopettanut, ravisti hän päätänsä kuin kootakseen ajatuksensa.
»Antakaa se minulle!» sanoi hän ja ojensi kätensä ottaakseen tuon kohtalokkaan paperin. »Mahdotonta!»
Herra de Romeufin toveri oli sillä välin hymyillyt rauhoittavastiVarennesin kansalliskaartilaisille ja isänmaanystäville.
Kuningattaren lausuma sanamahdotontaoli tehnyt heidät levottomiksi, vaikka he olivat kuulleet vangitsemismääräyksen sisällön alusta loppuun.
»Oh, lukekaa, madame», kehoitti kuningas katkeralla äänellä, »jos vielä epäilette. Lukekaa, sen on sommitellut ja allekirjoittanut kansalliskokouksen puheenjohtaja.»
»Ja kuka on se mies, joka on uskaltanut kirjoittaa ja nimellään varmentaa moisen määräyksen?»
»Muuan aatelismies, madame», vastasi kuningas. »Markiisi deBeauharnais!»
Eikö olekin kumma sattuma — mikä todistaa selvästi menneisyyden ja tulevaisuuden salaperäisen yhteyden — että tässä päätöksessä, joka keskeytti Ludvig XVI:n, kuningattaren ja kuninkaallisen perheen paon, oli nimi, joka tähän asti tuntemattomana liittyisi niin huikaisevalla tavalla 19. vuosisadan historian alkuvaiheisiin?
Kuningatar otti vangitsemismääräyksen ja luki sen, kulmat kurtussa ja huulet tiukasti yhteenpuristettuina.
Sitten kuningas otti sen häneltä lukeakseen sen jälleen ja luettuaan sen toistamiseen viskasi sen vuoteelle, missä kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa nukkuivat tietämättä mitään tästä kiistelystä, joka ratkaisi heidän vastaisen kohtalonsa.
Tämän nähdessään kuningatar ei voinut enää hillitä itseään, vaan syöksyi parahtaen vuoteen luo, sieppasi peitteeltä paperin, rutisti sen käteensä ja viskasi sen kauas lattialle.
»Oh, herra, mitä te teette!» huudahti hän. »Minä en tahdo, että tuo paperi saastuttaa minun lapsiani!»
Naapurihuoneessa syntyi tavaton meteli. Kansalliskaartilaiset liikahtivat hyökätäkseen huoneeseen, jossa kuuluisat pakolaiset olivat.
Kenraali Lafayetten ajutantti huudahti kauhistuneena.
Hänen toverinsa kiljahti raivosta.
»Haa», mutisi hän hampaittensa raosta, »täällä häväistään kansalliskokousta, häväistään kansakuntaa, häväistään kansaa! Hyvä on!»
Ja kääntyen etuhuoneeseen sulloutuneitten, pyssyin, viikattein ja miekoin aseistautuneitten, taisteluhaluisten miesten puoleen hän huusi:
»Tänne, kansalaiset!»
Kansalliskaartilaiset liikahtivat toisen kerran tunkeutuakseen sisähuoneeseen; epätietoista on, mikä olisi ollut seuraus näiden kahden, vihaa huokuvan joukon yhteentörmäyksestä, ellei Charny, joka oli lausunut keskustelun alussa vain pari kolme sanaa ja joka siitä lähtien oli pysytellyt erillään, olisi rientänyt esille ja tarttunut tuntemattoman kansalliskaartilaisen käteen juuri kun se oli kiertynyt miekanponnen ympärille.
»Sallikaa minun puhua teille pari sanaa, herra Billot», sanoi hän.
Billot — hän se tosiaan oli — äännähti kummissaan, valahti kuolonkalpeaksi, näytti jonkun tovin epäröivältä ja työnsi sitten osittain paljastetun miekan takaisin tuppeen.
»Hyvä on. Minullakin on teille jotakin sanottavaa, herra de Charny», sanoi hän.
Sitten hän kääntyi ovelle päin.
»Kansalaiset», sanoi hän, »tilaa meille! Minun on puhuttava hieman tämän upseerin kanssa. Mutta olkaa rauhassa», lisäsi hän hiljaa, »leijona, naarasleijona ja pennut eivät pääse käsistämme. Minä olen paikalla ja vastaan heistä!»
Tällä miehellä, joka oli väkijoukolle yhtä tuntematon kuin kuninkaalle ja tämän seurueelle — Charnyta lukuunottamatta — tuntui olevan oikeus komentaa kansalliskaartilaisia ja he poistuivat ja etuhuone tyhjeni.
Jokainen halusi sitäpaitsi kertoa ulkonaoleville, mitä sisällä oli tapahtunut, ja kehoittaa isänmaanystäviä entistäkin suurempaan valppauteen.
Sillä välin Charny oli kuiskannut kuningattarelle:
»Herra de Romeuf on puolellanne, madame. Jätän hänet teidän haltuunne.Koettakaa käyttää tilaisuutta hyväksenne.»
Se olisi sitäkin helpompaa kun Charny astuttuaan viereiseen huoneeseen sulki oven perässään ja asettui selin tämän oven eteen, niin ettei kukaan, ei edes Billot, pääsisi sisälle.