— Entä te? — Hoitajatar kääntyi sokean puoleen ruveten aukomaan silmäsidettä. — Voitteko tekin jatkaa tointanne?
— Minulla on pieni liike ja majatalo alppiseudussa. — Ääni oli kalsea, luota lykkäävä. Sen täytyi hinnasta mistä hyvänsä salata, salata — — —
— Ettekä enää koskaan saa nähdä ihanaa maatanne! — Huudahdus luiskahti kuin vahingossa hoitajattaren huulilta. Sokea kuuli siinä osanottoa. Mutta sekin repi.
Hoitajatar irroitti samassa siteen. Sokea kuuli äännähdyksen, joka purkautui kuin säikähdyksestä.
— Kauniin näköistä vai mitä? — Sokean kasvot vääntyivät omituisesti. Hänen teki mieli ilkkua omaa onnettomuuttaan. Mutta ainoa kohta hänen kasvoissaan, joka oli kyllin ehjä jotain tunnetta ilmaistakseen, oli suu. Ja se osasi tulkita ainoastaan tuskaa.
Hoitajatar ei kohta vastannut. Hänen kätensä vapisivat, kurkkua kuristi henkeä salpaavasti, — Miekkako teidät näin on ruhjonnut? sai hän viimein kysytyksi.
— Miekka. Nenä poikki, silmät poissa! Minä mahdan olla kaunis!
— Vaimonne on hoitava teitä entistä hellemmin! — Uusi side laskettiin hellävaroin ruhjoutuneille kasvoille.
Barbelko hoitaisi entistä hellemmin, hän, joka vihasi kaikkea rumaa ja joka aikoja sitte olisi jättänyt miehensä, ellei tämä olisi ollut kaunis, arvossa pidetty ja hyvä vaimonsa elättäjä!
Kuinka kiduttavia sanoja ihmiset saivatkaan suuhunsa! He seisoivat kuin rautaraipat käsissä häntä suomimassa. Mutta he eivät tietäneet!
Sokea painui raskaasti takaisin vuoteelle.
Hellemmin kuin koskaan! Barbel hellästi ja lämpimästi hoitamassa inhottaviksi ruhjoutuneita kasvoja!
Hänen täytyi nauraa. Sitte hän kääntyi seinään päin kuin kääntyäkseen pois ajatuksista, jotka olivat liian raskaat. Mutta ajatukset olivat yhtä armottomat kuin ihmiset. Ne eivät laskeneet häntä rauhaan. Hän näki Barbelin edessään puhuttamassa majataloon poikenneita vieraita, veikeä hymy suupielissä ja silmät elämänhalua säteilevinä, Hän näki, miten kaunis hänen nuori, häntä yhdeksän vuotta nuorempi vaimonsa oli. Hän tiesi, miten huolellisesti ja sievästi hän pukeutui, ja että hän joka paikassa herätti huomiota. Hän oli nähnyt tätä siksi usein, että hän nytkin sokeudestaan huolimatta näki sen. Mutta hän tiesi senkin, että-Barbel ajatteli muutakin kuin ulkokuorta, että hänessä oli kiihkeä, tarmokas halu päästä eteenpäin ja ylöspäin elämässä. Hän pani arvoa kaikelle mille ihmiset panivat arvoa. Hän rakasti kaikkea mikä kuului joltain ja näytti joltain. Kuoren kauneutta vaille jääneet sisäiset arvot olivat arvottomat hänelle.
— Minä poloinen, vaikeroi hän sisimmässään, — minä olin kaunis, arvossa pidetty mies. Ihmiset kohtelivat minua kuten asemansa yläpuolelle kohonnutta. Minä kelpasin hänelle porraspuuksi!
Sokea tavoitteli peitettä. Hänen oli vilu. Häntä puistatti.
Heidän avioliittonsa oli ollut kovaa ja kuluttavaa kamppailua, siitä asti kun ensi huumaus oli haihtunut. Barbel rakasti leikkiä ja sai leikkiä. Mutta leikkikentän rajat olivat selvät. Miehen katse vartioi häntä. Se puhui suoraa, tinkimätöntä kieltä. Se sanoi: "valitse, sinä näet rajan. Rajan toisella puolella tulee meistä ero." Mutta Barbel ei tahtonut erota. Arvossa pidetty aviomies ja luotettava elättäjä painoi paljon vaa’assa. Heidän kaksintaistelunsa keskeytyi ainoastaan siihen aikaan, kun he odottivat lastaan. Silloin hän hellitti ohjia. Hän oli niin rajattoman onnellinen lapsesta. Aina kun hän siihen aikaan palasi matkoiltaan kotiin ja laaksosta nousi rinnettä ylöspäin, katseli hän vuoren kielekkeelle kohonnutta kotiaan omituisella hartaudella. Se oli siinä kuin räystään alle rakennettu linnunpesä. Ja sydän vavahti rinnassa, kun hän ajatteli, että sieltä pian kuuluisi sellaista heikko-äänistä vikinää kuin linnunpesästä ainakin.
Hän oli jo näkevinään pienen, vakavakatseisen pojan kodin kynnyksellä. Poika tähysteli tielle päin. Hän odotti isää. Ja kun isä näkyi, juoksi poika vastaan. Hän pujotteli pienen kätensä isän käteen, ja sitte he käsitysten jatkoivat matkaansa. Aurinko laski. Alppien huiput hehkuivat kuin tulessa. Varjon puolella vivahtelivat tummat, sulavanpehmeät värit keskenään, kilpaillen kauneudessa. Ei isä eikä poika puhunut mitään. He kulkivat vaijeten toistensa rinnalla. Mutta he ymmärsivät toistensa ajatukset ja tunsivat toistensa tunteet. Isä ei ollut yksin eikä köyhä. Hän oli rikas ja onnellinen.
Siihen aikaan, jolloin hän unelmoi tästä kaikesta, palvoi hän vaimoaan korkeampana olentona. Hän oli vakuutettu siitä, että Barbel lapsen synnyttyä kokonaan muuttuisi.
Mutta muutoksen sijaan tulikin tuo hetki, joka opetti häntä vihaamaan vaimoaan, tuo hetki, jolloin Barbel tiedottomana kannettiin kotiin eräistä huvitilaisuuksista ja hänelle ilmoitettiin, että hänen toivonsa oli surmattu!
Jospa hän vielä olisi voinut vihata niinkuin silloin! Mutta hän oli taistellut voidakseen antaa anteeksi. Ja kun hän oli voinut sitä, oli hän uudelleen ruvennut rakastamaan. Hän uskoi vieläkin mahdolliseen muutokseen. Etenkin sodan puhjettua oli toivo hänessä virinnyt. Ero oli yhdistävä heidät. Ero oli ehjentävä särkyneen.
Hän näki monta kaunista unta, sillaikaa kun kuulat vinkuivat hänen ympärillään ja tykit soittivat surmasäveleitään. Hän toivoi sekä omasta että toisten puolesta. Ei kai tällainen hävityksen kauhistus ollut vain äkillisen mielijohteen seuraus. Sillä täytyi olla jokin tarkoitus, niin hyvä ja suuri tarkoitus, että sen saavuttamiseksi kannatti kärsiä ja uhrautua.
Tuo tarkoitus näytti hänen omaan elämäänsä nähden läheiseltä ja ymmärrettävältä. Miksi ei sitä olisi olemassa kokonaisuuteenkin nähden?
Mutta nyt, nyt oli häneltä sammunut toivo kokonaisuuden tarkoituksesta samalla kuin hänen omastaan. Hän tiesi, minkälainen hänen osansa oli. Sokea, petetty, halveksittu mies hän oli. Hänkö voisi toivoa?
— Te näytätte niin kovin synkältä. Minä soitan teille vähän. Ovet ovat kiinni toisiin huoneisiin.
Sokea säpsähti. Hän oli ennättänyt unohtaa missä hän oli.
Hiljainen, hillitty sävel kaikui salia pitkin. Tuntui siltä kuin soittaja olisi käyttänyt sordiinoa, mutta sittekin väreili sävel iloa.
Parvi iloisia säveliä karkasi taas esille.
— Kuuletteko? Me palaamme kotiin, — odottavien luo.
Sokea ei liikahtanut. — Hän soittaa toisten iloa ja riemua, ajatteli hän. Minulle hän soittaa maasta, jossa paimenpoikanen jokeltaa ja kellot kilahtavat, maasta, joka oli ainoa ystäväni ja jota silmäni ei koskaan enää näe.
* * * * *
Hänen täytyi taas ajatella, millä inholla hänen vaimonsa kääntyisi pois hänestä. Sokeudessaan hän näki sen kuin ruumiillistuneena.
— Kuulkaa! Ymmärrättekö näitä säveleitä?
Soittaja kumartui sokean puoleen. Hänen äänensä väreili herkkänä kuin viulun kieli. — Näin jokeltaa pieni lapsi! —Ymmärrättekö, hän on nukkunut levollista, makeaa lapsen unta. Sitte hän ynähtää unissaan, — näin — ja nyt hän herää, — itkasee pikkuisen, mutta näkee äidin ja nauraa! Näin, näin! — Kuuletteko, se on oman pikku poikani ääni! Se on puhunut minulle vankeuden maassa. Se on kutsunut ja kutsuu minua kotiin!
Sävelet loppuivat autuaalliseen jälleennäkemisen iloon. Sokea kuuli soittajan pistävän viulun pussiinsa.
— Teistä minä kai olen puolihassu, mutta tiedättekö, minä rakastan aivan rajattomasti tuota pientä, pehmeätä olentoa, jota en vielä koskaan ole nähnyt.
Hän naurahti kuin hämillään. — Kotiin palaava sotavanki on kai hullu ilosta, lisäsi hän itseään puolustavasti.
Samassa tuli hoitaja. Hän tiedusteli kunkin vointia, korjasi vuoteita ja toivotteli hyvää yötä. Vahvistava lepo oli tarpeen. Seuraavana päivänä oli jatkettava matkaa.
— Kotiin, täydensi soittaja, ja kävi kuin hyminä läpi huoneen. — Nukkukaa tekin hyvin, jatkoi hän, kääntyen sokean puoleen, samalla kepeästi koskettaen häntä, ilmaistakseen kenelle hän puhui. — Uni antaa voimia iloitsemaan.
— Kiitoksia! — Ääni ei enää ollut kylmä, mutta se oli väsynyt, läpeensä väsynyt. Illan tulo, josta hän toisten kautta sai tiedon, muistutti hänelle aina hänen nykyistä täydellistä avuttomuuttaan. Vuoteessa kääntyminenkin muistutti, että hänen oli mahdoton kääntyä valoon päin.
Nämä ajatukset kuluttivat ja kiduttivat häntä. Ja kuitenkin täytyi ajatella. Eihän hän muuhun kyennyt.
Hän naurahti taas niin ilkeästi, että hän itsekin säikähti sitä. Hänen mieleensä oli johtunut, ettei hän koskaan niinkuin muut illoin voinut ummistaa silmiään. Hänellähän ei ollut silmiä.
Niin, hän oli ilkeästi ruhjottu raukka, jota kuka tahansa milloin tahansa saattoi pettää, mies, joka ei enää voinut elättää itseään, mies, jolta kaikki oli riistetty.
* * * * *
Ajatus etsi haparoiden tukikohtaa.
Saattoiko kaiken takana sittekin olla tarkoitusperä, päämäärä, joka teki elämän elämisen arvoiseksi?
Jos saisi ajatella niin, jos voisi luottaa ja uskoa johonkin, ehkä silloin jaksaisi elää tulematta hulluksi.
Häntä alkoi huimata. Hän tunsi suurta ruumiillista heikkoutta. Sieluntuskat olivat jo kauan kiduttaneet häntä, ja vierustoveri oli tänään nostanut hänen epätoivonsa huippuun asti.
Tuntui raukaisevan niin omituisesti. Tulisikohan uni vihdoin hänellekin, jolla ei ollut silmiä, joita ummistaa?
Hän tunsi vaipuvansa kuin pohjattomaan syvyyteen. Mutta se syvyys oli unen pehmeä syli.
Etäisyydestä hän kuuli viulun ääniä. Se jokelsi ja nauroi kuin pieni, unesta heräävä lapsi.
Hän kohotti kätensä. Hän tahtoi pujottaa sen oman pikku poikansa käteen ja kulkea hänen kanssaan kotirinteitten varjoisaa polkua pitkin.
Mutta hänen kätensä painuikin hervottomasti takaisin vuoteelle. Se ei tavannut tukea. Hän ei löytänytkään lapsensa kättä. Hänhän oli sokea.
Feodor Feodorovits Iwanoffsky oli pitkä ja harteva. Leukapieliä peitti tiheä, pikimusta parransänki. Töyhdöksi tuuhistuneiden viiksien alla loistivat helakanpunaiset, paksut ja himokkaat huulet. Otsa oli matala, kulmakarvat paksut ja tuuheat, silmäripsien alla välähtivät mustat, keskitettyä voimaa ilmaisevat silmät.
Feodor Feodorovits oli syntynyt käskijäksi. Se ilmeni jo lastenkamarissa, jossa hänen vanha "njanjansa" sai suojella sekä silmiään että hiuksiaan aina, kun hän uskalsi asettua pojan tahtoa vastustamaan. Sisaretkin, sekä Feodoria vanhempi että nuorempi, oppivat häntä pelkäämään. He kätkivät visusti lukon taakse kaikki millä oli jotain arvoa: nuket, kirjat ja koristukset, jotta ne eivät joutuisi vaaraan, jos Feodorln päähän pälkähti käyttää niitä, ellei muuten niin hävittämishalunsa esineenä.
Enimmän kärsi tästä kuitenkin äiti. Hän koetti kauan, mutta turhaan, pitää puoliaan poikaa vastaan. Niin kauan kuin isä eli, taipui poika pakosta ja pelosta hänen rautaisen tahtonsa alle. Mutta isän kuoltua ei enää mikään pannut sulkuja pojan rajulle itsevaltiudelle.
— Feodor, Feodor, minkätähden sinä olet tuollainen! Sinä poljet sydämeni jalkojesi alle. — Äiti, joka turhaan oli koettanut sekä hyvyyttä että kovuutta, puhkesi kerran valituksiin.
— Minkätähdenkö olen? Kysy itseltäsi! Pyysinkö minä tällaista luontoa!
Vastaus taittoi ikiajoiksi kärjen kaikelta mitä äiti olisi tahtonut sanoa pojalleen. Se suuntasi syytöksen hänen oman sisimpänsä veristävään haavaan. Hän sulkeutui huoneeseensa. — Miksi, miksi, kysyi hänkin. — Miksi tuli juuri Feodor Petrovits Iwanoffsky lasteni isäksi?
Hän vastasi epätoivoisella vastakysymyksellä. Miksi oli olemassa kouluja kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tarkoitusperiä varten? Miksi ahdettiin tietoja ihmisten aivoihin, kehitettiin heidän ääntään, heidän jäseniään, valmistettiin heitä toimiin mitä erilaisimmilla aloilla, mutta kun oli kysymyksessä elämän ratkaisevin askel, suurin ja vaikein kaikista tehtävistä: äidin, silloin vaijettiin.
Hän muisti katkeruudella kuinka vanhat, kypsyneet ihmiset touhuuttivat nuoria naimisiin. Ottaminen oli pääasia, kenen otti, onnistuiko valinta vai eikö onnistunut se jäi sattuman varaan.
Sellaisella opastuksella hänkin nuorena oli lähtenyt liehumaan huvista huviin, niistä löytääkseen oman onnenosansa. Ja hän luuli sen löytäneensä silmätessään Wladimir Markowskyn syviin, tulisiin silmiin. Mutta heille tuli pientä riitaa. Hän tahtoi tehdä Wladimirin mustasukkaiseksi ja siten sytyttää hänet uudelleen. Siitä syystä hän antautui Feodorin seuraan. Kun hän huomasi, että Wladimir tämän perustuksella vain loittonemistaan loittoni hänestä, oli myöhäistä korjata mitään. Wladimir oli poissa. Revolveri kädessä Feodor vaati häitä aljetun leikin lopuksi. Hän pelkäsi sulhastaan, pelkäsi miestään, lopuksi täytyi hänen peljätä poikaansa.
Mutta käskijäksi syntyneelle Feodor Feodorowitsille löytyi lopultakin voittaja siinä surman tulessa, jota vihollisen patteri syyti hänen ja hänen joukkojensa silmille.
Ensin repäsi kuula häneltä käsivarren. Sitte hevonen suistui hänen altaan. Sitte jokin kaasi hänet kumoon. Mitä senjälkeen tapahtui, siitä ei hänellä ollut tietoa. Hänen oli mahdoton jälestäkään päin päästä selville siitä. Hän tiesi vain sen, että hän heräsi jossain pilkkosen pimeässä.
Kun hän vähän aikaa oli ponnistanut ajatuksiaan, muistui hänen mieleensä hetki, jolloin granaatti oli räjähtänyt hänen läheisyydessään. Hän muisti, että hevonen suistui hänen altaan ja että hän kaatui.
Missähän hän oikeastaan nyt mahtoi olla? Ehkä jonkun juoksuhaudan piilopaikassa niin syvälle haudattuna, ettei päiväkään päässyt sinne pilkistämään.
Olisikohan hänen denstjikkinsä kätkenyt hänet jonnekin siten pelastaakseen hänet? Voihkina, jota hän silloin tällöin kuuli jostain näkymättömästä etäisyydestä, viittasi sinne päin.
Hän rupesi tunnustelemaan ympäristöään. Silloin hän huomasi syyn vasemmassa olkapäässä tuntuvaan kipuun. Hän oli kädetön.
Hän nielasi kirouksen, etsi taas haparoiden muistojensa joukosta ja pääsi viimein siihen hetkeen, jolloin käsivarsi kiskaistiin irti.
Mitenkähän mahtoi olla hänen oikean säärensä? Sitäkin poltti nilkan yläpuolelta, ihan kuin helvetin tuli olisi sitä kärvennellyt. Saksalainen oli kai vienyt senkin.
Kuului siltä kuin ovi olisi avautunut ja sulkeutunut jossain. Sitte hän erotti ääniä ja askelia, — jossain etäällä.
Kirottu paikka tämä tällainen, jonne ei laskettu ainoatakaan päivän sädettä!
Äänet olivat nyt niin lähellä, että hän kuuli sanoja. Silloin hänelle selveni, että lähestyvät puhuivat saksaa. Hän oli siis vanki, sotavanki. Ja tämä pimeys oli saksalaisten pirullisia vehkeitä!
— Aijotteko tappaa minut tässä pimeydessä? — Hän kohoutui hiukan kyynärpäälleen ja huusi niin kovaa kuin jaksoi.
— Hiljaa, sanoi ääni aivan hänen läheisyydessään. — Älkää häiritkö toisia sairaita.
— Laskekaa valoa tänne, — heti paikalla! Kuuletteko!
— Täälläonvaloa. Vika on silmissänne.
Feodor odotti henkeään pidättäen. Hän ei tietänyt, ilkkuiko ääni vai —
— Te olette sokea.
Sokea, sokea! Hän kiljasi kuin haavoittunut peto ja hervahti sitte takaisin vuoteelleen. Hän oli menettänyt tajuntansa. Suuri verenmenetys taistelutantereella oli häntä heikontanut.
Herätessään tainnoksista Feodor taas heräsi ihmettelemään ympärillään vallitsevaa pimeyttä. Sitte hän muisti ja raivostui.
Laupeudensisar, joka kulki vuoteelta toiselle, ei ymmärtänyt sanoja, joita Feodor syyti suustaan, mutta hänen sisintään karmi. Hän laski kätensä sairaan olkapäälle. — Muistakaa, ettette ole yksin. Täällä on paljon heikkoja sairaita.
— Tuokaa lääkäri tänne! Ja valoa! Minä tahdon saada näköni takaisin. Vai oletteko sellaisia petoja, ettette anna viholliselle edes lääkärinhoitoa?
Hän vaipui voihkien takaisin vuoteelle. Tuska, jota hän tunsi, oli liian raju hänen vielä heikoille voimilleen.
Hetken kuluttua hän tunsi "sisaren" asettuvan hänen läheisyyteensä. Hän aavisti sen siitä, että jokin hipaisi hänen vuodettaan ja ääni kuului hyvin läheiseltä. Lääkäri oli muka hoitanut häntä siitä asti kun hänet tänne tuotiin. Sääri ja olkapää olivat parhaassa mahdollisessa kunnossa. Mutta silmille ei lääkärien taito mahtanut mitään.
Tällaisellako hulluuteen asti raivostunutta miestä lohdutettiin?
Hän kiristi hampaitaan. Hän ei jaksanut enää riehua. Eikä hän tahtonut saada uudistettua muistutusta noilta — Hän sihautti sanan hampaittensa lomitse. Sitte hän puhkesi sisimmässään vaikertamaan: sokea, sokea, tuomittu elinkautiseen pimeyteen! — Ja lisäksi vailla jalkaa, vailla kättä. Hän, joka oli käskijäksi syntynyt, joka oli määrännyt sekä oman kohtalonsa että toisten, hän on nyt tuomittu ei ainoastaan elinkautiseen pimeyteen, vaan myöskin elinkautiseen riippuvaisuuteen muista ja siitä mitä he suvaitsevat tai eivät suvaitse tehdä.
Hän voihkaisee taas niin ääneensä, että kyyneleet nousevat muutamien sairaiden silmiin. Toiset pudistavat moittivasti päätään. Eräältä vuoteelta viskaa parrakas mies hänelle vihaisen: syntyisipä tästä konsertti, jos kaikki pitäisivät tuollaista ääntä!
Feodorin ainoa käsi puristautuu nyrkkiin, ja hän kihnuttaa hampaitaan vastatusten. Raivo ja tuska kuluttavat häntä kuin tuli. Viimein vaivuttaa väsymys hänet horrostilaan. Se helpoittaa hetkeksi. Mutta kun Feodor siitä selviytyy, uudistuu sama julma leikki, joka häntä raatelee kuin peto saalistaan. Hän herää ihmettelemään ympärillä vallitsevaa pimeyttä, — muistaa sitte ja — rääkkäytyy kuin kidutuspihdeissä.
Jokainen tällainen herääminen on kuin uudistettu syvä, kipeä leikkausveitsen piirto.
Kun hän vain pääsisi kotiin! Varmaan lääkärit siellä voisivat auttaa häntä! Täällä häntä kaiken lisäksi, — ja vielä enemmän kuin mikään muu — kiusaa se, että hän on kokonaan riippuvainen vihollisistaan. Hän on nutistettu heidän käsiinsä niinkuin avuton, kokoon käpertynyt koira, jonka selkään satelee raipaniskuja.
Monta sellaista hän, Feodor on nähnyt jalkojensa juuressa, mutta että hän itse —
Ajatus koirasta toi hänen mieleensä omituisen pienen muiston. Sillä oli oikeastaan juurensa etäällä. Se vei hänet takaisin siihen aikaan poikavuosina, jolloin ei naista ollut olemassa hänen maailmassaan, ei sisarien eikä muiden muodossa. Sisaret tavaroineen jäivät silloin rauhaan häneltä, ei entistä suuremman sovinnollisuuden tai lauhkeuden perustuksella, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että koko naissuku oli liian halpa hänen kiinnittääkseen huomiota siihen.
Mutta sitte sukelsi nainen jälleen yhtäkkiä hänen näköpiiriinsä, ei yksilönä eikä ihmisenä, jolla oli paikkansa toisten rinnalla, vaan naisena. Ja nainen pani hänen kuumat verensä kuohumaan.
Tuuhistuvien viiksien alla hehkuvat huulet veivät suuteloita väkisten. Käsi ja sydän piteli naista lelunaan, omisti hetken ja viskasi luotaan kun leikki alkoi tympäistä. Mutta leikki oli toista, toista naimisiin meno. Feodor tiesi äidistään, minkälaiset naiset ovat aviopuolisoina parhaimmat. Sentähden hän valitsi taiten, kun näki hyväksi pysyväisesti kiinnittää naisen kotiinsa. Hän valitsi Dunjan. Ja Dunjalla oli se pieni, silkkisenpehmeään turkkiin puettu villakoira, joka nyt toi kaikki nämä ajatukset hänen mieleensä.
Kerran — hän ei enää muistanut ulkonaista syytä siihen — hän silmittömästi suuttui koiraan. Kangistuneena pelosta odotti Dunja, että hän löisi koiran kuoliaaksi. Tämä harmitti häntä. Hän pisti koiran kylmäverisesti kainaloonsa, tarttui lakkiinsa ja poistui. Illalla hän viskasi Dunjan silmille, että hän oli myynyt sen eräälle toverille "tieteellisiin tarkoituksiin".
Feodor liikahti levottomasti. Hän näki koiran aivan kuin edessään. Sen pieni ruusunpunainen turpa, jota Dunjalla oli tapana hyväillä, vääntyi kidutuspihdeissä, ja pehmeän villatakin sisästä loistavat älykkäät silmät kangistuivat kuin kuolintuskassa.
Niin, niin, mitäpä hän siitä silloin, mutta nyt hän tunsi omassa ruumiissaan mitä merkitsi olla kidutuspenkillä. Maata, näin sokeana, raajarikkona, — vihollisistaan riippuvana!
Hän koetti kääntyä. Vaikka hän ei tuntenut seinää, oli hänellä se mielikuva, että hän makasi seinään päin. Kun hän kääntyisi, voisi hän varmaan nähdä edes pienen valonkajastuksen — esimerkiksi jostain ovenraosta.
Mutta kääntyminen tuotti hänelle ainoastaan kipua. Valonkajastusta ei näkynyt, eivätkä ajatukset helpoittaneet.
Hänen täytyi taas ajatella Dunjaa. Jos Dunja eläisi, tuntuisi moni asia toisenlaiselta. Mutta vaikka Feodor niin hyvin tunsi naiset, ja vaikka hän niin tarkalleen oli osannut valita itselleen erinomaisen, oli hän sittekin tehnyt laskuvirheen. Hän ei tietänyt, että tuollainen hyvä, erinomainen vaimo voi murtua. Ja Dunja murtui.
Hän pani erehdyksen mieleensä vastaisen varaksi.
Dunja oli ollut hento, syväkatseinen olento. Hänessä oli kuutamon surunvoittoista, kelmeätä kauneutta. Ottaessaan toisen otti Feodor helakkavärisen, tummaihoisen ja tulisen: "Luuta minun luustani ja lihaa minun lihastani."
Vera Konstantinovna oli ainoa nainen, joka joskus sai asetetuksi sulkuja Feodorin tahdolle. Hän osasi sekä kiihoittaa Feodoria että pysyttää häntä loitolla. Käskijäksi syntynyt ei voinut väistyä. Hänen täytyi saada tahtonsa tapahtumaan. Sentähden hän Veran edessä alentui pyytämään.
Heidän avioliittonsa oli taistelua. Feodor ei koskaan ollut varma vaimostaan. Tämä saattoi milloin taliansa maksaa uskottomuuden uskottomuudella. Sentähden Feodor milloin vihasi, milloin intohimoisesti pyysi häntä.
Kun sota syttyi, olivat heidän välinsä kireät. Feodor astui vaimonsa huoneeseen ilmoittaakseen hänelle aseisiinastumis-käskystä. Vera seisoi silloin suuren seinäpeilin edessä koettelemassa uutta, loppukesää varten ostettavaa hattua. Pitkin huonetta oli muotiliikkeestä koeteltaviksi lähetettyjä hattuja. Vera otti niistä toisen toisensa jälkeen, pani päähänsä ja koetteli.
— Vai sota! — Vera naurahti. — No, siihen sinä olet omiasi! — Hän tutkisteli tarkoin, pukiko päässä oleva hattu häntä paremmin, kun se oli suorassa tai kun se oli hieman vinossa. Hieman vinossa sopi varmaan paraiten. — Sinä olet kuin luotu sota-aikoja varten, huomautti hän ohimennen.
Feodoria raivostutti. Hän näki kaikesta, että hänen lähtönsä oliVeralle mieleen. Ja hän kosti. Ennen kuin hän läksi rintamaan ajoi hänbiilissä kotinsa ikkunoiden alatse nuoren, tumman kaunottaren kanssa.Vera seisoi ikkunassa, ja Feodor hiljensi biilin vauhtia.
Tämäkin muisto raivostutti häntä nyt. Vera oli voittanut. Hän oli vapaa, vapaa tekemään mitä ikinä halutti. Hän tietysti maksoi tuonkin illan. Ja sisimmässään hän ilkkui miestä, joka makasi sokeana, raajarikkona sotavankina.
Feodor puri hammasta.
Pietarissa oli näihin aikoihin paljon kauniita, uljaita upseereja. Heillä oli kaksin-, kertaiset palkat ja hyvä halu tuhlailla hyvyyttään muillekin. Vera rakasti makeisia, kauniita vaatteita ja huvituksia. Feodor ei tarvinnut paljon mielikuvitusta voidakseen seurata Veraa. Hän näki kaikki — sokeudestaan huolimatta.
Ja täällä hän makasi!
Päivä päivältä kävi Feodorille yhä selvemmäksi, miten kokonaan eristetty hän oli kaikista muista. Ainoa maailma, joka oli hänelle avoin, oli ajatusten ja muistojen.
Hän rupesi kaipaamaan äitiä ja Dunjaa. Heiltä hän ainakin olisi saanut hellyyttä. Ennen hän monesti oli ajatellut Dunjan rakkaudesta, että se oli kuin koiran, joka nuolee häntä pieksevän isännän kättä. Silloin se oli häntä kiusannut. Joskus kyllä oli ehkä mielessä liikkunut jotain sentapaista, ettei hän osannut antaa arvoa sille mitä sai, että hän ei ansainnut sitä. Mutta hän oli karistanut kaikki sellaiset ajatukset luotaan. Ja se kävi helposti, kun oli voimissaan, teki työtä ja antoi elämän kuohuvan virran kiskaista muassaan. Mutta kun joutui tällaiseksi — — —
— Dunja, sanoi hän itsekseen, — minä olin kova ja minä petin sinua usein.
Hm, niin! Ajatukset luistivat toiseen uomaan. Uskoton hän myöskin oli ollut. Mutta kukapa sinä suhteessa oli toisenlainen? Se kuului isän ja esi-isien laskuun.
Nyt hän kuitenkin katui sitä. Sokeana ja rampana maaten tuli ihminen hentomieliseksi.
Oli sillä äidilläkin ollut yhtä ja toista kestettävänä. Hänen ilmeensäkin oli pysyväisesti arka ja säikkyvä. Ainoastaan viime vuosina oli se muuttunut. Feodorkaan ei silloin enää ollut kotona. Äiti oli muuttanut vanhimman, naimisissa olevan tyttärensä luokse, ja hänen oli siellä hyvä olla.
Feodorin valtasi äkkiä hänelle aivan sopimaton tunne. Hän ikävöi äitiä. Hänestä tuntui siltä, kuin kipu hänen ruhjoutuneissa jäsenissään ja noissa näkemättömissä silmissä asettuisi, jos äiti laskisi kätensä hänen päälaelleen niinkuin silloin, kun hän vielä oli hyvin, hyvin pieni.
Eikä hän olisi tahtonut ainoastaan saada ja vastaanottaa. Nyt hänellä olisi ollut antaakin, sitä mitä äiti ehkä pitkin elämäänsä turhaan oli kaivannut: hyviä, ystävällisiä sanoja.
Mutta äitikin oli poissa. Hän oli sairastellut pitkin kevättalvea, ja pari kuukautta ennen sodan puhkeamista hän oli kuollut.
Se tapahtui juuri näihin aikoihin viime vuonna, kukaties vaikka juuri tänä päivänä. Silloin oli kevät paraiksi puhjennut täyteen kukkaansa. Nyt mahtoi olla samoin, päättäen niistä tuoksuvista tuulahduksista, joita Feodor tässä maatessaan tunsi, arvatenkin jostain avatusta ikkunasta.
Jos hän olisi ollut kotona, olisi hän tiedustellut. Siellä olisi hän voinut seurata päivien kulkua aivan toisella tavalla kuin täällä. Mutta täällä hän ei tahtonut. Jokainen tiedonanto tuntui armopalalta, joka viskattiin hänelle kuin koiralle. Niillä, jotka hoitivat häntä, oli aina kiire. Koko sairassali tuntui olevan täynnä kiireen touhua. Hän ymmärsi sen oven avauksista, askelista ja ihmisten tavasta puhua. Hän ei tahtonut armopaloja näiltä ihmisiltä.
Ikkunasta lehahtavat tuulet panivat Feodorin tästäpuoleen aina ajattelemaan äitiä. Tuntui viihdyttävältä selailla kaikkien varhaisimpia lapsuuden muistoja. Niissä oli kaikesta huolimatta jotain hyvää ja kaunista, jota jaksoi ajatella näin sairaana maatessaankin.
Sen hyvän, mikä sieltä löytyi, ojensi hänelle aina naisen käsi. Tavallisesti äiti, joskus Tatjanakin, vanha uskollinen "njanja", jota hän oli potkinut ja lyönyt, mutta joka sittekin rakasti häntä.
Sisarista ei hänellä ollut paljon muistoja. He olivat enimmäkseen karttaneet häntä. Hyvin ymmärrettävistä syistä. Mutta äidin kuoltua olivat he koettaneet lähennellä, etenkin vanhempi, jolta puoli vuotta myöhemmin oli kuollut lapsi, älykäs, kaunis poika, jota todella kannatti surra.
Sisar oli senjälkeen hyvin muuttunut. Siihen kai vaikutti sisaren anoppimuorikin, joka asui talossa. Hän oli hyvin uskonnollinen eukko, kuului johonkin lahkoon. Hänen omituisuuksiaan oli — etenkin kuolemantapauksissa, — mutta usein muutenkin, puhua "suuresta todistajien joukosta", "Taas on yksi liittynyt todistajien joukkoon", se oli hänen lempilauseitaan.
Sisarenkin ajatukset olivat nähtävästi kääntyneet samaan suuntaan. Feodor muisti erityisesti erästä hetkeä, jolloin he rinnan seisoivat äidin arkun ääressä. Ketään muuta ei ollut läheisyydessä.
"He näkevät meidät sellaisina kuin olemme, — kaikessa alastomuudessamme, sanoi sisar. — Täällä rakkaus kaunistaa meitä, lisäsi hän kuin itsekseen. — Minä olen kärsinyt siitä, etteivät toiset tiedä mitä sitä sisimmässään on."
Feodor muisti, että häntä nauratti. Häh kysäsi mitä sisarella oikeastaan oli tunnollaan. Eikö hän aina ollut viettänyt sangen siveätä ja kunniallista elämää.
— Feodor, sanoi sisar äkkiä aivankuin heräten muistamaan kysymystä, — he ovat menneet perimään jotain niin hyvää, niin ihanaa, ettei ajatuksemme pysty sitä aavistamaankaan. Mutta he eivät ole menneet ainoastaan saadakseen jotain parempaa, vaan myöskin tehdäkseen meidät paremmiksi.
Feodor ei vastannut. Hän oli mies eikä kaivannut tuollaista naismaista lohdutusta. Mutta hän sattui huomaamaan, että sisaren katse kuin siunaten hyväili kuollutta, ja hän kuuli hiljaisen kuiskauksen: Se suuri todistajien joukko auttaa meitä.
Kumma kun tuo kaikki sittekin oli tarttunut mieleen, huolimatta siitä, ettei hän ensinkään siitä välittänyt.
Hänen tuli äkkiä ikävä sisarta. Varmaan olisi sisar hellä ja osaaottava näin kovia kokeneelle veljelle. Hänessä oli aina ollut jotain, joka oli muistuttanut äitiä, vaikka se oikeastaan vasta lapsen kuoltua oli päässyt esille.
Ihmeellistä oli, että tuollaiset pienet lapset vaikuttivat niin paljon vanhempiinsa. Eräs hänen upseeritoverinsakin, joka uskollisesti oli ottanut osaa kaikkiin hänen hurjasteluihinsa, oli aivan kuin muuttunut sen jälkeen kun hänelle syntyi kauan toivottu poika. Ja kuinka isä rakasti sitä poikaa, vaikka tämä oli sokea, tuomittu kuten Feodorkin ainaiseen pimeyteen. Isä syytti itseään siitä. Se se ehkä niin vaikutti häneen. Mutta toiseksi muuttui sekä mies että koti, ainoastaan sen pienen, sokean pojan kautta.
Olisikohan lapsi voinut vaikuttaa Feodoriinkin? Hän ei oikeastaan koskaan ennen ollut ajatellut sitä. Mutta olihan hän toivonut poikaa nimensä jatkajaksi. Vaikka parempihan sittekin oli näin. Nyt etenkin, kun hän oli tullut katsoneeksi asioita toiselta kannalta kuin ennen, ei hän olisi suonut että toinen olisi peri — —
Hän käännähti levottomasti.
Olihan niitä maailmalla jossain. Aivan jäljettömiin ei hänenkään elämänsä hukkuisi, ei, vaikka hän kuinka soisi. Hän oli varhaisemmassa nuoruudessaan pitemmän aikaa asunut maalla iso-äitinsä tilalla, ja — —
Feodorilta pääsi ärähtävä tuskan huudahdus. Huomasiko hän nyt vasta, miten hänen ruhjottua ruumistaan särki, vai oliko siihen syynä nuo muistot?
Hoitajatar kiiruhti hänen luokseen kysyen, saattoiko hän ehkä auttaa jollain tavoin? Nyt hänellä oli aikaa.
Feodor pyysi vettä juodakseen. Sitte tiedusteli hän kelloa. Hän ihmetteli tätä tehdessään itse sitä, että hänen äänensä, joka tähän asti oli ilmaissut selvää vastenmielisyyttä jokaista viholliskansaan kuuluvaa kohtaan, nyt oli lauhtunut, melkeinpä kohtelias.
Mutta tästä päivästä asti keskittyivät Feodorin ajatukset yhteen ainoaan asiaan; siihen, miten hän pääsisi elämän taakasta. Hän ei jaksanut kantaa tuskiaan enempää kuin noita muistoja, jotka joka puolelta irvistivät häntä vastaan. Hän tunsi siinä todistajien suuren joukon, ja hän vihasi sitä. Se vain korkeuksistaan ilkkui häntä ja hänen tuskiaan.
Feodor tarkkasi tästä puoleen ympäristöään vakoilevasti kuin saalistaan vaaniva peto. Hänen kuulonsa oli äärimmäisyyteen asti jännitetty. Hän voitti vastenmielisyytensä kyselläkseen ja tiedustellakseen. Hän teki välimatkoja ja ympäristöä koskevia johtopäätöksiä.
Kerran hän kuuli hoitajattaren läheisyydessä käsittelevän jotain kilahtelevaa, arvatenkin saksia. Hoitajatar laski ne kädestään läheiselle pöydälle.
Feodor teki laskelmiaan. Hänen toisella puolellaan makasi toinen sokea, toisella oli vuode aamulla jäänyt tyhjäksi. Jos hän äkkiä nousisi pystyyn terveelle säärelleen, voisi hän ehkä siepata sakset käteensä ja työntää ne suoraan sydämeen.
Hän makasi jännitettynä odottaen hoitajattaren poistumista. Toinen sisar liikkui tosin etäämpänä, mutta hän kuuli äänestä, että sinne oli matkaa.
Nyt poistui sisar. Feodor kokosi kaikki voimansa ja ryntäsi pystyyn.Mutta hänen ainoa käyttöön ja kannattamiseen tottumaton jalkansa petti.Kiljahtaen hän suistui maahan, tunsi kipeitten silmiensä kohdallatulista kipua ja menetti tajuntansa.
Ainoastaan vähitellen hän palasi muistamaan mitä oli tapahtunut. Hän ymmärsi silloin, että hän oli tahtonut paeta, mutta että hänet sen johdosta vain oli entistä kovemmin kytketty kidutuspihteihin.
Sotilas hänessä nousi. Hän oli aikonut paeta! Hän, käskijäksi syntynytFeodor Feodorovits!
Hän ei aikonut uudistaa tekoaan.
Kaatuessaan hän oli pahasti loukannut sekä silmiään että otsan alaosaa. Ruumiilliset tuskat olivat entistä suuremmat. Siteitä muutettaessa hän usein puri hammasta. Mutta hän ei äännähtänytkään.
Lääkärin ja hoitajan käsistä päästyään hän makasi hiljaa ja liikahtamatta. Hän tiesi, että hänen täytyivoittaa alistumalla. Ja se mitä hän kärsi, ei ollut vain häneen kohdistuva kova, katkera kohtalo. Se oli jotain, joka muodossa tai toisessa tuli jokaisen osaksi. Häntä kidutuspenkissä pitelevä pihti oli hänen oma entisyytensä, ja se kiertyi kerran, varemmin tai myöhemmin, eteen joka-ainoalle.
Feodor ei enää vihannut suurta todistajien joukkoa. Hän uskoi niinkuin sisarkin, että kaikki siihen kuuluvat tahtoivat auttaa häntä paremmaksi. Hän unohti yhä enemmän kaiken näkyvän. Suuri todistajien joukko oli hänen seuranaan.
Sentähden hän hätkähti, kun hoitajattaren käsi kerran kosketti häntä tavallista kepeämmin, ja ääni, jonka pehmeys oli kieltämätön, hänelle ilmoitti: — te pääsette pian pois täältä — kotiin.
Kotiin! Mitä se merkitsi? Sisar oli puhunut kuoleville kotiin menosta.Oliko Feodorkin kuolemaisillaan.
— Ei, ei! Mitä te tarkoitatte? Minä en tahdo kuolla. Minä tahdon kärsiä elämäni kiirastulen.
— Kuollako? — Feodorista tuntui siltä kuin sisar olisi hymyillyt. — Ei kuolla. Saksa ja Venäjä vaihtavat sotavankeja. Teidät viedään kotiin.
Koko matka oli hänelle kuin ihmeellinen uni. Häntä kuljetettiin eteenpäin junassa, milloin maitse, milloin meren poikki. Hän kuuli ympärillään ensin saksaa, sitte kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sitte kotimaansa kieltä. Hän sai tietoja sodasta ja sen vaiheista, ja kaikki olivat hyviä hänelle. Näkevät kertoivat näkemiään, kädelliset olivat kätenä hänelle.
Hän ei voinut käsittää, että elämällä vielä oli niin paljon hyvää hänelle.
— Te olette kadottaneet paljon, sanoi hänelle, "sisar", joka hellävaroen muutti hänen siteitään läpi Suomen kulkevassa sairasjunassa. Sisar oli muuttanut säären ja olkapään siteet ja siirtyi nyt silmiin. Feodor kuuli samassa jotain nyyhkytyksen tapaista.
— Itkettekö, kysyi hän osaaottavasti. Vailla kättä, vailla jalkaa ja ainaiseen pimeyteen tuomittu! Sisar ei saanut puhutuksi.
— Älkää itkekö, Feodorin täytyi lohduttaa. — Minä en saa nähdä kotimaatani enkä omaisiani, mutta minä näen sen suuren todistajien joukon.
Hoitajatar asetti hellävaroen uuden siteen paikoilleen. — Te kestätte sankarillisesti, sanoi hän.
— Se suuri todistajien joukko auttaa minua, vastasi Feodor.