The Project Gutenberg eBook ofPaljain jaloinThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Paljain jaloinRunojaAuthor: Uuno KailasRelease date: February 8, 2024 [eBook #72899]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1928Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PALJAIN JALOIN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Paljain jaloinRunojaAuthor: Uuno KailasRelease date: February 8, 2024 [eBook #72899]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1928Credits: Tapio Riikonen
Title: Paljain jaloin
Runoja
Author: Uuno Kailas
Author: Uuno Kailas
Release date: February 8, 2024 [eBook #72899]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1928
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PALJAIN JALOIN ***
Kirj.
Uuno Kailas
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.
KuninkaanpoikaKuvaKatseKahdet silmätOrja laulaaHoureKalypson vankiPartaallaAutio maaLapsen kehtoPallokentälläPilvilauluMarttyyritPalava lauluHollantilainenPoikaniKohtaloMinäRakkausYössäImpromptuVaeltajaPaljain jaloinPyramiidilauluKun olin kuollutHavahtuminen
"Rohkeutta, ystävänipaholainen on kuollut."
(Juhani Siljon muistolle)
Alas painui, puoleen maan pääs, otsas korkea liian varhain. — Olit poika kuninkaan, aseveljies nuorten joukossa parhain.
Mut viitoin ja kannuksinet etsinyt kruunuas maailmasta.Käsin näkymättömintoi kulmilles seppelen Kuolema vasta.
Pyhä kutsumuksen-tiessua johdatti vuorin ja laaksoin;et poikennut polulta, mies,sitä et sinä mitannut tuumin ja vaaksoin.
Teit kaiken, minkä teit,oman kuninkaallisen, tuntos mukaan.Nimes "Maailman kirjaan" veit —sitä tahrattomampaa ei vie kukaan.
Käsin tyhjentymättöminsinä jakelit tarvitsevaisille kultaa.— Olet luonamme vieläkin,nyt vaikk' olet mullassa multaa:
Joka kerta, kun kevät saaja kupeensa vyöttää nuorten suku,sen silmiin kangastaasinun piirtämäs "Maailman kirjan" luku.
Miespolvet vaihtukoot —ei äänes vaieta saata.Aseveljies oppaana oot:— Ylös, matkalle, kohden pyhää maata!
("Seppelöidyn" ensi-iltaan.)
Jo sinun silmistäsi tuijotin,Narkissos, kuvan vanki, lähteen veteenja ajan kiertäessä palasinain' uusin hahmoin saman kuvan eteen.
Tuhannet vuodet hiljaa kahistenvaelsi pensastoissa tuulten lailla.Syvyyden kalvoon yhä katselen.Kuvastimess' on siinä kuva vertaa vailla.
Mä tiedän katsovani jumalaan.Ja minuun katsoo joku jumalista.Ah — nälän kuluttavan-autuaanjoin hänen silmistänsä tutkimattomista.
En ole hän — ja tunnen kuitenkin:häneksi, häneen täytyy minun tulla.Hän katsoo minuun kasvoin ihanin —mut rujot, vääristyneet ovat kasvot mulla.
Voi hiiltäväistä tuskaa rumuuden!Se palaa niinkuin liekki alttarillaedessä Kauneuden silmien.On kuolettava katse kuolemattomilla.
Pois pakenen. Ja tahdon unohtaanuo jumalkasvot, joit' en nähdä kestä.Mut — lähde kerallani vaeltaa.Ja kuva kuultaa esiin unten syvyydestä.
Jos minne menenkin, mä näen sen.Vaikk' itselleni sanon: Juo ja juovu!tai: Tomus tahraa, ole likainen!en pääse kuvaa pakoon, minust' ei se luovu.
Niin ajast' aikaan, vanki jumalan,käy taikaympyrässä elon mailla.Häneksi, häneen isoon, janoan —mä, irvikuva, kauneutta vailla.
Sun tyynen-helteisissä auterissas on ukkosilmaa aina-vaanivaa, vavahtelevaa pedon-uinuntaa — ah, kissankynnet piilee sametissas.
Salaisen sielumeren kuultavainenoot kalvo, jossa lumpeet päilyvät.Mut pohjallas on varjot himmeät,ui siellä mustekalan kuvajainen.
Oot arvoitusten meri, vailla rajaa.Ain' uusin, avartuvin taivahinja uusin, toivottomin syvyyksinsä houkuttelet syliis sukeltajaa.
Tuot esiin koralleja, kultahiekkaa, kun herää nousuvesi suudelmain; taas peityt varjoin, olet kaihi vain oi katse, kaksiteräisempi miekkaa.
"Miks näin on nyt?" sinä kyselet.— Mehän vaihdoimme silmiä vain.Sinä sait minun silmäni entiset,minä sinulta silmät sain.
Oli silmäsi julmat tullessain,minun silmäni kärsivät.Minä sinulta julmat silmät sain —sinä minulta kärsivät.
Sen tiedät kyllä, tunnet sen, min salannut on mykkä suu: sun puolees kynnet sydämen tään kurkoittuu.
Vaikk' en mä katso, sinut nään,jos katson, sitä kestä en:mä kesken sanaa vaiti jäänja kalpenen.
Näit, valtijatar: vapisin,kun viinimaljan sulle toin,ja viinin maahan läikytin.Ah, vitkaan noin —
kuin kätes siirtyy luomiltas — kuin silmäripses raoittuu — kuin aukee, surma huulillas, tuo julma suu —
niin vitkaan, vitkaan kiduttaasun läheisyytes sydäntäin.— Ei autuaampaa kuolemaakuin kuolla näin!
Nyt käske: Käärmelammikkoon!tai: Raadeltavaks leijonan!Mut yhä julistava oon:— Mä rakastan.
Sinun tanssivan näin…
Ja yöllä pakanallisen villeistä, juovuttavista itämaiden temppelitansseista hourin. Olet kaunein Astarten papittarista povin taatelinkypsin ja silmin kuumin ja hennosti kaartuvin polvin ja uumin.
Ihos on kuin paistetta päivän; sitä huikenematta en katsoa saata, jumalattaren kylmien kasvojen eteen kun polvistut, koskien otsalla maata. Nyt taas sinä nouset ja tanssia alat, ah — sulla on tulta ja soittoa jalat!
Minä pylväiden varjossa seistenhaen katsettas enkä mä kohtaa sitä.Palan luoksesi, tanssiva liekki, mut luotasolen kaukana niinkuin lännestä itä.— Jumalattaren pronssisen patsaan luonaolet tanssien kuoleva, kaunis vuona.
Olet Astarten uhri. Nyt enääsua varten ei aukene ihmisen syli.Ja nyt koskaan en minä, orjasi, kannakäsin kallista taakkaa aavikon ylikotimaahani, keitaan palmujen alle.Sääs arpa sen. Kuulut jo kuolemalle.
Oi että en, onneton, koskaan ajan ollessa huultesi kaivosta juonut! Nyt Astarten julmia kasvoja kohden olet hurmion vallassa silmäsi luonut. Yhä loittonet tanssien, äärelle kuilun, läpi temppelin sauhun ja soidessa huilun —
Meri,sinä vihreä meri,jolla on katseessasi rannattomuus,janoni vihaa sinua,vaikka en voi olla sinua rakastamatta.
Aallot, välkkyvin evin ja pärskyvin pyrstöin kiitävät, kaukaa-tulevat, kauas-menevät, huimat, vapaat, julmat, ilkkuvat aallot — kiroan teidät orjuutukseni tähden.
Ihanat pilvet, te jotka taivaanvuorilta, pesimispaikoiltanne, levollisesti, katsoen merestä puhtaan rintanne kuvaa lennätte mahtavin siivin ilmojen sinessä minne mielenne tekee — tuulen-teillänne seuraa katseeni teitä kuin vertatippuva nuoli.
Haahdet, te merelliset haahdet, jotka viette miehiä rannasta toiseen rantaan, kunne heitä kaipauksensa vetää — sieluni näkee teidät, houriva sieluni, vaikka eivät silmäni näe.
Miehet laivoissa, veljeni, minua onnellisemmat, te jotka toivotte vielä ja olette matkalla armaiden kasvojen luokse ylitse meren — manaustani ette te kuule — tai te säikytte sitä ettekä ymmärrä, kun te kuulette merenhenkien toistavan ulapan äärillä tuskani, ahdistukseni, hulluuteni iankaikkisen huudon:
— Kalypso,ihana ja tunnoton —hän joka lupaa minullekuolemattomuudenja ikuisen nuoruuden lahjanhyväilläkseen minuasyöjätär-rakkaudellaja imeäkseen voimaaniaikojen loppuun —hän on nostanut luonnonminua vastaan,eroittanut minuthaahdettomin rannoinja poluttomin merinkaikesta, mitä minä ikävöin,ja ruoskinut minua ytimiin saakkakaipauksella,joka on raateleva,turhaja toivotonja kuolemaa hirvittävämpi.
Minä pelkään huoneessani. Minä pelkään ikkunaa ja ihmisvarjoja, joita kuin liskoja, matelijoita se seiniin heijastaa.
Minä pelkään katsoa oveen.Ovi aukee pimeään —ripa kääntyä vois ja tullane joille ei nimiä mulla,ne joita mä unissa nään…
Ja myöskin seiniä pelkään.Näen äkkiä vavahtain:nehän mitään eivät kestä,nehän ketään eivät estä —ovat himmeä seitti vain.
Kuin vieraan hengitys, yölläjoka lapsen säikyttää,niin lävitse seinieni,minut nauliten vuoteelleni,Jokin hiipii, jota en nää.
Hänen — Kauhean läsnäolonminä tunnen. Tunnen sen.Ja henkiä vartiossaon huoneessani, jossaminä enää elä en.
Ja tuskin hengitänkään.Olen jähmetys, pelko vain.Sana äänetön: Armahtakaa!Sokon tuijotus luomien takaayli kaikkeus-ulappain,
jotk' ajatukseni vastatänä hetkenä aavistaa.Hätäsignaali: Missä, missäon väylä löydettävissä?Ja onko Jumalaa? —
Ei kukaan, kukaan vastaa.— Kuin vierelle vuotehenkävis Kuolema otaa nostain.Kuin kaukaa, kaukaa jostainsois pauhina kuilujen.
Sieluni maa on ääretön niinkuin Aasia, autio jäämeren lailla. Harmaata hiekkaa, hiekkaa ja harmaita paasia kaikkea kasvua vailla.
Aikoja sitten jäljet on karavaanien hiekka ahminut siellä. Kangastus mikään ei näy luoksensa maanien katseen tyhjällä tiellä.
Sieluni maahan pilvi on varjon heittänyt kauas lännestä itään. Viimeinen lintu siivellä päänsä on peittänyt. Ei ole elävää mitään.
Lapsen kehto — valtakunta suurin: siinä nukkuu pieni äärettömyys.
Salaperäinen on kehto keinuessaan: siinä tuuditellaan tulevaisuus. Siinä odottavat kapaloissaan kaikki voimat, kaikki tapahtumat, kaikki viattomuus, kaikki synnit, koko mystillinen ihmiselo.
Vaviskaamme lasta, lapsen kättä.Hän on kerran punnitseva meidät.Lapsi leikkii huolettomin käsinnimillämme unohduksen leikin.
Näin: pallokentän laitaan eräs rampa poikanen oli seisahtanut alle sen suuren lehmuksen.
Hän seisoi nurmikolla,nojas kainalosauvoihin,pelin tiimellystä katsoihän silmin kuumeisin.
Yli aurinkoisen hiekan,johon lehmus varjon loi,moni riemukas huuto kiiri,moni kirkas nauru soi.
Pojat juoksivat notkein säärinyli pallokentän sen.Eräs seisoi hievahtamatta,eräs raajarikkoinen.
Mut hänkään totisestiei muistanut sauvojaan.Oli haltioitunut hehkuhänen kalpeilla kasvoillaan.
Ilost', innosta värähtelevänhänen sieraintensa näinjoka kerta, kun maila pallonlöi puidenlatvoja päin.
Rajaviivan takaa milloinjoku uskalsi juosta pois,oli niinkuin lehmuksen altaeräs myöskin juossut ois —
kuin jättänyt ramman ruumiin olis sielu poikasen ja syöksynyt kilpasille kera toisten, riemuiten.
Hän askelen astui — — muttakuin unesta havahtainnäki itsensä… Oikea jalkaoli kuihtunut tynkä vain.
Pojat juoksivat notkein säärinyli pallokentän sen,mut lehmuksen alla seisoieräs raajarikkoinen,
joka, ruumis tärisevänä, iho harmaana kääntyi pois kuin ruskean nutun alla sydän pakahtunut ois. —
Yhä riemukas huuto kiiri, yhä kirkas nauru soi yli aurinkoisen hiekan johon lehmus varjon loi.
Hetket liitävät niinkuin pilvet vainioitten yli. Kaikkien pilvien takaa aukee ahnas Tyhjän syli.
Ei ole mitään armahdustasille, mi elää tohti,sille, mi lentää perhossiivinPäivän silmiä kohti.
Mikä on rientänyt korkeimmalle,korkeimmalta se putoo.Kuolema niittää vainionsa.Lukki verkkonsa kutoo.
Näen heidät ylitse ajan ja paikan: kivitettyinä, ristinpuussa, rovioilla ja giljotiinilla, kiväärinpiippujen edessä ja sähkötuoleissa. Heillä on yllänsä harmaa vanginpuku tai kirjava kaapu. Ja sotamiehet heittävät arpaa siitä. Heidän on kuoltava, jotta me emme kuolisi.
Katso — he loistavat: he ovat hiili ja kytevät sielusta sieluun, he ovat soihtu ja valaisevat aikojen kuilua, he ovat vaskinen käärme ja veri pihtipielissä ja sateenkaari vedenpaisumuksen yllä.
Heidän kuolemansa elämä on loppumaton. Heidät haudataan koko maailman povelle, tulevien aikojen syliin.
Polun talvisen päähän päätyija hangelle jääksi jäätyieräs vaeltaja täältä.— Mut laulu soi hänen päänsä päältä.
Se soi ja — hulmuten paloi.Ja nukkujan otsalle valoise seppelen tulta.Tuli taivaalle nous. Jäi maahan multa.
Näit edessäsi unet kultaiset kuin tornit, uponneina aallon alle. — Nyt takanas on päivät mennehet kuin laivan vanat, kuolleet ulapalle.
Öin ylläs, allas tähtiparvi onkuin verkon silmukoissa tuhat kalaa.Mut kuolleen-harmaa, tyhjän-toivotonon meren erämaa, kun aamu palaa.
Niin sadat ajast'ajat vaeltainsamosit meren salaisuutta kohti.Edessä silmiesi hourivainse paetessaan väikkyi — Tyhjään johti.
Et aavain kimallusta vanginnut,ei tähtiarkuin lastattuna laivas.Oi unten-kalastaja, uupunutoot oma varjos. Sua ilkkuu taivas.
— Mut yhä edessäsi kimmeltäinon merta, kaupunkeja aallon alla.Käy kätes ruoriin: keula niitä päin!Taas sata vuotta kuljet ulapalla.
Minun poikani — syntymätön ja uneksittu vain — tänä hetkenä hiljaisena olet luonani majassain.
Työpöytäni reunaa vastennäen leukasi, pikkumies.Olet ollut siinä jo hetkentahi kauankin, kukaties.
Mua suuret lapsensilmäspuronkirkkaina katsovat.Kovin avuttoman kätessinä minulle ojennat.
Sanot hiljaa sanan: Isä.Ei mitään enempää.Kun tahdon tarttua kätees,se äkkiä häviää.
Mut on kuin näkymättäänyhä kutsuis se: Tännepäin!— Minun poikani, silmissäsioman ikuisuuteni näin,
sen ainoan, joka pysyy,kun itse lahoan,ja sen ikuisuuden vuoksiminä sinua rakastan.
Minä tunnen: Kuolema kerrankun vie minut Tyhjää päin,jos pienet sormesi silloinolen tunteva kädessäin
ja jos, poikani, virkat vielä sanan pienen, hiljaisen, en pelkää astua enää Olemattoman piiriin, en.
Sinun voimasi kietoi minut — sinä tuntemattomin — kuin ois mua kahlehtinut käsi julman enkelin.
Kuin hartioilleni pantuolis paino vuorienja otsalleni rantukova taottu, rautainen.
Niin uuvutit sydäntäni,väen riistit kädestäin.Olit varjo vierelläni,uniss' yölläkin sinut näin.
Oli päiväni kuin tuhat vuotta,kun painin kanssas sun.— En paininut kanssasi suotta:tänä päivänä siunaat mun!
Tänä päivänä tunnen vasta:kätes oikein lyönyt on.Nyt en lakkaa siunaamastasua, voima Kohtalon:
Teit silmäni janooviksi,nälän kasvatit sydämeen,minut uuvutit varjoin — siksiolen valmis kirkkauteen.
Tänä päivänä armon annat taas virrata kädestäs. Kuin vaakalintu kannat minut riemuun siivilläs.
(Ernst Josephson)
Nämä silmät itkevät verta vuoks syntien pusertuvaa, vuoks kaiken, mi haavoitti kerta sydänparkaa — ja haavoittaa.
Tämän kohtalon syy ei kukaan.Elon virtaa tottelen vainoman tulvani suunnan mukaan,padot, telkimet musertain.
Olen huoleti kulkeva suureen maan sylihin paluutien; epäjumalten rovion juureen nimen, maineen nauraen vien.
(Eduard Mörike)
Kun armaan suuta suutelet, sun janoos ei se riitä: jos vettä seulaan kaatanet, ei täyty seula siitä. Ja vaikka tuhatvuotiset ois suudelmas, tai ikuiset, saat niukasti sa niitä!
Sun rakkautes aaltoilee ain' uusin halun muodoin. Ja huulet, suun, mi suutelee, se punaa verenvuodoin.
Ja tyttö vaikka vapiseekuin vohla veitsen alla,hän pyytää, silmin rukoilee:— Kivulla suuremmalla!
Niin on. Ja samoin ollut jo on alust' elämän. Niin rakasti jo Salomo, ei muuta voinut hän.
Kohu tuulen ja sateenja kaukaisen raitiovaunun.Ei mitään muuta.
Katukuilun toisella puolenon kahdessa ikkunassahyvin keltainen valo.
Ja huuruista ruutua hipoo jonkun häilyvän oksan varjo kuin ihmisen käsi.
— Mutta keskellä pimeyttä minun huoneeni elää: kuin simpukka syvyydessä tai sykkivä sydän.
Se on saiturin lipas: salaista iloa täynnä.
Sen ilma on kuiskauksista vapiseva ja katseista kirkas niinkuin kasteinen aamu.
Sen matolla leikkii vielä pienten jalkojen muisto.
Ja vuoteella viipyy kuva poissaolevan, nuoren, lämpimän ruumiin niinkuin Kauneus itse.
Ja katsomattani näen oven äsken nielemät kasvot ja värisen niitä.
On hyvä näin: kesän ääniä ympärillä: kumeaa kalliorumpua soittava meri, naisten nauru ja autontorvien musiikki, lintujen orkesteri.
On hyvä näin: soma paistatella päivääaivot tyhjinä, ruumis raukeana.Vaikkakin luomeni suljen, on silmien luolassaaurinko huikaisevana.
On hyvä näin: minä saatan taikurin käsin hiekkaa merenhelminä siroitella, jättiläiseks kasvaa — ja niellä pilviä riemulla lapsellisella.
Niinkuin vaeltaja, joka on tajuamattaan, poissaolevana sivuuttanut taipaleen tiellä, havahtuu, katsoo ihmetellen: Missä minä olin? — niin olet sinäkin useasti, kesken juhlien riemua, ystävien parvessa havahtunut yksinäisyyteen, ihmetellen: Keitä he olivat?
Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen: paljain jaloin.
Avohaavatsyvät näissäammottavatkantapäissä:
rystysihin joka kiven jäänyt niist' on verta hiven.
— Mutta niinkuinmatkan aloin,päätän myös sen:paljain jaloin.
Silloinkin, kuntuska syvinviiltää, virkan:— Näin on hyvin.
— Tapahtukoon tahtos sinun, Kohtaloni, eikä minun.
Te faaraot, uneksijat pyramiidi-unien, te olkaa tervehdityt yli vuosien tuhanten.
Ohi kuoleman ahnehtivan,ajan kaukaisuuksia päinte unenne sinkosittepyramiideja pystyttäin.
Te olkaa tervehditytyli vuosien tuhanten.Sinis nousevat pyramiidit,kunis elää ihminen.
Kukin meistäkin mittansa mukaanpyramiidin pystyttää.Ja sen sydämessä untapian nukumme sikeää
kuin faaraot, hiljaisina, kuin toukat kuoressaan. Pyramiidi pysyy ja nähdään. Mutta faarao unohdetaan.
Kun olin kuollut, kun olin tuhkaa hiven vaskiuurnassa, alla mullan ja mustan kiven,
ah, oli autuaslevätäkseni silloin!Suuria tähtiä kohtiloin minä silmäni illoin.
Multa yllänihauraana, harson lailla.Näin avaruuden katseensalaisuuksia vailla.
Kerran, maan päällä,illassa himertävässäsoi rakas, tuttu ääni:— Katso, hän nukkuu tässä.
— Hauta on hoitamaton.— Niin on. Hän oli köyhä.— Eikö hän ollut myöskinmieleltä … noin — vähän löyhä?
— Houkkio, originelli,onneton ihminen perin.Yöt joi — itsensä ottihengiltä vähin erin.
Lauluja kirjoitti tosin —ne nyt olivat niitä — —— Tunsitko hyvinkin? — Hiukan.Suurtapa iloa siitä…
Kuuntelin. Enkätuntenut tuskaa mitään.Silmäni luonut olinauringonnousuhun, itään.
Maassa, joka on kaukana täältä ja josta ei pallokartta tiedä — siellä minä avasin silmäni.
Miten olin joutunut siihen maahan, sitä en tietänyt. Minä vain olin siellä ja avasin silmäni.
Siinä maassa oli niin toisenlainen olo kuin täällä, että minun sanani näyttävät kuihtuneilta, kun niiden pitäisi kuvailla sitä. Siinä maassa ei ollut kuuma eikä kylmä, eikä pouta eikä sade. Oli vain tila, joka säteili ja tuoksui. Ainainen valo, jota mikään varjo ei silponut.
Elävä, ravitseva ilma, jossa ei vaeltanut tuulta eikä pilveä.
Siinä maassa en ollut minäkään minä, sama kuin täällä.
Täällä olin raahannut taakkaa — ja raahaan; tuntenut pelkoa, syyllinen, kuoleman-alainen; nähnyt varjot ja varjoni, kysyen päivästä päivään: Mitä? Miksi? ja Kuka on säätänyt näin?
Siellä olin se, mikä täällä olin hämärästi tahtonut olla. Olento ilman malkaa ja kaihea, altis kaikille muille ja itsessänsä kaunis. Ilman varjoa, ilman taakkaa ja pelkoa. Niinkuin vastasyntynyt, joka ei muista eikä kysele. Avaa silmänsä ensimmäistä kertaa, näkee kaiken, tuntee sen hyväksi, rakastaa sitä ja on yhtä sen kanssa. Ikää vailla. Kuitenkin onnellinen siitä, minkä tuntee: että on aina ollut olemassa, ja on aina oleva — samanlaisena. Avaa silmänsä, mielessä sanomaton ilo ja varmuus:
Olemme turvassa, sieluni!
Minä näin edessäni suuren puun ja siinä kuultavat lehdet. Ja tunsin: puu näki minut. Puu oli elävä. Lehdet katsoivat minuun — ja kimposivat ilmaan. Lehahtivat puun ylle niinkuin kultainen pilvi. Ja pilvi liversi. Tuhat pientä linnunääntä liversi pilvessä.
Lehdet — linnut.
Sitten ne vaikenivat jälleen. Palasivat oksille. Olivat lehtiä.
Yksi niistä, pienin ja untuvaisin, erkani muista ja lähestyi minua. Kaarteli kasvojeni ympärillä. Istahti kädelleni, sykähtelevää elämää täynnä. Katsoi minua aurinkoisin silmin ja visersi:
— Missä olet ollut?
Enkä minä ihmetellyt sitä, että ymmärsin viserryksen. Kaikki oli siinä maassa luonnollista, itsestäänolevaa.
Ajattelin kysymystä. Mielessäni heräsi himmeä muisto, niinkuin pakeneva varjo. Ja minä vastasin:
— Hyvin kaukana — — pimeässä.
Tunsin kaikkien kuuntelevan minua. Puun ja lehtien, ilman ja valon.
— Mitä on pimeä? piipitti lintu.
— Sellaista, missä ei nähnyt mitään.
— Oliko se samaa kuin suljetut silmät?
— Ei se ollut sitä? Minä olin avosilmin — enkä minä nähnyt.
Lintu pudisti ihmetellen päätään.
— Minä en ymmärrä sinua.
— Siellä oli rumaa. Ja siellä oli paha olla.
— Mitä on "rumaa"? Ja mitä on "paha olla"?
— Ne ovat — — minäkään en tiedä sitä enää. Sen vain muistan, että siellä oli kokonaan toisin kuin täällä.
— Ei, en ymmärrä sinua, liversi lintu. Miten voisi mikään olla toisin!
— Sinä olet oikeassa: miten voisi mikään olla toisin!
Ja minä ymmärsin:
— Kaikkihan on aina ollut näin. Ja minä näin pelkkää unta —
— Sen minä ymmärrän, nyökkäsi lintu. Sinä näit unta.
— Minä näin sekavaa unta — — vieraasta maasta —
— Nyt olet havahtunut.
— Nyt olen havahtunut, nyt ovat silmäni auki, ja nyt minä näen! Ei ole pahaa, ei ole koskaan ollut, ei voi tulla!
Ja minä näin linnun ilon. Ja puun ja lehtien ilon. Ja maan katsovan minua tuhansin, sädehtivin silmin.
— Kuka olet sinä? minä kysyin linnulta.
— Palavin ajatus, jonka sinä kutsut ja lähetät.
— Tule, lintu liversi. Minä lennän edeltä.
Ja lintu levitti kuultavat siipensä ja alkoi lentää maan yli pehmein kaarin. Lennossaan se liversi:
— Tule! Hän on odottanut sinua!
Ja samassa kaikki lehdet pyrähtivät oksiltaan ja olivat lintuja. Ne liittyivät pieneen airut-veljeensä. Kirmasivat riemuiten ylös ja alas. Silmä näki vain kultaisten viirujen parven; se kimalteli ilmassa niinkuin suihkukaivon vesi.
Ja maastakin puhkesi esiin riemuitseva elämä. Minä näin seisovani keskellä ääretöntä kukkien parvea. Sieraimiini lainehti ihana tuoksujen meri. Ja kun minä aloin kulkea — kukat vaelsivat kerallani. Puhkesivat edessäni, puhkesivat molemmilla kupeilla, lähtivät takanani lentoon — lepattivat perhosen siivin. Ja ilmaan syntyi elävä sateenkaari. Sekin vaelsi kerallani.
Missä minä kuljin, siinä kulki maan yli riemun ja kauneuden aalto.
— Tule, hän on odottanut sinua!
Se oli niinkuin tuhansien huilujen hyminä.
Linnut liversivät sitä. Ja puu hymisi. Ja kukat ja ruohot. Ja perhojen sateenkaari. Ja ilma ja valo. Ja maa oli allani niinkuin helisevä harppu.
En minä tietänyt, miten kauan vaelsin. Kuka voi mitata ajatonta aikaa? Enkä minä tietänyt, mihin minä vaelsin. Tottelin ihanaa kutsua. Enkä minä uupunut.
Äkkiä vaikeni hyminä. Sateenkaari vaipui pehmeästi maahan ja lepäsi siinä kuin kirjava matto. Linnut lensivät lehdiksi puihin ja pensaihin. Airut kaarteli yksinänsä ilmassa, visertäen:
— Odota tässä ja katso! Odota ja katso!
Samassa sekin oli lehti, pienin ja kuultavin kaikista.
Odotin hetken — vai odotinko tuhannen vuotta, kuka sen tietää?Ei ollut olemassa mitään muuta kuin odotus, hengähtämätön. NiinkuinJumalan odotus, kun hän on sanonut: Tulkoon!
Vihdoin — pensas liikkui. Pensas astui syrjään.
Kun minä silmäni kohotin, katso — minä näin Hänet.
Unessa olin häntä alati etsinyt pimeästä — turhaan. Ajattomuudessa olin jo tuntenut hänet — ja kadottanut. Kaikkialla olin hänen jalkojensa jälkiä tavannut — en häntä itseänsä koskaan.
Nyt hän oli edessäni elävässä muodossa. Nimetön Olento — sieluni uni. Kauneus kietoi hänet kuin pilvi, lukemattomin kuultavin hunnuin.
Kun minä katsoin häntä, hän riudutti silmät ja kuihdutti sydämen — ja virvoitti ne samalla. Se oli autuus ylitse kaiken määrän, syvä ja hukuttava niinkuin taivas ja meri.
— Tule! hän sanoi. Tule ja ole minun luonani.