Minä puolestani tunnen liian suurta ystävyyttä heitä kumpaakin kohtaan ollakseni yrittämättä sellaista ehkäistä, jos voin; ja senvuoksi olen lähettänyt Pamelan pois hänen lähettyviltään, kunnes saan heidät molemmat järkevämpiin mietteisiin. Siksi pyydänkin, ettette kummeksu, jos ette näe tytärtänne niin pian kuin ehkä odotatte.
Kuitenkin vakuutan teille kautta kunniani, että hän on turvassa ja loukkaamattomana; ja toivoakseni ette epäile minua, vaikka hän lieneekin vähän pöyhistellyt hilpeän leikinlaskuni johdosta sekä siitä, että olen hänen kanssaan joskus viattomasti kisaillut, mikä on tavallista eri sukupuoliin kuuluvien nuorten ihmisten kesken, kun ovat kauvan tunteneet toisensa ja yhdessä kasvaneet: ylpeys näetten ei ole vahvoja puoliani.
Koska hän on veikeä kirjeiden kirjoittaja, on hän toivoakseni ollut kyllin velvollisuudentuntoinen ilmoittaakseen teille lemmensuhteestansa nuoreen pappismieheen; enkä tiedä, katseletteko sitä hyväksyvillä silmillä: mutta nyt, kun Pamela on jonkun aikaa poissa (sillä minä tiedän, että tuo mies olisi seurannut häntä teidän kyläänne, jos tyttö olisi tullut kotiin; ja siellä he ehkä avioliittoon menemällä olisivat saattaneet toisensa turmioon), en epäile saavani häntä näkemään oman parhaansa ja luopumaan naimahommista, kunnes tietää kykenevänsä vaimon elättämään; ja sitte kun se on mahdollista, yhtykööt he Jumalan nimessä, minun puolestani.
En odota tähän muuta vastausta kuin hyvän ajatuksenne minusta ja luottamuksenne kunniallisuuteeni, koska olenharras ja etuanne katsova ystävänne.
J. KKuulen että John-palvelijani on välitellyt tuota kirjeenvaihtoa, jossaminuaon niin vapaasanaisesti kosketeltu. Annan sen nenäkkään olennon pian itselleni sopivalla tavalla tietää, kuinka paljon paheksun hänen osallisuuttansa tässä hommassa. On katkeraa, että omat palvelijat näin vapaapuheisesti lörpöttelevät minun asemassani olevasta miehestä.
On helppo arvata, kuinka vanhus-poloinen huolestui lukiessaan tämän, niin mahtavan ja arvossapidetyn herrasmiehen lähettämän kirjeen. Hän ei tiennyt mihin ryhtyä, eikä mitenkään epäillyt tytär-parkansa viattomuutta, varmana että rumia juonia oli suunniteltu häntä vastaan. Kuitenkin hän toisinaan toivoi parasta ja oli valmis uskomaan pappismiehen ja tytön luuloteltuun kirjeenvaihtoon, kun ei ollut saanut viimemainitun kyhäämiä kirjeitä, joista asia olisi selvinnyt.
Mutta sittenkin hän päätti sekä omansa että äidin levottomuuden tyynnyttämiseksi lähteä matkalle aatelisherran kartanoon; ja jättäen vaimo-rukkansa toimeksi pyytää hänen poistumistansa anteeksi maanviljelijältä, jonka työssä hän oli, hän lähti jo samana iltana, vaikka olikin myöhä; ja matkattuaan kaiken yötä hän heti päivännousun jälkeen saapui herraskartanon portille ennen kuin huonekunta vielä oli jalkeilla. Siinä hän sitten istahti levähtämään, kunnes näkisi jonkun liikkeellä.
Ensimäiseksi hän näki tallirengit, jotka tulivat hevosia juottamaan; ja hän tiedusteli Pamelan kohtaloa niin hätäännyksissään, että nämä luulivat häntä mielipuoleksi ja sanoivat: "Ka, mitäpä Pamela teitä koskee, äijä-rukka? Menkää pois hevosten jaloista."
"Missä isäntänne on?" kysyi ahdistunut. "Älkää, hyvät miehet, vihastuko: sydämeni on melkein murtunut." — "Hän ei koskaan anna mitään ovella, uskokaa minua", ilmoitti eräs rengeistä; "näette turhaa vaivaa". — "En minävieläole kerjäläinen", virkkoi vanha mies. "En pyydä häneltä mitään muuta kuin Pamelaani: voi minun lastani, voi lastani!"
"Istu ja pala", sanoo muuan, "eiköpä tämä mies olekin Pamelan isä!" — "Niin, niin", vakuuttaa vanhus väännellen käsiänsä, "niin olen"; purskahtaen itkuun: "missä on lapseni? missä on Pamela?" — "Kah, isä", virkkoi eräs heistä, "suokaa anteeksi; mutta hän on lähtenyt kotiin luoksenne: kauvanko olette ollut kotoa poissa?" — "Vasta eilis-illasta", vastasi hän; "olen vaeltanut kaiken yötä. Onko kartanonherra kotona vai eikö?" — "On, mutta hän ei vielä ole liikkeellä", ilmoitti renki.
"Jumalalle kiitos siitä!" huudahti vanhus, "Jumalalle kiitos! Sitten toivoakseni sallitaan minun häntä jo pian puhutella." He kehoittivat häntä tulemaan sisälle, ja hän astui talliin, istahti siellä portaille ja kuivaillen silmiänsä huokaili niin surullisesti, että palvelijain teki pahaa sitä kuulla.
Huonekunta pääsi pian jalkeille, kun kuultiin Pamelan isän saapuneen kuulustamaan tytärtänsä; ja palvelijattaret, olisivat mielellään toimittaneet hänet keittiöön. Mutta kun rouva Jervisille oli ilmoitettu hänen tulostaan, riensi tämä arkihuoneeseensa, otti hänet mukaansa sinne, antoi hänen kertoa koko surullisen tarinansa ja luki kirjeen. Taloudenhoitajatar itki katkerasti, mutta koetti kuitenkin vanhuksen edessä salata huolestumistaan ja virkkoi: "Ka, kunnon Andrews, en voi olla itkemättä teidän murheenne vuoksi, mutta toivoakseni ei siihen ole mitään aihetta. Älkää näyttäkö tätä kirjettä kellekään, tehnettepä muuten mitä tahansa. Rohkenen vakuuttaa, että tyttärenne on turvassa."
"Niin, mutta", väitti toinen, "minä näen, ettäte, hyvä rouva, ette tiedä hänestä mitään: jos kaikki olisi oikein, niin asiata ei olisi kätketty teidänlaiseltanne kunnolliselta säätyläisnaiselta. Varmastikin te luulitte hänen olevan minun luonani!"
Rouva Jervis sanoi: "Herra ei aina ilmoita palvelijoilleen toimenpiteistänsä, mutta teidän ei tarvitse hänen rehellisyyttään epäillä. Teillä on siitä vakuutena hänen käsialansa: ja näettehän, ettei hän voi hautoa mitään juonia tyttöä vastaan, koska hän ei ole matkustanut eikä edes puhu aikomuksesta lähteä täältä."
"Oi, se onkin minulle ainoa toivonsäde, todellakin ainoa!" sanoi Andrews. "Mutta…" lisäsi hän, aikoen jatkaa, kun kartanonherra, joka oli ehtinyt kuulla hänen tulostansa, saapui aamunutussa ja tohveleissa arkihuoneeseen, missä hän ja rouva Jervis haastelivat.
"Mikäs on hätänä, kunnon Andrews?" kysyi hän, "mikäs on hätänä?" — "Oi lastani!" huudahti rehellinen vanhus, "antakaa minulle lapseni! Minä rukoilen teitä, armollinen herra." — "Kah", virkkoi isäntä, "luulin jo tyynnyttäneeni teidät hänen suhteensa: ettekö sitten ole saanutkaan teille omakätisesti kyhäämääni kirjettä?" — "Olen, olen, teidän arvoisuutenne", sanoi hän, "ja sen johdosta minä tänne tulinkin; olen kävellyt koko yön".
"Mies-parka", vastasi isäntä näköjään hyvin säälivästi, "olen siitä pahoillani, tosiaan! Ka, tyttärenne on aiheuttanut kummallista hälinää perheessäni; ja jos olisin luullut sen teitä niin suuresti häiritsevän, olisin päästänyt hänet kotiinsakin. Mutta sen minkä tein, teintyttärennejateidänetuanne silmällä pitäen. Hän on täydessä turvassa, sen vakuutan teille, kunnon Andrews; voin antaa teille kunniasanani, etten tahtoisi häntä millään ehdolla vahingoittaa. Luuletteko, että sen tekisin, rouva Jervis?"
"Ette, toivoakseni ette, herra", sanoi emännöitsijä. —"Toivoakseni ette!"huudahti mies-poloinen. "Niin, sitä minä toivoin: mutta, pyydän että teidän arvoisuutenne antaa minulle lapseni; en muuta halua; ja minä pidän huolta, ettei mikään pappismies saa häntä lähennellä."
"Ka, Lontoo on varsin etäällä", virkkoi kartanonherra, "enkä minä nyt heti voi lähettää häntä noutamaan". — "No, oletteko siis lähettänyt minun Pamela-parkani Lontooseen?" hämmästeli vanhus. — "En tahtoisi niin sanottavan", vastasi isäntä; "mutta minä vakuutan teille kautta kunniani, että hän on aivan turvassa ja tyytyväisenä ja ilmoittaa siitä pian teille kirjeessä. Hän on hyvämaineisessa perheessä, ei vähäisemmän henkilön kuin piispan luona, rouvan kamarineitona, siihen asti kun saan teille mainitsemani asian järjestetyksi."
"Oi, kuinka voin sen tietää?" päivitteli isä. — "Mitä!" huudahti herrasmies teeskennellen suuttumusta, "epäilläänkö minun sanojani? Uskotteko minulla voivan olla joitakin aikeita tytärtänne kohtaan? Ja jos niin olisi, luuletteko että käyttäisin siihen tarkoitukseentämänlaisiamenettelytapoja? Totisesti, mies, te unohdatte, ketä puhuttelette!"
"Oi, hyvä herra", haastoi Andrews, "pyydän anteeksi; mutta muistakaa, että rakas lapseni on kysymyksessä: ilmoittakaahan minulle vain, kuka piispa, se on ja missä, niin vaellan jalkaisin Lontooseen tapaamaan tytärtäni, ja sitten minä olen tyytyväinen". "Kah, kunnon Andrews, luulenpa että olette lukenut tarinoita samoin kuin tyttärennekin, ja ne ovat panneet päänne pyörälle. Eikö minun sanani riitä? Luuletteko että tekisin tyttärellenne mitään häpeällisiä tarjouksia? Onko mitään aihetta sellaiseen luuloon? Ajatelkaahan toki hiukan, kuka olen; ja ellei minua uskota, niin mitä hyödyttää puhuminen?"
"Niin, teidän arvoisuutenne", virkkoi toinen, "pyydän että suotte minulle anteeksi: mutta eihän olisi mitään haittaa siitä, että sanoisitte kuka piispa se on ja missä hän asuu?"
"Niin, ja sitten te menisitte kiusaamaan hänen kunnianarvoisuuttansa sopimattomalla pelollanne ja jutuillanne? Tyydyttekö, jos viikon päästä saatte tyttäreltänne kirjeen? ja ellei hän ole huolimaton, kirjoittanee hän jo ennenkin vakuuttaakseen teille, että hän voi aivan hyvin."
"Olisihan siitä jotakin lohdutusta", myönsi miesparka.
"No hyvä", virkkoi herrasmies, "vaikka minä en tietenkään voi vastata hänen laiminlyönnistään, mikäli hän itse ei huoli kirjoittaa; ja jos hän lähettää kirjeen teille, rouva Jervis (minä en halua sitä nähdä; olen jo kylliksi kiusaantunut hänen tähtensä), niin älkää unohtako toimittaa miestä ja hevosta matkalle sitä viemään heti kun sen saatte".
"Sen teen varmasti", takasi taloudenhoitajatar.
"Kiitän teidän arvoisuuttanne", sanoi kunnon maalainen; "ja minun täytyy siis jäädä odottamaan niin kärsivällisesti kuin voin viikon ajaksi, mikä minusta tuntuu vuodelta".
"Huomautan vieläkin", virkkoi aatelismies, "että ellei hän kirjoita, niin se on hänen oma vikansa; sillä siihen minä häntä vakavasti kehoitin oman maineeni vuoksi, enkä minä liikahda tästä talosta, sen teille vakuutan, ennen kuin hänestä saadaan tyydyttäviä uutisia".
"Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne", lausui mies-poloinen, "niin totta kuin tarkoitatte mitä sanotte"."Aamen, aamen, kunnon Andrews", sanoi talonherra: "näette, etten pelkää sanoaaamen. Kestitkää siis, rouva Jervis, tätä kelpo miestä parhaanne mukaan; älköönkä toimitettako minulle mitään kohua tästä asiasta." Sitten hän kuiskaten taloudenhoitajattarelle pyysi tätä antamaan vanhukselle muutaman guinean kotimatkan kuluiksi, ja selitti hänelle, että hän olisi tervetullut viipymään talossa kirjeen saapumiseen asti, jos tahtoisi, todetakseen että hänen tarkoituksensa olivat rehelliset.
Mies-poloinen jäi päivälliselle rouva Jervisin kanssa jokseenkin levollisena, toivoen muutaman päivän kuluttua kuulevansa rakkaasta tyttärestään; ja sitten hän ottaen lahjan vastaan palasi kotiin ja päätti olla mahdollisimman maltillinen.
Sillävälin rouva Jervis ja koko huonekunta olivat mitä suurimmassa murheessa Pamela-rukalle tehdystä kepposesta, ja hän sekä isännöitsijä esittivät sen herralleen niin liikuttavin sanoin kuin rohkenivat. Mutta heidän oli tyytyminen hänen ylimalkaisiin vakuutuksiinsa, ettei aikonut tytölle mitään pahaa. Tätä rouva Jervis ei kuitenkaan juuri uskonut, kun tiesi että kartanonherran kirjeessään mainitsema kirjeenvaihto Pamelan ja nuoren pastorin kesken oli vain keksitty veruke, vaikkei hän tohtinut sitä sanoa.
Mutta viikkoa myöhemmin heitä jonkun verran rauhoitti tuntemattoman henkilön tuoma ja rouva Jervisille annettavaksi jättämä kirje, jonka hankkiminen myöhemmin kerrotaan:
Minut onkurjasti petetty, ja sensijaan että Robin olisi kyydinnyt minut rakkaan isäni luo, minut vietiin pois erääseen paikkaan, jota en saa mainita. Kuitenkaan ei minua nykyisinoleellisestikohdella pahoin; ja minä kirjoitan teille pyytääkseni ilmoittamaan rakkaalle isälleni ja äidilleni (joiden sydämet varmaan ovat pakahtumaisillaan), että olen terve ja että Jumalan armosta olen ainiaan heidän kunniallinen ja kuuliainen tyttärensä, teidänkiitollinen ystävänne
En saa ilmoittaa aikaa enkä paikkaa; mutta minulle on mitä juhlallisimmin vakuutettu, että minua kohdellaan kunniallisesti. Tämä on ainoa kerta, jolloin alhainen asemani on tuntunut minusta tukalalta, koska se on saattanut minut kaikkeen siihen säikkymiseen, mitä olen saanut kokea. Sydämellinen tervehdys teille itsellenne ja kaikille palvelustovereilleni. — Jääkää Jumalan haltuun, mutta rukoilkaa puolestani!
Vaikkakaan tämä kirje ei kokonaan tyynnyttänyt heidän pelkoansa, se näytettiin koko huonekunnalle ja kartanonherralle itselleen, joka ei ollut tietävinään, kuinka se oli saapunut. Rouva Jervis lähetti sen rehellisille vanhuksille, jotka ensin epäilivät sitä väärennetyksi, arvellen tyttärensä käsialan olevan mukailtua; mutta huomattuaan ettei niin ollut laita he tunsivat hiukan huojennusta tiedosta, että tyttö oli elossa ja hyveellinen. He kyselivät sitte kaikilta tuttaviltaan, mitä olisi tehtävä, mutta kukaan ei osannut neuvoa heille mitään menettelytapaa näin erikoisessa tilanteessa tuollaista rikasta ja päättäväistä herrasmiestä vastaan; ja kun vanhemmat pelkäsivät pahentavansa asiaa (vaikka selvästi näkivät ettei tyttö ollut minkään piispan perheessä ja senvuoksi epäilivät koko juttuakin), antautuivat he rukouksiin tytär-poloisensa puolesta, anoen onnellista päätöstä asialle, joka melkein sai heidät suunniltaan.
Jätämme nyt rehellisen vanhan pariskunnan rukoilemaan rakkaan Pamelansa puolesta ja palaamme kertomukseen, jonka hän itse kaikesta tästä on laatinut. Hän oli kirjoittanut sen päiväkirjan muotoon, huvikseen ja ajankulukseen, toivoen että ilmaantuisi joku tilaisuus lähettää se ystävilleen ja — kuten hänen ainaisena silmämääränään oli — voidakseen myöhemmin kiitollisena vilkaista takaisin vaaroihin, joista oli päässyt, sitte kun ne olivat onnellisesti väistyneet, niinkuin hän toivoi kerran käyvän; ja saadakseen tarkastuksessansa joko hyväksyä tuonaikaisen käytöksensä tai katua sitä.
Sallittakoon minun kirjoittaa valittaakseni kurjaa kohtaloani, vaikkei minulla olekaan mitään toiveita, että kyhäykseni on teille toimitettavissa. Minulla ei ole nyt muuta tehtävää kuin kirjoittaa, itkeä ja rukoilla! Mutta mitä voinkaan toivoa, kun näyn joutuneen häijyn, Jumalan ja ihmisten lakien rikkojan mielivallan uhriksi? — "Mutta laupias taivas, suo minulle anteeksi äkkipikaisuuteni ja masentumukseni! Oi, älä salli minun tehdä syntiä sinua vastaan; sillä sinä parhaiten tiedät, mitä palvelijasi tarvitsee! Ja koska et salli poloisia luotujasi kiusattaa yli voimiensa, minä alistun sinun suojelevaan tahtoosi!" Kuitenkin toivon, näyttäköönpä asemani kuinka valottomalta tahansa, että — koska nämä koettelemukset eivät ole tulleet osakseni omasta alotteestani eivätkä johdu pöyhkeästä itserakkaudesta tai turhamaisuudesta — minä kykenen ne voittamaan ja Jumalan nähdessä hyväksi tulen niistä pelastetuksi.
Näin minä rukoilen puutteellisesti, mieltäni järkyttävän pelon ja kaameiden aavistusten ahdistuksessa. Oi, yhtykää rukouksiini, rakkaat vanhempani! Mutta, ah! kuinka voitte tietää, kuinka voin ilmaista teille tytärparkanne kauhean tilan! Onneton Pamela voi joutua tärviölle (mistä Jumala varjelkoon ja pikemmin riistäköön minulta hengen!) ennen kuin saatte tietää hänen kovaa kohtaloansa!
Voi noiden herrasmiehiksi itseänsä nimittävien ääretöntä häijyyttä ja vehkeileväisyyttä! Tuosta nimestään huolimatta he kääntävät nurin kaitselmuksen suunnitelmat, saatuaan siltä runsaita keinoja hyviintöihin, ja siten saattavat itsensä ikuiseen turmioon sekä poloisen, vainotun viattomuuden tärviölle!
Nyt kerron teille, mitä minulle on tapahtunut; mutta kuinka te sitten voitte kirjeeni saada? Täällä ei ole ketään rehellistä Johnia niitä teille kuljettamassa! Ja sitäpaitsi vartioidaan joka askeltani, ja niin tapahtunee edeskinpäin, kunnes kova kohtaloni kypsyttänee hänen ilkeät aivoituksensa minun tuhokseni. Tahdon kuitenkin joka päivä kirjoitella kurjasta tilastani, ja kenties ilmestyy joku keino lähettääkseni surullisen kuvaukseni teille. Mutta, ah, saatuanne tietää kohtaloni, mitäpä se tieto muuta kuin pahentaa kärsimyksenne! Sillä mitä voivat köyhät ja kurjat rikkaita ja mahtavia vastaan, milloin nämä ovat päättäneet heitä sortaa?
No niin, mutta minun täytyy kirjoittaa vielä edelleen asioista, joita olin toivonut muutaman hetken päästä saavani teille suullisesti kertoa, samalla kun uskoin saavani vastaanottaa teidän kiitolliset siunauksenne palatessani kotiin näistä monista vaikeuksista.
Alotan kertomukseni siitä, mihin päättyi viimeinen teille kyhäämäni kirje, johon olin liittänyt vaivaiset säkeeni, ja jatkan aina tilaisuuden mukaan, vaikka, kuten jo sanoin, en tiedä millä tavoin sanani teidät saavuttaisivat.
Tuli kauvan odotetttu torstai-aamu, jolloin minun oli määrä lähteä matkalle. Olin jo edellisenä iltana sanonut hyvästi palvelustovereilleni: murheelliset jäähyväiset ne olivat meille kaikille; sillä mies- yhtähyvin kuin naispalvelijatkin itkivät erotessaan minusta; jaomastapuolestani olin aivan upota kyyneliin nähdessäni heidän liikuttavan sydämellisyytensä ja arvonantonsa. Kaikki he tahtoivat antaa minulle pikku lahjoja rakkautensa merkiksi; mutta minä en huolinut mitään alemmilta palvelijoilta. Herra Longman kuitenkin vaati minua vastaanottamaan usean kyynärän Hollannin palttinaa, hopeisen nuuskarasian ja kultasormuksen, jota hän pyysi minun pitämään muistona häneltä. Hän itki minun tähteni, mutta sanoi: "Varmasti Jumala siunaa niin kunnollista neitoa; ja vaikka palaat köyhän isäsi luo ja hänen halpaan asemaansa, kyllä kaitselmus sinut löytää. Muista niin sanoneeni; jakerran, vaikka minä en sitä päivää nähne, sinä saat palkkasi."
Minä vastasin: "Oi, paras herra Longman, te teette minut liian rikkaaksi ja ylpeäksi, mutta minun täytyy nyt tällä haavaa sentään kerjätä, sillä usein minä haluaisin kirjoitella" (vähänpä aavistin, että se näin pian tulisi ainoaksi työkseni) "ja pyydän teitä hankkimaan minulle hiukan paperia. Heti kotiin päästyäni tahdon lähettää teille kirjeen kiittääkseni teitä kaikkia minulle osoittamastanne ystävällisyydestä, ja kirjoittaa myös hyvälle rouva Jervisille."
Tämä oli onnellinen ajatus; sillä muutoin minulla ei olisi ollut mitään paperia käytettävissäni, ellen olisi pyytänyt ja saanut sitä tylyluontoiselta emännältäni, kuten häntä voinen nimittää. Mutta nyt minä voin kirjoittaa mieleni kevennykseksi, vaikken saakaan sitä teille lähtemään, ja kirjoittaa mitä tahdon, sillä hän ei tiedä, kuinka hyvin varustettu minä olen. Kunnon herra Longman antoi minulle nimittäin viidettäkymmentä arkkia paperia, tusinan kyniä ja pienen pullollisen mustetta, minkä viimemainitun pistin paperiin kietaistuna taskuuni, samaten kuin hiukan lakkaa ja muutamia suulakkoja.
"Herra Longman", sanoin minä, "olette minut oivallisesti varustanut; miten voin teidät palkita?" Hän vastasi: "Suutelolla, kaunis tyttöseni", ja minä annoin sen kernaasti, sillä hän on hyvä vanha mies.
Rachel ja Hanna itkivät haikeasti sanoessani heille hyvästi; Jane, joka välistä oli ollut hiukan äreä ja Cicelykin nyyhkyttivät surkeasti ja lupasivat rukoilla puolestani; mutta Jane-rukka epäilemättäsenunohtaa, sillä harvoin hän rukoilee omastakaan puolestaan, sen pahempi! Puutarhuri Arthur, kuski Robin ja myös pieni Lincolnshiren Robin, jonka oli määrä tulla minua kyyditsemään, olivat hyvin herttaisia. Heillä oli kyyneleet silmissä, ja sillä hetkellä näytti minusta perin ystävälliseltä, että Lincolnshiren Robinkin oli liikutettu, vaikka hän tunsi minua vain vähän. Mutta myöhemmin havaitsin, että hänellä kyllä oli syytä, sillä hän oli jo saanut ohjeensa ja tiesi että hänen oli oltava välikappaleena saattamassa minua ansaan.
Kolme muuta miespalvelijaamme, Harry, Isaac ja Benjamin, sekä tallirengit ja apumiehet olivat myös kovin suruissaan; ja poloinen pieni Tommy, keittiöpoika, oli murheen murtamana.
He olivat kaikki kerääntyneet yhteen illalla, odottaen aamulla saavansa muuta hommaa; kaikki halusivat puristaa kättäni. Minä suutelin tyttöjä ja rukoilin Jumalaa heitä kaikkia siunaamaan; ja kiitin heitä kaikkia minulle osoittamastaan rakkaudesta ja ystävällisyydestä. Minun täytyi jättää heidät pikemmin kuin halusin, koska en voinut sitä kestää: en tosiaan voinut. Harry (en olisi sitä aavistanut, sillä hän on hiukan huimapää, niin sanovat) itki aika paljon. Rehellinen John-parka ei ollut silloin vielä palannut teidän luotanne. Mutta mitä isännöitsijään, herra Jonathaniin tulee, niin hän ei edes voinut viipyä muiden seurassa. Olin aikonut kertoa teille tästä paljonkin, mutta on muita, pahempia seikkoja kiinnittämässä ajatuksiani.
Rouva Jervis, kunnon rouva Jervis nyyhkytti rajusti myöhään yöhön, ja minä tein parhaani häntä lohduttaakseni; hän vaati minua lupaamaan, että jos isäntäni matkustaisi Lontooseen parlamentin istuntoihin tai Lincolnshireen, minä saapuisin viikoksi hänen luokseen. Olisi hän antanut minulle rahaakin, mutta minä kieltäydyin siitä.
Valkeni sitten aamu, ja minä ihmettelin, kun kunnon Johnia ei näkynyt, sillä minä halusin jättää hänelle jäähyväiset ja kiittää häntä kaikesta auliista avuliaisuudestaan minua ja teitä kohtaan. Mutta luullakseni isäntäni oli lähettänyt hänet jonnekin etäämmälle, joten hän ei ehtinyt palata. Pyysin siis sanomaan hänelle terveiseni.
Kun rouva Jervis suru sydämessä ilmoitti minulle, että vaunut olivat valmiina ja neljä hevosta valjastettuna eteen, olin vaipua maahan, vaikka niin kaipasinkin kotiin teidän luoksenne.
Herra oli ylikerrassa eikä halunnut ollenkaan minua nähdä. Olin siitä ylipäätään iloinen; mutta hän tiesi, tuo vilpillinen mies, etten ollut hänelle saavuttamattomissa! — Oi varjele minua, taivas, hänen vallastaan ja häijyydeltään! Palvelijain ei sallittu tulla kanssani askeltakaan, kuten teille jo varemmin kirjoitin; sillä hän seisoi ikkunassa katsellen minun lähtöäni. Ja ulko-ovelle vievässä käytävässä seisoivat he kaikin hänen näkemättänsä kahdessa rivissä eivätkä voineet sanoa muuta kuin toivottaa: "Jumala siunatkoon sinua!" ja "Jumala siunatkoon sinua!" kummaltakin puolelta. Mutta Harry kantoi vaunuihin oman myttyni, kolmannen myttyni, kuten minun oli tapana sitä nimittää, sekä hiukan luumukakkua ja minua varten edellisenä iltana valmistettua hienoa ruokaleipää, vähän makeisia ja kuusi pulloa kanariviiniä, jotka rouva Jervis tahtoi minun ottamaan mukaani vasussa, ilahduttaaksemme mieltämme, kun tulisimme yhteen, sanoi hän. Suutelin jälleen kaikkia tyttöjä; mutta herra Jonathan ja herra Longman eivät olleet saapuvilla; sitte tipsutin portaita alas vaunujen luo rouva Jervisin itkiessä mitä haikeimmin.
Ajopelien luo päästyäni kohotin silmäni ja näin isäntäni seisomassa ikkunan luona aamupuvussaan. Niiasin hänelle kolmasti hyvin syvään ja rukoilin hänen puolestaan ylösnostetuin käsin, sillä puhua minä en voinut, en mitenkään siihen kyennyt. Ja hän kumarsi minulle, ja minä tulin hyvin iloiseksi tästä huomaavaisuudesta. Niin astuin vaunuihin. Olin pakahtumaisillani murheeseen; ja kunnes Robin alkoi ajaa saatoin vain huiskuttaa heille kyynelistä kosteata nenäliinaani. Vihdoin karautimme aika vauhtia, Jehun tavoin, niinkuin sanotaan, ulos kartanolta, ja pian huomasinkin, että minulla oli syytä vielä suurempaan ja syvempään ahdistukseen.
— No, — ajattelin, — tätä menoa pääsen pian rakkaan isän ja äidin luo. — Siihen asti, kun arvelin kulkeneeni puoli matkaa, ajattelin jälkeen jääneitä hyviä ystäviäni; ja kun Robin pysähtyessään hevosia syöttämään mainitsi minulle, että olinkin melkein puolitaipaleessa, tuumin että oli jo aika kuivata kyyneleet ja ajatella niitä, joiden luokse olin tulossa. Sitten aloin miettiä millainen kohtaukseni teidän kanssanne olisi; kuinka iloisiksi tulisitte nähdessänne minut kaikkien vaarojeni jälkeen turvassa ja viattomana luonanne. Näin aloin viihdytellä itseäni ja koetin karkoittaa synkät aatokset mielestäni, vaikka ne tuon tuostakin palasivat; sillä olisinhan kiittämätön, jollen rakastaisi heitä, kun hekin minua rakastavat.
Lähtö tapahtui luullakseni kahdeksan tienoissa aamulla. Kun kello kahden vaiheilla ajoimme erään pienen kylän läpi ja sen tapulikellosta näin ajan, ihmettelin että seutu näytti minusta vain yhä oudommalta. — Ohoh! — ajattelin, — onpa varsin omituista, että tällä kummalla vauhdilla kulkien viivymme näin kauvan taipaleella, jota ei ole paljoa päälle kahdenkymmenen penikulman! Mutta kyllähän Robin tien tuntee, — rauhoittelin sitten mieltäni.
Vihdoin hän pysähdytti ja katsahti ympärilleen ikäänkuin epävarmana suunnasta. Minä sanoin: "Herra Robert, olette varmaan ajanut harhaan!" — "Sitä pelkään", vastasi hän; "mutta paljoakaan emme ole voineet tolalta poiketa; kysynpä ensimäiseltä henkilöltä, jonka tapaan." — "Tehkäähän niin", kehoitin minä; ja hän antoi hevosilleen heinätukon; ja minä tarjosin hänelle kakkua ja kaksi lasia kanariviiniä. Viivyimme siinä kaikkiaan puolen tunnin ajan. Sitte hän ajoi taas hyvin vinhasti eteenpäin.
Minulla oli niin paljon ajattelemista vaaroista, jotka nyt varmasti luulin välttäneeni, ja jättämistäni rakkaista ystävistä, niinkuin niistäkin parhaimmista ystävistäni, joiden luo olin matkalla, ja monista kerrottavistani asioista, etten paljoa kiinnittänyt huomiota tiehen, kunnes havahduin mietiskelystä nähdessäni auringon olevan menemässä mailleen ja miehen yhä ajavan hikoilevia ja vaahtoisia hevosiansa. Silloin jo äkkiä hätäännyinkin ja huusin hänelle. Hän sanoi, että hänellä oli hirveän huono onni, kun oli eksynyt useita penikulmia tieltä; mutta vakuutti nyt olevansa selvillä, niin että päätyisimme perille ennen kuin oli aivan pimeä. — Tällöin aloin sydämessäni hiukan aavistella jotakin, ja olin kovin väsyksissä; sillä minä en ollut sanottavasti nukkunut moneen yöhön. Vihdoin virkoin: "Kuulkaahan, herra Robert, tuolla edessämme on kaupunki; mikä sen nimi on? Jos olemme niin paljon ajaneet harhaan, olisi parasta pysähtyä sinne, sillä yö saapuu väleen."
— Herra minua varjelkoon, ajattelin; — nyt minua ehkä uhkaavat uudet vaaratkyytimiehenpuolelta, kun olen välttänytisäntäni hätyyttelyn; — enhän voinut aavistaa jälkimäisen halpamaista juonta.
Robin sanoi: "Olemme tuossa tuokiossa perillä; tölli sijaitsee vain penikulman matkan päässä edessämme olevan kaupungin sivulla." — "No", vastasin, "olenhan saattanut erehtyä, kun on jo pitkä aika siitä kun olin täälläpäin: mutta seutu ei täällä suinkaan näytä sellaiselta kuin muistelen".
Hän oli olevinaan kovasti suutuksissaan itselleen harhaanajostaan ja pysähdytti vihdoin erääseen maalaistaloon noin kahden penikulman päässä kauppalasta, jonka läpi olimme ajaneet; oli jo melkein pimeä, ja hän astui vaunuista virkkaen: "Meidän täytyy tähän yöpyä; olen aivan uuvuksissa."
— Isä taivahinen, — ajattelin minä, — ole armollinenPamela-rukalle! Vielä lisää koetuksia! Mitä minulle lähinnä tapahtuu?
Maanviljelijän vaimo, palvelijatar ja tytär tulivat ulos; vaimo sanoi: "Mikä teidät tänne päin tuo näin iltamyöhällä, herra Robert? Ja vielä nuoren neidin kanssa?" — Silloin aloin säikähtyä suunniltani; ja yhdistäen mielessäni kaikki seikat ja asianhaarat hyrähdin itkuun ja sanoin: "Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä! Olen varmaan hukassa! — Kuulkaa, hyvä emäntä", sanoin minä, "tunnetteko maajunkkari B:tä Bedfordshirestä?"
Katala kyytimies olisi estänyt häntä vastaamasta minulle; mutta yksinkertainen tytär tokaisi väliin: "Emmekö tuntisi hänen arvoisuuttansa! Kyllä tietysti; isänihän on hänen alustalaisensa."
"Ah", huudahdin minä, "sitten olen hukassa, ihan hukassa! Voi kurjaa heittiötä, — mitä olen teille tehnyt", valitin kyyditsijälle, "että näin menettelitte minun kanssani? Jumalattoman herran viheliäinen kätyri!"
"Totisesti", vastasi mies, "minua surettaa että tämä homma annettiin toimekseni; en vaan voinut sitä välttää. Mutta viihtykää nyt kumminkin parhaanne mukaan; täällä on hyvin ystävällistä, kunniallista väkeä; ja vakuutan teille, että olette täällä turvassa."
"Sallikaa minun lähteä", sanoin, "niin kävelen takaisin kaupunkiin, jonka läpi ajoimme, niin myöhä kuin onkin: sillä tähän taloon minä en astu sisälle".
Talonpojan vaimo sanoi: "Teitä kohdellaan täällä oikein hyvin, uskokaa minua, nuori neiti, ja saatte mukavamman yösijan kuin missään tuolla kauppalassa."
"En välitä mukavuuksista", epäsin minä, "minut on petetty ja olen hukassa!Omantyttärenne tähden säälikää minua. Antakaa minun tietää, onko isäntänne, kuten häntä nimitätte, täällä?"
"Ei, vakuutan teille, ei ole", vastasi vaimo.
Ja sitten tuli maanviljelijä, hyvänlaatuinen mies, vakava ja säveäkäytöksinen. Hän puhui sillä tavoin, että hiukan rauhoituin; ja kun näin, ettei muutakaan neuvoa ollut, menin sisälle. Vaimo vei minut heti ylikerran parhaaseen suojaan ja sanoi minulle, että se oli minun niin kauvan kuin siellä viivyin ja ettei kukaan tulisi lähelleni, paitsi milloin kutsuin. Heittäydyin huoneessa olevalle vuoteelle väsyneenä ja melkein kuoliaaksi säikähtyneenä ja antauduin ankarimman surun valtaan, mitä koskaan olen tuntenut.
Tytär tuli luokseni ja sanoi, että herra Robert oli jättänyt hänelle kirjeen minulle annettavaksi; ja siinä se nyt oli. Kohottausin ja näin osoitteessa häijyn ilkimyksen, isäntäni, käsialan ja sinetin. Tämä oli hiukan parempaa kuin että hän itse olisi ollut saapuvilla; vaikka, jos hän olisi ollut, hänen olisi täytynyt tulla ilmojen kautta, — moisella kyydillä oli minua kiidätetty.
Kunnon vaimo (sillä minä aloin nähdä asiat hiukan paremmassa valossa enkä huomannut heissä mitään vilppiä, vaan pikemminkin luin murhetta heidän kasvoillaan oman hätäni johdosta) tarjosi minulle lasillisen jotakin sydämenvahviketta, minkä otin vastaan, koska olin voipumaisillani. Sitten istahdin hetkiseksi tuolille, vaikka perin heikkona. He toivat minulle kaksi kynttilää, sytyttivät risuvalkean takkaan ja lupasivat heti tulla katsomaan, jos kutsuisin. Sitte he jättivät minut miettimään surkeata tilaani ja lukemaan kirjettä, mihin en kuitenkaan heti kyennyt. Hiukan toivuttuani avasin sen ja luin seuraavat sanat:
Ne hellät tunteet, joita minulla on sinua kohtaan, sekä itsepäisyytesi ovat pakoittaneet minut menettelemään tavalla, jonka tiedän aiheuttavan sinulle suurta kiusaa ja rasitusta sekä sielun että ruumiin puolesta. Mutta suo minulle anteeksi, rakas tyttöni; sillä vaikka olenkin näin menetellyt, tahdon kautta kaiken, mikä on hyvää ja pyhää, käyttäytyä sinua kohtaan kunniallisesti. Älä salli pelkosi kiihoittaa sinua esiintymiseen joka olisi häpeällistä meille kummallekin; sillä se paikka, missä saat tämän kirjeen vastaanottaa, on minulle kuuluva maatila, ja sen asukkaat ovat kohteliaita, rehellisiä ja avuliaita.
Tämän saadessasi olet jo kaukana matkallasi siihen paikkaan, minkä olen muutamiksi viikoiksi määrännyt asumukseksesi, kunnes olen järjestänyt joitakuita asioita, jotka saavat sinut näkemään minut aivan erilaisessa valossa kuin tämän huimapäisen toimenpiteen johdosta peljännet. Ja saadakseni sinut uskomaan, etten tarkoita mitään pahaa, vakuutan jättäväni uuden asuintalosi sinun valtaasi siinä määrin, etten itsekään sitä lähesty saamatta siihen sinulta lupaa. Rauhoitu siis, ole varovainen ja viisas; ja pian tuottaa sinulle palkkion näistä vaivoistasi onnellisempi käänne kuin tällä hetkellä aavistellet.
Nyt vain säälin raskautusta, minkä olet saanut kokea tämän saapuessa käteesi määräpaikassaan. Ja minä kirjoitan isällesi vakuuttaakseni hänelle, ettei mitään epäkunniallisia tarjouksia tule osaksesihellänjahartaan ihailijasipuolelta (kuten minun täytyy itseäni nimittää).
— — —
Älä tuomitse Robin-parkaa ankarasti: olet niin täydesti saavuttanut kaikkien palvelijain suosion, että huomaan heidän mieluummin tottelevan sinua kuin minua. Vastahakoisesti mies-poloinen hommaan suostuikin; minun täytyi alistua vakuuttamaan hänelle kunniallisia aikeitani sinua kohtaan, joita olen päättänyt ehdottomasti noudattaakin, jollet pakoita minua päinvastaiseen menettelyyn.
Liiankin hyvin aavistin, että kirje oli kyhätty vain minun hetkelliseksi rauhoittamisekseni; mutta kun vaara ei ollut niin välitön kuin olin syystä peljännyt, ja koska hän oli luvannut välttää luokseni tulemista ja luvannut kirjoittaa teille, rakkaat vanhempani, teitä tyynnyttääkseen, tunsin mieleni sentään vähän keventyneeksi: sain syödyksi pienen palan keitettyä kananpoikaa ja join lasillisen sektiäni ja tarjosin jokaiselle talonväestäkin.
Mutta senjälkeen jouduin taas hiukan hämmennyksiin: sillä sisään astui kyytimies hirttäjän ilme kasvoillaan, kuten minusta näytti, ja neiditteli minua omituisesti, sanoen pyytävänsä minua olemaan valmis jatkamaan matkaani kello viideltä aamulla, koska hän muutoin saapuisi liian myöhään. Olin tästä kovin murheissani; sillä minä aloin voittaa vastenmielisyyteni seuralaisiini, kun otin huomioon, kuinka asianlaita oli; toivoinpa saavani heidän keskuudestaan liittolaisenkin, asettuakseni johonkin arvokkaaseen suojaan naapuristossa mieluummin kuin jatkaisin matkaani.
Hänen poistuttuaan aloin suostutella vuokraajaa ja hänen vaimoansa. Mutta, voi! he olivat saaneet kirjeen samalla kertaa kun minäkin: niin varmasti oli paholainen saanut hänet työnsä toimeenpanijaksi. He pudistivat vain päätänsä ja näkyivät säälivän minua, joten minun täytyi luopua siitä toivomuksesta.
Kunnon talonpoika näytti minulle kuitenkin kirjeensä, jonka jäljensin näin kuuluvana; sillä siitä ilmenee katalan isäntäni juonet ja kuinka itsepäisesti hän näkyy tahtovan turmiotani, koska hän näki niin paljon vaivaa riistääkseen minulta kaiken toivon hänen vallastaan vapautua:
Lähetän kotiinne vainyhdeksi yöksinuoren herrasneidin varsin vastoin hänen tahtoansa, hän kun on antautunut pitkälle rakkausseikkailuun, mikä koituisi turmioksi hänelle samoin kuin sillekin, jolle hän aikoo kihlautua. Minä olenhänen isänsä mieliä noudattaenkäskenyt viedä hänet erääseen kartanoistani, missä häntä kohdellaan hyvin, nähdäkseni voisiko poissaolo sekä minun nuhteeni ja selittelyni kummallekin saada heidät ymmärtämään oman etunsa. Luotan siihen, että kohtelette häntä ystävällisesti minun tähteni; sillä lukuunottamatta tätä seikkaa,mitä hän ei teille tunnusta, häneltä ei puutu älyä eikä maltillisuutta. Ensi tilassa palkitsen teille kaikki vaivat, mitä tämä asia teille tuottaa, ja olen
teidän aulis ystävänne.
Hän oli keksinyt minulle perin viekkaaksi paulaksi, että minäen tunnustaisitätä oletettua rakkaussuhdetta, joten hän jo edeltäpäin ehkäisisi heidät minua uskomasta, sanoinpa mitä tahansa; ja koska he ovat hänen alustalaisiaan, jotka kaikin pitävät hänestä (sillä hänellä on muutamia herttaisia ominaisuuksia, joita hän kyllä tarvitseekin!), niin minä näin suunnitelmani raukeavan ja minun oli pakko miltei vaieta.
Itkin katkerasti, koska huomasin että hän oli minulle liian mahtava sekä vehkeittensä että äveriäisyytensä vuoksi; sentähden otin turvani jälleen ainoaan apuuni, lohduttaen itseäni sillä, ettei Jumala koskaan kiellä viattomalta sydämeltä suojelustaan ja että Hän yksinään kykenee tekemään tyhjiksi mahtavien vehkeet. Maanviljelijään oli kirjeen sisältö tehnyt niin valtavan vaikutuksen, että hän alkoi ylistää huolenpitoansa minusta ja varoittaa minua viekoittelevista lähentelyistä, jotka tapahtuivat vastoin ystävieni neuvoa ja suostumusta; vieläpä hän käytti minua varoittavana esimerkkinä siveyssaarnassa tyttärensä hyväksi. Olin siis mielissäni, kun sain lopettaa tämän keskustelun, koska ei tuntunut siltä, että minua uskottaisiin. Pyysin ilmoittamaan kyytimiehelleni, että olin liian uupunut voidakseni lähteä matkalle niin varhain seuraavana aamuna. Mutta hän tiukkasi sitä ja sanoi, että päivämatkani siten kävisi keveämmäksi, ja minä huomasin hänet uskollisemmaksi palvelijaksi herraansa kohtaan kuin olin toivonut, vaikkakin tämä oli kirjeessään puhunut hänen suuresta vastahakoisuudestansa. Näin siis yhä selvemmin, että kaikki oli syvää teeskentelyä, ja juonittelu osoittautui vain pahemmaksi ja pahemmaksi.
Olisin voinut näyttämällä heille häneltä saamani kirjeen täydellisesti todistaa valheelliseksi hänen heille lähettämänsä; mutta en pitänyt luultavana, että saisin heitä puolelleni, ja ajattelin siis, että koska olin niin pian lähtemässä, ei olisi suurtakaan hyötyä asian seikkaperäisemmästä pohtimisesta heidän kanssaan. Sitäpaitsi havaitsin, etteivät he olleet halukkaita sallimaan minun jäädä sinne pitemmäksi aikaa, kun pelkäsivät pahoittavansa isäntääni. Niinpä menin vuoteeseen, mutta en paljoa lepoa saanut. He aikoivat lähettää palvelustyttönsä seuralaisenani saattamaan minua viiden peninkulman matkan aikaisin aamusella, ja hänen oli palattava jalkaisin.
Olin matkan varrella vaunuissa istuessani perjantaiaamuna mielessäni suunnitellut, että pysähdyttyämme johonkin kaupunkiin hevosten syöttämistä ja lepuuttamista varten, kuten ajajan oli pakko tehdä, kääntyisin majatalossa emännän puoleen, kertoisin hänelle kohtaloni ja kieltäytyisin lähtemästä edelleen, koska minun ei siellä tarvitsisi taistella muita kuin tätä häijyä kyytimiestä vastaan.
Niin, olin aivan syventynyt tähän aikomukseeni, hyvässä toivossa, että tällä tavoin voisin riuhtautua vapaaksi. Mutta juonikas heittiö oli pitänyt huolta siitä, että tämä viimeinenkin turva minulta riistettiin; sillä kun saavuimme tien varrella isoon majalaan nauttiaksemme päivällistä ja minä olin täysissä aikeissa ryhtyä tuumasta toimeen, niin kukapa muu oli majatalossa kuin häijy rouva Jewkes minua odottamassa! Ja hänen kälynsä oli sen emäntä, ja hän oli toimittanut minulle pienet tervetuliaiset. Sen minä kylläkin sain kokea heti kun menin sisälle talonemäntää puhuttelemaan. Hän tuli minua vastaan, ja minä sanoin: "Olen onneton nuori tyttö-raukka ja toivon saavani teiltä neuvoa ja apua; te näytätte hyvänlaatuiselta rouvalta ja tahtonette auttaa sorrettua viatonta olentoa."
"Niin, neitiseni", vastasi hän, "toivoakseni arvaatte oikein: ja minulla on onni tietää asiasta jotakin jo ennen kuin siitä juttelettekaan. Kutsukaahan rouva Jewkes." — Jewkes, Jewkes! — ajattelin minä. — Olen kuullut sennimisestä henkilöstä, enkä siitä nimestä pidä.
Sitten saapui tuo häijy nainen, jonka olin ennen nähnyt vain yhden ainoan kerran; ja minä peljästyin aivan suunniltani. — Ei mitään sotajuonta, — ajattelin, eiainoatakaanjää viattomalle tyttö-poloiselle, vaan kaikki kääntyy minua vastaan. Se on tosiaan kovaa. — Sitte jo kätkinkin kynteni, kuten sananparsi kuuluu; sillä minä näin olevani pahemmassa hädässä kuin vuokraajan talossa ollessani.
Häijy nainen tuli luokseni muka luottamusta herättävänä ja suuteli minua! "Katsos, käly", virkkoi hän, "mikä ihastuttava olento! Eikö hän viettelisi maan parasta loordia karkaamaan kanssansa?" — Voi kauheutta! — ajattelin minä, — tässähän asia heti myönnetään. Olen nyt hukassa, se on varmaa. — Jouduin aivan sanattomaksi hämilleni. Kun en nähnyt muutakaan neuvoa olevan (sillä hän ei tahtonut päästää minua silmistään), täytyi minun hänen kanssaan nousta vaunuihin. Hän näetten oli saapunut sinne ratsain erään miespalvelijan seurassa, joka lopun tietä ratsasti vieressämme taluttaen hänen hevostaan. Nyt luovuin kaikista pelastumisen ajatuksista ja olin epätoivoisessa tilassa.
— No, — ajattelin, — kylläpä näkevät kummallisen paljon vaivaa tärvelläkseen viattoman, avuttoman jaarvottomannuoren tytön. Tämä juoni on liian syvällisesti harkittu ja sitä on liian kauvan haudottu minun kyetäkseni tekemään sitä tyhjäksi. — Panin turvani Jumalaan, jonka tiesin pystyvän tekemään kaiken puolestani silloinkin kun kaikki muut mahdolliset keinot pettäisivät: ja Häneen minä päätin luottaa.
Seuraavasta voitte nähdä, millainen nainen tämä matami Jewkes on kunnon rouva Jervisiin verrattuna: tuon tuostakin hän vaunuissa istuessamme tuijotti kasvoihini ja puristi kättäni sanoen: "Oletkin hyvin sievä, mykkä kaunokaiseni!" Ja kerran hän aikoi suudella minua. Mutta minä sanoin: "En pidä sellaisesta menosta, rouva Jewkes; eihän se sovi kahden samaan sukupuoleen kuuluvan henkilön kesken." Hän purskahti tuttavallisen julkeaan nauruun ja virkkoi: "Näppärästi sanottu, totisesti! Haluat siis mieluummin, että toinen sukupuoli sinua suutelee! Sinua veitikkaa! Onnea vain!"
Minua ärsytti kovin hänen julkeutensa ja röyhkeä esiintymisensä. Mutta mitäpä ihmeellistä siinä oli: hän oli ollut majatalonpitäjän emännöitsijänä ennen kuin tuli isäntäni palvelukseen, eivätkä senlaatuiset olennot kaipaa luottamusta, tiedättehän. Aivan häikäilemättä lausuikin hän minulle häpeämättömyyksiä parissakymmenessä tilaisuudessa ja sanoi pari kolme kertaa, kun ajaessamme näki kyynelten kierivän poskilleni, että "minulle oli tosiaan katkera loukkaus tietää komeimman nuoren herrasmiehen, mikä oli viidestä kreivikunnasta tavattavissa, olevan rakastunut itseeni!"
Huomaan siis joutuneeni ilkeän parittajattaren käsiin; ja kun en ollut turvassa hyvän rouva Jervisin seurassa ja kaikkien hellimänä, mikä hirveä kohtalo odottaneekaan minua naisen käsissä, joka näkyy iloitsevan saastasta! Mitä minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä! En varmaankaan voi kaikkia näitä väijytyksiä voittaa.
Kahdeksan tienoissa illalla ajoimme tämän kauniin, suuren, vanhan ja aution kartanon pihaan. Talo näyttää aivan kuin yksinäisyydelle ja konnankujeille varatulta, ajattelin sen nähdessäni ja katsellessani sitä ympäröiviä korkeita, huojuvia jalavan ja hongan hirmuja. — Täällä, — tuumin, — pelkään tärviöni tulevan, jollei kaikkivoipa Jumala minua varjele!
Olin masentunut ja sairas astuessani sisälle, osittain väsymyksestä, osittain mielen apeudesta. Rouva Jewkes toimitti minulle kuumennettua ja höystettyä viiniä ja näytti kovin puuhakkaalta lausuessaan minut tervetulleeksi tänne. Hänen ollessaan poissa antamassa määräystä viinistä tuli kelvoton Robin tupaan ja sanoi minulle: "Pyydän tuhannesti anteeksi osuuttani tähän juttuun, koska näen murheenne ja hätänne; ja vakuutan teille olevani kovin pahalla mielellä, että se joutui minun tehtäväkseni."
"Oivallista, herra Robert!" vastasin minä. "Vain kerran eläissäni olen nähnyt teloituksen; ja silloin pyöveli pyysi mies-paralta anteeksi, pyyhki suutansa, kuten te, vetosi velvollisuuteensa ja hirtti sitte tyynesti rikollisen. Mutta tiedättehän, etten minä ole rikoksentekijä; jos olisin katsonut velvollisuudekseni totella häijyn isäntäni laittomia käskyjä, olisin säästänyt teiltä kaiken tästä viheliäisestä palveluksesta saamanne ansion."
"Minua surettaa", sanoi hän, "että otatte asian siltä kannalta; mutta jokainen ei ajattele niin".
"No niin", virkoin minä, "te, herra Robert, olette uskollisesti suorittanut osanne minun saattamisessani tärviölle; ja kenties teillä ajan oloon on syytä sitä surra, kun näette, mikä tuho siitä seuraa. Teidän silmänne olivat auki; tiesitte että minut oli kyyditettävä isäni kotiin ja että minut raakamaisesti kavallettiin ja petettiin. Voin ainoasti vielä kerran kiittää teitä osuudestanne. Jumala suokoon teille anteeksi!"
Hän poistui hiukan allapäin. "Mitä olet sanonut Robinille, mamseli?" kysyi rouva Jewkes, joka tuli sisälle hänen mennessään ulos; "mies-poloinen on pillahtamaisillaan itkuun". — "Minun ei tarvitse peljätä, ettäteseuraatte hänen esimerkkiänsä, rouva Jewkes", vastasin; "minä sanoin hänelle, ettähänon suorittanut osansa minun saattamisekseni tärviölle: eikä hän sille enää mitään voi! Hänen katumuksestaan ei siisminullekoidu mitään hyötyä: kunpa siitä koituisi hänelle itselleen!"
"Vakuutan sinulle, neitiseni", väitti emännöitsijä, "että olisin yhtä valmis itkemään kuin hänkin, jos tuottaisin sinulle mitään pahaa".
"Hänenvallassaan ei enää ole asiaa auttaa", puhuin minä, "muttateidänosanne on vielä suorittamatta: teillä on tilaisuus valita, tahdotteko edistää hukkaantumistani vai ettekö".
"Kah, sanonpa sinulle, neitiseni", vastasi hän: "minä pidän ankarasti kiinni velvollisuudestani isäntääni kohtaan, sen vakuutan. Jos voin täyttäävelvollisuutenija samalla palvellasinua, tahdon sen tehdä; mutta täytyyhän sinun ymmärtää, että jossinuntahtosi jahänentahtonsa kalskahtavat vastakkain, niin minä menettelen niinkuin hän käskee, olkoonpa se mitä tahansa."
"Pyydän, rouva Jewkes", kielsin minä, "älkää minua noinneiditelkö: olen vain tuhma tyttö-riepu, jota Onnetar kieräyttelee vappukisojen kiekkona; milloin olen mitäkin, milloin en yhtään mitään, aivan niinkuin kohtalo suvaitsee minua pyöritellä. Haastakaamme keskenämme meille kummallekin kuuluvalta tasolta: sillä minä olen teitä alempi palvelija, sitäkin enemmän, kun minut on ajettu pois paikastani."
"Niin, niin", virkkoi hän; "ymmärrän minä siitä asiasta jotakin: sinulla on niin suuri vaikutusvalta herraamme, että piankin saatat tulla meidän kaikkien valtiattareksi; ja senvuoksi tahtoisin saada sinut itselleni suosiolliseksi, jos voin. Minun täytyy ja minä tahdon nimittää sinua neidiksi; sillä minun on käsketty osoittaa sinulle kaikkinaista kunnioitusta, tiedätkös."
"Kuka on teitä käskenyt?" kysyin. — "No, herra tietenkin!" vastasi hän. — "Mutta kuinka se on mahdollista?" ihmettelin minä. "Ettehän ole häntä hiljakkoin nähnyt."
"Se on totta", myönsi hän; "mutta olenkin sinua täällä jonkun aikaa odotellut". — Voi sitä syvälti punottua häijyyttä! — ajattelin. — "Ja sitäpaitsi on Robin tuonut minulle ohjeita kirjeessä. Mutta ehkei minun olisi sopinut sanoa näin paljoa."
"Jos näyttäisitte ne minulle", sanoin, "niin voisin päättää, saatanko vai enkö odottaa teiltä kulloinkin suosiollisuutta joka on sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa isäntäämme kohtaan".
"Pyydän sinulta anteeksi, kaunis neito, etten sitä tee", vastasi hän; "minulla on riittävät toimintaohjeet, ja voit olla varma siitä, että seuraan määräyksiäni; ja mikäli ne sallivat, teen sinulle mieliksi; eikä siitä sen enempää".
"No", sanoin, "toivoakseni ette tee mitään luvatonta tai häijyä minkään isännän käskystä maailmassa". — "Kah", virkkoi rouva Jewkes, "hän on isäntäni; ja jos hän käskee minun tehdä jotakin, minkävoin, tulee minun kaiketi se tehdä ja antaa hänen, jolla on valta minua käskeä, pitää huolta asianlaillisuudesta". — "Mutta", utelin, "jos hän käskisi teidän leikata kurkkuni poikki, tekisittekö senkin?" — "Siitä ei ole pelkoa", sanoi hän; "mutta sitä en suinkaan tekisi; minuthan hirtettäisiin, sillä se olisi murha". — "No", jatkoin minä, "otaksukaamme, että hän päättäisi vietellä nuoren tytön ansaan ja syöstä hänet turmioon, avustaisitteko häntä siinäkin? Sillä ryöstää joltakulta hänen hyveellisyytensä on pahempaa kuin kurkun katkaiseminen."
"Kas nyt", sanoi hän, "kuinka omituisesti sinä haastat! Eivätkö molemmat sukupuolet ole luodut toisiansa varten? Ja eikö ole luonnollista, että herrasmies rakastaa sievää neitosta? Ja jos hän pääsisikin halujensa perille, onko se yhtä pahaa kuin tytön kurkun leikkaaminen?" Ja sitten se ilkimys purskahti nauruun ja puhui mitä julkeimmin, osoittaen minulle, ettei minulla ollut mitään toivottavaa hänen kunnollisuudeltaan tai omaltatunnoltaan; ja tämä tuotti minulle paljon tuskaa, sillä minä olin toivonut voivani häneen vähitellen vaikuttaa.
Lopetimme siis keskustelumme tähän, ja minä pyysin häntä näyttämään minulle, missä minun oli nukuttava. "Kah", sanoi hän, "nuku missä haluat, neitiseni; minun on sanottava sinulle, ettäminuntulee toistaiseksi nukkua sinun kanssasi." —"Toistaiseksi!"huudahdin minä, ja silloin tunsin vihjauksen sydämessäni! "Mutta sanotaanko teidänohjeissanne, että teidän on nukuttava minun kanssani?" — "Sanotaan niinkin", vastasi hän. — "Olen pahoillani", virkoin minä. — "Ka, terve ja siistihän minä olen, saan sinulle vakuuttaa." — "Niin", sanoin, "sitä en epäile: mutta minä makaan mieluimmin yksikseni". — "Kuinka niin?" kysyi hän; "eikö rouva Jervis ollut vuodetoverinasi toisessa kartanossa?"
"No", huomautin minä aivan tuskaantuneena häneen ja olotilaani; "teidän on kaiketi noudatettava ohjeitanne. Minä en voi auttaa itseäni ja olen mitä onnettomin ihminen." — Hän toisti sietämättömän laverruksensa. "Kovin onneton todellakin, kun on rakastajana eräs Englannin komeimmista herrasmiehistä!"
Häijyllä vuodetoverillani on perin täsmälliset määräykset; sillä hän sulkee minut ja itsensä sisälle ja sitoo molemmat avaimet (huoneessa on nimittäin kaksi ovea) ranteeseensa nukkumaan mennessään. Hän kertoo, että pari kolme kertaa on taloon yritetty murtautua; puhuuko hän sitä vain säikyttääkseen minua, en osaa sanoa; mutta se tekee minut araksi: vaikkei siinä määrin kuin pelkäisin, jos minulla ei olisi muita ja paljoa suurempia pelonaiheita. Nukuin vain vähän viime yönä. Nousin ylös ja olin istuvinani avaraan puutarhaan avautuvan ikkunan ääressä; mutta minä kirjoittelin kaiken aikaa aamunkoitosta siihen asti kun hän nousi, ja jälkeenpäinkin hänen poissa ollessaan.
Aamiaisella hän esitteli minulle molemmat palvelijattaret: keittäjättären ja sisäkön. Saamattomia tyttöparkoja, joilta en voine odottaa mitään apua, koska näkyvät olevan kiintyneitä emäntäänsä ja tietämättömiä. Kuitenkin olen päättänyt, jos mahdollista, keksiä jonkun pelastuskeinon ennen kuin häijy isäntäni saapuu.
Täällä on sitäpaitsi muitakin palvelijoita: Robert-kuski, tallimies ja miespalvelija. Kaikki paitsi Robert (joka on osallinen turmaani) ovat outoja; heiltä ei voi mitään odottaa, ja kaikki ovat yhtä hartaasti tämän naisen puolella. Puutarhuri näyttää kunnolliselta, rehelliseltä mieheltä, mutta hänet pidetään loitolla, ja hän tuntuu hiljaiselta ja umpimieliseltä.
Ihmettelin etten tavannut herra Williamsia, pappismiestä, mutta en tahtonut kysellä häntä, peljäten että se herättäisi emännöitsijässä epäluuloja. Mutta nähtyäni kaikki muut hän oli ainoa henkilö, josta mitään toivoin; sillä ajattelin, että hänen hengellinen asunsa estäisi hänet alentumasta tärviötäni edistämään. Iltapäivällä hän kuitenkin tuli; hänellä näetten kuuluu olevan pieni latinakoulu lähikauppalassa, jossa hän käy opettamassa; ja tämä tuottaa hänelle jonkun verran sivutuloja isäntäni suorittaman palkkion lisäksi, kunnes jotakin parempaa esiintyy, niinkuin hän toivoo.
Hän on järkevä, vakava nuori herrasmies; ja hänet nähdessäni varmistuivat toiveeni; sillä hän tuntui kiinnittävän suurta huomiota hätääni ja murheeseeni (niitähän en voinut salata), vaikka ilmeisesti kavahtikin rouva Jewkesia, joka vaani kaikkia liikkeitämme ja sanojamme. Hänellä on kartanossa huone; mutta hän asuu enimmäkseen kauppalassa, mikä hänelle on pienen koulunsa vuoksi mukavampaa, ja täällä vain lauvantai-iltapäivisin ja sunnuntaisin. Joskus hän saarnaa tuon kolmisen penikulman päässä sijaitsevan pikkukaupungin papin sijaisena.
Toivon pääseväni hänen kanssaan kirkkoon huomenna. Ei suinkaan sen kieltäminen ole emännöitsijän ohjeissa! Isäntäni ei toki ole voinutkaikkeaottaa huomioon! Ja siellä voi sattua jotakin edukseni.
Teeskennellen pyysin rouva Jewkesia hyväntahtoisesti antamaan minulle kynän ja mustetta (jottei hän aavistaisi minun olevan niin hyvin varustettu), vaikka hänen poissaollessaan olen näin runsaasti käyttänyt omia tarpeitani; pyysin nimittäin saada mahdollisimman paljon olla yksinäni. Hän lupasi täyttää anomukseni; mutta sitte minun täytyi vakuuttaa, etten hänen näkemättään lähettäisi mitään kirjeitä kartanosta. Minä sanoin kirjoittelevani vain suruni haihduttamiseksi yksin ollessani, koska pidin kirjoittamisesta samoin kuin lukemisestakin: mutta eihän, sanoin, minulla ollut ketään, jolle kyhäykseni lähettäisin, kuten hän hyvin tiesi.
"Eipä kai, ehkeitällä haavaa", huomautti hän; "mutta minulle on ilmoitettu, että olet ahkera kirjoittelija, ja ohjeitteni mukaan minun on tarkastettava kaikki mitä kirjoitat. Tästä siis saat kynän, mustetta ja kaksi arkkia paperia", lisäsi hän; "sillä se hommailu varjelee sinut pahemmasta hautomisesta. Mutta pyytäessäni täytyy minun aina saada ne nähdäkseni, olkootpa sitten tyhjät tai täyteen kirjoitetut."
"Tuo on kovin ankaraa", sanoin minä; "mutta enkö voi pitää hallussani makuuhuoneemme komeroa ja saada avainta lukitakseni tavarani sinne?"
"Luullakseni voin suostua siihen", sanoi hän; "ja minä järjestän sen sinulle jättäen avaimen oveen, ja siellä on spinettikin", ilmoitti hän vielä: "jos se on vireessä, voit toisinaan soitella aikasi ratoksi; sillä minä tiedän armollisen rouva-vainajan sinua opettaneen. Ja alhaalla on isäntäni kirjasto, josta voit ottaa mitä teoksia haluat."
Nämä tosiaankin sekä kirjoitteluni tulevat ainoaksi ajanvietteekseni: sillä minulle ei ole annettu mitään työtä tehtäväksi; mutta jos spinetti onkin vireessä, niin minun mieleni ei varmaankaan ole viritetty sillä soittelemaan. Menin heti valitsemaan kirjastosta moniaita niteitä, joilla täytin hyllyn hänen luovuttamassaan komerossa. Ja niistä toivon saavani hyötyä ja oppia kuten hupiakin. Tuskin oli hän kuitenkaan kääntänyt selkänsä, kun ryhdyin kätkemään omia kyniäni, yhden sinne toisen tänne, ja kaadoin hiukan mustettani särkyneeseen porsliinikuppiin ja tilkkasen toiseen kuppiin. Pistin arkin paperia sinne tänne liinavaatteitteni sekaan sekä hiukan lakkaa ja joitakuita papereita eri paikkoihin siltä varalta että kompeitani tutkittaisiin. Ja jotakin, ajattelin, voisi tapahtua, mikä avaisi minulle vapautuksen tien, tavalla tai toisella. Oi, kuinka ylpeä olenkaan, ajattelin, jos onnistun säilyttämään viattomuuteni ja pakenemaan häijyn isäntäni viekkaita juonia! Jos hän tulee tänne, olen varmastikin mennyttä! Sillä tämä ilkeä nainen pikemmin avustaa kuin kieltäytyy avustamasta hänen pahimpiakin yrityksiään; eikä herralla ole mitään syytä lähettää häntä tieltä pois, niinkuin kerran aikoi toimittaa rouva Jervisin. Minun täytyy siis käyttää kaikkea pientä älyäni ja oveluuttani.
Kirjoitteleminen tuntuu minusta surulliselta, kun en voi lähettää kyhäyksiäni teille; mutta se on nyt ainoa ajankulukkeeni, ja jos Jumala suo, että pääsen hyveellisenä pakenemaan, kuten uskon hänen armossaan suovan, niin millä riemulla jälkeenpäin luenkaan kaikista näistä synkistä aavistuksistani!
Olin sanomaisillani: "Rukoilkaa kuuliaisen tyttärenne puolesta", niinkuin tapani on ollut; mutta ah! te ette voikaan tietää hätääni, vaikka olenkin varma, että rukoilette edestäni. Ja minä kirjoitan yhä eteenpäin, mikäli asiat kehittyvät, jotta töherrykseni mahdollisen tilaisuuden tullen olisi valmis lähetettäväksi, sillä kaikki mitä teen täytyy tapahtua äkillisesti, ikäänkuin tempauksesta.
Oi, kuinka kaipaan Johnin kaltaista avuliasta, rehtiä miestä!
No, surkeasti nyt kävi! Tuo julma nainen kieltää minua menemästä kirkkoon, kuten olin suunnitellut; ja hän on sättinyt poloisen herra Williamsin pahanpäiväiseksi, kun tämä yritti puhua puolestani. Huomaan että hänet kielletään oleskelemasta talossa, jos rouva Jewkes niin haluaa. Säälittävä herrasmies! Hän on kokonaan riippuvainen isännästäni, jolla on tarjottavana hänelle varsin tuottava papintoimi, kun sen nykyinen hoitaja kuolee, ja viimemainittu on ollut jo neljä kuukautta vuoteen omana vanhuudenheikkouden ja vesitaudin takia.
Pastori osoittaa minulle suurta kunnioitusta, ja näen että hän surkuttelee minua; ja kukaties hän olisi valmis avustamaan pakoani näistä vaaroista, mutta minulla ei ole ketään puhumassa puolestani. Ja miksikä tahtoisin saattaa mies-poloisen turmioon ottamalla vastaan hänen — omille eduilleen haitalliset — palveluksensa? Mutta tahtoisi tehdä mitä hyvänsä viattomuutensa säilyttämiseksi; ja ehkä kaitselmus senhänellekorvaisi!
Voittekin arvata hätääntyneen asemani (mutta miten voitte nähdä mitä kirjoitan?) siitä, että olen joutunut ihan toivomaan ansojen virittämistä ihmisten tielle! Mutta kovin hän haluaa minulle jotakin lausua, kuten kuiskaamalla vihjaisikin.
Heittiö (luulen, että tästälähin aina nimitän häntäheittiöksi!) kohtelee minua yhä pahemmin ja pahemmin. Juttelin äsken hiukan toisen palvelijattaren kanssa, tosin kylläkin vähitellen suostutellakseni häntä, ja taloudenhoitajatar hyökkäsi kimppuumme sanoen: "Ei, neitiseni, älä yritäkään viekoitella viattomia maalaistyttöjä täyttämästä velvollisuuttansa. Sinä halusit häntä kävelylle kanssasi. Mutta kiellän sinua, Nan, koskaan liikahtamasta askeltakaan hänen seurassaan tai tottelemasta häntä antamatta minun tietää kaikkea ihan pienimpiä yksityiskohtia myöten. — Vai kävelylle kanssasi! Ja minne sitten olisitte menneet?"
"Ka, julma rouva Jewkes", vastasin minä, "vain hiukan katselemaan tuota jalavakujaa, koskette sallinut minun lähteä kirkkoon".
"Nan", sanoi hän näyttääkseen minulle, kuinka ne kaikki olivat hänen vallassaan, "vedä mamselilta kengät jalasta ja tuo ne minulle. Olen pannut talteen hänen toiset jalkineensa." — "Sitä hän ei saa tehdä", kielsin minä. — "Mutta", virkkoi Nan, "minun täytyy, jos emäntäni käskee: pyydän siis, mamseli, ettette minua siitä estä". Ja niin hän todellakin (voisitteko sitä uskoa?) riisui kenkäni ja jätti minut avojaloin; ja minä puolestani olen ollut sen johdosta niin säikähtyneenä, etten kykene edes kyynelillä huojentamaan mieltäni. Olen aivan pökerryksissä! — Tässä minun täytyi keskeyttää.
Nyt tahdon kuvailla teille sen heittiön. Hän on leveäharteinen, lyhyenvanttera, pyylevälihakas, kerrassaan ruma, jos mitään inhimillistä voi siksi nimittää; noin nelikymmenvuotias. Hänellä on jyhkeät kädet, ja käsivarret ovat luullakseni yhtä tukevat kuin minun vyötäiseni. Nenä on lattea ja käpristynyt, kulmakarvat riippuvat silmien yli; hänellä on tosiaan tunnottoman sisukkaat harmaat mulkosilmät, ja kasvot ovat litteät ja leveät, väriltään kuin olisi niitä kuukausi säilytetty salpietarissa. Rohkenenpa sanoa, että hän juo. Hänellä on käheä miesmäinen ääni, ja hän on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja kuitenkin näyttää hän niin kamalan rotevalta, että pelkään hänen voivan tuossa tuokiossa paiskata minut jalkoihinsa, jos hänet suututtaisin. Näin ollen ja koska hänen sydämensä on rumempi kuin kasvonsa, hän peloittaa minua kauheasti; ja varmaan olen hukassa, jollei Jumala minua suojele; sillä hän on kovin, kovin häijy, on tosiaan.
Tämä on vaivaista avutonta kiukkua minussa, — mutta kuva on sittenkin perin lähellä totuutta. Hän lähettää juuri ilmoittamaan minulle, että saan kenkäni takaisin, jos suostun hänen seuraansa, hänen kävelläkseen kanssani puutarhassa — pikemminkin laapostaakseen rinnallani, ajattelin.
No, eihän minun sovi suorastaan haastaa riitaa hänen kanssaan. Siinä tapauksessa minua vartioittaisiin vain sitä ankarammin. Niinpä lähdenkin vihatun heittiön mukana. Oi, kunpa täällä olisi rouva Jervis! tai pikemminkin, kunpa olisin rakkaan isäni ja äitini luona! Oh, olen ihan suunniltani ilosta! Juuri kun olin saanut kengät jalkaani, kuulin että John, kunnon John, on saapunut tänne ratsain! Siunaan hänen uskollista sydäntään! Mikä riemu! Mutta kerron teille myöhemmin enemmän. Minun ei tietenkään sovi ilmaista rouva Jewkesille, että olen niin iloinen nähdessäni tämän rakkaan, siunatun Johnin! — Ah, mutta hänen muotonsa on murheellinen nähdessäni hänet ikkunasta! Mikä häntä vaivannee? Toivoakseni rakkaat vanhempani ovat terveet, rouva Jervis ja herra Longman myös, ja kaikki muut; en tee poikkeusta häijyyn isäntäänikään nähden — sillä minä toivon hänen elävän ehtiäkseen katua kaikkea ilkeyttään minua poloista kohtaan. — Hyväinen aika! millaisessa maailmassa elämmekään! Olen nyt saapunut komerooni tarttuakseni jälleen kynääni: mutta olen tosiaan pahassa pulassa! Uusi hankala käänne, totisesti.
Täällä kävi John, kuten sanoin; ja mies-poloinen tuli luokseni rouva Jewkesin kanssa, joka kuiskasi, etten virkkaisi mitään kengistä omanitsenitähden, niin sanoi. Mies-parka luullakseni näki hätäni punoittavista silmistäni ja kuihtuneesta muodostani; sillä minulla on ollut surullinen aika, senhän arvaatte; ja vaikka hän olisi tahtonut salata sen, jos olisi voinut, niin hänen omatkin silmänsä vettyivät. "Oi, mamseli Pamela!" huudahti hän, "oi, mamseli Pamela!"
"No, kunnon palvelustoveri", sanoin minä, "en sille tällä haavaa mitään voi: olen tosiaan kiitollinen rehellisyydestänne ja ystävällisyydestänne"; ja sitten hän itki vielä enemmän. Minä sanoin (sydämeni oli näetten pakahtua murheesta, sillä surkeata on nähdä miehen itkevän): "Kertokaa minulle pahin! Onko isäntäni tulossa tänne?" — "Ei, ei!" vakuutti hän nyyhkien.
"No", sanoin minä, "onko mitään uutisia isä- ja äiti-rukastani? Kuinka he voivat?" — "Toivoakseni hyvin", vastasi hän; "en tiedä mitään päinvastaista". — "Eihän toki liene tapahtunut mitään onnetonta rouva Jervisille, herra Longmanille tai palvelustovereilleni!" — "E-ei", vastasi mies-poloinen venyttäen sanaansa kuin olisi sydämensä ollut pakahtumaisillaan. — "No, Jumalan kiitos sitten!" virkoin.
"Se mies on varmaan hullu!" huudahti rouva Jewkes. "Mikä täällä on hätänä? Ka, sinä lienet rakastunut, John! Etkö näe, että nuori neiti voi hyvin. Mikä sinua vaivaa, mies?"
"Ei mikään ollenkaan", vastasi hän; "olenhan vain sellainen hupsu, että itken ilosta herttaisen Pamela-mamselin nähdessäni. Mutta minullapa on teille kirje."
Otin kirjeen, ja nähdessäni että se oli isännältäni pistin sen taskuuni. "Rouva Jewkes", sanoin, "toivoakseni teidän ei tarvitse tätä tarkastaa". — "Ei, ei" sanoi hän, "näen varsin hyvin, keneltä se on; muutoin minun kenties olisi täytynyt vaatia se luettavakseni". — "Ja tässä on kirje teillekin, rouva Jewkes", sanoi mies; "mutta teidän kirjeeseenne", virkkoi hän minulle, "tarvitaan heti vastaus, joka minun on vietävä mukanani aikaisin aamulla tai vielä tänä iltana, jos mahdollista".
"Ei teillä kai ole muuta Pamelalle?" kysyi rouva Jewkes. — "Ei", vastasi hän, "ei muuta kuin jokaisen rakkaat terveiset ja ystävyyden vakuutukset". — "Niin, meille molemmille tietysti", sanoi emännöitsijä. — "John", lausuin minä, "tahdon lukea kirjeen, ja pitäkäähän huolta itsestänne; sillä te olette hyvä mies, Jumala teitä siunatkoon! Minua ilahduttaa nähdä teidät ja kuulla teistä kaikista." Olisin hyvin mielelläni sanonut enemmänkin, jollei ilkeä rouva Jewkes olisi ollut saapuvilla.
Menin siis ylikertaan, sulkeuduin komerooni ja avasin kirjeen; ja tämä on siitä jäljennös:
Kirjoitan sinulle vartavasten asiasta, joka koskee sinua hyvin paljon, ja jonkun verran minuakin; mutta etupäässä teen sen sinun tähtesi. Tiedän käyttäytyneeni sinua kohtaan tavalla joka syystä voi herättää pelkoasi ja tuottaa kunnon ystävillesi huolta: kaikki iloni on siinä, ettävoinjatahdonkorvata sinulle sen raskautuksen, minkä olen sinulle aiheuttanut. Lupaukseni mukaan toimitin lähtösi jälkeisenä päivänä isällesi tiedonannon, jottei hän olisi sinun tähtesi liiaksi huolissaan, ja vakuutin hänelle kunniallisia aikeitani sinun suhteesi. Ilmoitin syyn, jonka olisi pitänyt häntä tyydyttää, selittäen miksi et saapunut hänen luokseen. Mutta se ei näy riittäneen; sillä hän, mies-parka! tuli seuraavana aamuna luokseni ja saattoi perheeni melkein hätäännyksiin sinun tähtesi.
Oi, rakas tyttöni! mitä tuskaa onkaan itsepäisyytesi tuottanut minulle, ja itsellesi myös! En voinut häntä millään muulla tavoin rauhoittaa kuin lupaamalla, että hän näkisi sinun rouva Jervisille kirjoittamasi kirjeen, josta voisi todeta että sinä olet hyvissä voimissa.
Nyt johtuu kaikki huoleni tässä asiassa sinun iäkkäistä vanhemmistasi, jotta heitä ei kohtaisi liian turmiollinen murhe sinun tähtesi, jonka velvollisuudentunnon ja hellyyden heitä kohtaan tiedän niin voimakkaaksi ja kiitettäväksi. Tästä syystä pyydän, että kirjoitat heille muutamia rivejä ja sallit minun sanella lauseittesi muodon. Olen ne kyhännyt asettuen mahdollisimman läheisesti sinun sijallesi ja tulkiten tunteitasi lämmöllä, jonka aavistan liiankin paljon sydämessäsi vallinneen.
Sen jälkeen mitä on tapahtunut ja mitä ei enää voi tekemättömäksi muuttaa, — vaikka vakuutan sen päättyvän kunniallisesti, — en otaksu saavani kieltävää vastausta, koska minulla ei voi olla tässä mitään muuta tarkoitusta kuin vanhempiesi rauhoittaminen, mikä on pikemminsinunasiasi kuinminun; ja sentähden pyydän, ettet muuttaisi rahtuakaan allaolevasta. Jos sen teet, niin minun on mahdoton lähettää sitä — se ei vastaisi suunnittelemaani hyvää tarkoitusta.
Olen luvannut olla sinua lähestymättä ilman omaa myönnytystäsi. Jos huomaan sinut levolliseksi ja jollet yritä hangoitella vastaan tai välttää nykyistä asemaasi, niin pidän sanani, vaikka se onkin minulle vaikeata. Eikä sinun pakkotilasi tule pitkäaikaiseksi: sillä minä vakuutan sinulle, että olen päättänyt hyvin pian saattaa sinut varmuuteen ystävällisistä aikomuksistani ja siitä palavasta innosta, millä olensinunj.n.e.
Hänen minulle kaavailemansa kirje kuului:
Sensijaan että minut olisi saatettu rakkaan isäni kotiin, kyyditsikin Robin minut paikkaan, jota en saa ilmaista. Tätänykyä minua ei kuitenkaan kohdella pahoin; ja minä kirjoitan teille pyytääkseni teitä ilmoittamaan rakkaalle isälleni ja äidilleni, joiden sydämet varmaan ovat miltei murtuneet, että voin hyvin ja että olen ainiaan heidän hyveellinen kuten kuuliainenkin tyttärensä samoin kuin olenteidän kiitollinen ystävänne.
En saa ilmoittaa aikaa enkä paikkaa, mutta minulle on mitä juhlallisimmin vakuutettu kunniallista kohtelua.
En tiennyt, mitä tämän kummallisen pyynnön johdosta ja sen aiheuttamassa tilanteessa tekisin. Mutta sydämeni vuoti niin verta teidän tähtenne, rakas isä, joka olitte vaivautunut itse vaeltamaan tiedustellaksenne tytär-rukkaanne, samoin kuin rakkaan äidinkin vuoksi, että päätin kirjoittaa ja milteipä yllämainittua sanamuotoa käyttäen, jotta se lähetettäisiin teidän rauhoittamiseksenne, kunnes voisin tavalla tai toisella ilmoittaa teille asiain todellisen laidan. Ja omituiselle, häijylle isännälleni itselleen kirjoitin tähän tapaan:
Kunhan vain tietäisitte sieluni tuskan ja kaiken kärsimyksen, minkä teidän hirveä kohtelunne on minulle tuottanut, niin varmaan säälisitte minua ja suostuisitte päästämään minut vapauteen. Mitä olen tehnyt, että minun täytyy olla julmuutenneainoanaesineenä? Minulla ei voi olla mitään toivoa, mitään elämänhalua jäljellä, koska en sen jälkeen, mitä on tapahtunut, voi vähimmässäkään määrässä luottaa teidän juhlallisiin vakuutuksiinne. On mahdotonta sovelluttaa niitä siihen kunnottomaan menettelyyn, johon olette ryhtynyt.
Ainoastaan teidän lupauksenne, ettette käy minua tapaamassa täällä surkuteltavassa vankeudessani, voi tuottaa minulle edes pienoisen toivon pilkkeen.
Älkää, rukoilen teitä, ajako ahdistettua Pamela-parkaa karille, joka voi koitua hänelle sekä sielun että ruumiin turmioksi! Te ette tiedä, arvoisa herra, kuinka hirvittävän paljon minä mieleni ja järkeni heikkoudesta huolimattauskallan, milloin hyveellisyyteni on vaarassa. Ja, oi, kiirehtikää vapauttamistani, jottei halpaa tyttö-raukkaa, joka ei ole teidänlaisenne herrasmiehen huomion arvoinen, saatettaisi ylhäisen aseman leluksi pelkästään sillä perusteella, että hän on kykenemätön itsepuolustukseen tai vailla ystävää, joka hankkisi hänelle oikeutta.