Omasta puolestani tiesin turhaksi odottaa lupaa kirkossakäymiseen, enkä siis pyytänytkään. Olin sitäkin välinpitämättömämpi, koska luvan saadessanikin olisi naapuristossa asuvain, kärsimyksiäni halveksineiden vallassäätyisten näkeminen tuottanut minulle suurta kaihoa ja surua; ja oli mahdotonta, että mitkään herra Petersin saarnaamat elämänohjeet olisivat ylentäneet mieltäni. Niinpä antauduinkin yksityiseen hartauteeni.
Herra Williams tuli eilen ja tänään, kuten tavallista, ja otti kirjeeni; mutta kun ei meillä ollut siihen mitään hyvää tilaisuutta, vältimme toistemme puhuttelemista ja pysyttelimme loitolla. Olin vain huolissani, ettei minulla ollut avainta; sillä siinä tapauksessa en olisi hukannut hetkeäkään.
Rukouksissa ollessani rouva Jewkes tuli luokseni ja pyysi minua veisaamaan hänelle virren, kuten hän usein arkipäivinä oli vaivannut minua laulamaan spinetin säestyksellä; mutta minä kieltäydyin siitä, koska olin niin alakuloisena, että tuskin voin puhua; enkä halunnut itseänikään puhuteltavan. Mutta hänen lähdettyään tulin ajatelleeksi, että 137. virsi oli jokseenkin liikuttava, etsin sen ja otin vapaudekseni mukailla sitä omaan asemaani soveltuvammaksi. Toivottavasti en siinä syntiä tehnyt; ja näin minä sen muutin:
Kun kaitsemana vartijainB:n kartanossa vietinmä päivät pitkät murheissaanja yksinäni mietin,niin muisteluunpa ystäväinjo sydän miltei murtui,kun heidän luotaan loitos jäin, —ja tuskaan mieli turtui.Ja sortajatar juonikasivaksi ilkkui sille:"Hei, reipastaudu, laulappasnyt ilosävelille!" —"Voi!" lausuin, "kuinka raskahansydämmein lauluun saisin,tai häijyn synnin saartamanma sielun soinnuttaisin?Jos aatoksissanikin vainsais paha hetken voiton,niin saakoot sormet sitten ain'unohtaa sulosoiton, —ja kielein olkoon ainiaanlukittu laulelusta,jos iloan ma, kunnes saanylistää pelastusta."Oi, peri, Kaikkivaltias,tään kärsimyksen hintaniilt' uhmaajilta kunnias,jotk' uhkaa kallehinta;sa muista rouva Jewkesinkovuutta paatunutta,kun vehkein, väittein viekkahinhän vainoo puhtautta!Niin, itse vihdoin häpeäänkukistuu kiusaajani,ja onneen pääsee pysyvään,ken auttaa vaarassani;hänelle koituu siunaus,ken kaataa turmatelkeet,se häijynkin on kirvoitus,kun päättyy pahan elkeet.
Kirjoitan nyt hiukan mieluummin — vaikka tilaisuutta on vähemmän, — koska herra Williams on saanut ison käärön kyhäilyjäni turvallisesti omiin käsiinsä tilaisuuden tullen teille lähetettäviksi. En siis käytä aikaani aivan hukkaan. Olen sitäpaitsi vapautunut pelosta, että ne löydettäisiin, jos kompeitani tarkastettaisiin. Minun on sallittu lähteä rouva Jewkesin kanssa huviajetulle viiden tai kuuden penikulman päähän; mutta vaikken tiedä syytä siihen, hän vartioi minua tiukemmin kuin koskaan. Senvuoksi olemme yhteisestä sopimuksesta keskeyttäneet päivännoutokirjeenvaihtomme näiksi kolmeksi päiväksi.
Keittäjätär-parkaa on kohdannut ikävä tapaturma; sillä häntä puski pahoin sonni laidunmaalla puutarhan vieressä, ei kaukanakaan takaveräjästä. Minun on kuljettava laitumen yli, noin puoli penikulmaa, ja sen takana on yhteismaa ja tämän lähellä yksityinen hevostie, josta toivon löytäväni pakotilaisuuden heti kun herra Williamsin onnistuu toimittaa minulle hevonen ja hän ehtii laittaa kaikki valmiiksi minua varten: hän on hankkinut minulle avaimen, jonka asetti multakokkareen alle ihan veräjän viereen.
Hän on juuri nyt ilmoittanut, että se pappismies, jonka virasta hänellä on ollut toiveita, on kuollut; hän oli tulevinaan sitä rouva Jewkesille kertomaan. Tämä toivotti hänelle onnea. Sellaista tämä maailma nähkääs on! Toisen kuolo on toisen ilo. Täten työnnämme toisemme tieltämme! Kova kohtaloni tekee minut vakavaksi. Hän sai tilaisuuden pistää kirjeen käteeni, ja on nyt lähtenyt. Mennessään hän katsahti minuun niin kunnioittavasti ja juhlallisesti, että rouva Jewkes sanoi: "Kah, mamseli, luulenpa nuoren pastorimme olevan sinuun puolittain rakastunut." — "Voi, rouva Jewkes", virkoin minä, "hän tietää paremmin". Hän sanoi (kaiketi koetellakseen minua): "No, en käsitä, että te, kumpikaan teistä, voisitte tehdä viisaammin; ja mieltäni on viimeiseltä niin liikuttanut nähdessäni kuinka kovin pelkäät häpeää isäntäni puolelta, että minusta olisi säälittävää, jollet saisi herra Williamsia."
Tiesin että tämän täytyi olla juoni hänen puoleltaan, koska hän, sensijaan että olisi ollut huolissaan minun tähteni, kuten teeskenteli olevansa, vartioi minua entistä tiukemmin ja pastoria myös. Sanoin senvuoksi: "Maailmassa ei sitä miestä olekaan, jonka kanssa haluaisin naimisiin. Kunhan vain saan pysyä kunnollisena, en muuta pyydä, ja olla köyhille vanhemmilleni lohtuna ja apuna: kunpa tämä tulisi onnelliseksi osakseni! se on korkein kunnianhimoni."
"Niin, mutta", sanoi rouva, "olen varsin vakavasti ajatellut että herra Williamsista tulisi sinulle hyvä puoliso; ja koska hän kaikesta menestyksestään saa kiittää isäntääni, hän hyvin mielellään ja kiitollisena ottaa vastaan hänen valitsemansa vaimon; varsinkin", lisäsi hän, "niin sievän ja älykkään ja niin hyvin kasvatetun".
Tämä saattoi minut aavistelemaan, että hän ehkä tiesi isäntäni aikaisemmasta vihjauksesta siihen suuntaan. Kysyin häneltä, oliko hänellä syytä luulla, että jotakinsellaistaoli suunniteltuna? "Ei", vastasi hän sanoen ajatuksen heränneen vain hänen omassa päässään; mutta huomautti olevan hyvin luultavaa, että isäntäni aikoi joko sitä tai jotakin vielä parempaa minun osakseni. Jos taas itse olin suostuvainen, niin hän kyllä suoraan esittäisi asian isännälleen, ja hän antoi minulle inhoittavan vihjauksen, että minun sietäisi nyt miettiä, miten omasta kohdastani avittaisin sitä toteutumaan. Sanoin hänelle, että minua tympäisi moinen kehno suunnitteleminen; ja mitä herra Williamsiin tuli, pidin häntä siivona ja kunniallisena miehenä, mutta kun hän toiselta puolen oli minua ylempänä, ja kun toiselta, sanoin, juuri papillisuus saattoi minussa vähimmin herättää helliä tunteita, niin asiasta ei voinut mitään tulla. Huomatessaan, ettei minua saanut mihinkään houkutelluksi, rouva Jewkes luopui puheenaineesta.
Avaan kohdakkoin tämän kirjeen ja ilmoitan teille sisällön; sillä emännöitsijä hyörii niin paljon edestakaisin yli- ja alikerran väliä, että pelkään hänen yllättävän.
No, näen että kaitselmus ei ole hyljännyt minua: minun ei tarvitsisikaan puolestani lähennellä herra Williamsia, jos olisinkin (mitä en suinkaan ole) siihen halukas. Näin hän kirjoittaa:
En tiedä kuinka lausua ajatukseni, jotten mielestäsi näkyisi tavoittelevan itsekkäitä pyyteitä sinulle tarjoamassani palveluksessa. Mutta tosiaankin tiedän vain yhden vaikuttavan ja kunniallisen keinon, millä pääsisit siitä vaarallisesta tilastasi. Se on avioliitto henkilön kanssa, jonka voit hyväksymiselläsi tehdä onnelliseksi. Mitä minuun itseeni tulee, niin asiain näin ollen se näköjään johtaisi minut turmioon! ja vielä pahempaa, saattaisin sinutkin kurjuuteen. Mutta kuitenkin, niin suuri on kunnioitukseni sinua kohtaan, niin täydellinen luottamukseni kaitselmukseen tällaisessa oikeassa asiassa, että pitäisin itseäni liiankin onnellisena, jos voisin sinulle kelvata. Siinä tapauksessa tahtoisin uhrata kaikki toivomukseni ja johdattaa sinut loitos johonkin turvalliseen paikkaan. Mutta miksi sanonsiinä tapauksessa? Teen sen siitä riippumatta, katsotko sopivaksi palkita minua niin erinomaisesti vai etkö; ja hetikohta, kun kuulen että herra B. on lähtöaikeissa (ja olen mielestäni nyt ryhtynyt varsin hyviin toimenpiteisiin saadakseni tietoja hänen liikkeistään), laitan hevosen valmiiksi ja tulen itse kyyditsemään. Luotan täydellisesti sinun hyvyyteesi ja järkevyyteesi ja olen mitä korkeimman kunnioituksen tuntein sinunnöyrin, uskollisin palvelijasi.
Älä luule, että tämä on mikään äkillinen päätös. Olen aina ihaillut luonnettasi, mikäli siitä olen kuullut kerrottavan; ja siitä hetkestä asti, kun sinut näin, toivoin voivani auttaa niin oivaa neitoa.
Mitäpä sanoisin, rakas isä ja äiti, tähän odottamattomaan tunnustukseen? Tarvitsen entistä enemmän teidän siunaustanne ja johtoanne. Mutta ei minulla kuitenkaan ole mitään halua naimisiin: tahtoisin mieluummin elellä teidän kanssanne. Kernaammin toki menisin avioliittoon miehen kanssa, joka kerjää ovelta ovelle, kuin panisin hyveellisyyteni vaaranalaiseksi. Mielestäni en kuitenkaan voi kuulla puhuttavan siitä, että joutuisin aviovaimoksi. Sielussani risteili tuhat erilaista ajatusta, kunnes kirjoitin näin:
Jouduin kovin hämilleni viime kirjeenne johdosta. Te olette aivan liian jalomielinen; en voi sietää, että vaarantaisitte kaikki tulevaisuudentoiveenne näin arvottoman olennon tähden. En voi ajatella tarjoustanne ilman yhtä suurta huolestusta kuin kiitollisuuttakin; sillä mikään muu kuin perikatoni välttäminen ei voisi saattaa minua ajattelemaan asemani muutosta. Ja siksi teidän, herra pastori, ei tulisi vastaanottaa niin tahdotonta suostumusta kuin omani olisi, jos äärimäisessä hädässäni myöntyisin perin jalomieliseen ehdotukseenne. Luotan kyllä täydellisesti teidän hyväntahtoisuuteenne minun auttamisessani; mutta, eritoten teidän tähtenne, en tällä hetkelläajatteleminulle tekemäänne kunniakasta tarjousta, enkä koskaankaan ilman vanhempieni suostumusta, joilla köyhyydestään huolimatta on tällaisessa tärkeässä kysymyksessä yhtä suuri oikeus vaatia minulta kuuliaisuutta ja velvollisuudentuntoa kuin jos olisivat kuinkakin rikkaita. Pyydän senvuoksi, hyvä herra, ettette odota minulta mitään muuta kuin ikuista kiitollisuutta, joka aina sitoo minut teidänhartaimmin kiintyneeksi palvelijaksenne.
Rouva Jewkes on saanut kirjeen ja on paljoa kohteliaampi minulle ja herra Williamsillekin kuin hän tähän saakka yleensä on ollut. Ihmettelen että minä en ole saanut mitään kirjettä isännältäni vastaukseksi omaani. Kaiketikin esitin asian liian tiukasti, joten hän on vihoissaan. Emännöitsijän kohteliaisuus ei minua enemmin miellytä; sillä hän on hirveän ovela eikä vartioi minua rahtuakaan vähemmän. Viritin ansan saadakseni käsiini hänen ohjeensa, joita hän kantaa kureliivinsä povessa; mutta se ei ole vielä onnistunut.
Viime kirjeeni on saapunut turvallisesti herra Williamsille vanhan keinomme avulla, joten häntä ei epäillä. Hän on maininnut, että vaikken ole myöntynyt hänen suunnitelmaansa niin auliisti kuin hän toivoi, hänen uutteruutensa ei herpaudu, ja hän sanoo jättävänsä kaitselmuksen ja minun itseni haltuun menetellä hänen kanssaan niinkuin hän osoittaa ansaitsevansa. Hän on ilmoittanut minulle, että hän piakkoin lähettää teidän luoksenne erityisen sanansaattajan tuomaan kääröä; olen lisännyt siinä oleviin kyhäyksiin mitä senjälkeen on tapahtunut.
Olen juuri tällä haavaa aivan ihmeissäni! Toivoakseni kaikki on hyvin, — mutta minulla on teille kerrottavana omituinen käänne. Herra Williams ja rouva Jewkes tulivat tänään luokseni, edellinen haltioituneena ja jälkimäinen omituisen liehahtelevana. "Kah, mamseli Pamela", sanoi hän, "minä ilmoitan sinulle iloisen uutisen! Iloisen uutisen! Sallikaa minun yksin puhua!" Sitte hän istahti ikäänkuin hengästyneenä, ähkyen ja puhkuen. "Kah, kaikki käy niinkuin ennustin!" sanoi hän: "tulee tosi naimiskaupasta sinun ja herra Williamsin kesken. Sitähän minä aina aattelinkin. Meidän isännällemme ei ole hyvyydessä vertaa! Kas vaan, kas vaan, häijy, epäluuloinen Pamela-neito… niin, rouva Williams — voinhan yhtä hyvin nimittää sinua siksi", haastoi tuo röyhkeä nainen. "Sinun tulisi langeta polvillesi ja anoa tuhannesti anteeksi, että olet häntä epäillyt."
Hän aikoi jatkaa; mutta minä sanoin: "Älkää kiduttako minua tällä tavoin, pyydän, rouva Jewkes. Antakaa minun tietää kaikki! Ah, herra Williams", huudahdin, "pitäkää varanne, pitäkää varanne!" — "Jälleen epäluuloinen!" sanoi taloudenhoitajatar. "Näyttäkäähän hänelle kirjeenne, herra Williams, ja minä näytän hänelle omani: sama henkilö ne toi."
Vapisin ajatellessani mitä tämä voisi tarkoittaa ja lausuin: "Olette niin yllättäneet minut, etten voi seistä, kuulla enkä lukea! Miksi tulitte tuolla tavoin hätäännyttämään näin heikkoa sielua?" Pastori sanoi tällöin rouva Jewkesille: "Annammeko kirjeemme neiti Pamelalle, jättäen hänet toipumaan hämmästyksestään?" — "No, kaikella muotoa", vastasi toinen; "eihän niissä muuta ole kuin säihkyvää kunniaa ja suosiota!" Ja niin he jättivät kirjeensä minulle ja poistuivat.
Sydämeni oli ihmetyksestä ihan ahdistuksissa, niin etten maltittomuudessanikaan voinut niitä heti lukea; mutta toivuttuani sitte huomasin niiden sisällön näin omituiseksi ja odottamattomaksi:
Herra Fownesin kuolema on nyt tuottanut minulle kauvan haluamani tilaisuuden tehdä teidät onnelliseksi, ja kaksin verroin: sillä minä annan pian teidän haltuunne hänen pitäjänsä, ja jos osaatte tehdä itsenne neitoselle otolliseksi, toimitan teille erään Englannin herttaisimpia tyttöjä vaimoksenne. Häntä ei ole kohdeltu (niin hänellä on syytä ajatella) ansionsa mukaan; mutta jahka hän näkee olevansa rehellisen kelpo miehen suojeluksessa ja joutuvansa taatusti sellaisiin elämänoloihin, joihin on viime vuosina tottunut, olen varma että hän suo anteeksi näennäisesti kovat koettelemuksensa, valmisteluna onnekkaaseen asemaan, jonka täten toivon tulevan teidän kummankin osaksi. Minun on vain tehtävä tiliä kummallisesta käytöksestä, johon olen saattanut itseni syypääksi, ja sen teen teidät tavatessani; mutta koska minun on piakkoin matkustettava Lontooseen, en luule sen voivan tapahtua enää tässä kuussa. Mutta jos sillä välin saatte Pamelan suostumuksen, niin teidän ei ole tarvis siirtää molemminpuolisen onnenne aikaa tuonnemmaksi. Ilmoittakaahan minulle vain ensin asiasta ja tytön hyväksymisestä, jonka näin tärkeässä kysymyksessä pitäisi riippua kokonaan hänen omasta valinnastaan; samoin kuin toiselta puolen teille vakuutan, että haluaisin teidänkin toimivan aivan vapaaehtoisesti, jottei teidän onnenne täydellisyydestä mitään puuttuisi. Teidännöyrä palvelijanne.
Onko tällaista koskaan kuultu? — Tyynny, toivon ja pelon vaiheilla sykähtelevä sydämeni! — Mutta näin kuuluu rouva Jewkesin minulle jättämä kirje:
Olette ollut hyvin huolellinen ja uuttera toimessa, jonka teille olin myöhemmällä selviävistä syistä uskonut. Teidän vaivannäkönne on nyt melkein lopussa; sillä minä olen herra Williamsille kirjoittanut aikomuksistani niin seikkaperäisesti, että minun tässä tarvitsee sanoa sitä vähemmän, koska hän luullakseni ei epäröitse ilmoittaa teille kirjeeni sisältöä. Minun on huomautettava vain yhdestä seikasta, nimittäin että jos havaitsette hänelle tekemäni vihjauksen vähimmässäkään määrin herättävän jommassakummassa vastahakoisuutta, voitte molemmille vakuuttaa että heillä on täysi vapaus noudattaa omia taipumuksiansa. Ja olkaahan edelleenkin sävyisä epäilevää, levotonta Pamelaa kohtaan, joka nyt alkanee ajatella parempaa hänen jateidän ystävästänne, j.n.e.
Ehdin tuskin jäljentää nämä kirjeet, vaikka paljo kirjoitteluni onkin harjaannuttanut kynänkäyttöni varsin joutuisaksi, kun he molemmin jo jälleen saapuivat luokseni reippaalla tuulella; ja herra Williams sanoi: "Olen iloinen, neitoseni, että joennakoltatulin tehneeksi sinulle tunnustukseni. Tämä jalomielinen kirje on tehnyt minut maailman onnellisimmaksi mieheksi; ja, rouva Jewkes, jos voin saavuttaa tämän kaunokaisen suostumuksen, pidän itseäni…" Minä keskeytin kunnon miehen sanoen: "Ah, herra Williams, olkaa varuillanne, olkaa varuillanne, älkää…" Siihen vaikenin, ja rouva Jewkes tokaisi: "Yhä vaan epäilet! En ole mokomaa eläissäni nähnyt! Mutta huomaanpa", jatkoi hän, "etten ollut väärässä, kun entisten ohjeitteni aikana varoin teitä molempia, —minullaolisi nähdäkseni ollut vaikea tehtävä teidän ehkäisemisessänne; kyllä vakka kantensa löytää, sanoo sananlaskukin." En epäillyt, että rouva Jewkes käyttäisi hyväkseen toisen riemukasta varomattomuutta. Otin hänen kirjeensä ja sanoin: "Tässä, rouva Jewkes, on teidän kirjeenne, — kiitän teitä siitä; mutta olen ollut niin kauvan sokkelossa, etten osaa tähän mitään tällä haavaa vastata. Aika kyllä tuo kaikki päivänvaloon. — Tässä, herra pastori, on teidän kirjeenne; kääntyköön kaikki teidän parhaaksenne. Onnittelen teitä isäntäni hyvyyden suomasta elannosta." — "Ilman sinua se koituukuoloksi, eikäelannoksi", sanoi hän. — "Olkaa malttavainen, herra pastori", pyysin minä; "niin kauvan kuin minulla on isä ja äiti, vaikka köyhätkin, en ole oma käskijäni; ja tahdon päästä täyteen vapauteen ennen kuin katson sopivaksi tehdä valintaa."
Rouva Jewkes kohotti silmänsä ja kätensä ja sanoi: "Sitä harkintaa, sitä varovaisuutta ja oveluutta tuon ikäisessä!" — "No, kah", virkoin minä (jotta pastori olisi osannut olla varuillaan, vaikka tässä ei toivoakseni saata olla mitään petosta; olisihan se kummallista halpamaisuutta, jos niin olisi!) "minä olen niin tottunut kohtalon leikkipalloksi, että tuskin tiedän kuinka hallita itseäni, ja olen melkein menettänyt ihmis-uskoni. Mutta toivon olevani väärässä; tästälähin, rouva Jewkes, saatte ohjata mielipiteitäni kuten tahdotte, minä kysyn neuvoanne kaikessa" — missä pidän sopivana, — lisäsin itsekseni; sillä vaikka voinen antaa hänelle anteeksi, en voi koskaan rakastaa häntä.
Hän jätti herra Williamsin ja minut tuokioksi kahden kesken. Silloin sanoin: "Ajatelkaa, hyvä herra, mitä olette tehnyt." — "Tässä ei voi olla petosta", sanoi hän. — "Toivoakseni ei", virkoin minä; "mutta mikä pakko teidän oli puhuaaikaisemmastatunnustuksestanne? Olkoon asia kuinka tahansa,senmainitseminen ei voinut olla miksikään hyödyksi, varsinkaan tuon naisen kuullen. Suokaa anteeksi, hyvä herra, puhutaan naisten suulaudesta, mutta huomaan ettei rehellistä sydäntä voi aina uskoa yksikseen huonoon seuraan."
Pastori aikoi vastata, mutta vaikka rouva Jewkesin toimen sanotaan olevanmelkeinlopussa (kiinnitin huomioni tuohon sanaan "melkein"), tuli hän jälleen luoksemme ja sanoi: "Hei, minulla olisi hyvä halu saattaa sinua kirkkoon tänään." Olin siitä iloinen, sillä vaikka nykyisessä epätietoisessa asemassani en olisi sinne menosta välittänyt, rohkaisin kuitenkin hänen ehdotustaan voidakseni päättää, oliko hän tosissaan vai eikö, ja saattoiko siis muuhunkin luottaa. Mutta herra Williams toimitti taas varomattomasti hänelle tekosyyn, sanoen että nyt oli parasta siirtää se yhtä sunnuntaita tuonnemmaksi, kunnes asiat ehtisivät kehittyä minun voidakseni esiintyä soveliaammin. Rouva Jewkes tarttui mielellään siihen verukkeeseen ja kannatti pastorin mielipidettä.
Toivon sittekin parasta; mutta jos tämä osoittautuu juoneksi, niin pelkään että vain ihme voi minut pelastaa. Mutta eihän ihmissydän toki kyenne sellaiseen vilppiin. Sitäpaitsi on herra Williamsilla hänen omakätinen sitoumuksensa, eikä isäntäni tällöin tohdi olla muuta kuin tosissaan. Ja vaikka hän kylläkin on menetellyt varsin väärin minua kohtaan, ei hänen kasvatuksensa eikä vanhempainsa esimerkki ole kumpikaan opettaneet hänelle moista mustaa vehkeilyä. Toivon siis parasta.
Herra Williams, rouva Jewkes ja minä olemme olleet kolmisin kävelyllä puutarhassa. Emännöitsijä otti esille avaimensa, ja me menimme vähän matkaa laidunmaan puolelle katsoaksemme sonnia, julmaa, vihaista jöröttelijää, joka puski keittäjätär-rukkaa; tyttö on jo melko hyvin toipunut. Herra Williams osoitti päivännoutoa, mutta minun täytyi olla hyvin vähäpuheinen hänen kanssaan; sillä tuo poloinen herrasmies ei ollenkaan osaa olla välttelevä ja varovainen.
Olemme juuri illastaneet kaikki kolme yhdessä; enkä voi vielä muuta otaksua kuin että kaiken täytyy olla oikein. Mutta minä olen päättänyt olla menemättä naimisiin, mikäli se minusta riippuu, enkä ainakaan anna mitään rohkaisuja ennen kuin olen teidän luonanne, sen olen päättänyt.
Herra Williams sanoi rouva Jewkesin kuullen, että hän lähettää viemään kirjeen isälleni ja äidilleni. Se mies ei näy ensinkään osaavan pitää varaansa; mutta toivon, ettette lähetä mitään vastausta ennen kuin saan nyt niin hartaasti haluamani ilon ja onnen pian tavata teidät. Kääröön hän liittää mitä ikävimmän paperitukun, joissa kyhäyksissäni kerron vainahdistuksestani, hädästänijapelonaiheistani. Siksipä lähetänkin tämän sen mukaan (sillä rouva Jewkes sallii minun toimittaa kirjeen isälleni, ja se seikka näyttää hyvältä). Kaikkien kärsimysteni jälkeen lopetan ilomielin, kun vointoivoa, että pian pääsen luoksenne, minkä tiedän tuottavan teille lohtua; ja näin jään teidän jatkuvia rukouksianne ja siunauksianne anoenalati kuuliaiseksi tyttäreksenne.
Minulla on niin paljon vapaata aikaa, että minun täytyy kirjoittaa askarrellakseni jotakin. Sunnuntai-iltana, johon viimeksi keskeytin, rouva Jewkes kysyi minulta, halusinko mieluummin nukkua yksinäni. Minä sanoin: "Kyllä, kaikesta sydämestäni, jos sen sallitte." — "No", vastasi hän, "tämän yön jälkeen saat". Pyysin häneltä enemmän paperia, ja hän antoi minulle pullon mustetta, kahdeksan arkkia paperia, jonka sanoi olevan koko varastonsa (sillä nyt hän antaisi minun kirjoittaa puolestaan isännällemme, jos tarve vaatii) ja kuusi kynää sekä palasen lakkaa. Tämä näyttää oikein hyvältä. Hän mairitteli minua vuoteeseen tullessaan, kehoitteli kovin, että rohkaisisin herra Williamsia, puhui paljon hänen puolestaan ja moitti ujouttani häntä kohtaan. Sanoin hänelle, että olin päättänyt olla pastoria rohkaisematta, kunnes olin puhellut isälle ja äidille. Hän sanoi aavistelevansa, että ajattelin jotakuta toista, kosken muutoin voisi suinkaan olla niin tunteeton. Vakuutin hänelle, kuten täysin varmasti voin tehdäkin, ettei maan päällä ollut ainoatakaan miestä, jota halusin. Mitä taas herra Williamsiin tuli, hän saattoi solmia paljoa paremman naimisliiton; ja minä olin ajatellut itselleni niin paljon onnea elämästäni köyhän isäni ja äitini luona, etten voinut mielihyvällä ajatella mitään suunnitelmaa ennen kuin olin tätä koettanut. Pyysin häneltä rahojani; hän sanoi niiden olevan ylhäällä raha-arkussaan, mutta saisin ne huomenna. Kaikki tämä näyttää hyvältä.
Herra Williams tahtoi mennä kotiin tänä iltana, vaikka oli myöhä, koska hän halusi lähettää sanansaattajan teidän luoksenne tuomaan kirjettä, jonka oli aikonut kyhätä omasta puolestaan, sekä minun kääröni. Mutta, pyydän, älkäähän rohkaisko häntä, kuten sanoin; sillä hän on liian äkkipikainen tässä asiassa; vaikka hän on hyvin kunnon mies, jolle olen suuressa kiitollisuuden velassa.
Voi! olemme saaneet ikäviä uutisia herra Williams-paralta. Hänelle on sattunut surkea onnettomuus: oli joutunut roistojen käsiin kotimatkallaan eilen illalla; mutta onneksi hän pelasti paperini. Näin kertoo hän tapauksesta rouva Jewkesille:
Minua kohtasi ikävä onnettomuus teidän luotanne lähdettyäni. Saavuttuani jo varsin lähelle kaupunkia eli padon luo ja aikoessani juuri astua sen yli vievälle puusillalle kaksi roikaletta tarttui minuun vannoen tappavansa, ellen luovuttaisi heille mitä minulla oli. He penkoivat taskuni ja ottivat nuuskarasiani, sinettisormukseni, puolen guinean kultarahan, hiukan hopeaa ja puolen pennyn kolikoita sekä nenäliinani ja pari kolme taskuissani olevaa kirjettä. Kaikeksi onneksi oli Pamela-neidon antama kirje povessani, joten se säilyi; mutta ne mukiloivat pääni ja kasvoni ja kiroillen, ettei minulla ollut enempää rahaa, keikauttivat minut patoon ja huusivat: 'Viru siellä, pappi, huomiseen asti!' Sääreni ja polveni kolhiintuivat pudotessani erästä pölkkyä vasten; ja olin vähällä tukehtua veteen ja liejuun. En voi liikkua ulkosalla päivään, pariin: sillä minä olen hirvittävän näköinen! Hattuni ja peruukkini täytyi minun jättää jälkeeni ja kävellä puolen penikulman matka ilman niitä: mutta ne löydettiin nyt aamulla ja tuotiin minulle nuuskarasiani keralla, joka roistoilta varmaan oli pudonnut. Kauhtanani on pahoin revitty, samoin liperinikin. Peljästyin kovin; sillä näillä seuduin ei ole vuosikausiin kuultu ryöstöistä. Rosvoja etsitään tarmokkaasti. — Nöyrät tervehdykseni kelpo Pamela-neidolle; joshänsäälii vastoinkäymisiäni, toivun sitä pikemmin ja kykenen käymään häntä tervehtimässä ja häntä palvelemaan. Tämä ei estänyt minua kyhäämästä kirjettä, vaikka se oli hyvin vaivaloista, kuten tämänkin kirjoittaminen (se mies ei tosiaan osaa pitää mitään salassa!) ja lähettämästä sitä hevosmiehellä tänä aamuna. Olen, hyvä rouva Jewkes,kiitollisin ja nöyrin palvelijanne.
Jumalan kiitos, ettei käynyt pahemmin! Ja huomaan etten ole vilustunut, vaikka olin likomärkä kiireestä kantapäähän. Säikähdykseni kaiketi esti minut vilustumasta; sillä useaan tuntiin en ollut oma itseni, enkä tiedä kuinka kotiin pääsin. Kirjoitan tänä iltana kiitoskirjeen, jos jaksan, jalomieliselle suojelijalleni hänen arvaamattomasta hyvyydestään minua kohtaan. Kunpa voisin sanoa kaikki, mitä toivon, hänen auliutensaparemmasta osasta, verrattomasta Pamela-neidosta.
Häijy hylky remahti nauruun lukiessaan tätä kirjettä, niin että hänen lihavat kylkensä hytkähtelivät, ja sanoi: "Minkähänlaiselta pastori-parka näyttikään, kun hän niin riemastuneena erottuaan sievästä morsiamestaan sitte löysi itsensä padon juurelta! Ja minkänäköinen hän lie ollutkin revityssä liperissään ja kauhtanassaan, hatutta ja tekotukatta, kotiin päästyään! Kylläpä", lisäsi hän, "mies-poloinen oli koreassa siivossa!" Minä sanoin että oli kovin raakamaista nauraa sellaiselle pahoinpitelylle; mutta hän vastasi nauravansa koska herra Williams oli pelastunut; muutoin hän olisi ollut suruissaan. Sanoi olevansa iloinen syvästä osanotostani… Se muka näyttilupaavalta.
Minä en hänen päätelmästänsä piitannut; mutta kun olen tottunut epäluulon aiheisiin, en voi olla sanomatta, etten tästä asiasta pidä; ja hänen kirjeittensä ryöstö minua enimmin peloittaa. Kuinka onnellista, etteivät saaneet käsiinsä minun kääröäni! En tiedä, mitä asiasta ajatella; mutta miksi antaisin jokaisen tapauksen häiritä rauhaani? Niin kuitenkin ainakäy, täällä viipyessäni.
Rouva Jewkes hoputtaa minua kovin lähtemään kanssaan vaunuissa herra Williamsia tervehtimään. Hän on niin puuhakas edistämään meidän välistämme asiaa, että hänen viekkauteensa ja oveluuteensa katsoen en tiedä mitä siitä ajattelen. Olen ehdottomasti kieltäytynyt väittäen, että jollen halua rohkaista hänen kosintaansa, minun ei tulisi lähteä mukaan. Ja hän on nyt mennyt ilman minua.
Tunnen merkillistä kiusausta paeta täältä hänen poissaollessaan — kaikista näistä hyvistä enteistä huolimatta. On surullista, kun ei ole ketään, jolta kysyisi neuvoa: — en tiedä mitä tehdä. Mutta voi minua! Minulla ei ole rahaa ostaakseni kenenkään suosiollisuutta taikka maksaakseni välttämättömistä tarpeista tai asunnosta. Lähdenkin nyt puutarhaan ja teen päätökseni myöhemmin. —
Olen ollut puutarhassa ja takaveräjällä, ja siellä minä seisoin sydän kurkussa. En voinut huomata että minua vartioitiin; se kyllä näyttää hyvältä. Mutta jos jotakin taas menisi vinoon, en ikänä antaisi itselleni anteeksi, etten käyttänyt tätä tilaisuutta. No, menen jälleen alas, nähdäkseni onko kaikki selvää ja miltä tuntuu takaveräjällä laidunmaan puolella. —
Epäilemättäkin tämä talo on loihdittu; ja minä luulen että Lucifer on lahjottu niinkuin kaikki muutkin minun ympärilläni ja on hahmoittunut tuoksi ilkeäksi yrmysonniksi minua vartioidakseen! Sillä minä olen jälleen käynyt alhaalla veräjän luona, rohkeninpa sen avatakin ja kävelin nuolenkantaman verran laidunmaalle; mutta siinä seisoi kauhea sonni tuijottaen minuun hehkuvilla lautassilmillään, niinkuin minusta tuntui. Käännyin siis ja astuin sisälle veräjästä, jotta se ei karkaisi päälleni. Kukaan ei minua kuitenkaan nähnyt. Luuletteko että on sellaisia olentoja kuin noitia ja henkiä? Jos niitä on, niin uskon sydämessäni, että rouva Jewkes on saanut tämän sonnin puolelleen. Mutta mitä voin tehdä rahattomana ja ystävittä? Voi sitä häijyä naista, kun minut niin puijasi! Kaikki, miehet, naiset ja eläimet, on luullakseni liittoutunut Pamela-rukkaanne vastaan! — Sitäpaitsi en tunne tiestä askeleenkaan mittaa enkä tiedä kuinka pitkältä on johonkin taloon tai mökkiin, enkä myöskään saisinko suojaa, jos johonkin taloon päätyisin. Ja kun vielä rosvotkin ovat liikkeellä, voin joutua yhtä suureen vaaraan kun nyt tahtoisin karttaa, jopa paljoa suurempaan, jos nämä lupaavat enteet osoittautuvat toteutuviksi. Eikä suinkaan isäntäni voi olla mieleltään niin musta, että ne pettäisivät! — Mitä voin tehdä? Minulla on hyvä halu yrittää sitä vielä kerran; mutta silloin voivat ajaa minua takaa ja saada minut kiinni. Se olisi minulle entistä pahempaa; tämä ilkeä nainen löisi minua, riistäisi kenkäni ja telkeisi minut kammiooni.
Mutta oli miten oli, jos isäntäni tarkoittaahyvää, hän ei voi vihoitella pelkoni vuoksi, vaikka pujahtaisinkin tieheni; eikä kukaan voi minua moittia. Teidän luonanne ollen, kun kaikki pelkoni on ohi, voidaan minut helpommin kuin täällä saada miettimään hänen ehdotustaan herra Williamsiin nähden. Kuten hänen kirjeestään olette lukeneet, sanoo hän jättävänsä asian vapaaehtoisen valintani varaan. Miksi siis pakoa pelkäisin? Taidanpa jälleen mennä veräjälle! Mutta sydäntäni vapisuttavat kuitenkin pahat aavistukset paon vaikeuksista ja koska olen niin köyhä ja ystävittä! — Oi, hyvä Jumala! viattomien suojelija! johda minun tekojani!
Minulla on juuri tällä hetkellä kummallinen vakaumus, että minun tulisi yrittää täältä pois ja jättää pakoni menestyminen kaitselmuksen huomaan. Menen siis vielä katsomaan — edes nähdäkseni, onko se sonni vielä siellä.
Voi, voi! Voi tätä kohtaloa! Minulla ei ole rohkeutta edes mennä, enkä myöskään voi jäämistä ajatella. Mutta minun täytyy tehdä päätökseni. Puutarhuri oli viime kerralla näkyvissä; siksi oli minun tultava jälleen ylös. Mutta koetan lähettää hänet tieltäni, jos voin. Jos nimittäin en koskaan enää saisi toista sellaista tilaisuutta, niin katuisin ikäni kaiken. Vielä kerran tahdon uskaltaa. Johtakoon Jumala askeleitani, tehköön polkuni sileäksi ja tasoittakoon pelastukseni tien.
Niin, täällä olen taas, takaisin tulleena, hupsun tavoin säikähtyneenä kaikista suunnitelmistani. Voi, kuinka kauhealta kaikki minusta näyttää. Olin edennyt kaksi vertaa niin loitos kuin ennen olin käynyt takaveräjän tuolle puolen: katsahdin ja luulin näkeväni sonnin minun ja portin välillä, toisen sonnin tullessa minua kohti edestä päin. No, ajattelin, tässä on varmaan kaksinkertaista taikaa! Nyt on isäntäni henki toisessa sonnissa ja rouva Jewkesin toisessa: jo olen tosiaan hukassa! "Auttakaa, auttakaa!" huusin kuin hullu, juosten takaisin veräjää kohti kuin lentämällä. Saatuani kiinni portista rohkaistuin vilkaisemaan taakseni, nähdäkseni lähestyivätkö otaksutut sonnit, ja silloin huomasin että siellä olikin vain kaksi etäällä toisistaan kiertelevää lehmää, ja ne olivat pelokkaassa mielessäni aiheuttaneet kaiken tämän hätäännyksen. Mutta kun kaikki on minulle niin peloittavaa, huomaan etten kykene pakoani ajattelemaan; sillä minä säikähtyisin samoin ensimäistä outoa vastaantulijaa. Olen varma, että säikky saattaa ihmisen useampiin vaaroihin kuin mistä sen aiheuttama varovaisuus pelastaa.
Lukitsin sitten portinoven, pistin avaimen taskuuni ja olin surkean neuvottomuuden tilassa. Nan tuli kysymään mikä oli hätänä, kun niin usein juoksin portaita ylös ja alas! Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta ilkeä valhe kielelläni minä virkoin: "Vaikka rouva Jewkes on joskus hiukan ankara minulle, en kuitenkaan tiedä mitä ilman häntä tekisin; astun ylös ja menen alas puutarhaan kävelemään, ja kun ei hän ole pateillani, tiedän tuskin mihin ryhtyä." — "Niin", vastasi se typerys, "hänestä on aika hyvää seuraa, mamseli; eipä ihme, että häntä kaipaatte".
Täällä siis olen taas, ja kaiketi tänne jään; sillä minulla ei ole rohkeutta pyrkiä minnekään muualle. Oi, miksi hupakkoja neito-parkoja koetellaan tällaisissa vaaroissa, kun heillä on näin vähän rohkeutta niitä vastaan kamppaillakseen? Tahdon näin ollen toivoa parasta, mutten kuitenkaan voi olla huomaamatta, kuinka kamalasti kaikki kääntyy minua vastaan. Niinpä ne ryöväritkin, vaikken niiden käsiin joutunutkaan, säikähdyttivät minut siinä määrin ja lisäsivät pelkoani niin pahasti kuin jos olisivat hyökänneet kimppuuni. Ja sitte se sonni; se on tosiaan peloittanut minut yhtä paljon kuin jos olisi puskenut minua eikä keittäjätärtä. Nämä kaksi seikkaa yhdessä tekevätkin minusta oikean pelkurin. Mutta oma hupsuuteni oli pahinta kaikesta, koska siten menetin rahani; sillä jos minullaneolisi, luulen että olisin kuitenkin uhmannut sekä sonnia että rosvoja.
Rouva Jewkes on siis palannut vierailultaan. "Kah", sanoi hän, "saatkin rauhoittaa mielesi; sillä herra Williams toipuu varsin hyvin. Hän ei ole puoleksikaan niin huonossa tilassa kuin luulotteli. Voi niitä oppineita", sanoi hän, "niillä ei ole hiirenkään rohkeutta! Hänellä on vain muutamia naarmuja kasvoissaan, jotka luullakseni sai hapuillessaan somerossa padon juurella, kun yritti löytää kuoppaa, mihin lymyisi rosvoilta. Hänen säärtänsä ja polveansa tuskin mikään vaivaa. Kirjeessään hän sanoo olevansa kauhean näköinen: saattoi ollakin ensin, sisälle tullessaan; mutta hän näyttää nyt varsin terveeltä, ja ellei hän silloin tällöin vähän voihkailisi ajatellessaan vaaraansa, en olisi huomannut hänessä mitään vikaa. Siis, Pamela-neiti", puhui rouva Jewkes, "olehan aivan levollinen siitä asiasta". — "Se ilahduttaa minua", sanoin, "kaikista teidän kokkapuheistanne huolimatta, rouva Jewkes".
"Niin", haastoi emännöitsijä, "hän ei puhu muusta kuin sinusta; ja kun mainitsin hänelle, että olisin kernaasti taivuttanut sinut mukaani matkalle, oli mies minulle ylen kiitollinen; ja hän on avannut minulle koko sydämensä, kertonut kaiken tapahtuneen ja mitä teidän keskenne oli vehkeilty". Tämä säikähdytti minua tavattomasti, koska parista kolmesta esimerkistä näin, ettei hänen rehellinen sydämensä voinut säilyttää mitään omana tietonaan, hän kun piti jokaista yhtä suorana ja vilpittömänä kuin itseänsä. Minä sanoin, mutta raskaalla sydämellä: "Ah, rouva Jewkes, rouva Jewkes, se olisi voinut saattaa minut hätään, jos hänellä olisi jotakin teille kerrottavaa. Mutta tiedätte varsin hyvin, että jos meillä olisi ollut haluakin sellaiseen, ei meillä ollut tilaisuutta siihen teidän valppaan huolenpitonne ja tarkkasilmäisyytenne tähden."
"Ei", sanoi hän, "se on kyllä totta, neitiseni; ei edes tuohon tunnustukseenkaan, johon hän minun kuulteni myönsi saaneensa tilaisuuden kaikesta valppaudestani huolimatta. No, noh", sanoi hän, "ei enempää verukkeita minua vastaan! Sinulla on ikäiseksesi hyvin terävä aju; mutta ehkä minä olen yhtä ovela kuin sinäkin. Kuitenkin on kaikki nyt hyvin", hän lisäsi, "koskavahtaamisenion nyt isäntäni käskystä loppunut. Mitä olet poissaollessani puuhaillut?"
Olin niin hätääntynyt sen johdosta, mitä mahdollisesti oli herra Williamsin ja hänen kesken puhuttu, etten kyennyt hämiäni salaamaan; ja hän sanoi: "No, mamseli, koska kaikki asiat näkyvät päättyvän niin pian ja onnellisesti, salli minun neuvoa sinua olemaan hiukan vähemmän huolissasi hänen paljastuksistaan; ja ota minut uskotuksesi niinkuinhänkinon ottanut, ja silloin minä ajattelen, että sinulla on jotakin arvonantoa ja luottamusta minua kohtaan. Ja sitä et ehkä katuisi."
Hän oli niin vakavana, että epäilin hänen täten tahtovan lypsää minulta tietoja. Osasin arvostella hänen ystävällisyyttään herra Williamsia kohtaan tämän viimeksi käydessä täällä: sen tarkoituksena oli vain puhuttaa miestä niin pitkälle kuin mahdollista.
"Kuulkaahan, rouva Jewkes", sanoin, "miksi kaikki tämä onkiminen sieltä missä ei mitään ole, josvahtaamisenne, kuten sitä nimitätte, nyt on lopussa?"
"Se ei ole muuta kuin naisellista uteliaisuutta, sen sinulle vakuutan", vastasi hän; "sillä luonto vetää ihmistä ottamaan asioista selvää, milloin niin suurta salaperäisyyttä yritetään".
"No", sanoin, "antakaahan minun tietää, mitä hän sanoi; niin sitten vastaan teidän uteliaisuuteenne". — "Välipä sillä", tuumi nyt hän, "teetkö sen vai etkö; sillä minä olen kuullut häneltä niin paljon kuin halusin; enkä uskokaan saavani sinulta udelluksi mitään, jota et halua minun tietävän, viekas pikku kaunokaiseni". — "No", virkoin minä, "olkoon hän sanonut mitä tahansa, en pidä siitä lukua; sillä minä olen varma, ettei hän voi sanoa minusta mitään haitallista; ja puhukaamme jo muusta".
Olin sitä levollisempana, koska hän kaikista urkkimisistaan huolimatta ei viittaillut avaimeen ja porttiin j.n.e., sillä jos pastori olisi niistä hänelle maininnut, ei hän olisi malttanut antaa minun olla sitä tuntematta. Jätimme siis toisemme katsoen toivottomaksi pyrkiä tarkoitustemme perille. Mutta varmastikin oli pastori sanonut enemmän kuin hänen olisi sopinut, ja pelkään sitäkin pahemmin, ettei kaikki ole niinkuin olla pitäisi, koska rouva Jewkes on tosiaan nyt ollut kaksi tuntia huoneeseensa sulkeutuneena kirjoittelemassa — vaikka hän oli antavinaan minulle kaiken paperivarastonsa ja sanoi että saisin kirjoittaa hänen puolestaan. Alan toivoa että olisin uskaltanut kaikki ja lähtenyt tieheni silloin kun olisin voinut. Oi, milloin tämä epäilyksen ja rauhattomuuden ahdinko loppuu?
Hän käväisi vastikään kammiossani ja sanoi toimittavansa viestinviejän Bedfordshireen; lähetti veisi minultakin kiitoskirjeen, jos tahdoin sellaisen kyhätä isäntäni suosion tunnustukseksi. "Tosiaankaan", sanoin, "minulla ei ole mitään kiittämisen syytä ennen kuin pääsen isän ja äidin luo: ja tiedättehän jo lähettäneenikin kirjeen, vaikken ole saanut siihen vastausta". Rouva Jewkes sanoi että isäntäni kirje herra Williamsille oli riittävä ja että vähin, mitä saatoin tehdä, oli kiittää häntä. "Ei ole tarvis", intin minä, "sillä minä en aio mennä herra Williamsille: mitäpä se kirje siis minulle merkitsee?" — "No", virkkoi hän, "näen että olet aivan käsittämätön!"
En pidä tuosta. Voi hupsua sonnien ja rosvojen pelkoa! Sillä nyt kaikki levottomuuteni alkaa kiusata minua kaksin verroin. Mitä lieneekään tuo varomaton mies sanonut! Epäilemättä se on emännöitsijän pitkän kirjeen aiheena.
Lopetan tämänpäiväisen kirjoitteluni sanomalla, että hän on kovin vaitelias ja varovainen entiseen verraten ja vastaa kysymyksiini vain yksikantaan "ei" taikka "kyllä". Ilmeisesti haudotaan jotakin, — ja siitäkin päättäen, että hän ei pidäkään lupaustaan yksinäni makaamisesta ja rahoista. Näihin kumpaiseenkin seikkaan hän antoi epäiltäviä vastauksia, huomauttaen toiseen: "No, oletpa kovin hedas rahoillesi; en minä niiden kanssa livistä!" ja toiseen: "Hyväinen aika! eihän sinun tarvitse tietääkseni olla niin kärkäs pääsemään minusta vuodetoverina ennen kuin olet varma toisesta, joka sinuaparemmin miellyttää." Tämä vihlaisi sydäntäni! Ja samalla kertaa se tukki suuni.
Herra Williams on ollut täällä, mutta meillä ei ole ollut tilaisuutta jutella keskenämme; hän näytti ällistyneeltä rouva Jewkesin muuttuneesta sävystä ja umpimielisyydestä tuon ystävällisen vierailun jälkeen, jolloin olivat olleet niin vapaapuheisia keskenään, ja vielä paljoa enemmän siitä, mitä nyt alan teille kertoa. Pastori kysyi tahtoisinko lähteä kierrokselle puutarhaan rouva Jewkesin ja hänen kanssaan. "Ei", kieltäysi emännöitsijä, "minä en voi tulla". Herra Williams kysyi: "Eikö neiti Pamela voisi lähteä kävelylle?" — "Ei", sanoi hän, "minä en sitä halua".
"Kah, rouva Jewkes", virkkoi pastori, "pelkäänpä että olen teitä pahastuttanut". — "Ette ollenkaan", vastasi toinen: "mutta pianhan saanette vapaasti kävellä toisenne kanssa niin paljon kuin haluttaa. Olen lähettänyt tiedustamaan viimeisiä ohjeitanitästäjatärkeämmistäkinasioista. Jahka ne saan, sallin teidän menetellä niinkuin te molemmat tahdotte; mutta siihen asti ei merkitse mitään, kuinka vähän te olette yhdessä."
Tämä säikähdytti meitä kumpaakin. Herra Williams näkyi äkkiä aivan tyrmistyvän ja sai itsesyyttävän ilmeen, kuten minusta tuntui. Menin siis rouva Jewkesin selän taakse, pidin molempia kämmeniäni yhteen liitettyinä ja paperinpalaa niiden välissä ja katsahdin pastoriin. Tämä näkyi käsittävän tarkoitukseni, että alottaisimme jälleen kirjeenvaihtomme tiilten avulla. Jätin heidät kahden kesken ja vetäydyin komerooni kyhäämään kirjettä tiilten väliin kätkettäväksi. Mutta kun minulla ei ollut aikaa sitä jäljentää, kerron vain pääsisällön.
Nuhtelin häntä liiallisesta avomielisyydestä ja kerkeydestä mennä rouva Jewkesin ansoihin, mainitsin pelkääväni petollista peliä ja selitin lyhyesti syyt, miksi olin huolissani ja kiihtyneenä. Pyysin häntä ilmoittamaan mitä oli puhunut ja huomautin että mielestäni oli mitä painavimpia perusteita palata pakosuunnitelmaan. Asetin kirjeen iltasella tavalliseen paikkaan ja odotan nyt kärsimättömästi vastausta.
Sain näin kuuluvan vastauksen:
Olen aivan häkellyksissäni, ja minun täytyy myöntää itseni syylliseksi kaikkeen siihen mistä minua aivan oikein nuhtelit. Kunpa minulla olisi edes puolet sinun varovaisuudestasi ja järkevyydestäsi! Toivon sentään, että tämä on vain tuon häijyn naisen pahantuulen puuska, jotta hän voisi näyttää valtaansa ja tärkeyttänsä: sillä minä en luule että herra B. voi tai uskaltaa pettää minua niin perin kehnosti. Minä paljastaisin hänet kaikelle maailmalle, jos hän sen tekisi. Mutta sellaista hän ei tarkoita,ei voitarkoittaa. Olen saanut John Arnoldilta kirjeen, jossa hän kertoo isäntänsä valmistautuvan Lontoon-matkalleen ja arvelee hänen myöhemmin saapuvan näille maille; mutta hän sanoo lady Daversin olevan heillä kotona, ja hänen pitäisi seurata veljeänsä Lontooseen tai tapaamaan häntä siellä. John lupaa suurta intoa ja harrastusta sinun auttamiseksesi, ja huomaan hänen viittaavan minulle aikaisemmin lähettämäänsä kirjeeseen, joka ei kuitenkaan ole saapunut käsiini. Enluule, että tässä voi olla mitään juonta, sillä minä olin käskenyt hänen osoittaa sen eräälle erityiselle ystävälleni Gainsboroughiin, ja tämä jälkimäinen kirje on saapunut minulle turvallisesti sitä tietä. Kyllähän nimittäin hyvin tiedän, etten voi ollenkaan luottaa täkäläisen postitalon Brettiin. — Koko asia tuottaa minulle tuskaannusta; mutta toivoakseni kaikki päättyy hyvin ja saamme pian kuulla, onko tarpeellista turvautua varempiin aikeisiimme. Jos se käy pakolliseksi, hankin siekailematta hevosen sinulle ja toisen itselleni; sillä minä en voi milloinkaan tehdä Jumalalle otollisempaa enkä itselleni parempaa palvelusta, vaikka minun sentähden täytyisi luopua kaikista toivomuksistani täällä. Olenuskollisin ja nöyrin palvelijasi.
Puhuin liian vapaasti rouva Jewkesin kanssa; siihen minut viekoitteli hänen teeskentelynsä ja näennäinen huolehtimisensa, että tulisin sinun kanssasi onnelliseksi. Viittasin etten olisi epäröinyt toimittaa sinulle vapautusta keinoilla millä tahansa ja että olin ehdottanut sinulle — ainoana kunniallisena — avioliittoa minun kanssani. Mutta vakuutin hänelle, vaikka hän tuskin tahtoi minua uskoa, että sinä et rohkaissut kosintaani, mikä on liiankin totta! Mutta takaveräjästä, avaimesta j.n.e. en hiiskunut sanaakaan.
Rouva Jewkes on yhä jurona ja pahalla tuulella, niin että melkein peloittaa häntä puhutella. Hän vartioi minua yhtä tiukasti kuin konsaan ja on ihmettelevinään, että välttelen hänen seuraansa.
Olen juuri asettanut tiilten väliin seuraavat pelkoni sanelemat rivit, jotka ovat tosiaan varsin jyrkkäsanaiset, mutta eivät luullakseni aiheettomasti:
Kaikki kartuttaa levottomuuttani ja hätääni. John Arnoldin hukkaantunut kirje saa minut aavistelemaan kavaluutta. Kuitenkin on minulle vastenmielistä luulla itseäni niin tärkeäksi henkilöksi, että otaksuisin jokaisen liittyvän minun turmakseni juonittelemaan. Oletteko sentään varma, ettei Lontoon-matkasta tulekin matka Lincolnshireen? Eikö John, joka on kerran pettänyt, voisi jälleen olla petturi? Miksitäytyyminun olla tässä epäilyssä? Jos saisin sen hevosen, niin heittäisin ohjakset sen kaulalle ja luottaisin siihen, että kaitselmus johdattaisi sitä taattuna oppaanani! Sillä minä en tahtoisi saattaa teitä vaaraan juuri nyt, kun virkaanasettamisenne on tapahtumaisillaan. Pelkään kuitenkin, hyvä herra, että teitä onnettoman avomielisyytenne vuoksi epäillään avustajakseni, vaikka olisimme kuinkakin varovaisia!
Joskunnianiasemesta olisi kysymyksessähenkeni, en haluaisi saattaa teitä tai ketään muutakaan pienimpäänkään hankaluuteen näin arvottoman tyttö-poloisen vuoksi. Mutta, oi herra pastori! minunsielunion yhtä kallis kuin jonkun prinsessan sielu, vaikka olen asemaltani ja arvoltani halvinta orjaa alempi.
Pelasta siis viattomuuteni, laupias taivas, ja varjele sieluni tahrattomana! Onnellisena panen silloin alttiiksi arvottoman henkeni, nähdäkseni kaikkien vaivojeni ja kaiken levottomuuteni päättyvän.
Suokaa anteeksi kärsimättömyyteni: mutta aavisteleva sydämeni ennustaa kamalaa uhkaa! — Kaikki näyttää ympärilläni synkältä, ja tuon naisen läpitunkematon yrmeys ja äänettömyys, ilman mitään näennäistä syytä tapahtuneenapäinvastaisenkäyttäytymisen muutoksena, saavat minut pelkäämään pahinta. Nuhdelkaa minua, hyvä herra, jos luulette että olen väärässä; ja kuitenkin antakaa minulle neuvojanne, mitä on tehtävä; siitä on teille kiitollinen teidänsuuresti ahdistettu palvelijanne.
Olen saanut tämän puolittain tuiman vastauksen; mutta siihen oli suljettu mukaan teidän kirjeenne, rakas isä, joka on minulle suuremman arvoinen kuin mitkään maailman kirjeet voisivat olla.
Minusta sinä pelkäät aivan liikoja; rauhattomuutesi tuottaa minulle mielipahaa. Voit luottaa minuun ja uskoa että teen kaikkeni. Mutta minä en epäile Lontoon-matkaa enkä Johnin katumusta ja uskollisuutta. Olen juuri saanut ystävältäni Gainsboroughista tämän kirjeen, luullakseni kunnon isäsi lähettämän, minulle osoitetussa kuoressa, kuten olin pyytänyt. Toivottavasti se ei sisällä mitään lisäaihetta levottomuudellesi. Pyydän, rakkain neito, että karkoitat pelkosi ja odotat muutamia päiviä, nähdäksesi mikä vaikutus on rouva Jewkesin kirjeellä ja minun herra B:lle lähettämälläni kiittelyllä. Asioidentäytyneeolla paremmin kuin luulet. Kaitselmus ei hylkää sellaista hurskautta ja viattomuutta; olkoon tämä ajatus sinun lohtunasi ja turvanasi: se on paras neuvo, minkä sinulle voi antaa sinunuskollisin ja nöyrin palvelijasi.
Isän kirje kuului näin:
Rukouksemme ovat vihdoinkin tulleet kuulluiksi, ja riemumme on ylenpalttinen. Oi, mistä kärsimyksistä, mistä koettelemuksista oletkaan suoriutunut! Siunattu olkoon jumalallinen armo, joka on tehnyt sinut kykeneväksi vastustamaan niin monia kiusauksia! Emme vielä ole joutaneet lukemaan lävitse pitkiä selvityksiäsi kaikista noista vaikeuksista. Sanonpitkiä, koska ihmettelen, miten olet saanut aikaa ja tilaisuutta niiden kyhäämiseen. Muutoin ne kylläkin ovat joutohetkiemme ilona: luemme niitä yhä uudelleen ja uudelleen, niin kauvan kuin elämme, kiitollisuuden tuntein Jumalaa kohtaan, joka on antanut meille niin hyveellisen ja järkevän tyttären. Kuinka onnellinen onkaan osamme köyhyytemmekin keskellä! Oi, älköön kukaan koskaan katsoko lapsia itselleen taakaksi, koska köyhimmätkin olosuhteet voivat synnyttää niin paljon rikkautta sinunlaisessasi tytössä, Pamelamme! Pysy, rakas tyttäreni, järkähtämättä samalla ylevällä tiellä; silloin emme kadehdi isoisimpiakaan, vaan haastamme heitä esittämään sellaisen tyttären kuin meidän.
Sanoin ettemme olleet lukeneet kaikkia kirjoituksiasi lävitse. Olemme liian levottomia ja ryhdyimme senvuoksi silmäilemään loppua, mistä huomaamme hyveellisyytesi palkinnon pilkistävän ja isäntäsi sydämen kääntyneenä näkemään menettelynsä hupsuuden ja sen vahingon, mitä oli rakkaalle lapsellemme aivoitellut: sillä hänolisitärvellyt sinut, jos olisi voinut. Mutta hyveellisyytesi on hänen sydämensä hellyttänyt, ja hyvä esimerkkisi on epäilemättä tuottanut hänelle herätyksen.
Emme ymmärrä, että voit mitenkään muutoin menetellä yhtä hyvin ja edullisesti kuin suostumalla nykyiseen ehdotukseen ja tekemällä herra Williamsin, kunnon herra Williamsin — Jumala häntä siunatkoon! — onnelliseksi. Ja vaikka me olemme köyhiä emmekä voi lisätä rakkaalle lapsellemme mitään ansiollisuutta, — mainetta tai omaisuutta, — vaan pikemminkin olemme hänelle häpeäksi maailman silmissä, toivon kuitenkin ylpeyden syntiin lankeamatta voivani sanoa, ettei ole ketään kunnollista, keskisäätyyn kuuluvaa miestä, joka ei voisi pitää itseään onnellisena sinut saadessaan. Mutta koska sanot että tällä haavaa mieluummin jätät naimisajatukset, olkoon kaukana meistä, että yrittäisimmekään sinua pakolla taivuttaa! Osoitettuasi niin paljon järkevyyttä käyttäytymisessäsi me tekisimme kovin väärin, jos sinua tässä suhteessa epäilisimme tai koettaisimme sinua valinnassasi opastaa. Mutta ah, lapseni! mitäpämevoimme puolestasi tehdä — sinun osanottosi kovaan kohtaloomme ja antautumisesi yhtä ankaraan elämään ei hyödyttäisimeitä, vaanlisäisihuoliamme. On kyllä aikaa jutella näistä seikoista sitte kun saamme ilon nähdä sinut luonamme, mistä nyt annat meille toiveita ja minkä Jumala suokoon.Aamen, aamensanovathellimmät vanhempasi, aamen!
Nöyrät ja alamaiset terveisemme ja kiitoksemme arvoisalle herraWilliamsille. Sanomme vieläkin: Jumala häntä ainiaan siunatkoon!
Oi, kylläpä meillä on sinulle paljon haasteltavaa! Suokoon Jumala meille onnellisen kohtaamisen! Kuulemme kartanonherran lähtevän matkalle Lontooseen. Hän on komea herrasmies, ja suuret on hänellä hengenlahjat. Kunpa hän olisi yhtä kunnokas! Mutta toivon hänen nyt tekevän parannusta.
Oi, mitä sanomatonta lohtua, rakas isä, kirjeesi on minulle tuonut! — Kysytmitävoit puolestani tehdä! — Mitäpä sinäet voisilapsesi puolesta tehdä? — Sinä voit antaa hänelle niitä neuvoja, joita hän on niin kovin kaivannut ja yhä kaipaa jaainatarvitsee: sinä voit tukea ja vahvistaa häntä hyveen poluilla, joille hänet alussa neuvoit; ja te voitte rukoilla hänen edestään sellaisin vilpittömin ja puhtain sydämin, joita ei palatseissa tapaa! — Oi, kuinka minä ikävöin heittäytyä jalkainne juureen ja vastaanottaa sellaisten hyvien vanhempain siunauksen! Mutta ah, kuinka ovatkaan toiveeni jälleen pilviset siihen verraten, mitä ne olivat sulkiessani viime kääröni. Yhä uusiin koettelemuksiin, uusiin vaaroihin pelkään Pamela-parkanne väkisinkin joutuvan; mutta jumalallisen armon ja teidän esirukouksienne avulla toivon lopultakin hyvin selviäväni kaikista vaikeuksistani, koska ne eivät ole oman turhamaisuuteni tai havitteluni tulos.
Mutta jatkanpa toivotonta tarinaani. Huomasin herra Williamsin käyneen hiukan kärtyiseksi kärsimättömyydestäni, ja niinpä kirjoitin vakuuttaakseni hänelle, että tahdon olla niin levollinen kuin suinkin ja täydellisesti noudattaa hänen opastustaan; varsinkin koska isäni, jonka terveiset hänelle esitin, oli vakuuttanut minulle isäntäni olevan lähdössä Lontooseen; ja sehän hänen täytyi tietää, sillä muutoin hän ei olisi siitä minulle kirjeessään maininnut.
Herra Williams on ollut täällä näinä kahtena päivänä, kuten tavallista; mutta rouva Jewkes otti hänet vastaan varsin kylmäkiskoisesti; ja epäluulojen välttämiseksi minä jätin heidät kahden kesken, viettäen komerossani enimmän aikaa, minkä hän täällä viipyi. He kinastelivat, ja rouva Jewkes tuntuu olevan aivan vihoissaan hänelle; mutta minä katsoin parhaaksi olla virkkamatta mitään, ja pastori sanoi nyt enää harvoin käväisevänsä talon rasituksena, kunnes saisi herra B:ltä vastauksen kirjeeseensä. "Mitä vähemmän, sitä parempi", ärähti emännöitsijä. Mies-parka! vähän on hän hyötynyt avomielisyydestään ja rouva Jewkesin ottamisesta uskotukseen.
Tulen yhä varmemmaksi ja varmemmaksi siitä, että kolttosia on tekeillä: alankin kätkeä papereitani ja olla tarkkasilmäinen. Rouva Jewkes näkyy maltittomasti odottavan vastausta herralle kyhäämäänsä kirjeeseen.
Yhä vain kummallisempia asioita kirjoitettavaksi! Tänne on saapunut lähetti, ja nyt on kaikki tullut ilmi! Oi kurja, kurja Pamela! mikä minut viimein perii! — Moisia ihmeellisiä käänteitä ja kokemuksia ei minun ikäiselläni tyttö-raiskalla koskaan liene ollut. Mies toi kaksi kirjettä, toisen rouva Jewkesille ja toisen minulle: mutta koska ovelimmatkin voivat joskus erehtyä, niin — kirjeiden ollessa kokoonkäännettyinä ja sinetöityinä samalla kertaa — oliminulleaiottu saanut rouva Jewkesin osoitteen jahänellekirjoitettu joutui sensijaan minulle. Muttamolemmatovat kauhean häijyjä! Hän toi minulle omalla osoitteellani varustetun ja sanoi: "Tässä on sinulle kirje: kauvan kaipailtu on vihdoinkin saapunut. Minä vähän puhuttelen sanantuojaa ja sitte luen omani." Senjälkeen hän meni alas, ja minä repäisin kirjeen auki komerossani ja huomasin sen osoitetuksi: "mamseli Pamela Andrewsille". Mutta avattuani sen kirje alkoi sanoilla: "Rouva Jewkes". Olin aivan ihmeissäni. — Mutta, — ajattelin, — tämä voi olla onnellinen erehdys. — Ja niin ryhdyin lukemaan sen kamalaa sisältöä.
Se mitä minulle kirjoitatte on tuottanut minulle hyvin paljon kiusaannusta. Tuo viheliäinenhupsun leluon epäilemättä valmis tarttumaan kaikkeen mitä vain tarjoutuu, mieluummin kuin ilmaisisi vähäisintäkään kiitollisuudentunnetta kaikista meiltä saamistansa suosionosoituksista, joita minä olin päättänyt kasata hänelle yhä enemmän ja enemmän. Hän saakoon tuntea suuttumukseni; tehkää te uuttera valppautenne kaksinkertaiseksi, pidättääksenne hänet pujahtamasta pakoon. Lähetän tämän kirjeen rehellisen sveitsiläisen mukana, joka seurasi minua matkoillani ja on taattu välittäjä. Antakaa hänen siis toimia apunanne; sillä seviekas olentokykenee viettelemään puolelleen vaikka koko kansakunnan näennäisellä viattomuudellaan ja yksinkertaisuudellaan; ja hän on kenties saanut liittolaisen palvelijaini joukosta siellä kuten hänellä on täälläkin. John Arnoldkin, johon luotin ja jota suosin enemmän kuin ketään muuta, on osoittautunut viheliäiseksi heittiöksi ja saa siitä ansaitun palkkansa.
Mitä siihenopiston keltanokkaanWilliamsiin tulee, ei minun tarvitse pyytää teitä huolehtimaan, ettei hän saa tavatakorunukkea; sillä minä olen antanut herra Shorterin, asianajajani, tehtäväksi toimittaa hänet heti velkavankilaan minulta lainaamiensa rahojen takia, joita en ollut aikonut häneltä koskaan periä. Mutta minä tunnen kaikki hänen lurjusmaiset hommansa sen lisäksi, mitä kirjoitatte kavalasta juonittelusta tytön kanssa ja hänen itse tunnustamastaan vehkeilystä tämän auttamisekseen pakoon, vaikkei tiennyt minun aikovan tehdä hupakolle mitään pahaa. Ja olisihan hänen, jos häntä olisi johtanut hurskasmielisyys tai säälintunne loukattua viattomuutta kohtaan, kuten hän väittää, voinut nuhdella ja kehoitella minua, mihin hänen virkansa ja minun ystävyyteni häntä kohtaan olisivat saattaneet hänet oikeuttaa. Mutta ryhtyä halpamaiseen vehkeilyyn senherttaisen kiiltokapineenkanssa, varustelemaan hänen karkumatkaansa niin paheksuttavalla tavalla (puhumattakaan häpeällisestä juonittelusta minua vastaan sir Simon Darnfordin perheessä, mistä sir Simon on minulle kertonut), sellainen käytös ajattelemani virkaylennyksen asemesta suistaa tuon kiittämättömän heittiön sulaan perikatoon. Monsieur Colbrand, uskollinen sveitsiläiseni, tottelee teitä empimättä, jos muut palvelijani kieltäytyisivätkin. Tytön väitöstä, että hän ei muka ole rohkaissut papin tunnustusta, minä taas en usko. On varmaa että tuopuhuva kuvakaikesta luulotellusta viattomuudestaan ja kainoudestaan huolimatta olisi karannut hänen kanssaan. Niin, hän olisi livistänyt miehen kanssa, jonka oli tuntenut vain muutamia päiviä, ja kuitenkin hänellä juuri silloin oli mitä lujimmat vakuutukset kunniallisista aikeistani.
Luulen nyt täydellisesti vihaavani häntä; ja vaikkenitsetahdo hänelle mitään tehdä, voin kuitenkin kostoni vuoksi,loukatun kunnianijavähäksytyn rakkautenitähden sietää hänelletehtävänmitä tahansa, sitäkin, mitähän enimmin pelkää. Ja sitten hänet voidaan laskea vapaaksi, työntää kurjan kohtalonsa varaan, kajahduttelemaan metsiin ja lehtoihin surkeita valituksiaan haaveenomaisen hyveellisyytensä menetyksestä, tuon hyveellisyyden, josta se romantillinen hupsu tekee niin suuren numeron. Minä lähden Lontooseen lady Daversin kanssa; ja heti kun saan vapaata aikaa, kenties kolmen viikon kuluttua tästä päivästä lukien, saavun luoksenne, ratkaisenhänen kohtalonsaja lopetan teidän vaivannäkönne. Olkaa sillä välin kaksin verroin varovainen; sillä tämä viaton on juonia täynnä, kuten olen teille varoittaen huomautellut.Teidän ystävänne.
Tuskin olin lukenut loppuun tämän pöyristyttävän kirjeen, kun rouva Jewkes tuli ylös kovin säikähdyksissään, arvaten että minä olin erehdyksessä saanut hänen kirjeensä. Hän tapasi minut pitelemässä avointa kirjettä ja menehtymäisilläni. "Mitä asiaa sinulla oli lukea minun kirjettäni?" tiuskaisi hän siepaten sen minulta. "Näethän", sanoi hän vilkaisten siihen, "että se alkaa sanoilla 'Rouva Jewkes'; kaiken säädyllisyyden nimessä sinun olisi pitänyt jättää se sikseen". — "Oi, älkää lisätkö tuskaani!" sanoin minä. "Kyllä pian olen poissa teidän kaikkien tieltänne! Tämä on liikaa! En voi tätä mitenkään kestää…" Ja niin heittäydyin vuoteelleni komerossani ja itkin nikahtuakseni. Hän luki kirjeen viereisessä huoneessa ja tuli sitte jälleen sisälle. "Kah, tämä on tosiaan surkea kirje", sanoi hän; "olen siitä pahoillani; mutta enkö peljännytkin, että menisit herkässä arkailussasi liian pitkälle?"
"Jättäkää minut hetkiseksi, rouva Jewkes", pyysin; "en voi puhua enkä haastella". — "Tyttö-parka!" virkkoi hän; "no, minä palaan kohdakkoin ja toivon sinun silloin jo voivan paremmin. Mutta kas tässä, ota oma kirjeesi; minä toivon sinulle hyvää: mutta ikävä erehdys tämä on!" Näin sanoen hän laski minulle aiotun kirjeen eteeni; mutta minulla ei ole rohkeutta sitä tällä haavaa lukea. Voi sinua kovasydämistä, julmaa miestä. Mihin kataliin tekoihin kykenetkään, hellittämätön vainooja!
Hiukan toinnuttuani istuin ja mietin tuon katalan kirjeen lauseita, eikä minulla ollut mitään halua vilkaista omaani. Rumat nimitykset "hupsun lelu", "viekas olento", "korunukke", "kiiltokapine", "puhuva kuva" ovat kovia sanoja Pamela-rukallenne; ja aloin jo ajatella, enkö ollut varsin paha henkilö ja tehnyt jotakin viheliäistä. Mutta muistaessani, että hän oli saanut ilmi John-paran, ja ajatellessani sir Simonin alhaista liehakoimista hänen kertoessaan isännälleni herra Williamsista, jolle nyt oli päätetty kostaa hänen ystävällisyytensä minua kohtaan, jouduin aivan masennuksiin. Vieläkin musertavammalta tuntui ajatella kauheata Colbrandia ja mitä isäntäni voisi sietääminulle tehtävän; siihen olin aivan pakahtumaisillani, ja sydämeni ihan salpautui. Ja kuinka hirveitä ovatkaan hänen sanansa, että hänratkaisee kohtalonikolmessa viikossa! — Laupias taivas! — huudahdin, — iske minut sitä ennen ukonvasamalla kuoliaaksi tai anna minulle joku tilaisuus pelastua näiltä uhatuilta tihutöiltä! — Jumala suokoon minulle anteeksi, jos tein syntiä.
Vihdoin tartuin rouva Jewkesille osoitettuun, mutta minulle aiottuun kirjeeseen; ja huomaan etteiseole edellistä paljoa parempi. Näin kuuluu sen tuima sisältö:
Hyvin olet tehnyt, nurja, nenäkäs, juonitteleva ja kuitenkin hupsu Pamela, saattaessasi minut vakuutetuksi, ennen kuin on liian myöhäistä, kuinka mielettömästi olin menetellyt kiintyessäni niin ansiottomalle taholle. Olin vannonut kunnioitusta ja rakkautta sinun arvottomuudellesi, luullen sinua ujon kainouden ja tahrattoman viattomuuden kuvastimeksi ja uskoen, ettei niin sävyisässä povessa voisi piillä mitään petollisia aivoituksia. Mutta nyt olen päässyt sinusta selville, valekiiltoinen teeskentelijä! Kun tulinen rakkauteni pakoitti minut ylpeyteni ja erilaisen asemamme uhallakin alentumaan narrimaisuuteen, josta nyt itseäni halveksin, niin sinä et voinut suoda mitään luottamusta vuosikausia tuntemallesi henkilölle, joka oli kelpo äitini sinulle osoittaman harhaantuneen suosiollisuuden vuoksi ikäänkuin sinun kanssasi kasvanut; mutta kuitenkin saatoit ryhtyä juoneen miehen kanssa, jota et näihin viime päiviin asti laisinkaan ollut nähnyt, ja päätit karata muukalaisen keralla, jonka kauniit kasvosi ja vihjailevat eleesi olivat taikoneet katkaisemaan kaikki kunnian ja kiitollisuuden siteet minua kohtaan, vieläpä hetkellä, jolloin koko hänen vastaisen elämänsä onni riippui minun suosiostani.
Milloin tästälähin näen kauniit kasvot, varon Pamelan tähden heti petollista sydäntä, ja milloin kuulen muka suurenmoisesta viattomuudesta, aavistelen salassa hautuvaa vehkeilyä. Sinä olit päättänyt olla antamatta minulle luottamustasi, vaikka olin juhlallisesti asettanut vakuudeksi kunniani. Mitäpä siitä, että olinkin herättänyt pelkosi lähettämällä sinut toiseen paikkaan kuin minne toivoit olevasi menossa! Sillä enkö minä ollut rehellisen käyttäytymisen takeeksi sitoutunut olemaan saapumatta luoksesi ilman omaa suostumustasi? Eikö tämä ollut vapaaehtoinen todistus jalomielisistä aikomuksistani? Ja kuinka olet minua palkinnut? Olet käynyt viekoittelemaan aivan ensimäistä henkilöä, johon sievät kasvosi ja vihjaava puheenlaatusi kykenivät tehoamaan, ja turmellutkin hänet (vieläpä syössyt häviöön, kuten tuo kiittämätön raukka saa huomata), ja yltiöpäisesti olet heittäytynyt hänelle. Näin ollen, koska et tahtonut lainkaan luottaa minuun, en ole kunniani puolesta sinua kohtaan mihinkään velvollinen; ja piankin joudut tuntemaan, kuinka suuresti olet erehtynyt kohdellessasi siten miestä, joka kerran oliharras ja hellä ystäväsi.
Rouva Jewkes on saanut ohjeita sinun olostasi. Jos asemasi nyt on kovempi kuin toivoisit, niin kärsit sen sitä helpommin, kun oma ajattelematon hupsuutesi on sen tuottanut.
Voi minua! millainen onkaan kohtaloni, kun minua täten pidetään juonittelevana, yltiöpäisenä ja kiittämättömänä, vaikken ole muuta tahtonut kuin säilyttää viattomuuteni! Ja kaikkiin pikku vehkeisiini, jotka hänen suurempi älynsä ja oveluutensa ovat saattaneet tehottomiksi, oli minun pakko turvautua välttämättömäksi itsevarjelukseksi.
Tullessaan jälleen luokseni rouva Jewkes tapasi minut hukkumassa kyyneliin. Hän näytti mielestäni tuntevan surkuttelua. Nähdessäni nyt olevani kokonaan hänen vallassaan, joten minun ei ollut hyvä häntä ärsyttää, sanoin: "Nyt huomaan, että minun on turha taistella kurjaa kohtaloani ja julman isäntäni etevää keinokkuutta vastaan. Alistun Jumalan tahtoon ja valmistaudun odottamaan pahinta. Mutta näettehän, kuinka herra Williams-parka on sotkettu asiaan ja saatettu perikatoon; olen pahoillani, että minusta on tehtyhänenturmionsa aiheuttaja. Voi mies-rukkaa! Että hän näin joutuu minun tähteni surkeaan ahdinkoon! Mutta uskotte tai ette", sanoin minä, "hänen naimistarjoustansa en millään tavoin rohkaissut; enkä luule että hän olisi ehdotustaan tehnytkään, ellei olisi katsonut sitä ainoaksi kunnialliseksi keinoksi, millä vielä arveli voivansa minut pelastaa. Hänen päävaikuttimenaan oli hyve ja sääli hädänalaista kohtaan. Mitäpä muuta tarkoitusta hänellä saattoi olla? Tiedätte että olen köyhä ja ystävätön. En teiltä muuta pyydä kuin että ilmoitatte isäntäni suuttumuksen sille poloiselle herrasmiehelle ja suotte hänelle tilaisuuden paeta maasta, jottei häntä suljettaisi tyrmään. Tämä sopii hyvin isäntäni tarkoitusperiin, se kun yhtä tehokkaasti estää hänet minua auttamasta kuin jos hän olisi vankilassa."
"Pyydä minua", sanoi hän, "tekemään mitä tahansa minun vallassani on; kunhan se vain on sopusoinnussa velvollisuuteni ja minulle annetun luottamuksen kanssa, niin sen teen. Säälittelen teitä molempia; mutta minä en ryhdy mihinkään kirjeenvaihtoon hänen kanssaan enkä salli sinunkaan sitä tehdä."
Yritin puhua velvollisuudesta, joka oli korkeampi kuin hänen mainitsemansa ja käski hänen auttaa ahdistettua viattomuutta eikä sallinut hänen noudattaa kaikkia laittoman hirmuvallan vaatimuksia; mutta hän sanoi suoraan ja selvästi, että minun oli vaiettava siitä asiasta, koska oli turhaa yrittää suostutella häntä pettämään hänelle osoitettua luottamusta. "Neuvon sinua vain olemaan levollinen", haastoi hän; "luovu kaikista vehkeilyistä ja pakoyrityksistä; hanki minut ystäväksesi välttämällä kaikkia epäilemisen aiheita; sillä uskollisuuttani isäntääni kohtaan minä pidän kunnia-asiana: te olette kumpainenkin käyttäneet omituisia viekkaita keinoja sellaisen tekosen toteuttamiseen, mitä hän tunnusti teidän aikoneen. Minun täytyy olla entistä valppaampi." — Tämä huolestutti minua kaksin verroin, koska nyt oivalsin että minua vartioitaisiin paljoa ankarammin kuin ennen.
"No", sanoin, "kun olen kummallisen sattuman oikusta saanut tietää kovan kohtaloni, sallikaa minun lukea uudestaan tuo kauhea kirjeenne, jotta voin oppia sen ulkoa, turruttaakseni sillä tuskani tuntoa ja tehdäkseni onnettomuuden itselleni tutuksi". — "Anna sitte sinäkin minun vielä lukea omasi", virkkoi hän. Minä luovutin hänelle kirjeeni ja sain häneltä toisen. Jäljensin sen hänen luvallaan, koska tahdoin valmistautua pahimman varalle. Sitte kiinnitin tämän nuppineulalla vuoteeni pääpuoleen. "Näin", sanoin, "käytän kirjeenne kurjaa jäljennöstä; ja täältä sen aina löydätte kyynelteni kostuttamana".
Hän sanoi menevänsä alas antamaan määräyksiä illallisesta ja vaati kaikin mokomin, että lähtisin hänen mukaansa. Olisin tahtonut siitä päästä; mutta hän omaksui niin käskevän sävyn, etten rohjennut vastustaa. Alas mennessämme hän tarttui minua kädestä ja esitteli minut kamalimmalle hirviölle, mitä eläissäni olen nähnyt. "Tässä, monsieur Colbrand", hän selitti, "onteidänjaminunkaunis suojattimme; tehkäämme parhaamme hänen viihtymisekseen luonamme". Mies kumarsi, irvisteli ulkomaiseen tapaansa ja mongersi minulle, että "olin paljon onnekas, kun maanilman komeaisin monsieur soi minulle lempi!" Säikähdyin ihan tuupertuakseni; kuvailen hänet teille, rakas isä ja äiti, näin saatte itse päättää, eikö minulla ollutkin syytä kammoon, kun olin saanut tietää että hänen innoittavana toimenaan oli minua tarkemmin vartioida.
Hän on mitaltaan jättiläinen; paljoa pitempi kuin Harry Mawlidge siellä teidän naapuristossanne, isoluinen ja laiha. Ja entä hänen kätensä! En ole sellaisia kouria eläissäni nähnyt! Hänellä on suuret tuijottavat silmät kuin sonnilla, joka minut niin pahoin peloitti, laajat, ulkonevat leukaluut, silmäin yli riippuvat kulmakarvat, kaksi isoa arpea otsassa ja yksi vasemmassa poskessa, tuuhea poskiparta, hirveän leveä suu, turpeat huulet, pitkät keltaiset hampaat ja inhoittava irvistys. Päässään on hänellä oma kauhean pitkä tukkansa sidottuna isoksi mustaksi mytyksi; keikkuvassa rumassa kaulassa on mustasta harsosta leikattu huivi, ja kurkku pullottaa kuin kasvannaisen tursistuttamana. Hän oli muuten kylläkin hyvin puettu, ja vyötäisillä riippui räikeällä punaisella nauharuusukkeella koristettu miekka; nahkasäärykset olivat soljilla kiinnitetyt polvien alapuolelta, ja tosiaankin luulen että hänen jalkansa kantapäistä varpaisiin ovat melkein yhtä pitkät kuin minun käsivarteni.
Hän sanoi, että "hän pelkäännytti neitin", ja yritti poistua; mutta rouva Jewkes ei sitä suvainnut. Minä huomautin emännöitsijälle, että kun hän tiesi minun itkeneen, ei hänen olisi sopinut kutsua minua herrasmiehen luo antamatta minun tietää siitä ennakolta. Menin pian ylös komerooni, sillä sydäntäni särki kaiken aikaa pöydässä, kun en voinut kauhistelematta katsahtaa häneen; ja tämä tunnoton nainen, joka kyllä näki ahdistukseni joennenkuin se seikka tuli sitä lisäämään, toimitti näin varmaankin tahallisesti, saadakseen minut yhä pahemmin säikytellyksi. Ja tehonsa sillä kyllä olikin; sillä vuoteeseen mennessäni en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin tuota kamalaa olentoa ja isäntäni kamalampia tekoja, ja mielestäni he kaksi sopivatkin hyvin yhteen. Nukahdettuani näin unissani noiden kumpaisenkin tulevan vuoteeni viereen pahimmin aikein, jolloin minä hypähdin unissani makuusijalta ja säikähdytin rouva Jewkesin, kunnes kauhusta valveutuen kerroin hänelle näkyni. Se häijy olento vain nauroi ja sanoi että kaikki pelkoni aiheet olivat pelkkää unta kuten tämäkin.