Parooni matkustaa pois; no hyvä! Minäpä lataan pyssyni ja nousen tunturille ja ammun huikean laukauksen hänen ja Edvardan kunniaksi. Minä poraan syvän reiän vuoreen ja räjäytän tunturin hajalle hänen ja Edvardan kunniaksi. Ja suuri kallionmöyhy vierii tunturilta alas ja kohahtaa komeasti mereen, kun hänen laivansa kulkee ohi. Minä tiedän tunturilla paikan, kuurnan, jota pitkin kivet ovat ennenkin vierineet ja avanneet selvän uran alas mereen. Alhaalla syvällä on venelaituri.
"Kaksi kiviporaa!" sanon minä sepälle. Ja seppä teroittaa kaksi kiviporaa. Eeva on pantu ajamaan myllyn ja laiturin väliä herra Mackin hevosella. Hänen täytyy tehdä miesten töitä ja kulettaa jyvä- ja jauhosäkkejä. Minä tapaan hänet ja hän näyttää niin ihanalta, raikaskasvoiselta. Hyvä Jumala, miten hellästi hänen hymynsä hehkuu! Joka ilta tapasin minä häntä.
"Sinä näytät kuin sinulla ei olisi suruja lainkaan, Eeva, rakkaiseni."
"Sanot minua rakkaaksesi! Minä olen vain oppimaton nainen, mutta minä olen sinulle uskollinen. Minä olen aina uskollinen, minä heitän henkeni sen tähden. Herra Mack tulee päivä päivältä kovemmaksi, mutta en minä sitä ajattele; hän kiehuu kiukusta, mutta minä en hänelle vastaa. Hän puristi minua käsivarresta ja tuli harmaaksi kiukusta. Minulla on suuri suru."
"Ja mitä sinä suret?"
"Herra Mack uhkaa sinua. Hän sanoo minulle: Ahaa, luutnanttiko se sinun päässäsi kummittelee! Minä vastaan: Hän, minä olen hänen. Silloin sanoo hän: Odotappas, kyllä minä hänet tieltä raivaan! Niin sanoi hän eilen."
"Se ei haittaa, antaa hänen vain uhkailla… Eeva, saanko minä nähdä, ovatko sinun jalkasi niin pienet kuin ennen? Pane silmäsi kiinni ja anna minun katsoa!"
Ja hän heittäytyy ummessa silmin kaulaani. Joka jäsenensä värisee.
Minä tunturilla poraan. Kristallin kirkas syysilma ympärillä, lyönnit poraani helähtelevät tasaisesti ja tahdikkaasti, Aesopus katselee minua kummastunein silmin. Tyytyväisyyden tunne tulvahtaa silloin tällöin rintaani; kukaan ei tiedä, että olen täällä autiolla tunturilla.
Nyt ovat muuttolinnut menneet; onnea matkalle, tervetuloa takaisin! Tiitiset ja talitintit ja joku varpunen vain elelee raunioissa ja viidakoissa; pip-pip! Niin kummallisesti on kaikki muuttunut, vaivaiskoivu hurmehtii punaisena harmaalla kivikolla, sinikello siellä ja kielokukka täällä keinuu kanervikossa ja suhisee lauluaan hiljaa; hys! Mutta tunturin yllä leijailee kalalokki kurotetuin kauloin, pyrkii tunturin mannerpuolelle.
Ja ilta tulee ja minä panen porani ja paljan kiven koperoon ja levähdän. Maailma uinuu, kuu liukuu pohjoisessa taivaalle, vuoret luovat jättiläisvarjoja. Se on täysi kuu, se on kuin hehkuva saari, se on kuin pyöreä messinki-arvoitus, jota minä kiertelen ja kummastelen. Aesopus nousee levottomana ylös.
Mikä sinulla on, Aesopus? Mitä minuun tulee, minä olen väsynyt suruuni, minä tahdon sen unohtaa, hukuttaa. Minä käsken sinua olemaan hiljaa, Aesopus, minä en siedä levottomuutta. Eeva kysyy: ajatteletko sinä joskus minua? Minä vastaan: Aina vain sinua. Eeva kysyy jälleen: Ja ajatteletko sinä iloiten minua? Minä vastaan: Aina vain iloiten, en koskaan muuten. Sitten sanoo Eeva: Sinun tukkasi harmentuu. Ja minä vastaan: Se alkaa harmentua. Mutta Eeva kysyy: Se harmentuu siksi, että sinä ajattelet jotakin? Ja siihen minä vastaan: Ehkäpä. Lopuksi sanoo Eeva: Et sinä siis ajattele pelkästään minua… Aesopus, ole hiljaa, minä kerron sinulle mieluummin jotain muuta…
Mutta Aesopus seisoo ja vainuaa jännityksessä laaksoon päin, se haukkuu ja kiskoo minua vaatteista. Kun minä viimein nousen ja lähden sen perästä, menee se minkä ikinä pääsee. Punertava hohde näkyy taivaalla metsän harjoitse, minä käyn ripeämmin, se näyttää minusta nuotiolta, hirvittävältä roviolta. Minä pysähdyn ja tuijotan, astun askelen ja tuijotan, — majani on tulessa.
Tulipalo oli herra Mackin tekonen, arvasin sen heti paikalla. Minulta tuhoutuivat taljani ja linnunsiipeni, tuhoutui täytetty kotkani; kaikki paloi. Mikä eteen? Minä nukuin kaksi yötä taivasalla menemättä Sirilundiin anomaan suojaa, viimein vuokrasin hylätyn kalamajan laiturien seutuvilla ja rivesin sen kuivalla sammalella. Nukuin punaisella tunturin kanervakasalla. Olin jälleen turvassa.
Edvarda lähetti sanan, että hän oli kuullut onnettomuudestani ja tarjosi minulle isänsä puolesta huonetta Sirilundissa. Edvardako heltynyt? Edvarda jalomielinen? En lähettänyt vastausta. Jumalan kiitos, en ollut enää ilman asuinsijaa, ja minä ylpeästi iloitsin voidessani olla vastaamatta Edvardan tarjoukseen. Tapasin hänet tiellä paroonin seurassa, he kävelivät käsikoukkua, minä katsoin heitä molempia silmiin ja tervehdin sivumennen. Edvarda seisattui ja kysyi:
"Ette halua asua meillä, herra luutnantti?"
"Minun uusi asumukseni on jo valmis", vastasin minä, myös seisattuen.
Hän katsoi minuun, rintansa liikkui rajusti.
"Ei Teillä olisi meilläkään ollut mitään vastusta", sanoi hän.
Sydämeni sykähti kiitosta; mutta minä en jaksanut sanoa mitään. Parooni eteni hiljaa.
"Te ette ehkä tahdo nähdä minua koskaan enää?" kysyy hän.
"Minä kiitän Teitä, neiti Edvarda, siitä että tarjositte minulle turvaa kun majani paloi", sanoin minä. "Sitä jalompi oli tekonne kun isänne tuskin lie sitä tahtonut." Ja pääni paljastaen kiitin minä häntä hänen tarjouksestaan.
"Jumalan tähden, ettekö Te enää koskaan tahdo nähdä minua, Glahn?" sanoi hän yhdellä henkäisyllä.
Parooni huusi.
"Parooni huutaa", sanoin minä ja nostin jälleen kunnioittavasti lakkiani.
* * * * *
Ja minä vaelsin jälleen tunturille porauspaikalleni. Ei mikään, minkään saisi mieltäni hämmennyksiin enää. Minä tapasin Eevan. Näetkös! huusin minä, herra Mack ei voi karkoittaa minua pois. Hän poltti majani poroksi, ja minulla on jo uusi maja… Eevalla oli suti ja tervapytty. Mitä nyt, Eeva?
Herra Mack oli nostanut veneen kumolleen lahteen tunturin alle ja käskenyt hänen sitä tervaamaan. Herra Mack vaani hänen joka askeltaan, hänen täytyi totella.
Mutta miksi juuri lahteen? Miksei laiturien luona?
Herra Mack oli käskenyt…
Eeva, Eeva, rakkaani, sinut on tehty orjaksi ja sinä et valita. Katso, nyt sinä hymyilet jälleen ja elämä tulvehtaa hymystäsi, vaikka olet orja!
Kun tulin porauspaikalle, sain kummastua. Minä näin, että siellä oli käynyt väkeä, tarkastelin jälkiä sannassa ja tunsin herra Mackin pitkäin, suippojen kenkäin jälet. Mitä se täällä kuleksii nuuskimassa? ajattelin minä ja katselin ympärilleni. Ei näkynyt ketään. Epäillä en alkanut.
Ja minä istuuduin kalkuttamaan poraani aavistamatta mitä hulluja tein.
Postilaiva tuli, se toi univormuni, se veisi paroonin kaikkine näkinkenkä- ja meriajokasarkkuineen. Nyt lastattiin siihen silliä ja traania laiturilla, illan korvissa se lähtisi.
Minä otan ja lataan aika paljon ruutia pyssyni molempiin piippuihin. Sen tehtyäni nyykäytin itsekseni päätäni. Lähden tuntureille ja täytän myös porareiän ruudilla; nyykäytän jälleen päätäni. Nyt olin valmis. Rupesin loikoillen odottelemaan.
Odottelin tuntikausia. Koko ajan kuulin, miten höyrylaivalla laiturilla vivuttiin kettinkiä. Alkoi jo hämärtää. Vihdoin kuuluu vihellys, laiva on lastattu, se lähtee. Vielä saan odottaa jonkun hetken. Kuu ei ollut noussut, minä tuijottelin kuin mielipuoli hämärtyvään iltaan.
Kun keulan nokka hieman ehti tulla näkyviin saaren takaa, sytytin lunttuni ja vetäydyin kiireesti paikalta. Kuluu minutti. Yhtäkkiä jysähtää, kivensirut suihkuavat ilmaan, tunturi tärisee ja kallionmyöhy vyöryy kumisten syvyyteen. Tunturit ympärillä kaikuen kajahtavat. Tartun pyssyyni ja ammun yhden laukauksen; kaiku vastaa moninkertaisena. Jonkun silmänräpäyksen päästä laukaisen myös toisen panoksen; ilma tärähti tervehdystäni ja kaiku levitti metelin kaikkeen maailmaan; oli kuin olisivat kaikki tunturit yksin mielin ruvenneet huutaa hihkumaan etenevälle laivalle. Kuluu hetkinen, ilma hiljenee, kaiku vaikenee vaaroilla ja jälleen on maailma äänetön. Laiva häipyy hämäriin.
Vapisen oudosta jännityksestä vielä, otan porani ja pyssyn kainaloon ja painun polvet hoippuen alas tunturilta. Kulin suorinta tietä, katselin suitsuavia jälkiä, jotka vieremä oli tehnyt. Aesopus koko ajan pudistelee päätään ja aivastelee käryistä ilmaa.
Kun tulin alas vajalle, järisti mieltäni siellä näky haikeaan tuskaan: siellä oli säpäleiksi särkynyt vene ja Eeva, Eeva sen vieressä maassa, ruhjottuna ja kasassa, kolhaistuna kappaleiksi, raadeltu kylki ja vatsa, niin ettei häntä olisi voinut ihmiseksi tuntea. Eeva oli kuollut siihen paikkaan.
Mitä on minulla kirjoittamista enää? En ampunut niin laukausta moneen päivään, ruokaa ei ollut, enkä minä syönytkään, minä istuin ja istuin vain majassani. Eeva vietiin kirkolle herra Mackin valkeaksi sivutulla herrasveneellä, minä lähdin maitse haudalle…
Eeva on kuollut. Muistatko hänen pientä tyttöspäätään ja tukkaansa, joka oli kuin nunnan? Hän tuli niin hiljaa, laski taakkansa maahan ja hymyili. Ja näetkö, miten tuosta hymystä tulvahti elämä? Ole hiljaa, Aesopus, minä muistan merkillisen tarun, se on neljän ihmispolven ikäinen, Iselinin ajoilta, jolloin Stamer oli pappi.
Tyttö oli vankina kivisessä tornissa. Hän rakasti muuatta herraa. Miksi? Kysy tuulelta ja tähdiltä, kysy elämän Jumalalta; sillä inehmo ja muut eivät niitä aavista. Ja herra oli hänen ystävänsä ja rakastajansa; mutta viikot vieri ja kerran tapasi hän toisen ja hänen mielensä muuttui.
Nuorukainen hän oli, kun hän tyttöään rakasti. Hän sanoi tätä usein siunauksekseen ja kyyhkykseen, ja tytöllä oli kuuma ja aaltoileva syli. Hän sanoi: Anna minulle sydämesi! Ja tyttö antoi. Hän sanoi: Saanko minä sinulta jotakin pyytää, rakkaiseni? Ja toinen vastasi hurmiossa saat. Hän antoi toiselle kaikkensa ja tämä ei kuitenkaan häntä kiittänyt.
Toista rakasti hän kuin orja, kuin hullu, kuin kerjäläinen. Miksi? Kysy tien tomulta ja lehdiltä, jotka putoo, kysy elämän arvoitusten jumalalta; sillä inehmo ja muut eivät niitä aavista. Toinen ei antanut hänelle mitään, ei mitään hän antanut, ja hän kiitti häntä kuitenkin. Toinen sanoi: Anna minulle leposi ja järkesi! Ja hän suri vain sitä, ettei pyydetty hänen henkeään.
Ja hänen tyttönsä pantiin torniin…
Mitä teet tyttö, sinä vain hymyilet?
Minä ajattelen kymmenen vuoden takaista. Silloin kohtasin minä hänet.
Sinä muistat häntä vielä.
Minä muistan hänet vielä.
Ja aika vierii…
Mitä teet, tyttö? Ja miksikä yhä hymyilet?
Minä neulon hänen nimeään liinaan.
Kenen nimeä? Senkö, joka sulki sinut torniin?
Niin, hänen, jonka minä kohtasin kaksikymmentä vuotta sitten.
Muistat häntä vielä?
Muistan hänet kuten ennen.
Ja aika vierii…
Mitä teet, vanki?
Minä vanhenen, en näe ommella enää, minä raavin savea muurista. Savesta leivon minä ruukun hänelle, pienen lahjan hänelle.
Kenestä puhut sinä?
Rakastajastani, joka sulki minut torniin.
Sitäkö hymyilet, kun hän sulki sinut torniin?
Minä ajattelen, mitä hän nyt sanoo. Kas vain, hän kai sanoo, tyttöni on lähettänyt minulle pienen ruukun, hän ei ole unohtanut minua kolmeenkymmeneen vuoteen.
Ja aika vierii…
Hei, vanki, sinä et askartele enää, sinä hymyilet? Minä vanhenen, vanhenen, silmäni ovat sokeat, minä vain ajattelen.
Häntäkö, jonka kohtasit neljäkymmentä vuotta sitten?
Häntä, jonka kohtasin silloin kun olin nuori. Ehkä neljäkymmentä vuotta sitten.
Mutta etkös jo tiedä, että hän on kuollut? Sinä kalpenet, vanhus, et vastaa, suusi on valkea, et hengitä enää…
Kas sellainen oli outo taru tytöstä tornissa. Annas olla, Aesopus, en muistanut erästä kohtaa: hän kuuli yhtenä päivänä rakastajansa äänen pihalta, ja hän lankesi polvilleen ja punehtui. Silloin oli hän neljänkymmenen vanha…
Minä hautaan sinut, Eeva, ja suutelen nöyränä kumpusi hietaa. Rehevä, ruusunpunainen muisto värähtelee sielussani, kun sinua ajattelen, minun ylitseni vuotaa siunaus, kun hymysi muistan. Sinä annoit kaikkesi, kaikkesi, eikä sinun tarvinnut harkita; sillä sinä olit itse elon hurmaama lapsi. Mutta muita, jotka säästävät saidasti katsettaankin, ajattelen minä pelkästään ja aina. Miksi? Kysy vuoden kahdeltatoista kuulta ja laivoilta merellä, kysy sydämen arvoitusten jumalalta…
Muudan mies sanoi:
"Te ette ammu enää? Aesopus on jälillä metsässä, se ajaa jänistä."
Minä sanoin:
"Menkää ja ampukaa se minulle."
Kului joku päivä, herra Mack tuli luokseni, hän näytti onttosilmäiseltä, kasvonsa olivat harmaat. Minä ajattelin: Näenköhän minä ihmissieluihin vai enkö näe? Empä tiedä.
Herra Mack puhui vieremästä, turman tapauksesta. Onnettomuus se oli, surkea sattuma, minä en ole syypää siihen.
Minä sanoin:
"Jos joku tahtoi, maksoi mitä maksoi, erottaa Eevan ja minut toisistamme, niin hän onnistui. Kirotkoon häntä Jumala."
Herra Mack luihuili epäluuloisesti minuun. Hän mutisi jotain komeista hautajaisista, ei oltu kitsasteltu.
Minä ihmettelin hänen mainiota notkeuttaan.
Hän ei tahtonut korvausta veneestä, jonka vieremäni oli särkenyt.
"Vai niin", sanoin minä, "ettekö Te tosiaan tahdo maksua veneestä ja tervapöntöstä ja tervasudista…?"
"En, luutnantti hyvä", vastasi hän, "mitä Te ajattelettekaan!" ja hän katsoi vihaten minuun.
Kolmeen viikkoon en nähnyt Edvardaa. Ei, näin kerran, tapasin hänet ryytipuodissa, minne olin mennyt ostamaan leipää, hän seisoi tiskin takana ja selaili kangaspakkoja. Paitsi häntä oli vain nuo kaksi kauppapalvelijaa puodissa.
Minä tervehdin äänekkäästi ja hän katsahti puuhistaan, mutta ei vastannut. Päähäni pälähti, etten tahtoisi pyytää leipää hänen kuullessaan, käännyin kauppapalvelijain puoleen ja pyysin haulia ja ruutia. Niitä mitattaessa tarkastelin Edvardaa.
Harmaa, liian ahdas puku, jonka napinlävet olivat risaiset; matala rinta nousi ja laski rajusti. Miten hän oli kasvanut viime kesänä! Otsansa aatoksia aprikoiva, nuo merkillisesti kaartuvat kulmakarvat olivat kuin kaksi arvoitusta hänen kasvoissaan, liikkeensä näyttivät kypsyneemmiltä. Minä katselin hänen käsiään, hänen pitkien, hienojen sormiensa lumo kiihdytti minua kovin ja minä aloin vavista. Hän selaili yhä kangaspakkoja.
Minä siinä toivoin, että Aesopus hypähtäisi tiskin taa, hänen luokseen, ja tuntisi hänet, silloin minä kutsuisin sen heti takaisin ja pyytelisin anteeksi; mitähän hän vastaisi?
"Olkaa hyvä", sanoo kauppapalvelija.
Minä maksoin, otin pakettini ja hyvästelin. Hän katsoi jälleen puuhistaan, mutta ei vastannut nytkään. Hyvä! ajattelin minä; hän on kai jo paroonin morsian. Ja minä läksin ilman leipää.
Ulkona vilkaisin puodin akkunaan. Kukaan ei minua katsellut.
Sitten eräänä yönä satoi lunta, ja minulle alkoi tulla kylmä majassani. Oli minulla tulisija, jossa keitin ruokani, mutta puut paloivat kituen, ja seinistä kävi kova viima, vaikka olin rivennyt ne niin hyvin kuin taisin. Syksy oli mennyt, ja päivät kävivät lyhyiksi. Aurinko sulatti vielä ensi lumen ja maa oli jälleen paljaana; mutta öillä oli pakkanen ja vesi jäätyi. Ja ruoho ja hyönteiset kaikki kuolivat.
Salaperäisen hiljaisiksi tulivat ihmiset, he mietiskelivät vaieten, heidän silmänsä odottivat talvea. Ei kajahtanut huutoja kuivauspaikalta enää, ja satama oli vailla liikettä, levossa, kaikki ennehti revontulten ikuista yötä, jolloin aurinko nukkuu meren helmassa. Kolkosti, kolkosti kolahtelivat airot yksinäisen soutajan veneestä.
Tyttönen souti.
"Missä sinä kävit, tyttöseni?"
"En missään."
"Et missään? Kuules, kyllä minä sinut tunnen, tapasinhan minä sinut kerran kesällä."
Hän laski rantaan, nousi veneestä ja kytki sen kiinni.
"Sinä olit paimenessa, kudoit sukkaa, minä tapasin sinut yöaikaan."
Hänen poskensa punehtuivat hieman ja hän hymyilee arasti.
"Pikku tunturi tyttö, tule majaani ja anna minun katsella itseäsi. Sinun nimesi on muuten Henriette."
Mutta hän kulkee vaieten ohitse. Syys, talvi olivat häneen osuneet, hänen aistimensa nukkuivat.
Jo oli aurinko mennyt mereen.
Ja minä pukeuduin ensi kertaa univormuuni ja menin alas Sirilundiin. Sydämeni jyskytti kovin. Mieleeni muistui menneet päivät ensimäisestä alkaen, jolloin Edvarda juoksi luokseni ja syleili minua kaikkien nähden; nyt oli hän heitellyt minua sinne tänne monen kuukauden ajan ja saanut tukkani harmentumaan. Oma vikaniko? Niin, tähteni oli johtanut minut harhaan. Minä ajattelin: Miten hän ilkkuu, jos heittäydyn hänen helmoihinsa ja ilmaisen hänelle sydämeni salaisuuden tänään! Hän pyytää minua istumaan ja käskee tuomaan viiniä, ja juuri kun hän nostaa lasin huulilleen kilistääkseen kanssani, sanoo hän: herra luutnantti, kiitän Teitä niistä hetkistä, jotka olemme yhdessä viettäneet, minä en koskaan unohda niitä! Mutta kun minä silloin tulen iloiseksi ja saan toivon hivenen, teeskentelee hän juovansa, mutta paneekin pisaraa maistamatta lasin pöydälle takaisin. Eikä hän tahdo salata minulta että hän vain teeskentelee, hän päinvastoin tahtoo että sen huomaan. Sellainen hän on.
Hyvä, nyt pian viimeinen hetki lyö!
Ja astellessani mäkeä alas, ajattelin minä vielä: Univormuni tehoo häneen, siinä on kihängit uudet ja kauniit, sapeli kilisee lattiaa vasten. Hermostunut riemu porahteli läpi luitteni ja minä kuiskutin itsekseni: Ken tietää, miten vielä käy! Keikautin päätäni pystyyn ja huiskautin kämmentä. Ei nöyrästi enää, kunnialla eletään! Sama kävi miten kävi, en lähentelisi enää. Anteeksi, etten kosi, jalo neito…
Herra Mack tapasi minut tanhualla, yhä ontelosilmäisempänä, harmaampana.
"Matkustatte? Vai niin, jaha. Niin, ei lie Teilläkään ollut liioin hauskaa viime aikoina; vai? Majanne paloi." Ja herra Mack hymyili.
Tuntui yhtäkkiä kuin olisi maailman älykkäin mies eteeni ilmestynyt.
"Astukaa sisään, herra luutnantti, Edvarda on siellä. Niin, jääkää hyvästi, jääkää hyvästi. Tapaamme kai vielä laiturilla, kun laiva lähtee." Hän meni pää kumarassa, mietiskellen, vihellellen.
Edvarda istui salissa, hän lueskeli. Kun minä astuin sisään, säpsähti hän univormuani, katseli minua syrjäsilmin kuin lintu ja punehtui kuitenkin. Hän aikoi sanoa jotakin.
"Minä tulin sanomaan hyvästiä", sain viimein hengäistyksi.
Hän nousi ylös heti, minä huomasin, että sanani vähän tehosivat häneen.
"Glahn, matkustatteko Te pois? Nytkö?"
"Sittenkun laiva tulee." Tartun hänen käteensä, hänen käsiinsä, tajuton hurmio minut valtaa, minä puhkean sanaan: "Edvarda!" ja tuijotan häneen.
Ja samassa on hän kylmä, kylmä ja vastahakoinen, Koko hänen olemuksensa vastusti minua, hän oikaisi varttaan. Olin kuin kerjäläinen hänen edessään, päästin hänen kätensä ja annoin hänen edetä luotani. Minä muistan, että aloin konemaisesti yhä ja yhä vain toistella: Edvarda! Edvarda! monta kertaa, tietämättä, ajattelematta, ja kun hän kysyi: "Niin? Mitä Te aioitte sanoa?" en selitellyt.
"Vai niin, joko Te nyt matkustatte pois!" toisti hän. "Kukahan tulee ensi vuodeksi?"
"Joku toinen", vastasin minä. "Uusi maja kai rakennetaan."
Hiljaisuus. Hän tavoitti jo kirjaa käteensä.
"Ikävä, kun ei isä ole kotona", sanoi hän. "Mutta minä sanon hänelle terveiset Teiltä."
En vastannut tähän. Astuin hänen luokseen, tartuin vielä kerran hänen käteensä ja sanoin:
"Niin, jääkää hyvästi, Edvarda."
"Hyvästi", vastasi hän.
Minä avasin oven ja olin menevinäni. Hänellä oli kirja jo kädessä ja hän luki, luki tosiaan ja käänsi lehteä. Ei mitenkään, ei mitenkään ollut jäähyväiseni tehonnut häneen.
Minä rykäisin.
Hän käännähti ja sanoi hämmästyneenä:
"Ettekö Te mennytkään? Minä luulin, että Te menitte."
Jumala yksin tietköön, mutta hän hämmästyi mielestäni liiaksi, hän ei ollut varuillaan, vaan liioitteli kummastumistaan ja minä sain päähäni, että hän ehkä koko ajan oli tiennyt, että seisoin hänen takanaan.
"Nyt minä menen", sanoin minä.
Silloin nousi hän ylös ja tuli luokseni.
"Tahtoisin niin mielelläni jonkin muiston Teiltä, kun nyt matkustatte pois", sanoi hän. "Minä pyytäisin Teiltä jotain, mutta kai liian paljoa. Antaisitteko minulle Aesopuksen?"
En aprikoinut, lupasin heti.
"Ehkäpä Te sitten tuotte sen huomenna", sanoi hän.
Menin.
Vilkaisin ikkunaan. Ei ketään.
Nyt oli kaikki mennyttä…
* * * * *
Viimeinen yö majassani. Minä mietiskelin, minä luin hetkien kulkua; kun aamu tuli, valmistin viimeisen ateriani. Oli kylmä päivä.
Miksi pyysi hän minua itseäni tuomaan koiraa hänelle? Halusiko hän puhella kanssani, sanoa minulle viimeisiä sanoja? Minulla ei ollut toivomista enää. Ja miten hoitaisi hän Aesopusta? Aesopus, Aesopus, hän kiusaa sinua! Minun tähteni hän ruoskii sinua, ehkäpä myös lellittelee sinua, mutta kaikessa tapauksessa ruoskii aina ja alituisesti ja rääkkää sinut pilalle…
Kutsuin Aesopuksen luokse, taputtelin sitä, painoin pääni sen päätä vasten ja otin kiväärini. Se alkoi jo haukkua ilosta ja luuli, että me lähtäisiin metsälle. Painoin taas päämme yhteen, asetin kiväärin suun Aesopuksen niskaan ja liipaisin.
Hankin miehen, joka maksusta vei Edvardalle Aesopuksen ruumiin.
Illan korvissa oli postilaiva lähtevä.
Menin laiturille, kapistukseni olivat jo laivassa. Herra Mack puristi kättäni ja rohkaisi minua sillä, että minulle tulisi hyvä matkailma, hupaisa ilma, hän itse matkustaisi varsin kernaasti jonkun matkaa moisella säällä. Tohtori asteli tuolta, Edvarda tuli jälestä; minä tunsin, että polveni alkoivat vavista.
"Me tahdoimme nähdä Teidät perillä laivassa", sanoi tohtori.
Ja minä kiitin.
Edvarda katsoi minua kasvoista kasvoihin ja sanoi:
"Minun täytynee kai kiittää Teitä Teidän koiranne edestä." Hän mytisti suutaan, huulensa olivat valkeat. Taas oli hän teititellyt minua.
"Milloin lähtee laiva?" kysyi tohtori joltakin mieheltä.
"Puolen tunnin päästä."
Minä en virkkanut mitään.
Edvarda kääntelehti kiihdyksissä sinne tänne.
"Tohtori, emmekö jo lähde kotiin?" kysyi hän. "Minä olen tehnyt sen mikä minulla oli asiaa."
"Te olette toimittaneet asianne", oikaisi tohtori.
Edvarda nauroi hänen ijänikuisten oikaisujen nöyryyttämänä ja vastasi:
"Enkö minä sanonut jotensakin niin?"
"Ette", vastasi tohtori kursailematta.
Katselin tohtoria. Tuo pikku mies pysyi kylmänä ja lujana; hän oli tehnyt suunnitelmansa eikä poikennut niistä hiventäkään. Ja jos hän kuitenkin joutuisi tappiolle? Siinä tapauksessa ei hän sittenkään näyttäisi olevansa voitettu, hänen kasvonsa eivät vetäytyneet piirteisiin koskaan.
Ilta hämärtyi.
"Niin, hyvästi nyt", sanoin minä, "ja kiitos kaikesta."
Edvarda katseli vaieten minuun. Sitten käänsi hän päätään ja tähtäsi yhä vain vesille laivaan.
Minä menin veneeseen. Vielä seisoi Edvarda laiturilla. Kun olin tullut laivaan, huusi tohtori hyvästi. Minä katsahdin maihin, samassa pyörähti Edvarda ja lähti laiturilta kotiinpäin, kiireesti, tohtorin jäädessä pitkän matkan päähän menemään hänen jälestään. Niin näin hänet viimeisen kerran.
Kaihon aalto kierähti sydämeeni…
Höyry lähti liikkeelle; minä näin vielä herra Mackin kyltin: Suola- ja tyhjäin tynnörien varasto; mutta kohta se himmeni. Kuu ja tähdet tulivat näkyviin, tunturit kumottivat korkeina ympärillä, ja minä näin nuo loputtomat metsät. Tuolla on mylly, tuolla, tuolla oli minun majani, joka paloi; korkea harmaa kivi törröttää yksinään paloraunioilla. Iselin, Eeva…
Revontulten yö laskeutuu tuntureille, laaksoihin.
Tämän olen kirjoittanut ajan kuluksi. Minua huvitti muistella tuota kesää Ruijassa, jolloin niin usein luin tuntien menoa, mutta jolloin aika kuitenkin lentäen kului. Nyt on kaikki toisin, päivät eivät tahdo kulua enää.
Vieläkin on elämässäni monta hupaista hetkeä, mutta aika seisoo, enkä voi käsittää, miten se niin seisoo. Minä olen eron saanut soturi ja vapaa kuin ruhtinas, kaikki on hyvin, minä tapaan tuttuja, ajelen vaunuilla; silloin tällöin panen toisen silmäni kiinni ja piirtelen etusormella taivaalle, minä kutitan kuuta leuan alta, ja mielestäni kuu nauraa, nauraa hohottaa hassun hyvillään kun sitä kutitetaan leuan alta. Kaikkialla näen pelkkää hymyä. Minä paukautan korkin ja kutsun iloisia ihmisiä seuraan.
Mitä Edvardaan tulee, en minä häntä tähän aikaan ajattele. Kuinkapa en olisi täysin unohtanut häntä tuona pitkänä aikana? Elän kunnialla. Ja jos joku kysyy minulta, onko minulla suruja mitään, niin vastata pamautan heti ei, ja ettei minulla ole suruja niin mitään…
Cora makaa katsellen minuun, kello tikuttaa kamiinalla, avoimen akkunan takana pauhaa kaupungin häly. Naputetaan oveen ja postimies ojentaa minulle kirjeen. Kirje on kruunulla koristettu. Minä tiedän keneltä se on, tajuan sen heti, tai ehkäpä olen siitä uneksinut jonain unettomana yönä. Mutta kirjeessä ei ole kirjettä, siinä on vain kaksi vihreää linnun höyhentä.
Jäätävä kauhu karmii selkäpiitäni, mieleni kylmenee. Kaksi linnun höyhentä! sanon itsekseni. No, entäs sitten! Mutta miksi kylmenen? Kas, tuolta akkunoistahan niin vietävästi vetää.
Ja minä sulen akkunat.
Tuossa on nyt kaksi linnun höyhentä, ajattelen minä, minusta tuntuu kuin minä ne tuntisin, ne muistuttavat mieleeni muuatta pikku pilaa Ruijan rannoilla, sellaista pikku vaihetta niin monien muiden lomassa; oli hauskaa nähdä noita kahta höyhentä jälleen. Ja minä olen yhtäkkiä näkevinäni kasvot ja kuulevinani äänen ja ääni sanoo: Olkaa hyvä, herra luutnantti, tässä ne ovat ne Teidän linnun höyhenenne!
Teidän linnun höyhenenne…
Cora, ole hiljaa, totteletkos, minä lyön hengiltä sinut, jos hievahdat! Ilma on lämmin, sietämätön helle; mitäs minä hulluttelin kun sulin akkunat! Auki akkunat taas, auki ovet kaikki, tänne, iloiset ihmiset, tulkaa luo! Hei, kaupunginlähetti, menepäs asialleni…
Ja päivä menee, mutta aika seisoo.
* * * * *
Tämän olen kirjoittanut vain huvikseni ja hauskutellen miten parhaiten voi. Ei painosta minua surut, minä vain kaipaan jonnekin, minne, en tiedä, mutta jonnekin kauas, ehkä Afrikaan, Indiaan; sillä minä olen metsien ja yksinäisyyden poika.
Paperi vuodelta 1861
Glahnin suku tiedustelkoon miten kauan tahansa lehdissä kadonnutta luutnantti Tuomas Glahnia; mutta hän ei koskaan palaa, sillä hän on kuollut, ja minä tiedän senkin, miten hän kuoli.
Kun minun viimein on se sanottava, niin en myöskään ihmettele, että hänen sukunsa niin sitkeästi jatkaa tiedusteluitaan; sillä Tuomas Glahn oli monessa suhteessa tavaton, jopa rakastettavakin mies. Minä myönnän sen ollakseni oikeuden mukainen, vaikkapa Glahn vielä on sieluni vihamies ja hänen muistonsa kiihdyttää vihaani. Hän oli pulskannäköinen, varsin nuorekas ja viehko. Kun hän katsoi kuumin eläimen katsein, niin tunsi hänen mahtinsa, yksin minäkin sen tunsin. Muudan nainen kuului sanoneen kerran: Kun hän katsoo minuun, menen minä ihan huumeeseen; on kuten hän koskisi minuun.
Mutta Tuomas Glahnilla oli vikansa enkä minä aio niitä salata koska, minä vihaan häntä. Hän saattoi, kun sille päälle sattui, loruta kuin lapsi, niin sävyisä hän oli, ja ehkäpä häneen juuri sentähden naiset niin hurmautuivat, Jumala ties. Hän lörpötteli naisten kanssa ja naureskeli heidän tyhjänpäiväiselle pälpätykselleen, siksi hän viehätti heidän mieltään. Hän sanoi kerran eräästä lihavan tanakasta kaupunkilaisesta, että tämä oli kuin olisi hänellä läskiä housuissa, ja tuolle pilalleen hän itse nauroi, vaikka minä hänen sijassaan olisin sitä hävennyt. Kerran sittemmin, kun me jo olimme osuneet asumaan yhteen, ilmaisi hän loruiluhalunsa ihan julkisesti: meidän emäntä tuli aamulla huoneeseeni ja kysyi, mitä minä haluaisin suurukseksi, ja minä tulin kiireessä sanoneeksi munan ja lapan leipää. Tuomas Glahn sattui istumaan huoneessani — hän asui ylisillä minun huoneeni kohdalla, aivan katon rajassa — ja alkoi lapsellisesti naureskella ja ilvehtiä tuolle vähäpätöiselle erehdykselleni. Munan ja lapan leipää! hoki hän hokemistaan, kunnes katsoin häneen kummastuneena ja sain suunsa tukituksi.
Ehkäpä johtuu mieleeni muitakin naurettavia puolia hänestä ja kyllä minä kirjoitan silloin niistä enkä säästä häntä, koskapa hän on minun ainainen vihamieheni. Miksipä olisinkaan jalomielinen? Mutta minä myönnän, että hän lorusi ainoastaan ollessaan humalassa ja molemmilla äsken mainitsemillani kerroilla oli hän kovin humalassa. Mutta eiköhän jo humalassa olo sinään ole suuri vika?
Kun tutustuin häneen syksyllä 1859, oli hän kolmenkolmatta-vuotias mies, me olimme samanikäiset. Hänellä oli silloin täysparta ja hän käytti villaisia metsästyspaitoja, jotka olivat ihan liiallisen avokaulaisia ja kuitenkin piti hän usein ylimmäistä nappia auki. Hänen kaulansa oli mielestäni ensin harvinaisen kaunis, mutta hän teki minut pian verivihollisekseen ja minusta ei sitten hänen kaulansa ollut kauniimpi kuin omanikaan, vaikken minä omaani niin näytellytkään. Minä tutustuin häneen eräällä jokialuksella ja olin matkalla metsästelemään samoille seuduille kuin hänkin, ja me päätimme heti matkustaa kaksin sisämaahan härkävaunuilla, kun emme päässeet etemmäksi rautatiellä. Minä tahallani en mainitse sen paikan nimeä, minne matkustimme, etten johtaisi ketään jälille; mutta Glahnin suku voi huoletta heretä tiedustelemasta omaistaan; sillä hän kuoli siellä, jonne me matkustimme ja jonka paikan nimeä minä en sano.
Olin muuten kuullut puhuttavan Tuomas Glahnista jo ennenkuin häneen tutustuin, hänen nimensä ei ollut minulle outo. Olin kuullut, että hän oli ollut suhteissa erään nuoren, suurisukuisen norjalaisnaisen kanssa ja että hän oli jotenkin solvannut tuota naista, joka sitten rikkoi välit hänen kanssaan. Tämän oli hän nyt tuhmassa uhmassaan manannut kostavansa itselleen, ja nainen antoi hänen olla ja elellä miten tahtoi, se ei häneen kuulunut. Nyt vasta tuli Tuomas Glahnin nimi oikein kuuluksi, hän rupesi hurjistelemaan, joi, teki skandaalin toisensa jälkeen ja otti eron sotapalveluksesta. Kaikella tapaa sitä rukkasia kostetaan!
Kerrottiin myös toisella tavoin hänen suhteestaan tuohon nuoreen naiseen: hän ei muka ollut lainkaan sitä solvannut, vaan oli tytön suku hänet karkoittanut koiran kyydillä, missä myös tyttö itse oli ollut avuliaana sittenkuin eräs ruotsalainen kreivi, jonka nimeä en tahdo mainita, oli kosinut häntä. Mutta tähän kertomukseen minä luotan vähemmän, ja pidän tuota ensinmainittua todennäköisempänä, koskapa minä vihaan Tuomas Glahnia ja uskon hänestä mitä pahaa tahansa. Mutta oli miten oli, itse ei hän puhunut koskaan suhteestaan tuohon ylhäiseen naiseen enkä minäkään häneltä sitä kysellyt. Mitä se minuun kuului?
En muista, tokko me siinä jokialuksella istuessamme puhelimme muuta kuin tuosta pienestä kylästä, johon nyt olimme matkalle ja jossa kumpikaan meistä ei ollut ennen käynyt.
"Siellä kuuluu olevan jonkinlainen hotellikin mukamas", sanoi Glahn ja katsoi kartasta. "Jos hyvin käy, pääsemme asumaan sinne; emäntä on vanha englantilainenhalfbreed, on tiedetty juoruta. Päällikkö asuu naapurikylässä, hänellä kuuluu olevan monta vaimoa, jotkut niistä ovat vain kymmenvuotiaita."
No, mistäs minä tiesin, oliko päälliköllä monta vaimoa ja oliko kylässä hotellia, siksi en virkannut mitään; mutta Glahn hymyili ja mielestäni oli hänen hymynsä kaunis.
Muuten minä unohdin mainita, ettei häntä suinkaan saata sanoa ihan virheettömäksi mieheksi, vaikka hän oli pulskannäköinen; hän kertoi itse, että hänen vasemmassa jalassaan oli vanha laukauksen haava ja että tätä haavaa vaivasi aina ilmanmuutoksilla kova luuvalo.
Viikon päästä olimme saaneet asunnon siinä suuressa majassa, jota sanottiin hotelliksi, tuon vanhan englantilaisenhalfbreedinluona. Mokomakin hotelli! Seinät olivat savesta ja puun pahaisista, puun olivat läpeensä nakerrelleet valkeat muurahaiset, joita vilisi kaikkialla. Minä asuin tuvan sivuhuoneessa, siinä oli raitin puolella vihreä akkuna, kaikkiaan yksi ruutupahainen, joka ei ollut varsin kirkas, ja Glahn oli valinnut itselleen erään surkean pienen hökkelin minun huoneeni yläpuolella, ylisillä, mistä hänelläkin oli lasiruutu raitille päin, mutta mikä oli paljon pimeämpi ja kehnompi asua kuin minun. Päivä paistaa hautoi hänen huoneensa olkikattoa, jonka vuoksi siellä oli melkein sietämätön helle öin päivin, eikä hänen ylisilleen ollut edes portaita, vaan ainoastaan nelikapulaiset tikapuun pahaiset. No minkäs minä sille mahdoin? Annoin Glahnin valita, minä sanoin:
"Täällä on kaksi huonetta, toinen alaalla, toinen yläällä, ota minkä tahdot!"
Ja Glahn katseli huoneita ja otti sen ylimmäisen, ehkä tahtoen antaa minulle paremman; mutta olinhan minä myös kiitollinen hänelle siitä? En ole velassa hänelle.
Pahimman helteen vallitessa me emme huolineet metsästellä, vaan oleksimme levollisesti majalla; sillä helle olikin ihan hirvittävä. Nukuimme yöllä huppu lavitsojen ympärillä hyönteisten takia; mutta monen monituisesti lensi sokea nahkalepakko äänettömästi ja päätä pahkaa verkkoihimme ja repi niihin reikiä; näin kävi usein Glahnille, hänen kun täytyi pitää kattoluukkua aina auki helteen vuoksi, mutta minulle harvoin. Päivällä lojuimme majan edustalla tupakoiden ja katsellen elämää naapurimajoissa. Alkuasukkaat olivat ruskeita ja paksuhuulisia ihmisiä, kaikilla heillä oli renkaat korvissa ja silmät kalseat, ruskeat; he olivat melkein alastomia, vain pumpulivaatekaista tai lehtiviilekkeitä lanteilla, ja naisilla oli sitäpaitse lyhyt pumpulihame verhonaan. Lapset olivat ilkosen alasti yötä päivää, niillä oli hyvin isot, pullottavat mahat, jotka kiilsivät öljystä.
"Naiset on liian lihavia", sanoi Glahn.
Ja minunkin mielestäni naiset olivat liian lihavia, ja ehkäpä ei sitä ensin ajatellutkaan Glahn, vaan juuri minä; mutta minä en kiistele tuosta kunniasta hänen kanssaan, vaan suon sen kernaasti hänelle. Muuten eivät kaikki naiset olleet rumia, vaikka heidän kasvonsa olivat lihavat ja pöhöttyneet; minä tapasin kylässä tytön, nuoren puoli-tamulittaren, jolla oli pitkä tukka ja lumivalkeat hampaat, hän oli kaunein kaikista. Minä satuin tapaamaan hänet eräänä iltana riissivainion pientarella, hän makasi mahallaan tuuheassa ruohikossa ja sätkytteli jalkojaan. Hän osasi puhua kanssani ja me juttelimmekin keskenämme niin kauan kuin minua halutti, oli aamuyö lopuillaan kun erosimme, ja silloin ei hän lähtenyt heti kotiin, vaan tahtoi sanoa olleensa muka naapurikylässä yötä. Glahn istuskeli sinä iltana keskellä kylää jonkin majan edustalla, kahden tytön kanssa, jotka olivat hyvin nuoria, ehkä paraiksi kymmenvuotiaita; niiden kanssa hän siinä istui liehitellen ja juoden riissiolutta, sellainen hänestä oli hauskaa.
Parin päivän päästä me läksimme metsälle. Kulimme teeistutusten, riissivainioiden ja ruohikoiden kautta, etenimme kylästä ja seurasimme virran suuntaa, tulimme metsään, jossa kasvoi kummallisia, outoja puita, bambua, mangoa, tamarinttiä, teak- ja suolapuita, öljy- ja kumikasveja, ties Jumala mitä kaikkia, me emme kumpikaan paljon ymmärtäneet mitä ne oli. Mutta virrassa ei ollut paljon vettä, ja se oli yhtä vähävetinen aina sadeaikaan saakka. Me ammuimme villiä kyyhkysiä ja kanoja ja näimme kaksi pantteria myöhemmin iltapäivällä; papukaijakin lenteli päämme päällitse. Glahn ampui hirvittävän tarkasti, ei koskaan päin honkia; mutta hänen kiväärinsähän olikin parempi kuin minun, minä ammuin myöskin hirvittävän tarkkaan monta kertaa. Minä en siitä koskaan pöyhkeillyt, mutta Glahn sanoi usein: tuota pistän minä perään, tuota napautan päähän; näin hän sanoi ennenkuin liipasi ja kun lintu putosi, niin eikös ollut osannut perään tai päähän. Kun me näimme ne kaksi pantteria, tahtoi Glahn välttämättä täräyttää niitä haulikollaan, mutta minä sain hänet siitä houkutelluksi, sillä alkoi pimetä eikä meillä ollut jälellä kuin pari patruunaa. Tästä hän taas pöyhkeili, hän ei muka pelkäisi ampua panttereja hauleilla.
"Minua harmittaa, kun en sittenkin ampunut", sanoi hän minulle. "Minkä tähden Te olette niin hemmetin varovainen? Tahdotteko Te elää kauan?"
"Minua ilahuttaa, kun Te huomaatte minut itseänne järkevämmäksi", vastasin minä.
"No, ei nyt ruveta vihamiehiksi mokomasta", sanoi hän sitten.
Näin sanoi hän, mutta en minä; jos hän tahtoi minusta vihamiestä, niin sama se. Minusta alkoi hän käydä vastenmieliseksi kevytmielisten tapainsa ja viettelijä-mahtinsa vuoksi. Eilen illalla olin kävellyt aivan rauhallisena Maggien, tamulilaistytön, kanssa, joka oli ystävättäreni, ja me olimme molemmat hyvällä tuulella. Glahn istuu siinä majan edustalla ja tervehtii ja hymyilee meille ohi kulkiessamme; mutta Maggie näki hänet silloin ensi kertaa ja alkoi udella jos jotakin hänestä. Niin paljon oli Glahn tamulilaistyttöön vaikuttanut, että kun me erosimme, niin me lähdimme kumpikin omalle suunnalleen, tyttö ei tullut minun luokseni.
Glahn koetti sotkea asiaa ikäänkuin ei tuo tapaus olisi merkinnytmitään, kun minä hänelle siitä kerroin. Mutta minä en unohtanut sitä.Eikä hän minulle nauranut ja hymyillyt, kun me kulimme majan ohi, vaanMaggielle.
"Mitä se pureksii suussaan?" kysyi hän minulta.
"En tiedä", vastasin minä; "pureksii vain, sitä varten kai sille hampaat on annettu."
Ja tiesinhän minä, että Maggie pureksi, olin sen jo kauan sitten huomannut. Mutta ei hän pureksinut beteliä, sillä hänen hampaansa olivat aivan valkeat, sitävastoin oli hänellä tapana pureksia mitä tahansa muuta, pistää suuhunsa ja pureksia kuin mitäkin makeisia. Sattui saamaan mitä vain, lanttia, paperilappuja, linnunhöyheniä, kaikkea hän pureskeli. Mutta ei häntä sentähden sopinut häväistä, kun hän oli siitä huolimatta seudun kaunein tyttö; mutta Glahn oli minulle kateellinen, siinä pulma piili.
Seuraavana iltana me muuten tulimme jälleen hyviksi ystäviksi Maggien kanssa, emmekä nähneet Glahnia.
Kului viikko, me kävimme joka päivä metsällä ja ammuimme paljon riistaa. Eräänä aamuna, kun me juuri saavuimme metsään, tarttui Glahn käsivarteeni ja kuiskasi: Seis! Samassa hän nakkaa pyssyn siimalleen ja laukaisee. Nuori leopardi kaatui. Minä olisin myöskin voinut silloin ampua, mutta Glahn anasti sen kunnian ja ampui ensin. Miten se nyt taas tahtoo pöyhkeillä! ajattelin minä. Me tulemme kuolleen eläimen luo, se on kuollut kuin tukki, reikä vasemmassa kylessä ja kuula oli jäänyt selkään.
En pidä siitä, että minua tartutaan käsivarteen, sanoin siksi:
"Noin minäkin olisin voinut ampua."
Glahn katsoi minuun.
Lausuin jälleen:
"Te ette kai usko, että minä olisin voinut niin ampua?"
Glahn ei vastaa nytkään. Sensijaan rupee hän jälleen lapsettelemaan ja ampuu kuollutta leopardia uudelleen, nyt pään läpi. Minä katson kuin puusta pudonneena.
"Näes", selitteli hän, "minä en voi tyytyä siihen, että olen osannut leopardia kylkeen."
Viilsi liiaksi hänen turhamaisuuttaan se, että hän oli ampunut noin arkipäiväisesti, aina tahtoi hän olla etevin. Miten hän oli narrimainen! Mutta eihän se minuun kuulunut, en minä aikonut kieliä hänen tekoaan.
Ehtoolla kun me tulimme kylään tuoden tuota kuollutta leopardia, tuli paljon alkuasukkaita sitä katsomaan. Glahn sanoi muuten vain, että me olimme ampuneet sen aamulla eikä ollut siitä silloin sen enempää olevinaan. Maggiekin tuli siihen.
"Kuka tuon ampui?" kysyi hän.
Ja Glahn vastasi:
"Kai nähnet, kaksi haavaa, me ammuimme sen tänä aamuna mentyämme metsälle." Ja hän käänteli eläintä ja näytteli Maggielle noita kahta haavaa, sekä kylessä että päässä olevaa. "Tuosta meni minun kuulani", sanoi hän ja näytti haavaa kylessä, tahtoen, narri, antaa minulle kunnian päähän osaamisesta. Minä en viitsinyt häntä oikaista enkä oikaissutkaan. Glahn alkoi sitten kestitä alkuasukkaita riissioluella, juotti ketä tahansa.
"Te molemmat olette ampuneet sen", sanoi Maggie itsekseen ja katseli kuitenkin koko ajan vain Glahnia.
Vedin hänet syrjään ja sanoin:
"Miksi katselet koko ajan häntä? Enkö minäkin ole tässä lähellä?"
"Olet", vastasi hän. "Ja kuule: minä tulen tänä iltana."
Seuraavana päivänä sitten sai Glahn sen kirjeen. Hänelle tuli nimittäin kirje pikalähetin kautta jokiasemalta, ja se oli kierrellyt sadan kahdeksankymmenen peninkulman mutkan. Kirje oli kirjoitettu naisen käsialalla, ja minä ajattelin, että se mahdollisesti oli hänen entiseltä ystävättäreltään, tuolta ylhäisellä naiselta. Glahn nauroi hermostuneesti luettuaan sen, ja antoi lähetille setelin lisäpalkkiota, kun tämä oli tuonut kirjeen. Mutta piakkoin hän kävi sanattomaksi ja synkeäksi eikä tehnyt muuta kuin tuijotti tuijottamistaan. Ehtoolla joi hän itsensä humalaan erään vanhan alkuasukas-kääpiön ja hänen poikansa kanssa, ja halaili minuakin ja tahtoi välttämättä myös minua juomaan kanssaan.
"Te olette rakastettava tänäiltana", sanoin minä.
Hän nauraa hohotti ja vastasi:
"Täällä me kaksi nyt kykötämme Indian metsissä ja ajamme riistaa, vai? Eikö tämä ole hurjan hassua? Malja kaikille maailman valtakunnille ja maille, ja malja kaikille kauniille naisille, naiduille ja naimattomille, etäisille, läheisille! Ho-hoo! Ajatelkaas miestä, jota kosii vaimo, naitu vaimo!"
"Kreivitär!" sanoin minä pisteliäästi. Sanoin sen hyvin pisteliäästi, ja se koski häneen, hän virnisti kuin koira, sillä se koski häneen. Sitten rypisti hän yhtäkkiä otsaansa ja alkoi räpyttää silmiään ja harkita perin pohjin, oliko nyt ilmaissut liikaa, niin juhlallisen suurena piti hän tuota salaisuuttaan. Mutta samassa juoksi parvi lapsia majallemme ja huusi: "Tiikerit, hohoi, tiikerit!" Tiikeri oli kaapannut lapsen melkein kylän viereltä, viidakkoon kylän ja joen välille.
Tuskin kuuli sen Glahn, joka oli humalassa ja särkyneellä sekapäällä, kun jo tempasi rihlansa ja juoksi minkä ehti viidakkoon; hänellä ei ollut edes hattua päässään. Mutta miksi otti hän nyt rihlan eikä haulikkoa, jos kerran oli niin rohkea kuin kehui? Hänen oli kahlattava virran yli, joka oli vaarallista, mutta virtahan oli tietysti melkein kuiva aina sadeaikaan saakka; jonkun hetken päästä kuulin kaksi laukausta ja kohta sen jälkeen kolmannen laukauksen.
Kolme laukausta yhteen elukkaan! ajattelin minä; jalopeurakin olisi kellistynyt kahdella laukauksella, ja nyt ammutaan vain tiikeriä! Mutta eipä noista kolmestakaan laukauksesta ollut hyötyä, lapsi oli jo revitty kuoliaaksi ja melkein syöty, kun Glahn saapui; ellei hän olisi ollut niin humalassa, ei hän olisi yrittänytkään sitä pelastaa.
Yön rehjosteli hän kokonaan naapurimajassa, erään lesken ja hänen kahden tyttärensä keralla, Jumala ties kenen keralla heistä.
Kahteen päivään ei Glahn ollut selvänä niin siunattua hetkeä, ja hän olikin saanut paljon tovereita juopottelemaan kanssaan. Hän vaati minua turhaan mässäykseen, hän ei enää aprikoinut mitä sanoi ja haukkui minun olevan mustasukkaisen.
"Lemmenkateus sokaisee Teidät", sanoi hän.
Lemmenkateus! Minä kateellinen hänelle!
"Kuulkaas", sanoin minä, "minäkö kateellinen Teille! Mistä minä olisinTeille kateellinen?"
"No, siis Te ette ole kateellinen", vastasi hän. "Minä muuten tervehdin tänä iltana Maggieta, hän pureskeli kuten aina jotain suussaan."
Nielasin vastaukseni ja menin matkaani.
Aloimme jälleen metsästellä. Glahn tunsi loukanneensa minua ja pyysi minulta anteeksi.
"Muuten minä olen niin surkean väsynyt kaikkeen", sanoi hän; "toivoisin, että sattuisitte ampumaan harhaan ja laskisitte kuulan kallooni."
Sellaisilla aatoksilla hän askaroitsi, että minä laskisin kuulan hänen kalloonsa. Kai tuo kreivittäreltä tullut kirje taas leimautti liekkiin hänen muistonsa, ja minä vastasin:
"Edestä syömätön löytyy."
Hän kävi päivä päivältä yhä äänettömämmäksi ja synkeämmäksi, hän ei juonut enää eikä puhunut niin ainoata sanaa; poskensa painuivat kuopalle.
Eräänä päivänä kuulin yhtäkkiä rupattelua ja naurua akkunani alta, katsoin ulos, Glahnille paistoi naama taas ilosta ja hän seisoskeli siellä jutellen äänekkäästi Maggien kanssa. Hän käytti kaikkia hurmaavia eleitänsä. Maggie oli kai tullut juuri kotoa ja Glahn oli varuillaan odotellut häntä. He eivät haikailleet edes lyöttäytyä yhteen juuri minun lasiruutuni alla.
Vavistus karmi ruumistani, viritin rihlani hanan, mutta laskin sen jälleen alas. Menin ulos ja tartuin Maggieta käsivarteen; läksimme äänettöminä kylälle päin; Glahn pujahti heti takaisin majaan,
"Miksi puhelet taas hänen kanssaan?" kysyin minä Maggielta.
Hän ei vastannut.
Olin tuonen tuskissa epätoivosta, sydämeni jyskytti niin, että tuskin saatoin hengittää. Koskaan en ollut nähnyt Maggieta niin kauniina kuin nyt, koskaan en ollut nähnyt niin kaunista aitovalkoista tyttöä, ja siksi minä unohdin, että hän oli Tamulitar, unohdin kaikki hänen tähtensä.
"Vastaa", sanoin minä, "miksi sinä puhelet hänen kanssaan?"
"Pidän hänestä enemmän", vastasi hän.
"Pidätkö hänestä enemmän kuin minusta?"
"Pidän."
Vai niin, hän piti hänestä enemmän, vaikka minä olin hänen veroisensa! Enkö ollut aina ollut Maggielle ystävällinen ja antanut hänelle lantteja ja lahjoja? Ja millainen oli Glahn ollut?
"Hän pilkkaa sinua, hän sanoo, että sinä pureksit aina jotain", sanoin minä.
Sitä hän ei ymmärtänyt, ja minä selittelin hänelle juurta jaksain, että hänellä aina oli tapana pistää suuhunsa mitä sattui ja pureksia sitä ja että Glahn siksi pilkkasi häntä. Se vaikutti häneen enemmän kuin kaikki muu, mitä hänelle sanoin.
"Kuules, Maggie", sanoin minä, "sinun täytyy tulla ikiomakseni; etkö tahdo tulla? Olen mietiskellyt sitä, sinun täytyy tulla minun mukaani, kun matkustan pois täältä, minä nain sinut, kuuletko, ja me matkustamme asumaan minun maahani. Tokipa tahdot?"
Ja sekin vaikutti häneen, Maggie vilkastui ja puheli halukkaasti kanssani, kun me kävelimme siellä. Hän mainitsi vain kerran Glahnin nimeä, hän kysyi:
"Ja tuleeko Glahn mukaan kun me matkustamme?"
"Ei", vastasin minä, "ei tule. Oletko pahoillasi siitä?"
"En, en", vastasi hän heti, "olen hyvilläni siitä."
Muuta hän ei puhunut hänestä ja minä tunsin rauhoittuvani. Maggie tuli myös luokseni kotiin, kun häntä pyysin.
Kun hän parin tunnin päästä lähti luotani, kapusin tikapuita myötenGlahnin asumukselle ja koputin tuota ohutta ruoko-ovea. Hän oli kotona.Minä sanoin:
"Tulin Teille sanomaan, että meidän ei pitäisi ehkä mennä huomenna metsälle."
"Miksi niin?" kysyi Glahn.
"Siksi, että minä en mene takuuseen, etten ammu harhaan ja laske kuulaa kalloonne."
Glahn ei vastannut, ja minä menin takaisin alas. Tämän varoituksen kuultuaan hän ei kai uskaltaisi lähteä huomenna metsälle; mutta miksi hän oli houkutellut Maggien juuri minun akkunani alle ja rupatellut ääneen hänen kanssaan? Miksei hän matkustanut kotiin, jos kirjeessä kerran kutsuttiin häntä? Hän ei lähtenyt, sen sijaan hän vain kuleksi hampaitaan kiristellen ja huudahteli itsekseen: "En, en! Ennen annan vaikka silputa itseni kappaleiksi!"
Mutta sen illan jälkeisenä aamuna, jona olin häntä varoittanut, tuleeGlahn kuin tuleekin sänkyni viereen ja huutaa:
"Hei ylös, toveri! Mitä ihanin ilma, mennään ampumaan otus. Muuten: te puhuittte eilen typeryyksiä."
Kello ei ollut vielä kuin neljä, mutta minä nousin heti ylös ja laittauduin lähtökuntoon, koskapa hän ei varoituksestani piitannut. Latasin kiväärini ennenkuin läksimme ja annoin hänen nähdä, että minä sen latasin. Eikä ollut päällepäätteeksi lainkaan ihana ilma, kuten hän sanoi, vaan satoi, ja siten pilkkasi hän minua entistä pahemmin; mutta minä en ollut tietävinäni ja lähdin vaieten hänen kanssaan.
Koko päivän kuleksimme me metsissä, kukin omia tuumiaan hautoen… Me emme ampuneet mitään, meiltä livahti otus toisensa jälkeen miettiessämme aivan muita menoja kuin metsästystä. Puolenpäivän seutuvilla rupesi Glahn kävelemään jonkun askeleen edessäni, ikäänkuin tahtoen saattaa minut siten mitä parhaimpaan tilaisuuteen tehdä hänelle mitä tahdoin; hän käveli aivan pyssynpiippuni suulla, mutta senkin pilkan minä siesin. Me palasimme kotiin illalla, ilman ikäviä sattumia. Minä ajattelin: Ehkä hän nyt näkee parhaaksi antaa Maggien olla rauhassa!
"Tämä oli elämäni pisin päivä", sanoi Glahn, kun illalla seisoimme majan luona.
Emme puhuneet siinä sen enempää.
Seuraavina päivinä hän oli kovin mustalla mielellä, kai yhä tuon kirjeen vuoksi. "En jaksa tätä sietää, en, en jaksa tätä sietää!" puheli hän joskus öillä; se kuului läpi majan. Hän tuli niinkin jöröksi, ettei vastannut emäntämme ystävällisimpiinkään kysymyksiin ja hän oikein voihki nukkuessaan. Kyllä hänellä on taakkaa tunnollaan! ajattelin minä; mutta miksi kummalla hän ei matkusta kotiin? Kai pöyhkeytensä estää, hän ei vain noin tuostaan nöyrry palaamaan, kun hänet kerran oli karkoitettu.
Tapasin Maggieta joka ilta, eikä Glahn jutellut enää hänen kanssaan. Minä huomasin, että hän oli herennyt pureskelemasta, hän ei pureskellut enää lainkaan ja minä olin siitä hyvilläni ja ajattelin: hän ei pureskele enää, nyt hän on entistä ehompi ja minä rakastan häntä moninverroin enemmän kuin ennen! Eräänä päivänä tiedusteli hän Glahnia, tiedusteli hyvin varoen. Eikö hän ollut terveenä? Oliko hän matkustanut pois?
"Ellei hän ole kuollut tai matkustanut", vastasin minä, "niin lojunee hän kai kotosalla. Minusta se on yhdentekevää. Häntä ei jaksa enää sietää."
Mutta kun me samassa saavuimme majalle, näimme me Glahnin lojuvan maassa matolla, kädet niskassa ja tuijottelevan taivaaseen.
"Tuossapa hän näkyykin lojuvan", sanoin minä. Maggie meni suoraan hänen luokseen, ennenkuin ehdin estää ja sanoi iloisella äänellä:
"En minä pureskele enää, katsokaa nyt! En höyheniä, lanttia, paperinkappaleita minä pureskele enää." Glahn tuskin katsahti häneen ja lojui vain sanaa sanomatta; mutta Maggie ja minä läksimme. Kun minä moitin häntä ja sanoin, että hän oli rikkonut lupauksensa, ja puhellut taas Glahnille, vastasi hän, että hän tahtoi torua Glahnia.
"Vai niin, hyvä on, toru sinä vain häntä", sanoin minä; "mutta hänenkö tähtensä sinä herkesit pureskelemasta?"
Hän ei vastannut. Vai ei hän vastannut!
"Sano, kuuletkos hänenkö tähtensä?"
"Ei, ei", vastasi hän, "vaan sinun tähtesi."
Enkä minäkään osannut muuta luulla. Miksipä hän tekisi mitään Glahnin tähden?
Maggie lupasi tulla ehtoolla luokseni ja hän tulikin.
Hän tuli kello kymmenen, minä kuulin hänen äänensä ulkoa, hän puheli jonkun lapsen kanssa, jota hän talutti. Miksei hän tullut sisään ja miksi oli hän ottanut lapsen mukaansa? Minä katselen häntä ja pian aavistelen, että hän antaa jollekin merkkiä puhumalla ääneen sen lapsen kanssa, huomaan myös, että hän katselee yhä ylisille, Glahnin akkunaruutuun. Oliko Glahn ehkä nyykäyttänyt hänelle päätään tai viittaillut akkunasta kuullessaan hänen äänensä ulkoa? Koko menosta tajusin toki sen, ettei sitä töllötellä ilmaan silloin kun puhellaan lapselle maan kamaralle.
Aioin jo mennä ulos ja ottaa häntä käsipuolesta; mutta silloin hän juuri päästi lapsen, jätti sen ulos ja tuli majan ovesta sisään, astui eteiseen. Noo, viimeinkös tuli, kylläpä saa tullessaan aika torat!
Kuuntelen, miten Maggie tulee eteiseen, en erehdy, hän jo ihan hipuu oveani. Mutta eipäs tulekaan minun luokseni, kuulen hänen kapuavan ylös tikapuita, ylisille Glahnin kojuun, kuulen sen ihan selvään. Paiskaan oveni selälleen, mutta Maggie on jo ehtinyt ylös, ovi sulkeutuu hänen perästään ja muuta en enää kuule. Silloin oli kello kymmenen.
Ja minä menen sisään huoneeseeni ja otan kiväärini ja lataan sen, siinä, vaikka yö on paraillaan. Kello kaksitoista kapuan tikapuita ylös ja kuuntelen Glahnin ovella, kuulen Maggien olevan siellä, kuulen, että hän on hellä Glahnille, ja menen takaisin alas. Kello yksi menen uudestaan ylös, ei kuulu mitään. Odotan ovella milloin he heräisivät, kello tulee kolme, neljä, ja kun se tuli viisi, niin he heräsivät. Hyvä! ajattelin minä enkä ajatellut mitään muuta kuin että nyt he olivat heränneet, mikä oli oikein hyvä. Mutta kohta sen jälkeen kuulin melua ja mekastusta alaalta majasta emäntämme huoneesta ja minun oli joutuin palattava alas, jottei hän minua huomaisi. Glahn ja Maggie olivat varmaankin heränneet ja minä olisin kuunnellut paljon kauemmin, mutta minun oli mentävä.
Eteisessä tuumin itsekseni: Tästä se meni, se hipaisi käsivarrellaan oveani, mutta ei avannut sitä, se kapusi ylös tikapuita, ja tuossa on ne tikapuut, noille neljälle kapulalle se astui.
Sänkyni oli yhä koskemattomana, enkä heittäytynyt nytkään siihen, vaan asetuin akkunan ääreen ja katselin, hypistelin siinä hiljaa kivääriäni. Sydämeni ei tykyttänyt, se värisi.
Puolen tunnin päästä kuulen Maggien jälleen kapuavan tikapuita. Painan kasvoni ruutua vasten ja näen hänen tulevan ulos majasta. Hänen yllään oli se pieni lyhyt pumpulihame, joka ei ylttänyt polviinkaan, ja olkapäillään oli villainen kaulahuivi, jonka hän oli lainannut Glahnilta. Muuten oli hän ihan alasti ja se pieni pumpulihame oli hyvin rypistynyt Hän kulki tapansa mukaan hyvin verkkaan eikä katsahtanutkaan minun ruutuuni. Sitten katosi hän majojen taa.
Jonkun hetken päästä tuli Glahnkin alas, rihla kainalossa ja valmiina lähtemään metsälle. Hän oli synkkä, eikä tervehtinyt. Sitäpaitsi hän oli hepennellyt itsensä hienoksi ja huolehtinut tavattomasti puvustaan. Kas nyt kun on pukeutunut sulhaseksi, ajattelin minä.
Varustauduin lähtöön heti ja läksin hänen kanssaan, ja kumpikaan meistä ei puhunut sanaakaan. Pari kanaa, jotka ammuimme, repelimme me surkeasti, sillä me ammuimme ne rihlatuilla, mutta me paistoimme ne puun juurella niin hyvin kuin taisimme ja aterioimme vaieten. Niin kului aika kello kahteentoista.
Glahn huusi minulle:
"Oletteko ihan varma, että pyssynne on ladattu? Mikä tietää mitä eteen osuu. Ladatkaa se nyt vain."
"Se on ladattu", vastasin minä.
Sitten katosi hän viidakkoon ja viipyi jonkun hetken poissa. Miten halusta hänet ampuisin, kellistäisin kuin kurjan koiran! Ei ollut kiirettä, hän saisi totutelleita sitä ajattelemaan, ja hän ymmärsi aivan hyvin mitä minä hankitsin, siksi hän kysyikin, oliko pyssyni ladattu. Ei voinut hän edes tänään olla pöyhkeilemättä, hän oli hepennellyt itseään ja pannut uuden paidan ylleen; hänen naamansa oli tavattoman koppava.
Yhden tienoissa tulee hän yhtäkkiä eteeni kalpeana ja kiukkuisena ja sanoo:
"En jaksa sietää tätä enää! Katsojaa nyt hitolla, onko pyssynne ladattu, onko siinä mitään."
"Pitäkää huoli omasta pyssystänne, rohkenen pyytää", vastasin minä. Mutta kyllä minä tiesin varsin hyvin, miksi hän alituiseen kyseli pyssyäni.
Ja hän lähti taas luotani. Olin vastannut hänelle niin selkeän epäävästi, että hän kävi sävyisäksi ja lähti pää painuksissa pois.
Sitten kohta ammuin kyyhkysen ja latasin uudelleen. Siinä ladatessani seisoo Glahn puoleksi suojassa puun takana ja katselee minua, katselee tokko tosiaan lataan ja kohta alkaa hän sitten lauleskella kovalla äänellä ja selvästi virttä, ja vielä häävirttä. Se laulaa häävirsiä ja pukeutuu parhaaseen pukuunsa, ajattelin minä, sillä kujeella se tänään tuumii eniten pauloa. Keskellä laulua alkaa hän kävellä hiljaa edessäni, pää painuksissa, ja kävellessään hän yhä vain laulaa. Hän pysyttelihe taas ihan minun pyssynpiippuni suulla, kuten olisi ajatellut: Nyt, nyt sen pitää tapahtua, siksi minä laulelen tätä häävirttä! Mutta se ei tapahtunut, ja kun hän vaikeni, ei hän voinut muuta kuin katsoa taakseen minuun.
"Emmeköhän me kuitenkaan ammu mitään tänään", sanoi hän ja hymyili kuten puolustellen itseään ja hyvittääkseen minua, kun lauloi metsällä. Mutta vielä silloinkin oli hänen hymynsä kaunis, oli kuin olisi hänen sydämensä itkenyt, ja hänen huulensa värisivät tosiaan, vaikka hän oli olevinaan siitä, että saattoi hymyillä näin vakavalla hetkellä.
En ollut mikään naishempu ja hän huomasi kyllä, ettei voinut minua lumota, hän kävi kärsimättömäksi, kalpeaksi, hän hääri ympärilläni kiihkein askelin, tuli milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin oikealle puolelleni ja silloin tällöin seisattui hän minua odottelemaan. Viiden tienoissa kuului yhtäkkiä pamaus ja kuula vinkaisi korvissani. Kavahdin, Glahn seisoi hievahtamatta muutamia askelia minusta ja tuijotti minuun, sauhuava kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua minut? Minä sanoin:
"Päin honkiin! Ammutte nykyjään huonosti."
Mutta hän ei ampunut huonosti, hän ei ampunut milloinkaan päin honkiin, hän oli vain ärsyttänyt minua.
"No, kostakaa sitten, saatanalla!" huusi hän.
"Kun aikani tulee", sanoin minä ja purin hammasta.
Seisoimme vastakkain ja katsoimme toisiamme, yhtäkkiä keikauttaa Glahn olkapäitään ja huutaa minulle: "Raukka!" Miksi pitikin hänen sanoa minua raukaksi? Nostin pyssyn silmälle, tähtäsin keskelle hänen naamaansa ja laukaisin.
Edestä syömätön löytyy…
* * * * *
Mutta nyt ei Glahnin suvun tarvitse enää haeskella tätä miestä, minua kiusottaa aina nähdä lehdissä tuota hölmöä ilmoitusta suuresta korvauksesta sille, joka voi antaa tietoja kuolleesta. Tuomas Glahn kuoli tapaturmasta, harhalaukauksesta metsästysretkellä Indiassa. Oikeus kätki hänen nimensä ja kuolemansa asiallisiin pöytäkirjoihin, ja näissä pöytäkirjoissa sanotaan, että hän on kuollut, uskokaa minua, ja vieläpä että hän kuoli harhalaukauksesta.