Kerran Sarkan Nikolai poikkesi musiikkikauppaan ja osti hanurin. Hän oli maakuntia kierrellessään oppinut hiukan käsittelemään mainittua soittokonetta ja arveli, että saahan tuolla joskus iltaisin vedellä. Tulevat sitten mieleen kesä ja metsät ja tanssipaikat. Juuri niin, metsät ja niityt, — Helmikin oli aina seisahtunut kuuntelemaan, kun kuuli soitettavan, vaikkapa sitten etäälläkin.
* * * * *
"Nyt niitten päivien sitten pitäisi alkaa vähitellen lähestyä."
Niku ei tahdo enää viihtyä työpaikassaan eikä hän myöskään viihdy niissä huoneissa, jotka tulevat hänen kodikseen. Hän on aina liikkeessä, aina hän keksii muuttelemista ja järjestelemistä.
"Älä tule tänne", oli Helmi kirjoittanut, "minä tulen ilman muuta, kun aika tulee. On hyvä, että olet niin järjestellyt."
Se oli ollut helmikuussa. Senjälkeen oli Niku kirjoittanut niinkuin ennenkin, mutta vastausta ei ollut tullut, ja Niku arvasi, että Helmiä vartioitiin, kun oli huomattu, millä mallilla asiat olivat Lieneekö edes saanut hänen kirjeitäänkään, elleivät vain nekin liene joutuneet toisten käsiin. Sitten hän rupesi ajattelemaan, miten Helmi mahtanee päästä lähtemään. Eiköhän tyttöparka liene tehty aivan neuvottomaksi ja rahattomaksi. Silloin Sarkan Nikolai meni postikonttoriin ja kysyi millä tavalla rahat varmimmin joutuvat vastaanottajan omiin käsiin. Siellä vastattiin, että vastaanottotodistuksella. Ja Niku lähetti.
Jonkun päivän kuluttua hän sai takaisin vastaanottotodistuksen ja tunsi paikalla Helmin käsialan. Muuatta päivää myöhemmin tuli postikortti, johon hätäisellä käsialalla oli kirjoitettu:
"Kiitoksia. Ne olivat tarpeen. Helmi."
Seuraavat päivät Sarkan Nikolai kulki onnellisena ja kuin unessa.
* * * * *
Aivan kuin itsestään tuli kevät. Niku sen tuloa ei ollut huomannut. Lumi oli kadonnut maasta, silmut puhkesivat puihin, ihmiset vaihtoivat talvipukunsa kevätvaatteisiin. Ja eräänä päivänä Sarkan Nikolai aivan kuin herää siihen, että puistoissa soitellaan. Mitä, ei suinkaan kesä vielä ole tullut? Ei, mutta se on kylläkin pian alkamassa.
"Nyt, nyt sen päivän pitäisi pian valjeta."
Mutta päiviä kuluu eikä sitä odotettua päivää valkene. Auringon valo käy yhä lämpimämmäksi ja ihmisten kasvot alati tyytyväisemmän näköisiksi, mutta Sarkan Nikolai kalpenee ja kuihtuu. Hän ponnistelee päivät otsansa hiessä, mutta yö ei suo hänelle lepoa. Pienimmästäkin risahduksesta hän havahtuu ja rientää avaamaan oven, mutta vastassa on vain autio eteinen.
"Ei suinkaan Helmi ole — kuollut?"
"Ei, sen verran kai ne olisivat inhimillisiä, että antaisivat jonkunlaisen tiedon hänellekin. Jotakin, jotakin tässä täytyy olla, — mutta kyllähän Helmi siitä kirjoittaisi. Odotetaan, odotetaan Herran nimessä."
Sarkan Nikolai katselee huoneita, joita hän on ajatellut heidän yhteiseksi kodikseen. Eivätkö ne kelpaisi, ainakin aluksi. Kenelläkään niistä tovereista joiden luona hän on käynyt, ei ole niinkään hyvin.
Toisinaan hänen tekee mieli hakea käsiinsä suutarin Tuomas, ryypätä ja unohtaa, mutta hän heittää sen asian mielestään heti sen tultua. Eihän se kuitenkaan mitään hyödyttäisi. Toinen asia olisi mennä itse Hirvikylään ottamaan selko asioista, mutta Helmi oli siitäkin aikoinaan kirjoittanut, että se niitä vain pahentaisi. Ei muuta kuin odota, odota!
Hivuttava, kalvava levottomuus kasvaa vähitellen, mutta varmasti kuluttavaksi tuskaksi. Hän ei muista aikaa eikä paikkaa, hän laiminlyö velvollisuutensa ja saa muistutuksia työnjohtajiltaan, mutta he huomaavat, että hänessä on jotakin epäkunnossa ja hän puolestaan nielee huomautukset kärsivällisesti, tietäen, että hänessä se vika on.
Näin kuluvat päivät.
* * * * *
Muuan kirkas, auringonpaisteinen aamu tuo selvyyden.
Niku on menossa työpaikkaansa ja kiiruhtaa portaita alas, kun postinkantaja tulee häntä vastaan. Työntää kirjeen kouraan ja menee sitten matkoihinsa, mutta Nikusta tuntuu kuin olisi se katsellut häntä tarkkaavaisemmin kuin tavallisesti.
Kirje taas, pitkästä aikaa! Niku riemastuu, hän unohtaa työhön menonsa ja unohtaa kaiken muun ja harppoo jälleen portaita ylös. Mutta samalla hän havahtuu ja häntä alkaa jäädyttää, kauan aikaa kalvanut levottomuus saa taas ylivallan, ja kun hän sormielee kirjettä auki, vapisevat hänen kätensä. On niinkuin harmaja sumu laskeutuisi hänen silmiensä ja paperin väliin, ennenkuin hän voi lukea, mutta sitten hän kokoaa kaikki voimansa ja lukee.
"Hyvä Niku!
Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle. Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.
Helmi."
Sarkan Nikolai istuu kuin tylsistynyt. Paperi, jonka kirjaimet ovat tanssineet hänen silmissään putoaa lattialle, ja vasen käsi riippuu kuin herpaantuneena sivulla. Aurinko paistaa huoneeseen ja siinä hän istuu tunti tunnilta.
"Sopivamman", mutisee hän itsekseen, ja: "Vihitty kuukausi sitten."
Mutta sitten hän karkaa ylös, silmät seisovat päässä, hän lyö raivostuneena edessään olevan kahvikupin lattiaan ja karkea kirosana pääsee hänen huuliltaan.
"Jumaliste!" kirjoittaa hän. "Vielä kerran minä tulen."
Hänellä on raivon kiire viedä rivinsä postiin, mutta hänen askeleensa on horjuva ja hänen kasvonsa ovat kuoleman valkeat.
Eikä hän sinä iltana tullut takaisin niihin huoneisiin, jotka oli kodikseen sisustanut.
"No nyt, Tuomas, jos sinulla on sitä viinaa, niinkuin silloin kerskuit, niin ala kantaa framille."
Sarkan Nikolai retkahtaa väsyneenä, valkeana ja lyötynä sohvan kulmaan ja ummistaa silmänsä. Hän ei muista, missä hän on vuorokauden kuljeskellut. Hän on nähnyt metsää, merta ja kallioita, mutta ennen kaikkea katuja, suoria, yksitoikkoisia katuja ja kiimaisia sokkelokatuja, joilla kuhina alkaa vasta puolen yön jälkeen. Mutta hän on vain kulkenut, kulkenut ja järjettömästi ajatellut. Ja nyt hän on väsynyt.
Suutarin Tuomas katselee häntä haalein, veristävin silmin.
"Onks sull rahaa ja?" kysyy hän.
"Onks sull? On. Kysy sitä vielä. Vaan pitääkö sinulle näyttää?"
"Ei ole väliä. Saamasi pitää niin, että nyrkit ovat savessa."
"Tuossa on. Ota se nyt ensi aluksi. Lisätään sitten kun se aika tulee."
"Kylläpä sinusta on tullut aika porvari."
Tuomaan silmät välähtävät, kun hän pistää setelin liivintaskuun ja menee asialleen. Mutta Sarkan Nikolai kätkee lompakkonsa varmimpaan taiteensa. Hetken kuluttua Tuomas tulee.
"Kuule", kysyy hän, "mitä varten sinä tuota hanuria mukanasi kiikutat?Oletko sinä ruvennut pelimanniksi?"
"Onko minulla hanuri?"
"Siinähän se on vierelläsi. — Hä, oletko sinä ollut hummaamassa?"
"Ei, en minä koskaan ole ollut niissä hommissa, ellen ala vähitellen."
Silloin Niku muistaa, että hän tullessaan on poikennut kotonaan ja jostakin päähänpistosta ottanut hanurin kainaloonsa.
"Alkuaan minä ajattelin soitella tällä muutamalle tytölle, mutta nyt on sama, vaikka soittelisin sinulle. Mutta naukataan ensin."
"Kippis vaan. Eikö se olekin ryssillä se musiikinpuoli niinkuin veressä?"
"Sitä ne hokevat. Tanssi ja musiikki. Kuule, Tuomas, oletko sinä koskaan rakastanut naisihmistä?"
"Montakin."
"Ja onko kukaan sinua jättänyt?"
"Jokainen on jättänyt heti kun on tullut tarkemmin tuntemaan. Mutta kukaan ei niin nopeasti kuin sinua."
"Hä! Mitä sinä meinaat?"
"Äitisi jätti sinut saatuaan tuskin sinua kunnolla valmiiksi."
"Saatana, Tuomas, jos henkesi on sinulle kallis, niin…"
Sarkan Nikolai kavahti seisomaan, puukko välähti hänen kädessään ja suutarin Tuomas peräytyi huulet vavisten ja kalpeana. Minuutin näytti siltä kuin miesmurha olisi tulossa. Mutta sitten Niku pisti puukkonsa tuppeen ja istuutui raskaasti huoahtaen. Hän näytti aivan selvinneeltä.
"Älä kiusaa minua, vaan ole hyvä kaveri ja juo!" sanoi hän rauhallisesti. "Ja anna äitivainajan maata rauhassa kankaassaan. Se kuuluu lopultakin olleen hyvä ihminen."
"Minulla tahtoo tuo suuvärkki olla niin kärkäs laulamaan", virkkoi Tuomas anteeksipyytäen, "tiedäthän sen jo vanhastaan. Mutta ryypätään pois vaan."
Huoneeseen tuli raskas, painostava hiljaisuus Vain lasit kilahtivat tuon tuostakin ja savupilvet kävivät paksummiksi. Sarkan Niku humaltui, mutta hän ajatteli samalla kertaa äitiään ja Saaren Helmiä ja tuli siihen johtopäätökseen, että jos äitivainaja syntinsä takia oli tuomittu helvettiin, niin kyllä hän kernaasti tällä kertaa olisi samassa paikassa.
"Kohtalo kiertyy, kiertyy kuin kiertyykin, perkele vie", sanoi hän enemmän itselleen kuin toiselle "Ryssä ei koettanutkaan korjata erehdystään ja pääsi sen enemmittä, minä tein, minkä ihminen voi ja saan silti kärsiä. Minä en tiedä, rakastiko ryssä, mutta minä rakastin. Ja äiti sai kärsiä ja kuolla sen takia, että oli piika ja vähän huorahtanut, mutta Helmi kulkee pää pystyssä siksi, että se on talon tyttö ja vihittiin kuukausi sitten. Mutta se onkinminunHelmini. — Sanotko sinä vielä, piru, ettei kohtalo kierry? Hä?"
Toinen kuuntelee ihmetellen ja silmät harallaan.
"Mitä sinä oikein itsekseni turiset?" kysyy hän. Nikolai havahtuu.
"Sitäkö se sinuun kuuluu!" tiuskasee hän. "Juo. Niin, minä aioin kysyä sinulta, että kun tyttö sinut jättää, mitä sinä silloin teet?"
"Minä ajattelen, etteipä tuo ainoa ole maailmassa, ja haen toisen."
"Reippaasti toimittu. Mutta mistä minä tähän reikään haen toisen ja sopivan?"
"Ellet sinä siihen pysty, niin minä hommaan. Minä sanon, jukukliut, että kun minä sen tuon tähän paikkaan, niin, kun sinä vain sen näetkin…"
"Älä helkkarissa! Mitähän minä sitten teen?"
"Sulat, sulat siihen paikkaan. Ihan seisoallesi."
Sarkan Nikolai hörppäsi lasistansa.
"Kuulehan nyt, Tuomas", sanoi hän vakavasti. "Sinä puhut näistä rakkauden asioista niinkuin… niinkuin elukka."
"En muista nähneeni hevostakaan kuin pikku kakarana. Mutta enhän minä tietenkään osaa rakastaa niinkuin ryssä rakastaa. Se kuuluu niillä olevan erikoinen konsti."
Sarkan Nikolai hörppäsi uudemman kerran, kakisteli ja irvisti.
"Minä tarkoitan oikein tosissani", puhui hän sitten, "että jos sinä olisit rakastanut kaikesta sydämestäsi ja mielestäsi, — muutenkin kuin noin vain, että on saanut maata vierekkäin ja niin poispäin, — jos te joskus olisitte aikoneet mennä yhteen ja teillä olisi lapsikin, sinä hommailisit ja puuhailisit, minkä hengestä lähtee, ja hän sitten äkkiä menisikin naimisiin toisen kanssa. Pirunko silloin tekisit?"
"Minä veisaisin kiitosvirren siitä, että pääsisin maksamasta ruokkoa."
"Vaan entä ellei se olisi sinun ruokkosi vaivainen?
"Sitten on naisessa vika."
Niku vetää kulmakarvansa yhteen. Tätä puolta asiassa hän ei ole tullut ajatelleeksi. Ei, se ei voi olla mahdollista.
"Ja", jatkaa toinen päätään huojutellen, "voisin minä tehdä senkin,että menisin ja työntäisin veitseni miehen rintaan." Silloin SarkanNikolai hypähtää ylös. "Perhanan poika!" huudahtaa hän, pudistaenTuomaan kättä. "Sinäpä, sinäpä sen sanoit."
Hän seisoo siinä ympärilleen katsellen ja aivan kuin paikalla aikoisi lähteä, mutta sitten hän taas horjahtaa sohvalle istumaan.
"Ei, ei", mutisee hän itsekseen. "Murhasta on suuri rangaistus, vaikkei suinkaan minun kanssani ole väliä. Mutta minä mietin, minä mietin…"
Sitten hän tarttuu hanuriinsa ja alkaa sillä vedellä pitkäveteisiä, surumielisiä kappaleita.
Päivä onkin jo loppuunkulunut, alkaa hämärrellä ja tulee ilta. SarkanNikolai istuu pää riipuksissa ja alkaa olla aivan valmis.
"No, Nikolai", sanoo Tuomas virkistyen, "otapas siitä itsellesi täräys ja aletaan miettiä sitä neitosta."
"Mitä perhanan neitosta?"
"Sitä, jonka oli määrä korvata se Helmi, tai mikä sen nimi nyt oli."
"Anna sinä vain niitten ilotyttöjesi olla ja…"
"Minä vannon sinulle…"
"Älä vanno yhtään mitään. Kyllä minä sinun huorasi ellen tiedä, niin aavistan, enkä minä niistä välitä penninkään edestä."
"Kylläpä sinä nyt…"
"Joo, minulta ne eivät hyödy penniäkään eivätkä mitään muutakaan. Älä yritäkään. Vaan ota minua käsikynkkään, saata kotiin ja pidä ryyppy huomisen varalle. Tai voithan sen jo ottaa mukaasi."
"Onko sinulla oikein kotikin?"
"Tule ja katso."
Kulku käy läpi öisten katujen ja hämäräperäisten kujien ja viimein päädytään Sarkan Nikolain kotiin. Tuomas hämmästyy, kun hän astuu sisään. "Ketä varten sinä tämän olet laittanut?"
"Kerroinhan jo sinulle."
"Taivasten tekijä!Nytminun järkeni lamppu vasta sai valon."
Mutta Nikun silmä havaitsee lattialla paperikaistaleen. Se on Helmiltä viimeksi tullut kirje. Hänen ensi ajatuksensa on repiä se kappaleiksi, mutta hän muuttaakin päätöksensä, laittaa sen vapisevin sormin entisiin laskoksiinsa ja kätkee sen huolellisesti povitaskuunsa. Sitten hän heittäytyy kahden hengen vuoteelle ja alkaa itkeä.
Ja se itku on vain puoleksi juopuneen itkua. Toiseksi se on pienen lapsen.
Tytön nimi oli Elli, jos se nyt ensinkään oli hänen nimensä. Niin hän ainakin oli ilmoittanut. Mutta hänellä oli avoin, sininen katse, pyöreät, mehukkaat huulet ja lämmin, pehmeä ruumis. Se sai riittää. Viisauksia hän ei puhunut, ellei juuri tyhmyyksiäkään, mutta hän oli nöyrä ja alistuvainen ja kiitollinen kaikesta, mitä hänen osakseen tuli. Hänen vanhempansa, joilla oli suuri lapsilauma, olivat kiitollisia, kun näinkin olivat päässeet hänestä erilleen. Ehkäpä he hyvinkin aikaa myöten menevät naimisiin Sarkan Nikolai ja tyttö. Nikulla on nyt vain sellainen välipää, arvelivat he, ja kylläpähän se siitä saattaa piankin tasaantua. Tyttö teki parhaansa tasaannuttaakseen Nikua ja oli hänelle hyvä.
Tytön nimi oli siis Elli, ja eräänä aamuna hän hiljaa tyrkkäsi Nikua kylkeen.
"Niku!" kuiskaa hän hiljaa. Mutta Sarkan Nikolai on raukea ja väsynyt ja hikinen. Vuoteessa on peite epäjärjestyksessä ja kuinka sattuu, ja lakana on kurttuinen ja pilkkuinen. On myöhäinen myöhäiskesän aamu ja aurinko paistaa huoneeseen.
"Nikolai!" kuiskaa tyttö toisen kerran ja tällä kertaa lujemmin.
"Pankaa sille nimeksi Nikolai", murisee Niku unissaan, mutta sitten hän raottaa silmiään: "Häh?"
"Joko minä nousen keittämään sinulle kahvia?"
"Mitäs siitä kyselet! Nouset jos nouset."
"Minä vain ajattelin, että jos sinä tahtoisit…"
Tyttö nousee vilkkaasti, vetää alushameen ylleen ja rientää keittiöön.
Nikolailla on vuoteensa vieressä emaljimuki, jossa on pirtusekotusta. Hän ottaa siitä pitkän kulauksen, virkistyy, nousee istumaan ja sytyttää paperossin.
"Joko se kahvi alkaa pian joutua?" huutaa hän keittiöön.
Tyttö on jo pessyt kasvonsa, mutta hän ei ole kunnollisesti pukenut ylleen ja hän kiiruhtaa huoneeseen kahvitarjotin käsissään.
"Tässä sitä olisi."
"Ota se pullo sieltä kaapin takaa ja pane hiukan sekaan."
"Näinkö jo aamulla?" kysyy tyttö melkein hätääntyneestä
"Niin. Asia vaatii sitä."
Tyttö tottelee nöyrästi ja sanaa puhumatta, mutta hänen silmäluomensa rävähtävät. Sarkan Nikolai ei ollenkaan ole ollut tietoinen siitä, mikä asia nyt "vaatisi" lujan napauksen heti vuoteella, mutta hän on katsonut olevansa Ellille jonkun selvityksen velkaa. Ja hän juo väkevän aamukahvinsa kakistellen ja irvistellen.
Sitten hän alkaa ajatella. Hän on tämän tytön kanssa asunut yhdessä jo alun kolmatta kuukautta, ja tyttö katselee häntä kunnioittavasti ja luottavasti. Luuleekohan se, että hän sen nai?
Syrjästäpäin hän tarkastelee tyttöä. Sen vartalon viivat ovat kiehtovat ja kutsuvat ja sen ihonväri on lämmin ja puhdas. Miksei, miksei se voisi olla mahdollista muuten, mutta…
Nikun mieleen tulee jotakin, hän kiroaa puoliääneen ja kaataa itselleen ryypyn. Sillähän hän oikeastaan on elänytkin ja käynyt harmajaksi ja tutisevaksi. Voi sinua, Saaren Helmi, kyllä tämän vielä tunnet!
"Tuo tänne lompakkoni", komentaa hän.
Niku tarkastelee sen perin pohjin ja hänen katseensa synkkenee.
"Siinä ei todellakaan ole kovin paljon jälellä", sanoo hän itsekseen ja lisää: "Siinä on monta hikipisaraa, ja kaiken tämän minä kokosin Helmiä varten."
"Jos sinun jo pitäisi hakea itsellesi työtä", virkahtaa tyttö viattomasti.
"Työtä!" toisti Sarkan Nikolai kolkosti. "Sinä olet korea ja hemaiseva.Mene sinä kadulle. Se on helpompaa. Ja tuottaa paremmin."
Tyttö kalpeni ja katseli häntä säikähtynein silmin.
"Niin!" huudahti Niku jyrkästi. "Tai ellet halua mennä kadulle, niin saat sinä tuoda tännekin. Me tulemme elämään kuin prinssit."
Vaan nyt tyttö parahti itkemään ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Voi, Nikolai rakas", hoki hän, "älä puhu niin, älä toki puhu niin."
Sarkan Nikolai puri huultansa.
"Minä olen huorilapsi ja rakkaudessa petetty ja puhun kuin huorilapsi ja ryssän sikiö. Tiedätkö sinä, Elli, että minä olen ryssän sikiö, jossakin kadun solassa tai huusin takana tehty?"
"Ei, en minä tiedä. Mutten minä sinua petä. Vaikka muut pettäisivätkin, niin en minä ainakaan."
"Niin, sinä et ole talontyttö, ja minun on sinut joka tapauksessa elätettävä. Hm… joo… niin se puhui Saaren Helmikin. Ja minä uskoin."
"Älä hyvä ihminen aina puhu siitä."
Tyttö on jo rauhoittunut, mutta hän itkeä tihuuttelee edelleenkin. Niku katselee häntä aikansa ja äkkiä hänet valtaa hellyyden puuska. Hän hyppää vuoteeltaan, sulkee tytön syliinsä ja suutelee hänen värisevää suutansa ja kyyneleisiä silmiä.
"Älä itke, Elli", sanoo hän tyynnytellen ja sylkyttelee tyttöä sylissään kuin pientä lasta. "En minä ollenkaan tarkoittanut sitä, mitä sanoin. Ilman vaan, katkeruudessani ja häijyydessäni. — Haepas nyt esille minun pyhäpukuni ja puhtaat alusvaatteet. On kai minulla puhtaita alusvaatteita?"
"Kyllä niitä on", vastaa tyttö ja nousee.
Sarkan Nikolai peseytyy ja ajaa huolellisesti partansa. Sitten hän muuttaa alusvaatteensa ja pukee pyhäpuvun ylleen. Tyttö istuu hänen lähellään ja seuraa jokaista hänen liikettään.
"Kuule", sanoo Niku äkisti ja katsoo tyttöä terävästi. "Eivät kai sinun asiasi vaan ole huonosti?"
"Ei", vastaa tyttö varmasti.
"Mutta jos sittenkin olisi varminta käydä lääkärin luona."
"Ei tarvitse. Kyllä minä tiedän."
Itsetiedoton hymy valaisee Nikun kasvoja ja hän ottaa kynän käteensä ja kirjoittaa.
"Käy todistuttamassa tuo vahtimestarin puolella", sanoo hän ja ojentaa paperin tytölle, joka sanaakaan virkkamatta menee.
"Hyvä on", puhuu hän tytön tultua takaisin. "Katsopas, kun minä tulin tänne, niin minä tein töitä kuin hullu ja ansaitsin melko paljon, — niinkuin tiedät. Kaikki nämä huonekalut ovat minun ja huoneista minä äskettäin maksoin vuokran etukäteen tämän vuoden loppuun. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän."
"Ja velkaa minulla ei ole kenellekään. Mutta minä lahjoitan nyt nämä mööpelit ja oikeuden näihin huoneisiin sinulle. Tässä on sinulle lahjakirja, ettei kenelläkään ole mitään turisemista."
"Mutta, hyvä ihminen, mitä sinä aiot tehdä?"
"En yhtään mitään. Ensin aioin antaa kaikki kasvatusvanhemmilleni, mutta he tulevat kyllä toimeen ilmankin. Tässä on heille kuitenkin kirje. Sen panet postiin viikon kuluttua."
"Jaha, viikon kuluttua. Mutta, rakas ystävä, etkö sitten tule takaisin!"
Sarkan Nikolai naurahti — huolettomasti, niinkuin näytti.
"Sure sinä, lapsi, menneentalvista lunta", sanoi hän. "Ehkäpä tulenkin.Mutta istahda nyt minun syliini ja suutele minua."
"Pikku, rakas tyttö", lausui hän sitten puristaen tyttöä itseään vasten. "Jospa me olisimmekin tavanneet aikaisemmin… Mutta lupaa minulle yksi asia: se, ettet missään tapauksessa enää mene kadulle."
"Herra Jumala, lupaan tietenkin, lupaan totisesti. Minä odotan vain sinua."
"Koeta odottaessasi löytää itsellesi joku sopiva ammatti. Minulta liikenee enää vain näin vähän rahaa sinulle, mutta tulet sinä toimeen jonkun aikaa. Niin, ja noita minun vaatteitani voit myydä, minä hankin uusia."
Elli rupesi taas itkemään.
"Mitä sinä oikein aiot?" nyyhki hän.
"Älä itke, ei se pahaa ole. Puhun vain muuten, varmuuden vuoksi, kun sinä vielä olet niin nuori ja lapsellinen. Ja sinä olet kaunis. Sinä voit vielä saada hyvinkin hyvän miehen, mutta katsokin vaan, että se on kunnollinen…"
"Älä viitsi puhua sellaisia!"
Niku vaikenee hetkeksi. Toiset ajatukset saavat taas hänessä ylivallan.Mutta sitten hän ratkaisevasti pudistaa päätään.
"Ja sen kanssa te voitte olla hyvinkin onnellisia", jatkaa hän. Sitten hän puristaa tytön pään vielä lujemmin rintaansa vastaan ja Hänen äänensä alenee kuiskaukseksi:
"Te voitte saada pojankin, usko pois. Mutta lupaa minulle yksi asia.Vielä yksi asia."
"Minähän lupaan sinulle mitä tahansa. Vaan, voi Luoja, kun sinä kiusaat minua tuommoisilla."
"Se", sanoo Niku hiljaisesti, "että panette sille nimeksi Nikolai."
* * * * *
Hetkistä myöhemmin Sarkan Nikolai kiiruhtaa portaita alas ja häntä seuraavat Elli-tytön tukahdutettu nyyhkytys ja itkettynyt, vetinen katse.
Kesä alkaa jo vähitellen painua syksyksi ja pelloille on ilmestynyt lyhteitä ja kuhilaita; yöt ovat pimeät ja tähtiset, mutta päivisin paistelee aurinko kylläkin kirkkaasti ja heleästi.
Yksinäinen mies painelee pitkin maantietä. Hänen pukunsa on moitteeton ja hyvässä kunnossa, joskin välillä hiukan pölyyttynyt ja menettänyt laskoksensa. Eikä hänellä, niinkuin kulkijoilla ylimalkaan, ole mitään selkäreppua eikä muutakaan kantamista. Kun hänet valtaa nälkä tai väsymys, poikkeaa hän tien varrella oleviin taloihin syömään ja nukkumaan ja maksaa mukisematta, mitä vaaditaan. Se onkin kohtuullisinta, mitä maantien kulkijalta voi vaatia. Joskus hän vetää povitaskustaan esiin kirjeen, lukee sen läpi tarkasti ja mustia kulmakarvojaan rypistäen, mutta pistää sen takaisin taskuunsa ja hymähtää jotakin itsekseen.
Ihmiset ovat hänet tuntevinaan, mutteivät ole siitä aivan varmoja. Hänen kasvonsa ovat kovin kuluuntuneet ja laihat ja silmissä on poissaoleva, tuijottava katse. Saattaisi luulla, ettei hänen päässään ole jokainen kaira aivan paikallaan, mutta kyllä ne sentään sitä ovat, sillä hän vastaa kysymyksiin selvästi, vaikkakin vältellen.
"No, mutta herran pieksut! Eikö se ole Niku?"
Mies rypistää kulmiaan ja katselee edessään seisovaa pyylevää piika-ihmistä.
"On kylläkin", vastaa hän. "Onko se Hilja, vai erehdynkö minä?"
"Et erehdykään. Minä olen ollut täällä jo toukokuusta asti."
"Vai et sinä Saaressa enää olekaan?"
Niin, näkihän sen, mutta pitihän sitä jotakin sanoa.
"No, kuinkas Saaressa jaksetaan?"
"Kysy sitä vielä! Siellä on nyt vävy isäntänä, et ole tainnut kuullakaan."
"Mistäpä minä… vai vävy?"
"Joo, Suontaan Heikki, oikein niitä isollisia."
"Isollinenpahan oli Helmikin."
"No olipa tietenkin. Vaan etpä usko: vaikka olivat sellaisia kuin olivat, niin eivät oikein kunnollisesti vihille ehtineet, kun jo tulee poika. Että oli se Heikki varansa pitänyt ja intekningin ottanut."
Sarkan Nikolai tuskin kuuntelee. Kulmakarvat vetäytyvät vielä lähemmäksi toisiaan ja huulet puristautuvat yhteen.
"Mikäs sen pojan nimi on?" kysyy hän.
"Henrikki, Henrikkipä tietenkin, isänsä kaima."
"Vai niin", vastaa Niku ja huokaisee.
"Mutta nyt tulee kummallisin juttu koko asiassa", jatkaa suulas tyttö. "Kun sillä on ruskeat silmät. Eikä kummankaan suvussa muisteta olleen ruskeita silmiä."
"Sehän voi olla joku luonnon oikku", sanoo Niku yksikantaan. "No kuinkaHelmi jaksaa?"
"Sitä se rovastikin oli sanonut, että luonnonoikku, mitä lie atav… atav… en häntä nyt muistakaan. Niin, Helmistäkö? Arvaathan tietenkin, että se on iloinen, niin että syrjäinenkin sen huomaa. Vähemmästäkin olisi."
"Niinpähän vainenkin."
Niku tekee jo lähtöä. Mutta sitten hän kääntyy ympäri ja kutsuu Hiljan luokseen.
"Sinä, joka olet sellainen hiljainen ihminen, jonka takana salaisuudet pysyvät", kuiskaa hän, "ethän vaan kerro, että me silloin kesällä Helmin kanssa puuhailimme jos mitä."
Tyttö lyö kätensä yhteen.
"En totisesti. Ette suinkaan te vaan…"
"Ole hiljaa. Ethän kerro."
"No en!"
Niku jatkaa hymyillen keskeytynyttä matkaansa ja Hilja kertoo jo navetassa salaisuuden palvelustoverilleen.
Ensi pyhänä sen jo tietää koko kylä, — jos tulevat tietämään muutenkin.
Syksyinen yö on pimeä ja taivas on pilvessä, mutta Hirvikylän Saaren parista ikkunasta vilkkuvat vielä tulet. Kenties ikkunaverhojen takana vielä liikkuu varjoja, kenties kaikki ovat jo asettuneet levolle, mutta isäntä tahtoo vielä sängyssä lukea päivän uutisia. Sitten hän sammuttaa tulet ja kääntyy, niinkuin pitääkin, Helmiin päin.
Sarkan Nikolai seisoo maantiellä, katselee vilkkuvia tulia ja puree yhteen hampaitaan.
"Tuleen, liekkeihin koko Saari!"
Mutta samalla hän malttaa mielensä. Äidin oli käynyt vielä huonommasti, eikä hän ollut yrittänyt saada maailmaa liekkeihin, ja tuo toinen tuolla tulen ääressä, se oli järjestänyt asiansa hyvin. Oikein hyvin! Se oli niin iloinen, että "syrjäinenkin sen huomasi". Vaan hän, Sarkan Nikolai, kulki täällä ja odotteli. Nyt hän oli tullut!
Häntä jäädyttää niinkuin ei milloinkaan ennen. Tuolla oli Saaren vaaleankeltainen päärakennus ja sen takana oli lutti… Perkele sentään!
Sarkan Nikolai tuntee Saaren kuin viisi sormeansa. Hän ei suotta ole siellä kesäkautta ollut, ei siellä suotta rakastanut eikä elänyt siellä elämänsä kauneinta aikaa. Hän odottaa vain, että tulet tuolla sisällä sammuisivat.
Ja ne sammuvat. Isäntä heittää tietenkin lehtensä vuoteen viereen lattialle tai asettaa sen vuoteen vieressä olevalle tuolille tai pöydälle, ähkäisee, kääntyy Helmin puoleen ja alkaa syleillä häntä.
Nikun suonet jyskyttävät, kun hän kääntyy kujalle. Siinä on entinen riihi, jonka kynnyksellä he istuivat, — onko siitä edes vuottakaan kulunut. Hän pysähtyy, katselee hetkisen riihen ovesta ammottavaa mustuutta, ja kun hän jatkaa matkaansa, saattaisi syrjäinen luulla, että hän nyyhkii.
Jos hän nyyhkii, niin se taukoaa, kun Saaren päärakennus on kädenulottuman päässä. Hampaat kirskahtavat taas yhteen. Mutta hän ei malta olla kiertämättä rakennusta, vielä kerran katselematta. Makuuhuoneen ikkunoiden alla hän jää seisomaan. Siellä hän nyt on, korttelin tai kahden välimatkan päässä.
Joku vaisto Sarkan Nikolaissa menee auttamattomasti sekaisin. Hän kokoaa keuhkonsa ilmaa täyteen ja huutaa minkä kurkusta lähtee:
"Helmi!"
Ja toistaa kolme kertaa: "Helmi!"
Sitten uudella voimalla:
"Panitko sinä sille nimeksi Nikolai!"
Sanat kajahtavat pimeässä yössä ja kaiku ne toistaa. "Panitko sinä sille nimeksi Nikolai?"
Tulet syttyvät uudelleen, tällä kertaa pitkin koko rakennusta.Ikkunoita avataan, joku ovi tuntuu käyvän.
Herra, mitä hän oli tehnyt! Nopeasti kuin kärppä piilottautui hän viinimarjapensaikkoon. Siinä kuljetaan ja siinä käydään, mutta tulet sammuvat taas ja äreä miehenääni kuuluu sanovan:
"Arvasinhan minä, ettei siellä ketään ollut!"
* * * * *
Vieläkin kerran: etteikö Sarkan Nikolai tuntisi Saaren taloa? Kuka sen sitten tuntisi, ellei hän.
Nyt hän istuu tuvan rappusilla ja ollaan jo paljon sivu puoliyön. Mutta vielä ei ole alkanut valjeta, sillä syksy on jo pitkälle ehtinyt. Ja kuistin seinälle, oven viereen, on kiinnitetty lauta, ettei ovi auki lentäessään pääsisi hakkaamaan kuistin seinää. Se on hyvin lujasti kiinnitetty, Niku tietää sen, sillä hän on viime vuonna sen itse siihen kiinnittänyt, eikä hän koskaan tee huolimatonta työtä. Niku siis istuu siinä ja miettii, Sarkan Liinun ja muutaman ryssän poika. Vaikka eihän ennen mietitty enää miettimällä parane. Hän on jo ajatellut äitivainajaa, kasvatusvanhempia ja Elliä. Tässä maailmassa ei ole hänelle mitään tehtävää, jota toinen ei voisi tehdä yhtä hyvin ja paremminkin.
Saaren Helmin viimeinen kirje on hänen kädessään. Jostakin syystä ottaa hän nuppineulan rintapielestään ja kiinnittää kirjeen rintaansa. Sittenpä hän alkaakin olla suunnilleen valmis.
"Terve nyt vaan, kasvatusvanhemmat ja sinä, Elli-kiltti. Sanokaa terveisiä ja kysykää, eikö kohtalo kierry!"
Hän ottaa esille köyden, jonka on mukanaan tuonut, ja kiinnittää sen lujasti itse lyömäänsä lautaan. Toiseen päähän teki hän taidokkaan ja helposti juoksevan silmukan. Mieheltä pitää kaiken käydä nopeasti ja täsmälleen.
"No nyt, Saaren Helmi, näkemiin. Olisit totisesti saanut panna sille nimeksi Nikolai. Mutta pääsetpähän isästäkin."
Jonka jälkeen hän pisti päänsä silmukkaan ja hirtti itsensä Saaren oven pieleen.
Aamu alkoi juuri silloin sarastella.