—Te olette oikeassa, sanoi hän.
Mutta nyt tarttui tyttö hänen käteensä ja katsoi ystävällisesti silmiin häntä.
—Te loukkaudutte? sanoi hän. Se on turhaa, sillä enhän minäkään ole edes yhdellä sanalla tahtonut vetää teitä tilille tuosta yöstä. Mikä on ollut, se on mennyt, ja pitäkäämme se suloisena muistonamme.
Antti ei ollut vielä koskaan kuullut naisen puhuvan noin. Hän tarttui tytön käteen, ja he katsoivat nyt suoraan silmiin toisiaan.
—Te ette siis ollenkaan rakasta minua? kysyi hän.
—Kyllä, pidän paljonkin teistä, vastasi tyttö, enkä minä muuten olisikaan teille antautunut. Mutta rakkaus? Se on niin suuri sana…
—Sitä on kuitenkin maailmassa, vakuutti Antti.
—Mahdollista kyllä, myönsi tyttö vienosti… Mutta jos rakastaisinkin teitä, eihän se silti olisi mikään syy minulle mennä teidän kanssanne avioliittoon, lisäsi hän sitten toisella, aivan hilpeällä äänellä.
—Eikö? kysyi Antti yhä enemmän ihmeissään.
—Epäilemättä ei … mikäli te nimittäin äskeisellä puheellanne tarkoititte avioliittoa.
—No niin, minä tarkoitin avioliittoa.
—Se tuottaa kunniaa teidän jalolle luonteellenne, lausui tyttö ilkamoiden. No niin, minä vapautan teidät viettelijän avioliitto-velvollisuudesta.
—Betty! sanoi Antti nuhtelevasti.
—Ja pyydän myös itselleni samaa vapautusta! lisäsi Betty nauraen ja yritti juosta pois.
Mutta Antti piti vielä kädestä kiinni häntä.
—Sanokaa minulle vielä yksi asia, pyysi hän, vain yksi, ennen kuin kuljemme kumpikin omalle tahollemme.
—Vaikka sata, naljaili tyttö. Kysykää!
—Miksite tulitte minun luokseni, kun teidän tunteenne minua kohtaan eivät olleet kerran sen vakavammat?
Betty mietti hetken.
—Se huvitti minua, sanoi hän sitten yksinkertaisesti. Eikö teidän praktiikassanne ole koskaan tapahtunut, että olette ottanut naisen joksikin yöhetkeksi mitään niinsanottuja syvempiä tunteita häntä kohtaan tuntematta?
Antti päästi hänen kätensä siinä silmänräpäyksessä. Nyt hän oli todellakin sydämeen saakka loukkaantunut.
Olihan tuo tyttö verrannut häntä huvinaiseen, jonka kanssa on hauska herkutella yksi yö, mutta josta ei sen koommin tahdota tietää tuon enempää! Todellakin imartelevaa hänelle, Antille. Mutta epäilemättä hän oli hyvin ansainnut tämänkin katkeran ojennuksen, sillä muuten hän ei arvattavasti olisi koskaan parantunut miljonahoureistaan.
Näin miettien nousi hän Bettyn huoneen nurkasta, jossa heidän selittäytymisensä oli tapahtunut ja siirtyi muiden vieraiden joukkoon, missä heidän poissa-olonsa ei ollut herättänyt vähintäkään huomiota. Soisalo yksin oli pannut merkille sen.
—Noh? kysyi Soisalo, tyrkäten hiljaa kylkeen häntä. Kuinka käy?
—Minkä? kysyi Antti vastaan happamesti.
—Tietysti sinun naimapuuhiesi, lausui toinen. Tuleeko niistä mitään?
—Saa nähdä, virkkoi Antti nyreästi. Oletpa sinä utelias.
—Minulla on omat syyni siihen, kuiskasi Soisalo salaperäisesti.Laitakin, että tulemme langoiksi!
—Häh? kysyi Antti silmät ymmyrkäisinä.
—Saatpahan kuulla vielä tänä iltana, muhoili Soisalo. Kihlauksemme julkaistaan illallispöydässä.
—Kihlauksesi? Kenen?… Bettyn kanssa?
—Eipä suinkaan, nauroi Soisalo, silloinhan meidän olisikin vaikea päästä langoiksi. Margit on hänen nimensä. Meillä on jo kauan ollut vähän niinkuin vispilänkauppaa keskenämme.
Antti oli kuin pilvistä pudonnut. Sepä uutinen vasta!
—Onneksi olkoon! sai hän vihdoin esille soperretuksi. Oletpa sinä voinut salaisuutesi säilyttää, kun ei edes minulla ole ollut siitä aavistustakaan.
—Salaisuus salaisuudesta! hymyili Soisalo. Etpä sinäkään tuosta paikanmuutoksestasi minulle liikoja laverrellut.
Illallispöydässä nousi ylös todellakin talon isäntä täysi shampanjalasi kädessä ja julisti, että hänellä oli ilo ilmoittaa vanhimman tyttärensä Margitin kihlaus pankinjohtaja Soisalon kanssa.
Alkoi yleinen onnittelu ja kilistäminen. Kaikki naimattomat nuoret miehet tunsivat kalvavaa kateutta tuota miekkoista kohtaan, joka niin sievästi oli miljonan ja vielä sen lisäksi täydellisen kaunottaren itselleen napannut ynnä yhdellä iskulla astunut yhteiskunnan määräävien arvohenkilöiden joukkoon. Naiset puolestaan, sekä naidut että naimattomat, katselivat Soisaloa entistä suuremmalla mielenkiinnolla ja tulivat siihen yksimieliseen lopputulokseen, että tyylikkäämpää miestä olisi Margit turhaan saanut Helsingin seurapiireistä etsiä… Kun hän sitäpaitsi oli hyvää sukua, ei asiata vastaan siitäkään kannalta voinut olla mitään muistuttamista.
Antti ei tuntenut tapauksen johdosta kateutta, yhtä vähän kuin erikoista tyytyväisyyttäkään. Hän totesi olevansa aivan poskeinen sen suhteen. Hän ei edes olisi voinut sanoa itselleen, pitikö hän sitä Soisalolle onnena vai onnettomuutena. Mutta jos se oli onni, ei hän todellakaan tiennyt ketään miestä, joka olisi paremmin ansainnut onnensa, ja sillä mielellä meni hänkin muiden mukana kilistämään nuoren parin kanssa.
17.
Antti oli ollut mielestään hyvinkin sukkelan liikesommitelman keksivinään. Hän oli tullut yhteyteen erään toisen rappiolla olevan liikkeen johtokunnan jäsenten kanssa, jotka olivat taipuvaiset myömään koko yhtiönsä omaisuuden polkuhinnasta saadakseen edes jotakin takaisin siihen uhraamistaan pääomista.
Se oli kirjapaino-liike, jolla oli oma talokin erään syrjäkadun varrella, mutta lähellä kaupungin keskustaa. Liike oli vasta muutamia vuosia vanha, sen koneet nykyaikaiset ja uuden-uutukaiset. Liitettynä O.Y. 'Kuvaan' siitä olisi muodostunut jättiläisliike, jolle ei olisi ollut vertaista koko Helsingissä. Nyt juuri oli edullinen hetki. Senkin johtokunnan puheenjohtajana oli ennen toiminut niin surullisella tavalla päivänsä päättänyt Lauri Toivio, sekin oli saanut kärsiä hänen tekemistään vaillingeista, johtokunnan jäsenet olivat koettaneet sitä talvikauden eteenpäin kitkuttaa, mutta nyt olivat mahdollisuudet lopussa, kaikki tiet tukossa eikä rahaa mistään saatavissa. Kun yhtiön omistajat sitäpaitsi olivat valmiit ottamaan vastaan suurimman osan kauppahintaa O.Y. 'Kuvan' osakkeina, ei Antin mielestä voinut olla olemassa kuin yksi ainoa katsantokanta asian suhteen.
Hän puhui siitä Soisalolle, joka piti tuumaa aivan nerokkaana. Hän keskusteli siitä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, mutta kohtasikin tältä taholta aivan odottamattoman kiinteää vastustusta.
—Ai, ai, sanoi ukko, se on vaarallinen ajatus! Kehoittaisin herra johtajaa siitä ajoissa luopumaan.
—Luopumaan? ihmetteli Antti. Miksi? Katsooko herra kamreeri, että liiaksi laajennamme liikettä vai…?
—En, en mitään senkaltaista, pudisti ukko päätään. Mutta siinä on kuitenkin eräs niksi.
—Mikä niksi?
—Pyydän, että herra johtaja itse ottaa selvän siitä. Mutta siihen mennessä toivoisin jo johtajan oman edun kannalta, ett'ette liikaa tätä suunnitelmaanne julki kuuluttaisi.
Antti ei tietysti totellut neuvoa, sillä hän oli aivan varma tuumansa onnistumisesta. Myöskin useimmat hänen oman johtokuntansa jäsenistä olivat siitä suorastaan haltioissaan. Mutta hän ei myöskään voinut olla huomaamatta, että tuo suunnitelma kaikille, joille hän mainitsi siitä, ollut niinkään tervetullut. Monet pudistelivat päätään yhtä epäilevästi kuin vanha kamreeri Jäkäläkin, silti mitään tosiasiallista syytä mainitsematta.
Tässä täytyi piillä joku salaisuus. Mutta mikä?
Antti sai sen pian selville. Oli olemassa eräs toinen rappiolla oleva yhtiö, eräs kirjakauppaliike, joka oli vararikon partaalla ja jolla oli paljon sitoumuksia hänen omassa entisessä pankissaan. Pankki taas ei tahtonut mitenkään vaatia sitä vararikkoon, sillä paitsi sitä, että se itse olisi hävinnyt tuntuvia summia siinä, oli koko tuo liike pantu alkuun pankkia lähellä olevista piireistä, joihin siis myöskin kuuluivat sen pää-osakkaat. Tätäkin yhtiötä oli siten talvikausi keinotekoisesti pystyssä pönkitetty, mutta se tietysti ei voinut ijät kaiket käydä päinsä. Täytyi tulla joku loppusuoritus, ja siihen oli yhtiön osakkailla, kuten pankillakin suunnitelmansa.
He tahtoivat saada haltuunsa O.Y. 'Kuvan', joka oli kannattava liike ja jolla oli kaikki mahdollisuudet, lyödä sen yhteen mainitun kirjakauppa-osakeyhtiön kanssa ja pelastaa edellisen avulla jälkimmäisenkin. Tämä olisi siten käypä päinsä, että kyseenalaisen kirjakaupan varasto oli arvioitava mahdollisimman korkeaan, mutta O.Y. 'Kuvan' omaisuus mahdollisimman alaiseen hintaan, ja edellisen osakkeet säilytettävä täydessä nimellis-arvossaan, mutta jälkimmäisen noin kolmanteen osaansa alennettavat. Silloin ei pankki, yhtä vähän kuin sitä lähellä olevat piirit, tulisi häviämään penniäkään. Ainoat, jotka tulisivat häviämään, olisivat ne O.Y. 'Kuvan' osakkaat, jotka olivat ostaneet osakkeensa nimellis-arvosta tai yleensä kolmatta osaa korkeammasta hinnasta.
Antti tunsi heti leijonan kynnen tuossa suunnitelmassa. Se ei ollut voinut syntyä kenenkään muun älypään aivoissa kuin hänen oman entisen pankkinsa pääjohtajan, tuon "vuorenvanhuksen", joka juuri oli mestari moisia sommitelmia tekemään. Samalla ymmärsi hän niin kamreeri Jäkälän kuin muidenkin epäilykset hänen oman aivan toisaalle tähtäävän suunnitelmansa suhteen. Kukaan ei tahtonut turhan vuoksi tuon pankkipomon kanssa riitautua. Jos hän kerran oli asian niin päättänyt mielessään, oli se myöskin menevä niin, se näkyi olevan ihmisten yleinen mielipide, niidenkin, jotka tuon järjestelyn kautta tulisivat tuhansia ja kymmeniä tuhansia häviämään.
Mutta nyt juuri tahtoi Antti näyttää, ettei se sentään vielä ollut sillä päätetty ja että voi olla toisiakin tahtoja maailmassa kuin "vuorenvanhuksen". Jos ei kukaan muu uskaltanut, uskaltaisi hän, Antti, ainakin ruveta tarjottua sormikoukkua vetämään. Hän tiesi kyllä, mitä vastavoimia hän siten manaisi esille ja että siitä tulisi taistelu, jonka laajuudesta ja kiihkeydestä hänellä ei vielä voinut olla aavistustakaan. Mutta hän oli nuori, hän luotti omiin voimiinsa ja liikkeensä osake-enemmistöön, jonka hän aina katsoi saavansa puolelleen. Ja sitäpaitsi: olihan hänellä vielä käyttämättömänä se sadantuhannen luotto, jonka tuon toisen, kilpailevan pankin pääjohtaja oli luvannut hänelle.
Hän alkoi taistelun. Ja hän ryhtyi O.Y. 'Kuvan' puolesta virallisiin keskusteluihin ennen mainitun kirjapaino-liikkeen ja sen omistaman talon ostamisesta.
Mutta samassa tunsi hän kuin olisi nuotta kierretty hänen ympärilleen ja hänen henkilökohtainen liikuntavapautensa tullut äkkiä kummallisella tavalla rajoitetuksi. Yhtiön asiat menivät kyllä entistä menoaan, mutta hänen omat yksityiset asiansa alkoivat sotkeutua ja käydä yhä monimutkaisemmiksi. Rupesi lankeilemaan yksityisiä lainoja ja kassakreditivejä, joissa hän oli takaajana, vekseleitä, joita hän pankista erottuaan oli joskus köyhemmille tovereilleen kirjoittanut, joku päästi jo hänen nimensä protestiinkin ja puolusteli itseään sillä, ettei hän ollut voinut asialle mitään, kun hänen oma entinen pankkinsa juuri viime tingassa oli kieltänyt vekseliä hänen nimellään uudistamasta. Liikkeelle hankkimaansa luottoa hän ei luonnollisesti voinut käyttää omiin tarpeisiinsa ja oman yksityisluottonsa hän oli taas käyttänyt enemmän kuin loppuun yhtiönsä hyväksi. Kun hän täksi kevättalveksi oli tyytynyt sitäpaitsi aivan vaatimattomaan palkkaan toimitusjohtajana, tuottivat nuo pienet neulanpistot hänelle monta kiusallista hetkeä ja tuokiotilaa. Hän olisi mielestään nyt tarvinnut kaiken aikansa parempaan.
Muissakin suhteissa huomasi Antti joutuneensa sotakannalle joidenkin hänelle tuntemattomien voimien kanssa. Ystäviensä kautta hän sai kuulla, että hänestä oli mitä hirveimpiä huhuja liikkeellä ja että häntä pidettiin monissa piireissä rappiolle joutuneena hulttiona, joka oli suoranainen häpeä ja siveysvaara koko sivistyneelle yhteiskunnalle. Kaivettiin esille hänen avio-eronsakin ja hänen viimesyksyinen, kylläkin sangen vapaa yksityis-elämänsä, kerrottiin, että hänen vaimonsa oli antanut anteeksi jos jotakin, mutta ei sentään sitä, että eräs outo työläisnainen oli ilmestynyt vastasyntynyt lapsi käsivarrellaan Antin luo ruokkoa pyytämään, huhuiltiinpa vielä hämäristä, sameista liiketempuista, jotka lankesivat jo rikoslain sen ja sen pykälän piiriin. Aluksi halveksi Antti täydellisesti niitä, vastaten ystäviensä huolestuneisiin selontekoihin pelkällä naurulla ja olkapäiden kohotuksella. Mutta häntä ei naurattanut enää, kun hän huomasi, että monet hänen vanhoista tuttavistaankin lakkasivat häntä tervehtimästä ja hän oli toisten silmissä lukevinaan tuon sanattoman, epämääräisen, tuhatpäisen epäilyn, jota vastaan ei voinut taistella, sillä olisihan se heti ensi iskulla haihtunut ilmaan, jälleen entistä sankemmaksi ja uhkaavammaksi ukkospilveksi kokoontuakseen.
Enin hermostutti Anttia, että nuo typerät huhut kulkeutuivat myös naisten korviin. Eräänä päivänä tuli hänen entinen vaimonsa itkien hänen luokseen ja tahtoi vahvistusta siihen, ettei Antti ollut vekselinväärentäjä, kuten hänestä oli kerrottu eräässä seurassa. Toisena päivänä kysyi rouva Sorvi häneltä varovasti, oliko totta, että Antti rakasteli ala-ikäisiä tyttölapsia. Kun Antti katsoi hämmästyneenä häneen, hän selitti silmät vesissä, ettei hän Antilta mitään ehdotonta uskollisuutta vaatinutkaan, mutta kyllä hänen mielestään sentään oli liikaa, kun hänelle oli kerrottu, että Antin oli myöhään yöllä nähty käyvän käsikynkkää erään keskenkasvuisen kanssa…
Ahaa, se oli tuo juopunut lapsi, jonka hän kerran oli poliisin kynsistä pelastanut! Kaikki pengottiin siis esille, kaikki käytettiin hänen mustaamisekseen.
Näiden olosuhteiden vallitessa läheni yhtiökokous.
Antti arvasi jo edeltäpäin, että siinä tulisi tapahtumaan rynnäkkö hänen kukistamisekseen. Myöskin Soisalo oli häntä siitä varoittanut. Mutta Antti oli hyvässä turvassa, sillä hän tiesi juuri Soisalon, ukko Jäkälän ja omien osakkeittensa avulla olevansa varmassa enemmistössä. Eikä hän sitäpaitsi uskonut muidenkaan yhtiön osakkaiden päästävän häntä niinkään hevillä menemään kaiken sen jälkeen, mitä hän oli yhtiön hyväksi tehnyt, ja varsinkaan siihen nähden, että sen osakkeita jo alettiin noteerata yli nimellisarvon.
Tässä pettivät hänen laskelmansa.
Ukko Jäkälää ei ollenkaan näkynyt yhtiökokouksessa. Hän oli siirtänyt osakkeensa toiselle, vihollisleiriin kuuluvalle henkilölle, ja kun äänestyksen aika tuli, jäi Antti loistavasti tappiolle. Hänet ja kaikki ne johtokunnan jäsenet, jotka olivat hänen suunnitelmaansa kannattaneet, äänestettiin pois koko johtokunnasta ja heidän tilalleen tuli pelkkiä vastapuolueen miehiä. Kaikki tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä.
Näin oli Antti jälleen puilla paljailla. Mutta melkein enemmän kuin se jo sellaisenaan kylläkin arveluttava seikka suututti ja suretti häntä, että hänen tähtensä niin monet viattomat ihmiset tulisivat niin paljon kärsimään.
Enin Soisalo. Antti lähti häntä etsimään.
18.
Antti ei tahtonut löytää Soisaloa mistään. Hän soitti tämän kotiin, hän soitti kaikkiin kapakoihin, soitti tämän morsiamen kotiinkin, saamatta kuitenkaan mitään vastausta. Lopuksi lähti hän neuvottomana pitkin Pohjois-Esplanadia astelemaan.
Oli lauhkea toukokuun ilta ja ihmisiä tavallista enemmän liikkeessä. Mutta Antti tuskin huomasi heitä. Hän oli sydämensä pohjasta äkäinen, hänen mielensä oli kuohuksissa, hänen keppinsä vingahti aina silloin tällöin vihaisesti ikäänkuin hän olisi lyönyt jotakin näkymätöntä vastustajaa. Olihan hän hävinnyt, perinpohjin hävinnyt! Mikä hänelle nyt eteen tulisi? Ja kuinka selittäisi hän asian ystävilleen, mutta ennen kaikkea Soisalolle, joka niin oli häneen uskonut ja uhrannut siinä uskossa koko omaisuutensa?
Mutta sitten hän muisti äkkiä, että Soisalo oli kihloissa Margitin isän, tuon toisen pankkipomon, kanssa ja että hänestä vielä ennen kesää tulisi miljonan-omistaja. Jumalan kiitos! Ehk'ei hän sentään niinkään pahaksi panisi eikä jäisi hänelle ikikaunaa kantamaan. Tulisihan hänen Antin vuoksi häviämänsä summa olemaan vain kuin pisara meressä siihen jättiläis-omaisuuteen verraten, joka hänellä pian oli oleva käsissään.
Hänen ajatuksensa kääntyivät taas kaksinkertaisella voimalla äskeiseen yhtiökokoukseen.
Hänet oli petetty! Se oli heti äänestyksen jälkeen ollut hänen ensimmäinen järkevä ajatuksensa. Mutta kuka oli pettänyt hänet oikeastaan? Eikö vanha kamreeri Jäkälä, joka hänet oli tuohon lemmon yhtiöön houkutellut, ostanut summakaupalla sen osakkeita ja nyt nähtävästi myönyt suurella voitolla ne, kun Antin viholliset välttämättä tarvitsivat niitä?
Kostoa, kostoa! huusivat kaikki hänen sisälmyksensä. Mutta kuinka kostaa miehelle, jota vain obligatsionit ja arvopaperit enää elämään kiinnittävät, ja mikä kostaja oli varsinkaan hän, keppikerjäläinen?
Äkkiä muisti hän käyttämättömän sadantuhannen luottonsa tuossa toisessa pankissa. Yhtiötään varten hän tosin sen oli hankkinut, mutta nythän hänellä ei ollut enää mitään yhtiötä, ja jos hän kävisi puhumassa jälleen tuon ystävällisen vanhan herran kanssa, suostuisi tämä epäilemättä siirtämään ainakin jonkun osan siitä johonkin toiseen hänen alkuunpanemaansa yritykseen. Täytyi vain keksiä jotakin. Siinä oli kaikissa tapauksissa selkänoja, jota ei sopinut halveksia.
Mihinkään kosto-toimenpiteisiin ukko Jäkälää tai ketään muutakaan vastaan se ei riittänyt luonnollisesti. Mutta se riitti auttamaan hänet jaloilleen jälleen ja varustamaan hänet aseilla johonkin uuteen kamppailuun.
Mikä se oli oleva, sitä hän ei vielä osannut tässä kiireessä määritellä. Tällä kertaa oli pääasia, ett'eivät hänen vihollisensa päässeet ylenmäärin hänen tappiostaan riemuitsemaan eivätkä sylkemään hänen yhteiskunnalliselle hautakummulleen.
Ja jo isosti reippaampana mieleltään hän kääntyi poikki torin, Vallgrenin suihkulähteen ohitse, Kaivopuistoon johtavalle Länsi-Rannalle kulkemaan. Mutta siinä kulmassa tulikin Soisalo häntä vastaan.
—Terve! lausui Antti. Juuri sinut minä tahdoinkin saada käsiini.
—Terve, terve, vastasi Soisalo harvakseen. Myöskin minä olisin antanut vielä tänä iltana sinulle jonkun elämänmerkin itsestäni.
Antti katsoi ystäväänsä. Tämä näytti kovin tiukalta ja vakavalta. Hänen kasvonsa olivat oudon harmaat, hänen silmälautansa tulehtuneet ja hänen suupielensä värähtelivät silloin tällöin kuin olisi hänen ollut vaikeata omaa sisällistä liikutustaan pidättää.
Mitähän tuolle on tapahtunut? ajatteli Antti. Onkohan mies ollut aika rymyllä eilen? Siinä tapauksessa tulen minä sangen sopimattomaan aikaan jobinviesteineni.
Mutta täytyihän sen kuitenkin esille. Antti rykästeli.
—Olisiko sinulla pari hetkeä aikaa uhrata minulle? hän sanoi. Menisimme johonkin.
—Minne me menisimme? kysyi Soisalo väsyneesti.
—Mihin hyvänsä, mutta mieluimmin johonkin yksityishuoneesen. Sillä asia, josta aion puhua sinulle, ei siedä ketään syrjästäkuulijoita.
—Ei oikeastaan minunkaan asiani sinulle, virkahti Soisalo omituisesti hymyillen. Vie minut siis, minne tahdot vain!
—Hyvä on. Siinä tapauksessa pistäydyn minä Kappelin puhelimeen.
Hän meni ja palasi hetken perästä ilmoittaen, että Catanin rococo-huone oli vapaa. Hän oli tilannut sen ja samalla heille molemmille illallisen.
—Syödään sitten yhteinen Herran ehtoollinen, sanoi Soisalo.
Hän oli jäänyt suihkukaivon luo ystäväänsä odottamaan. Ja jälleen hämmästyi Antti hänen kasvojensa kummallista harmautta ja hänen tuijottelevia, lasittuneita silmäteriään.
He kulkivat pitkin Pohjois-Esplanadia, pujotellen vaivoin taajojen ihmisjoukkojen lomitse. Juuri kun he olivat Catanin ovesta sisälle astumaisillaan, huomasi Antti Heikinkadun kulmassa myötävän joitakin lisälehtiä ja kuuli sanomalehtipoikien tuolla taempana ryntäävän suurella vauhdilla eteenpäin ja huutavan kimakasti kaupan tavaraansa. Hän pysähtyi käsi ovenrivassa.
—Lisälehti! sanoi hän. Odota, minä ostan yhden.
—Joutavia! ärähti Soisalo odottamattomalla tuimuudella. Tietysti taas jotakin prinssi Wiedistä ja Albanian kapinasta.
—Älä sano! väitti Antti. Etkö näe, kuinka ihmiset huitovat käsiään ja tappelevat niistä? Se mahtaa olla joku suuri uutinen.
Mihinkään enempään sananvaihtoon antautumatta aukaisi Soisalo oven ja lykkäsi Antin puoli väkivalloin sisälle. Antti ihmetteli hiukan hänen omituista käytöstapaansa, mutta päätteli sen johtuvan tuosta yleisestä hermostumisesta, jonka hän oli ensi hetkestä saakka todennut ystävässään.
Puolen minuutin kuluttua he istuivat kahdenkesken rococo-huoneessa.
Ulkona oli vielä valoisa eivätkä he sallineet tarjoilijan täällä sisälläkään tulia sytyttää. He sanoivat tahtovansa syödä vasta myöhempään.
—Niin, hyvä ystävä, alotti Antti. Minulla on sinulle kerrottavana ikäviä uutisia.
—Uutisia? säpsähti Soisalo. Ikäviä? Sinulla? Mitä tarkoitat? Selitä nopeasti!
—Sanalla sanoen, meillä oli tänään tuo yhtiökokouksemme.
—No niin? keskeytti Soisalo kärsimättömästi. Ja siellä mainittiin…?
—Ei siellä puhuttu eikä mainittu juuri mitään, kertoi Antti. Siellä erotettiin minut yksinkertaisesti. Minä en ole enää toimitusjohtaja.
—Jumalan kiitos! Vainko se!
Hän näytti todellakin hengähtävän helpotuksesta. Antti katsoi huvitettuna ystäväänsä.
—Kiitätkö sinä jumalaa, pannahinen, kysyi hän, siitä että minut on erotettu toimitusjohtajan paikasta? Muistahan toki, mitä kaikkea siitä on oleva seurauksena. Sinäkin menetät koko omaisuutesi.
Soisalo näkyi jälleen tulevan tuntoihinsa.
—Suo anteeksi, sanoi hän hiljaisesti. En minä nyt itseäni ajatellut.
—Mutta minua ehkä? virkahti Antti humoristisesti.
—Enkä sinua, myönsi Soisalo. Minulla oli mielessä aivan toiset asiat.
Antti ei ryhtynyt ystävänsä salaisuuksia sen syvemmältä tutkimaan, vaan rupesi tekemään asiallisesti selkoa yhtiökokouksen menosta, häntä vastaan käydystä sotaretkestä ja sen tappion suuruudesta, minkä O.Y. 'Kuvan' osakkaat tulisivat kärsimään. Hän huomasi kyllä, että Soisalo tuskin kuunteli häntä, mutta hän jatkoi kuitenkin esitystään, pitäen velvollisuutenaan ystäväänsä kohtaan esittää asiat hänelle heti suoraan ja peittelemättä. Mutta enemmän kuin Soisalon hajamielisyys häiritsi häntä se melu ja hälinä, joka äkkiä oli ruvennut tuolta ulkoa kadulta kuulumaan.
Antti silmäsi sinne ohuiden, harvojen ikkunaverhojen läpi ja kauhistui. Ihmiset huusivat ja huitoivat käsiään, lukivat lisälehtiä ja hyökkäsivät jälleen mielipuolisina eteenpäin. Jos siellä äsken oli ollut paljon väkeä, oli koko katu nyt muutamissa tuokioissa tungokseen saakka ahtautunut. Toiset seisoivat ryhmissä kiihkeästi keskustellen ja lyöden aina väliin kädenselällä lukemaansa lisälehteä. Toiset heiluttivat sitä korkealla ilmassa ja näyttivät protesteeraavan sydämensä pohjasta sitä vastaan. Eikä se ollut enää mitään tavallista esplanadien ilta-yleisöä, joukossa näkyi jo vanhoja, valkopäitä herroja ja hienoston naisiakin, jotka eivät ollenkaan sen järkevämmällä tavalla käyttäytyneet. Oli kuin olisi myrsky päässyt irti, vallankumous puhjennut, meri ärjähtänyt yli äyräittensä…
—On siellä sittenkin tapahtunut jotakin, sanoi Antti hätäisesti.Menenkö ja otan selvän siitä?
Vastauksen asemasta painoi Soisalo hänet takaisin tuoliin istumaan.
—Mutta…? kysyi Antti yhä enemmän hämmentyneenä.Onhansiellä tapahtunut jotakin. Ja juuri äsken olin minä venttiilistä kuulevinani…
—Sulje venttiili! huusi Soisalo kiihtyneenä.
Se nyt on ihme ja kumma, ettei saa olla rauhassa täällä sisälläkään tuolta katu-yleisöltä. Tietysti on Hannes Kolehmainen taas juossut jonkun uuden maailman-ennätyksen.
Mutta myrsky oli ehtinyt jo rauhalliseen Cataniinkin. Äsken oli sen suuri sali tuossa seinän takana ollut melkein tyhjä, nyt kuului jo sieltäkin kiihkeiden, toisiaan risteilevien äänten kohina. Kuului korkeita huutoja ja nopeita askeleita, puhelimen helinää ja sisälle ryntäävien ihmisten hätäisiä kysymyksiä. Äkkiä kiskaistiin auki myös heidän huoneensa ovi.
—Kuka perkele? kirosi Soisalo aivan poissa suunniltaan.
Se olikin vain tarjoilija.
—Anteeksi, sanoi hän nopeasti kumartaen. Mutta herrat eivät tiedä ehkä, herrat eivät ole kuulleet ehkä…
Hän heitti lisälehden pöydälle ja yritti poistua samalla vauhdilla kuin oli tullutkin.
Antti yritti tarttua siihen, mutta ei ehtinyt, sillä Soisalo oli jo salaman-nopeasti temmannut sen käteensä ja puristi kouristuksentapaisestl sitä.
—Seis! huusi hän hirvittävällä äänellä tarjoilijalle, joka pysähtyi tyrmistyneenä. Valoa!
Tarjoilija väänsi sähkön palamaan.
—Ei, komensi Soisalo. Kandelaberit esille! Juhlallista sen olla pitää.Ja verhot alas! Luuletteko, että me olemme tässä millään näyttämöllä?
Tarjoilija teki työtä käskettyä. Soisalo reikelöi oven hänen jälkeensä, ojensi lehden Antille ja heittäytyi itse huolettomasti nojatuoliin.
—Lue! sanoi hän lyhyesti.
Hän oli jälleen aivan tyyni ja rauhallinen, mutta lumivalkea kasvoiltaan.
Antti tarttui tuohon vielä kosteaan, äsken kirjapainosta tulleesen paperilippuun vapisevin käsin, sillä hän aavisti jo vaistomaisesti, että jotakin kamalaa oli tapahtunut ja muuta ehkä vielä vielä kamalampaa oli tapahtumassa. Hän oli arvannut oikein. Jo otsakkeista hänen silmänsä pimenivät.
Niissä sanottiin, että Soisalon morsiamen isä, hänen pankkinsa pääjohtaja, tuo ystävällinen vanha herra, oli joku tunti sitten vangittu syypäänä kavalluksiin, väärennyksiin, kassanvaillinkiin ja petolliseen kirjanpitoon. Vaillingin suuruutta ei voitu vielä tarkemmin arvioida, mutta kysymys oli kymmenistä miljonista.
Antti painoi pään käsiinsä. Se oli kaikenhäviö.
19.
—Noh, miksi et lue? kysyi Soisalo kummallisen ohuella, soinnuttomalla äänellä. Jatka!
—Minun ei ole tarvis lukea enempää, virkkoi Antti tuskin kuuluvasti. Ja se on totta siis?
—Kaikki, mikä on painettu, on totta, sanoi Soisalo äskeisellä kammottavalla äänenpainollaan.
—Ei kaikki, mutta tämä … onkotämä totta? kysyi Antti raskaasti lisälehteä kädessään osoittaen.Onkohän syypää?
—Siitä ei voi olla mitään epäilyä olemassa, vastasi Soisalo lyhyesti ja täsmällisesti.
Antti painoi pään jälleen käsiinsä. Syntyi syvä äänettömyys.
Kuinka pieniksi hupenivatkaan siinä silmänräpäyksessä kaikki hänen henkilökohtaiset surunsa ja onnettomuutensa tämän jättiläisromahduksen rinnalla, joka koski koko maata ja kansakuntaa! Se tuskin mahtui hänen aivoihinsa. Tuoko herttaisesti, älykkäästi hymyilevä vanha herra, jota hän oli pitänyt suorastaan yli-ihmisenä, siis konna ja petkuttaja, eilen vielä koko kaupungin napa, tänään lukkojen ja telkien takana? Mahdotonta! Yhtä hyvinhän voi kuu pudota maahan tai aurinko lähteä maan ympäri kiertämään. Tämä tulisi kylvämään epäluulon ja epävarmuuden tunnetta koko yhteiskuntaan.
—Miesparka! huusi hän vihdoin. Hänen sijassaan minä olisin ennemmin ampunut itseni kuin elävältä antautunut.
—Hän on koettanut tehdä niin, selitti Soisalo harvakseen, mutta hänet on estetty siitä. Miesparka! sanon minäkin. Mutta vielä enemmän kuin häntä itseään säälin minä hänen perhettään.
—Niin, se on totta, myönsi Antti. Perheen olin minä aivan unohtanut.
Hän muisti samalla, että Soisalo nyttemmin myös tavallaan kuului tuohon onnettomuuden perheeseen. Ja vielä johtui hänen mieleensä, että Soisalo kuului samaan pankkiin, jonka pääjohtajasta oli kysymys, ja ettei hänen asemansa siinäkään suhteessa mahtanut olla kovin kadehdittava. Hänen teki mieli sanoa jotakin lohduttavaa ja rohkaisevaa, mutta hän ei voinut. Mitäpä hän olisi sanonutkaan? Olihan kuin olisi kuolema kulkenut läpi huoneen, eikä vain kuolema, vaan rikos, häpeä ja kunniattomuus!…
Syntyi jälleen syvä, pitkä vaitiolo.
—Täytyyhän meidän syödä kuitenkin, virkahti Soisalo vihdoin raukeasti.
Hän avasi oven, painoi sähkönappulaa ja antoi määräyksensä. Sitten he istuivat jälleen äänettöminä kuin kuvapatsaat.
Tarjoilija sai tulla ja mennä. He eivät paikaltaan liikahtaneet eivätkä ääntä päästäneet, ennen kuin tarjoilija ilmoitti, että pöytä oli katettu ja kysyi, mitä herrat tahtoivat juotavaksi.
—Viinaa ja olutta! käski Antti.
—Ja shampanjaa, lisäsi Soisalo. Kaksi pulloa … te tiedätte, minun merkkiäni. Voitte tuoda ne jo nyt pöytään.
—Oletko sillä tuulella? hymähti Antti hiukan kummastellen. Mutta samantekevä!
Soisalo katsoi häneen omituisen pyytävällä kasvojen-ilmeellä.
—Anna nyt minunkin kerran hullutella! sanoi hän. Vain tämän yhden ainoan kerran!
He maistoivat voileipä-pöytää ja ottivat ryypyt ja oluet saman painostavan äänettömyyden vallitessa. Antti pani vain merkille, että hänen ystävänsä otti tavallista useampia ryyppyjä, ilman että ne näyttivät tehoavan häneen hituistakaan.
Vasta shampanjaan tultua kirposi Soisalon kielenkannin.
—Terve! lausui hän lasinsa kohottaen. Kiitos nyt hyvästä toveruudesta!
Antti tunsi jotakin kosteata kihoavan silmäkulmaansa.
—Kiitos itsellesi! sanoi hän. Ja suo nyt anteeksi kaikki ne ikävyydet, jotka olen tuottanut sinulle. Ei se ole ollut tarkoitus oikeastaan…
Hän oli niin liikutettu, että hän tuskin taisi puhua… Tuo mies kiitti vielä häntä, tuo, joka oli aina ollut häntä kohtaan kuin toveruus itse ja joutunut hänen tähtensä niin suuriin vahinkoihin!…
He kilistivät ja rupesivat hiljakseen juttelemaan päivän suuresta tapauksesta, josta Soisalo luonnollisesti oli tiennyt jo ennen kuin mitkään sanomalehtimiehet. Hän kertoi myös yksityiskohtaisesti, kuinka epäluulo oli herännyt pankin hallitusneuvostossa, kuinka ne olivat vähitellen kasvaneet ja täsmällisemmiksi kehittyneet, miten oli heidänkin apulaisjohtajien mieltä kysytty ja he vastanneet omantunnonmukaisesti, että jotakin oli heidänkin mielestään vinossa, mutta että laitoksen patriarkallinen johtotapa esti heiltä kaiken tarkemman kontrollin harjoittamisen. Myöskin mainitsi hän kaikessa salaisuudessa toimeenpannusta tilintarkastuksesta, joka oli päättynyt tunnettuun tulokseen. Pankki pitäisi ovensa kiinni toistaiseksi. Milloin ne jälleen avattaisiin, riippui asianhaaroista, mutta niin paljon voitiin jo nyt sanoa varmuudella, että pankki tulisi tämänkin hirvittävän kolauksen kestämään.
Antti kyseli ja Soisalo vastasi, tehden sen kuitenkin kummallisen koneellisesti ja ulkopuolelta itseään ikäänkuin koko asia ei häntä ollenkaan lähemmin liikuttaisi. Äkkiä katsoi hän kelloaan.
—Suo anteeksi, sanoi hän. Minun täytyy nyt poistua. Näkemiin! Ja vielä kerran kiitos hyvästä toveruudesta.
Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi.
Mutta hänen äänensä soinnahti tällä kertaa niin särkyneesti, että kamala aavistus äkkiä lensi Antin aivojen läpi. Yksi silmäys Soisalon kasvoihin riitti hänelle sen todeksi vahvistamaan.
—Ethän…? kysyi hän matalalla äänellä. Ethän aio…?
Soisalo huomasi myöskin Antin muuttuneesta ilmeestä olevansa paljastettu.
—Kyllä, vastasi hän rauhallisesti. Enhän minä voi elää enää. Tänä yönä sen täytyy tapahtua.
—Mieti asiaa! Minä olen itse ollut samanlaisessa mielentilassa. Silloin sinä pelastit minut.
—Se oli toista, hymyili Soisalo surumielisesti. Sinullahan oli ja on vieläkin koko maailma edessäsi. Minun maailmani sensijaan on nyt lukossa, umpilukossa.
—Sinä ehkä vain kuvittelet niin. Anna edes huomisen aamun valjeta, ennen kuin teet jotakin ratkaisevaa.
—Ja huomenna minut jo ehkä raastettaisiin alustavaan poliisikuulusteluun. Joudun joko itse syytteenalaiseksi tai on minun pakko todistaa vasten morsiameni isää, jota kohtaan olen aina tuntenut kunnioitusta ja ihailua. Ei! Sitä ei saa tapahtua. Ennemmin selkä suorana ja kilpi puhtaana … sinne … tyhjyyteen…
—Ja juuri siitä tullaankin päättämään, että olet ollut rikostoveri!
—Tutkimus tulee kaikki selvittämään. Minun paperini ovat järjestyksessä. Mutta minä en saata olla toisenlainen kuin olen. Tässä on minun rajani.
Antti pyysi ja rukoili. Soisalo pysyi järkähtämättömänä.
—Hukkaat suotta aikaa minun suhteeni, sanoi hän vihdoin. Minä olen punninnut kaikki mahdollisuudet. Teen tämän täydellä järjellä ja täysin harkitusti.
—Ei koskaan voi kyllin harkita sellaista asiaa, huomautti Antti voimattomasti.
Soisalo ei vastannut siihen, vaan katsoi jälleen kelloaan.
—Aika rientää, sanoi hän, ja minulla on vielä paljon toimittamista tänä iltana. Kahta asiaa minä kuitenkin vielä pyytäisin sinulta…
—Pyydä sataa! virkahti Antti.
—Ensiksikin, että saan tarjota sinulle tämän illallisen ja toiseksi, että jäät tänne vielä vähäksi aikaa etkä yritäkään etsiä jälkiäni. Lupaatko?
—Lupaan, vastasi Antti.
Hän oli huomannut, ettei tässä inhimillisesti nähden ollut mitään tekemistä.
—Kiitos, sanoi Soisalo. Ja nyt hyvästi! Kun huomen-aamulla heräät, ei minua ole enää olemassa.
—Luuletko minun voivan nukkua tänä yönä? kysyi Antti hiljaa.
Hän jäi yksin. Hän käveli kotvasen edestakaisin ja koetti järjestää ajatuksiaan. Suuri, ylpeä, hieno Soisalo! Kuinka se oli hänen tapaistaan, kuinka tuo päätös kumpusi hänen sisimmästä, omaperäisimmästä olennostaan!
Mutta sitten säikähti hän jälleen ajatuksiaan. Aikoiko tuo mies todellakin kuolla? Eikö häntä siis todellakaan olisi enää huomenna olemassa? Mahdotonta, mahdotonta! Mutta olihan hän sanonut niin. Ja Antti tunsi kyllin Soisalon tietääkseen, ettei hän turhia laverrellut ja ettei hänen kätensä ollenkaan vapisisi, silloin kun hän ojentaisi murhaavan aseen kohti ohimoaan.
Soisalo poissa! Milloin tulisi hänen vuoronsa?
Antti tunsi, ettei hänelläkään tämän jälkeen ollut enää juuri paljoa maan pinnalla toimittamista.
Toisakseen johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut ehkä tarpeeksi manannut ystäväänsä ja pyytänyt tätä vielä Herran nimessä henkeään edes jonkun päivän säästämään. Mitä jos vielä juoksisi hänen jälkeensä, jos yhdyttäisi hänet kadunkulmassa ja saisi hänet jollakin keinoin iloisten ystävien pariin palautetuksi? Mutta hänhän oli luvannut pysyä paikoillaan. Ja toiselta puolen oli hänen koko olennossaan ollut sellainen rauha ja ylemmyys, että Antti vieläkin tunsi itsensä sen edessä aivan pieneksi ja vähäpätöiseksi.
Hän päätti mennä suoraan kotiin, vaikka hän tiesikin menevänsä unetonta yötä viettämään. Ja hän meni takaoven kautta, sillä hän ei tahtonut tavata tällä hetkellä ketään tuttavia. Hänellä oli kuin pyhä salaisuus huomen-aamuun saakka säilytettävänään, aarre, joka ei kestänyt ihmisten katseita ja joka oli syvälle sydämen aarnihautoihin kätkettävä, ettei sen hohde häviäisi ja arkipäiväistyisi…
20.
Kävi aivan kuin Antti oli arvellutkin. Hän ei saanut unen tippaa silmiinsä sinä yönä, vaan käveli edestakaisin kuin kummitus, odottaen aamun valkenemista.
Oikeastaan ei hänellä enää mitään kotia ollutkaan, vaikka hän yhä vielä vanhasta tottumuksesta sitä nimitti niin. Oli vain huoneusto, oli vain sarja kolkkoja, puolityhjiä huoneita, jotka suojasivat häntä tuulelta ja sateelta, mutta eivät mitään mielen turvaa tarjonneet. Myöskin hänen huonekalustonsa oli arveluttavasti supistunut. Hänen entinen vaimonsa oli korjannut omansa, sen mitä hän oli tuonut yhteiseen pesään, pöytä pöydältä, tuoli tuolilta, aina keittiökalustoa ja ikkunaverhoja myöten, jättäen jäljelle vain sen, mikä oli seurannut Anttia sinne hänen vanhasta poikamies-asunnostaan. Hänen silloisiin pieniin huoneisiinsa ne olivat hyvin riittäneet. Täällä ne näyttivät pitkin seiniä siellä täällä seisten omaa orpouttaan valittavan ja ihmettelevän, mitä heillä tässä erämaassa oli oikeastaan tekemistä.
Onneksi nousi aurinko jo varhain näin toukokuulla, kaikki yön peikot kultaisilla nuolillaan pakoon karkoittaen. Antista tuli heti kuin toinen mies. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuorokausia eilisestä illasta ja hän käsitteli mielessään Soisalon itsemurhaakin jo ammoin tapahtuneena asiana. Nukkumaan hän ei kuitenkaan viitsinyt enää mennä. Hän heittäytyi sohvalleen, hän otti ensimmäisen eteen sattuvan kirjan käteensä ja luki hetkisen. Sitten hän sytytti sikarin ja katsoi kelloaan. Se näytti täsmälleen kuutta. Hän heitti palttoon hartioilleen ja lähti kaunista kevät-aamua katselemaan.
Kadut olivat melkein tyhjät vielä, mutta ilmassa oli ihmeellinen tuoreus, puiden urvut tuoksuivat ja Esplanadin vihannat nurmikentät kiilsivät jo työssä olevien kasteli jäin siunaavien suihkujen jäljeltä. Hänen askeleensa johtivat hänet Kauppatorille. Siellä oli kauppa jo täydessä käynnissä, suuret, punaiset lihakimpaleet loistivat kilpaa kukkurapäisten kukkapensastojen rinnalla ja toinen sievä piikainen toisensa perästä näkyi sinne jo ruokakoreineen kepsuttelevan. Länsi-Rannalla oli kahvila, jossa torimatamit, maalta tulleet tavarankauppaajat ja myöhästyneet helsinkiläiset ilonpitäjät virkistäytyivät kahvilla, teellä ja ranskanleivällä. Myöskin Antti pistäytyi sinne.
Siellä sai hän myös käteensä ensimmäiset aamulehdet, jotka hän aukaisi kuumeentapaisesti, etsien tietoa yön kaameasta tapauksesta. Eihän siitä niissä ollut riviäkään, eikä voinutkaan vielä olla, sillä ei Soisalo suinkaan ollut kutsunut sanomalehtimiestä mukaan elämänsä suuren tilinteon hetkelle. Oli vain suurilla kahden palstan otsakkeilla, ali-otsakkeilla ja väli-otsakkeilla kerrottu seikkaperäisesti eilis-illan äkkiarvaamattomasta vangitsemisesta, joka oli saattanut koko kaupungin kuohuksiin.
Vasta iltalehdistä luki Antti lyhyen uutisen, että pankinjohtaja Soisalo oli surmannut itsensä kotonaan ampumalla luodin sydämeensä. Teon syyn sanottiin olevan tuntemattoman, mutta asetettiin se kuitenkin yhteyteen hänen pankkiaan kohdanneen suuren onnettomuuden kanssa.
Varmaan monet pitivät häntäkin rikollisena.
Vaikka Antti oli valmistunut tuota uutista vastaan-ottamaan perusteellisemmin kuin kukaan, vaikutti se kuitenkin kummallisesti häneen, aivan kuin hautajaistilaisuus kuolemantapauksen jälkeen. Eihän se oikeastaan enää ollut mitään, olihan kuolema itse tietysti pääasia, mutta oli se sentään jotakin tuo toinenkin, oli kuin piste jo lopetetun lauseen jälkeen, kuin muistuttaja, että kaikki nyt todella oli auttamattomasti ohitse…
Antti tunsi itsensä Soisalon kuoleman jälkeen jotakuinkin yksinäiseksi.Hänestä oli kuin hän äkkiä olisi siirtynyt elämän ulkopuolelle.
Ainoa, joka vielä kiinnitti häntä syvemmin siihen, oli rouva Sorvi, jonka kanssa Antti seurustelikin entistä enemmän. Kun hänellä ei mitään vakinaista työtäkään enää ollut, hän vietti usein vuorokausi-määriä rouva Sorvin luona, lepäillen ja lueskellen, ja kiitollisena siitä, että hänellä oli edes tällainen piilopirtti. Oli aivan kuin hänen henkensä jousi olisi lauennut ja hänen elämäntarmonsa kieltäytynyt palveluksestaan. Kadulle mennessään hän tunsi suorastaan kammoavansa ihmisiä. Onneksi ei kukaan kiinnittänyt sen suurempaa huomiota häneen, sillä tuo kymmenien miljonien petosjuttu oli muutamiksi viikoiksi kiinnittänyt kaikkien ajatukset.
Rouva Sorvi oivalsi kyllä hänen mielentilansa ja murehti sitä itsekseen. Mitä Antista nyt tulisi? Käytännöllisesti hän ei sitä niinkään syvästi surrut, sillä tiesihän hän Antin kyvykkääksi mieheksi, joka kyllä ansaitsisi leipänsä maailmassa, mutta sitä enemmän sielullisessa suhteessa. Äkkiä pisti hänen päähänsä, että Antilla oli rahahuolia.
—Sinä olet nyttemmin aina niin surullinen, sanoi hän hellästi eräänä iltana, kun Antti jälleen oli tuntikauden vaieten poltellut ja tuijottanut sohvankulmassa. Enkö minä voi missään suhteessa auttaa sinua?
—Tuskin, lausui Antti. Ne ovat miesten asioita. Ja sitäpaitsi pelkään, ettei minun taudilleni ole enää mitään parannusta.
Rouva Sorvi säpsähti. Eihän mies vain aikonut seurata Soisalon esimerkkiä? Noinhan puhui itsemurha-kandidaatti.
Hän päätti tehdä mitä tahansa pelastaakseen Antin.
—Painavatko raha-asiat sinua? kysyi hän varovasti.
—Nekin, myönsi Antti harvakseen. Huomennakin lankeaa eräs vekseli.
—Kuinka suuri?
—Suuri, tuhat markkaa, eivätkä pankit suostu enää mihinkään uudistuksiin minun nimelläni.
—Mitä aiot tehdä sitten? kysyi rouva Sorvi levottomana.
—En mitään. Antaa langeta! Mitä he minulta saavat? Pari pöytää ja tuolia.
—Mutta sinun kirjastosi, sinun kallis kirjastosi?
—Viekööt! En minä tarvitse mitään kirjoja enää. Jos tarvitsen jonkun, voinhan aina saada sen kirjakaupastakin.
Rouva Sorvi vaikeni. Ja yöllä Antin nukkuessa hän kamppaili vaikean taistelun sydämessään.
Aamulla konttoriin mennessään hän pyysi tavata Anttia kahvitunnilla Fazerissa. Kun Antti tuli sinne, ojensi rouva Sorvi hänelle kaksi viidensadan markan seteliä ja sanoi:
—Siinä on! Mene ja lunasta vekseli! Antti ei tahtonut uskoa silmiään.
—Sinä? virkahti hän hämmästyksissään. Mistä sinulla on rahaa?
—Onhan minulla omat säästörahani, hymyili rouva Sorvi.
Antti ei olisi mitenkään tahtonut ottaa vastaan, mutta rouva Sorvi pakotti hänet siihen. Sama uudistui sitten vielä pari kertaa. Toisella kertaa oli kysymys kuudesta, toisella kertaa kahdeksasta sadasta. Rouva Sorvi toimitti nekin hänelle täsmällisesti. Mutta eräänä aamuna, yön jälkeen, jonka Antti jälleen oli rakastajattarensa luona viettänyt, soi ovikello.
Antti loikoi vielä vuoteessa. Rouva Sorvi, joka jo oli pukeutunut konttoriin lähteäkseen, meni avaamaan.
Hän palasi sieltä takaisin aivan tyynenä, silmät säteilevinä, ja sanoi:
—Armaani! Minun täytyy mennä. Se on vain eräs minun tuttavani, joka on tullut hakemaan minua ulos. Jää sinä vain rauhassa vuoteesen!
Hän painoi pitkän palavan suudelman Antin suulle ja meni. Eikä Antti huomannut siinä mitään ihmeellistä.
Mutta saman päivän iltalehdistä hän luki, että rouva Sorvi oli pidätetty 2,500 mkan kassavaillingista.
Se oli juuri sama summa, jonka hän oli Antille antanut. Antin ensimmäinen ajatus oli juosta suoraa päätä poliisikamariin, ilmiantaa itsensä rahojen vastaanottajana ja koettaa saada rouva Sorvi vapautetuksi. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän sen hylkäsi epäkäytännöllisenä. Eihän rouva Sorvi sillä vapaaksi pääsisi, että hän ilmiantaisi itsensä, korkeintaan voisi se oikeuden edessä vaikuttaa lieventävänä asianhaarana. Mutta nythän ei ollut kysymys vielä oikeus-istunnosta, vaan poliisikuulustelusta, ei vangitsemisesta, vaan pidättämisestä. Täytyi koettaa tämän päivän kuluessa hommata nuo rahat vaikka silmästä. Silloin rouva Sorvin päällystö varmaan jättäisi asian silleen eikä yleinen syyttäjäkään ehkä puuttuisi siihen.
Antti juoksi kuin hippaheikki sen iltapäivän. Alotti lähimmistä ystävistään, siirtyi etäisempiin, käytti jo lopuksi osotekalenteriakin entisiä hyvänpäivän tuttuja mieleen muistutellakseen. Kaikki turhaan! Yhdeltä hän sai sata, toiselta viisikymmentä markkaa, mutta siihen se loppuikin kuin seinään. Haukattuaan Kappelissa pari voileipää hän alotti uudelleen.
Nyt koetti hän vippailla jo kadullakin. Missä hän vain tuttavan näki, syöksyi hän sitä kohden hiki päässä, silmät harallaan ja kaikkea muuta kuin luottamusta herättävän näköisenä. Luonnollisesti sai hän kiellon kiellon perästä. Mutta se vain kannusti, se vain kiihdytti häntä hänen hurjassa, järjettömässä ajojahdissaan.
Eräässä kadunkulmauksessa hän oli äjähtää yhteen erään pitkän, hilpeän näköisen miesheiskaleen kanssa, jonka hän suurimmalla hämmästyksellä tunsi langokseen Kivimäeksi.
—Ohoh! ennätti hän vain sanoa.
—Mihin kiire? kysyi toinen nauraen. Terveisiä Parisista!
—Parisista? ihmetteli Antti. Etkö sinä siis ole Etelä-Amerikassa ollutkaan?
—Kaikkea muuta! hihitti Kivimäki. Parisissa minä olen kaiken aikaa ollut! Et usko, kuinka hauskaa olen pitänyt. Lentänytkin olen.
—Ettes pudonnut edes! ähkäisi Antti harmissaan, muistaen samalla niitä vahinkoja, joita hän oli tuon juukelin vuoksi joutunut kärsimään.
—Olin jättänyt kaikki jumalan haltuun, virkkoi Kivimäki iloisesti, vaikka hän ei nähtävästi sallinut syntisen kuolemaa. Mutta tunnustaa täytyy, että minä hiukan sillä mielellä nousin tuohon kojeesen…
Antti katkaisi hyvin lyhyeen hänen sanatulvansa, katsoi suoraan silmiin häntä ja kysyi jyrkästi:
—Onko sinulla rahaa?
—Paljonko tarvitset?
—Kaksituhatta viisisataa!
Kivimäki vihelsi.
—Luuletko sinä, sanoi hän kylläkin vakuuttavasti, että minä niin vain olisin kotimaahan palannut, jos minulla vielä olisi ollut tuollainen summa taskussani?…
Hän siirsi keskustelun jälleen toisaalle ja rupesi tekemään laajalti selkoa uusista tulevaisuussuunnitelmistaan. Liikealalla hän aikoi pysyä, mutta ei itsenäisenä liikkenharjoittajana, vaan kaupparatsuna…
Antti keskeytti jälleen jyrkästi hänet.
—Siis sinulla ei ole rahaa? kysyi hän.
—Vain muutamia kymmeniä!
—Pulita ne tänne siinä silmänräpäyksessä! Ja mene sitten hiiden kattilaan!
Kivimäki aukaisi lompakkonsa ja luki eräitä kymmenen markan seteleitäAntin käteen.
—Saastanpa tämän viitosen sentään itselleni! sanoi hän veitikkamaisesti.
—Säästä! sanoi Antti. Ja hyvästi ijäksi!
Hyvä, ettei toki kaikkia vienyt, hymyili Kivimäki, hänen jälkeensä päätään nyykäyttäen. Jäihän minulle sentään vielä tänne pari sataa.
Jos sitä olisi ihmisellä tuommoinen luonto kuin tuolla Kivimäellä, ajatteli Antti, niin hätäkö sitten olisi tulla toimeen maailmassa!
Illan tullen hän oli nihki väsynyt eikä hänen asiansa ollut sen pitemmälle edistynyt. Ajatus rouva Sorvista, jonka samaan aikaan oli käytävä nukkumaan vanginsänkyyn, oli tehdä hulluksi hänet. Sen verran hän kuitenkin oli saanut rahaa, että hän voi ottaa hyvän hutikan sillä.
Mutta sitä ennen kävi hän hakemassa kotoaan revolverin.
Uusi tuuma oli syntynyt hänen sielussaan. Koska hän ei ollut saanut kokoon tarvittavia rahoja, hän ampuisi itsensä tänä yönä ja jättäisi jälkeensä kirjeen, jossa hän ottaisi kaiken syyn kassavaillingista omille niskoilleen. Se oli ainoa, mitä hän voi tehdä enää. Kuolleen sanaa uskottaisiin. Jos se olisi omiaan rouva Sorvin kohtaloa lievittämään, voisikin hän mennä maata tyynellä omallatunnolla.
Hän istui yksin ja tyhjensi whiskylasin toisensa perästä. Sitten kirjoitti hän kirjeen ja pisti sen huolellisesti palttoonsa taskuun. Sitten söi hän vankasti, joi päälle kahvia ja konjakkia ja otti vielä puolikkaan konjakkia mukaansa luontoaan karaistakseen. Hän lähti se taskussaan kaupungille harhailemaan ja joutui sattumalta kulkemaan erään valaistun ikkunan alitse, jonka hän heti muisti kuuluvan vanhan kamreeri Jäkälän huoneustoon.
Mitä jos kävisimme katsomassa ukkelia? hymähti hän itsekseen. Varmaan on hän juuri laskemassa rahojaan.
Hän katsoi kelloaan. Eihän se ollut vielä kymmentäkään.
Hän aukaisi paraati-oven ja nousi ylös portaita oikeastaan ilman mitään erikoista tarkoitusta, vain huvin vuoksi, ja samalla asiattomalla mielellä painoi hän myöskin sähkökelloa. Ukko tuli itse hänelle avaamaan.
—Minun piikani näkyy livistäneen taas Esplanadiin soittoa kuulemaan, lausui hän oven raosta kuin anteeksi-pyytävästi. Kah, tekö se olette? Mikä tuottaa minulle kunnian?
Antti astui sisälle hiukan hämillään, sillä eihän hänellä oikeastaan mitään asiaa ollut. Mutta heti kun hän ukon työhuoneesen tultuaan näki jälleen edessään tuon kellahtaneen ihon, nuo siristelevät luppasilmät, nuo sarkastiset viivat suun pielissä, täytti sammumaton viha hänet tuota diabolista äijää kohtaan, joka oli niin petollisesti hänen suhteensa menetellyt. Kostoa, kostoa! Ja nyt oli hänellä housunsa taskussa myös tarpeellinen kosto-ase.
Jos hänen kerran itsensä täytyi kuolla tänä yönä, ei hänestä ollut mikään synti ottaa tuota vanhaa veijaria mukaansa helvettiin.
—Tulin kysymään, miksi kamreeri juuri ratkaisevalla hetkellä möi osakkeensa, kysyi hän uhkaavasti.
—Tietysti siksi, että sain korkean hinnan niistä, virkahti ukko olkapäitään kohauttaen.
—Paljonko yli nimellis-arvon? tiukkasi Antti.
—Koko joukon, muhoili ukko. Toivon, ettei siitä tullut teille mitään ikävyyksiä?
Vastauksen asemasta veti Antti revolverinsa ja ampui häntä suoraan ohimoon.
Ukko kaatui maahan sanaa sanomatta. Antti pisti revolverin taskuunsa, juoksi ulos, hyppäsi ensimmäiseen autoon ja käski ajaa pitkin Töölön tietä. Heti kaupungin ulkopuolelle päästyä ojensi Antti parikymmentä markkaa kuljettajalle:
—Ja nyt, anna mennä! sanoi hän.
—Mihin me ajamme? kysyi kuljettaja.
—Mihin hyvänsä! Pääasia, että joutuu. Mars!
Auto lähti kohona kierimään.
Antti istui perässä ja maisteli konjakkiaan. Vähäväliä hän ojensi aina uuden setelin kuljettajalle, vaatien tätä parantamaan vauhtia. Talot ja kylät lensivät heidän ohitseen. Kuljettaja, joka piti häntä tavallisena hutikkaisena herrasmiehenä, kääntyi vihdoin noin Korson aseman kohdalle tultuaan autonsa oikealle päästäkseen sitten takaisin Itäistä Viertotietä.
—Seis! huusi Antti äkkiä.
He olivat eräällä sillalla, joka vaikutti häneen kovin tutunomaiselta. Olihan tuossa virta ja koski, tuossa mylly, tuossa punainen mökki virran reunalla ja tuolla korkeammalla toisia suurempia taloja, kaikki himmeästi hämärtyvän, kultahohteisen kevät-yön kajossa kuvastuen. Suuri jumala! Olihan se hänen kotinsa. Olihan hän kerran syntynyt tässä, kiikkunut noilla kivillä, polskinut tuon kosken kuohuissa… Ja elivätköhän tuossa töllissä vielä hänen vanhempansa…!
—Aja! komensi hän ja ojensi uuden setelin kuljettajalle. Aja kuin hengen edestä!
Laukaus pamahti. Auton helvetillinen vauhti ja jyrinä esti äänen kuulumasta. Vasta kaupunkiin tultuaan huomasi kuljettaja kuollutta miestä kyyditsevänsä.