En luulotellut mitään itselleni, en luulotellut mitään hänelle. Näin selvästi, että olin myyty mies; ja jos Uma oli tekevä minusta narrin, ei siinä mikään auttanut. Tämäpä kaiketi kirvoittikin hänen kielensä kantimen, sillä nyt hän oli varma, että olimme ystävät. Paljon hän kertoi istuessaan sylissäni ja syödessään minun ruokaani, niinkuin minäkin hupsutellen söin hänen; kertoi paljon itsestään ja äidistään ja Casesta, mikä kaikki tuntuisi hyvin ikävystyttävältä ja täyttäisi monet arkit, jos sen juttelisin seikkaperäisesti. Mutta siihen minun täytyy suorin sanoin hiukan koskettaa, ja oli siinä jotakin; itsestänikin, mikä hyvin suuresti vaikutti asioihini, kuten pian saatte kuulla.
Sain tietää, että hän oli syntynyt eräällä saarella päiväntasaajan alla, ja hän oli elänyt vain pari kolme vuotta näillä tienoin, saavuttuaan tänne valkoisen miehen seurassa, joka oli nainut hänen äitinsä ja sittemmin kuollut. Vain yhden vuoden oli hän ollut Falesalla. Sitä ennen olivat he paljon liikkuneet, samoillen paikasta paikkaan sen valkoisen miehen mukana, hän kun oli niitä vierinkiviä, jotka aina kierivät pehmeätä pesää etsiskellen. He juttelevat kullan hakemisesta sateenkaaren päästä; mutta jos mies haluaa tointa, joka riittää hänelle kuolemaan asti, ryhtyköön hän vain pehmeätä paikkaa tavoittelemaan. On siinä sijansa ruualla ja juomallakin, oluella ja keilapelillä, sillä ei koskaan kuule heidän näkevän nälkää, ja harvoin tapaa heidät selvinä; ja vakinaisena urheiluna ei kukkotaistelutkaan vedä sille vertoja. No niin, tämä rannikkorehvastelija kuljetti naista ja hänen tytärtään milloin missäkin, mutta enimmäkseen syrjäisillä saarilla, joilla ei ollut poliiseja ja joilla hän ehkä luuli paistettujen varpusten helpommin lentävän suuhunsa.
Minulla on oma käsitykseni tuosta vanhasta veijarista, mutta olin sentään mielissäni, että hän ei ollut vienyt Umaa Apiaan ja Papeeteen ja muihin remuavan koreileviin kaupunkeihin. Vihdoin saapui hän Fale-aliihin tällä saarella, sai jotakin kauppahommaa (Herra ties miten!), päästi kaikki piloille tavalliseen tapaan ja kuoli jättämättä tuskin mitään jälkeensä paitsi maatilkun Falesalla, jonka hän oli saanut epävarman velan maksuksi. Se aiheutti äidin ja tyttären muuttamisen tähän kylään asumaan. Case näkyi heitä kaikin keinoin rohkaisseen, ja auttaneen heitä mökin rakentamisessa. Hän oli perin suosiollinen siihen aikaan ja antoi Umalle tavaraa, eikä ole epäilemistäkään, että hän alunpitäin oli iskenyt silmänsä tyttöön. Mutta tuskin olivat he asuttuneet, kun ilmaantui nuori mies, alkuasukas, joka tahtoi naida Uman. Hän oli alempi päällikkö, hänellä oli perheessään muutamia komeita mattoja ja muita peruja, ja hän oli "hyvin sievä", sanoi Uma. Kaikin puolin oli se oivallinen tarjous pennittömälle, vieraalta saarelta tulleelle tytölle.
Ensi sanat tästä kuullessani tulin ihan sairaaksi mustasukkaisuudesta.
— Ja tarkoitatko, että olisit nainut hänet? — huudahdin.
—Ioe, kyllä, — sanoi hän. — Minä piti liian paljon!
— Hm, — jupisin. — Entä jos minä olisin saapunut hänen jälkeensä?
— Minä nyt pitää sinä enemmän paremmin, — tolkutti hän. — Mutta jos minä nai loanen, minä yksi hyvä vaimo. Minä ei tavallinen kanaka. Hyvä tyttö! — sanoi hän.
No, minun täytyi siihen tyytyä; mutta vakuutan, että asia ei minua ollenkaan miellyttänyt. Enkä sen jutun lopusta pitänyt enempää kuin alustakaan. Sillä tuo naimatarjous näkyy koko selkkauksen aiheuttaneen. Sain tietää, että Umaa ja hänen äitiään sitä ennen oli tietenkin katseltu yli olkain, he kun olivat ilman sukulaisia ja toisilta saarilta, mutta eihän siinä sen pahempaa ollut, ja sittenkin, kun Ioane esiintyi, synnytti se vähemmän haittaa kuin olisi luullut; mutta vähän myöhemmin Ioane aivan äkkiä, noin kuusi kuukautta ennen minun tuloani, peräytyi, lähtien saaren siitä kolkasta, ja siitä asti Uma ja hänen äitinsä olivat saaneet elellä yksinään. Kukaan ei käynyt heidän talossaan, kukaan ei puhutellut heitä teillä. Jos he menivät kirkkoon, toiset naiset vetivät mattonsa pois, jättäen heidät yksikseen avoimelle paikalle. Se oli todellinen pannaanjulistus, jollaisista olemme lukeneet keski-ajalta; eikä sen syy ja tarkoitus ollut arvattavissa.
Jokutala pepelo[Valhejuttu. Suom.] sen aiheutti, selitti Uma, joku valhe, joku parjaus. Hän tiesi ainoastaan, että tytöt, jotka olivat häneltä kadehtineet Ioanea, nyt pitittivät häntä sulhasen karkaamisesta ja huutelivat tavatessaan hänet yksinään metsässä, että hän ei koskaan joutuisi naimisiin. — Ne kertova mulle, kukaan mies ei minua naida. Mies liian paljo pelkää, — sanoi hän.
Ainoa sielu, joka tuli heidän lähettyvilleen tuon hylkäämisen jälkeen, oli nuoriherra Case. Hänkin näytteli itseään säästeliäästi ja teki vierailunsa enimmäkseen iltamyöhään. Ja pian hän alkoi lyödä esille korttejaan ja tähtäillä Umaa. Äskeinen loanen juttu kirvelsi vielä sydäntäni; ja kun Case mainittiin samallaisissa puuhissa, sain aivan yrmeäksi.
— Niin, — sanoin irvistäen, — ja kaiketi Case oli sinusta "hyvin sievä" ja "sinä piti hänestä liian paljo"?
— Nyt sinä puhu tuhma, — sanoi hän. — Valkoinen mies tulee tänne, minä nai hän yhtä hyvin kuin kanakan; no hyvä sitte, hän nai minu yhtä hyvin kuin valkoinen nainen. Annapas hän ei nai, hän menee pois, nainen jää täällä. Yhtä hyvin roisto, tyhjä käsi, Tonga-sydän … ei voi rakastaa! Nyt sinä tulee ja nai minä. Sinä on suuri sydän … sinä ei häpeä saaren tyttö. Se syy minä rakastan sinu liian paljon. Minä ylpeä.
En muista eläissäni tunteneeni itseäni kiusoittuneemmaksi. Laskin haarukan kädestäni ja siirsin pois "saaren tytön"; eipä minulla näkynyt olevan nyt suurta huvia kummastakaan. Sitten kävelin edestakaisin huoneissa, ja Uma seurasi minua silmillään, sillä hän oli hämmennyksissä, eikä ihmekään! Mutta omaa tilaani se sana ei riitä kuvaamaan. Olisin mielelläni tunnustanut suoraan, millainen lurjus olin ollut, mutta häpesin liiaksi.
Juuri silloin kuului laulua mereltä; se kajahti äkkiä selvänä ja läheltä, aluksen kääntyessä niemekkeen takaa, ja rientäen ikkunaan Uma huudahti, että "misi" [Alkuasukasten lyhennys englantilaisestamissionary-sanasta. Suom.] oli saapunut kierroilleen. Minusta tuntui omituiselta, että ilolla tervehtisin lähetyssaarnaajaa; mutta siitä huolimatta se oli totta.
— Uma, — sanoin minä, — sinä jäät tähän huoneeseen, etkä hievahda askeltakaan, kunnes tulen takaisin.
III. Lähetyssaarnaaja.
Kun pääsin ulos kuistille, oli lähetyspursi laskemassa virran suuhun. Se oli pitkä, valkoiseksi maalattu valaanpyytäjä, hiukan päivänsuojaa pingoitettuna perään, alkuasukas-pastori kyyhöttäen takatuhdolla ohjaamassa, noin neljäkolmatta melaa välähdellen ylös ja pudoten veteen soutulaulun tahtiin. Ja lähetyssaarnaajan nähtiin päivänsuojan alla lukevan kirjasta ja säestävän! Se oli somaa nähdä ja kuulla; näillä saarilla ei ole mitään hauskempaa näkyä kuin lähetysvene, jolla on kelpo miehistö ja hyvä tahdinlyöjä. Katselin sitä puolisen minuuttia kenties hieman kateellisena ja sitten kävelin verkalleen joelle päin.
Vastakkaiselta puolen tuli toinen mies, tähdäten samaan suuntaan, mutta hän riensi juoksujalkaa ja pääsi ensimäisenä perille. Se oli Case, kaiketi hän aikoi pysyttää minut erillään lähetyssaarnaajasta, josta voisin saada tulkin. Mutta minä ajattelin muuta. Ajattelin, kuinka hän oli peijannut meitä siinä naimisjutussa, koetettuaan aikaisemmin saada Uman käsiinsä. Hänet nähdessäni sierameni pärskyivät raivosta.
— Pois täältä, sinä katala, konnamainen huijari! — huusin.
— Mitä sanot? — kysyi hän.
Toistin lauseeni, naulaten sen pontevalla kirouksella. — Ja jos koskaan tapaan sinut kuuden sylen päässä asunnostani, — kiljahdin, — niin lennätän luodin täiseen ruhoosi.
— Saat tehdä niinkuin haluat talosi nurkissa, — sanoi hän. — Johan sinulle sanoin, että siellä en aio käydäkään; mutta tämä on yleinen paikka.
— Tämä on paikka, missä minulla on yksityisasiaa, — ärjähdin. — En aio sallia sinunlaisesi koiran olla kuuntelemassa ja neuvon sinua menemään tiehesi.
— En ota sitä neuvoasi varteen sentään, — ilkkui Case.
— Kyllä minä sitten opetan sinut tottelemaan, — uhkasin.
— Saammepa nähdä, — sanoi hän.
Hän oli nopea käsistään, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi mittaa eikä painoa, vaan oli minunlaiseni miehen rinnalla heikko etana, ja sitäpaitsi olin joutunut niin tulisen vihan vimmaan, että olisin vaikka meisseliin puraissut. Annoin hänelle ensin tästä ja sitten tuosta, niin että kuulin hänen päänsä narskuvan ja särähtelevän, ja heti tuupertui hän tantereelle.
— Oletko saanut kylliksi? — huusin. Mutta hän katsahti vain ylös valkeana ja ymmällä, ja veri levisi hänen kasvoillaan kuin viini lautasliinalla. — Oletko saanut kylliksi? — toistin. — Puhu, äläkä siinä pehtaroi, taikka annan sinulle aimo potkun.
Silloin hän nousi ylös pidellen päätään, jota hänen ilmeestään päättäen pyörrytti, ja veri valui hänen roimahousuilleen.
— Olen saanut kylliksi tällä kertaa, — sanoi hän, nousi hoiperrellen ylös ja meni matkaansa samaa tietä kuin oli tullutkin.
Vene oli laskemaisillaan rantaan; huomasin lähetyssaarnaajan laskeneen kirjansa syrjään ja hymyilin itsekseni. — Hän näkee, että ainakin olen mies, — ajattelin.
Tämä oli ensi kerta Etelämeren saarilla, kun olin sanaa vaihtanut lähetyssaarnaajan kanssa, saati sitte pyytänyt heiltä palvelusta. Minä en pitänyt siitä joukosta, kukaan liikkeenharjoittaja ei pidä; he katselevat meitä yli olkain eivätkä sitä salaakaan; ja sitäpaitsi ovat he osittain muuttuneet kanakoiksi ja vetävät yhtä köyttä alkuasukkaiden kanssa, sensijaan että lyöttäytyisivät muihin valkoihoisiin. Minulla oli ylläni puhtaat raitavat pyjamat [Intialaismalliset ohuet, väljät liivihousut. Suom.], sillä tietysti olin pukeutunut siististi päälliköiden luona käyntiäni varten; mutta kun näin lähetyssaarnaajan astuvan veneestä oikeassa virkapuvussa, valkoisissa palttinahousuissa, keveässä tropiikkihatussa, valkoisessa paidassa ja kaulahuivissa sekä ruskeat kengät jalassa, olisin saattanut häntä kivittää. Kun hän tuli lähemmäksi, tähystäen minua hyvin omituisesti (kaiketi äskeisen tappelun johdosta), huomasin hänen näyttävän kuolettavan sairaalta, sillä todellakin oli hänellä kuumetta ja hän oli veneessä vilustunut.
— Herra Tarleton luullakseni? — sanoin minä, sillä olin saanut tietää hänen nimensä.
— Ja te kai olette uusi kaupanvälittäjä? — otaksui hän.
— Tahdon ensiksi ilmoittaa teille, että en ole lähetysseurain ystävä, — jatkoin, — ja että te ja teidänlaisenne saatte paljon pahaa aikaan päntätessänne alkuasukkaat täyteen ämmäin loruja ja nenäkkyyttä.
— Teillä on kyllä lupa ajatella niinkuin ajattelette, — sanoi hän näyttäen hieman tuimistuneelta, — mutta minun velvollisuuteni ei ole sitä kuunnella.
— Sattuu niin, että teidän on pakko kuunnella, — sanoin minä. — En ole lähetyssaarnaaja enkä lähetyssaarnaajani ystävä, en ole kanaka enkä kanakain suosija. Olenpahan vain kauppasaksa, tavallinen, alhainen Jumalan ylenantama valkoinen mies ja Britannian alamainen, sellainen, johon ette viitsisi saappaitannekaan pyyhkiä. Toivoakseni tämä on selvää kieltä.
— Kyllä, hyvä mies, — myönsi hän. — Pikemmin selvää kuin arvokasta.Kun itse selviätte, niin kadutte tätä.
Hän yritti kulkea edelleen, mutta minä pysähdytin hänet kädelläni. Kanakat alkoivat nurista. Kaiketi he eivät pitäneet sävystäni, sillä minä puhuin tuolle miehelle yhtä vapaasti kuin puhuisin teille.
— No, nyt ette voi sanoa pettäneeni teitä, — virkoin, — ja voin siis jatkaa. Minä tarvitsen palvelusta … oikeastaan pyydän kahtakin palvelusta; ja jos te ne minulle suotte, niin kukaties teidän niin sanotun kristillisyytenne osakkeet nousevat silmissäni.
Hän oli hetkisen vaiti, ja hymyili sitten. — Olettepa omituinen mies, — sanoi hän.
— Olen sellainen, miksi Jumala on minut luonut, — vastasin. — En yritäkään esiintyä herrasmiehenä.
— Enpä ole niin vallan varma, — virkkoi hän. — Ja mitä voin teidän puolestanne tehdä, herra…
— Wiltshire, — täydensin, — vaikka minua tavallisesti nimitetään Welsheriksi; mutta Wiltshire se kirjoitetaan, kunhan rannikkolaisten kieli vain kääntyisi sen lausumaan. Ja mitäkö haluan? No, kerron teille ensimäisen asian. Olen syntinen, niinkuin te sanoisitte, omalla kielelläni ketku, ja tahtoisin, että auttaisitte minua sovittamaan henkilön, jonka olen pettänyt.
Hän kääntyi lausumaan laivamiehilleen muutaman sanan alkuasukasten kielellä. — Ja nyt olen teidän palveluksessanne, — virkkoi hän, — mutta vain niin kauan kuin miehistöni syö päivällistä. Minun pitää ehtiä paljoa kauemmaksi rantamalle ennen yön tuloa. Minun oli pakko viipyä Papa-Malulassa tähän aamuun asti, ja minulla on kohtaus Fale-aliissa huomenillalla.
Johdatin hänet asuntooni äänettömänä ja melko tyytyväisenä tapaan, jolla olin haastellut, sillä minä tahdon, että mies säilyttää oman arvonsatunnon.
— Minua suretti nähdessäni teidän tappelevan, — huomautti hän.
— Oh, se on rengas samassa ketjussa, kuten saatte kuulla, — sanoin. — Se kuuluu palvelukseen numero kaksi. Kuultuanne kertomukseni voitte ilmoittaa minulle, surettaako se teitä vieläkin.
Astuimme suoraan sisälle puotini kautta, ja ihmeekseni huomasin Uman korjanneen ruoka-astiat pöydältä. Tämä oli niin vähän hänen tapaistaan, että ymmärsin hänen tehneen sen kiitollisuudesta, ja pidin hänestä senvuoksi sitä enemmän. Hän ja herra Tarleton puhuttelivat toisiaan nimeltä, ja lähetyssaarnaaja näytti olevan hänelle hyvin kohtelias. Mutta siihen en kiinnittänyt suurta huomiota; ainahan ne osaavat olla kohteliaita kanakalle, meitä valkoisia miehiä he komentelevat. Sitäpaitsi en tarvinnut Tarletonia juuri sillä hetkellä. Olin tekemässä heittoni.
— Uma, — sanoin, — anna minulle vihkimätodistuksesi. — Hän näytti hämmästyneeltä. — No, — rohkaisin, — voit luottaa minuun. Anna se tänne.
Se oli hänellä mukanaan, kuten tavallista; kaiketi hän luuli sitä taivaan passiksi ja pelkäsi kai joutuvansa helvettiin, ellei se olisi hänellä kuolinhetkellä käsillä. En voinut nähdä, mihin hän sen ensi kerralla pani, enempää kuin nytkään, mistä hän sen otti; se hypähti hänen käteensä tavalla, joka muistutti sanomalehtien kertomuksia rouva Blavatskysta. Samaten tekevät kaikki naiset näillä saarilla, ja arvatenkin opetetaan se heille jo nuorena.
— Niin, — sanoin minä todistus kädessäni, — se neekeri Musta Jack vihki minut tämän tytön kanssa. Todistuksen kirjoitti Case, ja se on kaunis asiakirja, vakuutan teille. Senjälkeen olen huomannut, että seutulaisilla on jotakin vainoa tätä minun vaimoani vastaan, ja niin kauan kuin pidän hänet luonani, en saa liikettäni käymään. No, miten menettelisi mies minun asemassani, jos hän olisi mies? — kysyin. — Kaikkein ensiksi hän luullakseni tekisi näin. — Minä revin vihkimäkirjan, viskaten palaset lattialle.
—Aue!— voihkasi Uma ja alkoi lyödä käsiään yhteen; mutta minä tavoitin toisen niistä omaani.
— Ja toiseksi, — jatkoin, — jos hän on sellainen, joka mielestäni ansaitsisi miehen nimen, sir, toisi hän tytön suoraa päätä teidän tai jonkun muun pappismiehen eteen ja tunnustaisi: "Vihkimiseni tämän vaimoni kanssa oli kuje, mutta minä pidän hänestä koko runsaalla mitalla, ja nyt tahtoisin tulla häneen oikein vihityksi." Toimeen siis, herra Tarleton. Ja luullakseni olisi paras, että tekisitte sen alkuasukasten kielellä. Se olisi eukolle mieluista, — lisäsin mainiten Umaa heti aviovaimon oikealla nimellä.
Kutsuimme siis kaksi veneen miehistä todistajiksi, ja meidät sidottiin avioliiton umpisolmulla omassa asunnossamme; ja pastori rukoili hyväisen ajan, se täytyi sanoa — mutta ei sentään niin kauan kuin muutamat niistä — ja puristi meidän kummankin kättämme.
— Herra Wiltshire, — sanoi hän laadittuaan vihkimäkirjan ja lähetettyään todistajat pois, — minun on kiitettävä teitä varsin elävästä mielihyvästä. Olen harvoin toimittanut vihkimisen suuremmalla myötätunnolla ja liikutuksella.
Sitä voi nimittää puhumiseksi. Hän jatkoi vieläkin, ja minä olin valmis nielemään kaiken siirappitaikinan, mitä hänellä oli varastossa. Sillä tunsin olevani hyvällä tuulella. Mutta puolen vihkimätoimituksen ajasta oli Uman huomio ollut kiintyneenä johonkin, ja nyt hän puhkesi puhumaan.
— Miten sinä se käsi sattunut? — virkkoi hän.
— Kysy Casen kallolta, eukkoseni, — sanoin minä. Hän hypähti, parkaisten ilosta.
— Ette ole hänestä tehneet juuri mitään kilttiä kristittyä, — huomautin herra Tarletonille.
— Mielestämme hän ei kuulunut huonoimpiimmekaan, — puolusti pappi, — kun oli Fale-aliissa; ja jos Umalla on vihankaunaa, olen taipuvainen uskomaan, että hänellä on siihen hyvät syynsä.
— Ka, tässäpä tulemmekin palvelukseen numero kaksi, — sanoin minä. — Tahdon kertoa teille tarinamme nähdäkseni, voitteko päästää päivänpilkkeen sen hämärään sokkeloon.
— Onko se pitkä? — kysyi hän.
— On kyllä, — huudahdin; — riittää siinä rihmaa!
— No, minä suon teille kaiken ajan, minkä voin säästää, — sanoi hän, katsahtaen kelloaan. — Mutta tunnustan teille suoraan, että olen ollut syömättä kello viidestä tänä aamuna, ja ellette voi tarjota minulle jotakin, en luultavasti saa haukata ennenkuin seitsemän tai kahdeksan tienoissa illalla.
— Jumal'avita, me laitamme teille päivällistä! — huudahdin minä.
Hätkähdin hiukan kiroamistani, nyt kun kaikki sujui hyvin; ja kai siitä lähetyssaarnaajakin vähän hämmästyi, mutta hän oli katselevinaan ikkunasta ulos ja kiitti meitä.
Hommasimme siis hänelle einettä. Näön vuoksi täytyi minun sallia eukkoni puuttua puuhaan, jonka tähden toimitin hänet teetä keittämään. En luule koskaan maistaneeni sellaista teetä kuin hän valmisti. Mutta mikä pahinta, hän sai käytetyksi vielä suola-astiankin sisältöä, pitäen sitä erinomaisena maustimena, ja muutti sillä lihakeittoni merivedeksi. Ylimalkaan sai herra Tarleton hiton surkean päivällisen; mutta samalla oli hänellä kyllältä kuunneltavaa, sillä kaiken keittämisemme ajan ja jälkeenpäin, kun hän oli syövinään, minä kestitsin häntä kertomalla Case-veitikasta ja Falesan rantamasta, ja hän puolestaan teki kysymyksiä näyttääkseen tarkkaan seuraavansa.
— Niin, — sanoi hän vihdoin, — pelkään, että teillä on vaarallinen vihollinen. Tuo Case on hyvin nokkela ja näyttää todella häijyltä. Minun täytyy teille sanoa, että olen pitänyt häntä silmällä lähes vuoden ajan, ja melkein olen joutunut alakynteen kohtauksissamme. Siihen aikaan kun toiminimenne viimeinen edustaja niin äkkiä pötki tiehensä, sain kirjeen Namulta, alkuasukas-pastorilta, jossa tämä pyysi minua saapumaan Falesalle niin pian kuin suinkin, koska koko hänen laumansa alkoi "taipua katolisten menoihin". Minä luotin suuresti Namuun; pelkään, että se vain osoittaa, miten helposti meidät petetään. Kukaan ei voinut kuulla hänen saarnaavan tulematta vakuutetuksi, että hän oli tavattoman lahjakas mies. Kaikki saarelaisemme hankkivat helposti jonkinlaisen kaunopuheisuuden ja kykenevät melkoisella tarmolla ja mielikuvituksella vierittelemään ja selittelemään vanhoja saarnoja; mutta Namun saarnat ovat hänen omiaan, enkä voi kieltää, että ne mielestäni ovat vaikuttaneet armon välikappaleina. Sitäpaitsi on hän hyvin kärkäs maallisiin asioihin, ei pelkää työtä, on taitava kirvesmiehen ammatissa ja on hankkinut itselleen sellaisen kunnioituksen naapuripastorien keskuudessa, että leikillä, joka on puolittain totta, nimitämme häntä idän piispaksi. Sanalla sanoen olin ylpeä siitä miehestä; sitä enemmän hämmästytti minua hänen kirjeensä, ja käytin tilaisuutta tullakseni tänne. Aamulla ennen saapumistani Vigours oli lähetetty "Lion"-laivaan, ja Namu oli aivan levollisena, nähtävästi häveten kirjettään, jota hän ei ollenkaan halunnut selittää. Sellaista en tietysti voinut sallia, ja lopuksi hän tunnusti, että häntä oli hyvin huolestuttanut nähdessään seurakuntalaistensa käyttävän ristinmerkkiä, mutta kuultuaan siihen selityksen, oli hänen mielensä tyyntynyt. Vigoursilla muka oli paha silmä, tavallinen seikka Italiaksi nimitetyssä maassa Euroopassa, missä moinen paholainen usein tappoikin ihmisiä, ja ristinmerkki näkyi olevan suojeluskeino sen vaikutusta vastaan.
— "Ja minä selitän sen näin, misi", sanoi Namu. "Mainittu maa Euroopassa on paavinuskoinen, ja pahan silmän piru saattaa olla katolinen paholainen tai ainakin tottunut katolisten menoihin. Sentähden tuumin tähän suuntaan: jos ristinmerkkiä käytettäisiin paavilaiseen tapaan, olisi se synnillistä, mutta kun sitä käytetään vain suojelemaan ihmisiä pahalta hengeltä, joka itsessään on viaton teko, niin täytyy merkinkin olla viattoman, samaten kuin pullo sellaisenaan ei ole hyvä eikä paha. Sillä eihän tämä merkki ole hyvä eikä paha. Mutta jos pullo on täytetty viinalla, niin viina se pahaa on; ja jos merkkiä käytetään epäjumalanpalvelukseen, on se senvuoksi paha. Ja kuten alkuasukas-pastorilta saattoi odottaa, oli hänellä varalla sopiva teksti perkeleitten ulosajamisesta."
— "Ja kuka teille on kertonut pahasta silmästä?" kysyin minä.
— Hän myönsi, että se oli Case. Ka, pelkään pitävänne minua kovin ahdasmielisenä, herra Wiltshire, mutta minun täytyy sanoa teille, että se minua kovin suututti, enkä voi ajatella mitään hyvää kauppiaasta, joka moisilla neuvoilla koettaa vaikuttaa pastoreihini. Ja sitäpaitsi oli seudulla huhuiltu Adamsista, vanhus muka oli myrkytetty, mutta en siihen juuri kiinnittänyt huomiotani. Nyt se kuitenkin johtui mieleeni.
— "Ja viettääkö se Case nuhteetonta elämää?" kysyin.
— Hän myönsi, että niin ei ollut laita; sillä vaikka hän ei juopotellut, oli hän hyvin naisiin menevä ja uskonnoton.
— "Sitten", sanoin minä, "luulen, että on sitä parempi mitä vähemmän olette hänen kanssaan tekemisissä".
— Mutta ei ole helppo saada Namusta viimeistä sanaa. Tuossa tuokiossa oli hän valmis esityksineen. "Misi", sanoi hän, "te kerroitte minulle viisaista miehistä, jotka eivät olleet pastoreita, eivätkä edes pyhiä ihmisiä, mutta jotka tiesivät paljon oppimisen arvoista, esimerkiksi puista ja eläimistä, ja osasivat painaa kirjoja ja kertoa veitsien valmistamiseen poltetuista kivistä. Sellaiset miehet opettavat teitä korkeakouluissanne, ja te saatte heiltä tietoja, mutta varotte oppimasta jumalattomuutta. Misi, Case on minun koulumestarini."
— En tiennyt, mitä sanoa. Casen juonittelut olivat nähtävästi karkoittaneet herra Vigoursin Falesalta, ja se oli hyvinkin luultavasti tapahtunut pastorini salaisella suostumuksella. Muistin, että juuri Namu oli rauhoittanut minua Adamsista ja selittänyt huhun vain katolisen papin ilkeämielisyydestä lähteneeksi. Ja näin, että minun täytyi hankkia perusteellisempia tietoja puolueettomalta taholta. Täällä on vanha päällikön veitikka, Faiaso, jonka te varmaan näitte neuvostossa tänään; hän on koko ikänsä ollut levoton ja viekas, suuri kapinain kuohuttaja ja saaren lähetystyölle kiusallinen oas. Kuitenkin on hän hyvin älykäs ja, politiikkaa ja omia rikkomuksiaan lukuunottamatta, pysyy totuudessa. Minä menin hänen luokseen, kerroin hänelle kuulemani ja pyysin häntä olemaan avomielinen.
— Minulla ei liene eläissäni ollut tuskallisempaa keskustelua. Kenties ymmärrätte minua, herra Wiltshire, kun sanon teille, että otan aivan vakavalta kannalta ne ämmäin lorut, joista minua tuonnoin moititte, ja että olen yhtä harras pyrkimyksessäni tehdä hyvää näille saarelaisille kuin te saatatte olla miellyttääksenne ja suojellaksenne sievää vaimoanne. Ja teidän on muistettava, että pidin Namua oikeana mallimiehenä ja ylpeilin hänestä, lukien hänet lähetystyömme ensimäisiin kypsiin hedelmiin. Ja nyt sain tietää, että hän oli joutunut jonkinlaiseen riippuvaisuuteen Casesta. Aluksi ei hänessä ollut vikaa; se johtui epäilemättä juonittelun ja mahtailemisen aiheuttamasta pelosta ja kunnioituksesta. Mutta kauhukseni sain tietää, että toinen vaikutin oli tullut lisäksi: kuulin Namun ottaneen tavaraa Casen myymälästä ja arvelun mukaan joutuneen hänelle pahasti velkaan. Mitä tahansa kauppias sanoi, sen Namu vavisten uskoi. Hän ei ollut tässä asemassa yksinään; monet kylässä elivät samallaisessa alamaisuudessa; mutta Namun tapaus oli tärkein, Namun kautta oli Case saanut eniten pahaa aikaan; ja kun päällikötkin jossain määrin puolsivat häntä, niin hän hypitellen pastoria kämmenellään oli melkein kylän valtias.
— Te tiedätte jotakin Vigoursista ja Adamsista, mutta ehkä ette ole kuullut mitään vanhasta Underhillista, Adamsin edeltäjästä. Muistan hänet hiljaiseksi, leppeäksi vanhukseksi, ja meille kerrottiin, että hän kuoli äkkiä. Valkoiset miehet kuolevat hyvin äkkiä Falesalla. Totuus, sellaisena kuin sen nyt kuulin, jähmetytti veren suonissani. Häntä näkyi kohdanneen yleinen halvaus, herpauttaen koko hänen ruumiinsa paitsi toista silmää, jota hän alituisesti vilkutti. Pantiin liikkeelle huhu, että avuton vanhus nyt oli paholainen, ja tuo katala Case lietsoi alkuasukasten pelkoa, ollen itsekin pelkäävinään, eikä muka uskaltanut yksinään mennä hänen taloonsa. Vihdoin kaivettiin kuoppa, ja elävä ruumis haudattiin kylän äärimmäiseen päähän. Pastorini Namu, jonka kasvatuksessa olin ollut avullisena, lausui rukouksen tuossa inhoittavassa näytelmässä.
— Tunsin olevani hyvin vaikeassa asemassa. Ehkä olisi velvollisuuteni ollut ilmiantaa Namu ja toimittaa hänet eroitetuksi. Ehkä nyt ajattelen niin, mutta silloin näytti asia vähemmän selvältä. Hänellä oli suuri vaikutusvalta, se olisi saattanut osoittautua omaani suuremmaksi. Alkuasukkaat ovat taikauskoon taipuvaisia; kenties olisin heitä kiihoittamalla juurruttanut ja levittänyt näitä vaarallisia kuvitteluja entistä enemmän. Ja Namu oli sitäpaitsi, tätä uutta, kirottua vaikutusta lukuunottamatta, hyvä pappi, kykenevä mies ja mieleltään hurskas. Mistä etsisin parempaa? Mistä saisin edes yhtä hyvän? Tuolla hetkellä, Namun hairahdus vereksenä silmäini edessä, elämäntyöni näytti minusta ivalta; toivo oli rinnassani kuollut. Halusin mieluummin parantaa niitä työaseita mitä minulla oli kuin mennä etäältä etsimään toisia, jotka varmaan osoittautuisivat huonommiksi; ja häväistystä on toki vältettävä milloin se suinkin käy päinsä. Oikein tai väärin, päätin siis toimia meluttomasti. Koko sen yön toruin horjahtunutta pastoria ja väittelin hänen kanssaan, nuhtelin häntä tietämättömyydestään, puutteellisesta uskostaan ja kurjasta menettelystään, huuhdellessaan astian puhtaaksi vain ulkopuolelta, kylmäverisesti avustaessaan murhassa ja lapsellisesti kiihtyessään muutamista joutavista, tarpeettomista ja sopimattomista eleistä; ja paljoa ennen päivänkoittoa oli hän edessäni polvillaan, kylpien kyynelissä, jotka mielestäni osoittivat todellista katumusta.
— Sunnuntai-aamuna nousin saarnastuoliin, puhuen ensimäisen Kuningasten kirjan yhdeksännentoista luvun mukaan tulesta, maanjäristyksestä ja äänestä, osoittaen oikean hengellisen voiman ja viitaten niin selvästi kuin uskalsin Falesan äskeisiin tapahtumiin. Vaikutus oli voimakas, ja se kasvoi vielä suuremmaksi, kun Namu vuorostaan nousi, tunnustaen, että oli ollut puuttuvainen uskossa ja elämässä ja että oli tullut synnin tuntoon. Siihen asti oli siis kaikki hyvin; mutta sattui eräs onneton seikka. Läheni "toukokuumme" aika saarella, jolloin otettiin vastaan alkuasukasten avustukset lähetykselle. Velvollisuuteni oli tästä ilmoittaa, ja se antoi viholliselleni tilaisuutensa, jota hän ei vitkastellut käyttää hyväkseen.
— Tieto asian kulusta oli epäilemättä toimitettu Caselle heti kun jumalanpalvelus oli päättynyt, ja samana iltapuolena hän sovittausi kohtaamaan minut keskellä kylää. Hän astui luokseni niin kiihkeänä ja ärtyneenä, että tunsin olevan turmiollista häntä välttää.
— "Kah", sanoo hän alkuasukasten kielellä, "tässähän on se pyhä mies. Hän on saarnannut minua vastaan, mutta hän ei tehnyt sitä sydämestään. Hän on saarnannut Jumalan rakkaudesta; mutta se ei tullut hänen sydämestään, vaan hänen hampaittensa välistä. Tahdotteko tietää, mitä hänellä oli sydämessään?" huudahti hän. "Minäpä näytän sen teille!" Ja sipaisten päätäni oli hän ottavinaan siitä dollarin, pitäen rahaa ilmassa.
— Väkijoukon läpi humahti se kuiske, jolla polyneesialaiset ottavat ihmeen vastaan. Minä puolestani seisoin hämmästyneenä. Se oli tavallinen silmänkääntäjä-temppu, jonka kotona olin nähnyt parikymmentä kertaa; mutta miten saisin kyläläiset siitä vakuutetuiksi? Toivoin, että hepreankielen asemesta olisin opiskellut taikuroimista, voidakseni maksaa veitikalle hänen omalla rahallaan. Mutta siinä sitä olin; en voinut seisoa äänettömänä, ja paraskin, mitä osasin sanoa, oli heikkoa.
— "Pyydän ettette vaivaudu jälleen koskemaan minuun", sanoin.
— "Ei ole sellaista aikomustakaan", vastasi hän, "enkä teiltä riistä edes dollarianne. Kas tuossa", sanoi hän, singauttaen sen jalkojeni juureen. Lantti kuuluu viruneen kolme päivää samassa paikassa, mihin se putosi.
— Täytyy myöntää, että se oli hyvin pelattu, — sanoin minä.
— Oh, hän on taitava, — myönsi hra Tarleton, — ja siitä näette itsekin, miten vaarallinen hän on. Hän oli osallisena halvatun miehen kauheaan kuolemaan; häntä syytetään Adamsin myrkyttämisestä; hän karkoitti Vigoursin valheilla, jotka olisivat voineet johtaa murhaan; eikä ole epäilemistäkään, että hän nyt on päättänyt raivata tieltään teidät. Emme voi arvata, mitä keinoja hän aikoo käyttää, mutta epäilemättä se on jotakin uutta. Hänen kekseliäisyytensä on loppumaton.
— Hän näkee suurta vaivaa, — virkoin minä.
— Ja minkätähden tuon kaiken?
— No, montako tonnia kopraa voidaan tältä seudulta hankkia? — kysyi lähetyssaarnaaja.
— Arvioin sen kuuteenkymmeneen, — vastasin minä.
— Ja paljonko siitä ansaitsee paikkakunnan kauppa-asiamies? — tiedusti hän.
— Kolmen punnan paikoille tonnilta, — arvelin.
— Sittenhän voitte itse laskea, mitä varten hän sen tekee, — sanoi herra Tarleton. — Mutta tärkeintä on lyödä hänet. On selvää, että hän oli levittänyt huhuja Umasta eristääkseen hänet ja pannakseen pahat aikeensa hänen suhteensa täytäntöön. Kun hän ei siinä onnistunut ja huomasi uuden kilpailijan saapuvan näyttämölle, hän käytti tyttöä toisella tavalla. Nyt on meidän ennen kaikkea päästävä selville Namusta. Uma, kun ihmiset alkoivat karttaa sinua ja äitiäsi, mitä Namu silloin teki?
— Hän jäädä pois myös, — sanoi Uma.
— Pelkään, että koira on syönyt oksennuksensa, — sanoi hra Tarleton, — ja mitä on minun nyt tehtävä puolestanne? Tahdon puhua Namulle, vihjaista hänelle, että häntä pidetään silmällä. Olisi omituista, jos hän sallisi asioiden mennä väärin, kun hänet saatetaan varuilleen. Silti saattaa tämä varokeino pettää, ja silloin on teidän etsittävä apua muualta. Teillä on täällä kaksi henkilöä, joiden puoleen voisitte kääntyä. Ensimäinen ja tärkeämpi niistä on pappi, joka voisi suojella teitä katolisilla harrastuksilla; heitä on kurjan pieni lauma, mutta heidän joukossaan on kaksi päällikköä. Ja se toinen henkilö on vanha Faiaso. Ah, olisipa tämä tapahtunut jokunen vuosi sitten, ette olisi ketään muuta tarvinnut! Mutta hänen vaikutusvaltansa on paljon vähentynyt, siirtyen Maealle, ja Maea, pelkään, on Casen kätyreitä. Lyhyesti, jos asia kääntyy pahimmilleen, on teidän lähetettävä sana minulle tai tultava itse Fale-aliihin, ja vaikka vuoroni ei ole saapua saaren tähän päähän kuukauden aikaan, tahdon koettaa parhaani. Herra Tarleton sanoi siis hyvästi; ja puolta tuntia myöhemmin lähetysveneen miehistö lauloi, ja airot välähtelivät.
IV. Paholaistehdas.
Melkein kuukausi kului mitään erityisempää tapahtumatta. Vielä häittemme iltana saapui Kalossi, osoittautuen hyvin kohteliaaksi. Ja hän otti tavakseen pistäytyä sisälle hämäräntullen polttamaan piipullisen perheessämme. Hän kykeni tietysti juttelemaan Umalle, ja ryhtyi opettamaan minulle samalla kertaa alkuasukasten kieltä ja ranskaa. Hän oli vanha, hyväluontoinen lystikäs mies, vaikka likaisin, mitä saattoi odottaa näkevänsä, ja hän sotki minut vierailla kielillä, tehden pahemman sekamelskan kuin Babelin tornissa.
Siitä oli jotakin hommaa ja ajankulua yksinäisyydessäni; mutta enhän siinä mitään ansainnut, sillä vaikka pappi kävi istumassa ja jaarittelemassa ketään hänen laumastaan ei viekoittunut myymälääni, ja ellen olisi keksinyt muuta puuhaa, en olisi saanut kerätyksi naulaakaan kopraa.
Tuumani oli seuraava: Fa'avaolla (Uman äidillä) oli parikymmentä hedelmääkantavaa puuta. Tietysti emme saaneet työväkeä, koska oikeastaan kaikki olimme tabussa, joten nuo kaksi naista ja minä ryhdyimme valmistamaan kopraa omin käsin. Siitä saimme sellaista kopraa, että oikein vesi tuli suuhun, kun se oli korjussa. En ollut laisinkaan aavistanut, miten paljon alkuasukkaat minua petkuttivat, ennenkuin olin nuo neljäsataa naulaa omakätisesti tehnyt; tavara oli niin keveätä, että melkein teki mieleni sitä itse kastelemaan.
Työhommissa ollessamme melkoinen joukko kanakoja tapasi viettää parhaan osan päivästä meitä katselemalla, ja kerran se neekerikin näytti naamansa. Hän seisoi taampana alkuasukasten kanssa, nauraen ja esittäen suurta herraa ja ilvehtien, kunnes se alkoi minua ärsyttää.
— Vai sinä, neekeri! — huudahdin.
— Minä en puhuttele teitä, sir, — sanoi musta mies, — haastelen ainoastaan herrasmiehille.
— Sen tiedän, — vastasin, mutta sattuu niin, että minä puhuttelin sinua, herra Musta Jack. Tahdoin vain tietää, näitkö Casen naamataulua noin viikko sitten?
— En, sir, — virkkoi hän.
— Hyvä siis, — sanoin minä; — sillä minä näytän sinulle siitä tarkan jäljennöksen, vaikka mustan, kahden minuutin kuluessa.
Ja minä aloin kävellä häntä kohden verkalleen, kädet riippuen sivuilla; mutta silmissäni kiilui uhkaa, jos joku vaivautui niihin katsahtamaan.
— Te olette viheliäinen, remuava roisto, — mörisi hän.
— Sinäpä sen sanot! — säestin minä.
Nyt hän luuli olevani niin lähellä kuin oli suotavaa, ja sai käpälät alleen, kiitäen paikalta sellaista vauhtia, että oli nautinto katsella hänen menoaan. Enkä siitä siunatusta sakista enempää nähnyt, kunnes tulimme tapauksiin, joista nyt kerron. Siihen aikaan oli päätehtäviäni käydä ammuskelemassa jotakin pataan pantavaksi metsistä, jotka osoittautuivatkin varsin riistarikkaiksi, kuten Case oli minulle maininnut. Olen jo puhunut niemekkeestä, joka sulki kylän ja asemani idän puolelta. Polku kulki sen kärjitse, johtaen lähimpään lahdelmaan. Joka päivä kävi täällä ankara tuuli, ja kun rantariutan ruoto loppui niemekkeen pään kohdalla, kuohui kova tyrsky lahdelman rannoille. Pieni kallioinen harjanne leikkasi laakson kahtia, päätyen lähelle rantaa; ja veden ollessa korkealla meri hyökyi suoraan sen seinämää vasten, joten tie kokonaan tukkeutui. Metsäiset vuoret reunustivat paikan ylt'ympäri, varsinkin idän puolelta oli rajoittava penger jyrkkä ja tuuhea, sen alemmat osat, jotka kaarsivat meren rantaa, riippuen pelkkinä mustina äkkijyrkkinä, sinooberin juovittamina kallioina; ylempi osa näytti möykkyiseltä korkeitten puunlatvojen vuoksi. Muutamat näistä puista olivat heleänvihreät, toiset hohtivat punaisina, ja rannan hiekka oli mustaa kuin kiilloitettu kenkä. Paljon lintuja leijaili lahdelmalla, niiden joukossa lumivalkoisia; ja ilmakettu eli vampyyri lensi kirkkaalla päivällä narskuttaen hampaitaan.
Pitkään aikaan en metsästysretkilläni etääntynyt tätä kauemmaksi. Siellä takempana ei ollut mitään polun jälkeä, ja kookospalmut laakson suun edustalla olivat viimeiset sillä taholla. Saaren "silmä", kuten alkuasukkaat nimittivät sen tuulenpuoleista päätä, oli näet kokonaan autiona. Falesan kylästä Papa maluluun asti ei tavannut asuntoja, ei ihmisiä, eikä istutettuja hedelmäpuita; ja kun riutta enimmäkseen puuttui ja rannat olivat jyrkät, meri pieksi välittömästi kallionsärmiä, tuskin jättäen mitään maallenousu-paikkaa.
Minun on mainittava, että sen jälkeen kun aloin käydä eräretkilläni, vaikka kukaan ei rohkaistunut tulemaan myymäläni lähelle, huomasin ihmiset kylläkin halukkaiksi viettämään tuokion kanssani, milloin heitä ei voitu nähdä. Ja koska olin alkanut oppia alkuasukasten kieltä ja useimmat heistä osasivat sanan pari englantia, ryhdyin pieniin tilapäisiin rupatteluihin, jotka kaikessa vähäpätöisyydessäänkin poistivat pahimman painostuksen, sillä kurjalta ja masentavalta tuntuu, kun ihmistä kartetaan kuin pitaalitautista.
Satuin eräänä päivänä kuun lopulla istumaan kanakan kanssa pensaikon syrjässä lahdelman luona, katsellen itää kohti. Olin antanut miehelle piipullisen tupakkaa, ja me juttelimme minkä taisimme; hän ymmärsikin englanninkieltä enemmän kuin useimmat muut.
Kysyin häneltä, oliko mitään tietä itäänpäin.
— Kerran siinä tie, — sanoi hän. — Nyt tie kuollut.
— Ei kukaan siellä käy? — kysyin.
— Ei hyvä, — vastasi mies. — Paholaiset paljo asu siellä.
— Ohoo! — äännähdin. — Onko siellä tiheikössä paljon paholaisia?
— Miespaholainen, naispaholainen paljo, — selitti ystäväni. — Siellä ne asu kaikki aika. Mies mene siellä mies ei tule takaisin.
Ajattelin, että kun tuolla kanakalla oli niin hyvät tiedot paholaisista ja kun hän puhui niistä niin vapaasti joka ei ole tavallista, niin saattaisin urkkia häneltä hiukan selvitystä itseäni ja Umaa koskevaan selkkaukseen.
— Te luulette minä paholainen? — kysyin.
— Ei luule paholainen, — sanoi hän tyynnytellen — Luule hupsu yhtäkaikki.
— Uma paholainen? — kysyin jälleen.
— Ei, ei sitä. Paholainen pysy metsä, — sanoi nuori mies.
Katselin eteeni lahdelman yli ja näin puiden riippuvan lehvistön äkkiä työntyvän auki ja Casen pyssy kädessä astuvan mustan rannikon päivänpaahteeseen. Hän oli puettuna keveihin, melkein valkoisiin pyjama-housuihin, hänen pyssynsä välkkyi ja hän näytti hyvin silmäänpistävältä. Maakravut vilistivät hänen tieltään koloihinsa.
— Hei, ystäväni! — huudahdin. — Ettehän te sentään puhukaan totta.Ese mene, Ese tule takaisin, — matkin minä.
— Ese ei yhtäkaikki, EseTiapolo— virkkoi ystäväni, ja sanoen minulle hyvästi hän livahti puiden väliin.
Pidin silmällä Casea hänen käydessään pitkin rantaa, missä vuorovesi oli matalalla, ja annoin hänen kulkea ohitseni matkallansa Falesaan. Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena, jonka linnutkin näkyivät tietävän, ne kun sipsuttivat aivan hänen vieressään hiekalla tai lentää suhahtelivat hänen ympärillään, kirkuen hänen korviinsa. Hänen astuessaan ohitseni havaitsin hänen huultensa liikkeestä, että hän puhui itsekseen, ja olin erittäin mielissäni nähdessäni leimamerkkini vielä hänen kulmillaan. Puhun teille silkkaa totta: minulla oli aikomus lähettää haulipanos hänen kuonoonsa, mutta viisaasti hillitsin itseni.
Kaiken tämän ajan ja samoin vielä kotimatkallani toistelin itselleni kuulemaani alkuasukasten sanaa, avustaen muistiani lauseella: "Polly, kattila tulelle ja keitä meille teetä".
— Uma, — sanoin kotiin päästyäni, — mitäTiapolomerkitsee?
— Piru, — vastasi hän.
— Luulin, ettäaitumerkitsee sitä, — virkoin.
—Aitutoinen paholainen, — selitti hän, — pysyy metsä, syö kanaka. Tiapolo iso pääpiru, pysyy kotona; Tiapolo olla kristitty piru. [Sanatiapoloon eurooppalaista alkuperää = latinandiabolus, pahahenki. Suom.]
— No, — sanoin, — siitä en tule viisaammaksi. Miten voi Case ollaTiapolo?
— Ei ihan juuri, — vastasi hän. — Ese kuuluu Tiapolo; se pitää Ese paljo; Ese oikein hänen poika. Jos Ese tahto joku asia, Tiapolo tekee hän.
— Se on hyvin mukavaa Eselle, — sanoin. — Ja millaisia töitä Tiapolo hänelle tekee?
Nyt seurasi sekamelska kaikenlaatuisia juttuja, joista monet (niinkuin kertomus herra Tarletonin päästä napatusta dollarista) olivat minulle kyllä selviä, mutta toisista en ymmärtänyt hölynpölyä. Ja mikä enin kummastutti kanakoja, oli minusta vähimmin ihmeellistä, se nimittäin, että Case kävi erämaassa kaikkien noiden aitujen parissa. Muutamat rohkeimmat olivat kuitenkin lähteneet hänen mukanaan, kuulleet hänen haastavan vainajien kanssa ja antavan näille käskyjä, mutta hänen turvissaan he olivat ehjin nahoin palanneet. Jotkut sanoivat hänellä olevan siellä kirkon, missä hän palveli Tiapoloa, kun tämä näyttäytyi hänelle; toiset taas vannoivat, että siinä ei ollut noituutta ensinkään, vaan että hän teki ihmeitänsä rukouksen voimalla, ja että kirkko ei ollut mikään kirkko, vaan vankila, johon hän oli sulkenut jonkun pahan aitun. Namu oli kerran ollut hänen kanssaan tiheikössä ja palannut sieltä ylistäen Jumalaa näistä ihmetöistä.
Rupesinpa jo aavistelemaan miehen vehkeitä ja keinoja, millä hän oli saavuttanut asemansa, ja vaikka älysin hänen olevan kova pähkinä purra, en ollenkaan menettänyt rohkeuttani.
— Hyvä on, — sanoin, — minun pitää itse käydä katsomassa mestariCasen pyhättöä, ja otamme selvän siitä Jumalan ylistämisestä.
Tässä Uma joutui hirveään hätään; jos menisin sinne korkeaan metsään, en koskaan palaisi; kukaan ei voisi käydä siellä ilman Tiapolon suojelusta.
— Minä uskaltaudun sinne Jumalan turvin, — vakuutin. — Minä olen sentään hyvänlainen ihminen, Uma, ja kaipa Herra askeleeni johdattaa.
Hän istui hetkisen ääneti. — Minä luulee, — virkkoi hän hyvin juhlallisena ja lisäsi sitten: — Viktoria, hän iso päällikkö?
— Sen voit uskoa! — sanoin minä. — Hän pitää sinä oikein paljo? — kysyi hän taas.
Vakuutin hänelle irvistäen, että se vanha rouva luullakseni oli minulle jokseenkin puolueellinen.
— Hyvä on, — sanoi hän. — Viktoria iso päällikkö, pitää sinä oikein paljo. Ei voi auttaa sinä täällä Falesalla; ei kuka voi … niin kaukana. Maea hän pieni päällikkö … asuu täällä. Jos hän pitää sinä … tekee sinulle hyvä oikein. Jumala ja Tiapolo niin juuri. Jumala iso päällikkö … hänellä liian paljo työtä. Tiapolo pieni päällikkö … hän tahtoo hyvin paljo touhu, tekee hyvin ahkera työ.
— Minun on jätettävä sinut herra Tarletonin käsiin, — sanoin. —Sinun kristinoppisi on saranoiltaan, Uma.
Siitä huolimatta haastelimme tästä kaiken iltaa, ja minulle kertomillaan jutuilla erämaasta ja sen vaaroista peloitti hän itsensä niin, että oli vähällä saada kohtauksen. Enhän niistä kahdeksatta osaakaan muista, sillä en niitä paljoa tarkannut; mutta kaksi on säilynyt mielessäni jokseenkin selvästi.
Noin yhdeksän kilometrin päässä rannikolla on suojattu lehto, nimeltä Fanga-anaana (luolien satama). Olen itsekin nähnyt sen mereltä, niin läheltä kuin sain arastelevat soutajapoikani laskemaan, ja siinä on pieni kaistale keltaista hiekkaa. Sen yläpuolella kohoaa mustia kallioita täynnä luolien mustia suuakkoja. Isot puut ja riippuvat köynnöskasvit päärmäävät kallioita, joiden keskipalkoilta vuolas puro syöksyy putouksena alas.
No niin, siitä ohitse oli kulkemassa veneellä kuusi nuorta miestä Falesan kylästä, "kaikki hyvin sieviä", sanoi Uma, ja se vei ne tuhoon. Kävi kova tuuli, oli vasta-aallokko, ja kun he saapuivat Fanga-anaanan edustalle ja näkivät valkoisen putouksen ja varjoisen rannikon, he tunsivat kovaa väsymystä ja janoa, sillä heiltä oli vesi jo loppunut. Joku joukosta ehdotti, että laskisivat maihin noutamaan juotavaa, ja huimapäitä kun olivat, yhtyivät kaikki tuumaan, paitsi nuorin. Lotu oli hänen nimensä; hän oli oikein kunnollinen herrasmies ja hyvin viisas. Hän selitti heille, että he olivat mielettömiä, ja sanoi, että paikka oli henkien ja paholaisten ja kuolleiden tyyssija, josta oli yhdeksän kilometriä lähimpään ihmisasuntoon yhtäälle ja kukaties kaksi sen vertaa toisaalle. Mutta he nauroivat hänen sanoilleen, ja ollen viisi yhtä vastaan tarttuivat airoihin, vetivät veneen rannalle ja astuivat maihin.
Se oli Lotun kertoman mukaan ihmeellisen ihana paikka, ja vesi maistui oivalliselta. He kävelivät pitkin rantamaa, mutta eivät keksineet mitään kohtaa, josta olisi käynyt kiivetä kallioille, ja tämä rauhoitti heidän mieltään. Vihdoin he istuutuivat syömään mukanaan tuomiansa eväitä. Mutta tuskin olivat he asettuneet aterialle, kun eräästä noista mustista luolista tuli kuusi tavattoman kaunista neitosta. Niillä oli kukkia tukassa, mitä viehkeimmät rinnat ja kaulanauhat tulipunaisista siemenistä. Ja he alkoivat laskea leikkiä noiden nuorten herrojen kanssa, ja nämä puolestaan vastasivat heidän ilveisiinsä, kaikki muut paitsi Lotu. Tämä käsitti, että sellaisessa paikassa ei voinut olla mitään elävää naista, ja juoksi heittäytymään veneen pohjalle, peitti kasvonsa ja rukoili. Kaiken aikaa Lotu herkeämättä rukoili ja rukoili, eikä hän mistään muusta tiennyt, ennenkuin hänen toverinsa palasivat, nostivat hänet istumaan ja laskivat takaisin merelle lahdenpoukamasta, jonka rannat nyt olivat aivan autiot. Eivätkä he hiiskuneet sanaakaan noista kuudesta immestä.
Mutta eniten peloitti Lotua, että ainoakaan hänen viidestä toveristaan ei muistanut tapahtumasta mitään, vaan he käyttäytyivät kuin juopuneet, laulaen, nauraen ja kisaillen veneessä. Tuuli yltyi tasaisen voimakkaasti ja aallot kuohuivat tavattoman korkeina. Siitä nousi sellainen ilma, että jokainen mies saarilla olisi kääntänyt selkänsä ja rientänyt kotiseiniensä suojaan. Mutta nämä viisi teuhasivat kuin mielipuolet, nostivat kaikki purjeet ja laskivat aavalle merelle. Lotu ryhtyi ajamaan vettä veneestä; kukaan toisista ei ajatellutkaan häntä auttaa, he yhä vain lauloivat ja temmelsivät, puhuivat käsittämättömiä asioita ja nauroivat ääneensä niitä jutellessaan. Täten Lotu koko lopun päivää ajoi vettä henkensä edestä, kyyhöttäen veneen pohjalla; eikä kukaan hänen varoituksistaan välittänyt. Vastoin kaikkea odotusta he saapuivat elävinä hirveässä myrskyssä Papa-maluluun, missä palmut vinkuivat tuulessa, ja kookospähkinät vierivät kuin kanuunankuulat kylän nurmikolla. Samana iltana nuo viisi nuorukaista sairastuivat eivätkä sen koommin puhuneet järjellistä sanaa kuolemaansa asti.
— Ja tarkoitatko, että voit niellä mokoman jutun? — kysyin.
Hän vakuutti, että asia oli hyvin tunnettu ja että komeille nuorille miehille sellaista sattui useinkin. Mutta tämä oli ainoa tapaus, jolloin naispaholaisten lempi oli samana päivänä surmannut viisi yhdessä seurassa. Se oli aiheuttanut paljon hälinää saarella, ja hän olisi hullu, jos epäilisi.
— No, — virkoin, — ei sinun silti tarvitse minun puolestani peljätä. Minä en kaipaa lemmottaria. Sinussa on minulle naista riittämään asti ja riittävästi lempoa myös, eukkoseni.
Tähän hän vastasi, että niitä oli muunkinlaisia, ja yhden oli hän nähnyt omin silmin. Eräänä päivänä oli hän yksinään mennyt lähimmälle lahdelmalle ja ehkä etääntynyt liian lähelle noiduttua paikkaa. Kasvien oksat törmän korkeasta viidakosta varjostivat häntä tuuheana kattona, mutta hän itse seisoi loitompana hyvin kivisellä ja monilukuisia nuoria, neljän viiden jalan korkuisia mammee-omenapuita kasvavalla tasanteella. Oli pimeä päivä sadekaudella, toisinaan riistivät tuulenpuuskat lehtiä puista lennättäen niitä ympäri, toisinaan taas oli tyyni kuin huoneessa. Tällaisella tyynellä vaiheella kerran kokonainen parvi lintuja ja vampyyrejä pyrähti esille pensaikosta kuin säikähtyneinä. Heti senjälkeen Uma kuuli rahinaa lähempää ja näki metsän reunasta mammee-omenapuiden välistä hyökkäävän laihaa, harmaata vanhaa karjua muistuttavan otuksen. Sen liikkeistä päättäen ajatteli se kuin ihminen; ja sen tuloa katsellessaan tyttö äkkiä oivalsi, että se ei ollutkaan mikään metsäkarju, vaan oikeastaan mies, joka ajatteli kuin mies. Silloin hän läksi juoksemaan, ja sika perästä, ja kiitäessään se hihkaili ääneensä niin että koko seutu kaikui.
— Olisinpa ollut siellä pyssyineni? — sanoin minä. — Kyllä kärsäkäs silloin olisi hihkaissut niin että olisi itsekin ihmetellyt.
Mutta hän vakuutti minulle, että pyssystä ei ollut apua moisia vastaan, ne kun olivat vainajain henkiä.
No, näillä rupatuksilla kulutimme illan, joka olikin parasta. Mutta tietysti se ei muuttanut mielipidettäni, ja seuraavana päivänä minä pyssy olalla ja hyvä veitsi varattuna läksin löytöretkelle. Suuntasin kulkuni mahdollisimman lähelle paikkaa, missä olin nähnyt Casen tulevan metsästä; sillä jos hänellä siellä todellakin oli jonkinlainen laitos, otaksuin löytäväni polun. Erämaan eroitti rajavalli, mikäli sitä niin voi nimittää, sillä pikemmin se oli pitkä kiviröykkiö. Sanotaan sen ulottuvan yli koko saaren, mutta mistäpä ne sen tietävät, sillä epäilen, tokko kukaan on sataan vuoteen sitä matkaa tehnyt, koska alkuasukkaat pysyttelevät enimmäkseen meren lähettyvillä, rakennellen pienet siirtolansa rantamalle. Ja siltä osaltaan oli seutu hirveän korkeata, jyrkkää ja täynnä kallioita. Vallista länteen on maata muokattu, ja siellä kasvaa kookospalmuja, mammee-omenia, guava-puita ja runsaasti akasiaa. Juuri vastapäätä alkaa varsinainen tiheikkö, ja korkeata se onkin, sillä puut kohoavat kuin laivojen mastot, kierteleviä köynnöskasveja riippuu köysinä niiden sivuilta ja ilkeitä kämmekkäisiä rehoittaa halkeamissa sienien tapaan. Missä ei ollut alusmetsää, oli tanner kauttaaltaan mukulakivien peittämää.
Näin paljon viheriäisiä kyyhkysiä, joita olisi kelvannut ampua, ellen olisi saapunut toisissa tuumissa. Parvittain perhosia lennellä lepsahteli ylös ja alas lähellä maanpintaa kuin kuivuneet lehdet. Milloin kuulin linnun kutsuvan naarastaan, milloin tuulen tohinan ylhäällä, ja aina meren tyrskyn rannalta.
Mutta paikalla vallitsevaa omituista tuntua on vaikea kuvailla sille, joka itse ei ole yksinään aarniometsässä käynyt. Kirkkainkin päivä muuttuu siellä hämäräksi. Tuskin näkee askelta eteensä. Mihin tahansa katsoneekin, sulkeutuu metsä, toinen oksa kiertyen toiseen kuin käden sormet. Ja milloin vain heristää korviaan kuulee aina jotakin uutta — miesten puhetta, lasten naurua, kirveeniskuja kaukaa edeltään sekä toisinaan jonkun nopean, hiipivän kiidännän läheltänsä, joka saa vaeltajan hätkähtäen tarkkaamaan aseitaan. Vakuutelkoon hän vain itselleen olevansa yksinään pelkkien puiden ja lintujen parissa, hän ei kuitenkaan voi sitä uskoa. Mihin tahansa hän kääntyy, tuntuu koko tienoo elävän ja katselevan häntä. Älkää luulkokaan, että Uman kertomukset minua säikähdyttivät; en pidä alkuasukasten loruja neljän äyrin arvoisina. Mutta sellainen tunnelma on luonnollinen näissä tiheiköissä, siinä kaikki.
Kiivetessäni lähelle kukkulan huippua, sillä metsäinen pinta nousee tällä kohdalla jyrkkänä kuin portaat, alkoi tuuli humista suoraan suuntaan ja lehvät liikkua ja hulmahdella sivuille, päästäen päivänsäteet lävitse. Tämä soveltui minulle paremmin; melu oli kaiken aikaa samallaista, eikä kuulunut mitään säikähdyttävää. No niin, olin saapunut paikalle, missä alusmetsänä kasvoi niin sanottuja villejä kookospalmuja — perin sieviä tulipunaisine hedelmineen, —- ja silloin sattui korvaani tuulessa väräjävää laulua, jollaista en muistanut koskaan ennen kuulleeni. Turhaan uskottelin itselleni, että sen aiheuttivat oksat; minä tiesin paremmin. Turhaan luulottelin sitä lintujen liverrykseksi; tiesin, että lintu ei koskaan viserrellyt tuolla tavalla. Se nousi ja paisui, hiljeni ja paisui jälleen. Milloin muistutti se mielestäni itkua, mutta oli kauniimpaa; milloin luulin sitä harpun säveliksi. Siitä vain olin varma, että se oli liian ihanaa ollakseen tällaisessa paikassa terveellistä. Saatte nauraa, jos tahdotte; mutta minulle muistuivat todellakin mieleen ne kuusi keijukaista tulipunaisine kaulanauhoineen, jotka ilmestyivät Fanga-anaanan luolasta, ja ajattelin, mahtoivatko ne laulaa sillä lailla.
Ivailemme alkuasukkaita ja heidän taikauskojaan. Mutta ajatelkaamme, miten monet kauppiaat, oivallisesti kasvatetut valkoiset miehet, joista jotkut ovat olleet kirjanpitäjinä ja liikeapulaisina kotimaassa, alkavat niitä vaarinottaa. Arvelen taikauskon kasvavan jossakin seudussa kuin erilaiset rikkaruohot; ja seisoessani siinä ja kuunnellessani noita valittelevia ääniä minä vapisin housuissani.
Voitte nimittää minua raukaksi pelkoni vuoksi; omasta mielestäni olin kyllin urhoollinen astuessani edelleen. Mutta kuljin perin varovaisesti, pyssyn hana vireessä, tähystellen ympärilleni kuin erämies ja toden teolla odottaen näkeväni kauniin nuoren naisen istuvan viidakossa, ja siinä tapauksessa olin varmasti päättänyt koetella häntä haulipanoksella. Enkä tosiaan ollut ehtinyt kauaksi, kun kohtasin jotakin kummallista. Tuuli puhalsi voimakkaana kohahduksena puiden latvoissa, lehvät edessäni aukenivat, ja silmänräpäykseksi näin jotakin riippuvan puussa. Samassa tuokiossa oli se kadonnut, kun ohi kulkeva puuska vapautti oksat. Puhun teille totta: olin päättänyt nähdä aitun; ja jos se olisi esiintynyt sian tai naisen muodossa, se ei olisi minua niin hämmästyttänyt. Pahinta oli, että se näytti jokseenkin neliskulmaiselta, ja ajatus, että nelikulmainen esine eli ja lauloi, tympäisi ja hölmistytti minua. Epäilemättä seisoin siinä kotvan aikaa; ja olin varsin varma, että juuri samasta puusta se laulu kuului. Sitten aloin hiukan reipastua.
"No", tuumasin, "jos todellakin niin on, jos täällä neliskulmaiset esineet laulavat, olen nyt joka tapauksessa mennyttä. Saakaamme huvia rahamme edestä."
Mutta ajattelin, että sentään voisin yrittää rukousta siltä varalta, että se jotakin hyödyttäisi. Siis polvistuin ja rukoilin ääneeni; ja kaikenaikaa nuo omituiset soinnut tulivat puusta, nousten, laskien ja muuttuen aivan kuin musiikki konsanaan, vaikka hyvin eroitti, että se ei ollut inhimillistä — että kukaan ei kykenisi mitään sellaista viheltämään.
Heti kun olin asianmukaisesti päättänyt rukoilemiseni, laskin pyssyni maahan, pistin veitsen hampaitteni väliin, astuin suoraan puun juurelle ja aloin kiivetä. Tunnustan, että sydämeni oli kuin jää. Mutta ylös kavutessani osui esine taas silmääni, ja se huojensi mieltäni, sillä huomasin sen muistuttavan laatikkoa; ja kun olin päässyt aivan sen luo, olin naurun hytkähdysten takia pudota puusta.
Laatikko se kylläkin oli ja päälle päätteeksi kynttilälaatikko, tavaraleima kyljessä; ja siihen oli jännitetty banjon kieliä, jotka tuulen puhaltaessa värähtelivät. Luullakseni nimitetään sellaista kojetta Tyrolin harpuksi, mitä se sitten merkinneekin.
— Ähäh, herra Case, — jupisin, — olet peljästyttänyt minut kerran, mutta teeppäs se vielä toistamiseen! — Näin sanoen livahdin alas puusta, ryhtyen jälleen etsimään viholliseni päätoimistoa, jonka arvasin olevan lähettyvillä.
Puiden alla kasvava pensaikko oli tiuhaa tällä kohdalla; en voinut nähdä nenänvarttani pitemmälle, ja kulkiessani minun oli pakko raivata tietäni käsivarsillani ja veitseni avulla, katkoen köynnöskasvien vanoja ja yhdellä iskulla pirstaten kokonaisia puita. Nimitän niitä puiksi kokonsa vuoksi, mutta oikeastaan ne olivat vain isoja, ytimellisiä ruokoja, joita voi leikellä kuin porkkanoita. Ajattelin juuri, että kaikesta tästä moninaisten kasvien paljoudesta päättäen paikka oli joskus ollut raivattuna, kun samassa nenäni eteen kohosi kiviraunio, jonka heti huomasin ihmiskätten työksi. Herra ties, milloin se oli rakettu ja milloin jätetty kylmilleen, sillä tämä saaren osa on ollut koskematta siitä asti kun valkoihoisia saapui.
Muutamia askeleita takempana löysin etsimäni polun. Se oli kapea, mutta hyvin poljettu, josta huomasin Casella olleen runsaasti opetuslapsia. Näkyi olevan muodikasta urheutta uskaltautua tänne kauppiaan seurassa, ja nuori mies tuskin piti itseään täysikasvuisena ennenkuin oli ensiksikin saanut peräpakaransa tatuoiduiksi ja toiseksi nähnyt Casen paholaiset. Tämä on juuri kanakain tapaista; mutta toisaalta katsottuna on se hyvin valkoihoistenkin tapaista.
Edennyttyäni hiukan polkua pitkin tuli minulle pian äkkipysähdys, ja sain hieroa silmiäni. Edessäni kohosi seinä, ja polku kulki aukosta sen lävitse. Se oli luhistunut ja nähtävästi hyvin vanha, mutta rakennettu isoista, hyvin asetetuista kivistä, eikä nykyisin saarella elävistä alkuasukkaista kukaan edes uneksisikaan sellaista rakennushommaa. Pitkin muurin reunaa oli rivi omituisia kuvioita, epäjumalia tai variksenpelättejä, mitä lienevät olleetkin. Niillä oli veistetyt ja maalatut kamalannäköiset kasvot, silmät ja hampaat olivat näkinkengästä, tukka ja kirkkaanväriset vaatteet liehuivat tuulessa, ja muutamat niistä tutisivat sen tempauksista.
Lännessä päin on saaria, joilla valmistetaan näitä kuvia vielä tänä päivänä; mutta jos niitä koskaan on tällä saarella tehty, on se tapa ja pelkkä muistokin siitä jo kauan sitten unohtunut. Ja ihmeellisintä oli, että nämä möröt olivat yhtä vereksiä kuin puodista ostetut lelut.
Sitten muistui mieleeni, että Case ensimäisenä päivänä oli minulle maininnut olevansa taitava saaren merkillisyyksien valmistaja, jolla ammatilla muuten monet kauppiaat ansaitsevat rehellisen sivutulon. Ja täten käsitinkin koko asian: ymmärsin, miten tämä näyttely palveli hänellä kaksinaista tarkoitusta: ensiksikin antoi hän ilman kuluttaa uutuudenkiillon kuriositeeteistansa ja toiseksi peloitteli hän niillä vieraitaan.
Mutta minun on kerrottava teille, että kaiken aikaa tuulikanteleet soittivat ympärillä puissa, joka teki tunnelman vielä omituisemmaksi, ja parhaillaan katsellessani vihreänkeltainen lintu, arvatenkin pesänrakennus-puuhissa hyörien, alkoi repiä hiuksia erään kuvan päästä.
Vähän kauempaa löysin museon parhaan kummallisuuden. Aluksi näin siinä pitkähkön, mutkaisen kumpareen. Kaivaen multaa pois käsilläni löysin sen alta laudoille kiinnitetyn öljykankaan, joka ilmeisesti muodosti kuopan katon. Se sijaitsi ihan kukkulan huipulla, ja sisäänkäytävä oli takasivulla kahden kallion välissä kuin luolan suu. Minä menin sisälle käytävän mutkaan asti, ja katsahtaen kulman yli näin hohtavat kasvot, isot ja rumat kuin pantomiiminaamio; ja niiden kirkkaus kasvoi ja väheni, ja ajoittain niistä nousi savua.
— Ohoo, — huudahdin, — hehkumaalia! Fosforia!
Ja täytyy tunnustaa, että melkein ihailin miehen kekseliäisyyttä. Laatikollisella työkaluja ja muutamilla yksinkertaisilla kojeilla oli hän laittanut itselleen temppelipirun. Jokainen kanaka-rukka tuotuna tänne pimeän aikaan harppujen soidessa ympärillään olisi havaittuaan nuo savuavat kasvot onkalon pohjalla epäilyksittä uskonut nähneensä ja kuulleensa kylliksi paholaisia riittämään hänelle koko elinajakseen. On helppo kuvitella kanakan ajatukset. Tarvitsee vain siirtyä takaperin siihen aikaan, kun me itse olimme tuossa kymmenen ja viidentoista ikävuoden välillä, niin meillä on jokseenkin tyypillinen kanaka. Jotkut niistä ovat hurskaita aivan kuin on hyvänlaatuisia poikiakin; mutta useimmat ovat, taaskin poikien tapaan, keskinkertaisen vilpittömiä ja kuitenkin pitävät hauskana varastella ja säikähtyvät helposti, mikä on heistä verrattain hupaista sekin.
Muistan kouluajoiltani pojan, joka näytteli Casen osaa. Hän ei mitään tiennyt, se poika; hän ei osannut mitään tehdä, ei hänellä ollut hehkumaalia eikä tuulikanteleita, hän vain rohkeasti väitti olevansa loihtija, peloittaen meidät pahanpäiväisesti; ja se oli meille mieluista. Sitten muistelin, miten opettaja kerran oli piessyt tuota poikaa ja miten kaikki olimme kummastelleet nähdessämme velhon alistuvan siihen ja parkuvan kuin kuka muu tahansa. Ajattelin itsekseni: — Minun on keksittävä keino, millä teen saman tempun Case-mestarille. — Ja seuraavassa silmänräpäyksessä olikin jo suunnitelmani valmis.
Palasin polkua pitkin, joka kerran keksittynä oli aivan selvä ja helppo kulkea; ja kun pääsin mustalle hiekalle, niin kenenkä näin? Mestari Casen itsensä! Minä nostin pyssyni hanan, pitäen aseen varalla, ja me marssimme eteenpäin ja kuljimme sanaa sanomatta toistemme ohi, kumpikin vilkuillen kulmainsa alta toistaan. Ja tuskin olimme sivuuttaneet toisemme, kun molemmat pyörähdimme ympäri ikäänkuin kenttäharjoituksessa ja pysähdyimme kasvot kasvoja vasten. Kummallekin oli näet juolahtanut mieleen, että toinen toverus saattaisi lähettää pyssynsä panoksen hänen selkäpuoleensa.
— Et ole ampunut mitään, — sanoi Case.
— En ole tänään eräretkellä, — vastasin.
— No, hiisi sinut minun puolestani periköön! — huudahti hän.
— Samaa toivotan sinulle, — säestin minä. Mutta me jäimme siihen paikkaamme; kumpikaan ei mielinyt hievahtaa.
Case nauroi. — Emme voi sentään viipyä täällä koko päivää, — sanoi hän.
— Älä anna minun pidättää itseäsi, — vastasin. Hän nauroi taas. —Kuulehan, Wiltshire, pidätkö minua houkkiona? — kysyi hän.
— Pikemmin lurjuksena, jos sen tietää tahdot, — selitin minä.
— No, luuletko, että minua hyödyttäisi ampua sinut täällä avoimella rantamalla? — virkkoi hän. — Minäpä en sitä tee. Ihmisiä tulee kalastamaan joka päivä. Niitä saattaa tällä hetkellä olla parisenkymmentä ylempänä laaksossa kopran keruussa; mäellä takanasi liikkunee puoli tusinaa kyyhkysten pyynnissä; parhaillaan saattavat ne meitä tähystellä, eikäpä ihmekään. Annan sinulle sanani, minä en aio sinua ampua. Miksi sen tekisin? Sinä et ollenkaan ole tielläni. Et ole saanut naulaakaan kopraa, paitsi minkä olet omin käsin valmistanut kuin neekeriorja. Sinä vain elää nuhjutat (siinä oikea sana) enkä minä välitä, missä elät ja kuinka kauan. Anna minulle sanasi, että et aio minua ampua, niin näytän sinulle esimerkkiä kävelemällä pois.
— Oh, — sanoin, — oletpa sinä hauskan avomielinen! Tahdon olla sitä minäkin. En aio ampua sinua tänään. Miksi sen tekisin? Tämä asia on vasta alullaan, se ei ole vielä loppuun suoritettu, herra Case. Olen sinua jo kerran löylyttänyt; näen rystöjeni jäljet kallossasi vielä tällä siunatulla hetkellä, ja minulla on sinulle uutta keittoa varattuna. En ole halvattu kuten Underhill. Nimeni ei ole Adams eikä Vigours, ja aikomukseni on sinulle näyttää, että olet tavannut vertaisesi.
— Tuo on mieletöntä puhetta, — sanoi hän. — Sillä haastelulla et minua saa lähtemään tieheni.
— Hyvä niinkin, — vastasin, — pysy sitten paikallasi. Minulla ei ole kiirettä, senkin kyllä tiedät. Voin viipyä tällä rantamalla vaikka päiväkauden. Minulla ei ole kopraa huolehdittavanani. Minulla ei ole hehkumaalia hoidettavana.
Olin pahoillani viime sanoistani, mutta ne livahtivat huomaamatta suustani. Havaitsin niiden ottavan ilman hänen purjeistaan, ja hän seisoi tuijottaen minuun silmät pystyssä. Sitten hän luullakseni tuumi, että hänen oli päästävä asian perille.
— Sanasta miestä, — virkkoi hän, kääntäen selkänsä ja kävellen suoraan paholaismetsään.
Sallin hänen tietysti mennä, koska olin antanut sanani. Mutta minä pidin häntä silmällä niin kauan kuin hän oli näkyvissä ja senjälkeen kiirehdin suojaan minkä jalkani jaksoivat, kulkien lopputien tiheikön kautta, sillä en luottanut häneen viiden pennin edestä. Se vain oli selvää, että olin ollut aasi varoittaessani häntä ja että oli tehtävä viivyttelemättä, mitä tehdä aioin.
Mielestänne oli minulla kai ollut kylliksi kiihoitusta yhdeksi aamuksi, mutta minua oli vielä toinen käänne odottamassa. Heti kun olin kaartanut niemekettä kylliksi pitkältä nähdäkseni asuntoni, eroitin sieltä vieraita; hiukan edemmäksi päästyäni ei siitä enää ollut epäilystäkään. Pari aseestettua vartijaa istui kyyristyneinä oveni edessä. En saattanut muuta luulla kuin että Uman selkkaus oli tullut ratkaisevaan vaiheeseen ja että asema oli vallattu. Tulin siihen johtopäätökseen, että Uma oli jo pidätetty ja että nuo aseelliset miehet odottivat samoissa aikeissa minua.
Mutta lähemmäksi tultuani, jonka tein täyttä vauhtia juoksemalla, näin kolmannen alkuasukkaan istumassa kuistilla vierailijan tapaan ja Uman juttelemassa hänen kanssaan kuin emäntä konsaan. Vieläkin likemmäksi päästyäni huomasin, että se oli iso, nuori päällikkömme Maea ja että hän myhäili ja poltteli. Ja mitä hän poltti? Ei mitään eurooppalaisia savukkeitanne, jotka kelpaavat vain kissalle, eikä edes oikeata isoa, aika väkevää alkuasukasten tekelettä, joka kyllä kelpaa sammuttamaan tupakan nälän, jos piippu on rikki, vaan sikaaria — vieläpä omia mainioita meksikolaisiani, sen saatoin vannoa. Tämän nähdessäni sydämeni alkoi rajusti lyödä ja minussa elpyi huima toivo, että pula nyt oli ohitse ja Maea liittynyt minuun.
Saapuessani Uma osoitti minut hänelle, ja hän tuli minua vastaan portaitteni päässä kuin oikea sivistynyt herrasmies.
— Vilivili, — sanoi hän, sillä täsmällisemmin he eivät osanneet lausua nimeäni, — minä hyvä mieli.
Milloin saarelaispäällikkö tahtoo olla kohtelias, hän kieltämättä kykenee siihen. Heti ensi sanoista näin, miten asiat olivat. Uman ei ollenkaan olisi tarvinnut selittää minulle: — Hän ei pelkää Ese nyt, tulee ja tuo kopra. — Vakuutan teille kätelleeni tuota kanakaa kuin olisi hän ollut Euroopan paras valkoihoinen.
Tosiasia oli, että Case ja hän olivat kosimassa samaa tyttöä, tai ainakin Maea epäili sitä ja päätti lyödä kauppiaan laudalta siltä varalta. Hän oli pukeutunut koreasti, peseydyttänyt ja aseestanut pari seuralaistaan, ottaen heidät mukaansa, ikäänkuin tehdäkseen asian julkisemmaksi, ja odotettuaan vain, kunnes Case oli lähtenyt kylästä, saapui siirtämään kaiken kauppansa minulle. Hän oli sekä rikas että mahtava. Luulen, että hänen vuositulonsa nousivat viidenkymmenentuhannen kookospähkinän arvoon.
Maksoin hänelle rantamalla käyvän hinnan ja vielä neljännessentin päällekin, ja luottoa taasen olisin ollut valmis myöntämään hänelle koko puotini varaston puitteineen päivineen, sillä niin iloinen olin hänen käynnistään. Täytyy tunnustaa, että hän osti kuin herrasmies: riissiä, säilykkeitä ja korppuja niin paljon, että niillä olisi kelvannut viikon juhlia, sekä pakoittain kangasta. Hän oli sitäpaitsi miellyttävä, olipa leikkisäkin, ja me veistelimme sukkeluuksia, enimmäkseen tulkin avulla, hän kun osasi perin vähän englanninkieltä ja minun suussani alkuasukasten kieli vielä oli väritöntä. Ainakin huomasin, että hän ei koskaan ollut voinut ajatella paljoa pahaa Umasta; hän ei koskaan ollut voinut todella säikähtyä, vaan teeskenteli sitä pelkästä juonitteluhalusta ja siksi, että hän otaksui Casella olevan suuren vaikutusvallan kylässä ja tämän voivan auttaa häntä eteenpäin.
Se sai minut ajattelemaan, että sekä hän että minä olimme tiukalla. Teollaan oli hän uhmannut koko kylää, ja se saattaisi maksaa hänelle hänen arvovaltansa. Vielä toinen asia: senjälkeen kun olin jutellut Casen kanssa rantamalla, saattoi se minulle mielestäni hyvinkin maksaa henkeni. Case oli jokseenkin selvästi sanonut, että hän aikoi näpäyttää minut, jos konsaan saisin kopraa. Mutta nyt hän kotiin tultuaan näkisi, että kylän paras asiakas oli vaihtanut myymälää; ja viisainta, mitä mielestäni saatoin tehdä, oli ensimäisenä päästä tekemään hänet vaarattomaksi.
— Kuulehan, Uma, — sanoin, pyydä häneltä anteeksi, että annoin hänen odottaa, mutta minä olin tarkastamassa Casen paholaisvarastoa metsässä.
— Hän tahtoo tietää, eikö sinä pelkää? — tulkitsi Uma.
Minä räjähdin nauramaan. — En juuri! — huudahdin. — Sano hänelle, että siellä on oivallinen lelukokoelma! Sano hänelle, että Englannissa annamme moisia kapineita lapsille leikkikaluiksi.