Miehet, jotka pastoria odottivat, istuivat pappilan vanhassa savupirtissä, jonka ikää eivät enää vanhimmatkaan ukot muistaneet. Arveltiin sen olevan niiltä ajoilta, jolloin ensimmäiset asukkaat etelästä tullen tänne vakinaisesti asettuivat. Luultiin siinä olevan kivijalankin, vaikkei sitä enää näkynyt. Huone oli leveä ja matala, katto luuhotti orsiensa päällä kuin musta sadepilvi syksyllä. Ikkunoita oli vain kaksi pienoista reikää, joista toinen pöydän päässä lasiruudulla varustettuna. Kun karsinaluukku oli suljettu, oli toinen puoli pirttiä pimeä kuin saunan lauteitten alus. Lauteet siinä oli ennen ollutkin, ja uuni oli vieläkin kiuas.
Joka kerta, kun pastori Martinus Olai astui tähän huoneeseen, muistui hänen mieleensä tapahtuma hänen aikaisemmilta lapsuutensa ajoilta. Samanlaisessa mustassa sijassa oli hän kerran elänyt hetken, joka vieläkin hänen mieltään karmi. Hänen äitinsä oli eräänä yönä vienyt hänet tietäjän saunaan, saadakseen selkoa siitä, mikä hänen pojastaan oli tuleva. Rumpua päristäen ja kamalasti ulvahdellen ja silmiään mulkoillen oli mies vähitellen mennyt tainnoksiin, kaatunut selälleen lattialle ja vaahto suussa ja kämmeniään yhteen lyöden alkanut ennustaa, että pojasta oli kasvava sukunsa suuri ja maan kuulu, että hänestä oli tuleva tietomies ja taikoja mainio. Mutta poika oli ollut pelkoonsa menehtyä, oli karannut kotoaan ja juossut pappilaan itkemään.—»Tehdään sinusta vain tietomies», oli rovasti sanonut ja opettanut hänet lukemaan. Pojan opinhalu ja hyvä pää vaikuttivat, että rovasti auttoi häntä kouluun, ensin Ouluun ja sitten Turkuun. Kuta enemmän hän oppia sai, luki ja tutki, sitä kamalampana tuo muisto hänen mieltään painoi. Sellaisessako pimeydessä hänen kansansa vaelsi, noin synkkiäkö sen keskuudessa tapahtui? Vielä nytkin se välistä kammotti häntä niin, että oli kuin pahat henget olisivat hänen ympärillään kiisseet. Silloin ymmärsi hän täydellisesti vaimonsa kammon näitä salamyhkäisiä sydänmaan asukkaita ja näitä synkkiä seutuja kohtaan, ja hänet valtasi välistä tunne, että ne kaikki olivat täällä noitia ja velhoja.
Mutta joka kerta, kun sellainen tunne uhkasi hänen mielensä täyttää, pudisti hän sen pois äänettömällä uhkauksella, että säälittä ja armotta hän on käyvä pahoja henkiä karkoittamaan, vaikkakin ne tulta hänen päälleen tuiskuaisivat. Joskus hänkin, kun työalansa laajuutta ajatteli, tunsi joutuvansa samanlaiseen mielentilaan kuin vaimonsa ja ajatteli, eikö ehkä olisi ollut parempi jäädä Turkuun. Mutta pian siitä aina päästyään oli hän joka kerta elämänsä kutsumuksesta yhä selvemmällä, hän seisoi lujana ja suorana, ja silloin oli hänestä, niinkuin mustain karsinain peikot jo olisivat hänen kantapäänsä alla kiemurrelleet.
Seisoalleen nousten ja lakit päästään pyyhkäisten tervehtivät miehet häntä hänen tupaan astuessaan. Lakea tavoitti hänen tukkansa matalassa huoneessa. Käteltyään miehiä asettui hän pöydän päähän istumaan.
—Vähän olen vielä ehtinyt teihin ja muihin seurakuntalaisiin tutustua, puhui hän heille. Ymmärrän, ettette ole ennen voineet saapua tänne kaukaisilta perukoiltanne. Vasta täksi päiväksi olen saanut tänne kootuksi teidät, joita minulle on mainittu pitäjän parhaina ja kristillismielisimpinä miehinä, keskustellakseni kanssanne tärkeistä seurakuntaamme koskevista asioista ja saadakseni teiltä tietoja sen tilasta. Sanon teidät sentähden tervetulleiksi ja toivotan teille rauhaa Herrassa Jumalassa ja Vapahtajassamme. Terve tuloa teille!
—Jumala antakoon sitä samaa sinulle itsellesi ja sinun huoneellesi, virkkoi seisoalleen nousten ja kumartaen vanha, vaaleapartainen, kirkkoherraa lähinnä oleva mies.
—Nimenne kyllä tiedän, mutta en tiedä, kuka teistä mitäkin kantaa.
He esittelivät kukin itsensä ja mainitsivat asuinpaikkansa. Vanha mies, Antero Vaaralainen, asui suurien selkien takana neljä penikulmaa kirkolta etelään. Toinen suuri, jyhkeä ja paksuluinen kuin satain vuosien petäjä, asui kahdeksan penikulmaa pohjoiseen.
—Viisi vuotta on siitä, kun kirkossa kävin.
Kolmannen, nuorenlaisen, solakan ja avosilmäisen isännän talo oli lännessä toisen pitäjän rajaa vasten. Mutta idän kulmalta ei ollut ketään saapuvilla.
—Se on sitä Korpivaaran kulmaa, kastamatonta kansaa, selittiVaaralainen.
—Ovatkos kaikki teidän seutujenne lapset kastetut? kysyi pastori.
—Eivätpä ole, vastasi Vilhelmi Kailanen, pohjan mies. Täytyy odottaa, että itse kirkolle hiihtävät. Taitaa olla nytkin kymmenkunta poikaa, jotka ovat tänne kastettaviksi tulleet.
—Tuotakoon heidät tänä iltana luokseni, tahdon puhua heidän kanssaan; kaste toimitetaan huomenna kirkossa ennen jumalanpalveluksen alkamista. Mutta eikö entinen pappinne kulkenut seurakunnassa?
—Harvoin kulki, sairas oli ja saamaton vanhoillaan. Silloin tällöin piti lukusia, missä sattui, mutta etäisemmillä perukoilla ei koskaan.
—Onko teidän tietenne kuollut paljon lapsia kastamattomina?
Miehet katsoivat toisiinsa ja heistä nuorin, länsipitäjän mies, Heikki Haavisto virkkoi, että ketä kuollut lie, kastamattomina niistä oli suurin osa kuollut.
—Miksei ole panta hätäkasteeseen?
—Ei ole osattu niitä lukuja lukea eikä ole uskallettu pyhiä sakramenttejä käyttää, jos mikä riena siitä vielä tulisi.
—Onko teillä kirjoja ja osaatteko kaikki lukea?
Länsipitäjän mies, Heikki Haavisto, vastasi:
—Meillä juuri lienee, jotka nyt tässä olemme, mutta ei monellakaan muulla.
—Ettei sellainen surkeus kuin lasten kastamattomuus saisi heidän sielujensa vahingoksi jatkua, niin annan minä teille ja kaikille, jotka siihen kykeneviksi huomaan ja joiden elämä on siveä ja nuhteeton, vallan ristiä ja pyhään kasteeseen panna kaikki ne lapset, joiden luullaan kuolevan, ennenkuin papillinen kaste heille voidaan antaa. Itse tulen minä määräaikoina matkustamaan seurakunnassa papillisia toimia pitämässä. Teidät nimitän minä lukutaidon opettajiksi ja kirkollisen järjestyksen ylläpitäjiksi, kuudennusmiehiksi eli ontereiksi kunkin paikkakunnallenne, niin paljon kuin voimanne riittävät. Tässä myös lahjoitan teille nämä kirjat, Uudet Testamentit itsellenne ja »Lasten parhaat tavarat» lapsillenne, sekä omillenne että sen verran kuin ulottuu muiden lapsille, joita teidän on opetettava niitä lukemaan. Ottakaa nämä!
Miehet astuivat kukin vuorollaan pöydän eteen ja vastaanottivat juhlallisina ja totisina kirjat, jotka pastori heidän kankeihin käsiinsä pisti.
Kun kaikki taas olivat istuutuneet, virkkoi Vaaralainen:
—Hyvin on tarpeen, että kirjoja annat, kovin on ollut usko heikkoa täällä ja opetus leväperäistä. Kiitämme sinua kirjoistamme ja toivomme, että meitä opastaisit. Vähän me tiedämme ja pimeydessä vielä vaellamme.
Hän oli liikutettu, ja hänen kätensä vapisivat vähän, kun hän kahden kouran puristi kirjapakkaa, jonka oli saanut.—Sama salainen liikutus, joka näkyi vain siinä, että mikä pyyhkäisi hiukset otsaltaan, mikä sipaisi suutaan tai partaansa kosketti, oli vallannut muutkin. Kirkossa olivat he äsken kuulleet hänen puhuvan ja toimitusta pitävän tavalla, jota eivät olleet ennen nähneet. Sitä kaunopuheisuutta, sanain selvyyttä ja voimaa, sitä varmuutta ja vakavuutta ei ollut entisillä papeilla ollut. Ymmärtämättömiä, outoja asioita oli se entinen oudonsekaisella kielellä puhunut ja lopulta ollut heikkoutensa tähden kaikkeen kykenemätön. Niinkuin lapset vanhempainsa puhetta seurasivat he nyt hänen sanojaan ja liikkeitään riippuen kuin kiinni hänen huulillaan. Tällä oli ryhtiä asennossaan, hän oli pitkä kuin korpikuusi, ja silmäterässä oli vaikutus semmoinen, ettei tahtonut voida kauan kestää, kun katse kohti sattui, ja kun hän puhui, niin pani kuin hervottomaksi.
Hän näkyi miettivän jotakin, ilme hänen kasvoillaan kävi yhä totisemmaksi, otsa rypistyi hetkeksi, ja kulmakarvat lähenivät toisiaan. Hetken vaiettuaan virkkoi pastori:
—Pimeydessä vaellatte, sanoitte, ja totta sanoitte. Heikosti sattuvat keskeenne vielä taivaallisen valon säteet. Siitä tahdomme kanssanne vielä puhua. Minä tiedän, että taikausko, noitiin ja poppamiehiin luottaminen on suuri Suomen kansassa, josta siitä monin paikoin paha maine kulkee. Sielläkin, missä usko omaan Jumalaan ja hänen oikeaan oppiinsa ovat ehtineet enemmänkin vaikuttaa kuin täällä, se vielä salassa piilee. Mutta täällä tiedän minä sen vielä vallan kauheasti rehoittavan, niinkuin olen kuullut ja tällä lyhyellä ajalla itsekin huomannut. Onko niin?
Hän oli kääntynyt miehiin ja tarkasteli heitä terävästi. Mutta he tekivät samoin kuin kaikki muutkin, joiden kanssa hän oli tuosta arasta asiasta puhunut: vaikenivat ja katselivat poispäin.
—Onko niinkuin sanoin? Sanokaa suoraan ja pelkäämättä, AnteroVaaralainen.
—Enhän tiedä, vastasi vanhus vältellen. Ei sitä kai meidän talossamme.
—Eikä meidänkään, urahtivat jotkut toiset.
—Enhän ole teitä enkä talojanne siitä syyttänytkään, mutta sitä ette kieltäne, ettei noituutta ja taikuutta ylt'yleensä harjoitettaisi.
—Emmehän niin tarkoin tiedä.
—Mutta minä tiedän, että sitä harjoitetaan, ja harjoitetaan sielläkin, missä voisi kaikkein vähimmin luulla niin tapahtuvan, ja se kai pitänee teidänkin tietää. Minä tahdon, että minulle totta puhutte, ettekä minulta mitään salaa, te, joiden tulee täällä minua auttaa pahuuden voimia vastustamaan. Se ainakin on tuttua teille, niinkuin se on jo minullekin, ja piispakin Turussa sen tietää, että koko itäpuoli pitäjää, koko Korpivaaran kulma on vielä kokonaan pakanuuden pimeydessä, että heillä ovat omat velhonsa, jotka heidän lapsillensa nimet antavat ja uudelleen kastavat, että kansa siellä haltijoita palvelee ja muka heille pyhitetyissä lehdoissa uhraa. Vai ettekö ole kaikesta siitä mitään kuulleet?
Niinkuin olisivat jostakin painavasta taakasta päässeet, vastasivat kaikki miehet melkein yhteen ääneen:
—Se on kyllä se, niinkuin sanot! Niin on siellä.
—Eikö myöskin ole totta, että noitia sieltä kuljetetaan tännekin sydänpitäjään taikomuksiaan tekemään?
Taas vaikenivat miehet ja sulkeutuivat itseensä. Vähän ajan päästä virkkoi Kailanen:
—Lienee niin ollut ennen vanhaan, vaan ei nyt ole kuultu.
Mutta silloin astui esiin miehistä muuan, joka ei ollut tähän saakka mitään puhunut. Hän oli synkän ja totisen näköinen, juro, suuri mies, puettu kuluneeseen turkkiin, jonka aukoista näkyivät lammasnahkaiset liivit.
—Jos nyt puhutaan asiat, niinkuin ne ovat … ja minä en heitä pelkää enkä sentähden salaa … tehkööt mitä tahtovat, jos taitavat … mutta niin on laita, että tietäjiä kuullaan ja kysellään ja pitkätkin matkat niiden jäljessä juostaan. Eikä ole se tapa vähenemässä, vaan leviää, kun ovat alkaneet Korpivaaran kulmalta enemmän muussa pitäjässä liikkua. En ole itse siellä käynyt, laitan asiani aina toisapäin, mutta kummia olen sieltä kuullut, vaikken heitä haastella huoli, suutani pilatakseni. Sen vain sanon, että kun tahtovat, saavat silmät päässä kääntymään, että lahopökkelö mieheltä näyttää ja tukkaan oksa tarttuu kuin käsi, jos ei ennätä Herran siunausta hokea, ennenkuin alaitse astuu. Ei ole sinne kenenkään hyvä mennä eikä apua heiltä hakea. En ole hakenut enkä hae.
—Ei se ole muuta kuin oma pelko, joka sen tekee. Joka Jumalaan luottaa ja häneltä suojelusta anoo, sille eivät taikurit mitään mahda.
—On täällä rukoiltukin, mutta ei ole auttanut, eikö liene osattu oikein sanoin rukoilla? Ovat sieltä ajaneet räähkän karjaan tänne asti ja laittaneet tauteja ihmisiin ja viljankasvun taioilla turmelleet. Siitä on rasitus koko seurakunnalle … sanon suoraan … tehkööt mitä tahtovat … eivät minuun panennaiset pysty, eikä minulta köyhältä metsänkävijältä, yksinäiseltä mieheltä ole mitään ottamista…
—Hyvähän sinun on puhuaksesi, mutta entäpä meidän? Jos polttaa meiltä talot ukontulella…
—Tai ajaa sudet karjaan…
—Kuka niin tekisi? kysyi pastori, yhä enemmän ihmeissään näitä puheita kuullessaan.
—Korpivaaran Panupa tietenkin, joka kaikilla markkinoilla täällä taikoja tekee ja taaskin on tänne saapunut. Kuka meidät häneltä varjelee, jos hänet suututamme?
Pastori taisteli hetken aikaa itsensä kanssa, hillitäkseen kuohahtavaa mieltään. Annettuaan miesten väitellä puhui hän heidän vaiettuaan:
—Hyvät miehet … minua surettaa syvästi se, mitä nyt olen kuullut, että teissäkin, pitäjän valistuneimmissa miehissä, vielä elää usko ja pelko taikurien ja tietäjäin voimaan. Tietäkää kuitenkin, että taikuus on perkeleestä, mutta perkeleen valta on kukistettu. Vangittu on pimeyden ruhtinas ja istuu kahlehdittuna alimmaisessa helvetissään eikä hän saa haltuunsa enemmän kuin kahlekoira ketään, joka ei itse häntä lähesty. Uskomalla noitiin ja velhoihin te häntä lähestytte. Mutta se on Herralle kauhistus, ja minä varoitan teitä siitä. Se, joka ei tottele hyvällä, hän on voimalla ja vallalla siihen pakotettava. Pankaa mieleenne tämä ja kuulkaa, mitä hänen ylhäisyytensä Turun piispa tässä kirjeessä, joka on jouluaattona päivätty ja minulle lähetetty, sanoo. Näin sanoo hän: »Teidän tulee ennen kaikkea tarkasti edeskatsoman, että noidat ja taikurit ja poppamiehet, velhot, tietäjät ja myrrysmiehet ankarasti pirullisia konstejaan harjoittamasta kielletään. Missä vain heidän liikkuvan kuulette, menkää sinne heidän tekojansa tutkimaan ja paljastamaan. Jos he eivät vapaaehtoisesti lakkaa pimeyden töitänsä tekemästä, osoittautuen uppiniskaisiksi sanoillenne, on teidän heidät kiinni pantava ja tänne ruunun kyydillä tutkittavaksemme ja tuomittavaksemme lähetettävä, jossa kuninkaan voudin tulee teille apuansa antaa. Yhtäläinen olkoon menettelynne niiden kanssa, jotka uudistetuista varoituksista huolimatta noitia ja velhoja suosivat ja heidän apuansa käyttävät.»
—Ankarat on siinä mies sanat pannut, virkkoi outo ääni oven puolelta tupaa.
Pastori katsoi ylös paperistaan ja näki oven suussa parrakkaan, rotevan, pitkän miehen, jonka suippolakki melkein lakea hipoi. Kädessä oli hänellä suuri valkoinen jänis, jota korvista riiputti.
—Kuka sinä olet? kysyi pastori.
—Terve talohon, sanoi mies rehevästi. Etkö tunne Korpivaaran Panua?
—Mikä on asiasi?
—Lähdin katsomaan uutta kirkon herraa ja hänelle tulolahjoja tuomaan.Käkesin sinua näkemään, josta olen jo paljon puhuttavan kuullut.
—En huoli minä lahjoistasi.
—Ka, mikset huoli … sen vähyyttä jos katsonet, niin sano, minä tuon mitä haluat … tahdotko hirven, vai karhunko tahdot? Kelpasipa entiselle papille metsämiehen tuomiset.
—Mutta nykyiselle ei kelpaa. Erehdyt, jos luulet pilkkasi minuun pystyvän. Sanon sinulle muuten, että kristittyjen on tapana riisua lakkinsa vieraaseen tupaan tullessa.
—Jos en liene vieras mielitietty, niin pääsenhän pois sitä tietä, jota tulin, virkkoi Panu, lähtöä tehden, mutta ottamatta lakkia päästään.
—Tulit kuin kutsuttu, minulla on kanssasi sana vaihtamatta.—Jääkää miehet, virkkoi hän nähdessään, että nämä tekivät lähtöä poistuakseen tuvasta.
—Ettehän minua pelänne? sanoi Panu.
—Ajattelimme, että olit meille sanonut sanottavasi, sanoi Vaaralainen.
—Vielä on minulla hiukan lisättävää. Istukaa vain paikoillenne.
Miehet istuutuivat vähän väkinäisesti, ja jonkinlainen levottomuus kuvastui heidän katseissaan.
—Kuulit äsken, mitä luin, virkkoi pastori Panun puoleen kääntyen. Se oli sinua varten. Ellen erehdy, olet sinä se samainen Korpivaaran tietäjä, josta olen kuullut puhuttavan.
—Tietänen yhtä toista minäkin, vaikken äijeä enemmän.
—Tiedät nyt siis senkin, että aion tehdä elkeistäsi lopun, joita täällä koko kristityn kansan kauhistukseksi harjoittanut olet, ja saattaa sinut noidantöistäsi edesvastuuseen, ellet niistä lakkaa.
—Mitäpä noitasi minuun, vastasi Panu pankon nurkalle istuutuen.
—Kiellätkö olevasi noita?
—Kuka on sanonut, että olen noita?
—Röyhkeytesi sen minulle jo sanoo, ellen muuten sitä tietäisi. Nämä miehet sen myöskin taitavat todistaa, että täällä taikurina kuljet ja että taaskin olet tullut herkkäuskoisia pettämään. Mutta minä varoitan sinua: lakkaa, jos henkesi on kallis.
—Minkähän minulle tainnet. Vai sanovat nämä miehet…?
—Emmehän mitään ole sanoneet … emme tunne koko miestä.
—Pelkonne on turha, ei hän teille mitään mahda. Mutta jos ette te tunne tätä miestä velhoksi, niin on täällä niitäkin, jotka sen tekevät. Astu esiin, Reita!
Panu hätkähti sen nimen kuultuaan. Arka ilme silmissään, niinkuin otuksella, joka kuulee oudon risahduksen metsästä, mutta ei tiedä, mistä se tulee, eikä osaa sitä pakoonkaan lähteä, katsahti hän samalla kuin kokoon kyyristyen ympärilleen ja näki karsinan pimeästä uunin suojasta astuvan esiin nuoren miehen. Tuokion häntä värähtämättä katsottuaan katosi säikähdys hänen silmistään, ja ilme vaihtui pistäväksi, väijyväksi vihaksi.
—Tunnetteko toisenne? kysyi pastori.
—Tunnenhan Panun, vastasi Reita.
—Tunteekos Panu tämän nuoren miehen?
—En tunne, vastasi Panu, silmiänsä räpyttäen.
—Sano, Reita, hänelle sitten, ken olet.
—Olen Reita Reidanpoika, jonka isän tuhosit epärehellisessä taistelussa.
—Lienet, kuka lienetkin, virkkoi nyt Panu yhä enemmän tointuen, muttaReita kaatui miesten ottelussa.
—Kavalasti hänen kimppuunsa karkasit, vaikka taistosille vaadit. Metsärosvo olet, vaikka sanot tietäjä olevasi. Eikä ole sinulla oikean tietäjän lahjoja.
—Sinullakos ne on?
—Ei ole minulla, enkä niistä välitä. Mutta isälläni oli, jonka tuhosit. Luulit saavasi hänen tietonsa, mutta mennessään hän ne vei. Et osaa loveen langeta, et tulevia tiedustella, et oikeata taikaa tehdä, niinkuin isäni osasi.
—Hammas suussa synnyin minäkin, kehahti Panu.
—Siksi oletkin peto semmoinen kuin olet.
—Nyt jo kehut, Panu, sillä, minkä äsken kielsit, virkkoi pastori.—Olet siis kuitenkin tietäjä?
—En kiellä sitä, mikä tosi on. Tietäjä olen.
—Ja myönnät pirun väellä liikkuvasi?
—Liikun väellä Väinämöisen, väellä kaiken kaikkivallan.
—Jo vainen valehtelitkin … Lempo auttajasi, huusi Reita.
—Minä kiellän sinua täällä millään väellä liikkumasta, kuohahti pastori seisoalleen nousten.
—Ja minä kielloistasi viis!
—Ellet minua tottele, etkö luule esivallan käden sinua saavuttavan?
—Pitkät pihdit, mutta huonot pitäjät.
—Kuolema sinulle, jos sinut noituudesta tavoitan! Tiedä se, että voin sinut jo oman tunnustuksesi nojalla Turkuun poltettavaksi lähettää! huusi pastori yhä enemmän kiihtyen ja piispan kirjoitusta kädessään ojentaen.
—Mutta jos minä en pala!
Sen sanottuaan pyörähti Panu kantapäillään ja astui ulos porstuaan, johon kokoontunut väki väistyi hänen tieltään kuin ruhtinaan.
—Ota jäniksesi! huusi pastori hänen jälkeensä.
—Kun et itse syöne, niin syötä koirallasi! vastasi Panu taakseen katsahtamatta.
Häntä ennen olivat tuvassa olleet miehet yksi toisensa perästä väittelyn kestäessä hiipineet ulos, ja kun pastori aikoi kääntyä heidän puoleensa, huomasi hän olevansa Reidan kanssa kahden.
—Reita, sanoi hän, olet tarjoutunut palvelukseeni. Otan vastaan tarjouksesi. Ensi työksesi määrään, että pidät silmällä tuota miestä ja heti kohta minulle ilmaiset, jos saat tietää hänen täällä taikuuttaan harjoittavan. Vai pelkäätkö sinäkin häntä?
—En pelkää! vastasi Reita.
Pastori nousi ylös ja kokosi kirjansa. Katsahtaessaan ulos porstuan ovesta näki hän Panun suorana ja ylpeänä astuvan jäälle päin. Tähän saakka oli hän niiden noitien mukaan, joita oli nähnyt Turussa tutkittavina, kuvaillut heitä kaikkia pieniksi, tihru- ja kierosilmäisiksi, rumiksi kummituksiksi. Tämähän oli kuin sotilas ja esiintyi itsetietoisella varmuudella. Eivät häntä ehkä syyttä pelänneet. Mutta nyt tiesi hän ainakin, mistä vihollinen oli etsittävä. Ei nyt enää tarvitsisi taistella väistyviä varjoja vastaan, vaan oli vastustaja itse tullut häntä taisteluun vaatimaan. Ei ollut se ylenkatsottava vastustaja. Mutta sitä suurempi on vaikutus oleva, kun hän kukistuu.
Niin pian kuin Panu oli ehtinyt vähän matkaa pappilasta, keräytyivät hänen miehensä, joista toiset olivat häntä porstuaan saakka seuranneet, toiset jääneet vähän ulommaksi odottamaan, hänen ympärilleen.
—Mitenkäs kävi? Mitäs sanoi?
Mutta huoletonna jatkoi Panu matkaansa virkkaen olkansa yli:
—Poika se on parraton nulikka, vaikka on pitkä. Uhkasi elävältä polttaa.
Ilpo, joka oli ollut porstuassa väittelyä kuulemassa, jouduttautui kertomaan kuulemiaan:
—Suorat sanoi sanat Panu … voi miestä sitä, mitenkä hyvästi sanoi.
—Mitenkä sanoi?
—Näin sanoi: »Liikun väellä Väinämöisen, väellä kaiken kaikkivallan».
—Mainiostipa sanoi!
Panu hymyili tyytyväisenä edellä kulkiessaan.
—Honkaan taittaa päänsä semmoinen pässi … luulin kummemmaksikin.
—Mutta jos vielä minkä tekee?
—Ei ole minkään tekijätä.
—Mutta silmä on tuima…
—Mutta loihtu huono. Kaikki lauloi tietonsa yhteen läjään.
—Lauloiko?
—Ka, lauloipa tuo tai lateli. Vihoitteli ja uhkaili. Ei uhaten orava putoa, tuskitellen teiri puusta. Tietäisi kai nyt sitä vaaraa vasten varautua, jos viitsisi… Onko voutia näkynyt?
—Tuoll' oli jäällä äsken ja kuului jo kyselleen.
—Onko nahkasaksoja paljon?
—Vähän on vielä, mutta tulossa sanotaan olevan; pyry on viivyttänytViipurin miehiä.
—Hyvä on. Olkaahan täällä saapuvilla. Kun puhuttelen voutia, niin sitten taas tarvitsen teitä, sanoi Panu ja lähti jäälle.
Lahden pohjukassa, jonka suvanto muodosti kirkon rantaan, liikkui markkinaväki. Paitsi muutamia reellisiä rihkamatavaraa oli siellä kaupaksi suoloja, sarkaa, pellavaa ja rautakaluja. Eniten kuitenkin näkyi turkiksia, joita myyjät kantoivat suurissa rykelmissä kaulansa ympärillä, niin ettei miehistä näkynyt muuta kuin pää ja vähän jalkoja. Siinä oli karhumies kokonaan karhunnahkain peitossa, kettumies, susimies, ilvesmies, mutta oravamiehiä enimmin. Pohjanmaalta oli saapunut laumoittain poroja, joita torniolaiset poromiehet, renkeinään tihrusilmäisiä, pieniä lappalaisia, kuljettivat markkinoilta markkinoille. Hevosia, joita ei tiettömillä erämaan taipalilla kyetty paljon käyttämään, oli vain jokunen siellä täällä. Suurin osa markkinamiehiä oli saapunut suksilla hiihtäen, ja suksia ja sauvoja seisoi pystymetsänä jäällä ja rantatörmällä. Väkeä oli kahta eri rotua paitsi lappalaisia: puheliaita, vaaleakasvoisia, vähän velttoja savolaisia lammasnahkaturkeissaan, ja tummaverisempiä, solakkaruumiisia, kauhtanoihin ja metsällisten nahkoihin puetuita karjalaisia. Savolaiset tallustelivat raavaannahkaisissa, pitkävartisissa pieksuissaan, karjalaiset keikkuivat keveissä, punaisella reunustetuissa poronnahkajalkineissaan. Siellä täällä astuskeli joku venäläinen pitkässä, laajahihaisessa turkkihameessaan, päässä suunnattoman suuri ja korkea karvalakki. Kotokeittoviinaa, olutta ja lämmintä siirappivettä anniskeltiin kirkon rannassa olevasta havumajasta, ja pappilan nuottakodan ovella seisoi säkkipillin puhaltaja soittaen tanssinuottia jäällä pyörähteleville, joiden joukossa Kuisma ylinnä keikkui.
Kun Panu miehineen laskeutui jäälle, herätti hänen tulonsa heti huomiota. Joutilas väki kerääntyi häntä katsomaan, ja hänen takanaan kuiskailtiin: »Korpivaaran tietäjä»; kauppiaat huusivat häntä tavaroilleen, ja toiset kiiruhtivat häneltä nahkoja kyselemään, sillä hän oli aina ollut hyvä sekä ostamaan että myymään. Oli myöskin jo alkanut tieto levitä kohtauksesta pappilan pirtissä. Hän näki sen huomion, minkä herätti, kulki reeltä reelle, miesryhmästä toiseen, hintoja kysellen ja tuttavia puhutellen. Silloin tällöin nykäisi häntä joku kauhtanan liepeestä, veti hänet syrjään ja puheli kuiskaten ja salaperäisesti hänen kanssaan.
Hänen erään reen luona seistessään ajoi siitä sivu täyttä karkua muuan torniolainen poromies. Huomattuaan Panun heitti hän hihnan poron selältä maahan ja hyppäsi pulkastaan. Asettuen tietäjän eteen ja tarkastellen tätä huusi hän:
—Vai sinä se olet se maan kuulu tietoniekka? Terveisiä Lapista! Et sinä sentään Lapin velhoille vertoja vedä!
—Enhän pyrikään, kuomaseni!
—Kuomaseni! Koira kuomasi … mutta minä en usko tietäjiin, minä uskon paaviin!
—Ei ole enää paavin usko oikea usko, huomautti joku mies kehästä, joka oli siihen ympärille syntynyt.
—Kenenkäs on oikea?
—Luteruksen.
—Sitten minä uskon siihen, mutta noitiin pilasen—ja hän kääntyi perin ja teki häpäisevän liikkeen Panun edessä. Panu kääntyi pois, mutta silloin huusi pohjalainen hänen jälkeensä:
—Älä mene, Panu pahanniminen, osta poro! Älä mene, kuuletko!
Mutta kun Panu ei ollut kuulevinaan, juoksi mies hänen jälkeensä, tempasi lakin hänen päästään ja painoi sen omaan päähänsä:
—Tämäkö on se tiedon lakki? Nyt olen minä yhtä hyvä tietäjä kuin sinäkin!
Panu koppasi lakkinsa pois ja sysäsi luotaan juopuneen miehen. Tarttuen sitten hänen poronsa kuonoon, puhalsi hän sitä sieraimiin ja virkkoi piloillaan, niinkuin näytti:
—Aja koskeen isäntäsi!
Pohjalainen hyppäsi pulkkaansa ja huusi mennessään:
—Jos ajaakin, niin ei se sinun käskystäsi aja. En pelkää taikojasi!
Hän ajoi täyttä laukkaa poispäin jäätä pitkin.
Ryhmä hajosi, ja Panu jatkoi kävelyään. Hän oli keksinyt loitompaa voudin tuuhean turkiskauluksen ja meni häntä tapaamaan.
Vouti oli suuri, lihava, pitkäviiksinen herra, puoleksi sotapuvussa. Päällä oli hänellä väljä sudennahkaturkki, jonka vyötäisiä sitomassa oli paksu hirvennahkahihna ja siitä riippumassa pitkä, käyrä miekka. Kaikki, joita hän puhutteli tai joiden ohitse hän kulki, paljastivat päänsä hänen edessään. Hän kulki kuin halliten markkinapaikalla, tarkastellen, järjestellen ja toruenkin, kun sille päälle sattui. Nähtyään Panun viittasi hän häntä luokseen. Panu lähestyi häntä kumarrellen ja avopäin. Armollisesti otti vouti hänet vastaan.
—Panehan lakki päähäsi ja kerro mitä kuuluu. Mitäs nyt nahkoista tarjotaan?
—Ei ole vielä mitään tarjottu, kun ei ole kysyttykään.
—Onkos paljon nahkoja?
—Ei ole paljon … mikähän lienee pari ahkiollista.
—Sano kymmenen, sinä vanha kettu.
—Huonot taitaa tulla markkinat, kun ei ostajiakaan näy.
—Ja minä sanon, että hyvät tulee. Nahka nousee vielä toisen puolen hinnassa. Tulee kuninkaan ostaja.
—Joka sille saanee myydä…
Vouti kuiskasi jotakin Panun korvaan.
—Tehdään vain, jos teidän armonne suostuu.
—Suostuinhan viime talvenakin. Onko sinulla miehet varattu?
—On kymmenkunta.
—Se riittää. Minä annan rahat. Ennätätte hyvinkin ostaa edeltäkäsin. Ne eivät ole täällä ennen iltaa. Mutta nyt minä vaadin paritsat, en suostu enää ilman antamaan.
—Ka, enhän minä paritsoitta. Paljonko tahdot?
—En tahdo rahassa mitään.
—Ka, missäs sitten, jos et rahassa?
—Onko sinulla monta karhua kierroksessa tänä vuonna?
—On kolme.
—Sano viisi! Tahdon kaikki viisi karhua siitä rahasta, minkä nyt lainaan, ja avusta, jota annan. Näiden on sinun annettava rauhassa maata maaliskuuhun asti. Silloin tulen tappamaan. Itsesi ja suksimiestesi tulee olla minulle ja miehilleni apuna ajossa ja majoittaa meidät niinkuin ennenkin.
—Niinhän toki, kuten vain parhaiten voidaan.
—Ja sitten … mitä sinä, moukka, sinne suu auki töllistelet!—ärjäisi hän muutamalle talonpojalle, joka häntä katseli, mutta nyt säikähtäen vetäytyi syrjään,—sitten tahdon minä paljon paremman saunoittajan kuin viime vuonna.
—Hyvähän se oli. Kylän pullehin emäntä.
—Vanha akka oli. Nyt tahdon Annikin, sen tytön, joka on orjana talossasi.
—Kovin on nuori vielä ja toiselle luvattu…
—Sen parempi.
—Enhän tiedä, lähteekö saunoittamaan.
—Ellet anna, jääkööt kauppamme.
—Älkäähän, parastani koetan.
—Lupaatko varmaan?
—Luvatahan saanen.
Vouti vei Panun leveälle reelleen, jonka eteen oli komea ori valjastettu, otti kuomin taskusta pussillisen hopeariksejä ja luki niitä ison koon Panulle.
—Mutta katsokin, ettei karhuja peloitella makuuksistaan, varoitteli vouti vielä. Oletko manannut metsän väen vartioimaan?
—Manatut ovat, jos eivät paremmat manaajat pois säikyttäne.
—Mitkä paremmat?
—Täällä on teillä kovat manaajat, sanoi Panu ja viittasi päällään pappilaan päin.
Vouti rehahti nauramaan.
—Sen manuista, sinä irvihammas! Ei sen jumalat näissä asioissa auta.
—Autatteko meitä, jos alkaa ahdistaa, niinkuin on uhannut?
—Niin kuuluu tehneen. Mutta ole huoletta. Minä olen kaikkien niiden ystävä, jotka antavat kuninkaalle, kuin kuninkaan on ja—minulle kuin minun on. Onko sinulla veronahkat?
—On … ja vähän päällekin.
Vouti aikoi mennä, mutta vielä oli Panulla asiaa.
—Tuota, kuulehan … annathan saunasi?
—Aiotko siellä taas taikojasi tehdä…
—Täytyyhän auttaa tarvitsevia…
—Saanethan tuon. Mutta katso, ettei tule puheita.
Silloin syntyi hälinää jäällä, ja väki lähti huutaen juoksemaan koskelle päin. Porohuijari pohjalainen oli ajanut suvantoon ja hupparoi siellä avutonna jääpalasien välissä, sill'aikaa kuin poro, joka oli pulkkineen päässyt jäälle, karkasi hurjassa laukassa rantaa kohti. Surkeasti uikuttaen huusi pohjalainen ihmisiä apuunsa ja rukoili tietäjää päästämään häntä kiroistaan. Ei kukaan uskaltanut mennä jäälle, joka rutisi ja ulahteli. Silloin tempasi Panu nuorakimpun lähimmästä reestä, sitoi sen suksen varpaalliseen, lähetti suksen hankea pitkin menemään hukkuvata kohden ja veti hänet ylös suvannosta.
—Tekeekö toisen kerran mielesi häväistä Korpivaaran tietäjää? virkkoi hänelle Panu.
Vilusta väristen ei torniolainen osannut muuta kuin itkeä. Vouti komensi miehensä hoitamaan hänet kotiinsa, ja kiinniotetun poron pulkassa ajettiin Tornion mies voudin pirttiin.
Mutta yhä suuremmalla ihmetyksellä ja pelolla katselivat markkinamiehetPanua.
Pitkän aikaa oli eräs hätäisen näköinen nainen seuraillut häntä hakien tilaisuutta häntä puhutellakseen. Viimein rohkaisi hän mielensä.
—Kuulehan, Panu, kuiskasi hän. Se on ollut siinä tuskassa taas monta päivää, ei pääse mihinkään, hervotonna makaa. Kuuli sinun olevan täällä, niin vaati hakemaan. Tule, hyvä mies, meitä auttamaan!
Panu tarkasteli vaimoa, antoi hänen hätäillä ja virkkoi sitten:
—Taidat olla se sama, joka viime talvena sanoit ennen itse kuolevasi kuin Korpivaaran tietäjältä lähdet apua hakemaan.
—Älä nyt sitä muistele… mikä lienee mieleni sokaissut.
—Mene sen pappisi luo, jota odotit… Nythän se on tullut.
—Eihän se mitään mahda…
—Mahdankos minä?
—Sinä mahdat … voi, kyllä sinä mahdat … se kuolee, jos et tule … minä annan vaikka ainoan lehmäni, jos tahdot.
—Viehän sitten voudin saunaan, sinne vanhaan uhrilehtoon… Jos on aikaa, niin tulen. Mutta muista se, ettet kenellekään hiisku sanaakaan, muuten ei taika tehoa.
Vaimo lähti juoksujalassa jäältä. Panu kääntyi itsekseen hymyillen nahkain ostoa järjestämään.
—Tuokin ristitty, naurahti hän, asuu ihan kirkon nurkkajuuressa…
Yht'äkkiä muisti hän jotakin nähdessään poikansa miesjoukossa.Otettuaan hänet syrjään virkkoi hän:
—Minä tarvitsen kolme vaskirahaa kolmen kuninkaan valtakunnasta, yhden kustakin. Tarvitsen ne sairaan pesuveteen pantavaksi. Tuoss' on riksi, vaihda sillä yksi raha tuon ryssän reestä, toinen saksalaiselta, joka saippuoita kaupittelee, ruotsin raha on mulla itselläni. Ja kun näet meikäläisiä, sano, että odotan nuottakodan kupeella.
Ilta alkoi pimetä, ja vähitellen tyhjeni jää. Siellä täällä nuuskiskeli vain jokin tuuheakarvainen koira rekien sijoja, ja hoilotteli joku kotiteko-oluesta juopunut markkinamies. Vähitellen vetäysivät nekin maihin, eikä kuulunut enää muita ääniä kuin kosken kohina suvannon päässä.
Samassa kun päivä pimeni, syttyi tulia taloissa, rannoilla ja metsissä. Huoneita kun oli vain vähän ja nekin vuokratut rikkaimmille ja kaukaisimmille kaupustelijoille, täytyi suurimman osan markkinaväestä viettää yönsä päivänsä taivasalla. Sakea, suojaava kuusikko rannalla oli kuin sotaleiri nuotiotulineen, joita roihusi vieri vieressään kiinni. Metsä, josta ei saanut puuta kaataa, oli ikivanhoista ajoista tähän tarpeeseen rauhoitettu. Vuoteena oli makaavilla havuja, niiden päällä nahkoja ja peitteenä taas nahkoja niillä, jotka niitä tarvitsivat. Lappalaiset ja muut, joilla oli poroja, olivat niiden kanssa sijoittuneet vähän ylemmä rannasta petäjikkökankaalle, jossa kasvoi jäkälää.
Suuren kankaalle kaatuneen hongan kylkeen oli sijoittunut puolikymmentä miestä. Suuri tervasnuotio roihusi heidän keskellään valaisten laajalti harvaa metsää, jossa puuhun kytketyn poron sarvet häämöttivät.
Ympäriltä kuului toisten porojen kellojen kilinää, ja silloin tällöin usahti koira metsässä estäen irtaimia liian kauaksi loittonemasta. Miehet olivat juuri ateriansa lopettaneet, siirtäneet padan hankeen kannon päästä ja istuutuneet höyryävän oluthaarikan ympärille, jonka sisältöä olivat padassa lämmittäneet. He olivat kaikki poronnahkoihin puetuita, mustanpuhuvia ja pieniä, vaikka joukossa oli joku kookkaampikin.
—Huonot markkinat! virkkoi miehistä muuan.
—Eihän ollut meillä paljon myydäkään.
—Jos olisi odotettu huomiseen, ehkä olisi hinta noussut.
—Tuskinpa olisi, ainahan se on aattona ylinnä. Eikä kuulu tulevan ulkolaisia ostajiakaan.
—Mistä sen oikein kuulitkaan, Hilppa?
—Panulainen sanoi voudin miesten tienneen.
—Siinä oli! Ne vanhat liittolaiset! Pyyhitään, miehet, partojamme.
—Olipa tuo nyt tuon vertaisilla hintana mikä tahansa … emmehän ole oikeastaan kaupantekoon tulleetkaan.
—Tokkohan tulee Reita?
—Lupasi tulla.
—Tunsiko sinut, kun häntä puhuttelit?
—Mistä olisi minut tuntenut. Poikanenhan tuo vielä oli lähtiessään … ei ollut pulkassa pysyä, kun häntä kyyditsin vetten taa. Esteli ensin tullakseen, mutta sitten lupasi.
—Hänen äitinsäkö kuului kuolleen?
—Kuolleen kuului.
—Hullu sitäkin, kun jätti heimonsa ja lähti muualta apua hakemaan.
—Ei se sanonut silloin uskaltavansa tälle puolen vesien jäädä, niin pelkäsi Panua.
—Olisi heidät piilotettu. Mutta olla sillä Reidalla isänsä luonto, niin muuttuisivat tässä menot.
—Kun ei vain Panu kerkiäisi saada pahaa aikaan. Jos lumoaa tai lopettaa?
—Ei sen taiat Reitaan pysty. Ei sanonut poika pelkäävänsä.
—Täällä on mies! huudahti iloinen ääni pimeässä, ja samassa paarusti kaksi miestä puitten välitse tulen piiriin.
—Terveheksesi, Reita! huudahtivat miehet. Käy istumaan keskellemme, tuoss' on poron talja puun tyvellä. Juomme tervehdykseksesi!
—Juomme tervehdykseksesi!
—Tunnetko meidät kaikki!
—Äiän tuntenen, äijeä en, vaan kuulenhan teidät kotipuoleni miehiksi.
—Kauan olit maailmalla, lienet missä asti matkannutkaan?
—Läpi Suomen olen kulkenut, Turkuun tulin, siellä kuoli äiti ja siskot, minä nuorin eloon jäin.
—Panulassa on siskosi orjana.
—Vai ei ole Annikkia hengiltä pannut?
—Ei olisi annettu orjaksi, mutta metsästä löysi ja hallussaan piti. Mutta hänen ei lienekään aivan huono ollakseen; hyvä on emäntä heimolaiselleen kuten muillekin; pitää lasta kuin omaansa. Muistatko lähtösi?
—Enhän paljon muuta muista, kuin mitä äiti kertoi. Heimot riitautuivat, syntyi viha, isäni tapettiin. Eivät meitä jaksaneet suojella sukulaiset, pois täytyi paeta.
—Huono se oli teko suvultamme, mutta heikkoja oltiin silloin. Nyt ovat miehet muuttuneet ja miehet miehistyneet.
—Mitenkäpä lienevät? Kahta mahtavampihan lienee Panu nyt; pappiakin uhkaa.
—Kuule, kun haastan, vai haastaako joku muu?
—Haasta, Aslo, sinä parhaiten tiedät, sinä kielevin miehistä.
—Ja tuumissa taitavin … haasta!
Hän, joka koko ajan oli keskustelua johtanut, nuorenpuoleinen mies, alkoi:
—Toistakymmentä vuotta on nyt Panu hallinnut, pitänyt anastamaansa valtaa kuin paras pajari. Uhria uhrauttaa, taikoja teetättää, uhrimenoilla kansaa rasittaa, mutta kansa on kyllääntynyt, eikä lähde apua Panun uhreista eikä taioista. Eivät ole haltijat hänen vallassaan, ei ole Tapio kuulevinaan, eikä mielly metinen Mielikki. Paljon povaa, arpoo, ennustaa, taikoo, mutta ei ole oikeita tietäjän tietoja, eivät kuule jumalat, eivät anna vastauksiaan isäin henget, kun ei kykene heidän luonaan käymään, ei taida loveen langeta. Toista oli isäsi. Sen tiedot olivat perintötietoja, tarkka oli hänen aavistustensa vainu, häntä haltijat lempi. Kaivaten häntä muistaa kansa, alkaa nurista jo Panun omakin heimo. Sinua vuottavat, ja sinua vuotamme me. Tule sinä takaisin, sinut huudamme ensi käräjissä tietäjäksi.
—Minut tietäjäksi?
—Sinutpa tietenkin. Vanhaa sukua olet, voimaa on verissäsi, tietosi synnynnäistä, sinulla on isäsi neuvot, jonka oppiakin jo kävit.
—Sen jälkeen olen käynyt parempaa oppia.
—Sitä parempi.
—Olen kastettu!
—Ka, kastetuitahan mekin, tulet kotiin ja peseyt pyhässä lähteessä … sillähän siitä pääset.
—Mutta minä en tahdo siitä päästä.
—Ka, mikset?
—Velhot, taikurit ja noidat ovat Jumalalle kauhistus. Minä en tahdo olla velho.
—Mutta olihan isäsikin velho?
—Minä olen oppinut sen, mikä on parempi.
—Emmehän ymmärrä. Mutta tule pois ja rupea johtajaksemme. KukistammePanun, rakennamme sinulle isäsi tuvan, annamme sinulle, mitä tarvitset.Me työtä teemme, kalastamme, metsästelemme, sinä jumalia lepyttelet,kyselet onnea Ukolta ja Ahdilta.
—Ne ovat helvetin henkiä, ei ole kuin yksi Jumala: isä, poika ja pyhä henki.
—Viemme onnen Panun väeltä. Kostamme sukusi surman. Tapamme hänet, joka taattosi tappoi.
—Ei sinun pidä tappaman, sanoo Herra. Kostaa tahdon, mutta toisella tavalla.
—Sano, millä tavalla.
Reita, joka oli istunut puun tyvellä, syrjin miehiin, käänsi nyt kasvonsa päin nuotioon ja alkoi puhua:
—Jättäkää nämä tuumanne ja luopukaa pakanallisista, pahoista menoistanne. Särkekää epäjumalanne ja kirotkaa ne; kääntykää ainoan oikean Jumalan puoleen, joka on kaikkivaltias ja väkevä ja vanhurskas ja iankaikkinen ja joka lähetti ainoan poikansa meidän syntejämme sovittamaan. Hän antaa paistaa päivänsä niin hyville kuin pahoillekin. Jos hänet otatte, niin tulen minä kanssanne ja opetan teille uudet tiedot ja uudet uskot ja opetan teitä rukoilemaan ja iankaikkisen autuuden taivaassa saavuttamaan.
Kuunneltuaan tätä puhetta, kasvoissa ilme niinkuin eivät olisi sanaakaan siitä käsittäneet, vaikenivat miehet toisiaan ikäänkuin ujostellen silmäillen. Sitten luuli Aslo hänet oikein käsittäneensä ja virkkoi:
—Ilakoit kanssamme, leikkiä lasket.
—Tosia totisia puhun.
—Sano suotta puhuneesi ja tule kerallamme, niin valjastamme porot ja lähdemme yötä myöten pyyhkimään.
—Niin on, kuin sanoin … lähtenette ensin papin luo, niin sitten tulen.
Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten virkkoi Aslo surunvoittoisella äänellä:
—Ei ole sinusta mieheksemme. Etpä ollutkaan isäsi poika. Isäsi oli toista miestä.
—Se oli jalo mies! lisäsi eräs toinen miehistä.
—Ja isoisäsi sitäkin jalompi! virkkoi kolmas.—Sotia käydä osasi, vihollisen sanoin sokaisi, kuohuviin koskiin juoksutti, korkeiden vaarain harjuilta pohjattomiin kuiluihin syöksi.
—Mutta on sitä minussakin vielä miestä! huudahti Reita.
—Lieneekö mihinkään … toisen orjaksi, papin rengiksi … siinä miehuutesi.
—Uuden uskon teille annan ja uudet opit neuvon!
—Ei ole uusista usoista, vierahista valtiaista. Käydään levolle, miehet, ja huomenna lähdetään. Ei ollut meillä asiata tänne. Tulimmehan koettamaan, kun saapuneesi kuulimme. Palvellaan itse jumaliamme ja haltijoitamme lepytellään niinkuin osataan.
Miehet eivät sen enempää Reidasta välittäneet, kääriytyivät vaatteisiinsa ja heittäytyivät hankeen levähtääkseen.
Vähän nolostuneena poistui Reita heimolaistensa luota. Ne kai häntä nyt halveksivat ja ylenkatsovat ja kertovat kaikelle suvulle, että hän on raukka ja pelkuri, joka ei isänsä kuolemata kosta. Liekö totta, niinkuin sanotaan, ajatteli Reita kulkiessaan kylää kohti, etteivät kostamattomat vainajat saa rauhaa haudoissaan? Sitä oli äiti puhunut ja aina kostamaan kiihoittanut, teroittanut sitä vielä viimeisessä hengenvedossaankin, hankeen vaipuessaan, kun voimat pettivät ja hän siihen nääntyi.—Kosta isäsi surmaajalle! oli kuiskannut. Ja usein oli äiti näin puhunut:—Eivät kyenneet isääsi jumalansa auttamaan. Ota sinä itsellesi toinen jumala, joka on voimakkaampi, ota Ruotsin Jumala.—Se olikin mahtava Jumala, ja suuri oli sen huone, katto niin korkealla, että päätä huimasi, ja koreita kuvia täynnä; kullalle ja hopealle kiilsivät pappien puvut kynttiläkruunujen valossa, ja ihanasti helisivät veisuu ja soitto. Ne, jotka hänet tiepuolesta korjasivat ja lämpimään veivät ja huostaansa ottivat, nuo hyvät ihmiset Turussa, ne olivat jouluna hänet ensi kerran kirkkoon vieneet. Ja siellä oli puhuttu lapsesta, joka toi rauhan maailmaan ja ihmisille hyvän tahdon ja käski vihamiehiäänkin rakastamaan. Eikä hän pitkään aikaan äitiään muistanut eikä kostoa ajatellut, vaan ajatteli, kuta enemmän miehistyi näiden hurskaiden ihmisten seurassa, miten kerran vielä kotiinsa pääsisi ja saisi heimolleen ilmoitetuksi, mitä tiesi Ruotsin suuresta Jumalasta. Muistui kuitenkin kostokin mieleen ja äidin manaus, varsinkin silloin, kun näki noitia poltettavan Turun tullin takana. Nyt se ajatus taas häntä puristi, mutta ei hän tahtonut päästä siitä selvyyteen. Mutta olihan pappikin puhunut kostosta, joka ei velhoja säästä, ja äsken oli hän uhannut Panua: »Kuolema sinulle, jos sinut taikuudesta tavataan!» Kosto, Ristin-Kiesuksen kosto taikurille! Ja ikäänkuin sisällisen leimauksen valossa selvisi hänelle yht'äkkiä hänen tehtävänsä. Hänen herkkä mielensä innostui siitä niin, että hän juoksujalassa riensi jatkamaan tehtäväänsä, jonka oli pastorilta saanut.
Päiväkauden oli hän hiipiellyt Panun kintereillä vakoillen hänen toimiaan. Äsken oli hän hänet kadottanut näkyvistään, ja Panu oli haihtunut kuin aave näkymättömiin. Mutta yht'äkkiä välähti hänen päähänsä vaistomainen ajatus siitä, minne Panu oli kadonnut, niinkuin se välistä välähtää tarkalle metsämiehelle, joka on riistan jäljiltä eksynyt. Ja suoraan kuin nuoli riensi hän jään yli voudin niemeen, jossa oli kuullut olevan vanhan pyhän lehdon ja pakanallisen uhripaikan.
Kierrettyään ensin voudin talon, jonka pihalla paloi tervassoihtuja ja joka oli täynnä hevosia, rekiä ja pulkkia, ja josta kuului isoäänistä haastelua ja väliin ruotsinkielistä puhetta, kulki hän pienen pellon poikki sakeaan kuusikkoon, josta vain kaitainen polku vei niemen kärkeen päin. Sitä kulkiessaan kuuli hän ääniä jäljeltä päin ja kätkeytyi näreen juureen, jossa hänen ohitsensa samassa kulki kaksi henkilöä, mies ja nainen. Reita tunsi heti heidät molemmat, toinen oli Panu, toinen eräs kirkonkylän vaimoja.
—Kyllähän minä sitä niillä puilla lämmitin, kuului vaimo puhuvan. En luullut enää tulevasikaan … siunatkoon sinua, että tulit … ukon kaatamilla puilla lämmitin niinkuin käskit, ja kosken vaahdosta vesikiven päältä on vesi kerätty … vastat ovat kolmen verotalon maalta… Lieneekö ollut pahaksi, kun Kiesuksen nimeen löylyn löin, toisen löylyn Maahisen…
Enempää ei Reita kuullut. Kun menijät katosivat, lähti hän heidän jälkeensä hiipimään ja tuli pian pienelle pyöreälle aukealle, jonka keskessä kasvoi suuri kuusi, ja sen juuresta häämötti vähäinen, musta sauna. Sen ovi avautui juuri, ja paksu huuru pullahti ulos. Reita hiipi lähemmä, painoi kasvonsa savureikään, joka oli vastalla tukittu, siirtyi ikkunaluukulle, löysi siitä raon, tähysteli sisään, muuttautui taas savureiälle ja poistui sitten kiireisin askelin samaa tietä, jota oli tullut.
Yksinään istui pastori suuressa tuvassaan pöydän takana talikynttilän ääressä saarnaansa valmistellen. Edessään oli hänellä raamattu ja pieni paperipalanen, johon tuon tuostakin teki muistiinpanoja. Mutta ajatellessaan saarnansa sisältöä ja sen muotoa tunsi hän kykenemättömyytensä saada ne sellaisiksi kuin olisi tahtonut. Kuta useammin hän täällä saarnasi, sitä vaikeampaa oli hänestä saada sanansa asetetuiksi niin, että ne kuulijakunnasta häntä vastaan kajahtaisivat. Ne istuivat kuin aholla mustat kannot jäykkinä ja tönkköinä. Puolinaisesti ne vain häntä ymmärsivät, eikä ollut parhaimmissakaan muuta kuin kuori kristinuskoa, kun alla oli vielä musta, paksu pakanuus melkein rikkomatonna.
Työ oli vielä melkein aloittamatonta, suuri korpi kaatamaton, ja mitä siellä lieneekin ollut viljelemättömiä aukkoja, sinne ne haihtuivat kuin pälvet puitten juurille.
Hän oli ajatellut kohtaustaan Panun kanssa. Vaikkei hän tahtonut sitä itselleen myöntää, oli se kuitenkin vaikuttanut häneen masentavasti. Tähän saakka hän oli tavannut nöyriä ja väistyviä olennoita, jotka häntä pelkäsivät. Tämä oli asiastaan niin varma, että uskalsi tulla häntä uhkaamaan hänen omassa kodissaan. Ellei hän olisi niin varma vallastaan, ei hän niin esiintyisi. Voisiko koskaan sen miehen niskat taittaa? Uskaltaisiko täällä kukaan ojentaa auttavaa kättä hänen kukistamisekseen?
Tultuaan äsken tuvasta oli hän tavannut vaimonsa vapisemassa tuolla karsinassaan. Kerrottuaan hänelle, mitä oli tapahtunut, oli hän heittäytynyt hänen syliinsä ja pyytänyt itseään suojelemaan.—»Sinulle ei hän mitään voi, mutta minulle hän kostaa … minä näin sen hänen silmistään, kun raotin ovea, silloin kun hän porstuan läpi kulki.» Ja hän alkoi pyytää ja rukoilua, ettei hän rakentaisi riitaa sen miehen kanssa, ettei käyttäisi väkivaltaa; se ei mitään hyödyttäisi … saarnaamalla, opettamalla ja neuvomalla, hyvyydellä ja hellyydellä he olisivat voitettavat. Voisiko se mitään tehdä, voivatko velhot yleensä tehdä pahaa sillä salaperäisellä tavalla kuin luullaan? Mutta olivathan ystävät ja sukulaiset heitä kaikilla Lapin noidilla peloittaneet! Yksin piispakin oli jäähyväispuheessaan varoittanut ja kehoittanut aina rukoilemaan ja heitä vastaan valveillaan olemaan. Hänen vaimollaan oli heikko usko, sen hän tiesi itsekin, ja siksi hän ehkä niin pelkäsi. Sillä miehellä oli ilkeä silmä, siksi ne häntä niin pelkäsivät. Paha henki on heikompi kuin hyvä, mutta jonkin aikansa voi hän tuhoa tuottaa.
Pastori oli noussut tuoliltaan ja mitteli pitkin askelin tuvan lattiaa. Sitten kuulosti hän karsinaan. Rauhallisesti siellä hänen nukkuva vaimonsa hengitti. Taas meni hän pöytänsä päähän istuakseen työnsä ääreen. Hänen silmänsä sattuivat Luteruksen kuvaan. Sillä miehellä oli rohkeutta, ei pelännyt itseään piruakaan iskemästä…
Kuului askelia porstuasta, ja joku raotti ovea.
—Kuka siellä?
—Minä, vastasi Reidan ääni. Kuulkaahan, kuiskasi hän, nyt se on satimessa.
—Kuka?
—Panu on voudin saunassa … tekee taikojaan … sillä on sairas käsissään … minä kuulin sen hokevan ja loitsivan ja näin ruumistaan vääntelevän ja käsillään huitovan…
Temmaten lakkinsa ja turkkinsa riensi pastori sanaakaan sanomatta ulosReidan jäljestä.
Ulkona oli alkanut lunta pudotella, ja nuotiovalkeista metsän reunassa ja järven niemessä kohosi punaisia tulen heijastamia patsaita korkealle ilmaan. Ne kohosivat kuin aukoista maan alta, niinkuin olisivat manalan syvyyksistä tulleet ja sen läsnäoloa loistaneet.
—Ketä se taikoi? kysyi pastori, kun olivat jäälle tulleet.
—Sitä rampaa tyttöä, jonka äiti aina juoksee puheillanne.
Yhtä mittaa oli Rampa-Riitan äiti juossut apua anomassa tyttärensä tautiin ja vielä eilen rukoillut häntä parantamaan. Oli kärttänyt käsiä hänen päällensä panemaan ja lukuja lukemaan. Ja nyt on hän kääntynyt taikurin puoleen!
Hänen jäsenensä jännittyivät, ja hän puristi nyrkkejään kulkuansa kiinnittäen.
—Tästä mennään! sanoi Reita ja oikaisi voudin taloon vievältä tieltä suoraan niemen nenään.
—Onko sinussa miestä minua auttamaan, jos tarvitaan? kysyi pastori.
—Käyn kiinni kuin ahma poron niskaan! vakuutti Reita, joka oli yhä enemmän innostunut.
Pastori ja Reita kulkivat jäätä myöten voudin niemeen erään rannassa olevan johteen kohdalle ja hiipivät aitovartta pitkin, kunnes tulivat tielle, joka vei saunalle. Reita tutki jälkiä: ei ollut vielä poispäin johtavia. Mutta kun he tulivat aukon reunaan, avautui saunan ovi ja mies astui ulos. Samassa pyörähti hän ympäri ja katosi saunan taa. Sen nähtyään ampui Reita kuin nuoli jälkeen, ja molemmat katosivat niemen kärkeen päin.
Pastori kiirehti saunaa kohti, mutta ei ehtinyt vielä oven ripaan tarttua, kun ovi lensi uudelleen auki ja valoa tulvahti sen täydeltä ulos pimeyteen.
Ovessa seisoi Rampa-Riitta omilla jaloillaan, pitäen pihtipielistä kiinni. Hänen äitinsä seisoi takana tukien häntä käsipuolesta, vaikkei sairas nähtävästi tukea tarvinnut.
—Herra Jumala, pastori! huusi vaimo.
—Pastori! Pastori! huudahti tyttö. Minä olen terve! Minä osaan kävellä! Jalka ei ole enää kuolluksissa eikä käsikään … katsokaahan, minä saatan sitä liikuttaa, miten tahdon … voi, voi, kuinka siinä pihisee kummasti … se kun siveli ja viiletteli … ja sitten manasi rienaa pois ja kiljaisi ja käski nousta, ihan oli kuin olisi joku ponnahuttanut seisoalleen … minnekä se meni? … vai pastoriko se minut parantikin?
—Eihän, vaan Panu … sanoi äiti.
Mutta pastori seisoi siinä ihan tyrmetyksissään. Aamulla oli tyttö ollut vielä liikkumatonna ja puhumatonna vuoteessaan. Nyt hän käveli ja puhui. Eikä pastori tointunut sanaa sanomaan.
—Minnekä se Panu meni? soperteli tyttö yhä. Tahtoisin sen polvia halata. Pastoriko se on? Sanoitte eilen äidille, että Jumalalle ei ole mikään mahdotonta … nyt on Jumala minut parantanut …!
—Perkele sinut on parantanut eikä Jumala … kirous sinulle ja parantajallesi, pakana! huusi pastori kättään päänsä yli kohottaen.
—Älä kiroo häntä … älä kiroo! kiljaisi äiti tarttuen pastoria käteen ja painaen sen alas. Älä Jumalan nimessä säikäytä häneen tautia takaisin.
—Parempi, että kristillisesti kuolee kuin pakanakeinoilla paranee.
Tyttö alkoi vapista ja horjua. Äiti riensi häntä tukemaan ja kiljui:
—Mene hiiteen täältä, pappi! Anna olla meidän rauhassa, kun et, tyhmä, itse kuitenkaan mitään mahtanut… Älä pelkää, Riitta, ei se sinulle mitään taida … mene tiehesi täältä, kuuletko… Tule pois, Riitta!
Ja hän kääräisi hänet turkkiinsa, talutti ulos ja istutti kelkkaan, jolla oli hänet tänne vetänyt.
Silloin ilmaantui Reita ovelle.
—Karkuun pääsi! huohotti hän. Sukset oli rannassa … en saavuttanut.
—Sama se, kyllä me hänet vielä saavutamme.
—Kyllä hän teiltä päänsä säilyttää … Panu! huusi vaimo mennessään.
Ei ollut pastori vieläkään hämmästyksestään kokonaan selvinnyt. Tyttö oli parantunut, ihme oli tapahtunut. Ja se ihme oli perkeleestä.
—Onko pimeyden ruhtinas sitten vielä kerran päässyt kahleistaan irti! huudahti hän otsaansa pyyhkäisten ja seisten saunan kupeella hangessa, raskaan, märän lumen salaperäisesti kuiskiessa pimeään metsään putoellessaan. Onko hänet lähetetty tänne varta vasten minua vastustamaan? Olkoon! Mutta minä sidon kuin sidonkin hänet uudelleen!