Otettuaan Joukon mukaansa lähti Panu, aseitaan kantaen, pyhälle vuorelle päin hiihtämään. Tultuaan sisään pyhästä veräjästä, jonka pielissä oli karhun kallo kussakin, ei hän lähtenyt vuorelle kiipeämään, vaan liukui sen sivua pitkin rantaa myöten, noudattaen entistä suksenjälkeä. Kun oli tultu niin kauaksi talosta, etteivät tulet sieltä enää näkyneet, kääntyi Panu poikansa puoleen ja alkoi hänelle puhua ja asioita selittää, niinkuin hänen tapansa oli aina nyt, kun oli alkanut häntä taikamatkoilla muassaan kuljettaa.
—Nyt vien sinut paikkaan, missä et ole ennen käynyt, ja neuvon tietoja, joista et ole ennen oppia saanut. Huomaa tarkkaan, mitä näet, ja pane visusti mieleesi, mitä kuulet. Taika on yhdellä erällä opittava, tiedon on mieleen painuminen kuin jalan jäljen tuoreeseen lumeen: jos monesti kuljet, sotkeutuu, etkä tiedä, mistä on tullut ja minne mennyt. Älä kysy äläkä puhuttele. Minä tiedän, mitä ajattelet, ja selitän sen, mikä sinun tarvitsee tietää.
Äänetönnä hiihtää lipitti poika isänsä jäljessä, joka, vaikka olikin hänellä raskas kuorma olallaan, pitkissä ponnahduksissa luisutteli suksiaan tasaisella maalla jyrkän kallion rinnettä.
—Olet taikoja oppinut, puheli Panu, mutta parhaat ovat oppimatta. Taioista suurimmat ovat ne, joilla ihmisiä lumotaan, mutta niitä lähinnä on otsotaiat, sillä otso on tietäjä eläinten joukossa ja monet haltijat ovat hänellä hallussaan, myyrä häntä talvella elättää ja hunajaa mehiläispesästä kantaa, palokärki kesällä hänen iloikseen viheltää ja edellään lentää. Mutta vaikka taikoja koko joukon tunnet, et tiedä vielä, mikä on taika, ja mikä on sen tarkoitus. Taika sitoo ja päästää, sulkee ja avaa. Taika on tiirikka, jolla salaa oven umpilukkoon panet ja jolla sen siitä salaa avaat. Se on kuin pyydys pahan haltijan polulle pantu, lanka aidan raossa, loukku tiellä, rauta lumessa jäljen alla. Ennen, kun haltijat hyviä olivat, tottelivat kolmea sanaa, loihdulla heidät hillitsit. Jorma luulee, ettei vieläkään muuta tarvita. Mutta sitä pitäen, kun Ristin-Kiesus Karjalaan tuli, ovat pahat haltijat irti päässeet, jotka ennen Kipuvuoressa vangittuina olivat taikka kahden puun välissä tuulisella säällä ruikuttivat. Ne eivät sanasta säikähdä, vaan ne pitää tekotempulla voitettaman. Kuta kummempi temppu on, sitä vaikeampi on sen sitä välttää, kuta ovelammin osaat sen tehdä, sitä helpommin se siihen lankee. Ne ovat vainajia kaikki pahat haltijat. Vainaja kun haltijaksi pääsee, on paha kiusaamaan, sitä pahempi, kuta läheisempi. Reita on tätä nykyä vainajista vainolaisin. Joka paikassa se piilee ja väijyy, ole varma siitä, että otson ajossa huomennakin kantapäillämme hiihtää. Missä sauvattoman suksen jäljen näet, joka on nietoksien harjoja hiponut, siitä on hiihtänyt. Jos ei minulla ollut sen tietoja, monta kertaa olin hukassa.
—Millä lailla sait Reidan tiedot, isä? kysyi Jouko ponnistellen Panun perässä, joka hiihti sitä kiivaammin, kuta enemmän puhui.
—Sen sinulle tänä yönä ilmaisen. Ilmaisen sinulle kerran kaikki tietoni ja kaikki taikani siirrän. Vielä en sitä tee, et jaksa kaikkea muistaa. Mutta seuraa nyt tarkoin ja näe, miten otsoa vastaan varaime.
Panu pysähtyi suunnattoman suuren muurahaiskeon luo, joka oli tuuhean kuusen ympärille rakennettu. Yhden toisensa perästä pisti hän keihäät ja nuolet kekoon, keihäät sen juureen ja nuolet huippuun ja käänteli niitä kuin rautaa ahjossa, kuulumattomia sanoja hymisten. Sen tehtyään otti hän hopeaisen uhritankonsa tuluslaukusta ynnä sitä varten tehdyn pienen veitsen, käski Joukon tekemään samoin ja astumaan hänen askeliinsa, kun hän kekoa kiersi. Kolme kertaa kiersi hän keon myötä- ja vastapäivään, vuolaisi joka kerralla murusen hopeata kekoon ja loihti:
»Ota teräs tenhojasi, ime muuraisen mujuja, väkeviä, vihavia myrkkynesteitä nenähäs. Kerran raapaisen kärellä, ihon auki irtautan, verisuonet puhki pistän,— Jo on verissä vihani, kuolon kalma kalvamassa, et kuin kerran kellahtanet hangen päällä hengetönnä.»
Otettuaan aseen itsekunkin nopealla nykäisyllä pois keosta ja pistettyään ne hankeen ikäänkuin niitä siinä terästääkseen antoi hän ne Joukolle ja käski viemään ladulle suksien luo. Itse nyhtäisi hän keolle jääden vasemmasta pohkeestaan, vasemmasta kainalostaan ja vasemmalta puolen rintaansa kolme karvaa kustakin ja ripotteli ne uhriksi kekoon. Sitten taittoi hän oksan kuusesta, ripsui sillä aseiden jäljet umpeen ja lakaisi lumenkin askelilleen, peräytyessään takaperin suksien luo.
—Nyt on aseet varattu, omamme ja muiden. Itse olemme vielä varaamatta. Jätämme aseet tähän ja otamme ne palatessa. Käymme pajanväen avuksemme ottamaan. Ne otamme sijasta siitä, jota et ole ennen nähnyt, mutta jonne sinut nyt saatan. Hiihdämme tässä nyt pyhän vuoren rinteelle. Tämän laella tai tämän ympärillä, mutta paras kaikista, jos tämän niemen kärjessä, ovat taiat tehtävät. Täällä kaikki haltijat asuvat, täällä ne ovat lumottavat, lepytettävät ja sidottavat. Täällä ne parhaiten rukouksia ja taikoja tottelevat. Monet luulevat, että saman tehon tekee, missä rukoilit, uhrasit tai taikasi toimitit. Saattaahan joskus muuallakin haltija asua, mutta yhtä hyvin sattuu, että on poissa. Mutta uhrivuorella hänet aina tapaat. Tänne pitäisi kaiken kansan uhraamaan saapua, tänne antimensa kantaa. Ei kunkin kotoinen uhri ole aina tarpeen, ei ole aina hyväkään. Ei tiedä tavallinen mies, milloin uhri on otollinen, tietäjä yksin sen tietää ja uhraa muiden edestä. Hän on haltijoihin tottunut ja haltijat häneen. Uhri, olipa kuinka oivallinen tahansa, ei vaikuta sopimattomalla ajalla: kuusta, auringosta, tähdistä, tuulista tietää arvata tietäjä ajan oikean. Kun on aika oikea, ei tarvitse kovinkaan paljon uhrata, saatat vasken kullasta, tinan hopeasta vuolaista… Mutta nyt olemme perillä.
Jouko näki tuuhean kuusikon edessään häämöttävän. Sen läpi tungettua oltiin aukealla, jossa Panun taikamaja seisoi. Vaikka oli mieltään karaissut, vapisivat vähän hänen sydämyksensä tätä salaperäistä huonetta lähestyessään, jonka jokaisesta nurkasta petoeläinten avonaiset luukidat ja silmäkuopat vastaan irvistivät, näyttäen kuutamon valossa kahta kamalammilta ja suuremmilta.
—Et heitä huoli pelätä, eivät ne ihmisille mitään mahda. Haltijoita vastaan ovat siihen asetetut, kuolleet kuolleita peloittamaan. Koko saunakin on itsestään metsään kuivaneista ja ukonnuolen tappamista puista tehty. Semmoiseen eivät pysty maan vihat, eivät ilman eivätkä vedenkään vihat. Se on tehty satoja vuosia seisomaan, ja niin kauan, kun saanee tulen vihoilta säilyä, ei häviä, vaan pysyy Karjalan tietojen tukena ja turvana.
Astuttuaan alas suksiltaan oven edessä ja nostettuaan ne seinää vasten kahden puolen ovea otti Panu kynnyksen alta lumesta keppiin pistetyn koiran kallon ja pystytti sen oven alle hankeen. Sitten hän veti pienen metsäkirveensä huotrastaan, iski sen oven kamanaan ja virkkoi:
—Anna onni ollakseni, rauha rakas asuakseni tässä koissa kultaisessa, petäjäisessä pesässä, honkaisessa huonehessa.
Ovi oli matala ja ahdas, niin että sisäänmenijän täytyi kumartua siitä kulkiessaan, ja sen kynnys oli korkea kuin riihen kynnys. Sisästä oli huone puoleksi paja, puoleksi sauna. Katon rajassa oli lauteet ja kiukaan kupeessa ahjo. Palje, alasin, vasarat, pihdit ja muut pajakalut olivat kaikki pienoiskokoa kuin leikkikaluja.
Kun tuli oli viritetty takkaan, näki Jouko tarkemmin katsella ympärilleen. Seinillä oli nauloissa riippumassa tai rakoihin pistettynä kaikenlaista tietäjän tavaraa suuret varastot: käärmeennahkoja, petoeläinten hampaita ja kynsiä, ketunhäntiä, kiviaseita ja joukko valmiita ja keskentekoisia kannuksia. Kaikkia näitä taikakaluja keräsi ja valmisti Panu ja möi tarvitseville.
—Nyt käymme pajan väkeä mukaamme ottamaan, sanoi hän. Metsämies kun metsään lähtiessään ottaa pajan väen mukaansa, eivät pysty minkäänmoiset kateet eivätkä lointeet. Seuraa tarkkaan, mitä teen, kerran näytän, en monesti.
Jouko näki isänsä veitsen kärjellä kaivavan palkeen pohjaläpän kautta tomua ja vuolevan hopeata sijaan kolme sirua. Pajapölkyltä alasimen kannen alta hän otti samalla tavalla raudan kuonaa ja niinikään ahjosta hormin suun kohdalta, vuollen aina hopeaa sijaan ja joka kerta loihtien:
»Tulen tyttö, tuima neito, nouse huonoa hoitamahan, voimatonta vaalimahan, varten vastuksen väkeä, noidan nuolia kovia; ettei noidat kyllin saisi, velhot viljalta vetäisi.»
—Nyt minä sekoitan nämä tomut ja panen tähän myttyyn ja mytyn tuluksiini, niin eivät pysty mitkään noitumiset, vaikka olisi kontio itse haltijan oma. Siinä on sinun osasi. Anna tänne tuluksesi. Näytän sinulle nyt ja annan omaksesi yhden kutakin tehoavaa taikakalua … ja tämän kissannahkakukkaron, jossa ne säilyvät.
Ja Panu otti esille uuden nahkapussin, johon sitten noukki seinältä seuraavat esineet ilmoitellen, mihin niitä mitäkin tarvittiin: ukon taltan ilman vihoja vastaan, hiiren pään maanväen vihoja vastaan, kiisken kuivuneen evän veden väen vihoja vastaan, sitten vielä kotkan kynnen, murusen kääpää pyhästä uhripuusta ja lopuksi palasen puuta kirkon seinästä kirkonväen vihoja vastaan.
—Nämä on tehoavia kaluja kaikki muut paitsi kirkonväen taika. Ennen auttoi kirkonseinästä otettu lastupala, ottipa sen mistä paikasta tahansa, mutta nyt on uusi herra kirkolla, ja pitäisi olla sen oman paidan lievettä taikka rippiöylätti, ennenkuin sait kirkonväen vihat torjutuksi. Minä en niitä saa käsiini, mutta sinun ne on hankittava, kun kerran tietäjäksi tulet.
Hajamielisesti oli Jouko kuunnellut isänsä selityksiä, huomio kiintyneenä seinällä oleviin esineihin, joista hän kaikista uteliaimmin tarkasti nurkassa riippuvaa outoa pukua. Ensin siinä oli naulassa suippopäinen lakki, joka oli punaisella veralla päärmetty ja josta riippui monenvärisiä silkkisiä ja samettisia nauhoja. Hatun alla oli peurannahkainen peski, jonka kauluksesta, hihoista ja kainalojen alta riippui koristeina helmiä, näkinkenkiä, rahoja ja pieniä tiukusia. Peskin alla oli pienoinen kolmijalkajakkara, ja kahteen sen jaloista oli pistetty pukuun kuuluvat peurakkaat. Ne olivat Joukosta tutut vaatteet, jossakin oli hän ne kauan sitten nähnyt, mutta ei muistanut missä.
—Mitä nämä ovat? kysyi hän nostaen kauhtanan lievettä. Mutta samassa hän hiljaa huudahtaen pudotti sen takaisin ja peräytyi äkisti. Liepeen alla oli hän nähnyt tuohisen ja tuohisessa ihmisen pääkallon, jonka irvistelevien ikenien välistä näkyi elävän käärmeen kiemuroita.
Panu naurahti poikansa säikähdystä, kaivoi kontistaan pullosen, nosti kauhtanan lievettä ja kaatoi maitoa tuohiseen. Silloin alkoi kiemura kallon sisässä liikkua, ja pistäen päänsä vasemmasta silmän reiästä lakki käärme maitoa astiasta suuhunsa.
—Ei tämä mitään tee, tämä on lumottu. Ei ole oikea käärme, vaan käärmeeksi muuttunut ihmisen henki.
—Kenen ihmisen? kysyi Jouko, huulet ja ääni vielä vavisten.
—Pitänet nyt takanasi, ilmoitan sinulle tiedoistani salaisimman. Reidan ovat vaatteet, sen on pääkallo, ja sen henki on käärmeeksi muuttunut. Kun kuolemata teki ja henkensä lähtöään, manasin minä:— Henkesi mua palvelkoon!—Sen kuuli vielä ja kirosi:—Käärmeeksi henkeni maan alle matelemaan ja kantapäähäsi puremaan! Ja sinne meni, henkensä heitti ja kaikki haltijansa mukanaan vei. Kaiken ikäni olisi minua vainonnut, ellen ottanut vaatteitaan, joita tietäjänä toimissaan piti, ja kaivanut kalloaan haudasta ja niitä tänne talteeni tuonut. Mutta käärmeen kera henkensä kuljeksi.
—Miten sait sen?
—Ikävystynytkö lie henki erillään ruumiista harhailemaan, kun käärmeen nahkaan kätkihe, taikojakin lienee totellut, päivänä muutamana tämän huoneen kynnyksellä loikoi ja sähisten päätään kohotti. Maidon kotoa juoksin, houkuttelin, kesyttelin, sain kalloon solahtamaan, ja siinä on siitä päivin lämpimissä valkeissa villoissa asuntoaan pitänyt entisessä sijassaan, ja hallussani on minulla Reidan haltijat ja turva kaikkia Lapin taikoja vastaan, ellen käärmettä tapa ja ellei kukaan muukaan talossani sitä tee. Kolmella suurella uhrilla sen lupasin ja jos lupaus rikottanee, katoaa käärme ja Lapin nuolena näkymättömän kaaren päällä minua ja sukuani väijyy. Muista tarkkaan, ettet käärmettä koskaan tapa, missä hän sinua vastaan tulleekaan.
—En tapa.
—Ettet erehdyksestäkään sitä tekisi ja aina muistaisit, annan Reidan käärmeen tästä päivästä hoitoosi. Maitoa hänelle tänne kanna.
Ei uskaltanut Jouko pyytää tästä toimesta päästäkseen, vaikka häntä kammotti lähestyä sen henkeä, jonka hänen isänsä oli surmannut, niinkuin puhuttiin. Olisi tehnyt mieli sitä kysyä, vaan ei tohtinut. Ja outoja ja tukalia olivat hänestä kaikki nämä mutkat ja menot. Siitä pitäen, kun hänen isänsä häntä taikoihin neuvoi ja tietojensa salapoluilla kuljetti, seurasi hän häntä kammo käärönä rinnan alla ja mielessä alituinen ahdistus. Tietäjää tahtoi hänestä isä, mutta ei tuntenut Jouko kykyä siksi tullakseen eikä voimaa henkiä hallitakseen. Isä oli sanonut: jos taian opit ja unhotat, itseäsi vastaan se kääntyy. Päiväkaudet kulki hän alituisessa pelossa, että jotakin tärkeää unohtaisi, ja unensa yöllä oli täynnä sekavia taikoja ja haltijain lähettämiä outoja näkyjä. Eikä ollut ketään, jolle huolensa haastaisi, sillä kielto oli ankara isältä kenellekään niistä mitään puhumasta. Pyysi hän nyt ulos päästäkseen, kun näki Panun uusien taikain tekoon valmistauvan.
—Yövymme tänne, vastasi Panu. Perehdyttävä on sinun haltijoihin ja haltijain sinuun. Jos sinulle Maahinen unessa ilmaantunee, tietää se, että sinulle alamaiseksi tarjoutuu. Ellet häntä nähne, kerran kuun vaiheessa on sinun täällä yö nukuttava, kunnes nähnet. Nouse lauteille, ummista silmäsi ja nuku.
Jouko totteli, sydän vapisten. Kauan askaroi hänen isänsä vielä alhaalla taikoja tehden, loihtuja hymisten ja täytellen taikakaluilla pienoisia pusseja, samanlaisia kuin se, jonka oli Joukolle antanut. Mutta Jouko ummisti silmänsä, veti kauhtanansa korvilleen, ettei tulisi tuhoa, jos näkisi eikä muistaisi, ja siihen nukkui, kun kuuli aikainsa päästä isänsäkin lauteille nousevan.
Pimeä oli huone ja tuli takassa sammunut, kun Jouko kiljahtaen ylös kavahti heräten uneen, jonka oli nähnyt.
—Haltijanko näit? kysyi hänen isänsä.
—En nähnyt.
—Etkö mitään nähnyt?
—Näin.
—Mitä näit?
—Näin papin.
—Tuliko sisään?
—Ei, vaan ikkunasta katsoi.
—Ei uskaltanut, kun koiran kallo ulkona irvisti.
Mutta paha oli se merkki, että Jouko sinä yönä, jonka taikamajassa ensi kerran vietti ja jolloin olisi ollut haltijain tuttavuuteen saatettava, oli papin nähnyt.
Vasta aamupuoleen yötä vaipuivat karhumiehet Panulan suuressa tuvassa pitkäkseen lattialle. Yön pitkän, kun tuli takassa roihusi, istuskelivat he sen ympärillä hilpeätä puhetta pitäen, satuja ja tarinoita ja metsästysseikkailuja toisilleen kertoen ja karhuvirsiä laulaen. Mutta ei kukaan karhua nimeltään maininnut, otsoksi, mesikämmeneksi, metsänkuninkaaksi puhuttelivat. Oluthaarikka kierteli miehestä mieheen ja palasi tyhjänä ikkunaluukulle, josta naiset ulkona seisten ja huivit silmillä sen sieppasivat ja kävivät täyttämässä. Kari väijyi Annikkia nähdäkseen, ja kun luuli hänen kurottavan kätösensä tuntevansa, livahti ulos. Mutta Annikki juoksi kotaan, sulki oven ja sieltä nauraen vastaan tenäsi, kun Kari häntä tavatakseen houkutteli. Ei, ei millään lailla tahtonut hän tuhoa karhumiehelle tuottaa hänen puheilleen antautuen tappopäivän aattoyönä. Huomenna vasta hän tuliaisvirsiä laulaessa tulee häntä vastaan karhuveräjällä.
Nukkuivat miehet tuvassakin viimein. Sikeimpään uneensa olivat juuri ehtineet vaipua,—kun Panu levähdytti oven selälleen ja isolla äänellä huutaen romahutti keihässylyyksensä lattiaan. Ken ensimmäiseksi tietäjän kädestä ehtinee keihäänsä temmata, sen on oikeus ensimmäisenä karhun kimppuun pesälle käydä. Syntyi siinä ryty, huuto ja survinta, ja Kuisma oli ennen muita omansa löytänyt.
Ei vielä ruskottanutkaan päivä, kun kaikki karhumiehet seisoivat aseineen ja suksineen valmiina soihtujen valaisemalla pihalla. Etumaisena seisoi vouti, vierellään aseenkantajansa, jolla oli toisella olalla hänen kiiltelevä keihäänsä, toisella hänen kiväärinsä, ase outo ja kummallinen, jota eivät Karjalan miehet vielä olleet kukaan itselleen kyenneet hankkimaan, mutta jota he kunnioituksella ja pelolla katselivat.
Ennenkuin liikkeelle lähdettiin, kulki Panu miehestä mieheen, pisti kullekin käteen pienoisen pussin ja pyyhkäisi keihäiden kärkiä kouraansa, johon Jouko huomasi kätketyn samoja valkeita villoja, joita oli nähnyt Reidan pääkallossa käärmeen vuoteena. Mutta Kuismalle pisti Panu käteen vielä renkailla varustetun kepin, jolla karhu oli pesästään herätettävä, ellei ilman nousisi.
Jo antoi Panu voudin viereen asettuen merkin liikkeelle lähtöön, mutta silloin vaati Jorma miehet vielä pysähtymään ja kuulemaan vanhan Väinön karhuvirttä, jota laulamatta ei kenenkään pitänyt metsälle lähteä.
—Tyhjää lallatusta, joka ei mihinkään tehoa, virkkoi Panu.
—Jo on Panu tarpeelliset taiat tehnyt, ei tässä enää muiden tarvitse, säesti Ilpo.
Mutta mistään huolimatta asettui Jorma miesten keskeen ja lauloi ikivanhat kaikille tunnetut karhunpyytäjän sanat, joihin vähitellen kaikki muutkin yhtyivät. Näin lauloi hän suurella hartaudella ja innolla, vaikkakin vapisevalla äänellä:
—Mieleni minun tekevi, mieli käydä Metsolassa, metsän tyttöjen tykönä, sinipiikojen puheilla. Lähden miehistä metsälle, urohista ulkotöille. ota, metsä, miehiksesi, urohiksesi, Tapio, auta onni ottamahan, metsän kaunis katsomahan. Mielikki metsän emäntä, Tellervo Tapion vaimo, kytke kiinni koiroasi, rakentele rakkiasi, kuusamisehen kujahan, talahasen tammisehen. Otsonen mesän omena, mesikämmen källeröinen, kun kuulet minun tulevan, miehen aimo astelevan, kätke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, ettei koske konsakana, liikuta lipeänä. Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen kaunoiseni, lyöte maata mättähälle, kaunihille kalliolle, hongat päällä huojumassa, kuuset päällä kuulemassa, siinä otso pyörteleite, mesikämmen käänteleite, kuni pyy pesänsä päällä, hanhi hautomaisillansa!
—Joko nyt saa lähteä? huusi Panu ivaten.
—Nyt saa! huusi Jorma vastaan.
Kylmä oli aamu ja tähdessä taivas. Huuruna kohosi ilmaan miesten henki, kun he pihalta soihtujen keskestä lähtöön ponnahtivat.
Jouko oli tien näyttäjänä ensimmäisen karhun kierrokseen. Vaikka tiedettiin, miten karhu oli kierretty, ja seutu, missä kierros oli, ei makuu ollut muiden tiedossa kuin Joukon, joka ei ollut sitä kenellekään ilmaissut. Joukon jäljessä tuli Panu ja vähän matkaa heistä muut miehet. Kiirettä ei pidetty, lähellä oli saalis, ja vasta päivän valjetessa sopi sen kimppuun käydä.
Kun oli järven yli hiihdetty ja sitten erään harjun poikki jo saavuttu suuren suon laitaan, erosi Jouko muista, lähtien edeltäpäin kierrosta tarkastamaan. Sieltä palattuaan ilmoitti hän kontion yhäkin paikoillaan nukkuvan ja sanoi siinä syksyisen kierroksensa olevan, mihin oli nyt ladun hiihtänyt. Ladulle tultuaan eivät metsästäjät sen sisään astuneet, ennenkuin olivat Panun kehoituksesta kaikki vaatteensa havuilla pyyhkineet ja sen tehtyään havut kierroksen sisään heittäneet, ettei karhu tuvan hajuja vainuten suuttuisi ja intoihinsa yltyisi.
Aamupuhde jo valkeni ja eri haaroille hajautuivat miehet ollakseen vastassa, jos karhu ennen pesälle joutumista heräisi ja liikkeelle lähtisi. Mutta Kuisma läheni keppiään helistellen Joukon kanssa karhun makuupaikkaa, samalla kun muut miehet karhuvirsiä hiljaa hyristen kehäänsä pienentivät, tullen askel askeleelta lähemmäksi sekä toisiaan että makuuta. Heinäpieleksen kupeessa sulanut lumi osoitti kohta Joukolle ja Kuismalle kontion talvitilan. Mutta ei liikahtanut nukkuja, vaikka messinkirenkaat kepin päässä helisivät ja vaikka jo Jouko ja Kuismakin muiden yhä lähenevään lauluun yhtyivät. Ei liikahtanut vielä sittenkään, kun kaikki metsämiehet kaaressa seisten pesän edessä kohottivat isoäänisen huudon otusta unestaan nousemaan manaten. Vasta sitten, kun Kuisma rengaspäisen keppinsä kinoksen läpi pesään syöksi ja koirat irti laskettuina kohti karkasivat, pölähti karvainen, lumettunut käärö piilostaan esille kauheasti karjaisten. Samassa tuokiossa iski Kuisma lähinnä seisten keihäänsä karhun rintaan, mutta lensi sen ponnessa korkealle ilmaan ja sieltä päälleen hankeen putosi. Samoin kävi toisen ja kolmannen miehen, jotka karhun kohti harpatessa saivat häntä keihäällä tavoitetuksi. Mutta kun Panun, Jorman ja voudin keihäät samassa sydäntä kohti suunnattiin, pysyikin jo ponsi miehen kainalon alla, ja kyljelleen kaatui karhu raikkaimman verensä hangelle vuodattaen.
Helppo saalis oli se miesten mielestä, ja Panun taikain ansioksi tämä luettiin.
Ei ollut nyt aikaa käydä kaatunutta suuremmilla tempuilla kunnioittamaan. Vasta illalla määräsi Panu sen tapahtuvaksi, ehkä muutkin otukset siihen mennessä oli saatu pyydetyiksi.
Toisessa päässä samaa suota, pienessä saarekkeessa, tuuhean kuusen alla oli tietyssä paikassa toisen kierretyn karhun talvimaja. Mutta ennenkuin metsästäjäin kehä ennätti oikein muodostua ja pesää lähetä, pölähti karhu ylös ja karkasi voutia kohti. Saatuaan kivääristä kuulan lanteilleen, josta veri lumelle pirskahti, kääntyi se pois ja pääsi murtautumaan läpi, vieden vielä selässään nuolen, joka oli Karin kaaresta singahtanut.
Koirain seuraamana katosi karhu väen näkyvistä ja tuntui kohoavan suolta sitä ympäröiville vaaroille. Panu, Kari, Kuisma ja useimmat muut nuoret miehet syöksyivät heti pakenevata takaa ajamaan, jotavastoin vouti, Jorma, Ilpo, Jouko ynnä muut jäivät pesälle odottamaan karhun takaisin tuloa.
Vinhasti hiihtivät karhun ajajat ehtiäkseen paikalle siihen, kun karhu koirain eteen ensi kertaa pysähtyen rupeisi vastarintaa tekemään. Pian jäivät muut Panusta ja Karista jäljelle, mutta eivät nämäkään siihen joutuneet, kun ensimmäinen rähäkkä koirain kanssa syntyi mäen kukkulalla olevan korkean kiven päällä. Kun tulivat kisapaikalle, kiuotti yksi koirista hengetönnä hangella, ja toisten haukku kuului jo keskeltä alavata metsämaata edeten yhä syvemmälle korven sisään.
Sanaakaan toisilleen virkkamatta, mutta molemmat tietäen, ettei kontio näin jaloilleen päästyään tulisi piankaan kääntymään, ponnistivat Panu ja Kari sen jälkeen vuorotellen kumpikin latua aukaisten. Korpia, soita, vaarain rinteitä, metsäjärvien ja lampien poikki viiletteli karhu, poistuen yhä enemmän lähtösijaltaan.
Päivä oli jo aikoja sitten noussut ja oli aamusta varhaisesta puolilleen kulunut, kun haukku, joka pitkän aikaa oli vaarojen takana kuulumattomissa ollut, vihdoinkin alkoi kampeutua takaisin päin. Mutta kauaitse se yhä miehistä kulki, ja vaikka viimein pistihekin sen suon laidassa, josta oli lähtenyt, oikaisi se sivu makuusta ja lähti entistä nopeammin uusille ilmoille etenemään.
Suon päässä kuulivat ajajat, joita ankara hiihto jo alkoi uuvuttaa, kuitenkin yht'äkkiä ankaran rähinän varmana merkkinä siitä, että kontio oli pysähtynyt. Melkein kuin kohona lentäen ponnisti Kari nyt kaikki voimansa ja pyyhkäisi hatuttomin päin ja avorinnoin Panun ohitse. Panu kumarsihe hänkin viimeiseen koetukseen, mutta pysähtyi ja heitti hiihtonsa. Siinä oli paikka, jossa koirat hetkeksi olivat jäljiltä haihtuneet, ja karhun jäljet esiintyivät selvinä ja tarkkapiirteisinä sotkemattomassa lumessa. Hypäten suksiltaan asetti hän ne rinnan kuin lapioksi, työnsi kannat karhun jäljen alle ja käänsi sen takaisin päin, kääntäen sillä tavalla kolme jälkeä. Sen tehtyään nakkasi hän sukset maahan, harppasi keihään varassa niiden perään ja kuulosti.
Tuskin oli Panu saanut taikansa tehdyksi, kun huomasi sen tehonneen. Karhu oli kääntynyt suon päässä ja tuli nyt sen vastaista rantaa pesälleen päin. Kun suo oli siltä kohti kapea ja keskellä vielä oli saareke, missä karhun makuu oli ollut, riensi Panu sen, minkä kerkesi, saarekkeelle, ollakseen sinne piilouneena karhua vastassa.
Hän ennätti täyttää tuumansa ja oli juuri päässyt aukean suosalmekkeen yli kuusen juurelle, kun näki kontion suota myöten tulla huppuroivan vajoten ja aina ylös hypähtäen syvässä lumessa. Metsämiehiä, jotka olivat tähän jääneet, ei näkynyt eikä kuulunut; olivat kai kyllästyneet odottamiseen ja lähteneet jälkeen hekin. Eikä Karikaan, joka jo näkyi tuolla suon päässä tulevan, ehtisi tänne, ennenkuin saalis ja kunnia jo olivat Panun.
Uupuneelta näytti jo karhu, tuon tuostakin se käännähti jäljelleen koiria kinttukarvoistaan hätistäen ja sitten aina hiljalleen edeten. Ärtynyt se oli, mörisi ja karjui tullessaan, ja päälle se olisi tuleva, niin pian kuin miehen edessään näkisi.
Luontonsa karkaisi Panu, veistään puraisi ja kävi tekemään viimeistä ja tehoisinta taikaansa. Astuen kolme askelta tulijata vastaan teki hän vasemmalla kantapäällään kolme viisikantaa lumeen ja manasi:
»Villa suusi, villa paasi, villa viisi hammastasi, villaiset sinun vihasi, katke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi!»
Ne tehtyään peräytyi Panu yhdeksän askelta ja odotti keihäs tanassa karhun tuloa, varmana siitä, ettei se viisikantain yli uskaltaisi tulla.
Siihen se pysähtyikin koirain taas kinttuja repiessä. Mutta kun samassa keksi Panun edessään, karkasi se suu selällään häntä kohti.
Ennätti Panu vielä keihästä karhun rintaa kohti iskiessään kiljaista sen syntysanat: »Hiien honka, älä mieheen koske!», jotka hän yksin koko heimossaan tunsi, kun karhu vikkelällä liikkeellä keihään kärjen väisti ja saaden varren kämmeniensä väliin rutaisi sen poikki kuin kortteen. Suulleen suistui Panu samassa lumeen, tunsi raskaan kämmenen pohkeensa päälle putoavan, toisen olkapäästä puristavan ja luuli jo viimeisen hetkensä tulleen.
Kun hän huumauksestaan heräsi, näki hän karhun selällään hangessa keihäs rinnassa ja sukset ristissä selän päällä ja vähän matkaa siitä kaatuneen puun päällä Karin istumassa.
Jo oli karhu kohottanut kämmenensä Panun pään päällä, kun Kari huudoillaan sai sen huomion itseensä käännetyksi. Kahdelle jalalle kohoten oli se vastarintaan asettunut. Tarkkaan oli Kari tähdännyt, suoraan sydämeen rautansa upottanut, ja siihen oli metsän kuningas ensin istualleen lyykistynyt ja siitä kyljelleen kaatunut.
Panua Kari siitä kohta tunnustelemaan, vaan ei ollut vahinkoa tullut. Mutta mielessään hymähti Kari taiotuille aseille ja karhun vihoja vastaan varatulle miehelle, joka olisi saanut henkensä heittää, ellei taikomaton keihäs ja varaumaton mies olisi apuun ehtinyt. Myhähti vielä omaa onneaankin, joka oli antanut hänen päästä Panua pelastamaan, tietäen vanhan tavan olevan, että joka kuoleman kynsistä toisen pelastaa, hän saa vaatia kaiken, mikä on toisen voimassa antaa. Ehkä nyt jo Annikin lunnaiksi riistäisi?
—Tuliko mitään? kysyi Kari, kun näki Panun istualleen nousevan.
—Ei mitään … hyvähän tuo, että viimeinkin kaatui … olisi minultakin siihen jäänyt, jos ei kenkäni kärki irtonaisen puun juureen tarttunut.
—Keihääsi katkesi.
—Vielä minulla kirves varana … vaan missä lienevät muut miehet?
—Tuolta tulevan kuuluvat.
Suon rannasta kohoavan vaaran rinteeltä kuului huutoa, isoja ääniä, kiihkeätä puhelua, pauketta ja rusketta, kun miehet korentoon pantua karhua kiskoivat alas jyrkästä louhikosta.
Se oli kolmas kaadettu karhu. Vouti kun oli kyllästynyt odottamaan miehiä toisen karhun ajosta, oli vaatinut käymään uuden kimppuun. Sen tiettiin makaavan luolassa vaaran rinteellä. Luolan suulle asettuen oli vouti ampunut sinne sisään. Suoliin oli sattunut, ja kiljuen oli karhu luolan sisästä syössyt kaataen voudin alleen. Muut miehet hölmäytyivät, mutta Jorma riensi esiin ja sai vielä vanhoillaankin tanakkana seisten karhua keihäänsä kärjellä pidätetyksi, kunnes vouti ja muut miehet apuun ennättäen keihäillään tekivät karhusta lopun. Eikä malttanut Jorma olla kehahtamatta, kun Karilta kuuli, miten Panun oli käynyt.
—Eivätpä siinä nyt taiotut aseet tehonneetkaan.
Eikä ollut siihen Panulla mitään sanomista.
Mutta alas hinattiin nyt suolle saalis ja vietiin samaan paikkaan, missä toinenkin kontio lumella loikoi. Ei ollut matka pitkä ensimmäisenkään karhun luo, ja ennen yön tulos olivat kaikki kolme samassa paikassa suuren kuusen alla, johon nuotio tehtiin ja asetuttiin yötä viettämään, sillä niin vaati vanha tapa ja kunnioitus metsän kuningasta kohtaan, etteivät kaatajat ennen kaadettuja taloon menisi. Lähetettiin vain Jouko kotiin hiihtämään ja sieltä hevosia ja rekiä noutamaan.
Kohta kun tulet oli tehty ja hiestyneet miehet vaatteensa kuivanneet ja mukana tuoduista konteista aterian nauttineet, ryhtyivät he karhunkaatotemppuja tekemään. Kunkin karhun selkään heitettiin sukset ristiin. Sitten kierrettiin näre kunkin turvan ympäri ja näreiden silmukkain läpi pujotettiin ja kuuseen kiinnitettiin arvokkaimman metsämiehen, voudin, vyö. Kari, Jorma ja Kuisma taittoivat sujuvia pajun vitsoja, kiinnittivät niihin kuhunkin messinkirenkaan ja kävivät niillä kukin karhuaan turkkiin huitomaan, sill'aikaa kun toiset keihäisiinsä tarttuivat ja kääntäen ne kolme kertaa karhun kuonoa kohti lauloivat:
»Ole kiitetty, Jumala, ylistetty Luoja yksin, kun annoit otson omaksi, salon kullan saalihiksi. Otsoseni ainoiseni, mesikämmen kaunoiseni, älä suutu suottakana, en minä sinua kaannut, itse vierit vempeleitä, hairahit havun selältä, puhki puiset kaatiosi, halki haljakan havuisen.»
Vielä oli huuliparta leikkaamatta. Se oli kaatajan leikattava ympäri turvan ja hattuunsa kiinnitettävä. Ensimmäisen karhun kaatajina kun olivat kaikki yhdessä olleet, annettiin kunnia Kuismalle, joka oli ensimmäiseksi keihäänsä ojentanut. Toisen karhun kaatamiskunnia tunnustettiin Jormalle, joka oli estänyt karhun pakenemasta. Kolmas oli Karin.
—Olihan siinä Panukin osallisena, pistätteli Jorma.
—Karin oli kaatama, virkkoi yhä vähän häpeissään Panu.
Mutta nyt tahtoi vouti, joka havuisella vuoteella tulen ääressä loikoi ja hyvillä mielin siinä jäseniään oikoili, tietää, miksi piti karhua rengasvitsoilla hutkittaman ja miksi ei saanut naisia nähdä ennen metsään menoa.
—Sen tietänet, sanoi Jorma, että taikoja ovat ne, joita minäkin taioiksi tunnustan … vanhaan tarinaan perustuvat ja isäin perintönä kulkevat.
—Kerro, Jorma, voudille tarina … kerro yön kuluksi, illan iloksi.
—Ka, kertonen, kun kuunnellette. Tämä on tarina: Oli kerran kolme veljeä, joilla oli vain yksi ainoa sisar. Mutta veljet vihasivat sisartaan ja niin pahoin pitelivät, että täytyi tytön erämaahan paeta, pois kotoaan korpeen painua. Kulki päivän, kulki toisen, niin jopa päivänä kolmantena kontion pesähän yhtyi. Uupuneena paneutui tyttö siihen levähtämään. Tuli kontio pesälleen, otti tytön vaimokseen, ja sai tyttö kontiolle pojan. Kului aikaa vähäisen, pirahteli pikkuruisen, niin jo kasvoi poika mieheksi, ja isä vanheni. Sanoi isä eräänä päivänä vaimolleen:—»En jaksa elää minä, vanhuus vaivaa, ikä uuvuttaa. Lähden ensi vitilumella liikkeelle, kierrän soita, kierrän maita, jotta veljesi jälkeni löytäisivät ja minulle surman antaisivat.» Kielteli vaimo, vaan el totellut, teki niinkuin oli luvannut, ja lähti liikkeelle vitilumen langettua. Vieri soita, vieri maita ja viimein pesällensä takaisin päätyi. Pian löysivät vaimon veljet jäljen ja otson pesään kiersivät. Silloin sanoo otso vaimolleen:—»Kiinnitä otsaani tämä messinkirengas, että poikani minut muista karhuista tuntisi eikä tappaisi minua, jos vastahani tulemaan sattuisi.» Vaimo teki, niinkuin kontio käski, mutta aina itki katkerasti. Satoi siitä paksun lumen, niin jo kuulee kontio vaimonsa veljien häntä tappamaan tulevan. Kysyy vaimoltaan:—»Kuka sinulle ilkein veljistäsi?»—»Kaksi vanhinta ilkeämpiä kuin nuorin», vastaa vaimo. Kun veljet tulevat pesälle, hyökkää otso ulos, puree pahasti vanhinta veljeä ja peräytyy takaisin pesäänsä. Hyökkää kohta taas toisen kerran ulos ja puree keskimmäistä veljeä yhtä pahasti. Mutta kolmatta kertaa ulos lähtiessään ottaa otso vaimonsa syliinsä ja kantaa hänet ulos pesästä asettaen hänet vähän matkan päähän kannon nenään istumaan. Mutta kun ei uskalla vaimo katsoa kontion kuolemaa, niin peittää silmänsä esiliinallaan. Ja siitä on tullut tapa, ettei nainen saa katsoa otsoa ja otson tappajia.
—Entä vitsat? kysyi vouti.
—Ka, kun veljekset olivat otson tappaneet ja nahkan nylkeneet ja lihat panneet kattilaan kiehumaan, niin jo tulee otson oma poika metsältä, missä oli ollut sill'aikaa, kun hänen isänsä tapettiin. Veljekset kaikki kertomaan tappaneensa kummallisen elukan, jolla oli messinkirengas otsassa. Poika siitä sanomaan, että isäni tapoitte ja vaatimaan osaansa lihoista. Eivät suostu veljekset antamaan. Mutta silloin poika uhkaamaan, että jollette osaani anna, eloon isäni herätän.—»Mitenkäpähän tapetun henkiin herättänet?» ivaavat veljet. Ottaa poika hienon vitsaksen, solmeaa sen messinkirenkaaseen ja alkaa sillä otson nahkaa piestä loihtien:
»Nouse, luojani, lovesta, tekijäni tainnoksista, ylös ilmoille, isäni!»
Silloin alkaa liha kattilassa keikkua ja kiehua, niinkuin tuossa paikassa pois hypätäkseen. Jo tulee veljille hätä käteen, ja kiireen kautta he pojalle osaansa antamaan. Siitä on tullut tapa, että metsämiehet kohta, kun otso on kaadettu, alkavat sitä hutkia vitsoilla, joihin on messinkirengas solmittu. Ja sen pituinen oli se vanhain tarina, jota nuoretkin aina mielessään pitäkööt!
Niin puhui Jorma, miesten tuttua tarinata uteliain korvin kuunnellessa. Ja vielä monta muutakin karhutarinaa kerrottiin roihuavien nuotioiden ympärillä pitkän talvisen yön kuluksi, niinkuin oli tapana tehdä, kun saaliit olivat korjuussa hyvät ja miesten mieli siitä iloisena keikahteli.
Monin tempoin ja juhlallisin menoin valmistautuvat metsämiehet aamun sarastaessa saaliitaan kotiin kuljettamaan. Kun reet ja hevoset ovat saapuneet ja karhu kuhunkin niistä nostettu, lähtee jono liikkeelle Jorman laulaessa ja toisten säestäessä vanhaa karhuvirttä, jonka hän sanan muuttamatta sanoo olevan Väinön itsensä sepittämän.
—Lähe nyt tästä, kuin lähetkin, tästä pienestä pesästä, alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen. Siell' on aitta ammoin tehty hopeaisille jaloille, kultaisille patsahille.
Vouti istuu keskimmäisessä reessä, kahareisin karhun selässä, muut miehet hiihtävät edessä ja takana ja kummallakin kupeella karhuvirsiä laulaen. Mutta kaikista eillimmäisenä hiihtää Kari, paras sankari näissä karhunajoissa, ja lyöpi tuon tuostakin pilkkoja puihin merkiksi tiestä, jota metsän kuninkaat kulkivat.
Jo saapuu saattoväki Korpijärven rannalle, ja tuolla kohoo pyhä uhrivuori ja sen juurella Panula, josta nousevan auringon punaamat savupatsaat verkalleen kiemurtelevat ylös tyyneen ilmaan. Yli järven siitä ajavat Panulan rantaan, mutta ennenkuin pihaan nousevat, pysähtyvät nuottakodan luo, kahden jäälle pystytetyn kuusen väliin. Mustanaan seisoo kansaa Panulan pihalla karhumiehiä odottamassa. Eroo sieltä ryhmä naisia, Annikki etunenässä, kaikki parhaimpiinsa pukeutuneina, ja lähtevät rantaan. Lähestyessään laulavat naiset Annikin esilaulajana ollen:
—Jopa on kulta kulkemassa, hopea vaeltamassa, rahan armas astumassa. Mesiänkö metsä antoi, ilveksen salon isäntä, koska laulaen tulette, hyreksien hiihtelette?
Kari on astunut askeleen tulijoita kohden ja vastaa laululla:
—Sanomiksi on saukko saatu, virsiksi jumalan vilja, sillä laulaen tulemme, hyreksien hiihtelemme. Eikä saukko ollekans, eikä saukko eikä ilves, itse on kuulu kulkemassa, salon auvo astumassa, mies vanha vaeltamassa, verkanuttu vierimässä. Kun lie suotu vierahamme, ovet auki paiskatkaatte.
Annikki vastaa:
—Terve, otso, tultuasi, mesikämmen käytyäsi näille pestyille pihoille, kaunoisille kartanoille.
Kari:
—Minne vienen vierahani, kulettanen kultaseni, tokko laittanen latohon, pannen pahnahuonehesen?
Annikki:
—Tuonne vienet vierahamme, kulettanet kultasemme, alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen. Siell' on syömät suoritettu, juomaneuvot jou'utettu, kaikki sillat siivottuna, lakaistuna lattiaiset.
Sen laulettuaan heittävät naiset esiliinansa silmilleen, asettuvat kahden puolen tietä ja antavat karhusaattueen välistään kulkea, liittyen sitten jälkijoukkona miesten perään.
Mutta vouti, joka on reestään naisia tähystellyt ja Annikilla, hentovartisella, silmiään ilahuttanut, nostaa huntua hänen kasvoiltaan ja virkkaa hänelle vetisesti silmää iskien:
—Joko on tyttöseni minulle saunan lämmittänyt?
Ei osaa Annikki hätäyksissään muuta kuin huudahtaa hiukan, mutta Kari, joka on eillimmäisen reen seville hypännyt metsän suuria vieraita pihaan ajaakseen, heläyttää hevosta selkään, ja vouti retkahtaa selälleen rekeen jalkapohjat edellä pihaan tullen.
Kiroo vouti ja toraa mielessään, mutta kun ei tahdo riitaa rakentaa, yhtyy muiden nauruun.
Tuvan eteen ajetaan reet, ja siitä karhut miesvoimalla sisään kannetaan, kotona olleiden heitä laululla yhä tervehtiessä.
Kehänä seisovat kaikki karvaisten kontioiden ympärillä, miehet etupuolella tupaa, naiset karsinassa peitot silmillä, sillä eivät saa he avosilmin karhuun katsoa eivätkä häneen koskea, ennenkuin pää on pyhälle vuorelle viety ja karsikko sinne vainajille tehty. Mutta liedellä kiehuu jo pata, ja Ilpo odottaa kapusta kädessä.
Ottaa Panu veitsen, jonka ensimmäisen karhun sydämen kohdalle upottaa ja verta laskiessaan laulaa:
—Ei ole veitsi minun tekemä eikä toisten kumppanien. Virossa on veitsi tehty, saatu Saksan kaupungista.
Veren laskettuaan ottaa Panu vispilän ja pirskoittaa sillä ensin itseään ja sitten muita ja käy sen tehtyään käpälää nylkemään, joka ensiksi on pataan pantava, ja laulaa:
—Älä, otso, tuosta huoli, äläkä pane pahaksi, jos tulevi turkin tunti, karvojen katsanto-aika, Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota, herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi.
Niin tehdään joka karhulle, ja vasta sitten käyvät muut miehet nylkemiseen käsiksi. Luuta ei rikota, jännettä ei katkaista, jota kaikkea Panu suurella huolella ja tarkkuudella valvoo ja ottaa omaan haltuunsa nenän, silmät, turvan, kielen, kallon ja hampaat, jotka kaikki on uhriksi pyhälle vuorelle vietävä.
Mutta sill'aikaa, kun karhuja tuvassa nyljetään, istuu toisessa tuvassa vouti, viinaansa nauttii ja niitä maistamaan muutkin miehet toisesta tuvasta huudattaa.
Punoittavat herran posket, ja isoon ääneen hän porisee, mutta tuon tuostakin haettaa hän Panun ja kysyy, eikö sauna jo ole hänen kylpeäksensä valmis.
—Kohta on valmis, vakuuttelee Panu.
—Joko olet käskenyt Annikin olkia viemään … sano, että pehmoiset vuoteet laittaa, kuiskaa hän.
—Ethän naisten kanssa saunaan, jos huomenna vielä karhun ajoon? Kaksi on kierrettyä vielä kaatamatta.
—Minä viisi karhuistasi!
—Ensin kontion kylkeä maistamme, metsämiehen aterian, miesten valmistaman, nautimme … taika on tehoisa semmoinen, houkuttelee Panu.
—Enkä huoli tyhmistä taioistasi, kun eivät itseäsikään auta. Kohta tahdon Annikin kanssa saunaan!
—Et saa Annikkia saunaan, virkkaa Panu päättävästi.
—Enkö saa? ärjähtää vouti, alkaen kiivastua.
—Turmelet tytön.
—Ja minä en kysy lupaa sinulta, otan hänet vaikka tukasta vetäen.
Mutta Panu seisoi rauhallisena tuvan ovella ja sysäsi hänet tyynellä liikkeellä luotaan, kun vouti näkyi aikovan päälle käydä.
—Olet kovin kiivasta miestä, selvitämme asian tyynesti. Istumme tähän lavitsalle ja haastamme niin, ettei koko heimo kuule.
Vouti totteli väkinäisesti.
—Mikset anna tyttöä, vaikka lupasit?
—Karin on tyttö, ja hän on siitä jo suuret lunnaat maksanut.
—Minun ovat lunnaani suuremmat.
—Henkeni Kari pelasti eilen.
—Välipuheemme oli markkinoilla selvä. Kun et puheissasi pysyne, en pysy minäkään. Ellet minulle tyttöä toimittane, tiedä, että verosi lisään ja tarkkaan otan entisetkin. Etkä saa ainoatakaan oravaa kaupaksi kuninkaalle. Katso, miten siitä suoriunet. Paneta hevoseni valjaisiin!
—Mitäs maksanet tytöstä, jos saat?
—En enempää kuin olet jo saanut.
—En ota heimoni miesten vihoja päälleni sen vertaisesta. Mutta kun kymmeneksi vuodeksi kuninkaan verot lahjoittanet, kun kuninkaan metsästäjäksi minut miehineni ottanet ja luvannet torjuakseni tältä puolen Rajavuoren kaikki, jotka tänne erän ajoon muista heimoista työntynevät…
—Ylen suuri hinta mokomasta…
Mutta Panu huomasi, että vouti vielä on taipuva.
—En ole häntä tarjoillut.
—Viitenä vuotena verosi omasta aitastani maksan.
—Otatkos kuninkaan metsästäjäksi ja annatko omine aseineni torjua vieraat?
Vouti mietti hetkisen, käveli edestakaisin lattialla, pysähtyi, kuuli naisten toisessa tuvassa helein äänin ilakoivan, Annikki lauloi ja muut tytöt säestivät. Siellä oli piirikarkelo jo karhujen ympärillä käymässä.
—Siitä hinnasta saat iki-omaksesi!
—Olkoon menneeksi!
—Kättä lyödenkö luvannet?
—Tuoss' on valan veroinen sanani! Ja nyt häntä saunaan toimita.
—En saunaan … en hinnasta mistään!
Jo kuohahtaa vouti uudelleen, lyö oluthaarikan pöytään, että sen sisältö pöydälle hulahtaa, mutta salaperäisesti Panu tarttuu häntä käsipuoleen, vetää luokseen ja kuiskaa jotakin korvaan.
—Eikö ole parempi niin?
—Mutta jos lähtevät jälkeen?
—Takkala on suksen keli, eivät hevostasi saavuta.
Vouti murahti väkinäisen suostumuksensa, ja Panu lähti jatkamaan karhujen nylkemistä.
Nyljetty on karhut ja lihat kannettu aittaan orsille riippumaan. Suurella kattilalla, jota vain uhritoimituksissa ja suurissa karhunpeijaisissa käytetään, on karhurokka keitetty. Panu on sen keittänyt tasaisella tulella vettä lisäämättä ja tulta vähentämättä, ja niin taitavasti on hän sen kaikkien asiain hyväksi enteeksi osannut toimittaa, ettei ole vesi yli kuohunut eikä kesken loppunut. Kahteen pitkään pöytään on ateria katettu, toiseen naisille, toiseen miehille. Etteivät karhut kesällä karjaa ahdistelisi, ei ole lehmänantia pöydässä, vaan olutta ovat haarikat täynnä. Eikä ole lupa naisten lihaan koskea ennenkuin miehet sen heidän eteensä lautasilla kantavat.
Kohta syötyä ottaa Panu kaikkien kontioiden päät ja suurimman karhun nahkan ja lähtee niitä uhriksi pyhälle vuorelle viemään, kutsuen mukaansa kaikki tapossa osallisina olleet miehet. Kutsuu Jorman ja Karinkin, mutta uupunut sanoo olevansa Jorma ja Kari sanoo lähtevänsä majalleen hiihtämään. Vouti heitäkse penkille pitkäkseen ja sanoo aikovansa ruokauntaan levätä. Mutta olkoon joku naisista toisessa tuvassa aina valmiina olutta laskemaan, jos häntä sattuisi janottamaan.
—Annikki kuulustakoon, milloin vouti olutta tahtoo! käskee Panu.
Mutta ei lähdekään Kari kotimajalleen hiihtämään, vaikka suksilleen astuu ja rantaan päin laskee. Eikä ole Annikki toisessa tuvassa voudin kutsua odottamassa. Saunan seinämällä odottaa häntä Kari ja sinne hänen jälkeensä Annikki hiipii muiden näkemättä ja kuulematta helliä sanoja haastamaan. Hilpeällä mielellä on Kari, ja mielihyvää hymähtelevät Annikin kasvot. Iloa ja toivoa kiiltelee kummankin silmä. Ei nyt voi enää Panu kauemmin esteitä panna, kun on henkensä pelastuksen velkaa. Eikä ole voudistakaan pelkoa, ei ole pestistään puhunut ja tänä iltana jo lähtenee, koska jo hevostaan valjastuttaa.
Pitkän aikaa seisovat he asioistaan haastaen, eikä ole Kari nähnytAnnikkia koskaan ennen niin iloisella mielellä.
Silloin kuuluu voudin hevonen ajavan rappujen eteen ja Annikkia huudetaan. Annikki ei ehdi hyvästiäkään heittää, kun kiiruhtaa pihaan.
—Älä mene vielä! kuiskaa vain mennessään Karille,—minä tulen takaisin!
—Tuo, Annikki, voudille lähtöoluet! kuulee Kari Ilpottaren käskevän.
Vouti ilmaantuu rappusille ja heittäytyy rekeensä Ilpottaren häntä soihdulla valaistessa. Annikki juoksuttaa tuvasta oluthaarikan ja ojentaa sen voudille. Kari näkee voudin reen laidalle nousten tempaavan Annikkia vyötäisistä ja hänet rekeen heittävän. Soihtu sammuu, pimeässä parkaisee Annikki:
—Auttakaa, auttakaa! Kari, Kari!—ja hevonen puhaltaa täyteen laukkaan.
Kari karkaa kohti ja pääsee reen perään kiinni, mutta saa samassa kannoilla seisovalta voudin rengiltä iskun kasvoihinsa, kaatuu ja reki pääsee hänen käsistään.
Ja ennenkuin hän ennättää nousta, on reki jo törmän alla rannassa. Raivoissaan rientää Kari jälkeen, jäältä kuuluu vielä kerran Annikin avunhuuto, mutta tukehdutetaan. Juostuaan itsensä hengähdyksiin, niin ettei pääse enää paikaltaan liikahtamaan, pysähtyy Kari eikä kuule enää muuta kuin omain keuhkojensa kohinan ja sydämensä jyskytyksen.
Älytönnä seisoo hän hetkisen, hyökkää taas eteenpäin, pysähtyy, kääntyy Panulaan päin, päättää taas toisin ja lähtee perään. Mutta juostuaan itsensä vielä kerran voivuksiin palaa hän Panulaan.
Siellä on huuto ja hälinä ylimmillään, naiset juoksevat ja voivottelevat ja tukkaansa repivät, sill'aikaa kun Ilpotar on Panulle, joka on vuorelta palannut, selittävinään, miten ryöstö oli tapahtunut.
Silloin syöksee Kari tuvan ovesta sisään ja hyökkää suoraan Panun kimppuun.
—Sinun on työtäsi tämä! kähisee hän ja kohottaa kätensä, johon on karhukirveensä huotrastaan temmannut.
Mutta ennenkuin hän on ehtinyt iskeä, putoo hänen päähänsä semmoisella voimalla Panun nyrkki, että Kari luuhahtaa maahan kuin irtaunut purje. Ei käy kukaan Karia puolustamaan, ja kenenkään auttamatta hän masentuneena nilkuttaa ulos pimeään porstuaan. Kaikki ovat hätkähtäneet Panun voimaa, joka seisoo tuvan lattialla sieraimet suurina ja silmät voudin viinasta kiiluen.
Mutta silloin virkkaa Jorma:
—Itseäsi löit etkä Karia. Henkesi pelastajaa löit! Tuhoksesi olkoon! Ja sen sanottuaan hän poistuu Karin jälkeen, huutaen häntä, mutta ei saa vastausta. Kuulumattomiin on Kari jo kadonnut.
—Annoit Annikin hyvänimisen! voivottelee karsinassa Panun emäntä huivi silmillä ja ruumistaan edestakaisin huojutellen.
Ja tyytymättömyyttä ja paheksumista ilmaisevat miestenkin kasvot, vaikkeivät uskalla sitä ilmi lausua.
—Välipä orjatytöstä! huutaa Panu. Naiset naisia itkekööt! Pois täältä, ämmät, toiseen tupaan! Me miehet karhun peijaita jatkamaan. Juomatta ovat vielä voudin lahjaviinat! Mäsäksi isken jokaisen, joka tässä minua moittivin silmin jyrää!
Silloin tällöin, kun oli olutta tai viinaa liiemmältä maistanut, joutui Panu pois mielensä tavallisesta tasapainosta ja silloin tiesivät kaikki, ettei ollut häntä aika vastustaa. Naiset vaikenivat ja hiipivät pois, ja useimmat nuoret miehet lähtivät talosta, vaikka oli tapana karhunpeijaat karkeloihin päättää. Ei ollut iloista tämän illan, ei ollut Jorma kannelta soittamassa, ei Kari karkeloa johtamassa, ja sääli oli somaa Annikkia, joka oli voudin raiskattavaksi ryöstetty. Kuiskutellen siitä portailla puhuivat, eivätkä auttaneet Ilpottaren kehoitukset ja houkutukset. Pois lähtivät hiihtämään.
Mutta vanhempain miesten mielet saa voudin viina vähitellen nousemaan, ja innostuneina kuuntelevat he, mitä Panu kertoo kurjan orjan hinnaksi saaneensa. Kauppoja semmoisia ei oltu ennen tehty. Nyt ei puute Panun heimoa paina, kun saaliinsa suoraan kuninkaalle myyvät. Kaikki nahkat Kontojärven markkinoilla ennakolta ostetaan, ostetaan huokeasta ja kalliista myydään.
Eikä tällä puolen Rajavaaran saa kukaan muu joustaan jännittää. Tuho reitalaisillekin, jos sen tekevät!
Mielistellen miehet Panulle puhuvat, ja käy jo Panu itsekin itseään kehumaan.
—Täss' on mies, jonka tekoja vielä taruissa mainitaan ja lauluissa lauletaan! Ennen Väinämöstä ja seposta Ilmarista tarujen tieto loppuu kuin Panusta tietäjästä, kaikkien taikain taitajasta. Ja vielä senkin karsikkoon tuleva kansa kerran uhrinsa kantaa!
Puhuvat ja porisevat, laulavat ja loilottavat miehet olkipahnoilla kellehtien, kun Jorma aamupuoleen yötä astuu tupaan ja jää äänetönnä ovensuuhun seisomaan. Haarikkaa työntää hänelle Panu, juomaan kehoittaa ja mielen kaiveet keventämään. Mutta Jorma työntää takaisin haarikan ja virkkaa liikutuksesta vapisevalla äänellä:
—Annikki on juossut koskeen!
—Mitä se koskeen on juossut? kysyy Panu välinpitämättömästi.
—Voudin jälkiä lähdin seuraamaan, kertoo Jorma. Tulen Korpikosken niskaan, jossa tie jäältä maalle nousee. Siinä näen naisen jäljet, juoksujäljet, hangen halki suoraan koskelle vievän ja jyrkimmän kallion reunaan päättyvän. Irti oli raiskaajan reestä reutoutunut ja kuohuun kurja heittäytynyt. Siellä on Annikki ja kostoa sinulle, Panu, kosken kurkulla huutaa.
—Lieneekö ollut Annikki?
—Kenen lienee tämä päähine?—ja Jorma veti kirjaillun hunnun povestaan.—Katajaan oli tarttunut, siitä sen löysin.
Annikin hunnuksi se tunnettiin.
—Kun lienee ollut Annikki, niin olkoon!
—Viattoman veren pääsi päälle ja heimosi päälle toimitit, sanoi Jorma uhkaavasti ja poistui.
—Välipä orjattarella, Reidan sikiöllä! En naisten henkiä häikäile.
Muut miehet ovat jo niin päihtyneet, että tuskin ymmärtävät, mitä on tapahtunut ja mistä oli ollut puhe.
—Kuka koskeen? Mitä? Kuka koskeen? hoilottavat he.
Mutta Ilpo on siksi älyssään, että muistuttaa pitävän kotihaltijalle uhrata, ennenkuin uusi päivä nousee, niin ei salli ruveta kuolleen kummittelemaan.
—Uhrata pitää, uhrata, niin pitää, kuin sanot! myöntää Panu.—Mitä mä tässä sille suun tukkeeksi? Jouko, Jouko hei, tule tänne!
—Jouko hoi! hoilottavat miehet.
Jouko tulee toisesta tuvasta, josta oven auetessa kuuluu naisten itkua ja voivotusta. Annikkia kaksittain itkevät; kun yhdet lopettavat, toiset kaksi alkavat.
—Annikki kuuluu koskeen menneen.—Pane kiinni ovi, ettei kuulu akkain ulina.—Vie uhri kuolleen muistiksi saunakuusen juureen haltijalle! Tuoss' on, kaada kaikki, valele, että kerran saa tarpeensa.—Viinaa se on!
—Viinaa! toisti Ilpo.
—Ka, viinaa on, voudin viinaa! Vouti kun tuhosi tytön, niin sen on viina kuolinuhriksikin omansa.
Kun Jouko epäröi ja Ilpo säikähtynein silmin Panua katselee, huutaa tämä rivosti nauraen:
—Annetaan äijälle viinaa, ei ole eläessään ennen viinaa saanut, maitoa on kaiken ikänsä juonut, ei ole liikaa, jos vanha mies kerran saa karvaampaakin.
—Jos ottaa pilkaksi ja suuttuu? Tai humaltuu ja yltyy tuhojaan tekemään?
—Olisi soma kerran nähdä haltijakin humalassa. Jouko, tee niinkuin käsken! Sinun pitää oppia uhraamaan. Älä pelkää, aina minä yhden kotohaltijan hallitsen. Annetaan äijälle viinaa!
—Annetaan äijälle viinaa! huutavat miehet tietämättä, mitä huutavat.
Ei uskalla Jouko olla tottelematta, ottaa haarikan, johon Panu oluen sekaan on viinaa kaatanut, ja menee ulos. Tuuhea, suuri kuusi, joka saunan edessä seisoo ja jonka alla havumajassa ensimmäiset Panut satoja vuosia sitten tähän tultuaan ovat ensimmäistä asuntoaan pitäneet, on talon pyhä puu ja sen alla kotohaltijan asunto. Siihen kaikki kotouhrit kannetaan. Se on tulevia, tapahtuvia asioita tietävä puu, aina pudottaa oksansa, kun joku talosta on kuoleva, sitä suuremman, kuta vanhempi on se, jonka on vuoro kuolla. Nyt se huojuu ja kaikki sen jäähileessä olevat oksat ritisevät niinkuin kaikki katkeamassa olisivat.
Ei olisi Jouko tohtinut sitä lähestyä, itselleen luuli sen päätään ravistavan vihoissaan siitä, että sen pyhyyttä pilkattiin. Mutta ei uskaltanut olla isänsä tahtoa täyttämättäkään. Tuulen puolelle hiipien heittää hän nurkalta uhrin astioineen puun juurta kohti ja juoksee kaiken minkä kerkiää takaisin tupaan.
—Mitäs sanoi? huutaa isänsä hänelle vastaan.
Mutta ennenkuin Jouko ennättää mitään vastata, syöksee Ilpotar sisään huutaen:
—Pappi tuli! Pappi tuli! Ja hengähdyksestään selvittyään kertoo hän heille tulleen kaksi miestä, joista toinen sanoi olevansa Kontojärven pappi ja toinen Reita Reidanpoika, ja että huomenna aikoo pitää jumalanpalveluksen ja kutsuu kaikki lapset kastettaviksi ja aviot Ristin-Kiesuksen nimeen vihittäviksi.
—Siinä se nyt on! kuului Jorma sanovan porstuasta.
Hämmästynyt on Panu eikä ensin tiedä, mitä virkkaa.
—Minä hänet tapan, jos tahdot! huutaa Ilpo, joka, vaikka muuten on hiljainen mies, on käynyt raivopäiseksi voudin viinoista.—Viha ja sota on välillämme!
Miehet huutavat samaa, mutta hilliten virkkaa Panu:
—Et tapa etkä häneen koske! virkkaa hän varmasti ja kylmästi ja lisää sitten Ilpottarelle:
—Mene kotiisi ja anna vieraille, mitä tarvitsevat. Mutta et mene sinä eivätkä muut heitä puhuttelemaan. Mutta jos huomenna tänne tullevat, niin kuulemme, mitä heillä on asiata.
Ja sen sanottuaan korjautti hän pois juomat ja laittoi väkensä, vieraat ja talon joukon, levolle.
Ei ollut ainoatakaan panulaista näkynyt Kontojärven kirkolla sitten markkinain. Pyryilman kanssa kerran lähdettyään olivat salolaiset jäljettömiin kadonneet kuin villipeurat, jotka asutuille maille jonkin kerran eksyttyään oikaisevat kuin viivalla vetäen takaisin synkille sydänmaille.
Lukusilla kulkiessaan pitäjänsä asutummissa osissa tiedusteli Martti-pappi Panusta ja hänen hankkeistaan. Ei kukaan sanonut hänestä mitään tietävänsä, ei kukaan mitään hänestä kuulleensa. Mutta vaikka Panu miehineen pysyi poissa, lumeen peittyneiden, laduttomien korpiensa takana, tuntui hänen läsnäolonsa kuitenkin kaikkialla, mihin pastori tuli. Jos hän otti hänet puheeksi, vaikenivat miehet kuin yhteisestä sopimuksesta, loivat silmänsä maahan ja koettivat kääntää puheen toisaalle. Hän heitä siitä nuhteli, mutta he vaikenivat yhä, ja silmään ilmaantui pelonalainen, välttelevä, kaihtiva katse. Se oli yhä sitä samaa, salaperäistä pelkoa, jonka hän heti tultuaan oli huomannut, ja markkinamessun jälkeen se oli yhä ollut kasvamassa. Vähitellen alkoi hänelle selvitä syykin siihen. Tuon tuostakin tiedusteli häneltä salamyhkäisesti ja kautta rantain milloin yksi, milloin toinen pitäjän mies, eikö ollut mikään vaara häntä uhannut, eikö ollut huomannut minkään onnettomuuden häntä väijyvän. Kun hänen vaimonsa kerran sairastui, ilmaisi Rampa-Riitan äiti vihdoin kaikkien ajatukset, selittäen taudin panentataudiksi, Korpijärven suuren tietäjän nostamaksi. Muutkin merkit osoittivat, että Panu oli ollut liikkeessä. Koko talven oli vuoroin pyrynnyt, niinkuin olisivat kaikki Lapin lumiseulat yltä kuohuneet, vuoroin ollut viikkomääriä niin ankara tulipalopakkanen, ettei muistettu miesmuistiin moisia ilmoja olleen. Se ei ollut enää oikeata jumalanilmaa … pahan nostamaa oli … ei olisi pitänyt noitaa kirota, se kiroo vastaan kahta kipakammin.
Reita toi nämä tiedot ja kertoi vielä kuulleensa miehiltä, jotka olivat saloilla hirven hiihdossa olleet, miten Panu oli kirkkoa kironnut ja miten kirkko siitä kirouksesta oli kumolleen ilmassa keikahtanut, ja olivat miehet asiasta Panua ihmetellen puhuneet.
—Jos on kirkko ollut kumollaan, niin on se pantava kohdalleen jälleen, virkkoi Martti-pappi.
Ja siitä päivästä hankki hän lähtöä Korpijärven perukalle. Niin kauan kuin ei hän sinne mene eikä osoita uskaltavansa käydä sutta hänen omassa luolassaan uhkaamaan, ei se lakkaa hänen karjaansa vaanimasta.
Mutta ei ollut retki Korpijärvelle helppo tehdä. Harvat olivat ne miehet, jotka siellä olivat liikkuneet ja jotka sinne tien osasivat.
Eivät auttaneet uhkaukset, eivät houkutukset ja lupauksetkaan. Korpijärven perukka oli kuin manala, jonne monta oli mennehiä, harva sieltä tullehia. Oli nähty, että tietäjä, kun tahtoi, taisi jäljet niin sotkea, ettei kotiinsa osannut, vaan talvikauden korpia harhaili, samoja jälkiään kiersi, kunnes nääntyi … niin oli monelle käynyt.
Niin kului talvi puolilleen, ja jo oli pastori vaimonsa kieltelyistä huolimatta päättänyt Reidan kanssa ja ilman opasta lähteä umpimähkään kesäpäivän nousua kohti hiihtämään, kun tuli tieto, että vouti hankkii karhun ajoon Korpijärvelle.
Tie oli auki ja voudin jälkiä noudatellen lähtivät Martinus Olai ja Reita Reidanpoika kirkkaana kevättalvi-aamuna retkelleen. Voiton varmuus rinnassa pappi hiihtää, on niinkuin metsästäjä, joka on otuksen jäljille päässyt ja seuraa sitä selvää jälkeä myöten, kunnes varmassa piilopaikassa tavoittaa. Kuta kauemmin hän hiihtää, sitä kauemmaksi hän tulee kotoaan, mutta ajon päämaali ei tulekaan sitä mukaa lähemmä. Tuon vaaran rinteellä hän sen saavuttaa, mutta kun sinne saapuu, jatkuu jälki yhä ja uppoo yhä synkemmille saloille.
Kolme päivää hiihtivät pastori ja Reita, yöt aina nuotioilla väristen.
Mutta kuta kauemmaksi tulivat kirkolta, sitä turvattomammaksi kävi mieli. Se, mikä kotona, kirkon turvissa, joka oli kuin hyvin varustettu linnoitus, tuntui varmalta saavuttaa, se oli täällä sen piiristä poistuessa sitä epätietoisempaa, kuta edemmä tultiin. Voisiko hän siellä mitään saada aikaan? Eikö ollut mieletöntä mennä takamaita kylvämään, kun rintamaatkin vielä raakaa metsää kasvoivat? Eikö olisi ollut tarpeeksi työtä kirkon ympäristössä ja eikö otollisempaa jo ennen avatulla vainiolla viljelystä parantaa? Milloin tuntui näihin kysymyksiin yksi vastaus oikealta, milloin toinen—mutta viimeinen oli aina se, että hän heitti konttinsa uupuneeseen selkäänsä, tarttui sauvaansa ja lähti Reidan jälkeen ponnistamaan. Korpiahan hän oli tullut aukaisemaan, ja korpea kohti piti hänen kulkea … muut asutuita maita viljelkööt. Vaimo oli ollut alakuloinen hänen lähtiessään, oli silmissä ollut pyyntö, jota ei suu ilmaissut. Mutta ei saanut Jumalan käskyjä täyttäessä muiden mieliä kysyä … ja tarpeen oli hänellekin, että uskonsa vahvistuu, että turha pelko hänestä poistuu ja että hän kerran käsittää, ettei ihmisen henkikään mihinkään saa kuulua, kun vain Isän tahto täytetään. Mitä hän pelkäsi? Minunko henkeäni? Mutta silloinhan hän ei luottanut suojelijaani ja siihen täytyi hänen oppia uskomaan. Omaa henkeäänkö? Mutta kukapa sitä pyytäisi, ja samahan oli suojelija hänelläkin.
Lieneekö Reita arvannut hänen ajatuksensa, vai muutenko ne lienevät samaa jälkeä juosseet, niinkuin he samaa latua hiihtivät. Mutta heidän kolmantena iltana nuotiolla levätessään ja vielä valvoessaan virkkoi hän:
—Etkö pelännyt jättää naistasi yksin!
—Miksi pelkäisin?
—Isä kun taikamatkoillaan kulki, jätti aina miehen kotiin äidin turvaksi. Kun noidan nuoli taloon kiitää, miehen karvaisesta rinnasta kilpistyy, mutta kun ei miestä karvarintaa talossa, naisen sydämeen uppoo.
—Älä sinä usko, Reita, semmoisia … eivät noidat mitään mahda, kun vahvasti uskot, etteivät mahda.
Koetti Reita vakuuttaa itselleen vahvasti uskovansa, mutta kuta kauemmaksi korpiin painuttiin, sitä aremmaksi kävi hänkin, vavahtaen tuulen huokauksia hongikossa, säikähtäen puista putoilevaa lunta, kuvitellen peikoiksi kaatuneiden puiden juurikkaita ja hiipiviksi haltijoiksi ohi pyryäviä lumipilviä. Kirkon seinien suojassa oli hänestäkin ollut turvallista, mutta täällä oli, niinkuin ei Jumalan hengellä, sillä kaikkia kastetuita suojaavalla hyvällä haltijalla, olisi ollut enää mitään vaikutusta eikä valtaa. Alkumatkasta se oli tuntunut mukana olevan, edellä kulkevan, kupeella hiihtävän, mutta sitten oli kuin vähitellen jäljelle jäänyt ja viimeisestä yöpaikasta Rajavaaran alla lopullisesti takaisin kääntynyt.—Jos meidät tuhoovat? ajatteli hän, vaikkei uskaltanut sitä pelkoaan ilmaista. Ja salaa pisti hän aapisen kontistaan povelleen tuntien siitä vähän mielensä rohkenevan.
Kolmannen päivän iltana he eivät enää nuotiota tehneet, vaan päättivät yötä myöten hiihtää, kun jo oli puolilta päivin alkanut näkyä korkea luminen vaara, jonka Reita luuli lapsuutensa muistolta tuntevansa kuuluksi uhrivuoreksi. Kuta enemmän he sitä lähenivät, sitä korkeammaksi se kohosi, ja Korpijärven päähän tultua se oli, kuin olisi siinä ihan edessä ollut.
Voudin rekien jälki vei suoraan vuorta kohti, mutta vaistomaisesti kampesi Reita illan pimetessä siitä pois, loitoten järven toista rantaa hiihtämään. Raskasta oli nyt hiihto nuoskeutuneessa lumessa ja voimain väsähtäessä. Suksia paattoi, ja jalkaa livetti varpaallisesta.
Sanaakaan vaihtamatta kulkea nujersivat he järveä pitkin, joka näytti ulottuvan loppumattomiin. Vasemmalla kädellä oli matala metsänranta, oikealla yhä uhkaavamman näköiseksi kohoava vaara.
—Miksi poistut täältä? kysyi pastori nähtyään, ettei Reita enää jälkeä seurannut.
—Ei ole hyvä tuota lähestyä, virkkoi Reita, osoittaen vaaraa.
Ei tuntenut pastori tarpeeksi voimaa rinnassaan pannakseen vastaan, vaan seurasi Reitaa, vaikka tunsikin sen heikkoudeksi.
—Millä puolen järveä tietäjä asuu? kysyi hän pitkän aikaa ääneti hiihdettyään.
—Vuoren puolella muistelen hänen asuvan ja niin olen kuullutkin.
—Sinne täytyy meidän mennä,—ja hän ponnisti viimeiset tahdonvoimansa rinnassaan kasvavaa epämääräistä pelkoa vastustaakseen.
—En lähde yöllä noidan taloon.
—Heikko on uskosi, Reita.
Reita ei vastannut, vaan kuulosti outoa ääntä edestäänpäin järveltä.
—Mitä se on? Mikä siellä huutaa? Näetkö mitä?
—On, niinkuin naisen ääni huutaisi.
Tuon tuostakin kuului kuutamon hämärästä kuin tukahdettu uikutus ja väliin parkaisu ja sitten ajavain meteliä.
—Auttakaa! Autt…! kuului nyt selvään, ja jonkin matkaa heistä näkyi saaren takaa täyttä laukkaa karkaava hevonen rekineen, kadoten samassa toisen saaren taa ja sinne häipyen näkymättömiin ja kuulumattomiin.
Pääsemättä selville siitä, oliko se harhanäkö, vai olivatko silmät ja korvat totta puhuneet, ei Martti-pappi enää pyrkinyt Panulaa kohden, vaan seurasi vastausta saamatta Reitaa, joka yhä enemmän loittoni tuolta epäilyttävältä rannalta. Yksi ainoa halu heitä enää elähytti: päästä suojaiseen paikkaan lepäämään. Ja päämäärä näytti tällä hetkellä olevan niin kaukana ja voimat sen saavuttamiseen niin vähissä, että hän tunsi pyrkivänsä sitä kohden vain siksi, ettei tiennyt muutakaan suuntaa, minne mennä.
Silloin tuikahti tuli jostakin edestäpäin näyttäen olevan hyvin kaukana taivaanrannan rajassa. Se sammui kohta. Mutta kun he sen viittaamaa suuntaa olivat vähän aikaa hiihtäneet, ilmaantui yht'äkkiä eteen asuttu ranta ja rannalla talo. He olivat Ilpolassa, toisella puolen järven, vastapäätä Panulaa.
Talossa vielä valvottiin. Koirain äkäistä haukkua katsomaan tulleelta emännältä pyysivät he saada yösijaa ja ruokaa. Soihtu kädessä vei hän heidät suureen lämpimään tupaan. Kysymättä, keitä vieraat olivat ja millä asioilla kulkivat, kantoi Ilpotar pöytään syötävää ja levitti kaislapahnat uunin kylkeen lattialle. Oli tapa saloilla semmoinen, ettei ennen vieraan syötyä kysytty, kuka oli ja mitä kulki. Ja jos oli vihamieskin vaikka mimmoinen, ei häntä sinä saanut kohdella, jos kerran oli tarjouksen vastaan ottanut ja jos ei omasta ehdostaan riitaan käynyt.
Mutta kun Ilpotar vierasten syötyä ja siitä kiitettyä sai vastaukseksi kysymykseensä kuulla, että toinen heistä oli Kontojärven kuulu pappi ja toinen Reita-vainajan poika Reita—niin sanattomaksi jäi hän pöydän päähän seisomaan ja sai vasta hetken kuluttua esille vavahtelevan kysymyksen, mitä täällä kulkivat?