Vastustamattomasti veti Joukoa puoleensa Reita ja hänen kirjansa. Yönsä hän sitä makuuaittansa ylisillä mietti—keväisen yön, kun hyttyset ulkona surisevat, rääkkä narisee, koski kaukana kohisee—ja kun västäräkki päivän valjetessa tuohikatolle hypähti ja malkoa myöten juosta rapisti, niin heräsi hän herkästä unenhorroksestaan ja odotti levottomasti lypsyn loppumista, metsään päästäkseen eiliselle aholle.
Lähtiessä sanoi äiti:
—Kun nähnet vieraan miehen metsässä, anna tämä kannikka ja nämä piiraat,—ja hän pisti ne vyöliinansa alta Joukon kouraan.
—Jo eilen näin.
—Vaan et sanone kenellekään. Ei ole sen tieto paras tieto, mutta parempi on kuin Panun. En minä hänen uskostaan, mutta Annikin on veikko. Suultaan yöllä suosta löysin … sitä paha heittää.
—Mikä paha?
—Heittää ja kiemurteluttaa kuin käärmettä … niinkuin hänen isäänsäkin.
—Heittikö sitäkin kuin käärmettä?
—Ja sitten jäykistyi kuin olisi kuollut. Kun olisi joku, joka sen poloisen siitä päästäisi.
Yhä sekavammin vaeltelivat Joukon ajatukset. Se siitä vain hänen mieleensä selvisi, että Reita on käärmeen kiroissa … että hänellä itsellään on käärme Reidan isän kallossa … että hän sitä siellä vankinaan pitää eikä päästä ja että Reita tahtoo kaikki käärmeet tappaa.
Hän ajaa karjan samalle aholle, jossa eilen oli Reidan kanssa. Reita ei ole siellä, eikä karja pysähdy. Hänen täytyy seurata karjan mukana, mutta kun karja pysähtyy toiselle aholle ja asettuu sinne syömään, heittää Jouko konttinsa kivelle ja rientää juoksujalassa katsomaan, joko Reita olisi tullut. Ei ole tullut, ja Joukon täytyy palata karjan luo.
Kaiken päivää kulkevat lehmät salolla viimekesäisiä syönnöspaikkojaan katsomassa. Vasta illemmalla kääntyvät kotimatkalle, ja Jouko rientää edeltäpäin, sillä karjan ura kulkee ahon kautta.
Reita istuu kivellä ja odottaa. Säteilevin kasvoin ottaa hän vastaan Joukon. Paimenpojat ovat olleet täällä, kertoo hän. He ovat puolen päivää yhdessä tätä kirjaa tutkineet, tämä on Lasten Paras Tavara, se, minkä eilen näit, oli Pyhä Raamattu, hän on heille näitä merkkejä neuvonut, jo ovat muutamia oppineet, ja kun vielä tulevat, niin kohta osaavat itse selon ottaa. Ja on hän muitakin opettanut, on käynyt taloissa naisten luona, kun miehet ovat poissa.
—Lue sinäkin! kehoittaa hän.
—Isä voi tulla kotiin milloin hyvänsä, sanoo Jouko.
Mutta Reita ei sitä kuule. Hän on ottanut laukustaan kirjan, pienemmän kuin sen, mikä hänellä eilen oli, hän avaa sen Joukon eteen ja sanoo:
—Tule oppimaan sinäkin, opetan sinulle nyt Herran rukouksen… »Isä meidän, joka olet taivaissa»…
Ja Reita luki kerran alkuun päästyään rukouksen loppuun asti.
—Missä varauksessa se auttaa tuo loihtu?
—Ei se ole mikään loihtu, se on rukous, ja se auttaa kaikkia pahoja vastaan.
—Auttaako käärmeenkin vihoja vastaan?
—Kaikkia vastaan auttaa.
—Eipähän sinuakaan auta, kun joka yö paha heittää.
—Ei minua paha heitä. Pyhä Henki minut tainnoksiin heittää, ja Jumala puhuu suuni kautta.
—Mitä se puhuu?
—Itse en tiedä, mutta muut sanovat, että tuhoa Panulle puhun.
—Et taida isälle mitään.
—Vielä kerran taidan.
—Hänellä on käärme hallussaan, jossa asuu isäsi henki. Minä ruokin sitä, ja niin kauan eivät pysty isään mitkään vihat, mutta niin kauan se sinua heittää. Se on se käärme.
Reita kävi yht'äkkiä totiseksi ja kalpeaksi. Häntä puistatti kuin horkassa, himmeä kalvo vilahti hänen silmässään ja hän kouristi kiveä, josta sammal irtautui. Mutta kohtaus meni ohi, hän tointui ja virkkoi vielä vähän vapisten ja ikäänkuin puolustautuen ja itseään vakuuttaen Joukolle:
—Missä on se käärme? Ei se minussa ole … ei minussa ole käärmettä.—Missä se on? sanoi hän melkein tiuskaten.
—En minä sano! sanoi Jouko yhtä tiukasti.—En saa sanoa, lisäsi hän heikommin.
—Tapa se käärme!
—En tapa!
—Jos lie hyvinkin käärme … isäsi nostama … se minua vaivaa ja koko sukuani.
Reita tavoitti sydänalaansa.
—Koskeeko sinuun? kysyi Jouko.
—En minä silloin mitään tiedä, mutta ennenkuin se tulee ja kun on ohi, niin kouristaa niin pahasti…
—En minä sille eilen mitään vienyt, sanoi Jouko.
Reita on ottanut kirjan ja alkaa sitä lukea ääneensä hymisten.
—Nyt se herkesi, sanoo hän lakattuaan. Tätä kun luen ja näin painan sydänalaani…
—Se auttaa käärmeen vihoja vastaan?
—Kaikkia vastaan auttaa.
—Anna minulle se! huudahti Jouko yht'äkkiä.
—En tätä anna, tämän on pappi minulle antanut … mutta tämän saat … se on yhtä hyvä.
Hän antoi laukustaan Joukolle yhden niitä pieniä Aapisia, joita hänellä oli useampia ja jotka oli saanut mukaansa pakanoille annettavaksi.
Jouko ymmärtää hyvin, ettei hän tahdo isoa taikakaluaan antaa, niinkuin ei isäkään anna suurta kannustaan. Mutta pienempiä antaa, joita sitä varten valmistaa.
—Onko tämä loihdittu? Lieneehän loihdittu, kun olet papilta saanut.
—Ei ole loihdittu, vaan siunattu on … pyhä kirja.
Jouko katselee kirjaa ja kääntelee käsissään. Silloin kuulee hän liikettä takanaan, ja kun hän käännähtää, näkee hän karjan ahon laidassa metsän rannassa. Härkä on etunenässä, ja suurin silmin ja sieraimin ja korvat pörhöllä ne katselevat häntä.
Hän sukaisee kirjan nopeasti povelleen, hänen suustaan pääsee kirkaiseva huudahdus—silloin härkä hätkähtää ja karkaa pelästyksissään muun karjan seuraamana juoksujalassa kotiin päin. Jouko rientää jäljestä, tuntee rinnassaan eri voimaa, josta ei ole ennen koskaan tiennyt, uskoo, että nyt se ei musta härkä uskallakaan, nyt on hänellä se taikakalu, ettei hänelle mikään mitään mahda, ei pelkää isäänsäkään … olkoon kotona, jos on … en mitään pelkää!
Ja kun hän on aina kaikkia pelännyt, yöllä ja päivällä vapissut taikojen voimaa, niiden tekoa ja tekemättömyyttä, niin tuntee hän nyt vapautuksen, joka huumaa, ja hän ajaa karjan isolla melulla pihaan. Veräjällä hän hotaisee mustaa härkää vielä seipäälläkin selkään, niin että se pakenee tarhan perälle.
—Ka, kun uhrihärkää uskaltaa … jos suuttuisi ja puskisi! virkkaa orjatyttö.
—En pelkää! huutaa Jouko kuin raivoissaan. Nyt en pelkää mitään, nyt se ei enää uskalla!
Oudoksuen häntä hänen äitinsä katselee.
Mutta Jouko rientää saman voiman ja uskalluksen kantamana uhrivuorelle päin. Hän juoksee niityn yli, poikkeaa polulle, jonka ainoastaan hän ja hänen isänsä tuntee ja joka vie vuoren syrjää ja järven rantaa pitkin taikamajalle niemen nenään. Tavallisia tulotaikoja tekemättä, joita hän isän käskystä ei koskaan ennen ole laiminlyönyt ovea avatessaan ja sisään astuessaan, työntää hän oven auki, hyppää kynnyksen yli ja seisoo keskellä taikamajan lattiaa. Vanhan Reidan vaatteet riippuvat nurkassa, hän levähyttää auki kauhtanan helmat, ja pääkallo irvistää häntä vastaan. Samassa pistää käärme päänsä vasemmasta silmästä ja loirahtaa lattialle nälkäisenä suutaan aukoen ja kieltään kierrellen Joukoa kohti, puoli ruumista pystyssä. Joukolla on vielä kädessään seipään pää, jolla mustaa härkää iski, se hujahtaa ilmassa ja sattuu orteen, josta karisee maahan taikakaluja… Jouko iskee toisen kerran käärmeen päätä kohti, keppi sattuu, ja pää menee murskaksi.
—Tapoinhan! huudahtaa hän.
Häntäpuoli vielä kiemurtelee, Jouko polkee kantapäänsä niskaan, tarttuu pyrstöön ja heittää ruumiin huoneen nurkkaan, jossa Panun suuri arpakannus riippuu.
Kannuksen nahkakalvo kumahtaa. Jouko ei älyä, mikä äänen synnyttää, se kuului kuin seinän takaa, kuului kuin maan alta … ja hurjana pelosta, luullen tapetun haltijan äänen kuulleensa, karkaa hän ulos taikamajasta.
Hän luulee itseään takaa ajettavan ja juoksee niemen kärkeen; siellä on vesi vastassa. Hän kääntyy yhä hurjemmin paeten sille tielle, josta oli tullut; sieltä voi tulla isä vastaan. Silloin karkaa hän ylös vuorelle polkua myöten, joka vie taikamajalta uhripaikalle. Vastamäkeä karkaa hän pitkin askelin painaen kirjaa rintaansa vasten. Hän luulee käärmeiden kintereillään tulevan ja ajavan häntä, tuntee kipua kantapäässään, luulee siihen pureutuneen sen, jota kantapäässään polki … pudistaa jalkaansa, on saavinaan sen irti ja rientää uudelleen eteenpäin päästäkseen pyhälle vuorelle, haltijan suojaan, mutta eksyy tiellä, ei tulekaan kukkulalle, vaan jyrkkää kalliota vastaan … ei pääse eteenpäin, kääntyy takaisin, eksyy metsään eikä tiedä enää, missä on, ennenkuin on taas taikamajan edessä, jonka ovi kamalasti ammottaa häntä vastaan ja kallot irvistävät. Uudelleen syöksee Jouko pakoon ja herää vasta hölmäyksistään, kun on kotonaan Panulan pihassa ja kuulee huutoa ja hälinää.
Pihamaalla seisoo ryhmä naisia, kehässä. Heidän keskessään on Reita maassa selällään, hän huitoo käsillään, heittelee ruumistaan ja huutaa ja kirkuu sekavia sanoja.
—Käärme! käärme! käärme! huutaa hän.—Ja Herra Jumala sanoo: kirottu olet sinä, ettäs tämän teit!… Se puree ja jäytää ja syö minua … auta, Herra Kiesus, auta! … josta on kaikki paha maailmaan tullut … auta armias! Voi, kun koskee … köyhyys, kurjuus, sairaus ja synti suuri.
—Mitä se sanoo? kysyy joku.
—Sillä on käärme sisässään, näetkö, kuinka se sydämen alla pullistelee? sanoo Panun emäntä.
—Eikö ole tietäjää, joka tuon kurjan pahasta päästäisi?
—Sinun pitää tappaman ja rikki polkeman … helvettiin te menette … tuliseen pätsiin, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys … tulella minä Panun poltan ja hänen huoneensa, sanoo Herra. Kirotut olkoot kaikki, jotka … ei armoa yhtään, ei armoa, ei armoa!
—Ei armoa! ei armoa! uikuttavat naiset, ja muutamat kaatuvat kasvoilleen maahan.
—Kiesukseen turvatkaa! huutaa Reita silloin kimakalla äänellä ja levittää käsiään.—Kiesus auttaa! Kiesus auttaa!—Taivaaseen! Taivaaseen! Siellä enkelit ja kerupiimit ja harput ja kanteleet ja iankaikkinen autuus! Ei kuolemaa, ei kipua, iankaikkinen elämä!
Hänen kasvonsa näyttävät kirkastuvan, hänen silmänsä selviävät, hän hymyilee ja puhuu väliin hiljaisella ja sopottavalla, väliin riemusta vapisevalla äänellä.
Naiset heltyvät, huudahtelevat ilosta, käyvät toisiaan kaulaan.
—Ei kuolemaa, ei kipua! Voi, mitä lupaa!
Jouko on lähestynyt ryhmää ja seisoo Reidan edessä. Reita taas raivostuu, häntä alkaa kouristaa ja heitellä ja suonta vetää niin, että pää ja kantapäät vain ovat maassa, muu ruumis luokkina. Siitä nakkaa hänet istualleen, hän puristaa kädet rinnan yli, levittää niitä, suu vaahtoaa ja hän huutaa:
—Pois, sinä! Pois, sinä! Et tapa käärmettä …. kiusaat ja kidutat!Kirottu sinä, noidan sikiö, joka et tapa!
Taas retkahtaa Reita selälleen, menee äänettömäksi, on kuin kuollut.
Silloin pääsee parkaisu Joukon suusta, hän hoipertuu maahan ja alkaa huutaa:
—Minä tapoin, minä tapoin!
—Joukoa heittää!—Joukoakin heittää! voivottavat naiset. Jouko lankesi loveen! Nyt se meni siihenkin!
—Reita herää! huutavat toiset.
Reita oli noussut istualleen ja katseli oudostellen ympärilleen. Mutta kun hän yritti nousta, horjui hän. Panun emäntä käski naisten saattaa hänet aittaan vuoteelle. Mutta itse kantoi hän Joukon, joka oli vaiennut ja jäykistynyt kuin korento, toisten naisten kanssa toisen aitan luhtiin, jossa oli Joukon makuusija. Koko yön hourasi Jouko ja puhui käärmeestä ja mustasta härästä.
Mutta kun Ilpotar, joka oli rientänyt järven yli ottamaan selkoa oudosta melusta Panulan pihalla, oli kuullut, mitä siellä oli tapahtunut, lähti hän niiltä jaloiltaan soutamaan sanaa Panulle, joka oli järven saaressa kalassa.
Herättyään kouristuksistaan lepää Jouko toiseen iltaan saakka heikkona, velttona ja liikkumatonna vuoteellaan aittansa luhdissa täyteen tajuunsa tointumatta. Uupunein ja unteloin silmin hän kattoon tuijottaa käsittämättä, mitä on tapahtunut. Katon ruoteita ja tuohia ja niiden välitse kuultavaa päivää katsellessaan on hänestä, niinkuin hän näkisi näkyä koko ajan. Hän ummistaa silmänsä ja odottaa unta, mutta silloin alkaa polttavien luomien alla ilmestyä hänen eteensä päällekkäin, poikittain, sisäkkäin ja sekaisin tapahtumat ja ajatukset: pikku pojat aholla, suuri musta härkä … sitten käärme pää pystyssä … tappoiko hän sen, vai untako se oli? … kaikki menee mullin mallin … koko pyhä vuori horjuu, ja uhrikoivu kaatuu … huutavia naisia … ja taas käärmeitä … häntä kannetaan .. hän avaa silmänsä eikä taas näe mitään, eikä muista, mitä äsken näki … ei pääse selville, missä hän nyt on … ummistaa taas silmänsä siitä päästäkseen. Se uudistuu yhä uudelleen.
Silloin kuuluu naraus niinkuin oven naraus ja hiipiviä askelia jostakin alhaalta. Parahiksi saa Jouko mieleensä selvyyden siitä, että hän on omassa aitassaan ja joku liikkuu alasillalla, kun hän näkee lattian läpi kohoavan tukan, kasvot, parran, kaulan, rinnan ja mustain teräväin silmien pysähtyvän häntä tarkastamaan. Se on joku, jonka hän tietää, kuka se on, vaikkei saa siitä selkoa. Mutta kun viimein tuntee isäkseen, jähmettyy veri sydämessä, hän huutaa, mutta ei saa sanaa suustaan, hän on kuin painajaisen alla, tuijottaa silmät ulkona päästä, ja pakkautuu kauemmas nurkkaan, jossa makasi.
Hän kuulee isänsä kuiskaavan:
—Se on vielä haltijain lumoissa … älä pelkää isääsi, Jouko, pysy lovessa niin kauan kuin henki pitää.
Jouko hypähtää pystyyn ja tointuu samassa.
—Näitkö mitä? kysyy Panu.
—Mitä isä tahtoo?
Jouko vapisee kiireestä kantapäähän … nyt se on saanut kaikki tietää.Mutta isä sanookin ystävällisesti:
—Pue yllesi puhtaimpasi paita ja ota ne ennen pitämättömät päällysvaatteesi ja tule minun jäljestäni uhrivuoren veräjälle. Kulje niin, ettei kukaan näe. Jos sattuisi olemaan joku näkijä tai kysyjä, niin varo sanomasta, minne menet.
Jouko tuntee täytyvänsä totella. Jos ei isä vielä sitä tiedä, niin saa se sen kerran tietää … tehköön, mitä tahtoo. Ja hän tekee niinkuin isä käski, ja muuttaa vaatteensa. Isä käski tulemaan uhrivuoren veräjälle. Siellä se sen tekee, minkä tekee. Pistää Jouko kuitenkin Reidan antaman kirjan povelleen, jonka se oli sanonut kaikesta varjelevan. Kun muistaisi sen loihdun, jonka se luki, mutta se on unohtunut.
Isänsä käskyä totellen hiipii hän huoneiden taitse, mutta kun hän aikoo aittojen ohi, huomaa hän Reidan kynnyksellä istumassa.
—Minne menet, Jouko? kysyy Reita.
—Jos äiti kysyy, niin sano, että isä tuli ja vei vuorelle.
—Jos hätä tulee mikä, niin sano: »Auta, Kiesus armias!» ja purista kirjaa rintaasi vasten, jonka sait. Minulla on nyt niin hyvä olla. Tuntuu kuin ei enää heittäisikään. Sinä tapoit sen.
Jouko kiiruhti pois. Reita katseli hänen jälkeensä, näki Panun veräjällä odottavan, tarttuvan Joukoa käteen ja menevän hänen kanssaan niityn poikki. Hän pistäytyi aittaan, sukaisi vaatteita ylleen ja hiipi jälkeen.
* * * * *
Mutta kun Panu on Joukon kanssa saapunut metsän rintaan, puhuu hän pojalleen näin:
—Kuulin, että olet loveen langennut. Hyväksi kävi mieleni, sillä nyt olet tietäjäksi valmis, ja suuremmat ovat lahjasi kuin minun. Reitain tieto on sinuun tarttunut, tieto kaikista suurin, kun haltija suusi kautta puhuu. Ei nyt mikään siirrä Panun suvusta tietäjän taitoa. Entiset on kaikki taidot hallussamme ja nyt on uuttakin voimaa annettu. Ei nyt tarvitse Lappia pelätä, ei pappi enää mitään mahda, eikä Karin viha mihinkään tunnu. Mutta se on vain vielä vaara tarjona, vaara suuri se, että sinuun Reidan haltija hänen poikansa kautta kulkiessaan toi Kiesuksen väijyviä vihoja tullessaan. Se on pois peloitettava, erotettava sinusta ainiaaksi. En ole sinua ennen tietäjäksi kastanut, nyt sen teen, nyt on aika tullut … ja silloin eivät sinuun pysty kynnet, kuinka terävät lienevät, vaan itsellesi kasvaa kyvyn kynsi, jolla kaikki kouristat. Loveen lankesit, kohta olet isääsi isompi.
—En minä ole loveen langennut.
—Et tiedä vielä itse, mutta kyllä siitä selviät. Tietäjäksi olet kohta valmis, kaikki on alkutaiat tehty siksi tullaksesi. Viimeiset vain vielä tekemättä, lukko kiinni vääntämättä.
—Anna, isä, minun mennä kotiin, minua väsyttää.
—Ei nyt kotiin, nyt on hetki tullut ja aika otollinen.
—Ei ole minusta tietäjäksi, isä.
—Ei ole toista maailmassa tietäjäksi niin valmiiksi varattua kuin sinä. Äitisi kohdussa sinusta jo tietäjä tehtiin. Ennenkuin synnyitkään, seisotin äitiäsi kolmena torstaina ennen auringon nousua paljaan taivaan alla kasvot pohjoiseen päin käännettyinä ja syötin hänelle koirasriekon aivoja. Se on lumoamaton eläin, siihen eivät pysty mitkään kirot, ja se näkee kaikenlaisia haltijoita ja niiden kanssa haastelee. Siitä sait tarkan ampujansilmän. Et syntynyt hammas suussa niinkuin olin toivonut, olit heikko ja huono, niin että kuolevaksi katsottiin—äitisi peruja—mutta silmäsi oli kirkas—isäsi peruja, suuren ja vanhan Panujen suvun—niin vein minä sinut, ennenkuin olit kolmen yön vanhaksi tullut ja ennenkuin olit nimen saanut, kosken partaalle ja otin vaahtoa pyörteestä, joka pyörii myötäpäivään, ja ripautin koivun vitsalla vettä selkääsi ja päähäsi ja loihdin näin— sanon, että muistaisit, kun kerran tietosi pojallesi perinnöksi jätät— loihdin näin:
—Koskesta kovimmat miehet, väeksi vähän urohon, miehen pienen miehuueksi.
He kulkivat tavallista tietään taikamajalle, eikä Jouko älynnyt muuta, kuin että nyt he sinne menevät ja nyt saa isä tietää, että hän on käärmeen tappanut. Oli yö, iltayö, ja rusko näkyi vielä taivaalla, punaten synkkien pilvien reunaa. Ilma oli lämmin ja hikevä, ja ukkosta oli ilmassa. Joukoa hiotti ja raukaisi niin, että vaivoin pysyi isän jäljessä.
—Ja että sinusta näkijä tulisi, joka tietää asiat edeltäpäin ja aavistaa, mitä tapahtuu, ja arvaa ihmisten mielet ja asiat, kun tulevat kysymään, niin otin kolme kiven sirua tuolta uhrikallion takaa, jonne ei aurinko koskaan paista ja jossa on ikuinen märkyys kesänsä talvensa pyhän lähteen vedestä; ja otin kolme muurahaisen lehmää ja panin ne päänalaisesi sisään yhdeksi yöksi. Ei ole vielä tehonut, mutta taika itää, itää kuin siemen; odottanet aikasi, suuri tietäjä sinusta sukeutuu, sukusi kunnia ja heimosi mahti.
—Muistanetko kaikki, mitä olen sinulle opettanut? virkkoi taas Panu hetken kuluttua. Olen opettanut sinun arpaa ymmärtämään, pyhän kannuksen ongelmoita selittämään … muistanetko, mitä olen opettanut? Miten tehdään taika, kun on karhua vastaan varauduttava? Neuvoin sinulle sen talvella.
Jouko ei jaksa muistaa eikä virka mitään.
—Ei sillä niin väliä, jos et kaikkia muistakaan, kunhan tiedät sen, mikä on missäkin taiassa tärkeintä ja mitä ei saa jättää tekemättä. Niitä olen neuvonut ja neuvon vasta enemmän … vielähän ehditään. Ei teekään oikea taikuri kahta kertaa taikaa samalla lailla, kunhan ne kolme päätemppua tekee. Paha haltija oppii väistämään, niinkuin vanha metso oppii ansaa liisimään, sentähden on uusittava. Kun tauteja parannat, mitä silloin teet…? Entä kun varkaan käden kautta kadonnutta haet?… Et muista, vielä ehdit, olenhan opettamassa. Mielesi nyt muualla vaeltaa.
He tulivat taikamajalle, jonka ovi oli auki Panun kummaksi.
—Kuka täällä on käynyt?
—Lienee tuuli avannut, virkkoi Jouko.
Panu astui sisään ja näki lattialla taikakaluja, jotka olivat orrelta pudonneet.
—Ei vain liene se Kari? sanoi hän, ja hänen silmänsä välähtivät. Mutta sitten hän sanoi:
—Sinut on Reita vainajan vaatteissa tietäjäksi kastettava.
Mutta kun hän kohotti Reidan kauhtanan lievettä, hätkähti hän ja huudahti:
—Missä on käärme?
Mutta samassa hänen kasvonsa kirkastuivat:
—Mitä minä kyselen! Sinussahan se on! On telminyt täällä lähtiessään ja oven auki heittänyt. Henkensä lähtöä temmelsi… Ennen oli käärmeessä Reidan henki ja on nyt Sinussa; mitäs olisi täällä, kun on sinussa!
—Käärmekö minussa?
—Reidan henki on sinussa! Se sinuun meni silloin, kun loveen lankesit.
Ei se silloin ollut mennyt, ennen oli jo mennyt, Jouko tiesi, milloin oli mennyt. Silloin oli paha henki häneen mennyt, kun hän käärmeen tappoi. Hän alkoi vapista, häntä pyörrytti, sydänalaa etoi, mutta kun hän sitä kädellään tapasi, tunsi hän kirjan ja samassa helpotti.
—Sinussa se on … pidä varasi, ettei pääse … pyrki, vaan ei päässyt,—puhui Panu, joka oli huomannut kouristuksen oireet. Joudutaan täältä. Heitä pois hattusi ja riisu vaatteesi! käski hän sitten ja otti nurkan naulasta Reidan lakin ja kauhtanan.—Riisu ihokkaasikin!
Jouko riisui muut vaatteensa, mutta jätti ihokkaan, jonka alle kirja oli kätketty.
Sitten käski Panu hänen pukeutumaan Reidan vaatteihin ja auttoi niitä hänen ylleen. Jouko vähän esteli, mutta totteli kuitenkin.
—Ne pitää sinulla olla ylläsi—kun on sen ydin sisässäsi, niin olkoon kuorikin, muuten voisi luikahtaa pois, eikä tiedä, mihin menisi.
Kun Jouko on saanut ylleen vaatteet, ottaa Panu kannuksen nurkasta, heittää sen hihnasta olalleen, pistää Reidan pääkallon kainaloonsa ja lähtee nopeasti ulos majasta, sulkien oven huolellisesti jälkeensä.
—Tänne mennään! virkkaa hän ja lähtee nousemaan vuoripolkua ylös uhrivuorelle.
Yhä raskaammaksi ja hikevämmäksi on käynyt ilma. Ukkosta ja sadetta piilevät linnut ovat vaiti, eikä kuulu muuta kuin kuikan huuto jostakin kaukaa suurilta seliltä. On kuitenkin outoa suhinaa ilmassa ja puissa, joiden latvat aiheettomasti humahtavat, ja kaukana jossakin myrähtelee lähenevä ukkonen.
—Joudutaan! kiirehtii Panu, kun väsymys viivyttää Joukoa. On jouduttava ennenkuin Ukko saapuu. Se odottaa meitä, mutta saattaa kyllästyä ja tulla ennen aikojaan. Kun salama leimahtaa ja ensi kerran vettä ripahuttaa, silloin tietäjä kasteensa saakoon.
Jouko on vähitellen menettänyt tietonsa siitä, missä on ja mitä tapahtuu, on eksynyt itsestään, näkee kulkevansa vaatteissa, jotka eivät ole hänen … ei tunne omain jalkainsa liikettä eikä osaa omistaa omaksi näkemäkseen, mitä silmään sattuu.
Kuitenkin näkee hän nousevansa vuorelle, näkee ison koivun, jonka alla lähde välkkyy, näkee haltijan kuvan ojennettuine käsineen ja sen edessä uhrikivet. Isä vie hänet haltijan kuvan eteen, langettaa hänet polvilleen ja lankeaa itse hänen viereensä, rukoilee, kumartelee ja loihtii. Isällä on pääkallo kädessään, hän asettaa sen uhrikivelle eteensä ja kiertää kiveä ja Joukoa ja pyhää puuta. Kaiken sen näkee Jouko saamatta sitä itselleen selvitetyksi. Tuntuu vain niinkuin olisi jotakin hänen tähtensä tekeillä. Hän näkee pääkallon edessään kivellä, kummastelee, miksi se siinä on, miksi se hänelle irvistää ja eikö käärme kohta ilmesty sen silmän kolosta?
Nyt ottaa isä kallon käteensä ja menee koivun taa, kumartuu ja ottaa siihen vettä lähteestä. Nyt isä pyörii kantapäillään, nyt ruiskuu vettä ilmaan, ylös puuhun, haltijan kuvan päälle ja yht'äkkiä ruiskahtaa sitä Joukon silmille ja hän hypähtää syrjään uutta ruiskausta pakoon.
Onko hän uhrieläin? Miksi sidotaan häneltä silmät? Miksi hän ei näe mitään? Tapetaanko hänet?
—Olet jumalalle otollinen! kuuluu isä sanovan.
Hänen kaulaansa ripustetaan jotakin—jotakin kumahtaa hänen edessään, hänelle pistetään jotakin kumpaankin käteen ja käsketään lyödä. Hän lyö, ja hän kumahtaa kuin olisi itse ontto kannus.
Nyt älyää hän, että se on kannus, jonka isä on ripustanut hänen kaulaansa ja käskee sitä päristää. Hän kuulee isän kysyvän kumealla äänellä:
—Lupaatko taistella henkeesi ja vereesi Kiesusta vastaan ja tappaa hänen tietäjänsä, missä hänet tavannet?
Ei saa Jouko vastausta annetuksi.
—Lyö, jos luvannet; lyö, jos luvannet! huutaa isän ääni.
Jouko lyö ja isä loihtii:
—Annan sulle suuret lahjat, kaikki taiat, tiedot neuvon, salaiset sanani annan, edessä ison Jumalan, pyhän vuoren viertehellä, tullos suureks tietäjäksi, mahtajaksi mainioksi. Valan vettä, viisautta päästä velhon voimallisen, kallosesta kuulun noidan, tullos vielä viisahammaks, kasvaosi kovemmaksi, ettei pystyis papin loihtu, taiat Kiesuksen tehoisi.
Jouko tuntee vettä päähänsä valettavan, häntä taotaan päähän ja selkään ja hartioihin, hänen silmänsä säkenöivät, hän luulee näkevänsä tulisia käärmeitä ympärillään sähisten kiemurtelevan.
—Iske tulta, ilman ukko, salamoita, suuri äijä, tule tänne toistajaksi, kummiks näihin kastehisin.
Hänen silmissään salamoi, ja hänen päänsä päällä jyrähtää … hän riuhtaisee kääreen kasvoiltaan, näkee isänsä seisovan edessään pääkallo kädessä, syöksee vastaan, tempaa kallon hänen kädestään ja heittää sen metsään, repäisee kannuksen kaulastaan ja potkaisee sen menemään … kumahtaen kimpoo se seipääseen ja puhkeaa … riistää vaatteet yltään ja parkaisee:
—Auta, Kiesus armias!—ja syöksee muutamilla pitkillä hyppäyksillä alas vaaran laelta uhrikentän ympärillä olevaan pensaikkoon ja sinne katoo.
Panu ensin hölmistyy eikä ymmärrä, mikä Joukon tuli. Sitten juoksee hän jälkeen, mutta ei näe häntä missään. Hän huutaa häntä, mutta ei saa vastausta.
—Mikä siihen meni? Mitä se huusi? Huusiko Kiesusta? Huusi kuin olisi avukseen huutanut…
Hän etsii etäämpää vuoren rinteeltä, mutta ei löydä, juoksee jo yhä kiihkeämmin sikin sokin metsässä, vaan ei näy jälkeäkään Joukosta. Hän rientää takaisin vuorelle ja näkee särjetyn rummun, rikki revityt Reidan vaatteet.
—Haltijako sen vei? Käsistä vei!
Silloin löytää hän maasta kirjan, joka oli Joukon povesta pudonnut, ja tuntee sen heti Kiesuksen tietäjän taikakirjaksi. Mutta miten se on tähän tullut? Onko se ollut Joukon hallussa? Sitä vartenko se ei kaikkia vaatteitaan riisunut?
Ja taas muistaa hän Joukon huudahduksen: »Auta, Kiesus armias!»—ja hänelle alkaa selvitä, mitä on tapahtunut.
Juuri kun oli tietäjäksi tulemaisillaan, velhoksi valmistumaisillaan!
Viha, kiukku ja pettymys käpristää kokoon Panun ruumiin. Hammasta purren, nyrkkiä puristaen, maahan kyyristyen ja siitä ylös ponnahtaen syöksee hän suustaan kirouksen, niin kimeän, että näkee omain silmäinsäkin säkeniä syytävän. Hän sadattelee syntymistään, sadattelee kaikkia haltijoitaan, jotka eivät mitään mahda, vaan antavat omalla uhrivuorellaankin vieraalle velholle vallan.
—Sinä Reidan salasuojelija … sinä Kiesuksen kätyri…
Ei saa hän ääntä kiukultaan … raastaa palasiksi kirjan ja heittää lehdet haltijan kuvan silmille, sylkäisten jälkeen … tempaa rummun ja nujertaa sen murskaksi uhripaateen … saa taas sanat suuhunsa ja huutaa:
—Kirottu sinä, kelvoton … epäsikiö … isäsi häpäisijä … sukusi saasta … sinne sinut manoan … vuoren rautaisen rakohon, kahen kallion välihin … kiru siellä kiusajainen … paru siellä painajainen … vuoren rotkoissa syvissä … jost' et pääse päivinäsi, selkene sinä ikänä!
Saatuaan ilmaa keuhkoihinsa juoksee hän taas sinne päin, mihin Jouko oli paennut, hyppää kivelle ja kiljuu:
—Tuonne sun manoan … kosken kuohuhun kovahan… Kivi on keskellä jokea, rautavanne ympärillä … umpilukolla lukittu. Siinä on sija sinulle, jost' et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä … kenenkänä laskemalla … et sanalla suurimmalla … et edes oman isäsi!
Hänen suunsa vaahtosi, tukka seisoi pystyssä, silmät tuijottivat metsän sisään, ja tietäjä vapisi vihansa hengen käsissä niinkuin nuo puut, joita sadekuuron kanssa tuleva ukkostuuli vimmatusti puisteli.
Hän alkoi väsyä vimmaansa, peloitti jo ukkonenkin, joka kietoi koko vaaran laen tuuleen, sateeseen ja salamoihin. Raskaasti hengittäen vaipui hän kivelle, veden valuessa alas täydeltä taivaalta.
Oliko hän poikansa kironnut? Oliko umpilukkoon kironnut? Ehkei se ollutkaan Kiesuksen hallussa? Ehkä oli oma haltijansa sitä heittänyt?
Panulle tuli hätä, hätä siitä, että oli lapsensa umpilukkoon loihtinut.Nyt se ei koskaan pääse siitä irti, nyt se on kaikeksi iäkseen kirottu!
Vielä kerran lähti hän etsimään ja vuorta kiertämään.
Kun saisi käsiinsä, koettaisi kirojen kahleet katkaista, koettaisi haltijat lepyttää, uhraisi kaikki parhaansa, vaikka omaa vertaan vuodattaisi.
—Jouko! huusi hän.—Tule pois, Jouko, älä pelkää! houkutteli hän.
Jouko makasi hiiskumatonna kahden kiven välissä tuuhean näreikön sisässä, aivan lähellä uhripaikkaa vuoren rinteellä, johon oli kaatunut ja jäänyt siihen makaamaan. Mielipuolena pelosta kuuli hän isänsä kirouksen, isänsä peruuttamattomat sanat, joiden alta ei kukaan enää kykenisi häntä päästämään.—»Auta, Kiesus armias, armias!» supisi hän vain.
Siitä hänet Reita päivemmällä löysi ja otti mukaansa.
* * * * *
Kun Panu tuli kotiin—turhaan Joukoa etsittyään ja kerättyään sitten kirjan lehdet ja kannuksen ja Reidan vaatteet ja ne taikamajaan vietyään, josta löysi tapetun käärmeen ja sen Joukon teoksi arvasi—oli jo ilta käsissä, ja lehmät ammuivat tarhan edessä. Emäntää ei näkynyt kotona. Orjatyttö tiesi kertoa, että hän aamulla ennen auringon nousua oli noussut ylös, pukenut ylleen ja kiirehtinyt pois, minne lienee mennyt, oli tainnut joku oveenkin kolkuttaa ja hiljaista supatustakin muisteli hän ulkoa kuulleensa. Kun tyttö katsahti ulos ovesta, näki hän kahden hengen soutaman venheen poistuvan kiireesti rannasta ja uhrivuoren suojaan katoavan. Lieneekö ollut emäntä veneessä … sillä tiellään tuo oli vieläkin.
Panun kiukku, joka vain hetkeksi oli lauhtunut ja turhasta etsinnästä taas vähitellen noussut entiseen voimaansa, kääntyi nyt emäntää odotellessa häntä kohtaan. Saapui siihen Ilpotarkin ja sai tietää, mitä oli tapahtunut. Kertoi Panu hänelle asian, odottaen saavansa vahvistusta toivoonsa, ettei Jouko ollut umpikiroihin kirottu, että kirous jotenkuten oli kilpistynyt takaisin, että jotakin oli laiminlyöty ja että hän vielä tulee takaisin. Mutta Ilpotar virkkoi kuin ilkkuen:
—Olisit minua uskonut, kun jo synnyttyään sanoin, ettei ole pojasta tietäjäksi … turhaan häntä kasvattelit. Ei naisestasi noidan äidiksi. Heikot olivat hänen verensä … sinne nyt menivät molemmat… Eläisi nyt poika toisen naisen…
—Eihän ollut siinä edes eläjätä … kuoli kuin kärpänen, vastasi Panu halveksivasti.
—Kuinka lienee kuollut … tappoivat ennen vanhain tietäjäin toivotuksetkin, mitä nykyisten tehnevät?
—Sitä aina puhut! kivahti Panu. Vaan sen sanon, että vaikk' olisi elänytkin, ei olisi ikänä tietäjää tehty! Ei siirretä suvusta toiseen Panujen tietoja, se tiedä!
—Pakosta se nyt siirtyy, kenelle siirtynee!
Panu nousi tuvan pöydän päästä, jossa oli istunut, niin kiivaasti kuin olisi vieraan aikonut ulos käskeä.
Silloin aukeni ovi, ja emäntä tuli sisään. Hän oli märkä ja saveutunut, tukka riippui pitkinä suortuvina kaulalla ja poskilla.
—Missä olet ollut? jyrähti Panu.
—Olinpa, missä olin … mitä se sinuun!
Ensi kerran kuuli Panu vaimoltaan semmoisen sanan ja semmoisella äänellä. Hän hyökkäsi häntä vastaan, käsi ojona. Mutta emäntä huusi, astuen puolestaan hänkin Panua vastaan, huusi ihan hänen suunsa sisään:
—Poikaasi olin saattamassa!
—Joukoa?
—Joukoa, jonka olet hulluksi kironnut, umpikiroihin kironnut. Reita tuli sanaa tuomaan. Poika houri ja höpisi. Ei tuntenut äitiäänkään. Käärmeen sanoi sisäänsä menneen, isänsä sanoi sen sinne ajaneen.
—Missä hän on? Mikset tuonut häntä tänne?
—Mikset tuonut? Ettäkö olisit vielä tappanut?—Enkä saanut tulemaankaan. Reidan matkaan lähti, papin luo sanoi menevänsä käärmettä ajattamaan.
—Mitä tietä menivät?
—Kysy arvaltasi, se tiennee.
—Pahat henget kimppuusi!
Emäntä nauroi:
—Ja minä viisi hengistäsi, haltijoistasi! Itselläni on paremmat! Niiden suojaan jos poikaasi kasvatin, ei olisi nyt sillä jäljellä, onneton. Miksen omaan uskooni neuvonut?—ja hän vaipui epätoivoisena penkille, kädet helmassa.
—Mihin uskoosi?
—Ainoaan oikeaan ja autuaaksi tekevään! Kastettu olen! huusi hän. Kastettu Valamon luostarissa! Sinne menen ja sinne vien Joukon, siellä parantavat! Siellä kirosi peruutetaan!
—Valehtelet siinä!
—Vai valehtelen! Katso tätä!—ja hän repäisi vaatteensa auki ja tempasi rinnaltaan ristin ja ojensi sen Panun eteen. En pelkää sinua! En ole milloinkaan pelännyt! Pappiakin autoin! Ruokaa lähetin! Kiitä minua siitä, ettei palanut Reitalan aholla. Vai olenko milloinkaan taikojasi tehnyt? Vai olenko pakanallisia uhrejasi uhrannut? Neitsyt Maarian nimeen—(hän risti silmänsä)—ja hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen—(hän risti taas silmänsä)—olen karjan siunannut. Heitä olen palvellut, heille pyhää tuohusta polttanut, salaa olen sinulta pyhimyksiä palvellut, mene navettaan, niin näet!
Raivoissaan riisti Panu ristin hänen kourastaan, heittäen hänet samalla tuvan lattiaa pitkin karsinaan menemään.
Mutta kuin villitty kimposi emäntä sieltä ylös ja huusi ulos ilmoille vuosikausia pidätetyt kärsimyksensä:
—Tapa minut! huusi hän Panun edessä terhentäen, tapa, niinkuin Annikin tapoit. Niinkuin Reidan tapoit! Niinkuin Joukon tapoit! Orjanasi olet pitänyt! Väkisin minut sinulle naitettiin! Paljon pyysit, et mitään saanut, et rahtuista rahoa, petyit kaupoissasi! Valamon kirkonkelloissa kelluu myötäjäiseni, ota sieltä, jos yletät!
Siihen katkesi emännän ilkkuna. Surkeasti uikahtaen vaipui hän hengetönnä lattialle saatuaan sydänalaan potkauksen Panun kengän kärjestä.
—Kuoliko se? kysyi Ilpotar. Räähkää, miten rääkkyi. Nyt siitäkin pääsit!—Eikä Ilpotar saanut ilon salamaa silmistään sammumaan. Mutta Panu karjaisi hänelle:
—Pois täältä, portto! Inhotat minua, epäsikiö sinäkin! Itkisit, et ilkkuisi!—ja heitti hänet ovesta ulos, niin että etehisen irtonaiset siltapalkit kolisivat.
Panu on matkalla Kontojärven markkinoille. Yksin hiihtää hän järven selkiä, viilettää hietaisia harjuja ja halkaisee suuria soita. Ei ole nyt miehiä mukana, ei ahkioita, ei nahkoja. Kun suurimmilla aukeilla taakseen katsahtaa, näkee hän ainoan seuralaisensa, vanhan Ilpon nyykkäisevän jäljessään.
Ei ole muilla miehillä ollut tänä vuonna asiata markkinoille. Ei tarvita heitä ahkioita vetämään, ei avuksi kauppaa tekemään. Huono on ollut riistasyksy, ja ihmeeksi vain orava varpua juoksi, vielä ihmeemmäksi pyy viidassa vihelsi ja teiriparvi koivun latvassa kukerti. Ei ole ainoatakaan karhua kierroksessa kevättalvella tapettavaksi, eivät ole ahmat, eivät ilvekset, eivät hirvet syyslumelle jälkiä jättäneet.
Minne on kadonnut riista?
Lappi on viljan vienyt, reitalaiset menivät ja veivät mennessään.
Panun syyksi on kaikki pantu. Mitäs karkoitti, mitäs syyttömiä ahdisti! Niinhän tiesi vanha taika, että paha perii, jos heidät sukupuuttoon hävität.
Tietäjä on Panu olevinaan, sen verran ymmärtää. Siin' on nyt kuninkaan metsästäjä!
Niin nurisevat miehet, kun toisensa tapaavat metsäpolulla ja reppu on tyhjä. Niin nurkuvat nuotta-apajallakin, kun tyhjän vesiperän nostavat, sillä huono oli ollut kalavuosi jo uhrikesänä, kun Jouko Kontojärvelle katosi, mutta vielä huonompi sitä seuraavana. Toteen oli käynyt Reidan miehen ennustus.
Toteen oli käynyt—täytyi Panunkin itselleen myöntää, ja monta muuta onnettomuutta oli tullut lisäksi. Joukon paettua ja emännän tapettuaan oli Panu kuin pahasti säikähtänyt otus, joka pelkää joka hetki vainolaisen käsiin joutuvansa eikä tiedä, mistä päin vihamies uhkaa. Liikkumatta mihinkään ja osaamatta mihinkään ryhtyä pysyi hän kotonaan jokaista outoa ääntä vavahtaen, säpsähti tuulenhengen humauksia vanhassa karsikkokuusessa, säikähtäen laitumelta tulevain lehmäin ammahduksia ja ollen kuulevinaan käen kukunnassa ja palokärjen vihellyksessä ilkkumista ja ivaa. Kaksi vainolaista hän oli tuntevinaan päänsä päällä vaakkumassa: papin vaino yhtäältä uhkasi, Lapin vaino toisaalta. Kun yöllä silmänsä ummisti ja nukahti, oli kuulevinaan, milloin kirkonkellon ilmassa soivan, milloin Lapin noitien päänsä päällitse suhahtavan ja räähkämiehen metsän rannasta ilkkuen nauravan.
Se ilkkui hänelle kaikkien hänen hankkeittensa hukkaa: turhaan hän oli vanhan Reidan tuhonnut mitään voittamatta, turhaan hän oli kirkon kironnut, turhaan Lapin heimon karkoittanut, turhaan Annikin uhrannut ja monet uhri-elukat teurastanut. Nousi Reita poikansa haamussa haudastaan, vouti, mahtava ystävä, oli surmansa saanut, Kari väijyi hänenkin henkeään, tiesi, mitä pauloja Lappi punoi, ja pappi oli pojan vienyt, temmannut kuin Ukon pilvessä ilmojen kautta omalta uhrivuorelta. Irti oli päässyt Reidan paha haltija, jota ei koskaan ollut saanut oikein kesytetyksi, se se oli sen kiukun ja kiivastuksen silloin rintaan ajanut ja oman naisen surmaamaan saanut, ja lienee kaikki muutkin Lapin henget riistan kimppuun kiihoittanut ja sen näiltä mailta karkoittanut.
Ei tiennyt Panu, mistä apua etsisi, ei ollut taikaa, ei loihtua, ei lumousta, jolla kaikki nämä vihat voittaisi. Kaikkia varauksia oli jo koettanut, ei osannut uutta ainoatakaan. Kysyi kysymästä päästyäänkin kannuksen mieltä, kysyi arvalta neuvoa, mutta ei helähtänyt paikattu kalvo, epäselvän äänen antoi vanhain Panujen ennen niin tarkka taikakalu, poissa oli siitä voima, ja älytönnä töksähteli sammakko sinne tänne selvää antamatta.
Nälkä uhkasi Karjalaa, ja kaikki siitä Panua syyttivät. Huonosti oli kaskenkin käynyt. Uhrien aikana viime kevännä oli sitä koetettu polttaa, mutta satanut oli kaikkina uhripäivinä taivaan täydeltä, ei oltu saatu uhrilihojakaan keitetyksi, ja vähän vain oli kärventynyt kaski, oksat ja havuneulat hiukan palaneet, mutta rungot jääneet siihen sikin sokin makaamaan. Ja se oli miesten mielestä merkki ja osoitus, että kaskeakin kaatamalla oli haltijat vihoitettu. Mitäs uhripäivänä hakattiin, mitäs Tapion tanhuvia syyttä suotta maahan kaadettiin! Siinä nyt nähtiin, ja sitä se käen kuolema ennusti! Jormapahan oli oikeassa, kun varoitti.
Nämä kaikki mielessään nyt, niinkuin ainakin, hiihti Panu samoja matkoja, joita ennenkin oli iloisessa hilpeässä miesjoukossa hiihtänyt, mutta ei kuulunut nyt Kuisman lauluja, ei urhojen pajatusta, ei ollut Jouko jälkijoukossa, josta häntä aina lempeällä silmällä etsi.
Ilpo siellä vain väännätteli, kutsumatta, asiatta oli mukaan lähtenyt. Tultuaan Kirovaaran juurelle päätti Panu häntä odottaa, itsekin vähän levähtääkseen.
Huohottaen tuli Ilpo ja kun saapui lepopaikalle, haki kaatuneen rungon ja siihen istahti. Kovin valui hiki ryppyistä otsaa myöten, ja väsynyt oli ilme silmissä. Paljon oli ollut huolta Ilpollakin viime aikoina. Kaikki Panun huolet ja kaikki moitteet, mitkä häntä kohtasivat, hän omaan poveensa painoi. Mutta enimmän kaikesta hän sitä pahoitteli, että Ilpotar, joka aina ennen piti Panun puolta, nyt häntä moitti ja panetteli kilvan muun heimon kanssa. Ei uskaltanut hän siitä Panulle puhua, pelkäsi siitä häneenkin pahastuvan ja koetti itse olla sitä hartaampi ja nöyrempi. Mutta aina sattui väärään paikkaan Ilpon osanotto, aina olivat neuvot nurinpuoliset.
—Siinä on Kirovaara,—virkkoi hän, ylös vuoren rinnettä silmäten. Siellä tuonoissa talvena kirkon väen kirosit. Taisit tehdä pahasti, kun kirosit. Takaisin kirot kimposi.
Sitä Panu itsekin ajatteli. Mutta ei tahtonut sitä toisen suusta kuulla, astui suksilleen ja lähti painamaan eteenpäin.
Hiihtäessään sitä suota, jossa Jouko viime kerralla markkinoilta palatessa oli tielle uupunut ja tainnoksissa hangelta tavattu, päätti Panu mielessään, että poika jo silloin oli papin valtaan joutunut, että oli jo kirkolla kiro tarttunut ja siitä siemenenä itänyt. Jos olisi varaus voimakas ollut, jos olisit sen taiat ja temput ja sen nostamain vihojen synnyt tiennyt, ei olisi haltuunsa saanut. Mutta ei olisi ehkä sittenkään mitään mahtanut, jos ei olisi kiivaudessa kirotuksi tullut. Ei saanut sitä enää koskaan takaisin. Mutta olkoon, parempi, että ajoissa mätä oksa katkesi ennenkuin suureksi sukeusi ja koko heimon turmeli.
Jo oli turmellutkin. Tieto siitä, että pappi oli tietäjän oman pojan vienyt, ei ollut salassa pysynyt. Viime markkinoilla olivat miehet nähneet sen hulluna kuljeksivan ja isäänsä uhkailevan. Monenlaista arvelua ja arvostelua siitä kuului. Kömpelöksi tuomitsivat tietäjän, joka omaan poikaansa taikanuolensa satutti. Paljon olivat naiset emännänkin kuolemasta ulinaa pitäneet. Ja kesällä, kun kaikki miehet kalassa olivat, oli heitä lauma kirkolla käynyt pappia kuulemassa. Peittelemättä siitä Ilpotar Panulle kertoi, ilkkuen vielä, että on se yhtä hyvä tietäjä kuin sinäkin. Paremmat on uhritemput, juhlallisemmat menot, eikä aja naisiakaan uhripöydältä. Eivätkä uhkauksista huolineet. Olivat kuin lumoissa. Kuritutti Panu miehillä naisiaan, mutta he yltyivät vain siitä. Syyn kyllä tiesi Panu. Ja kirvelemällä kirveli tätä ajatellessaan hänen mieltään se, mikä niin usein ennenkin, että ollenkaan oli päästänyt puhumaan papin—silloin olivat lumot päässeet naisten veriin, ja silloin se oli virsillään heidän mielensä puoleensa viehättänyt. Salaiset oli sillä silmäykset, tehoisat taikansa, mitkä lienevät olleet, ja tuho oli tulossa, jos ei niiden perille pääsisi. Ei siihen kirot pystyneet eikä pilkka purrut.
Ja ikäänkuin vastaukseksi ja vahvistukseksi näille Panun omille ajatuksille virkkoi Ilpo, kun olivat tulleet sille paikalle, missä miehet tuonoissa talvena olivat yönuotiotaan pitäneet ja Kuisma jäniksen kolkannut:
—Ei olisi ollut ammuttava se jänis … ehkä oli sen papin jänis … eikä sillä häntä pilkattava. Siitä pääsi heti alussa yltymään.
Mutta ei tahtonut Panu muiden kuullen mitään omaksi syykseen myöntää eikä omaa heikkouttaan tunnustaa. Ja hän sanoi Ilpolle:
—Herkeä noita ruikuttelemasta. Tiesin, mitä tein … kun olisit sinäkin tehtäväsi tehnyt.
—Enhän arvannut tulen keskestä elävänä pääsevän.
—Et arvannut, kun saamaton olet, vaikka aina hoppuat ja hätiköit.
—Kun käskenet, niin vieläkin koetan … vaikka oma henkeni menköön.
—Ja minun päähäni siitä syy syöstäisiin, ja koko markkinakansa niskaamme! Pysynet aloillasi!
Hääri Ilpo siinä nuotiota laittaen, unohti Panun pahan tuulen ja puhui ääneen ajatuksensa:
—Pahan edellä sen poikasikin kirosit ja vaimosi…—Mutta kun hän näki Panun silmän leimahtavan nuotion takaa, jonka ääressä hän mietteisiinsä vaipuneena pää polvien varassa istui, peruutti hän puheensa:—Lienet tiennyt, mitä teit … parhaasi teit … niinhän oli tehtäväkin.—ja kun Panun mustan välkkyvä silmä häntä yhä seuraili, lisäsi hän:—Eivät sinulle mitään mahda … vielä kaikki vihat voitat, voitat varmaan…— ja vasta sitten pääsi hän Panun katseen lumoista, jota ei voinut kestää enemmän kuin eläin ihmisen silmää.
Levätä olisi tahtonut Ilpo uuvuttavan hiihdon jälkeen, mutta kauan ei antanut Panu nukkua, kun ajoi jo ylös ja lähti taipaleelle, vaikkei vielä aamuruskokaan kuumottanut. Kohta haihtui Ilpo isännästään pimeässä ja sai yksin hiihtää haroa Kontojärveä kohti, jonne hänellä ei ollut mitään asiata, olihan vain lähtenyt, kun tiesi Panun lähtevän.
Mutta Panu oli, kirkonkylään hiihdettyään ja piilotettuaan suksensa harjun alle näreikköön lumen sisään, lähtenyt vakoilemaan, mitä siellä tapahtui.
Vaikka markkinaväki vielä oli yötiloillaan, näki hän, että niitä oli isot laumat jo aattona tullut. Rekiä, pulkkia, ahkioita ja suksia oli sekä talojen pihoilla että nuotioiden ympärillä ja joka haaralta kilisi hevosien kelloja ja porojen tiukuja. Panu tarkasteli rekiä ja pulkkia, jotka olivat nahkoja kukkuranaan. Rekien ja pulkkien muodoista osasi hän heti päättää, miltä ilmoilta ne olivat tulleet. Suven ja lännen ilmoilta oli jo suuri joukko, josta ennen tavallisesti oli ollut vain nimeksi, mutta Pohjanmaalta, Vienasta ja etenkin Lapista oli suurin osa. Ei ollut vilja metsistä kadonnut, muita oli vain maailmoita kierrellyt.
Eräästä metsiköstä tuikki sammuvan nuotion tuli ja lähemmä hiipien näki Panu sen valossa muutamia miehiä peskit korvilla lumessa. Hän tarkasti pulkkia ja peräytyi äkkiä takaisin. Samassa karkasi koira haukkuen häntä kohti ja seurasi häntä pitkän matkaa jäälle.
—Siit, Panu! kuuli hän huudettavan ja tunsi reitalaisen äänen, niinkuin oli jo tuntenut koiran, jolle hänen häpeäkseen oli hänen nimensä annettu, ja joka heti oli isäntänsä vihamiehen vainunnut.
Päästäkseen Panun käsistä kulki Panu voudin nientä kohden, jossa oli hänen entinen taikasaunansa, missä ennen avun tarvitsevia otti vastaan. Mutta ei tuntenut hän paikkoja entisiksi. Kaskeksi oli hakattu entinen haltijain pyhättö, ei ollut yhtä puuta jätetty, ja hävitetty oli sauna. Kiuasta vain kohosi vähän lumen sisästä, ja kun Panu jalallaan kopeloi sen ympärystää, nousi lumesta palanen hiiltynyttä seinähirttä.
Tiesi Panu kysymättä, kenen työtä oli tämä. Mutta ei olisi entisen voudin eläessä noin tehty. Papin ystävä oli uusi vouti.
Hän hiipi voudin talon lauta-aidan taustaa ja tuli portille, jota entisen voudin aikana äkäiset kahlekoirat vartioivat. Nyt ei ollut koiria eikä vartijoita, piha oli tyhjä, ja hiljaisessa talossa nukuttiin. Enempää ei Panu nähnyt, mutta jo siitä, minkä oli nähnyt, päätti, ettei olisi ystäväksi uudesta voudista eikä olisi asiata sen miehen puheille pyrkiä.
Hän lähti pappilaan päin. Siellä jo valvottiin, mutta pihalla ei näyttänyt olevan ketään. Hän teki kierroksen huoneiden ympäri ja läheni metsän puolelta tuvan seinämää. Painaen kasvonsa ikkunaan näki hän papin pöydän päässä, ja lattialla seisoi parvi poikia, joille hän puhui. Niitä valmistettiin kasteeseen, se oli sama toimitus, jonka Jouko oli nähnyt vakoilemassa ollessaan ja josta hän oli isälleen kertonut. Poikain takana uunin pankon edessä seisoi joku selin ikkunaan ja sytytti pärettä liedestä; kun hän oli saanut tulen päreeseen ja kääntyi panemaan sitä pihtiin pankon nurkassa, tunsi Panu poikansa. Kasvojen ilmeestä ja silmäin kiillosta näki Panu heti hänet mielipuoleksi. Hän supatteli jotakin ja naurahteli; ja kun pappi mainitsi Jeesuksen nimen, kumarsi hän niinkuin pojatkin. Mutta yht'äkkiä sattuivat hänen silmänsä ikkunaan, josta Panun silmä väijyi tupaan. Hän kävi levottomaksi, pälyi ympärilleen, mutta tempasi sitten palavan päreen ja syöksi ovelle ja siitä ulos huutaen:
—Pois pahahenki! Pois karvaturpa! Pois pahasilmä!
Panu on hypännyt pois ikkunasta ja näkee aidan taa kyyristyneenä Joukon juoksevan tuvan ympäri. Pappi tulee häntä kieltämään, ja Jouko selittää nähneensä pahan silmän, joka ikkunasta katseli. Mutta Panu hiipi pois kuin kettu, joka on tavattu pihanurkkia nuuskimasta.
Markkinaväki alkaa heräillä unestaan. Hiukan jo ruskottaa eteläinen taivaanranta, mutta vielä on pitkältä päivään.
—Lapin koirat minua terhentää … oma poikani pahanahenkenä perästä ajaa!
Masennuksissaan seisoi Panu siinä, mihin oli suksensa kätkenyt ja mietti jo lähteäksensä. Jouko hänet näkisi ja tuntisi ja väelle osoitteleisi.
Silloin hän näki tulien kirkosta tuikkavan. Hän hiipi sinne ja huomasi, että kirkon seinissä oli luukkujen sijasta lasit, ja Reita kulki lasilta lasille toisen miehen kanssa kynttilöitä sytytellen. Kirkon oven edessä ja sen ympärillä seisoi jo mustanaan markkinakansaa.
Panu pistihe joukkoon ja kätkeytyi toisten suojaan kuulostaakseen heidän puhettaan. Ne puhuivat uusista kirkon ikkunoista, jotka oli viime kesänä tehty. Nyt oli siellä hyvä olla, kun ei tuullut eikä satanut sisään ja sai tuolla lailla sytyttää kynttilät, että voi alkaa aamumessun jo pimeän aikaan. Juhlallista ja komeaa oli miehistä, kun tulet kirkossa paloivat—ja kuninkaan itsensä lahja kuului olevan. Oli panettanut uudet lasit omaan kirkkoonsa ja nämä tänne lähettänyt uuden voudin mukana.
Eri miestä näkyi tämä uusi vouti olevan, eri miestä kuin entinen.Saivat siltä rauhan naiset, ja ystävä oli ja sovussa eli papin kanssa.
—Ei tästä saa Korpivaaran Panu puolusmiestä. Kohta tultuaan kuulutti, että jokainen, joka tahtoo, saa kiinni ottaa velhon, koska on poikansa hulluksi noitunut ja vaimonsa tappanut ja pappia koettanut elävältä polttaa, ja sata riksiä saa siitä palkintoa se, joka ottaa kiinni. Mutta kukapa häntä kiinni ottamaan, velhoa, mene tiedä, mitkä vihat viskaisi?
—Sen vihoista! Ei mitään taida, kun ei pelkää! kuuli Panu toisen äänen joukosta sanovan.
—Täällä kun sattuisi kiinni saamaan, kirkon luona, ei mitään mahtaisi, mutta ei ole hyvä kotiinsa mennä.
—Papin kanssa kun menee, niin minkäpä tehnee?
—Vaikka synkässä metsässä vastaani tulkoon!
—Kerran se kelmi kiinni pannaan!
Ne olivat nuorten miesten ääniä…
Silloin kalahti kello kirkon tornissa julistaen ikäänkuin vahvistuksen uhkauksiin. Ovet avattiin, ja väkeä tunki sisään niin paljon kuin sinne mahtui. Toiset jäivät ulos papin ja voudin tuloa odottamaan. Panu oli asettunut väkijoukon taa rappujen viereen, kirkon ovesta tulevan valon varjoon. Siinä ei kukaan häntä huomannut, mutta hän näki voudin ajavan rappujen eteen, nousevan reestä ja menevän kirkkoon. Pienenläntä, keski-ikäinen mies oli vouti, ei ylpeillen tullut, vaan kehoitti suopeasti ja siivosti väkeä antamaan tietä. Kohta sen jälkeen soi taas kirkonkello, ja pappi tuli astuen kirkkoon. Äskeiset pojat ja parvi miehiä ja naisia seurasivat häntä. Naisten joukosta tunsi Panu joitakuita oman heimonsa naisia ja Ilpottaren. Ne tunkivat kaikki papin kanssa kirkkoon ja pääsivät sinne hänen jäljessään.
Joukokin ilmaantui kirkon rappujen eteen. Ei ollut hänellä enää entisiä vaatteitaan, Karjalan kuosiin tehtyjä, vaan kontolainen oli karvalakki ja turkin reuhka.
—Jouko hoi! huusi joku poikajoukosta. Mutta Jouko ei ollut kuulevinaan.—Etkö sinä kuule, Jouko? huudettiin taas.
—En ole Jouko! kivahti hän.
—Mikäs sinä olet?
—Henrikiksi olen kastettu!
—Etkä ole kastettu, pakanahan sinä olet!
—Ristitty olen nimeen Isän ja Pojan ja Pyhänhengen ammen!
—Isäsikö kastoi?
—Pappipahan! En pelkää, älä luulekaan, Panu on pahanniminen, kierosilmä karjalainen … hui, hai, minä hyppäsin … risti, raamattu ja aapinen … isä meidän, joka olet taivaassa … Ristin-Kiesus Maarian poika, en pelkää pahoja enkä piruja … sinun pitää rikki polkeman käärmeen pää.
—Sinullahan on käärme sisässäsi?
—Älä valehtele … kirja on rinnallani, niin ei mitään mahda … älkää tekään pelätkö … sanokaa kolme kertaa: uskon, uskon, ja uskon! Se sana auttaa, kun kumarrat.
—Isäsi tulee ottamaan!
—Älä peloittele! Se kirosi umpilukkoon, mutta pappi aukaisi.
—Olkaa hiljaa! kielsi joku.
—Nyt ne veisaa!
Kaikki yhtyivät virteen, joka oli aloitettu kirkossa.
Panu oli kuullut ja nähnyt tarpeekseen ja vetäytyi pois kirkon seinän suojaan, hiipi siitä suksiensa piilopaikkaan ja iski ne jalkoihinsa kotiinsa lähteäkseen. Ei tahtonut hän päivän valkenemista odottaa, ei ollut hänellä täällä kauppoja tehtävänä, palkinto oli hänen päästään julistettu.
Hänen tiensä kulki kirkon peräitse ja hän pysähtyi hetkeksi vielä kuulostamaan. Virren veisuu oli lakannut, ja pappi saarnasi.
—Velhot ja tietäjät! … kuuli hän Martti-papin saarnaavan… Kukistakaamme, kiinni ottakaamme!—enempää ei Panu pysähtynyt kuulemaan.
Ei ollut vielä aamu valjennut, kun Panu liukui pois Kontolan kirkonkylästä, jossa hänen esi-isänsä ennen vanhaan olivat isäntinä hallinneet ja jossa hän itse oli ylinnä miehenä markkinoilla liikkunut, mutta jossa hän ei nyt uskaltanut päivän koittoa odottaa, peläten satapäisen markkinaväen käyvän kimppuunsa, niinkuin koiralauma käy ketun kimppuun.
Mutta vielä on saloja ketun juosta, ja vielä on sudella luolansa! Ja kavahtakoot kanojaan!
Julmat tuumat mielessä myllersi, mutta ei ollut itselläkään vielä selvillä mitkä.
Ei ollut kotiin tulo Korpijärven tietäjän entisensä lainen. Ei ollut soihtuja hulmuamassa, ei katettu pitopöytä odottamassa, eivät lämpimät kädet turkkia riisumassa. Orjatyttö löylyn löi, ja yksin söi Panu kuivanutta kalaa ja jäähtynyttä huttua.
Mutta kun kylän miehet aamulla kuulivat, että Panu oli palannut markkinoilta, tulivat he tietämään, mitä oli tehnyt nälänhädän häätämiseksi. Oliko eloja ostanut etelän pohatoilta? Saataisiinko pian lähteä noutamaan?
Ei ollut mitään tehnyt, ei ollut ostanut; ei ollut, millä osti, ei, millä vaihtoi. Silloin kiivastuivat kiusautuneet miehet ja alkoivat Panua sadatella:
—Sinun tähtesi tässä nälkää näemme … sinä vihoitit omat jumalat ja vieraat … kaiken karjankin uhrielukoiksi omistit ja kaiken maailman syötäväksi tapatit. Eikä sinulla nyt sitä tointa, että eloa ostanut olisit!
—Itse ostakaa! On minulla oma tarpeeni!
—Ja millä ostamme? Kato on kaikesta, kato riistasta, kato kalasta!
—On Panulla rahaa, vaikka ei anna!
—Ottakaa, mitä on!
Miehet uskoivat, ettei ollut, sillä ei Panu tavaraansa piilottanut. Mutta kun aina olivat tottuneet siihen, että Panun täytyi auttaa, virkkoivat:
—Kun ei kyenne Panu apua antamaan, niin haemme muualta, miehet.Kontolan kirkolla on, ja sieltä annetaan.
—Sieltä ovat jo akkanne ottamassa, vastasi Panu pilkallisesti.
—Sinne menemme miehetkin!
He olivat jo ovella, kun Panu huusi heidät takaisin.
—Rahaa saanette! Vielä riittänee haltijain aarre tämän talven varalle.Teille kelvottomille haltijain uhrimaljan tyhjennän.
Hän otti tuvan nurkasta kaapista haltijan hopeaisen uhrimaljan, joka oli täynnä hopearahoja, ja tyhjensi sen pöydälle:
—Ottakaa siitä, kun iljennette!
Miehet katselivat epäillen toisiaan.
—Mutta jos haltija suuttuu? kysyi eräs.
—En minä ota syytä niskaani! epäröi toinen.
—Mutta minä otan! sanoi Panu.
—Sinä kun ottanet… Ja miehet täyttivät taskunsa.
Ylenkatseen ilme silmissä katseli Panu heidän jälkeensä. Mutta kun hän näki tyhjän maljan kumollaan pöydällä, vavahti hänen rinnassaan.
Hän puolustelihe sillä, että täytyihän hänen, täytyi haltijankin vuoksi, muuten olisivat menneet.
Mutta vielä hän haltijan aarteen kaksinkertaisena takaisin kiskoo. Ja olihan sitä ennenkin lainattu, esi-isäin aikana. Kasken hän ensi keväänä polttaa ja sillä maksaa, jos ei muuten voi. Siihen mennessä hän tinaa ja vaskea hopeana ja kultana haltijan eteen vuolee. Ei se sitä huomaa.
Mutta jos se sen huomaa, jos saa tietää, että typö tyhjä on maljansa?
Silloin saa Karjalan kansa väistyä Korpivaaran vaiheilta niinkuin oli saanut väistyä Kontojärveltäkin, kohta kun haltijan aarre sieltä hävitettiin—niin ennusti vanha tarina.
Mutta olihan toinenkin ennustus, joka tiesi, että kun heimo suureen hätään joutuu eikä muu auta, niin uhratkoon tietäjä viimeisen uhrihärän, niin eivät mitkään vihat vaikuta. Ja vielä oli se viimeinen musta, suuri härkä uhraamatta.
Ja ehkä koittaisivat vielä ajatkin paremmat…