Sunnuntaiaamuna kysyi pastori Elliltä, eikö hän lähde kirkkoon. Elli vastasi, ettei häntä haluta.
—Miksei? Minä ajattelin, että olisi menty ripille.
—Ripille? kysyi Elli ivan ja ylenkatseen sekainen vivahdus äänessään. Ehdotus tuntui hänestä niin epäonnistuneelta ja päivä niin huonosti valitulta kuin suinkin. Aavistiko mies ehkä hänen ajatuksensa, kun hän virkkoi arasti ja vähän hämillään:
—Niin, miksemme voisi mennä ripille…
—Miksemme voisi mennä, sanoi Elli ääntään hiukan matkivasti venyttäen.Sitten hän lisäsi, nousten aamiaispöydästä ja alkaen koota astioita:Mene jos tahdot … minä en nyt kuitenkaan tunne mitään erityistäkutsumusta.
—Kuinkas minä yksinäni?
—Mikset voisi yhtä hyvin yksinäni?
—Ei se sovi … ihmiset sitä kovin kummastelisivat.
—Minun tietääkseni on ripillä käyminen kunkin yksityinen asia, johon kenelläkään ei ole syytä sekaantua, sanoi Elli ja meni keittiöön. Pastori, joka tunsi hänen aika-aikaiset pahat tuulensa ja tahtoi niitä aina väistää, antoi hänen olla.
Oli alkanut tulla seläntakaisia kirkkovenheitä pappilan rantaan, ja tavallisuuden mukaan poikkesivat arvokkaammat emännät keittiöön rouvan puheille levähtämään ennenkuin lähtivät kulkemaan maataivalta kirkolle.
Elli kuuli heiltä, että Olavi oli ollut pyhää vasten yöllä järven takana kylän kentällä nuorten kanssa tanssimassa. Aamun valjetessa kuului sitten lähteneen sydänmaalle päin pyssy olallaan.
Kun pastori oli valmis lähtemään, kysyi hän vielä kerran kamarinsa ovelta:
—Et siis tulee?
Miksei hän oikeastaan voisi mennä. Mitä hän täälläkään tekee yksinään koko pitkän päivän. Mutta ripille? Nuo puoleksi pakolliset ripilläkäynnit olivat aina olleet hänelle vastenmieliset. Hänestä tuntui sitä paitsi, ettei Olavi sitä hyväksyisi, että hän pilkallisesti hymähtäen sanoisi: käytteköteripillä? Mutta jos hän ei menisi, kuinka se taas selitettäisiin? Pappilassa ollaan niin valmiit kaikkia selittämään.
—Minä tulen, sanoi hän.
Ei koskaan ollut elämä kuitenkaan tuntunut hänestä niin äitelältä kuin tänään, kun hän yksi-istuimisissa kärryissä yhdessä miehensä kanssa ajoi ulos pihalta. Hän tuskin mahtui kaitaiselle istuimelle leveän vierustoverinsa kupeelle, joka käytti tilaisuutta kietoakseen vasemman käsivartensa hänen vyötäisensä ympärille, kun oikealla hoiti ohjaksia. Kun edes olisi päässyt noista hyväilyistä, tuosta ruumiillisesta koskettamisesta! Monet kerrat hän oli vannonut tekevänsä siitä lopun ja monet pitkät yöt itkenyt vuoteensa äärimmäiseen nurkkaan paenneena, kun häneltä oli puuttunut tahdonlujuutta ajaakseen päätöksiään perille.
Sehän on sinun velvollisuutesi, oli hänen äitinsä hänelle sanonut, kun hän sille itkien valitti, sinähän olet siihen sitoutunut, olet antanut sanasi etkä voi ottaa sitä takaisin.
Eikä se viime aikoina ollut tuntunutkaan niin raskaalta kuin alussa. Kun Olavi nyt oli tullut, kun voi häntä ajatella ja mielessään kuvitella yöllä niinkuin päivälläkin ja kun tiesi saavansa olla hänen seurassaan, sai hän sen kaiken, mikä häntä muuten vaivasi, helpommin unohtumaan. Mutta nyt tuntui taas siltä kuin hän olisi ollut kokonaan poissa, kuin hän olisi ollut häneen suuttunut eikä hänestä koskaan tulisi vähääkään välittämään. Elämä tuntui sentähden taas entistään turvattomammalta ja tyhjemmältä.
He tulivat ajaessaan samoille paikoille, missä olivat Olavin kanssa kävelleet ja ajelleet ja jotka alkoivat muodostua hänelle jonkinlaisiksi muistopaikoiksi: tulivat tuolle mäelle, jossa olivat jo niin monta kertaa istuneet virstapatsaan luona, sillalle, jossa hän oli poikain kanssa onkinut ja jossa taaskin olivat kalastamassa samat pojat, jotka toissa päivänäkin. Eihän siitä ollut kulunut kuin yksi ainoa päivä, mutta se oli kuitenkin kaikki jo kuin jotain kaukaista menneisyyttä.
Ja kun hän tuli pappilaan, oli kaikessa se vanha, vuosikausien vanha väritys. Se ei ollut ollenkaan se sama pappila, jossa hän ensimmäisenä sunnuntaina Olavin tulon jälkeen oli ollut. Hän itse oli nyt puettu mustaan, kun pappilan nuorilla ja muilla vierailla oli valkeimmat kesävaatteensa. Hän istui salissa vanhain vakavain rouvain kanssa, jotka eivät osanneet keksiä mitä sanoa, ja heidän mukanaan hänen täytyi mennä varhain alkavaan rippisaarnaan, kun nuoret jäivät verannalle heidän jälkeensä katselemaan. Hän melkein olisi toivonut, että joku olisi kysynyt häneltä, minne Olavi oli jäänyt, ja että neiti Liina taas tekisi viittauksiaan. Se olisi hänestä ollut kuin merkki siitä, että he luulivat Olavin hänestä vähän välittävän, että he olivat huomanneet jotain hänessäkin. Mutta kukaan ei puhunut hänestä sanaakaan.
Koko pitkän kirkkoajan sai hän istua kuumassa, sipulille ja hielle haisevassa täyteen ahdetussa kirkossa. Rippisaarna oli pitkä ja väsyttävä, katkismussaarnasta, jonka hänen miehensä suoritti, ei tahtonut loppua tullakaan ja puolipäiväsaarnan kestäessä hän oli siihen paikkaansa menehtyä.
Hän koetti haihduttaa aikaa ajattelemalla kaikkia niitä hetkiä, jotka hän oli ollut yhdessä Olavin kanssa, ja muistella niitä puheita, joita heillä oli ollut. Hän painautui penkkiin, sulki silmänsä ja kuvaili eteensä hänen ulkomuotonsa, liikkeensä, äänen vivahduksensa ja katseensa. Mutta miksi oli heidän välinsä sitten eilen niin yht'äkkiä muuttunut? Hän näki sen nyt vielä selvemmin kuin eilen, mutta ei voinut enää mitenkään saada vakuutetuksi itseään, ettei se mitään merkinnyt ja ettei se ollut tahallista ja aiottua. Mitäs hän minusta välittäisi! Olenhan ollut mieletön sitä toivoessanikaan mahdolliseksi. Ja sitä ei hän enää voinut salata itseltään, että hän sentään joskus oli sitä toivonut, välistä ehkä vähän luullutkin: silloin kun hän esimerkiksi puhui itsestään, tai kun hän tuli sinne niitylle häntä noutamaan, tai kun istui verannalla pöydän takana ja katsoi häneen, tai aina kun puristi hänen kättään hyvää yötä sanoessaan.
Mutta nyt ne merkit eivät hänen mielestään enää mitään merkinneet. Hän istui taas tässä entisessä elämässään, entisessä ympäristössään etäämpänä kuin koskaan ennen kaivatusta onnestaan. Pastorikin tuli aina sakastista ja istuutui hänen viereensä, kun kirkkotoimituksilta jouti, ja tarjosi hänelle virsikirjansa, josta hänen olisi pitänyt veisata.
Onkohan kukaan ihminen tässä maailmassa niin onneton kuin minä? kysyi hän itseltään moneen kertaan. Ja mistä syystä? Mitä minä olen tehnyt tämän kohtaloni ansaitakseei? Kun hän ei sitä muualta löytänyt, koetti hän hakea sitä itsestään. Ehkä hän oli itse rikkonut jotain tämän kaiken ansaitakseen, sillä eihän syyttömiä kuriteta eikä kiduteta. Kun vain olisi tiennyt, mitä se oli, ja saanut sovittaa sen! Hänelle muistui mieleen äitinsä puheet. Hän oli aina aavistanut, ettei Elli tulisi onnelliseksi. »Meidän suvussa on aina ollut sellainen pyrkiminen muuhun kuin siihen, mikä meille on annettu», oli hän kerran sanonut. Eikä hän itsekään näyttänyt elämäänsä tyytyväiseltä. Hän ei rakastanut isävainajaa niinkuin olisi tahtonut. Mutta miksi kuitenkin hän oli se, joka kaikin voimin tahtoi naittaa minut? Eihän minulla olisi ollut kiire! Olisinhan voinut henkeni elättää tavalla tai toisella. Ja kuka tietää, enkö minäkin maailmaa kulkiessani olisi voinut omaa onneani tavata?
Miksen minä noussut niitä vastaan? Miksen tehnyt sitä, minkä tunsin oikeaksi, miksi annoin taivuttaa itseni? Mutta minä olen aina ollut nahjus, saamaton, tahdoton, toisten kuletettava! Siitähän se oli seurauksena kaikki tämä sisällinen kurjuus. Sehän se oli, joka nyt rankaisihe. Sehän se oli se »synti pyhää henkeä vastaan», josta pappi parhaillaan puhui. Ja se oli sovittamaton, sillä eihän tehtyä enää voisi saada tekemättömäksi.
Mutta miksei voisi? Miksi minä istun tässä näin vain maailman tähden, ihmisten vuoksi? Miksen riuhtaise itseäni irti ja juokse tieheni?
Mutta kun hän kehittää tätä päätöstä mielessään, ilmaantuvat papit samassa alttarille ehtoollista jakamaan, lukkari aloittaa virren: »Oo Jumalan karitsa», hänen miehensä tarjoaa hänelle käsivartensa ja viepi hänet alttarille hajaantuvan väkijoukon keskitse. Hän tuntee polvistuvansa miehensä viereen, pappi pistää öylätin hänen suuhunsa ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen», toinen pappi kallistaa viiniä hänen huulilleen ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen». He sanovat sen kuin hautaa lukien, niinkuin tarkoittaisivat: »Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman». Hän ei voi enää pidättäytyä, kaikki on niin toivotonta, niin surkeaa, hän purskahtaa kyyneliin, itkee alttarin reunaa vasten ja itkee vielä penkissäänkin, johon hänen miehensä taluttaa hänet, liikutettuna hänkin. Mutta Ellistä on niinkuin hän toisen kerran olisi astunut vihkituoliin ja niinkuin hän vielä kerran olisi pettänyt periaatteensa ja myynyt itsensä. Mutta hän on niin voivuksissa, ettei voi muuta kuin itkeä.
Vihdoin viimeinkin päättyvät kirkonmenot. Kun olisi edes päässyt suoraa päätä kotiin! Mutta täytyihän vielä mennä päivällisille pappilaan. Näytti siltä kuin ne olisivat erityisemmän uteliaasti tarkastelleet hänen itkettyneitä kasvojaan ja koettaneet arvata hänen ajatuksiaan— Liina varsinkin—ja niinkuin todella olisivatkin arvanneet syyn hänen surumielisyyteensä ja siitä keskenään puhelleet, koska aina syntyi äänettömyyttä ja puhe nähtävästi siirtyi toisaanne, kun hän liittyi heidän seuraansa.
Mutta pääsihän hän sieltäkin ja kuuli ilokseen, että kun hänen miehensä taas menee pitäjälle, hän saa ajaa yksin kotiin.
Kuta enemmän hän ajaessaan läheni kotiaan, sitä enemmän alkoi hänen sydämensä kevetä. Ehkei hänen sentään ollutkaan niin suurta syytä valittaa onnettomuuttaan? Ehkä Olavi jo on tullut kotiin, odottaa häntä, on kenties lähtenyt häntä vastaan maantielle ja asettuu hänen viereensä tähän rattaille. Olisi voinut tulla sillalle saakka,—mutta ei häntä siellä sentään näkynyt. Mutta tuonne virstapatsaan luo mäelle hän olisi hyvinkin voinut tulla—vaan ei häntä ollut sielläkään. Tien kääntyessä hän ehkä vielä ilmaantuu? Ei sielläkään. Eikä haan veräjällä eikä tarhalla. Hän ehkä lepää, on tullut vasta kotiin, on ollut väsyksissä ja nukahtanut.
Vaan ei hän uskaltanut kysyä sitä rengiltä, joka tuli hevosta ottamaan. Hän meni sisään, mutta ei näkynyt missään hänen vaatteitaan, ja pyssykin oli poissa. Mutta olihan hän voinut viedä ne mukanaan omaan huoneeseensa, jonka ovi oli kiinni.
Jos hän menisi rantaan, siellä saisi hän sen parhaiten tietää. Hän meni sinne kiertäen syrjäteitä, sillä hän oli jotenkuten saanut päähänsä, että palvelijatkin arvasivat hänen mielentilansa ja tunteensa ja seurasivat häntä väijyen. Siellä hän vasta sai varmuuden. Venhe, jolla Olavi oli eilen lähtenyt vesille, ei ollut vielä rannassa.
Hän ei siis vieläkään ollut palannut? Mutta missä hän voi viipyä näin kauan? Kunhan hänelle ei vain olisi mitään tapahtunut! Jokin tapaturma? Sattuuhan niitä niin usein .. herra Jumala, eihän se vain liene mahdollista!
Mutta ihmettä, kuinka se tuntui omituiselta: yht'äkkiä hän sitä melkein kuin olisi toivonut. Jos hän olisi vahingoittunut jotenkin helposti ja sairastuisi … ja minä saisin häntä hoitaa…
Hän laitatti illallisen, katatti pöydän verannalle, laski palvelijat vapaiksi, lupasi heidät kylälle ja istui itse kamarinsa ikkunaan odottamaan. Hän odotti yhtä levottomasti kuin silloin ensi iltana, ja hänessä syntyi sama epämääräinen, perusteeton pelko, ettei hän ehkä tulekaan. Hän väsyi katselemaan järvelle, jossa ei näkynyt ketään ja jossa auringon laskettua usva peitti näköalan, ja heittäytyi salin sohvalle pitkäkseen. Ehkä kaikki tämä aika, jota hän oli luullut todellisuudeksi, olikin vain kuvittelua. Oliko hän ollenkaan ollut täällä? Eivätkö ne olleet pitkää unennäköä kaikki nämä viikot?
Hän oli niin uupunut, ettei saanut ajatuksiaan kootuksi, ei jaksanut enää odottaa ja vaipui unen horroksiin. Lieneekö nukkunut kauankin, kun kuuli kolkutusta rannasta, meni ikkunaan ja näki hetken kuluttua Olavin nousevan pihaan pyssy olallaan.
Olavin metsästysretki ei ollut oikein onnistunut. Hän ei voinut panna siihen tarmoaan eikä se häntä nyt ollenkaan huvittanut. Mistä hän sen oikeastaan oli saanutkaan päähänsä? Ajettuaan takaa muutamia telkkäpoikueita, jotka sukeltelivat hänen edellään ja sitten hajaantuivat ympäri selkiä, hän jätti ampumisen sikseen ja nousi maihin, kuultuaan viulun soittoa muutaman rantatalon takaa mäeltä.
Sinne oli kokoontunut kylän nuorisoa kiikkumaan ja tanssimaan. Hän koetti liittyä heidän seuraansa ja puhella tyttöjen kanssa, mutta ne ujostelivat ja vetäytyivät toistensa taa. Hän kehoitti viuluniekkaa jatkamaan soittoaan, joka hänen ilmestyessään oli keskeytynyt, mutta kun hän itse yritti tanssia, lakkasivat kaikki muut ja pysähtyivät tarkastelemaan, »kuinka herra tanssii.» Hän oli mielestään epäonnistunut, tuli pahalle tuulelle ja vetäytyi puhelemaan muutamain isäntämiesten kanssa, jotka istuivat veräjän päällä tupakoiden.
Heiltä hän sai kuulla, että talon takana olevassa metsälammessa pitäisi olla suuri sorsapoikue. Hän meni aamun koitteessa sinne, mutta ei saanut ammutuksi kuin pienen tavin. Suota myöten rämpi hän toiselle lammelle, jossa pitkän väijymisen jälkeen sai tapetuksi pienten poikainsa ympärillä häärivän telkän. Väsyksissä, nälissään ja suuttuneena itseensä hän palasi venheelleen. Eikä hän edes ollut saanut ajatuksistaan ajetuksi sitä, mitä oli tahtonut haihduttaa. Elli koko ajan ikäänkuin kihisi hänen verissään, soi hänen korvissaan, paneutui hänen soutunsa tahtiin ja hänen askeliensa liikkeisiin.
Talosta, johon hän poikkesi ruokaa saamaan, oli isäntäväki mennyt kirkolle, ja pitkän odotuksen jälkeen hän ei saanut syödäkseen muuta kuin leipää, suolakalaa ja piimää. Syötyään heittäysi hän uupuneena pirtin lattialle heinille ja nukkui siinä siihen saakka, kunnes väki tuli kirkosta kotiin. Emäntä kertoi käyneensä aamusella Tyynelässä rouvan puheilla, olivat olleet kirkossakin molemmat, pastori ja pastorinna, ja olipa satuttu samaan ehtoollispöytäänkin.
Vai oli Elli ollut ripillä? Yhdessä miehensä kanssa?
Tämähän alkaa olla jo liikuttavaa, sehän on jo täydellinen perheidylli! Mutta tappio ei toden totta ole suuri! Varsinkin kun voittopuolelle saa panna uuden sielutieteellisen kokemuksen entisten lisäksi.
Mutta kuta enemmän hän selkää soutaessaan läheni pappilan rantaa, sitä vähemmän alkoi hän voida katsoa asiata sielutieteellisen kokemuksen kannalta. Häntä kirveli yhä se, että hän kuitenkin oli voinut niin täydellisesti erehtyä. Hänellä oli mielestään täysi oikeus kohottaa olkapäitään ja halveksia. Jotain tyydytystä saadakseen täytyi hänen jotenkuten saada osoittaa ylenkatsettaan, iskeä tai raapaista niin, että se tuntuisi, antaa hänen tietää, mitä hän ajattelee, ja haihduttaa hänestä kaikki mahdolliset luulot ja kuvittelut. Ehkä olisi parasta panna tavaransa kokoon ja jättää heidät nauttimaan toistensa seurasta. Sillä siellä kai jo taas nukutaan laskettujen uutimien takana.
Mutta kun hän kääntyi huoneen nurkan ympäri pihaan, näki hän Ellin istumassa verannan alimmalla rappusella, poski käden varassa, tuijottamassa eteensä pihaa pitkin.
—Hyvää iltaa, rouva! sanoi hän vähän teeskennellyn kohteliaasti.
Elli nousi ylös ja tuli häntä vastaan.
—Minä kun luulin teidän jo sille tiellenne uupuneenkin!
—Kuinka niin?
—Kuvittelin jo aivan, että teille oli tapahtunut jokin onnettomuus.
—Sehän on ikävä, jos olen saattanut teitäturhanpäitenlevottomaksi.
—Turhanpäitenkö? Onhan päinvastoin hauska, että pelkoni on ollut turha. Mutta te olette varmaankin aivan väsynyt ja nälistynyt … antakaa minulle nämä ja istukaa nyt heti paikalla illalliselle.
Elli otti hänen hattunsa ja pyssynsä huolimatta hänen estelyistään ja vei ne eteisen naulaan.
—Ettehän vain ole odottanut minua illalliselle? kysyi Olavi.
—Olenhan toki! Miksen olisi? Olkaa hyvä!—No, ja kertokaa nyt, kuinka metsästysretkenne on onnistunut.
Olavi vastasi lyhyesti, että olihan se tavallisesti.
—Sitten on teillä varmaankin ollut hauska retki. Minä kuulin eräältä emännältä, että olitte mennyt jollekin metsälammelle … sellaisistahan niitä aina taitaa olla helpompi löytää lintuja.
—Onhan niitä helppo löytää, kun niitä vain on.
—Aivan yksinkö te eilen souditte sinne … minä aivan unohdin, että olisihan joku renkipojista joutanut tulla mukaan.
—Kiitoksia vain, mutta se ei olisi ollut tarpeellista.
Ellin osanotto tuntui hänestä tehdyltä. Hän vastasi niin lyhyesti ja yksikantaan kuin suinkin voi näyttämättä tahallisesti epäkohteliaalta.
—Saako luvan olla teetä?
—Ei kiitoksia!—mutta kun Elli oli jo valmistanut lasin ja ojensi sen hänelle, ei hän voinut olla sitä ottamatta.
—Entäs miehenne? kysäisi hän yht'äkkiä. Eikö hän tulekaan illalliselle?
—Hänkö? Hänhän on pitäjällä.
Olavi ei voinut enää pidättäytyä. Liikutellen hermostuneella kädellä lusikkaa lasissa sanoi hän:
—Ja teidän täytyy siis elää leskenä ja kestää eron katkeruutta taas koko viikko?
Mitä oikeastaan hyödytti pistellä näin … parasta kun ei ole mistään tietävinään ja menee tiehensä, jos ei voi olla täällä. Mutta kun Elli ei vastannut, niin se taas suututti häntä ja hän jatkoi:
—Se kai ei ole niinkään helppoa?
—Eikö ole helppoa?
—Niin, minä vain ajattelen, ettei mahda olla.
Elli oli vähän aikaa vaiti vetäytyneenä teekeittiön taa, josta laski vettä kannuun. Asettaen sen paikoilleen sanoi hän sitten ääni vähän värähtäen:
—Sanokaa minulle, miksi olette niin pilkallinen … oletteko suuttunut jostain … olenko tehnyt jotain, joka…?
—Ette suinkaan!… Kuinka voitte sellaista otaksuakaan!… Pyydän anteeksi, jos olen tietämättäni antanut aihetta sellaiseen luuloon.
—Mutta teidän äänessänne on kuitenkin jotain, joka…
—Joka mitä?
—Jotain, joka … en minä tiedä … mutta en minä nyt enää ymmärrä teitä ollenkaan…
Viivytellen vastaustaan, miettien sitä ja löytäen mielestään purevan, sanoi hän tekeytyen rauhalliseksi:
—Ehkä olettekin oikeassa … minä ylipäänsä luulen, ettemme oikein ymmärrä toisiamme.
Se näytti sattuvan…
—Niinkö? Mutta olettehan niin usein sanonut päin vastoin?
—Alussa, kun kaksi ihmistä tapaa toisensa, tapahtuu usein, että he, pintapuolisesti oppien toisiaan tuntemaan, luulevat olevansa samaa mieltä ja heidän katsantotapansa näyttävät sopivan yhteen, mutta sitten ilmaantuu useinkin jotain, joka yht'äkkiä osoittaa, että he ovat toistensa suhteen erehtyneet.
—Te olette siis erehtynyt minun suhteeni—?
—Ja te ehkä myöskin minun?
—Enhän minä tiedä sitä tehneeni … tehän sen sanoitte?
—Ehkä onkin sitten syy vain minussa … ja minussahan se onkin…
—Mitenkä teissä?
—Siten vain, että minä en ole ymmärtänyt teitä niin hyvin kuin te ehkä minua. Ja koska olen sitä erityisistä syistä tänään tullut ajatelleeksi, niin voinhan sen sanoakin … tai oikeastaan on vain eräs anteeksipyyntö, jonka katson velvollisuudekseni tehdä.
—Hyvänen aika! Mitä te tarkoitatte?
—Tarkoitan sitä, että varmaankin olette tuntenut itsenne syvästi loukatuksi, vaikkette ole sitä osoittanut, kun olen niin ajattelematta ja teidän mielestänne ehkä kevytmielisestikin puhunut asioista, joiden kuuleminen on saattanut olla teille hyvinkin vastenmielistä. Mutta se ei ole tullut siitä, etten olisi tahtonut antaa arvoa teidän vakaumuksillenne, vaan etten ole niitä tuntenut tai oikeammin luullut teillä niitä olevan.
—Mutta minä en ollenkaan ymmärrä … ettehän ole milloinkaan ettekä mitenkään minua loukannut.
—Enkö? No, sittenhän on kaikki hyvin.
—Mutta mitenkä te luulette sen tehneenne? … minkä johdosta olette voinut tulla sellaiseen käsitykseen?
—Jos olen erehtynyt ja luullut väärin, niin onhan tarpeetonta sitä selittää.
—Selittäkää nyt kuitenkin … sanokaa nyt, minä pyydän.
—En ole tiennyt, että olisitte uskonnollinen.
—Mutta mitenkä te … mistä te nyt sitten olette saanut sen, että olisin?
—Olettehan ollut ripillä tänään?
—Olenhan… Sitäkö te? Ja sitäkö te pidätte niin suurena merkkinä minun uskonnollisuudestani, että…
—Eikö se sitten ole tarpeeksi suuri?
—Mutta eihän se … enhän minä … hyvänen aika…!
—Minä olen tietysti päättänyt vain itseni mukaan …minäjos menisin ripille, olisi se merkki siitä.
—Niinhän sen pitäisi olla, vaikkei aina ole.
—Mutta suokaa anteeksi, jos minä sitten käsitän teitä vieläkin vähemmän.
—Yhtä vähän kuin minä itsekään … (ja tuntien vastustamattoman halun selittää ja puhdistautua, sanoi hän:) … en tiedä muuta kuin että kun mieheni tänä aamuna pyysi, niin minä menin hänen pyynnöstään.
—Ja hänen tahtonsa on tietysti teidän lakinne! sanoi Olavi kiivastuen.
Hän oli noussut ylös ja käveli edestakaisin verannan lattiaa. Elli seurasi häntä arasti silmillään ja melkein rukoileva värähdys äänessään hän sanoi:
—Eihän ollenkaan siinä merkityksessä … miksi te selitätte kaikki niin väärin … pitäisihän teidän kuitenkin tietää…
—Mitä niin?
—Ei mitään…—mutta kun hänestä Olavi näytti loukkaantuvan, jatkoi hän:—sitä vain, että ettekö tiedä, että voihan olla kaikenlaisia syitä, jotka melkein kuin pakottavat … joista ei voi irtaantua, kun niihin kerran on takertunut.
—Ja joista ei tee mielikään irtautua … onhan se aivan luonnollista ja niin peräti inhimillistä … sitä sanotaan suureksi, jopa jaloksikin … kaikki runoilijat ovat sitä ylistelleet … ja minä kyllä osaan minäkin antaa arvoa sydämen ja tunteiden vaikuttimille… Kun kerran rakastatte miestänne ja tahdotte olla hänen kanssaan onnellinen—
—Ja te luulette todellakin! huudahti Elli.
Olavi oli hermostunut, se oli niin kauan kuohunut hänen sisässään, koko eilisen ja tämän päivää hän oli ajatellut sitä sanoakseen…
—Enhän minäluulemitään! En puhu muusta kuin mitä olen omin korvini kuullut ja omin silmini nähnyt.
—Ja mitä te olette kuullut ja nähnyt?
Olavi kohotti kulmiaan ja teki epämääräisen ylenkatseellisen liikkeen olkapäillään:
—Ei mitään muuta kuin mikä on, niinkuin olla pitääkin.
Mutta Elli näki hänen ivansa ja luuli jo aavistavansa, mitä hän tarkoitti. Hän muisti, mitä he ensimmäisenä sunnuntai-iltana pappilasta palatessaan olivat puhuneet, hän ymmärsi nyt selvemmin kuin koskaan, että se oli se, joka häntä vuosikaudet oli vaivannut, kalvanut ja hävettänyt … ei koskaan hän ollut uskaltanut nousta sitä vastaan, hän oli kaikkien edessä teeskennellyt ja valehdellut … mutta hän ei mitenkään enää voinut kestää, että Olavikin luulisi sitä hänestä… Sana oli niin monta kertaa ollut putoamaisillaan hänen huuliltaan, se täytyi saada sanotuksi, seurasipa siitä, mitä seurasikaan … ja ikäänkuin torjuen jotain syytöstä luotaan, ikäänkuin luoden vuosikausien taakan hartioiltaan, huudahti hän kiivaasti, itkunsa kanssa taistellen:
—Mutta se ei ole niin … se ei ole totta … minäenole onnellinen, minäenrakasta häntä enkä ole koskaan rakastanut!
Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän hämmästyi rohkeuttaan, kauhistui itseään, katui, häpesi ja heittäytyen pöytää vasten purskahti hän hillittömään, hermostuneeseen itkuun.
Olavi häpesi samassa epähienouttaan, iva ja katkeruus sulivat kuin vaha valkeassa, hän heltyi, katui, tahtoi sovittaa kaikki millä hinnalla hyvänsä ja tarttuen Elliä käsivarteen hän koetti nostaa hänet ylös istualleen:
—Elkää nyt! kuulkaahan … elkäähän itkekö niin … rauhoittukaa nyt … enkö voi teitä mitenkään lohduttaa?
Ellin koko ruumis värähti, kun hän tunsi Olavin häntä koskettavan. Mutta hänen täytyi saada itkeä, tyhjentää pakahtumaisillaan oleva mielensä, siihen paikkaan menehtyä…
Olavi istuutui hänen viereensä, kumartui häntä lähelle, vakuutti, ettei hän ollut mitään pahaa tarkoittanut, että Elli oli käsittänyt hänet väärin.
—Te halveksitte minua … ja te olette oikeassa … minä olen kurja olento, heikko, raukka…
—Enhän minä … minä päinvastoin…
—Te saattekin halveksia minua … minä ansaitsen sen … voi, voi, minä olen onnettomin ihminen maailmassa.
—Antakaa minulle anteeksi … ettekö voi sitä tehdä … enhän olisi loukannut teitä niin, jos en teitä rakastaisi…
Ja hän oli vakuutettu siitä, että hän nyt todella rakastikin häntä. Hän tahtoi vetää hänet luokseen, pyyhkiä pois hänen kyyneleensä.
Mutta Elli kääntyi pois, nousi ylös ja meni verannan kulmaan, jossa hän katsoen ulos ikkunasta vähitellen rauhoittui, tyyntyi, herkesi nyyhkyttämästä ja kuivasi kyyneliään… Hän näki siinä tuon tutun pihamaansa, tuvan rappuset, joissa valkea kissa kyyhötti liikkumatonna, porstuan oven, jonka toinen puolisko oli auki, tuvan ikkunan ja sen läpi toisen ikkunan, aitan ja tuvan välitse ruispellon, tarhan ja kaivon vintin … ja kaikki oli hänestä niin vierasta, niinkuin hän ei olisi sitä tuntenut ja ymmärtänyt ja niinkuin kaikki olisi ollut niin kummallisen kaukaista ja epämääräistä…
Onko se mahdollistaa … oliko hän kuullut oikein … olikohänsanonut häntä rakastavansa … onko hän vielä siellä?…
Siellähän hän on, oli ottanut häntä olkapäistä, tahtonut lohduttaa häntä … ja oliko hän sanonut rakastavansa?
Olavi istui ja odotti. Hän olisi tahtonut virkkaa jotain, mutta ei tiennyt miten aloittaa ja kuinka sovittaa sanansa.
Hetken kuluttua kääntyi Elli häneen päin, pyyhki hiukset otsaltaan, katsoi häneen silmät suurina kyyneleistä, tarttui hänen käteensä, puristi sitä kauan ja sanoi surullisesti hymyillen:
—Hyvää yötä nyt sitten!—ja meni sisään.
Olavi olisi tahtonut mennä hänen jälkeensä, sulkea hänet syliinsä…Mutta hän ei uskaltanut edes pyytää häntä jäämään vielä vähäksi aikaa.
Kun Olavi turhaan odotti Elliä takaisin tulevaksi verannalle, otti hän hattunsa ja lähti maantielle päin kävelemään. Pitkän matkaa hän astui kiivaasti voimatta mitään ajatella ja mistään tehdä selkoa itselleen. Tultuaan muutamaan tienhaaraan poikkesi hän maantieltä ja jatkoi matkaansa tuntematonta metsäpolkua, joka vei ensin koivikon läpi, sitten laskeutui alankoon, nousi niityn päitse kankaalle ja päättyi veräjään ahon aidan takana, jonka liepeessä oli pieni mökki. Hän aikoi nousta aidan yli, mutta jäikin sen selälle istumaan. Vasta siinä hän sai alempana olevan metsän yli katsellessaan ja yörastaan laulua kuunnellessaan selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Olihan se tullut niin äkkiä ja sellaisella voimalla, ettei hän vieläkään oikein ymmärtänyt, kuinka se oli käynyt. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut sellaista tunnetta. Se erosi niin kokonaan siitä, mitä hän tähän saakka oli kokenut ja mistä hän jo aikoja sitten oli saanut tarpeensa. Tässä oli jotain muodotonta ja salaperäistä niinkuin tuossa kesäyössä, joka häntä ympäröi. Oli kuin kulkisi hän jossain kielletyssä satujen lumotussa puutarhassa, missä väijyvä vartia voi piillä joka kiven ja kannon takana, mutta jossa kuitenkin saa liikkua vapaasti ja häiritsemättä. Sydäntä ahdistaa joka askeleella, mutta ei kuitenkaan malta kääntyä takaisin. Ja miksi pitäisi kääntyä? Eikö hänellä ole siihen yhtä paljon oikeutta kuin muillakin?Hänhänse on, joka rakastaa, jahäntähänrakastetaan… Hän muisti eilisen ja tämänpäiväisen mielentilansa eikä voinut enää käsittää, kuinka oli niin voinut sen valtaan joutua. Mistä hän oli saanut ne epäilyksensä? Kuka sanoi, että niissä oli ollenkaan mitään perää? Mutta jos olisi ollutkin, mitä se kuuluu tähän? Yhtä hyvin voisi hän syyttää minua entisyydestäni … yhtä hyvin voisin minä hyljätä jonkun, joka tuskissaan juoksee luokseni ja tunnustaa, että hänet on väkisin viety. Hänelle muistui mieleen Ellin viittaukset häämatkastaan ja tulostaan uuteen kotiinsa. Mitä hän oli mahtanut kärsiä, miten itkeä ja surra— minua samalla ajatellessaan. Eikä hän taaskaan voinut käsittää, miten hän ei jo ennen ollut tullut siitä selville ja miten hän vielä aivan äsken oli voinut epäillä hänen tunteittensa todellisuutta. Millä voimalla, millä hillittömällä intohimolla ne olivatkaan purkautuneet hänen rinnastaan! Ja kun ajattelee, että hän on vuosikausien kuluessa koettanut kasvattaa ja pakottaa itseään niitä kätkemään… Ja Olavi näki taas edessään hänen pinnistetyt kasvonsa, näki hänet nyyhkyttämässä pöytää vasten, näki hänen itkettyneen katseensa, ja olisi vielä kerran tahtonut vetää hänet luokseen ja lohduttaa häntä.
Samalla hän tuli ajattelemaan itseään, punnitsemaan omia entisiä tunteitaan ja vertailemaan niitä toisiinsa. Ne olivat niin vaaleita ja värittömiä näihin verraten, niissä ei ollut koskaan ollut tarpeeksi syvyyttä, ja siksi ne olivatkin aina niin nopeasti haihtuneet. Mutta olisiko hän nyt vihdoinkin löytänyt sen todellisen, sen suuren ja epäitsekkään, sen n.s. aatteellisen tunteen, jota hän kaiken elämänsä oli hakenut? Hän luuli niin… Mitäkö tästä seuraisi? Kuinkako tämä tulisi päättymään? Mutta eihän siitä tarvitsisi seurata mitään, eihän sen tarvitsisi mihinkään johtaa. Olihan Elli voinut säilyttää sen, se oli ollut hänen ihanteensa vuosikausia… »Enkö minä sitten voisi säilyttää sitä samalla tavalla?» Ja yht'äkkiä sopi se hänen mielestään niin hyvin sisällöksi siihen ihanteelliseen aivotyön elämään, jonka ulkopiirteet hän, muuhun kaikkeen kyllästyneenä, oli tänne tullessaan eteensä piirtänyt. Miksi ei hän kuitenkaan ollut tuntenut täydellistä tyydytystä työssään? Siksi, että häneltä oli puuttunut sen hengetär. Mutta nyt hän oli sen tavannut.
Haaveellinen kesäyö antoi vahvistusta sille mielialalle, johon hän oli joutunut. Ei koskaan hän ollut luullut voivansa tuntea niin puhtaasti ja niin kirkkaasti… Kuinka kaukana hän olikaan nyt tovereistaan, heidän katsantotavoistaan ja entisestä itsestäänkin!
Kuinka maailma sentään oli läpikuultavan hieno, kuinka luonto oli ihana!
Aamu jo valkeni, kun hän lähti palaamaan Tyynelään. Sitä lähetessään hän tapasi itsensä ajattelemasta, että ehkä tämä kaikki sentään onkin vain unelmaa ja hän huomenna jo tuntee ja selittää kaikki toisin. Mutta entä sitten, jos se olisikin unelmaa! Mikä ei ole unelmaa? Oikeastaanhan sitä on kaikki se, mikä on yläpuolella tavallisuutta. Ja kestäähän se niin kauan kuin kestää … ei ainakaan ole tarvis siitä ennen aikojaan ja tahallaan herättää itseään.
Kun hän tuli verannalle ja siitä porstuaan, näki hän, että Elli oli heittäytynyt salin sohvalle ja nukkunut siihen. Jos hän menisi ja suutelisi hänet hereille? Mutta hänestä oli hienompaa antaa hänen olla … nukkua rauhassa… Ja sukkasillaan hän hiipi hiljaa ja varovasti ylös vinnille.
Mutta kun hän aamulla heräsi, oli hänen ensimmäinen tunteensa jo pieni epäilys. Hän olisi kuin toivonut, ettei se vielä olisi tapahtunut, mikä oli tapahtunut eilen. Entä jos Elli ei vastaisikaan sitä, mitä hän oli kuvitellut? Hän oli niin usein saanut sen kokea, että hän pelkäsi nytkin käyvän, niinkuin oli käynyt ennenkin. Hän muisti, kuinka hän nähtyään morsiamensa sen eron perästä, mikä oli seurannut ensimmäistä tunteen purkausta, oli joutunut aivan kokonaan hämmennyksiinsä. Se ei ollut ollenkaan se ihanne-impi, joksi hän erilläänolo-ajallaan oli häntä kuvitellut. Oli silloin melkein tehnyt mieli juosta pois, livistää tiehensä. Mutta tyttö oli kiitänyt häntä vastaan, heittäytynyt hänen syliinsä, ja hänen oli täytynyt sulkea hänet siihen, vaikka rinta oli aivan rauhallinen ja sydän kylmä. Nytkin näytti kaikki niin järkevältä aamuvalossa, niin vähän salaperäiseltä ja suurelta. Olenko minä taaskin antanut satunnaisen mielialan vaikuttaa? Mutta hän tahtoi kuitenkin saada vakuutusta tunteelleen, hän viivytteli nousuaan, houkutteli esille eilisiä kuvia ja saikin ne sen verran palaamaan, että hän uskoen ainakin hyvään tahtoonsa laskeutui alas.
Ja ilokseen hän näki, ettei vaikutus ollut se, jota hän oli pelännyt. Kun hän tuli verannalle, ei Elli ollutkaan siinä odottamassa, niinkuin Olavi oli luullut. Hän näki hänet täysissä talouden toimissa tuvan rappusilla, tulossa tuvasta viilipyttyjä kantaen. Kuinka kauniissa kaaressa notkui hänen ruumiinsa, kun hän kohotti kannettavaansa päänsä tasalle ja mitään huomaamatta kulki pihan poikki keittiöön! Noin juuri piti hänen ollakin, noin ulkonaisesti rauhallinen, vaikka hänen mielensä varmaankin on levoton.
Ja toinen yhtä miellyttävä piirre, kun hän sitten salin kautta tuli verannalle ja he siellä tapasivat toisensa. Ei kaukaisinta viittaustakaan siihen, mitä eilen oli tapahtunut … kenties sentään jokin vähäinen silmän alaluomen värähdyksessä.
Vasta sitten, kun Olavi oli mennyt hänen jälessään puutarhaan, tarttunut häntä siellä käteen ja uudelleen vakuuttanut samaa mitä eilenkin, sanoi Elli:
—Onko se sitten todellakin totta?
—On se totta, sanoi Olavi niin hellällä, syvällä ja vakuuttavalla äänellä, että Elli ei voinut sitä enää epäillä.
Mielenliikutuksesta uupuneena hän oli eilen illalla nukkunut melkein heti kohta, kun oli heittäytynyt pitkäkseen. Ja aamulla se oli hänestäkin ensi alussa ollut mahdotonta. Se olisi ollut liian onnellista, jos se olisi ollut totta. Hänkö, joka niin kauan ja niin toivottomasti oli sitä toivonut, mutta jonka vallattomimmatkaan unelmat eivät olleet menneet niin pitkälle … joka tuskin oli tullut ajatelleeksikaan sitä, että Olavi häntä rakastaisi, vaan jonka kaikki vaatimukset elämältä olivat pysähtyneet siihen, että vain saisi olla hänen seurassaan, kuulla häntä ja nähdä häntä ja silloin tällöin vainkuvitella, että Olavin tunteet ovat samat kuin hänenkin—hänkö nyt yht'äkkiä ja juuri silloin kun kaikki näytti olevan lopussa, saisi kuulla sen hänen omasta suustaan! Mutta niinhän se oli, ja nyt vakuutti hän taas sitä samaa… Mitä syytä olisi hänellä sanoa niin, jos hän ei niin ajattelisi ja tuntisi?… Mutta hänen teki mielensä kuulla se vielä kerran…
—Mutta jos te vain niin luulette? … jos te erehdytte itsenne suhteen?
—En, en … minä en erehdy … minä olen vain erehtynyt siinä, että niin kauan olen sitä pidättänyt, niin kauan ollut ymmärtämättä itseäni ja teitä … te ette saa enää epäillä minua … ettehän?
—En…—ja hän ojensi hänelle kätensä vakuudeksi siitä, että hän uskoi.
—Ja annatteko anteeksi, että eilen pahoitin mielenne?
—Elkää nyt sitä enää ajatelko!
Siinä istuessaan kiikkulaudalla ja Elliä katsellessaan oli Olavi piankin voittanut ensimmäisen hetkellisen heikkoutensa ja antautui nyt mielihyvällä sen tunteensa valtaan, joka pitkästä ajasta oli hänelle niin uusi ja entisestään niin erilainen. Kuinka hän rakasti sitä, että Elli käyttäytyi niin arasti ja samalla niin arvokkaasti! Hän oli poistunut vähäksi aikaa, jättäen Olavin yksin. Mutta sitten hän tuli takaisin, levitti valkoisen, kaikkein hienoimman pöytäliinansa kiikkulaudan eteen asetetulle pöydälle ja toi siihen hänen aamukahvinsa. Kuinka se oli kodikasta ja kuinka se samalla oli kuin jonkinlainen salaperäinen, harvinainen juhla! Ja Elli ei tehnyt häneen sitä vaikutusta kuin hän olisi ollut morsian, hän oli kuin hänen vaimonsa, hänestä tuntui kuin he jo olisivat häänsä viettäneet ja kuin he jo nauttisivat yhdyselämänsä rauhasta. Aamukin oli tuollainen tyyni puolipilvinen kesäaamu, jolloin taivas selviää hiljalleen, varovasti ja ilman tuulta. Näkymättömästi, tuntumattomasti hienonevat pilvet, kohoavat pois ja haihtuvat korkeuteen niinkuin ne olisivat vain maan tuoksua. Ennenkuin auringon terä näkyy ja alkaa kuumentaa, näkyy jo sen luoma varjo. Ja kun se sitten alkaa paistaa, jää järvi kuitenkin tyyneksi ja lehvät liikkumattomiksi. Taivas ja maa ikäänkuin ihailevat toisiaan, katselevat toinen toisensa kuvaa silmissään. Pilvet ovat liikkumattomia ja jäävät valkeina marmoripatsaina taivaalle seisomaan, muotojaan muuttamatta.
—Ollaanko siis onnelliset? sanoo Olavi jatkoksi puheilleen ja ajatuksilleen, ja hakien vastausta, joka olisi sopinut hänen mielentilaansa kuvaamaan, luulee hän sen löytäneensäkin … yhtä onnelliset kuin nuo kaksi riippuoksaista koivua tuolla pientarella, jotka eivät näytä toisistaan tietävän, mutta jotka kuitenkin kaipaisivat toisiaan, jos eivät saisi seisoa vierekkäin.
—Ollaan, sanoo Elli … minä ainakin olen niin … niin, etten voi sitä sanoa.
—Sanokaa kuitenkin…
—En voi.
—Ja minä kun jo luulin, ettette minusta välittäisikään.
—Minäkö? Voi, voi! … jos tietäisitte, mitä kaikkea olen teistä aikain kuluessa haaveksinut.
—Teidän pitää siitä kertoa.
—Mutta sittenhän minun pitäisi kertoa teille uudelleen koko elämäni.
—Niin teidän pitääkin.
—Mutta mitä te oikeastaan minusta ajattelette … eikö tämä kaikki kuitenkin ole teidän mielestänne kovasti väärin.
—Pitäisihän teidän jo siksi tuntea minut, että tiedätte, mitä ajattelen.
—Mutta jos te sanotte sen vain minua rauhoittaaksenne?
—En suinkaan … sillä minä en tiedä, mistä teitä rauhoittaisin ja minkä tähden. Siksikö, että olette antanut tunteittenne puhua? Mutta kerranhan niidenkin täytyy saada puhua ja kerran niidenkin päästä oikeuksiinsa.
Tekihän niin hyvää kuulla hänen sitä sanovan, ja saihan hän itse vakuutusta siihen, mitä oli ajatellut. Hän oli kysynyt itseltään—sekä ennen että nyt—tekisikö hän siinä väärin, jos tekisi niinkuin nyt oli tapahtunut. Mutta hänestä näytti, ettei hän tehnyt. Olkoon, että hän on kerran lupauksensa antanut—jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin— mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja olla rakastettu? Ja jos hänestä eivät ole olleet vääriä hänen tähänastiset tunteensa, miksi ne nyt sitten olisivat? Eihän oikeastaan ole mitään muutosta tapahtunut. Ei muuta, kuin että Olavi tietää sen ja että hän itse tietää sen myöskin. Olihan ollut turha se pelko, jota hän joskus oli tuntenut tätä mahdollisuutta ajatellessaan. Onhan heidän suhteensa vast'edeskin oleva samaa ystävyyttä, jota se on ollut tähänkin saakka ja josta se ei saa muuksi muuttua. Niinhän sen käsittää Olavikin … hän käyttäytyy niin hienosti, niin arasti ja kohtelee häntä niin kunnioittavasti … juuri niinkuin ainoastaan sellaisen täydellisen gentlemannin tuleekin … kuinka hän on onnellinen! kuinka hän on onnellinen!
Ne olivat taaskin ihania päiviä, ihania iltoja ja öitä, samanlaisia kuin viime viikollakin, mutta kuitenkin niin toisenlaisia. He käyskentelivät maantiellä, soutelivat järvellä, istuskelivat rantakivillä, puutarhan kiikkulaudalla, verannalla ja Ellin kamarissa. Ei käynyt ketään koko viikolla, väki oli töissään, talo melkein autio paitsi heitä molempia, paitsi päiväpaistetta, lämmintä ja valoa, joka täytti pihamaan ja huljui huoneissa ulos ja sisään avonaisten ovien ja ikkunan kautta. Ja missä he olivatkaan, puhuivat he toisilleen, kuinka onnellisia he olivat, kuinka he ajattelivat ja tunsivat samalla lailla ja kuinka ne tunteet olivat toisenlaisia kuin kaikki ne, mitä he ennen olivat kokeneet … ja tokkohan kukaan maailmassa rakastaa niin hienosti ja samalla niin suuresti ja syvästi! Eihän se tavallisissa oloissa ja tavallisille ihmisille voikaan olla mahdollista. Mutta heillä, heillähän on siihen aivan erityiset edellytykset. Ja yhä uudelleen luulivat he ne löytävänsä toisen pitkästä, monivuotisesta, hiljaisesta uskollisuudesta ja toisen turhasta hapuilemisesta ja ihanteensa etsimisestä. Yhtä kummaa kuin oli, että toinen täällä istuu, odottaa ja luottaa, yhtä omituista oli, että toinen maailmaa harhailtuaan ja turhaan etsittyään jotain rauhallista paikkaa, on tänne saapunut ja täältä sen löytänyt. Oliko se sattuma? Kenties oli, mutta Olavi vakuutti, että kun hän laivan kannelta katseli Tyynelän lahtea, hän oli varma siitä, että tuossa se nyt on se satama, jota hän on etsinyt ja jonne hän silloin samassa olisi päättänyt tulla, jos ei olisikaan ennen sitä päättänyt.
—Ne olivat kai ne minun ainaiset toivotukseni, jotka teitä tänne vetivät, sanoi Elli.
Ja nyt hän uskalsi kertoa hänelle, kuinka hän nuottakotansa kupeella olihäntä, juuri häntä odottanut.Siinähän ei ollut koskaan kaikkea toivoaan kadottanut.
—Jasieltähänte sitten tulittekin. Kuinka minä sitä pelästyin ensin, ja kuinka olin hämilläni ja kömpelö sinä ensi iltana!
—Ja minusta te jo silloin olitte niin miellyttävä … minä valvoin kauan teitä ajatellen… Mutta sanokaa, eikö se ollut teidän panemanne se kukkasvihko minun huoneeseen?
—Minunhan se oli … minua niin peloitti, että te sen huomaisitte.
Ja kun he kerran näin olivat päässeet näihin yhteisiin muistoihinsa, tuli niitä mieleen toinen toistaan liikuttavampia ja viehättävämpiä. Ja mikä nautinto niitä ottaa esille ja saada niistä aina uutta vahvistusta!
Mitä oli Elli ajatellut Olavista, silloin kun he ensimmäisenä sunnuntaina palasivat pappilasta ja hän oli ollut niin liikutettu siitä, mitä kuuli Sigridistä?—Hän oli ajatellut, että jos tietäisitte, kuinka arkaan paikkaan te kosketitte ja kuinka minä kuitenkin mielelläni kuuntelin, että te häntä puolustitte…
Entä mitä Olavi Ellistä, kun hän tarjosi juomavettä ja kun he eivät kumpainenkaan saaneet sanaa sanotuksi?—»Se oli ehkä silloin, kun minä ensi kerran ja melkein tietämättäni tunsin, että voisin alkaa teitä rakastaa.»
—»Mutta entä kun olimme siellä kellotapulissa? … te ette aavistanutkaan, kuinka minä olin onnellinen, kun te tulitte pyytämään, että istuisin siihen silmukkaan.»—»Mutta kirkkoaikana minä kuitenkin koetin sakastin ovelta katsella, mihin te olitte istuutunut.»—»Jospa tietäisitte, mitä kaikkea minä sinä sunnuntaina siellä kirkonpenkissä haaveksin?»—»Kertokaa se!»—Ja Elli kertoi sen. Ja kertoi sitten kaikesta muustakin: ikävästään, kun Olavi ei viikolla näyttänyt viihtyvän hänen seurassaan puutarhassa; ilostaan, kun hän tuli noutamaan häntä ongelle; onnestaan, kun hän Olavin puheista päätti, että hän kaipasi ystävää ja ehkä sallisi hänen olla tuona kaivattuna; onnettomuudestaan, kun luuli, että Olavi ehkä välittikin enemmän Liinasta kuin hänestä; riemustaan, kun oli vakuutettu erehtyneensä nähdessään, että Olavi tuli niityltä häntä noutamaan.
Mutta voi, kuinka hän oli ollut onneton lauantaina ja sunnuntaina! … ja se kauhea aika rippikirkossa … ja kun Olavi ei ollut vielä illallakaan kotona … kuinka hän oli kärsinyt luullessaan, että kaikki ehkä oli jo lopussa!
—Teidän täytyy antaa minulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen teille tuottanut … teidän täytyy se … minä en saa rauhaa, ennenkuin tiedän sen…
—Eihän se ole mitään enää … sehän on jo mennyttä … en minä sitä enää muistakaan… Mutta sitä minä en todellakaan voi käsittää, kuinka elämäni olisi voinut olla sitten enää mahdollista, jos kuitenkin olisimme sillä lailla eronneet.
—Unohtakaa se kaikki.
—Nyt sen voinkin unohtaa … enkä ajattele edes sitäkään, että tämä tietysti ei voi kauan kestää.
—Mutta miksei voisi?
—Teidänhän on kuitenkin pian meneminen.
—Mutta jos menenkin, niin voinhan tulla takaisin, ja jos en silloin voi jäädä teille, haen asuntoni jostain muualta läheisyydestä. Minun kun ei ole pitkään aikaan välttämätöntä olla Helsingissä, voin aivan hyvin asettua tänne lukemaan ja työtä tekemään.
—Olisiko se mahdollista! Ja sitten ei tulisikaan enää niitä syysiltoja ja pitkiä talvisia puhteita! Mutta vaikka menisittekin, olisin sittenkin onnellinen, kun vain tietäisin, että saan nähdä teidät edes kerrankaan vuodessa … vaikka poistuttekin talveksi, niin lupaatteko kuitenkin käydä minua kesällä katsomassa?
—Lupaan.
Ja niin he päivä päivältä tyhjensivät toisilleen varastonsa kaikkia niitä muistoja, jotka heille olivat olleet yhteisiä. Elli antautui siihen niinkuin soutaja, joka kokkaan selälleen heittäytyen antautuu verkalleen vuotavaan virtaan, joka viepi ja viepi ohi niittyisten lempeitten rantojen, eikä silmä näe muuta kuin korkean kaartuvan taivaan. Olihan hän tätä tällaista elämää joskus kuvitellut mahdolliseksi, oli silloin tällöin loihtinut toiveensa toteutuneiksikin. Ja nyt hänestä näytti, että se ja se, mitä hän oli kuvitellut, oli sitä, mitä hän nyt sai todellisuudessa elää. Kaikki ne entiset toiveet ja kuvittelut, sanoi hän, ne olivat aikain kuluessa muuttuneet kuin kuiviksi kukkasiksi, jotka hän huolellisesti oli kätkenyt elämänsä kirjan lehtien väliin, uskomatta, että ne koskaan tulisivat esille otettaviksi. Ja nyt ne ikäänkuin itsestään olivat alkaneet uudelleen vihannoida ja uudelleen tuoksua!
Jahänelleköoli kaikki tämä tapahtunut, hänellekö, joka jo oli pitänyt itsensä elävältä haudattuna! Se oli nyt niin huimaavan korkeata ja valoisaa, mikä ennen oli ollut ammottavan syvää ja pimeätä! Se oli kuin se hänen vanha taivaansa, jota hän kotona ollessaan oli hakenut kotirantansa tyynestä kuvastuksesta, joka oli häntä hirvittänyt ja vetänyt puoleensa, jota hän oli silloinkin ollut katselemassa, kun Olavi oli heille saapunut, joka silloin oli vavahtanut koko korkeudessaan ja hämmentynyt samassa, mutta joka nyt taas oli kirkastunut eikä ehkä milloinkaan enää tulisi tummenemaan.
Olavi kuunteli häntä ja antoi hänen puhua pitkät hetket hennomatta häntä keskeyttää. Elli oli hänelle siinä kuin uusi ilmiö sekä itseensä että hänen mielestään kaikkiin muihinkin naisiin verrattuna. Hän antoi itsensä niin täydellisesti, niin mitään säästämättä ja salaamatta.
Hän oli siinä niin erilainen kuin kaikki ne muut naiset, jotka Olavi tätä ennen oli tuntenut ja jotka olivat avanneet hänelle sydämensä ja sielunsa sulkeakseen ne taas samassa. Elli ei näyttänyt tahtovan mitään salata, ei mihinkään verhoutua, ei estää mitään itsestään kuvastumasta.
Ja Olavia se alussa miellytti sanomattomasti. Se oli kuin satasärmäinen kuvastin, jossa hän näki itsensä tuhatkertaisesti monistettuna.
Mutta sitten se alkoi vähitellen tuntua yksitoikkoiselta, välistä melkein kyllästyttääkin.
Hän olisi kyllä tahtonut antaa kuvan kuvasta, palkita tunteen tunteella ja luottamuksen luottamuksella. Mutta hänellä ei ollut juuri mitään lisättävää siihen, mitä oli jo ennen itsestään kertonut, ei mitään sellaista, jota olisi voinut Ellille kertoa. Sillä kaikkiahan hän ei olisi voinut, Elli ei olisi ymmärtänyt ja olisi käsittänyt hänet väärin. Ja sitten oli hänen rakkautensa niin uusi ja niin pinnalla vielä, kun pohjalla oli elämä, jonka muodostamisessa Ellillä ei ollut mitään osaa.
Hänen olisi kuitenkin tehnyt mielensä osoittaa niitä tunteitaan, joita hänellä oli. Hän huomasi useinkin enemmän katselevansa kuin kuuntelevansa. Hän seurasi Ellin liikkeitä, hiveli silmillään hänen muotojaan. Hänestä oli hänen otsansa niin puhdas, silmäkulma niin salaperäinen, posken ja tukan raja niin houkutteleva, olkapää niin pyöreä, rinta niin täyteläinen ja tiukka, ja jalka, joka Ellin ommellessa oli toisen jalan päälle nostettuna, niin kaunismuotoinen ylhäältä alas. Hänen olisi sentähden tehnyt mieli hyväillä häntä, vetää hänet luokseen, sulkea syliinsä ja suudella.
Mutta kun hän eräänä iltana heidän erotessaan tahtoi tehdä sen, väistiElli.
—Ei, ei, sanoi hän.
—Mutta miksei?
—Jos te kerran kadutte ja kyllästytte minuun, niin se olisi minusta niin väärin.
Elli odotti, että hän sanoisi ei koskaan kyllästyvänsä eikä koskaan katuvansa. Mutta sen sijaan sanoi Olavi nähtävästi vähän loukkaantuneena:
—Niinkuin tahdotte…—ja meni ylös.
Miksei hän siihen suostunut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?—Eikä hän saanut torjutuksi ajatusta, että se oli vielä vanhaa ennakkoluuloa, jota hän ei olisi odottanut Elliltä ja jota ei olisi pitänyt olla heidän suhteessaan, joka hänen mielestään oikeutti kaikkeen.
Ja samalla tuli hänelle halu saada kuulla enemmän hänen suhteestaan mieheensä. Elli ei ollut kertonut muusta kuin omista tunteistaan ja huolellisesti välttänyt mainita miehensä nimeäkään. Millaista oli heidän yhdyselämänsä ollut? Mihin määrin sitä oli ollut olemassa ja miksi se tulisi tästä lähin muodostumaan? Olihan Elli sanonut, ettei hän rakasta häntä eikä ole koskaan rakastanut. Mutta kuinka se silloin ollenkaan oli ollut mahdollista? Se oli kuitenkin ollut ja ehkä tulisi olemaan vastedeskin samalla lailla. Jos Elli olisi sitä edes valittanut, kysynyt häneltä neuvoa…
Mutta kun Olavi seuraavana aamuna koetti saada puheen siihen, väistiElli ja väisti nähtävästi tahallaan.
Olavi koetti vakuuttaa itseään, että se tapahtui hienotuntoisuudesta häntä kohtaan, hän koetti vielä kerran istuttaa mieleensä, etteihän se kaikki tuo häneen kuulukaan ja että heidän suhteensa on asetettava yläpuolelle sitä kaikkea. Mutta yhä vaikeampi oli hänen päästä siihen mielentilaansa, jonka hän niin voimakkaasti oli tuntenut tuona yönä aholla istuessaan. Eikö se ollut vain satunnainen puuskaus, joka oli ollut seurauksena Ellin odottamattomasta tunteitten purkauksesta? Eikö se ollut vain ylenihanteellinen teoria, joka, jos se koetettaisiin toteuttaa, veisi ennenaikaiseen eroon? Voihan sen ehkä ajatella pysyväksikin, mutta silloin täytyisi kieltäymyksen olla molemminpuolinen. Ja sitä se ei ainakaan ole, ennenkuin Elli on rikkonut vanhat välinsä kokonaan. Mutta voiko hän sen tehdä? Ja tunteeko hän edes kaipausta sitä tekemään?
Kyllähän minä sen käsitän, ajatteli hän itsekseen, että hänen asemansa on surkea ja traagillinen ja ettei minulla ole oikeutta häntä siitä moittia. Ehkei hän muuta voi … ja ihan varmaan ei hän voikaan muuta. Mutta kuitenkin … jos minä olisin hänen asemassaan, en voisi löytää lohdutusta mistään muusta, kuin että heittäytyisin kokonaan hänen haltuunsa, jota rakastan, hakisin hänen luonaan puhdistusta ja unhotusta. Mutta jos Elli ei sillä lailla tunne, silloin ei hänen elämänsä nähtävästi olekaan hänelle niin vastenmielistä kuin olen kuvitellut.
Mutta ajatus, että Elli olisi siihen määrin jo tottunut sitä sietämään, ei antanut rauhaa Olaville. Parhaimmalla tahdollaankaan hän ei päässyt pois näistä mietteistään, jotka tulivat joka yö yhä kiinteämpinä häntä ahdistamaan.
Ja vaikkei pastori ollut kotona, alkoi hänen läsnäolonsa kuitenkin tuntua joka paikassa. Kaikkialla oli merkkejä hänestä, joka täällä oikeastaan oli haltija ja isäntä. Missä oli hänen hattunsa, mistä pisti näkyviin joku muu vaatekappale; hänen tavaroitaan riippui Ellin kamarin seinällä, siellä oli vuoteen vieressä hänen tohvelinsa. Ja tuon tuostakin tulee joku asiamies häntä kysymään. Elli vastaa, että hän on pitäjällä. »Milloinkahan tuo tuolta tullee?» »Kyllä hän kai tulee perjantai-iltana tai viimeistään lauantaiaamuna».
Tuli perjantai ja tuli perjantai-ilta. Hän voisi tulla milloin hyvänsä, olla tuossa tuokiossa kotonaan. Ja jos hän tietäisi, mitä täällä on tapahtunut? Jos hän alkaisi sitä aavistaa? Hän voisi karkoittaa minut pois talostaan, ajaa ulos, ja hänellähän tietysti olisi oikeus puolellaan jo se mahdollisuus, että hänvoisijoutua tällaiseen asemaanpastorinsuhteen, jota hän aina oli pitänyt pilkkanaan, sai aikaan epämiellyttävän häiriötilan hänen koko olennossaan.
Ellikin näytti ajattelevan sitä samaa. Hän oli levoton eikä nähtävästi päässyt illallisen jälkeen oikeaan mielentilaansa.
—Mitä te ajattelette? kysyi hän Olavilta äänettömyyttä rikkoakseen.
—En mitään erityistä … kuinka niin? Entä te?
Ellillä oli kuitenkin ehdotus, joka Olavin mielestä tuli erittäin sopivasti ja johon hän heti ihastui.
—Minä ajattelen vain, että jos huomenna varhain tekisimme sen, mitä olemme niin kauan aikoneet … menisimme meidän karjakartanollemme. Tahdotteko?
—Mielelläni!
Jos pastori tulisikin yön aikana kotiin, ei hän kuitenkaan lauantaina voisi lähteä heidän mukaansa, ja he saisivat tehdä retkensä kahden…
Elli oli pukeutunut savolaistytöksi. Hänellä oli suora pumpulihame synkänsinisestä, punaraitaisesta vaatteesta, lyhyt nuttu, pää paljas, niskassa valkoinen huivi ja huivin alla riippumassa hänen pitkä, keltainen palmikkonsa. Tämän pukunsa hän oli miettinyt ja valmistanut tätä huviretkeä varten, jota hän jo kauan oli ajatellut.
Kädessä pienoinen nyytti, jossa hänellä oli vähän virvokkeita matkaa varten, odotti hän keskellä pihamaata Olavia tulevaksi. Olavi tuli verannalle, astui alas rappusia ja näytti jäävän häntä odottamaan.
—No, ettekö tule jo, herra Kalm?
—Ka, tekö siinä olette! Enhän teitä tuntenutkaan! Mutta sehän sopii vallan mainiosti!—ja piikatyttöjen keittiön rappusilla nauraessa erehdykselle he lähtivät menemään.
—Miellyttääkö tämä puku teitä? kysyi Elli, kun he olivat tulleet ulos portista.
—Sanomattomasti.
Ja se häntä todella miellyttikin. Sehän oli hänen vanha ihanteensa ilmielävänä, se reipas maalaisneiti, jonka kanssa hänen piti perustaa talo ja antautua maanviljelijäksi. Se oli hänen ehkä puhtain ja ihanteellisia muistonsa niistä monista naismuistoista, jotka vähän itsekukin olivat häneen jälkiänsä jättäneet. Elli miellytti tuossa puvussaan häntä vielä siksikin, ettei hän nyt, hänen vierellään maantietä astuessaan, muistuttanut entisestä itsestään juuri ollenkaan, ei asemastaan eikä tavallisesta ympäristöstään. Hän oli nyt enemmän ja suoranaisemmin Olavin oma, ja vähitellen katosi Olavista se hermostus ja paha tuuli, joka häntä oli alkanut häiritä. Ellikin näytti tuntevan vaikutuksen siitä, että he poistuivat pappilasta. Kun he tarhan takana kääntyivät sille metsätielle, joka vei karjakartanolle, huudahti hän iloisesti nyyttiään heilauttaen ja ottaen hyppyaskeleen Olavin edelle:
—Nyt meidän pitää olla iloisia kuin taivaan linnut!
—Niin pitääkin! sanoi Olavi, kiiruhtaen hänen jälkeensä.
—Ja te ette saa ajatella mitään niistä entisistä ikävyyksistä, joista olen teille puhunut! Minusta tuntuu nyt siltä, kuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan … niinkuin aina olisin tätä tietä kävellyt ja tulisin vastakin kävelemään!
—Mutta tämä alkaakin lupaavasti … katsokaa noita koivuja, kuinka ne ovat solakoita ja valkoisia ja puhtaita … tämä on kuin pyhä lehto, temppelin etehistö … tuolla taampana on tuo jylhä hongikko, ja se on itse kirkkoholvi…
—Se on minun koivikkoni ja minun hongikkoni … ja minä en ole niistä kummastakaan antanut oksaakaan taittaa.
—Teitä saattaa siis sanoa tämän temppelin papittareksi.
—Sanokaa vain … ja minä nyt vienkin teidät täällä minne minua haluttaa … te ette kohta osaisi täältä mihinkään, jos en olisi teitä ohjaamassa.
—Viekää te vain, minne teitä haluttaa … viekää vaikka siihen »kaikkein pyhimpään».
—Sinne ei ole lupa kenenkään kuolevaisen mennä.
—Eikö kenenkään?
—Ei kenenkään … mutta temppelin harjalle me voimme kuitenkin kiivetä, ja sinne minä lupaan viedä teidät.
—Missä se on?
—Se on täällä edessäpäin.
Ja reippaasti kävellen ja iloisesti jutellen he painuivat yhä syvemmälle tuuheaan metsään, mikä joka askeleella näytti tulkitsevan heidän tunteitaan ja ottavan osaa heidän mielialoihinsa.
Siinä oli ensiksikin se koivikko, ja sen lehvistöstä tippuivat vielä viimeiset yökastekyyneleet mustikan varsilla peitettyyn maahan, mutta sisässä peippo säesti peippoa ja runkoja kultaili heleä, hohtava päivä. Siellä täällä oli kukkiva pihlaja jonkin korkean kiven kyljessä ja toisessa paikassa hienoinen haapa, joka ei ollut saanut yksinään vauhtia ja ryhtiä rungolleen ja joka kuin olemisensa lupaa anoen alituisesti lehtiään lepatteli.
He tulivat hongikkoon, kuivalle, tasaiselle kanervakankaalle, jossa he tunsivat kuin pienenevänsä, jossa mieli kävi melkein hartaaksi ja sai heidät hetken aikaa äänettöminä vaeltamaan, honganlatvojen kohinaa kuunnellen.
Hongikko vaihtui kuusikoksi. Siinä vallitsi salaperäinen varjoisa hämäryys, jonka sisästä kuului metsäpuron lirinää ja siihen sointuvaa hyttysten hyrinää. Kuusikkoa seurasi hyötyvä, kaskesta kohonnut leppälehto, kotoinen ja herttainen, jonka sisässä kasvoi mehevä heinä ja alalaidassa kuului laitumellaan kulkevan Tyynelän karjan kelloja. Lepikko loppui jyrkästi ja ilman rajaa, ja heille aukeni aho eteen, jonka Olavi tunsi samaksi, mihin hän sunnuntai-iltana kävellessään oli joutunut.
—Mutta minähän olen ollut täällä kerran ennenkin, sanoi hän ja kertoi, heidän halmeen aitaa vasten nojatessaan, mitä hän tässä oli ajatellut.
Elli pani sen mieleensä … tässä olisi siis yksi paikka lisäksi, johon hänelle jäisi muisto Olavista ja johon hän voisi tulla häntä ajattelemaan … ei kaipaillen, ei epäillen enää, vaan rauhallisesti ja toivoisasti.
He nousivat aidan yli ja tulivat ahon toisessa laidassa olevalle mökille. Siellä ei ollut ketään kotona, seinävieressä oli kerppuja kuivamassa, ja ovi oli ulkopuolelta telkitty. He painoivat kumpainenkin kasvonsa pieneen ikkunan ruutuun, poski melkein poskessa kiinni. Tupa oli autio, pankolla pata kumollaan, pöydällä tyhjä tuoppi, ja aurinko paistoi heleästi mustalle lattialle.
—Heinässäkö he lienevät, sanoi Elli.
—Ketä tässä asuu?
—Eräs vanha kalamies vaimoineen.
He puhuivat melkein kuiskaamalla ja katsoivat yhä ikkunasta sisään.
—Mennäänkö taas? sanoi Elli ja vetäytyi pois.
—Mennään vain.—Minnepäin?
—Ei sinne … sieltähän me tulimme … tästä veräjästä.
Olavi olisi tahtonut auttaa Elliä, ottaa häntä vastaan, varata kainalosta, nostaa … mutta hän ehti vain vähän kannattaa kyynärpäästä, Ellin hypätessä maahan veräjän selältä.
Mökiltä vei tie harvaa petäjikköä jyrkkänä polkuna ylös sille hiekkaiselle selänteelle, joka järveltä tullessa näkyi kohoavan Tyynelän takana. Siitä näkyi toisella puolen Tyynelä lahtineen, toisella avara metsäinen maisema, joka katkeamattomana, tummanruskeana alankona ulottui mäkikyliin saakka.
—Tuolla se on, sanoi Elli, tuo kukkulajono, johon päivä niin helakasti paistaa. Meidän karjakartanomme on vähän alapuolella tuota korkeinta yppylää.
—Nyt näen … tuo uusi valkea huone.
—Se on heidän uusi riihirakennuksensa.
—Onko se puu vai mikä tuolla kukkulalla?
—Se on ikivanha, suunnattoman suuri tuuhea koivu. Sen juuresta on näköala, joka … saattepahan sitten nähdä…
—Sekö se on teidän temppelinharjanne?
—Se se on! Mutta sinne on vielä matkaa … koko tuo metsäinen taival … ja koko tuo rinne kiivettävänä.
Harjua vähän aikaa kulettuaan painuvat he tien mukana korpeen, jonka laidassa on pieni pyöreä lampi. Sen rannat ovat hyllyvää hetettä, vesi on mustaa, ja sen pohjaa ei ole kukaan mitannut, ja ainoa asukas siinä on mustaselkäinen, kyrmyniskainen ahven.
—Tuommoiseen lampeen minä tahtoisin upottaa itseni, jos kerran tekisi mieleni maailmasta kadota kenenkään tietämättä…
—Hyi, elkää sellaista puhuko…
—Sillä se olisi oikea loppu elämälle, joka niin usein ei ole muuta kuin vaivalloista rämpimistä tuommoisella suolla kuin tuo, mikä tästä lähtee ja jatkuu petäjä petäjältä niin pitkälle kuin silmä kantaa…
—Ja oletteko tekin sellaista tuntenut, te, joka minun mielestäni olette oikein onnen lempilapsi?
—Luuletteko, että minulla on juhla aina minullakaan…
—Mennään pois eikä ajatella nyt sellaista, sanoi Elli ja veti häntä käsipuolesta tulemaan. Ette te todella ajattelekaan, te vain minua suotta peloittelette.
Suottahan se oli, mutta häntä huvitti nähdä Elli liikutettuna.
Suon poikki päästyä maat taas kovenivat, ilostuivat ja virkistyivät, ja tie, joka vaivalloisesti oli kulkenut lahonneita pitkospuita myöten, alkoi taas hauskasti ja kuin omiksi huvikseen heitelläitä milloin millekin puolelle pienen puron pohjaa, jonka kesä oli kuivannut melkein vedettömäksi.
Ilmestyi suokytöjä, joiden savu täytti koko metsän tuoksullaan. Tuli niittymaita, joissa toisissa oli jo heinä tehty, toisissa paksu angerva ja tuuhea saraheinä vielä hurotti altain täyteisenä ja pyrki niiden raoistakin ulos.
—Eikö istuta tähän ladon kynnykselle? ehdotti Olavi.
—Istutaan vain, matka alkaakin olla jo puolessa.
Lato oli heiniä puolillaan, tuoreita, hyvänhajuisia, vasta korjatuita. Olavi heittäytyi pitkälleen ja katseli Elliä, joka keskellä ladon ovea oli kuin kuva kehykseen sovitettuna. Hänen vartalonsa ulkopiirteet haihtuivat hiukan mustanviheriään kuusimetsätaustaan, mutta kun hän oli riisunut huivinsa päästään, erottuivat hänen kasvonsa ja keltainen tukkansa siitä kuin kullattuina. Hän oli siinä niin kiihkoton, niin puhdasaatteinen, vähän haaveileva. Mutta Olavi olisi kuitenkin niin haikeasti halunnut kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kietoa toisen hänen kaulaansa, vetää tuon pään povelleen, painaa hänet viereensä rinnalleen, suudella tulisimmalla suutelollaan hänen otsaansa, poskiaan ja huuliaan … täällä yksinäisessä metsäladossa, kaiken maailman kuulumattomissa…
Elli katsahti taakseen. Hän näki, että Olavi lepäsi kädet pään alla heinissä, joihin hänen vartalonsa oli vain vähäisen vaipunut ja joissa hän näytti olevan kuin aalloilla, jalka sulavasti koukussa ja polvesta pienenä kaarena… Hattu varjosti hänen kasvojaan, hänen silmänsä paloivat sen alla mustina, eikä niiden katse väistynyt. Elli katsahti pois, ylös kattoon, ulos niitylle, kääntyi taas takaisin ja taas pois eikä uskaltanut enää käydä kolmatta kertaa vastuuseen. Nuo silmät olivat monta kertaa ennenkin seuranneet häntä samalla lailla venheen perästä heidän soudellessaan, pöydän takaa heidän verannalla istuessaan, mutta eivät koskaan niin läpitunkevasti, niin melkein herpaisevasti.
Hän tuli vähän levottomaksi, olisi tahtonut pois, mutta ei uskaltanut liikahtaa. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta jäi kuuntelemaan äänettömyyttä, joka yht'äkkiä kuin humisi hänen ympärillään, mutta josta hän samalla erotti kaikki pienimmätkin äänet: peipposen sirahduksen metsän rinteessä, heinäsirkan kitinän niityllä, leivon viserryksen taivaalla jossain ja ladosta heinäkorren kahauksen.
Hän hämmentyi. Eikä hän tiennyt, halusiko hän, että Olavi levittäisi hänelle sylinsä ja pyytäisi häntä siihen heittäytymään, vai pelkäsikö, että hän sen tekisi, vai olisiko hän pyytänyt häntä jättämään sen tekemättä, niinkuin silloin, kun hän sitä yritti, jota hän koko sen yötä oli sekä katunut että hyväksynyt, jota hän oli odottanut seuraavana iltana uudistuvaksi ja taas ollut tyytyväinen, ettei se ollut uudistunut.
Ei, ei! Niinhän sen kuitenkin pitää olla, niin hän oli sitä aina ajatellut ja ainoastaan niin oli oikein! Ja temmaten itsensä irti tunteittensa ja omien aatoksiensa hetkellisestä lumouksesta, asettaen itsensä siihen tasapainoon, joka oli kuin hänen onnensa ehto ja se varustus, jonka takaa hän tunsi voivansa vastustaa koko maailman tuomiota ja jossa hänen omatuntonsakaan ei vielä ollut tullut häntä ahdistamaan, sanoi hän ojentautuen suoraksi ja sitaisten huivin päähänsä: