"Rakas Panni, tule luokseni."
"Miksi?" — kysyi tyttö samallalailla kuiskaten.
"Lämmittämään."
"Tuvassahan on kyllin lämmin."
"Mutta täällä on parempi. Tule, kun pyydän sinua koko sydämestäni, taivas siunatkoon sinua siitä. — No! — Mutta vielä hiukan lähemmäksi. — Katso minua nyt silmiin, mutta rohkeasti ilman pelkoa. — Näetkös, minä en ole ujo. — Etkö siis tahdo katsoa silmiin?" — Hän puhui niin hartaasti, ettei tyttö voinut kauvemmin vastustaa hänen pyyntöään. Hän katsoi häneen, mutta painoi kumminkin pian taas silmänsä alas. Ferko oli hurmaantunut; silmänräpäyksessä oli hän kietaissut oikean kätensä tytön kaulaan, vasemmalla tarttui hän hänen pyöreään poskeensa ja suuteli hänen pientä punasuutansa ja hänen suuria, sinisiä silmiään monesti, monesti. Panni vaaleni, sitten punastui hän jälleen ja muutama suuri kyynel vieri hänen poskelleen. Tuskaisesti kysyi nuorukainen.
"Miksi itket, ruususen? Olenko tehnyt sinulle pahaa?"
"Et", vastasi tyttö, "et ole tehnyt minulle mitään pahaa."
"Miksi sinä sitten itket?"
"Koska niin suuresti rakastan!"
Ferko, tulipoika, tahtoi häntä jälleen syleillä, mutta tyttö pujahti pois ja avasi tuvan oven, jossa vanha Peter poikansa lasten kanssa lopetteli illallista.
"Tule vaan tänne tyttö!" sanoi vanhus sisäänastuvalle. "Mutta missä onFerko?"
"Olen täällä, herra!" huusi tämä, ja astui nyt samaten tupaan. "Olin vaan hevosille hiukan heiniä heittämässä."
Vasta sitten, kun oli jo puhunut, huomasi Ferko valehdelleensa. Se koski häneen, mutta hän ei uskaltanut ottaa sanaansa enää takaisin ja rauhotti omaatuntoaan ajattelemalla, ettei tuollaisesta pikku valheesta toki Jumala voine rangaista. Kelpo nuorukainen! Kuinka paljon onkaan sellaisia, jotka paljon suuremmista valheista eivät tunne katumusta.
Illallisen jälkeen otti vanha talonherra raamatun kaapista, veti silmälasit esille, asetti ne nenälleen ja luki tarkkuudella sivun toisensa jälkeen. Katri koetti nukuttaa Rosaa, pikku Peter leikki lattialla maissijyvien kanssa. Panni meni kyökkiin korjaamaan ruuan tähteitä, Ferko taas talliin syöttämään ja juottamaan hevosia ja härkiä.
Kun palvelijat olivat lopettaneet työnsä, ottivat he esille tavallisen iltatehtävänsä, maissin puhdistuksen. Kumpikin asettui matalalle jakkaralle, jonka päähän oli lyöty veitsenterä, jota käytettiin maissintähkien jyvittämiseen. Olisi voinut luulla, että tämän työn nopeasta joudunnasta oli luvattu palkinto, niin sukkelaan se kävi. Mutta siitä huolimatta eivät he olleet ollenkaan niin suuresti kiintyneet työhön, etteivät olisi joutaneet vaihtamaan silmäyksiä keskenään, Jumala paratkoon!
"Isäntä, miksi pilaatte silmänne tuolla lukemisella?" sanoi pitkän vaitiolon jälkeen Ferko. Mestari Peter kohotti hitaasti katseensa kirjasta ja kysyi Ferkoon kääntyen:
"Mitä sanot, poikaseni?"
"Kysyn, miksi isäntä tärvelee silmänsä lukemisella. Kirjaimethan ovat niin pienet, että kolme niitä tuskin vastaa vähäpätöisintä täplää."
"Aivan oikein, Ferko! Mutta mitäpä tekee, kun on vielä liian aikainen mennä levolle."
"Kertokaa jotain, isäntä, sehän sopii. Silloin eivät silmänne rasitu ja meiltä kuluisi aika paljon pikemmin."
"Oi rakas isoisä, kerro jotain!" huudahti Katri ja alkoi vanhusta mielitellä ja pyytää että hän kertoisi, vaan kertoisi.
Mestari Peter Pergö ei ollut liian kova, mielellään täytti hän tuon yhteisen pyynnön. Hänen oli sitten tapanaan kysyä, mitä hänen pitäisi kertoa: Haltijattaresta, peukalonpituisesta Hannusta, kolmesta kuninkaanpojasta, rautanenästä vai muusta sellaisesta; tätä kaikkea taisi hän.
"Odottakaas, lapset", sanoi ukkovaari hetken mietittyään. "Tahdonpa nyt kerrankin kertoa teille elämäkertani. Se ei ole niin kirjava kuin tuo haltijatarsatu, mutta sensijaan on se ehkä paljon arvokkaampi, sillä se on tosi, ettekä te ole vielä koskaan kuulleet sitä. — Eikö niin?"
"Niin, niin!" huusivat kaikki.
Vanhus riisui saappaansa, sytytti lyhyehkön piippunysänsä ja istuutui uunipenkille. Nuorimman lapsenlapsensa otti hän syliinsä, molemmat toiset nojasivat häneen kahden puolen. Panni ja Ferko jatkoivat työtänsä. Maissijyvät vierivät sitä varten asetettuun säkkiin, suuri seinäkello naksutteli hauskasti tiktakkiaan, öljylamppu lieskui savuten. — Kaikki kuuntelivat ukkovaaria, joka nyt alkoi:
"Siitä on jo kauvan, kauvan, kun se tapahtui, jonka tahdon nyt teille, lapset, kertoa; sillä minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias ja olen jo aikoja sitte kulkenut yli kuudenkymmenen. Tuohon aikaan viljeltiin vielä sitä maata, mihin nyt haudataan. Ja nyt viljellään siellä mihin silloin haudattiin. En ollut erilaisempi muita kylän poikia, minäkään — mutta mitäpä sanonkaan! Olin kahdenkolmatta vanha. Totta tosiaan olisin silloin hävennyt ryömiä uunin nurkkaan, kuten nyt; mutta älkää naurako! Aika tulee teillekin."
Tässä keskeytti mestari Peter puheensa, sillä ulkoa koputettiin ikkunaan ja heikko, vapiseva ääni rukoili:
"Olkaa armeliaita ja laskekaa minut sisään; kylmää!"
"Kuka siellä?" kysyi Ferko.
"Vanha kerjäläisraukka", kuului ääni taas.
"Mene, Panni", sanoi ukkovaari, "työnnä salpa syrjään ja päästä Jumalan nimessä onneton sisälle."
Panni päästi kerjäläisen sisälle. Hän oli ryysyinen, vanha mies, joka lisäksi vielä ontui. Hän oli aivan kylmän kohmettama; hänen silmäripsiinsä oli jäätynyt kyyneleitä, jotka myrsky oli pusertanut hänen silmistään; hiuksilla ja parralla törrötti jääpuikkoja. Hän oli paljain päin ja kenkien sijasta peittivät oljet hänen jalkojaan. Mestari Peter antoi hänen ottaa paikan lähellä uunia ja Panni toi esille joitakin ruuan jäännöksiä. Mielellään suotiin hänelle täällä yösija.
Sitten jatkoi vanhus kertomustaan, tahi paremmin sanoen, hän alkoi sen uudestaan. Kerjäläinenkin kuunteli tarkkaavaisesti hieman syötyään ja lämmiteltyään. —
"Olin renkinä eräällä rikkaalla herralla. Kelpo herra, rauha hänelle! Mutta hänen poikansa oli heittiöiden esikuva. Onnettomaksi tunsi itsensä jokaisen kauniin tytön isä ja kauniin vaimon mies, sillä tuo jumalaton nuori herra koetti turmella jokaisen. Eikä kukaan uskaltanut valittaa, sillä kuka sen teki, hänen kävi vielä huonommin. Mitäpä ei mahtava herra voisikaan aseetonta kansaraukkaa kohtaan! Mutta ei palvelusväelläkään ollut siellä hyvä olla. Hän piinasi heitä kaikin tavoin; ja jollei kaikki käynyt hiuskarvalleen hänen mielensä mukaan, annatti hän heille raippoja tahi pani heidät kaakinpuihin. Palvelusväki vaihtuikin joka kolmas kuukausi; en minäkään olisi jäänyt kauvemmaksi, mutta minua pidätti tärkeä syy, joka poisti kaiken arvelemisen. Isoäiti, lapset, palveli myös siellä ja me rakastimme toisiamme jo silloin täydestä sydämestämme. Hänellä ei ollut mitään valittamista, sillä hän oli kaunis tyttö ja sentähden suosi nuori herrakin häntä. Isoäiti ei huomannut ollenkaan syytä hänen suosimiseensa, sillä muuten olisi hän kyllä etsinyt toisen palveluspaikan. Vihdoin tunnusti nuori herra hänelle rakkautensa ja kysyi: 'No, Julia, rakastatko sinäkin minua?' Julia vastasi, ettei hän rakastanut häntä vähintäkään.
"'Tiedätkös, lapsi', puheli nuori herra edelleen, 'korotan palkkasi kahdenkertaiseksi ja annan vielä etukäteen punaisen kenkäparin, jollaisia kreivittäret käyttävät, mutta rakastaa täytyy sinun minua!'
"'Älkää luvatko suotta, minä en rakasta teitä.'
"'Miksi sitten?'
"'Siksi, kun te olette rikas herra ja minä köyhä palvelustyttö. Mutta vaikkapa olisi toisinkin, en sittenkään voisi herraa rakastaa, koska rakastan jo toista. Ymmärrättekö?'
"'Toista? Ketä?'
"'Jotakin.'
"'Mutta kuka on tuo joku?'
"'Sitä en sano.'
"'Miksi?'
"'Siksi!'
"Kaikin mokomin tahtoi nuori herra tietää, kuka hänen rakastettunsa oli, mutta hän ei tahtonut sitä mistään hinnasta tunnustaa ja siihen se jäi. Nuori herra teeskenteli nyt täydellisintä välinpitämättömyyttä, mutta salaa hiipi hän hänen perässään, saadakseen vihiä asiasta.
"Eräänä iltana — muistan sen kuin olisi se ollut eilen, — heitin juuri rehuja lehmille, Julia lypsi lehmää, senkin muistan vielä, mikä lehmä se oli.
"Pienen käyräsarven, sen polttomerkin muistan vielä. Sen vasemmassa reidessä oli H. L. Vähän ennen oli armollinen herra ostanut sen yhdessä suuren härän kanssa; molemmat olivat niin samankaltaisia kuin olisivat ne olleet syntyisin samoista vanhemmista. — Siis Juliani lypsäessä käyräsarvea, astuin äkkiä hänen vierelleen ja sanoin:
"'Julia!'
"Hän jatkoi työtään, ikäänkuin ei olisi ollenkaan kuullut minua. Silloin johtui mieleeni näpätä häntä herrasihmisten tavoin poskelle; niin, hänen kasvonsa olivat silloin aivan toisenlaiset kuin nyt, ne muistuttivat puhkeavaa ruusua. Tosiaankin! — Nyt eivät ruusutkaan ole enää niin kauniit kuin ne olivat ennen; minusta ainakin näyttää siltä. — Kuten sanottu, näppäsin häntä poskelle ja toistin vielä kerran:
"'Julia!'
"Silloin kääntyi hän ja vastasi:
"'Oletteko se te, Peter? En tiennyt ollenkaan, että olette täällä.'
"Piru, eikö hän tiennyt sitä! Kun olin kolmannessa naapuritalossa, etsiskeli hän minua uteliaana. Mutta sehän nyt on kerta tyttöjen tapa: he tahtovat meitä aina uskotella, pienimmistäkin murheistaan huolehtivat he aina enemmän kuin meistä. — No sanos Panni eikö se ole niin? — Hä!
"Pikku Panni loi hämillään silmänsä alas ja vastasi punastuen:
"'Ei, ei suinkaan!'
"Ferko sitävastoin ajatteli: 'Hyväpä, että tuon tiedän!'
"Vanha herra jatkoi taas puhettaan:
"'Sitten kysyin Julialta, tietäisikö hän, mitä minä ajattelin; hän vastasi, ettei hän tiennyt sitä, koskei hän voinut sitä tietää.'
"'Sinähän osaat vaan rakastaa, eikö niin?' vastasin minä. — 'Tahdon sanoa siis sen sinulle! Minulle johtui tuossa mieleen, kuinka somalta näyttäisi, kun lypsäisit meidän lehmäämme tai lehmiämme. Antaneehan hyvä Jumala meille toki enempi kuin yhden lehmän; hän auttaa kyllä kelpo ihmisiä.'
"Julia ei vastannut siihen mitään, huokasi vaan, mutta ei murheellisesti, mikä näytti minusta hyvältä merkiltä. Kumarruin alas hänen puoleensa — hänellä oli juuri maitokiulu kädessään — ja tahdoin suudella häntä, mutta arvelin, että hän kentiesi suuttuu siitä; siksi kuiskasin vaan hänen korvaansa:
"'Oi, sinä maailman kaunein kukka!'
"Mutta sitten kun lehmät oli lypsetty ja hän aikoi lähteä navetasta, en voinut enää pidättäytyä sanomasta hänelle: 'Sananen, Julia, jos rakastat minua!'
"Hän seisoi jo kynnyksellä ja minä puhuin jotenkin kovaan:
"'Oi, suloinen kyyhkyni, kunpa kerran olisit vaimoni! Silloin meille vasta maailma aukenee. — Eikö niin, Julia! Tulen iltaisin väsyneenä kotiin ja sanon: Syleile minua, rakas lapsi! Näytähän toki, näytähän kuinka teet sen sitten! Pyydän sinua niin kauniisti.'
"Mitä olisi voinut raukka tehdä muuta — hän syleili minua. — Se oli aivan oikein ja hyvin kauniisti, mutta siitä sai myöskin kolmas tiedon ja tämä kolmas oli nuori herra.
"'No pienoseni', sanoi hän Julialle, 'tiedän jo, ketä rakastat, vaikket tahtonutkaan ilmaista sitä.'
"Hän sanoi tämän hymyillen; mutta löytyy hymyjä, joita ihmiset pelkäävät kuin ukonjyrinää, ja nuori herra hymyili sitä hymyä. Pian selveni se meille, mutta me saimme täydellä syyllä pelätä tätä hymyä.
"Jo seuraavana päivänä alkoi kurjuus.
"Nuori herra käski minua niittämään heiniä niityllä ja tuomaan sitten ruskon ja valakan kotiin. Tein niin. Kun nyt purin pihassa heinäkuormaa, karkasi nuori herra kimppuuni kuin hullu koira ja huusi, mitä minä teen.
"Sanoin, että olin tuonut heiniä kotiin.
"'Kuka sinun on käskenyt sitä tekemään, sinä kaakinpuuhun pantava?' ärjyi hän.
"'Armollinen herra itse', vastasin.
"'Uskallatko sinä minulle sitä sanoa, tallirenki! Odotahan hetkinen. —Enkö minä käskenyt sinua viemään tiiliä lammastarhaan? — Mitä?'
"'Totisesti ei armollinen herra maininnut siitä sanaakaan, tahdon vannoa vaikka pyhän valan.'
"'Jopahan minä tarvitsenkin sinun valojasi, heittiö! Tahdon opettaa sinua kunnioittamaan käskyjä. Pääset kaakinpuuhun ja älä luulekaan kuuteen tuntiin siitä pois pääseväsi.'
"'Kuten tahdotte, armollinen herra, mutta työt olen tehnyt, niinkuin on käsketty.'
"Hän jätti minut seisomaan ja pian tuotiin tuo kirottu puu, johon minut kaulastani ja jaloistani kiinnitettiin. Asetuin siinä tilassa kyökin oven luo, jossa luulin tuskasta, häpeästä ja mieliharmista kuolevani. Välistä meni Julia ohitseni; lapsiraukka katsoi minuun niin tuskaisesti, että sydämeni kärsi vielä enemmän kuin jalkapuussa olevat jäseneni. Siten istuin siinä kaksinkertaista tuskaa kärsien. Hitaasti kului aika kuin olisi sen jalkoihin kuormitettu neljänkymmenen naulan rautapaino. Äkkiä kävin aivan siniseksi, kasvot sinisiksi, silmät punaisiksi! Ja kun rakas, pikku Juliani sen näki, alkoi hän itkeä; hän nojautui seinää vasten ja nyyhkytti ja puhkesi kovaan valitukseen; vihdoin vaipui hän voimatonna viereeni. Siinä makasi hän nyt enkä minä voinut häntä auttaa, sillä jäseneni olivat kahlehditut; enpä edes voinut häntä lohduttaen ilahuttaa, sillä itse olin liiaksi lohdutuksen tarpeessa. Mutta en vielä kuuden tunninkaan kuluttua päässyt irti kaakinpuusta, sillä avain oli nuoren herran taskussa ja hän harhaili Jumala tiesi missä.
"Saatuani jälleen vapauteni, kutsuin Julian luokseni ja ilmoitin hänelle, että jättäisin talon. Hän arveli sen olevan aivan hyvän eikä hänkään tahtonut viipyä siellä silmänräpäystäkään kauvempaa. Me saisimme kyllä muuallakin palveluspaikan, sillä Jumalankiitos, me emme olleet kumpikaan taitamattomat. Ja jos toiselle kävisi huonosti, jakaisi toinen hänen kanssaan vaikka viimeisen suupalan. Menimme nyt yhdessä vanhuksen luo, kiitimme tähäsastisesta hyvyydestä ja ilmotimme eroavamme palveluksesta. Mutta nuori herrakin oli siellä ja sanoi että minä saisin Jumalan nimeen mennä, mutta Julian täytyisi vielä jäädä, hän ei päästäisi häntä pois.
"'Kuinka voitte te pidättää minua', sanoi Julia; 'minä en tahdo jäädä.'
"'Tahdotpa tai et, sinä jäät; olet palkkautunut vuodeksi etkä epämääräiseksi ajaksi.'
"'Onhan Peterkin vuosipalkalla, miksi saa hän mennä?' kysyi tyttö.
"'Kelvottomalla ei ole sijaa minun luonani; tuo menköön, mitä varemmin sen parempi. Mutta sinä jäät ja täytyy jäädä, semminkin, kun olet ottanut suuren osan palkastasi. Tahi voitko ehkä maksaa sen takaisin?'
"'En', vastasi Julia katkerasti.
"Tuon tiesi nuori herra aivan hyvin ja siksi hän sitä kysyikin. Nyt ei auttanut mikään muu kuin erota. — Vanhus ei puhunut sanaakaan, hän antoi kaiken käydä, niinkuin nuori herra, hänen ainoa lapsensa, tahtoi; hän rakasti häntä liiaksi, tehdäkseen jotain vastoin hänen tahtoaan. Kokoilin kimpsuni ja kampsuni ja kannoin ne naapuritaloon; vanhempia ja sukulaisia ei minulla ollut, siksi täytyi minun asua vieraiden tykönä.
"'Ole rohkea vaan, sydänkäpyseni', sanoin Julialle, 'ole rohkea vaan! Tästä huolimatta näemme me toisemme usein; ja kun vuotesi on täysi, tahdomme taas samassa paikassa palvella. Siihen saakka kärsivällisyyttä ja toivoa. Ja nyt Jumalan haltuun!'
"'Missä kohtaamme toisiamme?' kysyi tyttö itkien.
"'Takapihan portilla', vastasin. 'Kun olet tehnyt iltatyösi, niin tule sinne, odotan sinua siellä.'
"'Hyvä. Mutta minne rupeat sinä palvelukseen?'
"'Sitä en vielä tiedä; löytänenhän toki kylässä jossain paikan.'
"'Älä vaan mene kauvas täältä, muuten kuolen tuskaan.'
"'Ja vaikka minulle luvattaisiin muualla kuninkaan valtakunta, jään tänne, enkelini! — Jumala kanssasi!'
"Siten erosimme me.
"Naapurissa, johon vein omaisuuteni oli ihmisystävällinen vanha isäntä, joka pyysi minua sydämellisesti vieraakseen siihen asti, kunnes menisin taas palvelukseen. — Minä kuljin nyt läpi koko kylän, menin talonpojalta toiselle, mutta ei kellään ollut nyt juuri renkiä tarvis; siksi täytyi minun odottaa, kunnes jokin paikka tulisi vapaaksi. Sopimuksen mukaan yhdyimme joka ilta Julian kanssa. Hän kiirehti, tehdäkseen nopeammin työnsä, ettei minun tarvitsisi odottaa kauvan. Ja toivatpa päivät hyvää taikka pahaa tullessaan, olivat illat ja yöt aina ihania.
"Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olikaan aika tuon pikku portin luona. Jos olisi ollut mahdollista, olisin ostanut tuon talon, ainoastaan antaakseni kullata tuon pikku portin. Siellä seisoimme me yhdessä, puhelimme, kuuntelimme toisiamme ja olimme aina, aina onnellisia. Katselin Julian silmiin ja sitten tähtitaivaalle, mutta ei ainoakaan niistä loistanut niin kuin tämä silmäpari, joka on jo himmeä kuin tuon pöytälampun… Kuinka muuttuvainen on ihminen!
"Jos oli paha ilma, peitin minä rakkaani turkillani, siten oli hän painautuneena rinnalleni ja me tunsimme toistemme sydänlyönnit. En koskaan elämässäni ole kuullut kauniimpaa musiikkia. Kun erosimme huusi vartija useinkin jo ensimäistä tuntia puolenyön jälkeen.
"Siten kului kuukauden päivät. Paitsi rakasta Jumalaa, ei yhtymisestämme tiennyt ainoakaan vieras siihen saakka, kunnes nuoren herran palvelija sai siitä tiedon. Tästä oli kanteleminen mieluisin tehtävä. Varokaa itseänne vaan siitä, rakkaat lapset, sillä ei löydy likaisempaa tekoa kuin tämä on. Kanteleminen on kateen tytär ja se joka on kade, se ei voi olla rehellinen, ja on vahinko, että sellainen on syntynytkään; hän saattaa toisille harmia ja sitä ei Luoja tahdo. Tämä antaa jokaiselle aarteen: voiman olla hyvä, jos vaan tahdomme. Älkää hukatko tätä aarretta! Sillä se poika, joka on sen hukannut, kieltää isänsä, osottaa hänelle ovea ja sanoo: 'mene, minä en tunne sinua!' — Ja voi sitä, josta taivaallinen isä kääntää armollisen katseensa. Hän on kuivuneen puun kaltainen, joka ei anna varjoa eikä hedelmiä, ottaa vaan tilaa ja jonka ohitse väsyneet ja nälkäiset matkustajat kulkevat kiroten. Ja minä sanon teille, parempi on teidän päästä yhden Jumalan kuin tuhansien ihmisten suosioon. Olkaa hyviä, jumalaarakastavia, mutta ei jumalaapelkääviä. Älkää uskoko niitä, jotka opettavat teille, että Jumalaa täytyy peljätä, sillä sitä emme vilpittömästi rakasta, jota pelkäämme ja Jumala vaatii meiltä rakkautta…"
Tässä vaikeni vanha Peter ja vaipui mietteisiin; hetkisen kuluttua kavahti hän ja alkoi taas:
"Mihin jäinkään?… Tosiaan!… Palvelija antoi meidät siis ilmi nuorelle herralle, joka tuli meidän seuraavalle yhtymisellemme ja torui tyttöä, etteikö hän hävennyt öiseen aikaan yhtyessään jonkun miehen kanssa, eikö hän pelännyt turmelevansa hyvän maineensa.
"Julia vastasi, ettei hän peljännyt sitä, sillä minä naisin hänet.
"'Siten se on', sanoin minä; 'Julia tulee vaimokseni.'
"'Sepähän nähdään', vastasi nuori herra.
"'Mikä nähdään? — Kenellä on jotain sitä vastaan?' kysyin minä.
"'Minulla!'
"'Armollinen junkkari? Ja miksi?'
"'Mitä se sinuun kuuluu?'
"'Se kuuluu kyllä minuun, olkaa hyvä, kysyn nöyrimmästi! — Mitä huvia tuottaisi armolliselle herralle saattaa meidät onnettomiksi?'
"'Mitäkö? Sitä, etten voi sietää sinua, kelvoton heittiö. Mikä ei ole minun, ei myöskään ole sinun! Ymmärrätkö.'
"'Ymmärrän, junkkari!" huusin leimahtaen; "nyt vasta ymmärränkin aivan hyvin. Mutta varokaa itseänne! Olen rehellinen, rauhaa rakastava mies, joka mukaudun moniin asioihin; mutta jos joku raatelee liiaksi sieluani, silloin kyllä on tapani osottaa, ettei käsivarteni ole pajupuusta. On kai junkkarikin ymmärtänyt?'
"Siten vastasin vasten kasvoja ja viskasin turkin yltäni. Vihan valtaamana huusi junkkari:
"'Senkin hirtehinen! Olisipa minulla nyt vaan keppi kädessä, niin hakkaisin luusi kappaleiksi.'
"'Minulla on kyllä, oikea solmuniekka', vastasin ojentaen samalla kepinkalikkaa; 'tässä on, junkkarini, ottakaa se, lyökää, jos uskallatte!'
"'Koirani repikööt sinut, talonpoikaisroisto!' huusi hän ja alkoi viheltää ja houkutella koiria nimeltään, jotka pitkin loikkauksin syöksyivät esiin.
"Julia hätääntyi; rauhotin häntä ja pyysin olemaan aivan peloton.
"'Hei! Usuu! Kiinni!' yllytti junkkari koiria päälleni; haukkuen ne kävivät kimppuuni. Mutta kun ne olivat aivan lähelläni, huusin minä niitä ystävällisesti nimeltään. Heti tunsivat ne minut; liehitellen tunkeilivat ne ympärilleni, vinkuen ikäänkuin pahoillaan siitä, että olivat silmänräpäyksenkään pitäneet minua vihollisenaan. Yksi kyyristyi jalkoihini, toinen hyväili kättäni ja kolmas juoksenteli iloisena ympärilläni.
"'Näettekös, junkkari', sanoin hymyillen, 'koirilla on parempi sydän kuin teillä. Hävetkää! Entäpä, jos minä nyt tekisin sen, mitä te aijoitte tehdä? Jos yllyttäisin omat koiranne päällenne? Sillä ne ovat kerrassaan viisaita eläimiä, eivätkä unohda koskaan sitä kuka niille on tehnyt jotain hyvää ja kuka pahaa. Nehän tietävät varsin hyvin saaneensa minulta yhtä monta leivänpalaa kuin junkkarilta samaan aikaan kepin lyöntejä, Koetetaanpas! Us kiinni!' huusin koirille osottaen herraa, joka kauhistuneena hyppäsi aidalle, kun koirat syöksyivät häntä kohden. Rauhoitin eläimiä; sitten kysyin nauraen: 'No, uskotteko nyt minua, junkkari? Suotta olette sinne kiivenneet, sillä jos tahdon, tuovat koirat teidät vaikka kirkontornista alas. En tahdo kumminkaan piinata junkkaria, antaa vaan pienen opetuksen. Ja nyt: Hyvää yötä! Neuvon vielä olemaan tähtäämättä minua tulevaisuudessa aseilla, sillä jokainen laukaus voi kimmota itseenne takaisin. — Hyvää yötä, Julia!'
"Sitte menin kotiin; kaukaa kuulin junkkarin pauhaavan, kuinka hän minulle kostaisi, nyt oli hänellä kaksikin kaunaa hampaansa kolossa minua vastaan. Tahdon tunnustaa: kun vereni tuli rauhallisemmaksi, tuntui minusta tuo pilantekoni pahalta, sillä köyhän ihmisen ei ole hyvä tehdä pilaa suuresta herrasta. Mutta se nyt oli kerta tapahtunut. Rakas junkkarini ei antanutkaan kauvan odottaa lupauksensa täyttämistä. Hän osasi saattaa minut sellaiseen maineeseen, etten minä osannut ryhtyä mihinkään toimeen, että olin tyhjäntoimittaja, taivastella, joka oli välttämättä pistettävä sotilastakkiin. Päätettiinkin vangita minut tätä tarkoitusta varten. Uskomattoman paljon minua vainottiin; mutta minulle jäi sentään vielä aikaa kylliksi kätkeytyä heiniin. He nuuskivat koko talon läpeensä, tuvan, kamarit ja ullakon! Kuulin heidän askeleensa, heidän puheensa enkä uskaltanut hengittääkään kätköpaikassani, pelosta, että se voisi minut ilmaista. Kun he olivat kaikkialta etsineet, poistuivat he tyhjin käsin.
"'Sanoinhan jo, ettei hän enää tänään ole ollut täällä!' puheli suojapaikkani kelpo vanhus.
"Nyt menivät ihmiset piilopaikkani ohitse. Eräs heinähankolla varustettu mies huudahti nauraen: 'Eihän hän vaan liene täällä?' ja pisti samalla heiniin, juuri pääni yläpuolelle. Vereni jähmettyi, kadotin tajuntani. Kun taas tulin tuntoihini, vallitsi hiljaisuus ympärilläni; he olivat menneet pois. En minä itseni tähden pelännyt sotamieheksi tulemista, se tapahtui Julia raukan tähden. 'Kuinka hänen kävisi — ajattelin — jos meidät ainaiseksi erotettaisiin toisistamme? Hänen heikko sydämensä murtuisi tuskasta ja minun pitäisi hävittää se, minkä tähden mielelläni uhraisin elämäni!' Yömyöhällä ryömin heinistä, heitin turkin ylleni, asetin repun olalleni ja otin jäähyväiset talonisännältä.
"'En tiedä, koska taas näemme toisemme', sanoin hänelle, 'jos näette Juliaa, niin sanokaa hänelle sydämelliset terveiseni, olkoon hän minusta huoleton, kun päiväni paranevat, niin palajan taas tänne takaisin. Kiitos teille kaikesta hyvyydestänne, rakas ystävä, Jumala siunatkoon teitä siitä!' Ojensimme toisillemme kätemme, sitten menin minä.
"Kuka tuleekaan minua vastaan ensiaskelilla? Julia!
"'Minne kyyhkyseni?' kysyin.
"'Sinun luoksesi — mutta mihin aijot sinä, Peter?'
"'Niin, jospa tietäisin mihin! Tänne en voi jäädä. Sillä he vangitseisivat minut ja pistäisivät minut sotamiehiksi.'
"Kuulin siitä. Taivaallinen isä! Eläessäni en ole niin paljon kärsinyt kuin noina lyhyinä hetkinä. Näin, kuinka ihmiset menivät etsimään sinua. Oi, sydämeni vapisi kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan. Olisin mielelläni itkenyt, mutta en voinut. Oh, kuinka on katkeraa, kun ei ihminen voi edes itkeä. Näin, kuinka he sinua hakivat ja hakivat ja kun he palasivat, vapisin kuin kuumeessa. Sinua en nähnyt joukossa, mutta silmissäni kimmelsi niin ja pelkäsin niin kovasti, että en itsekään sitä voisi uskoa. Juoksin ulos ja kysyin joltakin, olivatko he vanginneet sinut; hän sanoi: ei vielä. Vasta sitten rauhoituin minä.
"'Suloinen olento, enkeli!' huudahdin minä syleillen häntä, 'kuinka palkitsisin sinulle rakkautesi!'
"'Rakasta minua, niinkuin minä sinua rakastan ja olen palkittu kylliksi', vastasi hän. 'En tarvitse mitään muuta maailmassa kuin sinun rakkautesi, sinun sydämesi.'
"'Rangaiskoon minua taivas, jos joskus ajattelenkaan jotakin toista, kuin sinua, helmien helmeä!'
"'Älä sano niin, Peter, tiedänhän sen sanomattasikin… Mutta mihin aijot nyt?'
"'Sanoinhan jo sinulle, etten tiedä sitä itsekään, tiedän vaan, että minun täytyy täältä poistua.'
"'Tahdotko siis jättää minut?'
"'Älyäthän itsekin, että meidän täytyy erota; vähintään joksikin aikaa, sillä täällä en ole silmänräpäystäkään turvassa.'
"'Se on tosi, se on tosi… Jumala. Minä tulen mukaasi.'
"'Mitä johtuukaan mieleesi?'
"'Siten jäämme yhteen. Tai olenko ehkä kuormaksi sinulle?'
"'Minulleko kuormaksi? — Kuinka voit noin puhua?'
"'No sitten lähdemme yhdessä.'
"'Kuulehan, lapsukaiseni', sanoin, hilliten itseni, 'kuulehan! Sinä tiedät kuinka epävakainen on tieni, niin etten tiedä, mihin tänään pääni kallistaisin. Päivät käyvät yhä koleammiksi. Rahaa ei minulla ole; ainoastaan leipäkannikan puolisko, joka on repussani, syötäväksi, enkä edes tiedä mistä toista ottaa.'
"Julia ei antanut minun jatkaa puhettani. Hän sanoi olevansa valmis minun kanssani näkemään nälkää, kärsimään kylmää, vaivoja ja vastuksia kuten minäkin, hän sanoi, että helppo olisi onnessa rakastaa toisiaan, vaan kurjuus oli rakkauden opetuskivi. Nyt olisi paras tilaisuus näyttää, kuinka uskollinen hän tahtoi olla, enkä minä saisi häntä ollenkaan rakastaa, jos kieltäisin häneltä tämän koenäytteen. Turhia olivat kaikki sanat; hän pysyi päätöksessään seurata minua. Ja niin lähdimme me yhdessä.
"Mutta oi! Kylän lopussa kohtasimme me oikeudenpalvelijan vaimon! Oli pimeä yö ja oikeudenpalvelijan vaimo oli jo ijäkäs. Mutta vanhat vaimot ovat kissojen kaltaisia: he näkevät pimeässä. Hän tunsi Julian ja kysyi:
"'Minnepä, tyttönen, noin yksissä?' ja naurahti lisäksi pilkallisesti. 'Kuinka turmeltunut on nuoriso nykyaikaan, herra Jesus, älä unohda minua!'
"'Älä katso taaksesi', kuiskasin Julialle, 'näytät siltä kuin et olisi kuullut mitään ja ikäänkuin ei asia sinua liikuttaisikaan. Kenties luulee hän erehtyneensä. Tiedäthän, millaisia kielikelloja vanhat ovat; aamulla tietävät kaikki että hän näki sinut erään nuoren miehen kanssa ja silloin ei siitä ole meille mitään vahinkoa, sillä tiedetäänhän, ettei se voinut olla kukaan muu kuin minä. Meitä tullaan ajamaan takaa.'
"Nopeasti astelimme me siksi, kunnes vihdoin olimme melkoisen matkan päässä kylästä. Suurella tiellä katselimme varovasti ympärillemme, sillä pelkäsimme kohtaavamme vielä vaarallisempia kuin tuo vanhus. Astelimme nyt vasemmalle maissipeltojen yli, toivoen voivamme yöpyä johonkin yksinäiseen taloon; mutta yön pimeydessä harhailimme me niin eksyksiin, ettemme enää kuulleet kaukaisintakaan koiran haukuntaa, mikä olisi voinut olla oppaanamme.
"Väsyneinä laskeusimme tieojaan, jossa pian nukuimmekin. Turkkini oli jotenkin leveä, se suojeli meitä molempia; Julia painautui rinnalleni, ettei paleltuisi. Siten nukuimme makeasti ja suloisesti aivankuin olisimme levänneet silkkipatjoilla… Hm! Saduissa puhutaan lumouksesta ja tenhosta. Mutta sitä ei löydy yksin saduissa! On olemassa lumous, ja sen nimi on rakkaus. Eikö niin, Panni tyttöseni?"
Panni oli niin syventynyt kertomukseen, ettei hän kuullut ollenkaan vanhuksen puhuttelua. Hänen edestään vastasi Ferko innoissaan:
"Se on totta. Ei mitään muuta!"
Onnesta kukkuroillaan katseli hän pikku rakastansa, joka näytti hänestä nyt vielä kauniimmalta kuin muutoin. Ja todella hän olikin komea tyttö, punaisine pikku suineen ja sinisine, suurine silmineen.
Mestari Peter kertoi edelleen:
"Minä heräsin ensiksi, Julia nukkui vielä hetkisen. Pysyin liikkumatonna, ettei hän heräisi. Rinnallani lepäsi hänen päänsä niin kauniina, niin suloisena kuin olisi sen itse taivaanherra siihen asettanut, Vihdoin aukaisi hän silmänsä, katsoi hämmentyneenä minuun ja punastui. No, siihen nyt ei ollut mitään syytä! Minä käyttäydyin hurskaasti kuin olisin viettänyt yöni alttarin ääressä, pyhän neitsyen kuvan edessä. Mutta eihän ollut mikään ihme, että hän hiukan häpesi, sillä päivää aikaisemmin samaan aikaan ei hän olisi uskaltanut ajatellakaan, että hän täten tulisi viettämään yönsä. Me nousimme ylös ja neuvottelimme, minne nyt menisimme ja tulimme siihen päätökseen, että oli samantekevä minne, sillä hyviä ihmisiähän ei olisi missään. Julian isä tosin eli, mutta hän ei voinut sietää tytärtään, koska tämän elämä oli maksanut äitinsä hengen; tämä kuoli antaessaan elämän tyttärelleen, ja siksi vieroi isä niin tytärtään, että lähetti hänet jo lapsuusvuosina vieraiden palvelukseen ja siitä asti oli tuskin ollenkaan välittänyt hänestä. Emme siis voineet sinne yrittää löytääksemme asuinsijan hänen luonaan.
"Päätimme siis, että olisi samantekevä minne asti kulkisimme, kunhan löytäisimme sopivan palveluspaikan.
"Iltaan saakka kuljimme me talosta taloon kysellen kaikkialla, eikö palvelusväkeä olisi tarvis Kaikkialla vastattiin samalla tavoin: ei, ja useimmiten tarkasteltiin meitä karsain katsein, josta ymmärsimme, että meidän pitäisi mitä pikemmin laputtaa tiehemme. Ja me menimmekin tiehemme, surullisina, pettyneinä! Ei ollut vielä niin myöhä, mutta syksyinen aika varhaisine iltapimeineen, kun saavuimme viimeiseen taloon. Kaukana ja yksinäisenä sijaitsi se pustalla. Pustan toista sivua rajoitti korkea metsikkö, toista kaislaakasvava lammikko. Talon keskellä sijaitsevasta tallista loimusi meitä vastaan avoimesta ovesta roihuava valkea. Takapuolelta, lammasnavetasta kuului karjan kellojen kilinä. Muuten oli aivan hiljaista. Astuimme sisään talliin, missä liekehti kirkas tuli. Noin seitsemisen ihmistä oli siellä. Vanha talonisäntä, hänen kaksi poikaansa, tytär ja kaksi tai kolme betyaria [hevosrosvo, pustanryöväri]. Isännän nuorin poika piti tulta vireillä; juuri meidän astuessamme sisään, heitti hän taas tukun olkia tuleen. Hetkiseksi pimeni paikka, sitten leimahti tuli äkkiä kirkkaasti ja valaisi koko tallin. Me näimme tulen ympärille asettuneet ihmiset, savustuneet hirret, joilla oli viikatteita, varstoja, sirppejä ja muita senlaatuisia. Keskiseinällä oli kaappi, jonka päällä oli puinen vesiastia, johon oli pistetty ruoko. Oikealla söivät hevoset soimista, vasemmalla makasi muutamia lehmiä lattialla, niiden vieressä valkoinen susikoira, joka haukkui meitä sisään astuessamme.
"'Hiljaa, Csiba!' huusi tyttö, ja koira vaikeni.
"'Jumalan terveeksi Hyvää iltaa!' sanoin minä nostaen hattuani.
"'Tervetuloa!' vastasi vanhus.
"'Etsimme majapaikkaa, olisiko mahdollista', sanoin taas ja vedin lähemmäksi Juliaa, joka oli pysähtynyt kynnykselle.
"'Jos vaan tahdot tyytyä, on se kyllä mahdollista', huomautti vanhus ystävällisesti. 'Minne matka, poikaseni? Mutta tulkaahan lähemmäksi tulta, että näkisin, onko pikku tyttö enemmän viluinen kuin nälkäinen.'
"Me istuuduimme ja minä kerroin, mikä meidät oli tänne tuonut; sanoin kaiken muun suoraan, paitsi yhtä: että Julia oli rakastettuni. Sanoin hänen olevan sisareni.
"'Älä nuku Michel!' huudahti vanhus nuorimmalle pojalleen, kun olin lopettanut kertomukseni. 'Älä nuku, poikaseni, muutoin kirvelee kylmä nenääsi ja korviasi herätessäsi. Jos nukut, nukkuu tulikin! Pane lisää!'
"Michel totteli käskyä, mutta kiireessään heitti hän niin suuren tukon heiniä tuleen, että se olisi melkein sammunut, ellei joku olisi tuonut heinähankoa väliin ja puhaltaen virittänyt sitä. Nyt leimahti se yhä mahtavampana ylös! Vihdoin tarkastelin betyareja; eräs oli noin kolmenkymmenen, toinen tuskin kahdenkymmenen vanha.
"'Kerro nyt edelleen, veliseni', sanoi vanha talonisäntä nuorimmalle niistä; 'kerro vaan edelleen. Kuunnelkaamme! — Pysähdyit isäsi kuolemaan.'
"'Siis isäraukkani kuoli; levätköön hän rauhassa. Hän kuoli, ja tuli kysymys: kuinka hänet haudattaisiin? Sillä meillä ei ollut ainoatakaan lautaa ruumisarkuksi, vielä vähemmän rahaa siihen. Ei jäänyt siis mitään muuta keinoa jälelle kuin varastaa tarpeet. Tuolla, herraskartanon luona oli jo vuodenpäivät maannut lautaläjä. Hän ei ollenkaan tarvitse niitä, ajattelin minä, ja tuskin huomaakaan jos otan sieltä yhden tai pari lautaa. Menin sinne, ja äitini vartioidessa kuollutta, varastin minä ruumisarkun laudat, jotka sitten itse naulailin yhteen, sillä puusepällekin olisi pitänyt olla maksu siitä. Seuraavana päivänä asetimme rakkaan isäni ruumiin siihen, päivää myöhemmin löimme naulat kiinni ja kannoimme sen ulos. Juuri kun aijoimme jättää talon, tuli herra, tarkasteli arkkua joka puolelta ja käski sitten avata.'
"'Mutta sehän on jo naulattu kiinni', sanoin pelokkaasti, sillä omaatuntoani painoi.
"'Samantekevä', arveli hän, 'avaa!'
"Puheestamme ei välitetty, meidän täytyi avata arkku, ja herra katseli sitä sisäpuolelta, mistä hän vihdoin löysi sen, mitä etsi. Hän huudahti:
"'Laudat kuuluvat minulle, täällä on merkki!'
"Sitten meni hän pois. Tuskin oli hautaus ohitse, kun minut vietiin kuulusteltavaksi; kieltäminen olisi ollut turhaa, minut tuomittiin varkaaksi. Puoli vuotta vankeutta ja viisikolmatta paria raippoja tuli osakseni. Kun pääsin vankeudesta, makasi äitiraukkanikin jo siellä, missä isäkin oli.
"Tässä alkoi nuorukainen katkerasti nyyhkiä. Lyhyen vaitiolon jälkeen kuivasi hän kyynelet silmistään ja jatkoi:
"'Jumala tietää kuinka vanha vaimo kuoli? Kenties nälkään. Sillä hänellä ei ollut ainoatakaan muuta koko maailmassa. Nythän on samantekevä, ajattelin minä, viisi rehellisyydestä! Mutta ei kartanonherrankaan pitäisi päästä aivan ilman mitään! Ajoin hänen pihastaan viisikymmentä härkää, yhden joka kepinlyönnistä. Fehertòssa möimme eräälle teurastajalle, jonka oli tapana ostaa nautakarjaa ilman passia; hän rikastui siten. Mutta he ajoivat takaa karjan varasta ja pakottivat minut pakenemaan Theissin yli. Näiden kelpo ihmisten kera yhdyin Revberer pustalla ja nyt aijomme yhdessä Bakonyhin. Sanon teille, siellä on vielä jotain saatavaaköyhille pojille, (maantierosvoille), jolleivät he ole liian hitaita.'
"'Se on totta', sanoi vanha talonisäntä; 'ja on siellä sekin hyvä, että kuuluisa Vessprimerin hirsipuu on aivan lähellä. Säälin sinua sydämestäni rakas veliseni, sillä jos jossakin pesisivät varikset pääkalloosi, niin et toki itse ollut syyllisyyteesi alkusyy. Mutta samantekevä. Lusikoi vaan soppaasi. — Hm, ne viisaat lainsäätäjät! Rikas ja köyhä ovat heille yhdenvertaiset, mutta on siitä suurikin apu! Helppo on rikkaan olla varastamatta; mutta kuolkoonpas hänen isänsä ja puuttukoonpas häneltä laudat arkuksi, silloin olisi hauska nähdä mitä hän tekee, jos hänellä on sydän rinnassaan. Ja sitten huutavat he vielä köyhän jälkeen: Lyökää häntä! Hirttäkää hänet! Hän on varas, lurjus! — Nouse ylös tyttöseni Vicga! Tuo juustonkimpale tänne! Syökäämme, se on parasta.'
"Vicza toi kauniissa pikkuastiassa, mitä oli vaadittu, ja toi lisäksi leipääkin ja me kävimme siihen urhoollisesti käsiksi. Ruuan jälkeen otti vanhus tamburiinin naulasta ja soitteli sillä niin kauniita laulunpäitä, että aivan teki sydämelle kipeää. — Tuli riittyi, liekki lieskahti enää vaan silloin tällöin; vanhus soitteli, me kuuntelimme hartaasti… Äkkiä kuulimme aseiden kalsketta, ja kun hypähdimme pystyyn, seisoi ovella aseellisia miehiä. —
"'Siinäpäs olet vihdoinkin!' huusi muuan tarttuen minuun. 'Ja nuo toiset, mitä lintuja he ovat? Ottakaa heidät kiinni!'
"Kahden betyarin onnistui pujahtaa pakoon ja kadota pimeään, kolmas saatiin kiinni, ja hänet sidottiin kuten minutkin. Hän oli juuri sama, joka äsken kertoi elämäntarinansa, nuorin kaikista.
"Julia, poloinen, seisoi hämmentyneenä ja hädissään. Kuten ajettu metsänotus, aikoi hän ryhtyä puolustautumaan.
"'Jätä toki, sydänkäpyseni!' huusin hänelle. 'Onhan se kuitenkin turhaa.'
"Mutta hän ei antanut perään, ennenkuin muuan sotamies antoi hänelle kovan sysäyksen, niin että hän vaipui maahan. Minusta tuntui, kuin olisi puukko pistetty sydämeeni! Jos olisin ollut vapaa, olisin miehen paiskannut mäsäksi lattiaan. Mutta minä olin köysissä enkä voinut liikahtaakaan. Kyynelet pursuivat silmiini, vaahto huulilleni! — Meidän täytyi pois. Pyysin heitä odottamaan vielä vain hetkisen, kunnes Julia heräisi tainnoksistaan, jotta voisin sanoa hänelle jäähyväiset, mutta he eivät suostuneet. He veivät minut pois, veivät yhdessä tuon pojan kanssa, joka varasti puita ruumisarkuksi ja oli Ladislaus Horgay nimeltään…
"Siten tehtiin minusta sotamies ja Horgaysta myös minun mukanani, koskei meillä ollut mitään passia. Seuraavina päivinä marssimme ulkomaille Napoleonia vastassa seisovaan sotajoukkoon. Kahden kuukauden perästä olin jo onnellisesti sivuuttanut ensimäisen taistelun. Horgay, josta oli tullut kelpo toveri minulle, säästi somia summia. Ei ainoatakaan helleriä menettänyt hän turhaan, vaan lähetti kaikki kotikylänsä kirkkoherralle pyynnöllä, että niillä pystytettäisiin muistokivet hänen vanhempiensa haudoille, jotta hän löytäisi paikat, kun hän kerran palaisi kotiin. Mutta turhaan toivoi kelpo poika, sillä hän kaatui pian sen jälkeen taistelussa. Sivultani ammuttiin hänet hevosen selästä ja minä kysyin tuskan liikuttamana kuolevalta:
"'Mitkä terveiset vien kotipuoleesi, rakas toveri, jos jään eloon?'
"'Kotiinko?' sanoi hän. 'Ei minulla ole mitään kotipaikkaa. Minulla oli vaan isä ja äiti, ja he ovat kuolleet ja nyt menen minäkin sinne, missä he ovat. Kuinka onnellinen olenkaan elämästä vapautuessa.'
"Sitten kuoli hän.
"Olin taas yksin. Ladislaus raukan kanssa voin joinakin hetkinä puhella Juliastani, nyt ei minulla ollut enää sitäkään. En saanut mitään tietoa hänestä. Tosin olin kirjottanut hänelle yhden kirjeen, mutta en saanut mitään vastausta, sillä me olimme milloin siellä, milloin täällä. Ajattelin ja mietiskelin usein öisin istuessani leirivalkean ääressä: Mitä on tytöstä tullut? Eikö hän ole kuollut. Ja ellei hän ole kuollut, eikö hän ehkä ole naimisissa? Rakastaako hän minua vielä, rakastaako hän minua sitten, kun palaan takaisin kotiin? — Murhe syöpyi sydämeeni ajatellessani hänen ehkä kuolleen tai rakastavan toista, ja usein karkasi tuska niin kiivaana kimppuuni, että rukoilin taistelun edellä: 'Armollinen Jumala, ota elämäni!'
"Mutta aika riensi ja huuhtoi palan palalta murhettani niinkuin aallot rantaturvetta. Ja vuosien kuluttua en tuntenut enää mitään tuskaa, vaan jonkullainen suloinen tunne vetäytyi sydämeeni. Hitaasti kuihtuva toivo on ihmisrinnassa kauniin, nuoren tytön kaltainen pää seppelöitynä muistojen valkoisilla ruusuilla.
"Neljä vuotta olin sotamiehenä, sitten sain eron. Vasen käteni oli ammuttu läpi, en kelvannut enää sotamieheksi. Sota-aikaan karttuu muutamille enemmän rahaa kuin muulloin; minäkin olin raapinut kokoon suunnilleen viisisataa guldenia. Huoleti voin siis palata kotiin tarvitsematta peljätä nälkään nääntymistä, niinkuin moni muu jota painoi sodan kurjuus. Ensi ajatukseni oli Julia; mutta ajatus oli melkein välinpitämätön. Surra — olin surrut kylliksi; iloita — ei ollut mitään syytä iloon, sillä en tiennyt mikä minua odotti kotona.
"Kaikkein ensiksi menin siihen kylään, missä olimme palvelleet yhdessä; mutta sieltä en voinut saada minkäänlaista tietoa, hän ei ollut tullut sinne takaisin. Etsin senjälkeen sen talon, josta minut oli viety väkipakolla sotamieheksi. Oli kaunis kesäilta, kun taas katselin kaukaa tuota viidakon ja kaislalammikon välillä sijaitsevaa taloa. Tätä katsellessani pamppaili sydämeni kuin sellainen kellolaitos, joka kauvan seisottuaan on taas äkkiä ruvennut käymään. Jokainen verenpisara syöksyi kasvoihini ja sieltä taas takaisin sydämeen, aivankuin jokin rauhaton lapsi. Aloin pelätä, toivoa! Mitähän, jos hän on kuollut… Jospa hän elää… Jos on mennyt naimisiin… Entäpä, jos hän nyt vielä odottaa minua!…
"Huomasin sillä välin jo saapuneeni majan luo, mutta jalkani vapisivat niin, että tuskin voin pysyttäytyä pystyssä. Kun astuin kynnykselle, kietoutui joku takaapäin kaulaani ja huusi:
"'Peter, Peter, rakas Peter! Rakastatko minua vielä?'
"Se ei ollut kukaan muu kuin Julia!
"Hän oli kastelemassa kasviksia puutarhassa huomatessaan minut ja juoksi luokseni. Hänen silmänsä epäilivät, mutta sydän sanoi, että hänen edessään olin minä… Mitä jo sanoin! Hän heittäytyi kaulaani, minäkin syleilin häntä, ja päät yhdessä itkimme me kauvan — hiljaa, huojentavasti! Kuinka suloiset ovatkaan ilonkyyneleet!
"Tänä yönä emme ollenkaan nukkuneet; me puhelimme. Minun täytyi kertoa kaikki, mitä minulle oli tämän neljän vuoden aikana tapahtunut. Kun mainitsin kuulasta, joka lävisti käteni, huudahti Julia tuskaisesti, kalpeni ja tarttui omaan käteensä; minulle ei haavani voinut tuottaa niin paljon tuskaa kuin hänelle. — Sitten kertoi hän kuinka hänelle oli käynyt. Kelpo vanhus otti hänet taloonsa sanoen, että missä neljä tulisi ravituksi, siellä ei viidennenkään tarvitsisi kuolla nälkään. Mutta vanhus kuoli pian, tytär meni naimisiin, ja niin jäi taloon vaan kolme: vanhuksen molemmat pojat ja hän. Vanhempi olisi tahtonut naida hänet ja ahdisti häntä siihen saakka tarjouksillaan, kunnes hän ilmoitti, että se, joka oli tullut sinne hänen mukanaan, ei ollut hänen veljensä, vaan sulhasensa ja ettei hän tahtonut kuulua kenellekään muulle kuin hänelle. Kelpo nuorukainen ei puhunut siitä lähtein enää sanaakaan asiasta; mutta öisin kuuli hän hänen usein katkerasti huokaavan. Mielellään olisi hän lohduttanut häntä, mutta sehän olisi ollut turhaa. Päivisin oli hän iloinenkin, ainakin näytti olevan. Edellisenä syksynä oli hän kuollut keuhkotautiin ja testamenteerannut Julialle koko omaisuutensa ja pyytänyt häntä pitämään huolta veljestään Michelistä. Näin päätti Julia:
"'Puolet tästä omaisuudesta kuuluu minulle, tahdotko jakaa sen kanssani,Peter?'
"'En', sanoin minä, 'jättäkäämme se pikku Michelille. Mutta tahdotko sinä jakaa minun omaisuuteni kanssani?'
"'Oletko sinä säästänyt?'
"'Kyllä, voidaksemme panna alkuun kunnollisen talouden.'
"'Meidän ei siis tarvitse koskaan erota?'
"Ei, rakas lapsi, ei koskaan!"
"Kolme viikkoa myöhemmin riisui hän parton [tyttöjen päähine] päästään ja asetti hipin sijalle ja oli nimeltään rouva Peter Pergö, samoinkuin tänäänkin.
"Poissaollessani olivat hänen kasvonsa hiukan surkastuneet, mutta vaimokseni tultuaan kukoisti hän päivä päivältä yhä enemmän ja tuli yhä kauniimmaksi. Minusta ainakin näytti, että hän rouvana ollessaan oli vielä kauniimpi kuin tyttövuosinaan. Mutta sanonpa teille enemmänkin, vaikkakin sille nauraisitte! Hän on nyt kuusikymmenvuotias ja kumminkin näyttää hän minusta kauniimmalta kuin kaikki ne tytöt, joita olen nähnyt ja näen.
"Jokainen mustalainenkin kehuu hevostaan", ajatteli Ferko ja katseli Pannia, joka taas hänen mielestään näytti auringon alla vaeltavaisista kauneimmalta; ja siinä asiassa oli vähän perääkin, vaikkei se ollut aivan niin kuin hän luuli.
"Me perustimme talouden", jatkoi vanhus, "joka menestyi kelpo lailla. Michel oli kerran tyytyväinen, hän meni naimisiin myöhemmin ja me asetuimme sitten asumaan tähän kylään, ostimme talon ja näimme omaisuutemme enenevän. Minun pitäessä huolta taloudesta, kasvatti vaimoni ainoata poikaamme. Eikä hän turhaan olekaan niin paljon huolehtinut hänen kasvatuksestaan, sillä pojasta tuli kunnon mies. Niin, teidän isänne, rakkaat lapset, on kiireestä kantapäähän kunnon mies, ehkä vielä parempi talonisäntä kuin minä olin, hän on ymmärtänyt kartuttaa saatua omaisuuttaan."
En tiedä, tahtoiko vanhus vielä jatkaa kertomista vai ei? — Samassa palasivat pienokaisten vanhemmat ja mummo tappajaiskeitolta. — Pikku tyttönen oli jo aikoja sitte nukahtanut isoisän syliin, hänen sisarensa, Katri, kantoi hänet vuoteeseen. Pikku Peter oli sitävastoin vielä aika reipas ja meni heti kysymään, mitä tuomisia hänelle tuotiin. Palvelijat menivät levolle, toinen kyökkiin, toinen talliin. Kun he astuivat ulos tuvasta, tarttui Ferko Pannin käteen ja kuiskasi:
"Sanohan, rakas Panni! Jos minut vietäisiin sotamieheksi, kuten vanha isäntä, odottaisitko sinäkin minua neljä vuotta? Sanohan suoraan se!"
"Kyllä, totisesti odottaisin minä sinua", vastasi tyttö; "en odottaisi sinua ainoastaan neljää vuotta, vaan viimeiseen hengenvetooni saakka."
"Suloinen pikku tyttöni!" huudahti Ferko ja asteli laulaen talliin…
Sisällä tuvassa kertoi vanhus lapsilleen, että vanha kerjäläisparka oli pyytänyt yösijaa, voitaisiinhan toki hänelle valmistaa vuode uunin luo, johon hänen miniänsä oli heti valmis.
"Mutta sanohan, isoisä", sanoi äkkiä pikku Katri, "kuinka on käynyt sitten tuon pahan junkkarin, joka teki niin paljon pahaa isoisälleni ja isoäidilleni?"
"Tottapuhuen en tiedä sitä!" vastasi vanhus. "Sillä en ole ajatellut häntä sen enempää."
"Minä tiedän, mitä hänestä on tullut", sanoi kerjäläisvanhus.
"Tekö tiedätte? kysyi mestari Peter hämmästyneenä.
"Niin, minä tiedän sen. Isänsä kuoleman jälkeen eli hän kuin viimeistä päivää ja joutui vihdoin niin pitkälle, että hän nyt ryysyisenä kerjäläisenä ja paljain päin, jalat kiedottuina olkiin kenkien sijasta, seisoo edessänne, katuen tekojaan nyt, kun katumus on liian myöhäistä!"
Ukkovaari astui hämmästyneenä takaperin; säälien katseli hän miestä, joka oli suuresta herrasta alentunut kurjaksi kerjäläiseksi ja jupisi hiljaa itsekseen: "Jumala, kuinka suuri on sinun voimasi ja vanhurskautesi!"